Sain soiton ystävältä kello kahden maissa viime yönä. Oli tosi hauskaa jutustella. Sain myös onnittelut, onhan tänään 38. syntymäpäiväni. Se tuli huomaamatta ja ajattelin, että se meneekin huomaamatta. Ensin kuitenkin lapset alkoivat vaatia "ohjelmaa" (lue: synttäriherkkuja), sitten mutsini kyseli varovaisesti, että "onko vastaanottoa" ja myöhemmin ilmoitti, että tulevat käymään. Yöllä soitellut ystäväni aikoi myös päästä käymään, joten alkoi tuntua siltä, että ehkä syntymäpäivä onkin juhlan arvoinen. Ja niinhän se onkin. Harva meistä ihmisistä syntyy ja läheskään kaikki syntyneet eivät elä minunkaan sinänsä merkityksettömältä tuntuvaan välimallin ikään; Ei vielä nelikymppinen, mutta melkein.
Asennettani ennen eilistä voisi kuvailla lehdistä tutulla "grumpy old men" -perinteellä, jossa pikkuilmoituksessa lukee "En juhli" ja nimi perässä. Se olisi kuitenkin valhe. Juhlinhan minä, ainakin vähän. Mutta ymmärrän kyllä, mitä noiden vanhojen jäärien mielessä liikkuu. "Kauhia vaiva yhen ukon syntymäpäivien takia", "minä en perkele niitä sukulaisia halua tänne metelöimään", "mitä kaikkea tarjottavaakin sitä pitäis hankkia", "siitä tulee hirveä sotku", "eihän tänne ketään kehtaa kuhtua", "siivotakin pitäis, imuroida, matot käyttää ulkona, ikkunat pestä, ruoho leikata..." ja ehkä tärkeimpänä "en minä halua itestäni tehä mittään numeroa".
En tiedä, ollaanko me suomalaiset enemmän erakkokansaa kuin monet muut, mutta ainakin minä olen. Toisaalta kaipaan sosiaalisia kontakteja siinä missä muutkin. Harva meistä esimerkiksi oikeasti lähtee tuonne korpeen asumaan luonnon armoille, vaikka kuinka inhoaisi nykymaailman menoa. Eikä se edes ole siitä kiinni - vaan ihmisistä. Meitä on moneen lähtöön, mutta ehkä suomalaiset kunnioittavat toisten yksityisyyttä jopa liikaa, koska yksinäisyys on aika pirun tappava tauti. Veikkaanpa, että ei meikäläinenkään paljon vastustele, jos vielä vanhana ukkona elossa olen ja yksin asustan, jos edes kerran vuodessa lapset ja ystävät muistavat - ehkä jopa kyläilevät.
Tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, että yksinäisyydestä ei voi puhua. Minulla on lähellä perhettä ja ystäviä. Stressiäkään en juhlinnasta ota, tarjottavaa en ole miettinyt, saunassakin aateltiin käydä vasta tänään juhlimisen jälkeen ja kämppä haisee eilisillan lettukäryltä. Imuroinut en ole aikoihin, mutta nyt ois hyvä tekosyy, eikä sekään oikeastaan ahista. Vielä kun toipuisi eilisestä, kun piti valvoa pitkään tämän vuorokauden puolelle katsellen jostain syystä kumman kiehtovaa Spartacus-sarjaa (ei, se kiehtovuus ei johdu alastomista mies- ja naisvartaloista, vaan ehkäpä perinteisestä "vaikeuksien kautta voittoon" -meiningistä) ja nauttia hyviä ja vähemmän hyviä oluita meksikolaisen salsakastikkeen ja halloumin kera, nam. Uni paras lääke on, mutta nyt ei jouda, kun isukin pitäisi alkaa toteuttaa tälle päivälle ladattuja lupauksia eli perunamuusin väsääminen odottaa.
Nelikymppisiä haluaisin kyllä lähteä juhlimaan jonnekin kauas. Ja ei, en paetakseni ihmisiä, vaan mielellään hyvässä seurassa.
13.9.11
Muistelmat ja aatelmat
Luin viimein loppuun Christopher Hitchensin upean muistelmateoksen "Hitch-22 - A Memoir". Kauan sitä makustelin, ruokapöydässä lähinnä aamuisin ja pätkän kerrallaan, palan kerrallaan sulavaa englantia sulatellen. Hienoja tarinoita riitti. Niin Hitchin elegantista äidistä, joka haaveili hieman elegantimmasta elämäntavasta kuin upseerimiehensä, kuin Irakista 1970-luvulla, jossa Hitch sai esimakua siitä, millainen on maan ilmapiiristä tuleva, kun pelko valtaa mielet uuden puoluejohtaja Saddam Husseinin ottaessa valtaa käsiinsä. Iso osa kirjasta käsitteli Hitchin elämää vasemmistolaisena aktivistina ja toisaalta vasemmistosta erkaantumista siinä vaiheessa, kun se alkoi tuntua "viimeiseltä diktatuurilta" (en usko, että Hitch itse käytti tuota käsitettä, mutta sellaiseksi hänen kehityksensä ja kokemuksensa koin), jota ei enää voi kannattaa, jos haluaa ajatella omilla aivoillaan. Paljon Hitch vuodatti myös ihanista ja vähemmän ihanista ystävistään, siitä, miten ajat ja ihanteet vaikuttavat ystävyyssuhteisiin, aatteisiin, aktivismiin ja politiikkaan niin yksilö- kuin valtiotasolla.
Itsellenikin Hitchin vuodatus oli jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarkoitan sillä sitä, että tajusin - ellen ole mukamas jo aiemmin sitä tehnyt - että ei ole vain yhtä totuutta, ei koskaan, ei missään, ei milloinkaan. Sen takia Hitch on tullut osaksi myös uus-ateistista liikettä, että hän ei sulata mitään kirjoitettua oppia, joka ei kehity, joka ei muutu ajan mukana, joka ei löydä uusia uria tai opi koetusta. Mitä hyötyä on mistään elämässä opitusta, jos pitää vaan elää jonkun vitun kirjan mukaan tai tehdä, kuten on opittu tai sanottu, kuten "pitäisi tehdä", jotta voi olla kunniallinen ihminen. Hitch ei ehkä ole aina kannattanut ns. ylväitä moraalisia arvoja, rauhaa ja rakkautta tai hyvää ja pyhää, mutta hän on aina tinkimättä tonkinut syvemmältä, käynyt paikan päällä maailman kriisipesäkkeissä, antautunut kuolemanvaaralle ja "totuuksien" taakse kurkistelemiselle. En voi väittää enää Hitchiä lukeneena, että voisin ajatella samalla tavoin mustavalkoisesti - mistään - kuten olen ehkä joskus aiemmin tehnyt.
Hyvä esimerkki on rauha ja rauhan puolesta taisteleminen. Usein rauhanaktivismi on sitä, että vastustetaan sotaa. Sodanvastustaminen itsessään ei kuitenkaan useinkaan onnistu, vaan on vastutettava jotain sodan osapuolta, koska "se on enemmän syyllinen kärsimykseen". En sano, ettenkö minä (tai Christopher Hitchens - tai varsinkaan hän) ottaisi puolia eri konflikteissa ja sodissa, mutta että tajuan, kuinka joka ikinen sota ja konflikti on kuitenkin periaatteessa molempien, tai kaikkien, osapuolten ongelma, jossa ei ole pelkästään voittajia ja häviäjiä, syyllisiä ja syyttömiä. Toki on voitava osoittaa ja nimittää ne, jotka käyttävät tilannetta tai mahdollisuutta hyväkseen ja esimerkiksi tappavat säälimättä siviilejä, joukkomurhaavat, kansanmurhaavat ja lopulta murhaavat vaikka perheensä ja ystävänsä, jos sekin järjettömällä logiikalla oikealta tuntuu, ja pistettävä nuo kusipäät säälimättä vastuuseen teoistaan. Silti minulla on jo pitkään ollut se tunne, että en voi marssia enää minkään asian puolesta, jos sen asian puolesta ei voi marssia lietsomatta vihaa tai väkivaltaa jotakin toista osapuolta kohtaan. Jokaisessa kansassa, tai muussa konfliktin osapuolessa on viatonkin osansa, joka ei osallistu vihanpitoon, sotimiseen, tappamiseen tai muuhun vastapuolen tuhoamiseen. Silti välillä on Hitchin tavoin valittava puolensa, koska Jeesus-mentaliteetilla ei voi aina vain kääntää toista poskeaan, jos toista hakataan - eikä poskiakaan ole kuin kaksi.
Hitchiin palatakseni: Hänen suurimmat pettymyksen aiheensa nuoruuden rakastettuun marxilaiseen (ja trotskilaiseen) vasemmistoon olivat tapaukset Salman Rushdie ja Irakin (Persianlahden + toinen Irakin) sota. Ensin hänen ystävänsä Salman Rushdie hylättiin syyttämällä häntä itseään Iranin hengellisen johtajan asettamasta fatwasta, jossa Rushdieta vaadittiin tapettavaksi jumalanpilkasta. Itsekin muistan olleeni Salman Rushdien osalta jossain määrin huolissani ja se saattoi myös olla ensimmäisiä kertoja, kun elämässäni aloin miettiä uskontojen vaikutusvaltaa maailman politiikassa (aiemmin olin lähinnä nähnyt maailman kansojen ja poliitiikan pelikenttänä).
Ensimmäisen Persianlahden sodan aikaan olin lukiossa ja muistan, kun katsoimme joitain uutislähetyksiä sodan alettua Linnan lukiossa televisiosta hämmentyneinä ja mykistyneinä, koska olimme sukupolvea, jolle vuoden 1989 myllerrykset Euroopassa olivat vielä olleet liian käsittämätön asia sulatettavaksi, ja olimme yhtäkkiä keskellä "mediasotaa". Olin tuohon aikoihin äärimmäisen kiinnostunut historiasta ja myös sotahistoriasta, joten Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin oli massiivisen uutisvirran ja jatkuvien lehtireportointien vuoksi todella mielenkiintoista seurattavaa. En minä miettinyt silloin, onko sodalla jotain inhimillisiä aspekteja ja muistan toivoneeni, että amerikkalaiset olisivat kaataneet "hullun diktaattorin", eivätkä jättäneet hommaa kesken. Kaikki tuntui kuitenkin menevän joidenkin "kansainvälisten säädösten" mukaan ja YK:n mandaatilla, joten kun Kuwait oli vapautettu, ei enää kansainvälistä yhteisöäkään kiinnostanut Irakin (ja Saddamin kaataminen).
Se olisi pitänyt tehdä silloin, jos näin jälkikäteen asiaa ajattelee. Kun idiootti-Bush-nuorempi lähti toiselle sotaretkelleen Irakiin, oli kaikki pielessä. Maailma oli muuttunut. Media oli muuttunut. Ilmapiiri oli muuttunut. Minäkin olin muuttunut. Mitä vittua te sinne hyökkäätte, vitun maailmanpoliisit? Öljyä te vaan sieltä hamuatte, saatanan hullut amerikkalaiset! Mutta Saddam kaatui ja Christopher Hitchens juhli kurdiystäviensä kanssa kansanmurhaajan kaatamista. Myönnän olleeni marssilla Irakin sotaa vastaan Helsingissä ja olleeni erittäin ylpeä siitä. En tiedä silti, marssinko silloin oikealla asialla. Tai tiedän tietysti sen, että marssin rauhan puolesta, sotaa vastaan, mutta näin jälkikäteen on hyvä spekuloida, onko asiallista marssia imperialistisen hyökkäysarmeijan toimintaa vastustaen, jos samalla marssiikin omia (sekä naapurimaan JA oman maan vähemmistöjen) kansalaisiaan tappavan diktaattorin vallan jatkumisen puolesta.
En minä tiedä. En minä mikään sotahullu ole. En epäile hetkeäkään, etteikö maailmantalous pyörisi kapitalististen periaatteiden mukaisesti ja valtiot olisi vain sätkynukkeja toteuttaa sotapolitiikkaa (joka mm. tukee sotateollisuutta ja vaatii tiettyjen energiavarojen hankintaa oman lähipiirin haltuun), mutta silti olen mm. Hitchensiä lukemalla oppinut sen, että aina, AINA, asioilla on toinen puoli. Minulla on hyvä yksilönä elää tällaisessa maassa, jossa voin ajatella ja kirjoittaa suht vapaasti siitä, mitä mielessäni liikkuu ja vaikka Yhdysvallat ei ole viime vuosina osoittanut aivan yhtä suurta sinnikkyyttä sananvapauden saralla (terrorismin vastaiset lait ynnä muu paska, jolla ihmisiä voi syyttää ilman perusteita), niin on sen perusta silti itsellenikin aina läheisempi kuin vaikkapa teokratinen yhteiskunta, jossa eletään uskontokunnan sääntöjen mukaisesti.
Hitch leimautui itse viimeistään toisen Irakin sodan aikaan oikeistolaiseksi kannatatettuaan Saddamin johtaman Irakin kaatamista. Se oli kovaa aikaa. Silloin kaikki Irakin sotaa kannattavat leimattiin oikeistolaisiksi paskoiksi ja muistan ajatelleeni esimerkiksi Neil Youngista, että vaikka se äijä on tehnyt hienoa musaa, niin ei se perkele kovin hieno ole, kun kannattaa Bushia, tai Busheja. Ehkä kaikki olisi ollut toisin, jos sitä idioottia ei olisi ollut, vaikka ei Hitchens anna kovin mairittelevaa kuvaa myöskään demokraattisen puoleen edeltäjästä, Clintonista. Hitchin mukaan Bill Clinton on naisia vihaava idiootti ja valehtelija. Se on minusta ihan yhtä paha tuomio - ellei pahempi - tuomio kuin heittää George W. Bushista mitä tahansa viitaten herran tyhmyyteen :) Clintonin hallituksen kunniaksi - tosin ei sitäkään tietty Clintonin kunniaksi - Hitch sentään laskee sen, että Yhdysvallat lopulta lähti YK:n mandaatilla sotimaan, tai ainakin vähän kurmoottamaan serbejä - jota Hitchin mukaan vasemmisto-intellektuellit sanoivat "Yhdysvaltain suorittamaksi Jugoslavian pommitukseksi", vaikka Hitchin mielestä tilanne oli lähinnä se, että serbit pommittivat "Jugoslaviaa", jota ei siis siinä vaiheessa enää entisessä mittakaavassa ollut olemassa. Bosnian sodasta Hitch kertoo monia muitakin mieleenpainuneita tapahtumia, koska oli itse journalistina Sarajevossa aikana, jolloin serbipiirittäjät moukaroivat kaupunkia kranaatinheittimillä ja "känniset tarkka-ampujat" (Hitchin määritelmä) ampuivat kaduilla liian avoimesti liikkuneita ihmisiä.
Hitchin muistelmat luettuani minulle on entistä selvempää - ja yhtä lailla sekavampaa - mitä ovat oikeisto ja vasemmisto. Ajan myötä poliittinen liikehdintä on mennyt sellaiseksi, että ehkä ei ole enää oikeisto- tai vasemmistopuolueita siinä merkityksessä, kuin on ollut joskus aiemmin. Hitchin mietelmät esimerkiksi entisen Jugoslavian sosialisteista (eli entisistä kommunisteista) olivat, että ehkäpä Kroatiassa (jossa jo toisen maailmansodan aikaan oli vahva natsikannatus) ja Serbiassa oli sosialismin sijaan kansallis-sosialistinen aate valloillaan - ja sitähän se toki olikin. Äärinationalismia ja natsismia, vaikka sitä ei ehkä hakaristein silloin julistettukaan. Suomalaisena on hyvä muistaa tässä vaiheessa, että siinä missä Kroatia oli "nazi-puppet state", ei siitä kaukana ollut Suomikaan toisessa maailmansodassa, enkä väheksy sen yhteyden merkitystä siinä, että Suomi on tänä päivänäkin yhä itsenäinen valtio, vaikka olisi voinut olla osa suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa jo kauan sitten. Sitä suuremmalla syyllä on hienoa, että voimme elää maassa, jossa tänä päivänä saa ja pitää ajatella omilla aivoillaan, koska elämme modernissa maailmassa, jossa kansallismielisyys on mielestäni vanhanaikaista ja menneisyyttä - siinä merkityksessä, jossa se usein yhdistetään toisten kansojen, eri väristen, eri uskontokuntia tai kulttuureja edustavien ihmisten vastustamiseksi - sen sijaan, että voitaisiin olla ylpeitä, että meillä täällä, synkässä ja pimeässä ja kylmässä pohjolassakin pärjätään, oli sitten asuttajina ketä tahansa, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen ja kulttuuriin katsomatta.
Itsellenikin Hitchin vuodatus oli jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarkoitan sillä sitä, että tajusin - ellen ole mukamas jo aiemmin sitä tehnyt - että ei ole vain yhtä totuutta, ei koskaan, ei missään, ei milloinkaan. Sen takia Hitch on tullut osaksi myös uus-ateistista liikettä, että hän ei sulata mitään kirjoitettua oppia, joka ei kehity, joka ei muutu ajan mukana, joka ei löydä uusia uria tai opi koetusta. Mitä hyötyä on mistään elämässä opitusta, jos pitää vaan elää jonkun vitun kirjan mukaan tai tehdä, kuten on opittu tai sanottu, kuten "pitäisi tehdä", jotta voi olla kunniallinen ihminen. Hitch ei ehkä ole aina kannattanut ns. ylväitä moraalisia arvoja, rauhaa ja rakkautta tai hyvää ja pyhää, mutta hän on aina tinkimättä tonkinut syvemmältä, käynyt paikan päällä maailman kriisipesäkkeissä, antautunut kuolemanvaaralle ja "totuuksien" taakse kurkistelemiselle. En voi väittää enää Hitchiä lukeneena, että voisin ajatella samalla tavoin mustavalkoisesti - mistään - kuten olen ehkä joskus aiemmin tehnyt.
Hyvä esimerkki on rauha ja rauhan puolesta taisteleminen. Usein rauhanaktivismi on sitä, että vastustetaan sotaa. Sodanvastustaminen itsessään ei kuitenkaan useinkaan onnistu, vaan on vastutettava jotain sodan osapuolta, koska "se on enemmän syyllinen kärsimykseen". En sano, ettenkö minä (tai Christopher Hitchens - tai varsinkaan hän) ottaisi puolia eri konflikteissa ja sodissa, mutta että tajuan, kuinka joka ikinen sota ja konflikti on kuitenkin periaatteessa molempien, tai kaikkien, osapuolten ongelma, jossa ei ole pelkästään voittajia ja häviäjiä, syyllisiä ja syyttömiä. Toki on voitava osoittaa ja nimittää ne, jotka käyttävät tilannetta tai mahdollisuutta hyväkseen ja esimerkiksi tappavat säälimättä siviilejä, joukkomurhaavat, kansanmurhaavat ja lopulta murhaavat vaikka perheensä ja ystävänsä, jos sekin järjettömällä logiikalla oikealta tuntuu, ja pistettävä nuo kusipäät säälimättä vastuuseen teoistaan. Silti minulla on jo pitkään ollut se tunne, että en voi marssia enää minkään asian puolesta, jos sen asian puolesta ei voi marssia lietsomatta vihaa tai väkivaltaa jotakin toista osapuolta kohtaan. Jokaisessa kansassa, tai muussa konfliktin osapuolessa on viatonkin osansa, joka ei osallistu vihanpitoon, sotimiseen, tappamiseen tai muuhun vastapuolen tuhoamiseen. Silti välillä on Hitchin tavoin valittava puolensa, koska Jeesus-mentaliteetilla ei voi aina vain kääntää toista poskeaan, jos toista hakataan - eikä poskiakaan ole kuin kaksi.
Hitchiin palatakseni: Hänen suurimmat pettymyksen aiheensa nuoruuden rakastettuun marxilaiseen (ja trotskilaiseen) vasemmistoon olivat tapaukset Salman Rushdie ja Irakin (Persianlahden + toinen Irakin) sota. Ensin hänen ystävänsä Salman Rushdie hylättiin syyttämällä häntä itseään Iranin hengellisen johtajan asettamasta fatwasta, jossa Rushdieta vaadittiin tapettavaksi jumalanpilkasta. Itsekin muistan olleeni Salman Rushdien osalta jossain määrin huolissani ja se saattoi myös olla ensimmäisiä kertoja, kun elämässäni aloin miettiä uskontojen vaikutusvaltaa maailman politiikassa (aiemmin olin lähinnä nähnyt maailman kansojen ja poliitiikan pelikenttänä).
Ensimmäisen Persianlahden sodan aikaan olin lukiossa ja muistan, kun katsoimme joitain uutislähetyksiä sodan alettua Linnan lukiossa televisiosta hämmentyneinä ja mykistyneinä, koska olimme sukupolvea, jolle vuoden 1989 myllerrykset Euroopassa olivat vielä olleet liian käsittämätön asia sulatettavaksi, ja olimme yhtäkkiä keskellä "mediasotaa". Olin tuohon aikoihin äärimmäisen kiinnostunut historiasta ja myös sotahistoriasta, joten Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin oli massiivisen uutisvirran ja jatkuvien lehtireportointien vuoksi todella mielenkiintoista seurattavaa. En minä miettinyt silloin, onko sodalla jotain inhimillisiä aspekteja ja muistan toivoneeni, että amerikkalaiset olisivat kaataneet "hullun diktaattorin", eivätkä jättäneet hommaa kesken. Kaikki tuntui kuitenkin menevän joidenkin "kansainvälisten säädösten" mukaan ja YK:n mandaatilla, joten kun Kuwait oli vapautettu, ei enää kansainvälistä yhteisöäkään kiinnostanut Irakin (ja Saddamin kaataminen).
Se olisi pitänyt tehdä silloin, jos näin jälkikäteen asiaa ajattelee. Kun idiootti-Bush-nuorempi lähti toiselle sotaretkelleen Irakiin, oli kaikki pielessä. Maailma oli muuttunut. Media oli muuttunut. Ilmapiiri oli muuttunut. Minäkin olin muuttunut. Mitä vittua te sinne hyökkäätte, vitun maailmanpoliisit? Öljyä te vaan sieltä hamuatte, saatanan hullut amerikkalaiset! Mutta Saddam kaatui ja Christopher Hitchens juhli kurdiystäviensä kanssa kansanmurhaajan kaatamista. Myönnän olleeni marssilla Irakin sotaa vastaan Helsingissä ja olleeni erittäin ylpeä siitä. En tiedä silti, marssinko silloin oikealla asialla. Tai tiedän tietysti sen, että marssin rauhan puolesta, sotaa vastaan, mutta näin jälkikäteen on hyvä spekuloida, onko asiallista marssia imperialistisen hyökkäysarmeijan toimintaa vastustaen, jos samalla marssiikin omia (sekä naapurimaan JA oman maan vähemmistöjen) kansalaisiaan tappavan diktaattorin vallan jatkumisen puolesta.
En minä tiedä. En minä mikään sotahullu ole. En epäile hetkeäkään, etteikö maailmantalous pyörisi kapitalististen periaatteiden mukaisesti ja valtiot olisi vain sätkynukkeja toteuttaa sotapolitiikkaa (joka mm. tukee sotateollisuutta ja vaatii tiettyjen energiavarojen hankintaa oman lähipiirin haltuun), mutta silti olen mm. Hitchensiä lukemalla oppinut sen, että aina, AINA, asioilla on toinen puoli. Minulla on hyvä yksilönä elää tällaisessa maassa, jossa voin ajatella ja kirjoittaa suht vapaasti siitä, mitä mielessäni liikkuu ja vaikka Yhdysvallat ei ole viime vuosina osoittanut aivan yhtä suurta sinnikkyyttä sananvapauden saralla (terrorismin vastaiset lait ynnä muu paska, jolla ihmisiä voi syyttää ilman perusteita), niin on sen perusta silti itsellenikin aina läheisempi kuin vaikkapa teokratinen yhteiskunta, jossa eletään uskontokunnan sääntöjen mukaisesti.
Hitch leimautui itse viimeistään toisen Irakin sodan aikaan oikeistolaiseksi kannatatettuaan Saddamin johtaman Irakin kaatamista. Se oli kovaa aikaa. Silloin kaikki Irakin sotaa kannattavat leimattiin oikeistolaisiksi paskoiksi ja muistan ajatelleeni esimerkiksi Neil Youngista, että vaikka se äijä on tehnyt hienoa musaa, niin ei se perkele kovin hieno ole, kun kannattaa Bushia, tai Busheja. Ehkä kaikki olisi ollut toisin, jos sitä idioottia ei olisi ollut, vaikka ei Hitchens anna kovin mairittelevaa kuvaa myöskään demokraattisen puoleen edeltäjästä, Clintonista. Hitchin mukaan Bill Clinton on naisia vihaava idiootti ja valehtelija. Se on minusta ihan yhtä paha tuomio - ellei pahempi - tuomio kuin heittää George W. Bushista mitä tahansa viitaten herran tyhmyyteen :) Clintonin hallituksen kunniaksi - tosin ei sitäkään tietty Clintonin kunniaksi - Hitch sentään laskee sen, että Yhdysvallat lopulta lähti YK:n mandaatilla sotimaan, tai ainakin vähän kurmoottamaan serbejä - jota Hitchin mukaan vasemmisto-intellektuellit sanoivat "Yhdysvaltain suorittamaksi Jugoslavian pommitukseksi", vaikka Hitchin mielestä tilanne oli lähinnä se, että serbit pommittivat "Jugoslaviaa", jota ei siis siinä vaiheessa enää entisessä mittakaavassa ollut olemassa. Bosnian sodasta Hitch kertoo monia muitakin mieleenpainuneita tapahtumia, koska oli itse journalistina Sarajevossa aikana, jolloin serbipiirittäjät moukaroivat kaupunkia kranaatinheittimillä ja "känniset tarkka-ampujat" (Hitchin määritelmä) ampuivat kaduilla liian avoimesti liikkuneita ihmisiä.
Hitchin muistelmat luettuani minulle on entistä selvempää - ja yhtä lailla sekavampaa - mitä ovat oikeisto ja vasemmisto. Ajan myötä poliittinen liikehdintä on mennyt sellaiseksi, että ehkä ei ole enää oikeisto- tai vasemmistopuolueita siinä merkityksessä, kuin on ollut joskus aiemmin. Hitchin mietelmät esimerkiksi entisen Jugoslavian sosialisteista (eli entisistä kommunisteista) olivat, että ehkäpä Kroatiassa (jossa jo toisen maailmansodan aikaan oli vahva natsikannatus) ja Serbiassa oli sosialismin sijaan kansallis-sosialistinen aate valloillaan - ja sitähän se toki olikin. Äärinationalismia ja natsismia, vaikka sitä ei ehkä hakaristein silloin julistettukaan. Suomalaisena on hyvä muistaa tässä vaiheessa, että siinä missä Kroatia oli "nazi-puppet state", ei siitä kaukana ollut Suomikaan toisessa maailmansodassa, enkä väheksy sen yhteyden merkitystä siinä, että Suomi on tänä päivänäkin yhä itsenäinen valtio, vaikka olisi voinut olla osa suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa jo kauan sitten. Sitä suuremmalla syyllä on hienoa, että voimme elää maassa, jossa tänä päivänä saa ja pitää ajatella omilla aivoillaan, koska elämme modernissa maailmassa, jossa kansallismielisyys on mielestäni vanhanaikaista ja menneisyyttä - siinä merkityksessä, jossa se usein yhdistetään toisten kansojen, eri väristen, eri uskontokuntia tai kulttuureja edustavien ihmisten vastustamiseksi - sen sijaan, että voitaisiin olla ylpeitä, että meillä täällä, synkässä ja pimeässä ja kylmässä pohjolassakin pärjätään, oli sitten asuttajina ketä tahansa, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen ja kulttuuriin katsomatta.
Auto
Ostin perkele auton. Vittu, että vituttaa. Vituttaa se, että tarvitsen sitä. En tulisi toimeen ilman autoa. Olen ihan liian laiska siihen, että mun pitäisi työntää/pyöräillä/kävellä lasten kanssa päiväkotiin/töihin/päiväkodille/kotiin tai käydä jossain kauempana kaupassa ja kantaa kädet paskana kauppakasseja, koska en halua käydä Siwassa ja syödä vaan sitä paskaa, mitä siellä sattuu olemaan (vaikka Siwa onkin oikeasti kokoonsa nähden maailman paras kauppa, ainakin meidän Siwa Purolassa). Ei jei, mä kärsin ihan tarpeeksi nuorempana ja köyhempänä. Nyt borgare vaan kruisaa saatana uudella kalliilla autollaan. Ja vittu se mikään uusi ole. Tai no onhan se nyt uudempi kuin entinen peltiläjä, joka ei kelvannut autoliikkeelle, ei edes nollalla egellä. Mutta onhan se perseestä, että ihminen vois säästöillään vaikka matkailla Euroopassa tai ostaa jotain todella kivaa kotiinsa, mutta ei helevetissä. Sen sijaan pitää pistää työnteolla (ja vähän valtion avustuksillakin) kerätyt roponsa siihen, että pulittaa käsirahan jostain vitun kalliista ja mukamas isosta autosta, johon ei saatana edes sovi lasten turvaistuimet takapenkille. On sitä ennenkin matkustettu ilman turvaistuimia. Ja turvavöitä. Ja kuoltu. Vitun urpot. Mutta niin se vaan on, että jos ei autoon niitä vitun hienoja istuimia sitten sovi, kun on lisääntynyt liian monta kertaa, niin olkoon sitten saatana, pistetään perkele korokkeet, että ette ainakaan kuristu turvavöihin sitten, kun isi pamauttaa edellä ajavan perseeseen - uudella vitun kalliilla autollaan.
Drinking beer
Oh fuck, how I love beer. I love it so much, I may puke sometimes. And of course my love is a double-edged sword: I also hate it. I hate puking. I hate stomach aches. I hate fucking hangovers. Why the fuck do I drink? Not because I'm thirsty, that's for sure. Fuck it, I like, I love, I hate, I drink beer. I love my life, but it would be too fucking silly to say, that it would become better, if I wouldn't drink my beloved beer. Maybe I'm just stupid drunk asshole. Maybe I am. I am. So, what to do, what to drink. I also like vichy. Well, I'm not gonna drink vichy 'till I die, motherfuckers!
3.9.11
Yah ta she
Palaan vielä intiaaniaiheeseen, jota käsittelin aiemmassa kirjoituksessani. Otsikko on tervehdys lakotan kielellä. Katsoin upean ”Into The West” -minisarjan nimittäin viimein loppuun. Intiaanilasten assimilointi valkoisiksi oli surullista seurattavaa – mutta toisaalta myös ”luonnollista” kehitystä. Tukka pois, vaatteet vaihtoon, englanti omien intiaanikielten tilalle, kaiken intiaanikulttuuriin kuuluvan kieltäminen ja uuden valkoisen kulttuurin pakkosyöttö. Ehkä se oli silti ainoa keino noille lapsille saada mahdollisuus sopeutua uuteen yhteiskuntaan, koska reservaateissakaan ei ollut kunnon elämänedellytyksiä.
Intiaanien viimeinen isompi teurastus Wounded Kneessä (n. 300 tapettua) oli sen sijaan järkyttävää katsottavaa. Aavetanssista (intiaanien hengellinen ”herätysliike”) uutta intoa saanut oman kulttuurin varjeleminen ja muutamien intiaanijoukkioiden reservaattien surkeista oloista pakeneminen aiheuttivat valkoisen hallituksen väliintulon lopettamaan ”kapina”. Vastenmielisintä sodankäyntiä on, kun alistetut ja pääosin aseettomat ”kapinalliset” pakotettiin tilanteeseen, jossa tunteet kärjistyivät, vahingonlaukaus laukaisi väkivallan, jonka seurauksena aseettomat naiset ja lapsetkin tapettiin teloitustyyliin, koska he olivat poistuneet reservaatista miestensä mukana ja olivat siis hekin kapinallisia ja valtion vihollisia, vaikka halusivat vain mahdollisuuden elää muutenkin kuin kortilla jaettavien vähäisten elintarvikeannosten avulla. Luin vielä historiankirjoitusta siitä, kuinka Wounded Kneen verilöylystä paenneista suurin osa kuoli kylmään ja vain muutama lapsi löydettiin hengissä alueelta, kun paikalle tultiin hautaamaan kaikki tapetut joukkohautoihin. Teurastus oli vapaiden intiaanien loppu. Into The Westin lopussa todettiin kuitenkin, että toivo jäi elämään, koska kaikkia intiaaneja ei kuitenkaan ollut tapettu. Aina on toivoa, niin kauan kuin on elämää.
Yhä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa käydään keskustelua siitä, onko intiaanikansoille korvattava kunnolla heidän 1800-luvulla menettämänsä maat mm. mustilla vuorilla. Intiaaniliikkeet ovat kuitenkin hajautuneet (ei ole yhtä intiaanikansoja edustavaa järjestöä, kun 1968 perustettu American Indian Movement jakautui riitelyn johdosta) ja intiaanien alkuperä on sekoittunut muihin rotuihin (samoin kuin heimojen kesken). Intiaaneille on kuitenkin annettu oikeus perustaa intiaaniyhteisöjen paikallisia hallituksia, joilla on päätäntävaltaa alueillaan (mm. palo- ja pelastustoimi, luonnonvarojen käyttö ja lakien täytäntöönpano). Intiaanien pääasiallinen elinkeino on nykyään uhkapelien tarjoaminen (kasinot ja bingosalit), koska intiaanihallituksille on annettu erillisoikeudet perustaa pelisaleja, vaikka liittovaltio- tai osavaltiolait eivät niitä sallisikaan. Niistä saatua vaurautta on voitu jakaa myös intiaanialueiden kehittämiseen. Osa yhteisöistä ei ole kuitenkaan halunnut käyttää erillisoikeuksiaan, koska ovat katsoneet uhkapelit uhkana perinteisille tavoilleen.
Täytyy nostaa hattua Steven Spielbergin tuottamalle sarjalle, koska Into The West oli upeata katsottavaa ja antoi 1800-luvun tärkeimmistä tapahtumista Pohjois-Amerikassa – niin valkoisten valloittajien kuin alkuperäiskansojen näkökulmasta – mielenkiintoisen, monipuolisen kuvan. Paljon väkivaltaa ja myllerrystä toki aikaan kuului, mutta myös ihmistä, kulttuuria ja historiaa käsiteltiin monelta kantilta. Olen varma, että intiaanitkin arvostavat Into The Westin näkemystä historiastaan.
Seuraavassa muutama viime aikoina katsomistani intiaaniaiheisista elokuvista/sarjoista mieleen tarttunut lainaus:
”There are four directions, four virtues.
Who knows them?
Courage.
Strength.
Wisdom.
Generosity.
Each of us is born with one of these.
All of you must find the other three within you.”- Into The West -sarjasta kohtaus, jossa intiaaninainen opettaa lapsille neljää ”hyvettä” elämässä, joista yhden jokainen saa syntyessään ja muita joutuu elämänsä aikana itsestään etsimään
"Is there tobacco in heaven?"
"No, there is not.
There is not anything."
"Not even women?!"
"No, there is only God."
(intiaanien hymähtelyä ja pään pyöritystä)
"Father, they don't seem to appreciate that."- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa intiaanit ja jesuiittapappi keskustelevat siitä, mitä kristittyjen taivaassa odottaa – vai odottaako mitään
”Tell me Blackrobe – what does your dream say now?”
”I'm too weary for dreams.”
”You must. How else you could see ahead?”
”I put my trust in god.
He will guide me - all the way to paradise.”
”But you have not seen this paradise.
No man should welcome death.
This world is a cruel place.
But it is the sunlight.
I'm sorry I used it up.”- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa intiaani kysyy jesuiittapapilta (jota intiaanit kutsuvat mustakaavuksi = Blackrobe) unista, koska ne intiaanien mielestä kertovat tulevaisuudesta ja ohjaavat meitä eteenpäin
”What can we say to people who think their dreams are the real world.
And this one is an illusion.
Perhaps they are right.”- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa Blackrobe miettii edelliseen lainaukseen viitaten, ovatko intiaanit sittenkin oikeassa unista ja niiden merkityksestä
Amba! (”Näkemiin!” lakotan kielellä)
27.8.11
Ei voi olla välittämättä
Päätään heiluttaen hän,
kätensä naaman eteen nostaen,
muissa maailmoissa lentäen,
välittämättä,
mutta välittäen.
Silti hän tulee,
koska häntä odotetaan,
hänen on tultava,
mentävä, oltavakin,
mutta välittäen.
Hymy karehtii kasvoilta,
hetki sitten puuskaan peitetyiltä,
eikä huolta ole huomisesta,
jos oli ensinkään,
vaikka välittikin.
kätensä naaman eteen nostaen,
muissa maailmoissa lentäen,
välittämättä,
mutta välittäen.
Silti hän tulee,
koska häntä odotetaan,
hänen on tultava,
mentävä, oltavakin,
mutta välittäen.
Hymy karehtii kasvoilta,
hetki sitten puuskaan peitetyiltä,
eikä huolta ole huomisesta,
jos oli ensinkään,
vaikka välittikin.
"Alkuperäiskansojen" kohtaloista
Viimeisen parin viikon aikana olen innostunut katsomaan elokuvia ja yhtä tv-sarjaa Pohjois-Amerikan "alkuperäiskansojen", intiaanien, kohtalonhetkistä 1600- ja 1800-luvuilla. 1600-luvullahan Pohjois-Amerikkaa alkoivat asuttaa eurooppalaiset maista kuten Ranska, Englanti, Espanja ja Hollanti. Yllättävän paljon yhtäläisyyksiä - ainakin elokuvallisten tapahtumien pohjalta - oli niissä 1600-luvun ensikohtaamisissa verrattuna 1800-luvulla tapahtuneisiin, jolloin Yhdysvallat (ja sen rajanaapuri Meksiko) olivat jo itsenäisiä valtioita, eivätkä enää Eurooppalaisten valtioiden siirtomaita. Kaikissa kuvauksissa korostettiin sitä, että intiaanit elivät omassa kulttuurissaan, omassa henkimaailmassaan ja omien perinteisten tapojen mukaan, jotka olivat suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä "valkoiset" toivat tullessaan. On käytännössä historiallinen totuus sanoa, että valkoiset valloittajat toivat mukanaan lähinnä kuolemaa mongolidista alkuperää (kuten Keski- ja Itä-Aasian väestö) oleville "alkuperäiskansoille" (joka tarkoittaa, että he olivat ensimmäisiä ihmislajin edustajia kyseisellä mantereilla). Kuolema tuli joko musketin, kiväärin tai tykin piipusta, tai sen aiheutti (itse asiassa paljon todennäköisemmin ja useammin) valkoisten mukanaan tuomat tauti (kuten isorokko, jolle intiaaniväestöltä puuttui vastustuskyky), nälänhätä (jonka senkin aiheutti monesti valkoisten toimet kuten biisonien teurastus tai reservaatteihin pakottaminen) ja viina (jota intiaanit eivät tunteneet ennen valkoisten tuloa).
Ihmisyydestä eri elokuvissa/sarjoissa kertoi se, että intiaanit taistelivat keskenään ihan yhtä lailla, kuin valkoisiakin vastaan. Se, että heistä oli hirveätä sopeutua valkoisten tavoille tai alkaa käyttämään heidän astioitaan/aseitaan, oli silti pientä siihen nähden, miten vihaa pidettiin ikiaikaisten vihollisten, naapurikansojen kanssa. Etelä-Amerikasta en katsonut elokuvia, mutta voin kuvitella, että sielläkin oli vastaavanlaisia ongelmia kuin Pohjois-Amerikan pienemmillä heimoyhteisöillä, kun valkoiset alkoivat roudata paikalle aseita. Niitä kun piti haalia nimenomaan kilpailevan, vihollisheimon lahtaamiseksi, eikä torjumaan tuoretta outoa vihollista. Samalla tulivat sitten taudit, viina ja kuolema. Etelä-Amerikan "korkeakulttuurit" tuhosi suurelta osin taikausko (lue: senaikaiset uskonnot), kun valkoiset nähtiin jonain luvattuna jumalan kansana ja heidän muskettejaan pidettiin jumalien ukkoskeppeinä, joten näitä vieraita valloittajia pelättiin kuin ruttoa. Kyllähän sieltä tauteja tulikin, jotka tappoivat ison osan populaatiosta tuhoten mahtavia imperiumeja eurooppalaisen elämäntavan (eli mm. orjuutuksen ja rikkauksien ryöstämisen) alta. Toki Etelä-Amerikassa intiaanikulttuurit vaikuttavat muutamissa maissa yhä tänäkin päivänä todella vahvasti, toisin kuin Pohjois-Amerikassa, jossa valloittaja käytti erilaista taktiikkaa eristäen intiaaniheimot rajatuille alueille, reservaatteihin, joissa elämänedellytykset olivat surkeita jo alkuunsa.
Siinä missä espanjalaiset onnistuivat kaatamaan ns. korkeakulttuureita, kaupungistuneita valtakuntia, oli Pohjois-Amerikassa valkoisilla valtaajilla vastassaan lähinnä keräilijöitä, metsästäjiä ja paimentolaisia, pieniä heimoja, joilla kaikilla oli omat erityispiirteensä - ja monesti jotain ikiaikaista kiistaa toisten heimojen kanssa. Vaikka valloitustapa ei olisi ollut tarkoituksenmukainen, olivat keinot (ainakin upean minisarjan "Into The West":in antaman mielikuvan mukaan) laskelmalliset: Ensin tultiin paikalle turkismetsästäjien voimin ja tehtiin intiaanien kanssa vaihtokauppaa. Suurin mielenkiinto intiaaneilla oli aseisiin ja viinaan, joten niitä vaihdettiin. Kun intiaanit saivat aseita ja viinaa, ne alkoivat tappaa ikiaikaisia vihollisiaan - eli toisiaan. Kun valkoinen populaatio kasvoi, tapettiin tasankojen intiaaneilta ravinnon ja vaatteiden - koko elinkeinon - lähde eli biisonit. Lopuksi paikalle lähetettiin armeija pakottamaan intiaanit joko reservaatteihin tai mahdottomaan taisteluun aseistukseltaan ylivoimaista vihollista vastaan, joka hyökkäsi usein ammattiarmeijalla suoraan leireihin, perheiden kimppuun.
Toki on tiettyjen tapahtumien - kuten "kultakuumeen" alkamisen syynä se, että suuret valkoiset massat alkoivat ylipäätään työntyä läpi erämaiden kohti länsirannikkoa ja Kaliforniaa. Tämän jälkeen rakennettu rautatie nopeutti muuttoliikettä entisestään ja kun intiaanit sitten olivat ensin tappaneet toisiaan, osin alkoholisoituneet ja luovuttaneet maansa tavalla tai toisella valkoisille, heidät oli helpompi armeijan avulla alistaa ja pistää reservaatteihin, joissa heillä ei ollut mahdollisuuksia muuhun kuin peruselinkeinon hankkimiseen, jos siihenkään (koska viljelysmaina monet reservaatit olivat tiettävästi surkeita - parhaiden laidun- ja viljelysmaiden jäädessä tietysti valkoisille uudisasukkaille).
Yksi mielenkiintoisimpia intiaani-aiheisia elokuvakokemuksia "Into the West":in lisäksi oli 1600-luvulla tapahtunut, Pohjois-Amerikan pohjoisosiin sijoittuva elokuva "Blackrobe", joka kertoi ranskalaisen jesuiittapapin matkasta läpi erämaan Huron-intiaanien leiriin, johon oli perustettu lähetysasema. Elokuva kuvasi hienosti papin omaa henkistä kamppailua "maallisten himojen" ja uskonnon välimaastossa (leikaten välillä pätkiin "onnellisesta nuoruudesta" Ranskassa) samalla, kun hän joutui täysin erilaisen kulttuurin (ja erämaan) keskelle, joka ei kunnioittanut, luottanut tai ymmärtänyt, kuinka joku voi olla kuin tuo mustaan kaapuun pukeutunut jesuiitta. Intiaanit pitivätkin elokuvassa jesuiittaa demonina. Nuoren pappisurasta haaveilevan matkakumppanin tie vei sen sijaan intiaaninaisen syliin ja siinäkös jesuiitalle oli vielä lisää tuskan aihetta, kun hän joutui kokemaan lähellään rakkauden kuumaa huumaa. Yhdessä kohtauksessa matkakumppanit istuivat heitä saattavan intiaanijoukon kanssa nuotiolla. Yksi intiaaneista kysyi jesuiitalta: "Onko taivaassa tupakkaa?", johon jesuiitta vastasi kuivasti, että sitä ei tarvita ja että siellä ei ole mitään muuta kuin Jumala, jonka luona on hyvä olla. "Eikö siellä ole edes naisia?!" intiaanimies jatkoi ihmeissään ja äänekäs hymähtely nuotiolla piippujaan polttavien intiaanien keskuudessa alkoi...Elokuva päättyi historiallisen faktan toteamiseen: Huronien käännyttyä lopulta kristinuskoon, meni vain viisitoista vuotta, jonka aikana vihollisheimo Irokeesit oli tappanut viimeisenkin "tapansa muuttaneen" Huronin (joka ei ollut sitä ennen kuollut valkoisten mukanaan tuomiin tauteihin).
Geronimo (oik. nimeltään Goyaałé) oli yksi kuuluisimmista intiaanipäälliköistä, joka taisteli epätoivoista kamppailuaan vielä, kun koko muu Yhdysvallat oli käytännössä "puhdistettu" (eli intiaanit alistettu reservaatteihin). Katsoin Walter Hillin ohjaaman Geronimo-leffan, jossa apasseille annettiin lynkkyä historiallisia faktoja seuraten, kunnioitettiin heidän taitojaan taistelussa, annettiin käyttöön alkuperäinen kieli (vaikka tuskinpa monikaan elokuvan intiaaneista oli edes apasseja) ja todettiin samat vanhat ongelmat, mitä reservaatteihin pakottaminen aiheutti: Kuiva ja karu maa reservaatissa ei ollut kyllin hedelmällistä maanviljelyyn ja toisaalta maanviljely ei muutenkaan ollut jo pitkään sekä meksikolaisia että amerikkalaisia vastaan taistelleille apassisotureille luonteva tapa hankkia elantonsa. Mielenkiintoinen asia oli uskonnon vaikutus kapinahenkeen: Poppamies (aka medicine man) oli arvostettu hengellinen johtaja ja kun hän alkoi saarnata siitä, kuinka nykymeno ei ole oikein, kuinka valkoiset ovat tulleet ja vieneet iät ja ajat heille kuuluneet maansa, ja kuinka apassien lopullisen tuhon tie on alkanut, oli rytinä valmis. Elokuvassa apassien viimeinen kapina alkoi siitä, että yksi tuollainen saarnamies pistettiin amerikkalaisten toimesta reservaatissa kylmäksi - pitihän uskonnollinen fanatismi ja kansankiihotus kitkeä pois. Homma tietenkin kusi, tappelu oli valmis ja Geronimon johdolla reservaatissa kävi kato. Yhdysvaltain armeija lähti sitten tietysti jälleen voimalla ottamaan homman haltuun. Jotain apassien epätoivoisesta taistelusta kertoo varmasti se, että Yhdysvaltain armeijalla oli alueella n. 5000 sotilasta jahtaamassa viimeisiä vapaita intiaaneja, kun Geronimo lopulta antautui vuonna 1886 - vain 24 miehen, naisen ja lapsen joukkonsa kanssa.
Nuorena poikana kaikki intiaaniaiheiset kirjat ja sarjakuvat kiehtoivat minua. Urheiden, maanläheisten ja omaa perhettään/klaaniaan/heimoaan henkeen ja vereen puolustavien intiaanien taistelu tuntui läheisemmältä kuin tunkeutujien oikeus ottaa, mitä oli otettavissa, koska pystyivät. Nimitän itse Amerikan mantereen intiaanien kohtaloa kansanmurhaksi, vaikka tuskinpa esimerkiksi Yhdysvalloissa koskaan valtaapitävät sitä tunnustaisivat. Se oli heille vain "tyhjän maan" asuttamista. Kyllähän se aika tyhjäksi intiaanien osalta muuttuikin, kun esimerkiksi preeria-intiaanien pääasiallinen elinkeino, biisonit, metsästettiin - tai siis teurastettiin - lähes sukupuuttoon valkoisten toimesta, jonka jälkeen armeija lähetettiin "siivoamaan" kaikki vähänkin vastahakoiset heimot asuinsijoiltaan. Sopimuksia tehtiin ja sopimuksia rikottiin, mutta yksikään historioitsija ei varmasti kiellä sitä, etteikö intiaanien oikeuksia elinkeinoonsa, elämäntapaansa ja "maihinsa" olisi käytännössä varastettu valkoisten valloittajien toimesta. Se oli kuitenkin tietyllä tapaa "normaalia" kehitystä, koska ihminen on aina pyrkinyt ottamaan maasta sen, mitä siitä on otettavissa. Niin oli jo intiaanien esi-isillä, jotka Amerikan mantereen ensimmäisinä ihmisinä asuttivat ja niin oli valkoisilla, jotka viimeisimpinä valloittajina tulivat ja ottivat maat omakseen.
Ehkä jonain päivänä luonto tavalla tai toisella kostaa ihmisille ja jotkut muut lajit jäävät tallaamaan planeettamme maita ja mantuja, mutta olisi hienoa, jos ennen lopullista tuhoaan ihmiskunta pystyisi katsomaan taaksepäin historiaan ja oppisi varjelemaan asuinympäristöänsä, kuten Amerikan mantereen intiaanit ja monet muut "luonnonkansat" tekivät ennen kaupungistumista ja teollistumista. Intiaanit tiesivät, että "äiti maata" täytyy kunnioittaa. Samalla on kuitenkin muistettava, että ihmislajin historia on sodan historiaa ja vaikka kuinka arvostaisi esimerkiksi luonnonmukaista elämäntapaa, niin rauhassa emme koskaan pystyisi toisten heimojen ja kansojen kanssa elämään, koska lopulta aina kaikki johtaa siihen, että vahvempi tulee ja käyttää heikompaa hyväkseen olosuhteiden muuttuessa ja "kehityksen" niin vaatiessa. Harmi vaan, että tuo kehitys yleensä revitään planeettamme selkänahasta, eikä kunnioiteta luonnon kiertokulkua, vaan pyritään nousemaan sen yläpuolelle. Siinä meillä olisi opittavaa, ihan jokaisella, vaikka sitten intiaaneilta, aboriginaaleilta tai saamelaisilta - olemme osa luontoa ja sen varjeleminen on samalla tulevien sukupolvien varjelemista.
Ihmisyydestä eri elokuvissa/sarjoissa kertoi se, että intiaanit taistelivat keskenään ihan yhtä lailla, kuin valkoisiakin vastaan. Se, että heistä oli hirveätä sopeutua valkoisten tavoille tai alkaa käyttämään heidän astioitaan/aseitaan, oli silti pientä siihen nähden, miten vihaa pidettiin ikiaikaisten vihollisten, naapurikansojen kanssa. Etelä-Amerikasta en katsonut elokuvia, mutta voin kuvitella, että sielläkin oli vastaavanlaisia ongelmia kuin Pohjois-Amerikan pienemmillä heimoyhteisöillä, kun valkoiset alkoivat roudata paikalle aseita. Niitä kun piti haalia nimenomaan kilpailevan, vihollisheimon lahtaamiseksi, eikä torjumaan tuoretta outoa vihollista. Samalla tulivat sitten taudit, viina ja kuolema. Etelä-Amerikan "korkeakulttuurit" tuhosi suurelta osin taikausko (lue: senaikaiset uskonnot), kun valkoiset nähtiin jonain luvattuna jumalan kansana ja heidän muskettejaan pidettiin jumalien ukkoskeppeinä, joten näitä vieraita valloittajia pelättiin kuin ruttoa. Kyllähän sieltä tauteja tulikin, jotka tappoivat ison osan populaatiosta tuhoten mahtavia imperiumeja eurooppalaisen elämäntavan (eli mm. orjuutuksen ja rikkauksien ryöstämisen) alta. Toki Etelä-Amerikassa intiaanikulttuurit vaikuttavat muutamissa maissa yhä tänäkin päivänä todella vahvasti, toisin kuin Pohjois-Amerikassa, jossa valloittaja käytti erilaista taktiikkaa eristäen intiaaniheimot rajatuille alueille, reservaatteihin, joissa elämänedellytykset olivat surkeita jo alkuunsa.
Siinä missä espanjalaiset onnistuivat kaatamaan ns. korkeakulttuureita, kaupungistuneita valtakuntia, oli Pohjois-Amerikassa valkoisilla valtaajilla vastassaan lähinnä keräilijöitä, metsästäjiä ja paimentolaisia, pieniä heimoja, joilla kaikilla oli omat erityispiirteensä - ja monesti jotain ikiaikaista kiistaa toisten heimojen kanssa. Vaikka valloitustapa ei olisi ollut tarkoituksenmukainen, olivat keinot (ainakin upean minisarjan "Into The West":in antaman mielikuvan mukaan) laskelmalliset: Ensin tultiin paikalle turkismetsästäjien voimin ja tehtiin intiaanien kanssa vaihtokauppaa. Suurin mielenkiinto intiaaneilla oli aseisiin ja viinaan, joten niitä vaihdettiin. Kun intiaanit saivat aseita ja viinaa, ne alkoivat tappaa ikiaikaisia vihollisiaan - eli toisiaan. Kun valkoinen populaatio kasvoi, tapettiin tasankojen intiaaneilta ravinnon ja vaatteiden - koko elinkeinon - lähde eli biisonit. Lopuksi paikalle lähetettiin armeija pakottamaan intiaanit joko reservaatteihin tai mahdottomaan taisteluun aseistukseltaan ylivoimaista vihollista vastaan, joka hyökkäsi usein ammattiarmeijalla suoraan leireihin, perheiden kimppuun.
Toki on tiettyjen tapahtumien - kuten "kultakuumeen" alkamisen syynä se, että suuret valkoiset massat alkoivat ylipäätään työntyä läpi erämaiden kohti länsirannikkoa ja Kaliforniaa. Tämän jälkeen rakennettu rautatie nopeutti muuttoliikettä entisestään ja kun intiaanit sitten olivat ensin tappaneet toisiaan, osin alkoholisoituneet ja luovuttaneet maansa tavalla tai toisella valkoisille, heidät oli helpompi armeijan avulla alistaa ja pistää reservaatteihin, joissa heillä ei ollut mahdollisuuksia muuhun kuin peruselinkeinon hankkimiseen, jos siihenkään (koska viljelysmaina monet reservaatit olivat tiettävästi surkeita - parhaiden laidun- ja viljelysmaiden jäädessä tietysti valkoisille uudisasukkaille).
Yksi mielenkiintoisimpia intiaani-aiheisia elokuvakokemuksia "Into the West":in lisäksi oli 1600-luvulla tapahtunut, Pohjois-Amerikan pohjoisosiin sijoittuva elokuva "Blackrobe", joka kertoi ranskalaisen jesuiittapapin matkasta läpi erämaan Huron-intiaanien leiriin, johon oli perustettu lähetysasema. Elokuva kuvasi hienosti papin omaa henkistä kamppailua "maallisten himojen" ja uskonnon välimaastossa (leikaten välillä pätkiin "onnellisesta nuoruudesta" Ranskassa) samalla, kun hän joutui täysin erilaisen kulttuurin (ja erämaan) keskelle, joka ei kunnioittanut, luottanut tai ymmärtänyt, kuinka joku voi olla kuin tuo mustaan kaapuun pukeutunut jesuiitta. Intiaanit pitivätkin elokuvassa jesuiittaa demonina. Nuoren pappisurasta haaveilevan matkakumppanin tie vei sen sijaan intiaaninaisen syliin ja siinäkös jesuiitalle oli vielä lisää tuskan aihetta, kun hän joutui kokemaan lähellään rakkauden kuumaa huumaa. Yhdessä kohtauksessa matkakumppanit istuivat heitä saattavan intiaanijoukon kanssa nuotiolla. Yksi intiaaneista kysyi jesuiitalta: "Onko taivaassa tupakkaa?", johon jesuiitta vastasi kuivasti, että sitä ei tarvita ja että siellä ei ole mitään muuta kuin Jumala, jonka luona on hyvä olla. "Eikö siellä ole edes naisia?!" intiaanimies jatkoi ihmeissään ja äänekäs hymähtely nuotiolla piippujaan polttavien intiaanien keskuudessa alkoi...Elokuva päättyi historiallisen faktan toteamiseen: Huronien käännyttyä lopulta kristinuskoon, meni vain viisitoista vuotta, jonka aikana vihollisheimo Irokeesit oli tappanut viimeisenkin "tapansa muuttaneen" Huronin (joka ei ollut sitä ennen kuollut valkoisten mukanaan tuomiin tauteihin).
Geronimo (oik. nimeltään Goyaałé) oli yksi kuuluisimmista intiaanipäälliköistä, joka taisteli epätoivoista kamppailuaan vielä, kun koko muu Yhdysvallat oli käytännössä "puhdistettu" (eli intiaanit alistettu reservaatteihin). Katsoin Walter Hillin ohjaaman Geronimo-leffan, jossa apasseille annettiin lynkkyä historiallisia faktoja seuraten, kunnioitettiin heidän taitojaan taistelussa, annettiin käyttöön alkuperäinen kieli (vaikka tuskinpa monikaan elokuvan intiaaneista oli edes apasseja) ja todettiin samat vanhat ongelmat, mitä reservaatteihin pakottaminen aiheutti: Kuiva ja karu maa reservaatissa ei ollut kyllin hedelmällistä maanviljelyyn ja toisaalta maanviljely ei muutenkaan ollut jo pitkään sekä meksikolaisia että amerikkalaisia vastaan taistelleille apassisotureille luonteva tapa hankkia elantonsa. Mielenkiintoinen asia oli uskonnon vaikutus kapinahenkeen: Poppamies (aka medicine man) oli arvostettu hengellinen johtaja ja kun hän alkoi saarnata siitä, kuinka nykymeno ei ole oikein, kuinka valkoiset ovat tulleet ja vieneet iät ja ajat heille kuuluneet maansa, ja kuinka apassien lopullisen tuhon tie on alkanut, oli rytinä valmis. Elokuvassa apassien viimeinen kapina alkoi siitä, että yksi tuollainen saarnamies pistettiin amerikkalaisten toimesta reservaatissa kylmäksi - pitihän uskonnollinen fanatismi ja kansankiihotus kitkeä pois. Homma tietenkin kusi, tappelu oli valmis ja Geronimon johdolla reservaatissa kävi kato. Yhdysvaltain armeija lähti sitten tietysti jälleen voimalla ottamaan homman haltuun. Jotain apassien epätoivoisesta taistelusta kertoo varmasti se, että Yhdysvaltain armeijalla oli alueella n. 5000 sotilasta jahtaamassa viimeisiä vapaita intiaaneja, kun Geronimo lopulta antautui vuonna 1886 - vain 24 miehen, naisen ja lapsen joukkonsa kanssa.
Nuorena poikana kaikki intiaaniaiheiset kirjat ja sarjakuvat kiehtoivat minua. Urheiden, maanläheisten ja omaa perhettään/klaaniaan/heimoaan henkeen ja vereen puolustavien intiaanien taistelu tuntui läheisemmältä kuin tunkeutujien oikeus ottaa, mitä oli otettavissa, koska pystyivät. Nimitän itse Amerikan mantereen intiaanien kohtaloa kansanmurhaksi, vaikka tuskinpa esimerkiksi Yhdysvalloissa koskaan valtaapitävät sitä tunnustaisivat. Se oli heille vain "tyhjän maan" asuttamista. Kyllähän se aika tyhjäksi intiaanien osalta muuttuikin, kun esimerkiksi preeria-intiaanien pääasiallinen elinkeino, biisonit, metsästettiin - tai siis teurastettiin - lähes sukupuuttoon valkoisten toimesta, jonka jälkeen armeija lähetettiin "siivoamaan" kaikki vähänkin vastahakoiset heimot asuinsijoiltaan. Sopimuksia tehtiin ja sopimuksia rikottiin, mutta yksikään historioitsija ei varmasti kiellä sitä, etteikö intiaanien oikeuksia elinkeinoonsa, elämäntapaansa ja "maihinsa" olisi käytännössä varastettu valkoisten valloittajien toimesta. Se oli kuitenkin tietyllä tapaa "normaalia" kehitystä, koska ihminen on aina pyrkinyt ottamaan maasta sen, mitä siitä on otettavissa. Niin oli jo intiaanien esi-isillä, jotka Amerikan mantereen ensimmäisinä ihmisinä asuttivat ja niin oli valkoisilla, jotka viimeisimpinä valloittajina tulivat ja ottivat maat omakseen.
Ehkä jonain päivänä luonto tavalla tai toisella kostaa ihmisille ja jotkut muut lajit jäävät tallaamaan planeettamme maita ja mantuja, mutta olisi hienoa, jos ennen lopullista tuhoaan ihmiskunta pystyisi katsomaan taaksepäin historiaan ja oppisi varjelemaan asuinympäristöänsä, kuten Amerikan mantereen intiaanit ja monet muut "luonnonkansat" tekivät ennen kaupungistumista ja teollistumista. Intiaanit tiesivät, että "äiti maata" täytyy kunnioittaa. Samalla on kuitenkin muistettava, että ihmislajin historia on sodan historiaa ja vaikka kuinka arvostaisi esimerkiksi luonnonmukaista elämäntapaa, niin rauhassa emme koskaan pystyisi toisten heimojen ja kansojen kanssa elämään, koska lopulta aina kaikki johtaa siihen, että vahvempi tulee ja käyttää heikompaa hyväkseen olosuhteiden muuttuessa ja "kehityksen" niin vaatiessa. Harmi vaan, että tuo kehitys yleensä revitään planeettamme selkänahasta, eikä kunnioiteta luonnon kiertokulkua, vaan pyritään nousemaan sen yläpuolelle. Siinä meillä olisi opittavaa, ihan jokaisella, vaikka sitten intiaaneilta, aboriginaaleilta tai saamelaisilta - olemme osa luontoa ja sen varjeleminen on samalla tulevien sukupolvien varjelemista.
24.8.11
HUUTAVAN ääni korvessa
Otsikon perusteella satunnainen surffailija voisi luulla päätyneensä korpiteatteriblogiin (jollaista toki blogini pito usein on), mutta tästä on teatteri kaukana, ellei aihetta voisi verrata muinaiseen Jumalan teatteriin, jossa heitettiin sentään oikeata paskaa virtuaalisen sijasta... Olen nimittäin saanut tarpeekseni nettikommentaattoreista. Keitä nämä ihmiset oikein ovat? Mistä he saavat inspiraationsa aina vain uudestaan trollata asiallisia(kin) blogikirjoituksia, uutisia tai kolumneja? Mistä kaikki se tyhjäpäisyys, tyhmyys, ilkeys ja jonninjoutava paskanjauhanta kumpuavat?
Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kun luet blogia, kolumnia tai uutista, niin ÄLÄ herran jestas mene lukemaan niitä kommentteja. Aika usein se unohtuu...ja silloin unohtuu monesti myös blogin herättämät mielikuvat, kolumnin terävät huomiot tai uutisen pointti. VITUN mölisevät nettikommentaattorit, olkaa HILJAA!
Huomasitte jo varmaan, että rikon "nettietikettiä" HUUTAMALLA niin maan perkeleesti. Useimmiten tilanne on nimittäin se, että mitä enemmän kommentteja blogiin, kolumniin tai uutiseen on annettu, niin todennäköisyys yhdelle huutavalle APINALLE kasvaa olennaisesti. Välillä nuo apinat käyttäytyvät asiallisesti, mutta korostavat sitten asiatonta kommenttiaan vaikkapa HUUTOmerkeillä.
Mikä näissä nettikommentaattoreissa sitten blogikirjoituksista, kolumneista tai uutisista kiinnostuneen ihmisen elämän pilaa? Ei tietty periaatteessa mikään, koska ne eivät sisällä MITÄÄN.
Mitä kommentointi on? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että ihminen OTTAA KANTAA, toteaa mikä kirjoituksessa oli hyvää tai huonoa, antaa asiaan oman näkemyksensä, laajentaa jotain kirjoituksessa käsiteltyä oman tietämyksensä mukaan tai antaa ASIALLISTA kritiikkiä perustellen mielipiteensä. Hyviäkin kommentoijia siis on, mutta nämä nettikommentaattorit, joilla ei ole mitään asiaa, pilaavat hyvänkin keskustelun.
Olen nähnyt keskustelua siitä, pilaavatko tai estävätkö myös moderoijat (kommentteja suodattavat nettisivujen päivittäjät) asiallista, kriittistä keskustelua tai sensuroivatko ne jopa kirjoittajan/median/moderoijan vastaisia kommentteja huolimatta siitä, ovatko ne asiallisia vai eivät. No, poikkeuksia löytyy, koska luen itse myös blogeja, joissa kommenttilaatikkoonkin uskaltaa halutessaan kurkistaa, koska ne ovat moderoituja. Ei ole syvempää HELVETTIÄ kuin kommenttiloota, jossa kaiken maailman munapäät ja vittuaivot on päästetty valloilleen.
Olen miettinyt tätä asiaa pitkään, mutta vasta kun luin tänään Jouni Hynysen Iltalehti-blogia (päätyen sinne sattumalta Facebookin kautta), aloin oikeasti ajatella, että mitä vittua noilla RUSINA-AIVOILLA oikein päässä liikkuu, jotka "kommentoivat" milloin mitäkin, mutta aika harvoin itse asiaa. Vittuilun jaloa taitoa on hyvä harjoitella, ennen kuin yrittää olla vitsikäs, kuten vaikkapa Hynynen parhaimmillaan. Mieshän on periaatteessa ihan normijurpo, jolla on välillä ihan hauskoja pikku huomioita elämästä (ja myös se vittuilun jalo taito), mutta myös ärsyttäviä piirteitä, kuten kaikissa mielenkiintoisissa persoonissa.
Sen sijaan taisin unohtaa tänään hetkeksi, että olin a) julkkiksen blogissa, b) Iltalehden blogissa, c) "nuorisoidolin" blogissa ja d) vittuilun jaloa taitoa viljelevän sekä aika ajoin huumorin rajoja venyttävän tyypin blogissa. Sen verran köyhää oli nimittäin "keskustelu", joka Hynysen kolumneja seurasi, että oikeasti UNOHDIN, mitä olin lukenut kolumnissa, kun ne taliaivot alkoivat kommenteissa heittää mieltäköyhdyttävää, ajatuksetonta läppäänsä. Mutta miksi, OI MIKSI, minä sitten luin niitä kommentteja?! Syytän Hynysen lyhyentynkää tyyliä, joka jätti vissiin usein sen verran kesken jääneen jutun tunteen, että alitajuisesti otaksuin jutun vielä jatkuvan kolumnin jälkeen. Niinpä sitten jatkoin lukemista kommenttiboksissa...VIRHE!
Tämä blogi on moderoitu. Joskus muinoin ei ollut ja aivan asiallista keskustelua tuli käytyä. Sitten pidin niin pitkän tauon tämän blogin kirjoittamisessa, että pääsin eroon kommentoijista (ja lukijoista), jonka jälkeen panin kommentit moderoinnin alle. Ne eivät siis ilmesty sivuille ennen kuin olen ne klikannut hyväksytyiksi. En sano, etteikö kommentointi voisi toimia myös täysin vapaasti JA siitä on useita esimerkkejä, mutta kaikki vähänkin julkisemmat, suositummat tai julkisten eläinten kansoittamat kirjoitusalustat pitäisi pistää moderoinnin alle, VÄLITTÖMÄSTI. Sen lisäksi toki pitäisi huolehtia siitä, että SANANVAPAUS - joka ei tarkoita vapautta olla ääliö - säilyy ja moderoija ei sensuroi asiallista keskustelua.
PS. Niille satunnaisille lukijoille, jotka tämä teksti tavoitti: Anteeksi huutoni, minua vituttaa se ihan yhtä lailla...
Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kun luet blogia, kolumnia tai uutista, niin ÄLÄ herran jestas mene lukemaan niitä kommentteja. Aika usein se unohtuu...ja silloin unohtuu monesti myös blogin herättämät mielikuvat, kolumnin terävät huomiot tai uutisen pointti. VITUN mölisevät nettikommentaattorit, olkaa HILJAA!
Huomasitte jo varmaan, että rikon "nettietikettiä" HUUTAMALLA niin maan perkeleesti. Useimmiten tilanne on nimittäin se, että mitä enemmän kommentteja blogiin, kolumniin tai uutiseen on annettu, niin todennäköisyys yhdelle huutavalle APINALLE kasvaa olennaisesti. Välillä nuo apinat käyttäytyvät asiallisesti, mutta korostavat sitten asiatonta kommenttiaan vaikkapa HUUTOmerkeillä.
Mikä näissä nettikommentaattoreissa sitten blogikirjoituksista, kolumneista tai uutisista kiinnostuneen ihmisen elämän pilaa? Ei tietty periaatteessa mikään, koska ne eivät sisällä MITÄÄN.
Mitä kommentointi on? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että ihminen OTTAA KANTAA, toteaa mikä kirjoituksessa oli hyvää tai huonoa, antaa asiaan oman näkemyksensä, laajentaa jotain kirjoituksessa käsiteltyä oman tietämyksensä mukaan tai antaa ASIALLISTA kritiikkiä perustellen mielipiteensä. Hyviäkin kommentoijia siis on, mutta nämä nettikommentaattorit, joilla ei ole mitään asiaa, pilaavat hyvänkin keskustelun.
Olen nähnyt keskustelua siitä, pilaavatko tai estävätkö myös moderoijat (kommentteja suodattavat nettisivujen päivittäjät) asiallista, kriittistä keskustelua tai sensuroivatko ne jopa kirjoittajan/median/moderoijan vastaisia kommentteja huolimatta siitä, ovatko ne asiallisia vai eivät. No, poikkeuksia löytyy, koska luen itse myös blogeja, joissa kommenttilaatikkoonkin uskaltaa halutessaan kurkistaa, koska ne ovat moderoituja. Ei ole syvempää HELVETTIÄ kuin kommenttiloota, jossa kaiken maailman munapäät ja vittuaivot on päästetty valloilleen.
Olen miettinyt tätä asiaa pitkään, mutta vasta kun luin tänään Jouni Hynysen Iltalehti-blogia (päätyen sinne sattumalta Facebookin kautta), aloin oikeasti ajatella, että mitä vittua noilla RUSINA-AIVOILLA oikein päässä liikkuu, jotka "kommentoivat" milloin mitäkin, mutta aika harvoin itse asiaa. Vittuilun jaloa taitoa on hyvä harjoitella, ennen kuin yrittää olla vitsikäs, kuten vaikkapa Hynynen parhaimmillaan. Mieshän on periaatteessa ihan normijurpo, jolla on välillä ihan hauskoja pikku huomioita elämästä (ja myös se vittuilun jalo taito), mutta myös ärsyttäviä piirteitä, kuten kaikissa mielenkiintoisissa persoonissa.
Sen sijaan taisin unohtaa tänään hetkeksi, että olin a) julkkiksen blogissa, b) Iltalehden blogissa, c) "nuorisoidolin" blogissa ja d) vittuilun jaloa taitoa viljelevän sekä aika ajoin huumorin rajoja venyttävän tyypin blogissa. Sen verran köyhää oli nimittäin "keskustelu", joka Hynysen kolumneja seurasi, että oikeasti UNOHDIN, mitä olin lukenut kolumnissa, kun ne taliaivot alkoivat kommenteissa heittää mieltäköyhdyttävää, ajatuksetonta läppäänsä. Mutta miksi, OI MIKSI, minä sitten luin niitä kommentteja?! Syytän Hynysen lyhyentynkää tyyliä, joka jätti vissiin usein sen verran kesken jääneen jutun tunteen, että alitajuisesti otaksuin jutun vielä jatkuvan kolumnin jälkeen. Niinpä sitten jatkoin lukemista kommenttiboksissa...VIRHE!
Tämä blogi on moderoitu. Joskus muinoin ei ollut ja aivan asiallista keskustelua tuli käytyä. Sitten pidin niin pitkän tauon tämän blogin kirjoittamisessa, että pääsin eroon kommentoijista (ja lukijoista), jonka jälkeen panin kommentit moderoinnin alle. Ne eivät siis ilmesty sivuille ennen kuin olen ne klikannut hyväksytyiksi. En sano, etteikö kommentointi voisi toimia myös täysin vapaasti JA siitä on useita esimerkkejä, mutta kaikki vähänkin julkisemmat, suositummat tai julkisten eläinten kansoittamat kirjoitusalustat pitäisi pistää moderoinnin alle, VÄLITTÖMÄSTI. Sen lisäksi toki pitäisi huolehtia siitä, että SANANVAPAUS - joka ei tarkoita vapautta olla ääliö - säilyy ja moderoija ei sensuroi asiallista keskustelua.
PS. Niille satunnaisille lukijoille, jotka tämä teksti tavoitti: Anteeksi huutoni, minua vituttaa se ihan yhtä lailla...
21.8.11
"Paskaa runoutta"
Täytyy vielä palata edelliseen kirjoitukseeni "Shit poetry", joka sai alkunsa istuessani pöntöllä vääntäen sitä ihteään ja mutistessani samalla englanniksi kyseisiä riimejä, luettuani juuri Christopher Hitchensin "Hitch-22 - A Memoir" -opusta ja ajatusteni edelleen muotoutuessa ainakin osin englanniksi. Toki viittasin otsikolla myös siihen, että meikäläisen "runous" on vähän mitä sattuu, ajatelmia, paskaakin, mutta runoutta yhtä kaikki. Englanniksi se tosin on varmasti kömpelömpää kuin suomenkieliset yritelmäni, joten siitä vielä lisäpontta otsikointiin. No, isäni, vanha ja viisas, mutta ei mikään kielinero, kokeili sitten kaikkien epäonnistuneiden käännösten äitiä eli Google Translatoria, joka ilmeisesti antoi hieman erikoisen version runostani. Itselläni ei ole Chrome-selainta, joten suoraan en päässyt runoani sivulta kääntämään, mutta kyllähän tuo kääntäjä löytyy myös google.fi -osoitteen takaa. Sinne siis runoni kopsasin ja tässä on tulos:
Kyllähän tuosta jotain selvää sai, vaikka ajatus hieman pätkikin välillä :) Ja ei pidä unohtaa sitä faktaa, että oma englannin kielioppini saattoi pätkiä ihan yhtä lailla ja Google Translator ei ottanut kantaa siihen, mitä lauseilla halusin sanoa, vaan siihen, mitä se sana tai sanapari kerrallaan tarkasti meinaa. Translatorin kunniaksi todettakoon, että siinä on mahdollisuus kaivaa vaihtoehtoisia merkityksiä eri sanoille tai lauseen osille, joten periaatteessa kai alkuperäistä vastaava käännös on lopulta mahdollista aikaansaada, jos jaksaa työkalun kanssa säätää (ja jos kirjoittaja osaisi itse kirjoittaa kieltä "oikein"). Runoudessa tosin oikeinkirjoitus ei liene se olennaisin pointti, kuitenkaan.
Koneellinen kääntäminen on aina vähän sinnepäin, suuntaa antava ja mahdollisesti myös täysin väärin tulkittu siihen nähden, mitä tekstillä halutaan sanoa. Siksi itsekin olen pyrkinyt lukemaan viime aikoina englanninkielisiä opuksia alkuperäiskielellä, koska englantia suht hyvin ymmärrän, enkä halua, että käännös pääsisi vaikuttamaan alkuperäisen kirjoituksen luonteeseen. Ainakin Christopher Hitchensiä alkuperäiskielellä (joka on kaiketi jotain britti- ja amerikanenglannin sekoitusta sekä osin myös kielellä leikkimistä) lukiessa tuntuu pääsevän hienosti kirjailijan ajatusten ja äänenpainojen äärelle, oppii tuntemaan tekstissä vilahtelevan huumorin, sarkasmin ja itseironian sekä saa lukea sujuvaa, mutta todella monipuolista kieltä.
Kääntäessä täytyy käyttää monipuolista (elämän)kokemusta, hienovaraisuutta ja sen kielen omia nyansseja, jolle kirjoitus käännetään. Samat vaatimukset on kohdistettava käännettävän kielen hallintaan ja siksi hyvän ja huonon käännöksen ero voi olla niin suuri, että käännös pilaa koko lukukokemuksen. Runouden osalta lienee vielä suurempi riski epäonnistua, koska kääntäjäkin on lopulta vain yksi runon tulkitsija ja kielissä eri sanoilla on erilaisia merkityksiä ja äänenpainoja. Minunkin englantini on tavallaan oma kielensä - se ei ole täydellistä tai kieliopillisesti välttämättä oikein, ja vain minä tiedän, mitä ajattelen kirjoittaessani englanniksi.
Siitä voitte muuten tätä nykyä saada lisämakua uudehkosta olutblogistani, jota aloin kirjoittamaan jokin aika sitten - englanniksi, koska ajattelin, että olutkulttuuri on maailmanlaajuinen asia ja periaatteessa on mahdollista, että joku jossain maailman toisella kolkalla on kiinnostunut tietämään, millaista olutta Suomessa pannaan (vaikka olutblogini ei mitenkään suomalaisiin oluisiin keskittynyt olekaan). Tervetuloa lukemaan, jos aihepiiri kiinnostaa - sillä varauksella, että Google Translator ei välttämättä anna höpinästäni aina sitä kuvaa, mitä olen aatellut :)
"Paskaa runoutta
Hyvä elämä on hetkiä
rauhan ja rakkauden
tai himon ja rentoutumista.
Ei ole mitään "elämän tarkoitus"
kuten jotkut haluavat siellä oli
vaan mahdollisuus elää elämääsi täysillä
hetki hetkeltä
jotkut parempia, jotkut huonompia.
Tämä yksi elämän onnellisuutta
ja suru
täynnä toimintaa
ja ikävystyminen
on edelleen ainoa saimme.
Ja kun suru iskee
tai jopa masennusta
mies vain on kestettävä.
Koska siellä on aina
mahdollisuus parempaan huomiseen
hetki hetkeltä
jotkut parempia, jotkut huonompia."
Kyllähän tuosta jotain selvää sai, vaikka ajatus hieman pätkikin välillä :) Ja ei pidä unohtaa sitä faktaa, että oma englannin kielioppini saattoi pätkiä ihan yhtä lailla ja Google Translator ei ottanut kantaa siihen, mitä lauseilla halusin sanoa, vaan siihen, mitä se sana tai sanapari kerrallaan tarkasti meinaa. Translatorin kunniaksi todettakoon, että siinä on mahdollisuus kaivaa vaihtoehtoisia merkityksiä eri sanoille tai lauseen osille, joten periaatteessa kai alkuperäistä vastaava käännös on lopulta mahdollista aikaansaada, jos jaksaa työkalun kanssa säätää (ja jos kirjoittaja osaisi itse kirjoittaa kieltä "oikein"). Runoudessa tosin oikeinkirjoitus ei liene se olennaisin pointti, kuitenkaan.
Koneellinen kääntäminen on aina vähän sinnepäin, suuntaa antava ja mahdollisesti myös täysin väärin tulkittu siihen nähden, mitä tekstillä halutaan sanoa. Siksi itsekin olen pyrkinyt lukemaan viime aikoina englanninkielisiä opuksia alkuperäiskielellä, koska englantia suht hyvin ymmärrän, enkä halua, että käännös pääsisi vaikuttamaan alkuperäisen kirjoituksen luonteeseen. Ainakin Christopher Hitchensiä alkuperäiskielellä (joka on kaiketi jotain britti- ja amerikanenglannin sekoitusta sekä osin myös kielellä leikkimistä) lukiessa tuntuu pääsevän hienosti kirjailijan ajatusten ja äänenpainojen äärelle, oppii tuntemaan tekstissä vilahtelevan huumorin, sarkasmin ja itseironian sekä saa lukea sujuvaa, mutta todella monipuolista kieltä.
Kääntäessä täytyy käyttää monipuolista (elämän)kokemusta, hienovaraisuutta ja sen kielen omia nyansseja, jolle kirjoitus käännetään. Samat vaatimukset on kohdistettava käännettävän kielen hallintaan ja siksi hyvän ja huonon käännöksen ero voi olla niin suuri, että käännös pilaa koko lukukokemuksen. Runouden osalta lienee vielä suurempi riski epäonnistua, koska kääntäjäkin on lopulta vain yksi runon tulkitsija ja kielissä eri sanoilla on erilaisia merkityksiä ja äänenpainoja. Minunkin englantini on tavallaan oma kielensä - se ei ole täydellistä tai kieliopillisesti välttämättä oikein, ja vain minä tiedän, mitä ajattelen kirjoittaessani englanniksi.
Siitä voitte muuten tätä nykyä saada lisämakua uudehkosta olutblogistani, jota aloin kirjoittamaan jokin aika sitten - englanniksi, koska ajattelin, että olutkulttuuri on maailmanlaajuinen asia ja periaatteessa on mahdollista, että joku jossain maailman toisella kolkalla on kiinnostunut tietämään, millaista olutta Suomessa pannaan (vaikka olutblogini ei mitenkään suomalaisiin oluisiin keskittynyt olekaan). Tervetuloa lukemaan, jos aihepiiri kiinnostaa - sillä varauksella, että Google Translator ei välttämättä anna höpinästäni aina sitä kuvaa, mitä olen aatellut :)
20.8.11
Shit poetry
Good life is about moments
of peace and love
or lust and relaxation.
There is no "meaning of life"
as some people wish there was
but a chance to live your life fully
moment by moment
some better, some worse.
This one life of happiness
and sorrow
filled with action
and boredom
is still the only one we got.
And when the sadness strikes
or even depression
man just has to endure.
Because there are always
a chance of better tomorrow
moment by moment
some better, some worse.
of peace and love
or lust and relaxation.
There is no "meaning of life"
as some people wish there was
but a chance to live your life fully
moment by moment
some better, some worse.
This one life of happiness
and sorrow
filled with action
and boredom
is still the only one we got.
And when the sadness strikes
or even depression
man just has to endure.
Because there are always
a chance of better tomorrow
moment by moment
some better, some worse.
18.8.11
Arki-isin ajatuksia
Tuntuu aina yhtä pahalta,
kun lapsi sanoo,
että "isi aina huutaa".
Vielä pahemmalta tuntuu,
jos se jatkaa: "kun se huutaa,
niin se retuuttaa paidasta".
Voin kuvitella millaista on,
kun rakas vanhempi pelottaa.
Ainoa lohtuni silloin on,
että tiedän, ettei se ole koko totuus.
En huuda aina,
ja retuutan harvoin.
Mutta se on laiha lohtu,
pirun laiha.
Koska kuten viisas nainen sanoi:
Lapsi muistaa.
On ihan sama,
huudanko aina,
tai kerran illassa,
vaikka vain kerran viikossa,
- sillai oikein kunnolla -
kun kumminkin huudan.
Ja olen huutanut ihan riittävästi,
retuuttanutkin.
Mutta jos en sanoisi mitään,
en edes yrittäisi puolustella itseäni
- vaikka en totuutta kielläkään,
kasvaisi sisälläni vaan suuttumus,
jopa viha, odottaen purkautumistaan.
Minun on pakko sanoa jotain,
joka pehmentäisi lapsen sanomaa,
koska en voi olla välittämättä.
Haluan lasteni parasta
- kukapa ei,
ja tiedän, että pitää vaan jaksaa.
Pitää yrittää, pitää sietää.
Pitää pitää itsestään ja huolta.
Ja minä pidänkin,
enkä pelkää,
vaikka odotankin päivää,
jolloin saan potut pottuina.
Räjähdän välillä turhasta.
Sanon, että hermot menivät.
Pinna kiristyi, kunnes katkesi.
Kolme poikaa, kauhea kähinä,
oma väsymys, itkevä lapsi,
tappelu, kukaan ei kuuntele,
kukaan ei lopeta.
Perkele!
Onneksi useimmiten räjähdyksen jälkeen
on hiljaista...
Ja hiljaisuus täyttyy hymyllä,
halauksella, naurullakin.
Mutta välillä voimat vaan loppuvat,
ja sota jatkuu,
räjähdykset eivät lopukaan,
viattomat kärsivät,
eikä sopua tunnu syntyvän.
Niistä sodista ei ilman arpia poistuta.
Anteeksipyyntö ja halaus ovat laastari,
jotka useimmiten parantavat akuutin haavan,
mutta muistot jäävät.
Ja vaikka minäkin muistan,
ja yritän,
ne eivät silti muuta olosuhteita,
eivät luonteita,
eivät elämäntapaa,
eivät arjen rutiineja.
Mutta vaikka ei uskoisi voivansa parempaan,
pystyy.
Niin kauan on toivoa,
kuin ei ole menettänyt uskoaan siihen,
että on - olen - ihan kelvollinen,
ihan hyvä, virheineen, heikkouksineen.
Omat lapset ovat ihmisiä,
joiden kunnioitusta ei kannata menettää.
Yritän parhaani,
tai ainakin parempi olisi.
kun lapsi sanoo,
että "isi aina huutaa".
Vielä pahemmalta tuntuu,
jos se jatkaa: "kun se huutaa,
niin se retuuttaa paidasta".
Voin kuvitella millaista on,
kun rakas vanhempi pelottaa.
Ainoa lohtuni silloin on,
että tiedän, ettei se ole koko totuus.
En huuda aina,
ja retuutan harvoin.
Mutta se on laiha lohtu,
pirun laiha.
Koska kuten viisas nainen sanoi:
Lapsi muistaa.
On ihan sama,
huudanko aina,
tai kerran illassa,
vaikka vain kerran viikossa,
- sillai oikein kunnolla -
kun kumminkin huudan.
Ja olen huutanut ihan riittävästi,
retuuttanutkin.
Mutta jos en sanoisi mitään,
en edes yrittäisi puolustella itseäni
- vaikka en totuutta kielläkään,
kasvaisi sisälläni vaan suuttumus,
jopa viha, odottaen purkautumistaan.
Minun on pakko sanoa jotain,
joka pehmentäisi lapsen sanomaa,
koska en voi olla välittämättä.
Haluan lasteni parasta
- kukapa ei,
ja tiedän, että pitää vaan jaksaa.
Pitää yrittää, pitää sietää.
Pitää pitää itsestään ja huolta.
Ja minä pidänkin,
enkä pelkää,
vaikka odotankin päivää,
jolloin saan potut pottuina.
Räjähdän välillä turhasta.
Sanon, että hermot menivät.
Pinna kiristyi, kunnes katkesi.
Kolme poikaa, kauhea kähinä,
oma väsymys, itkevä lapsi,
tappelu, kukaan ei kuuntele,
kukaan ei lopeta.
Perkele!
Onneksi useimmiten räjähdyksen jälkeen
on hiljaista...
Ja hiljaisuus täyttyy hymyllä,
halauksella, naurullakin.
Mutta välillä voimat vaan loppuvat,
ja sota jatkuu,
räjähdykset eivät lopukaan,
viattomat kärsivät,
eikä sopua tunnu syntyvän.
Niistä sodista ei ilman arpia poistuta.
Anteeksipyyntö ja halaus ovat laastari,
jotka useimmiten parantavat akuutin haavan,
mutta muistot jäävät.
Ja vaikka minäkin muistan,
ja yritän,
ne eivät silti muuta olosuhteita,
eivät luonteita,
eivät elämäntapaa,
eivät arjen rutiineja.
Mutta vaikka ei uskoisi voivansa parempaan,
pystyy.
Niin kauan on toivoa,
kuin ei ole menettänyt uskoaan siihen,
että on - olen - ihan kelvollinen,
ihan hyvä, virheineen, heikkouksineen.
Omat lapset ovat ihmisiä,
joiden kunnioitusta ei kannata menettää.
Yritän parhaani,
tai ainakin parempi olisi.
6.8.11
Isyys, äitiys, sukupuoli
Elokuvan Kabuli Kid (kts. ed. kirjoitukseni) jälkimainingeissa mietin tänään miesten ja naisten eroja eri kulttuureissa erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. Nähdäkseni suurin ongelmien lähde vanhemmuudessa - kulttuurista riippumatta - ovat eri uskonnot. Patriarkaalisuus, maskuliinis-autoritaarinen, mieslähtöinen elämäntapa kukoistaa pääuskontojen ja/tai niiden lahkojen toiminnassa niin, että naisten alistaminen (vaikka sitä ei erityisesti itse uskontokunnan piirissä korostettaisikaan) toimii niiden perustana, kantimena, kaiken pohjalla. Ilman naisia ei patriarkaalisuuden nimissä voisi hallita perheitä, sukuja, sukujen yhteisöjä, yhteisöjä, kyliä, kaupunkeja, maakuntia, jopa valtioita. Tuo uskonnon luoma perusta heijastuu siis yksilötasolta koko yhteiskuntaan, kulttuuriin ja politiikkaan, siinä missä se on perheiden, yhteiskunnan tärkeimpien pienyksiköiden, merkittävin hallintakeino, jolla miehet isossa osassa maailmaamme "pitävät kurissa" vaimonsa ja lapsensa, nauttien ja ollen riippuvaisia saamastaan vallasta. Lapset on kasvatettava patriarkaalisen mallin mukaan tai miehet/isät/aviomiehet menettäisivät valtansa.
Toki on muistettava, että ei meidän länsimaalaisten valtakulttuurissakaan ole hirveän kauan ollut "kirkossa kuulutettua" (heh, oli pakko käyttää tuota sanontaa tähän väliin - niin ristiriidassa kirkon ja muun elämänmenon kehitys ovat) se, että naisten asema yhteiskunnassa - lähtien perheistä - on tasa-arvoistunut. Se on ollut kuitenkin väistämätön ja hyvä kehityskulku, josta ovat myöhemmin hyötyneet mm. rotusorrosta kärsineet värilliset valkoisessa lännessä tai vaikkapa seksuaaliset vähemmistöt, joiden olemassaolon kriminalisoinnistakin päästiin eroon vasta muutamia vuosikymmeniä sitten (vaikka uskonnollisia tuomitsijoita tietty riittää hamaan maailman loppuun saakka).
Mielenkiintoista on huomioida myös oman kulttuurimme sisällä kukoistavat vanhanaikaiset (valta)rakenteet. Enkä puhu edes nyt politiikasta vaan ihan uskontokunnista, kuten vanhoillislestadiolaiset, jotka ovat kuitenkin varsin merkittävä uskontokunta pienessä Suomen maassa (Suomessa on eri arvioiden mukaan 80 000–150 000 vanhoillislestadiolaista, lähde: Wikipedia "Vanhoillislestadiolaisuus"). Jostain syystä lessuja on ymmärtääkseni yllättävän paljon mm. opetusalalla (tämä väite perustuu omiin kuulopuheisiini), joten heidän vaikutustaan yhteiskuntaan ei pidä väheksyä.
Enemmän olen silti itse ihmetellyt Suomessa toimivaa Kristillisdemokraattista puoluetta, jonka puheenjohtaja ja nykyinen Suomen hallituksen sisäasiainministeri Päivi Räsänen on raamatulla päähän lyövä kiihkouskovainen, joka etsii raamatusta politiikkansa pääkohtia (tuomiten mm. homouden, avoliiton, abortin, feminismin ja vääränlaisen maahanmuuton - vain kristityt maahanmuuttajat/pakolaiset kelpaisivat Päiville, koska hän sattuu olemaan kyseisen uskontokunnan kiihkoilija). Suurin ihmetykseni koskee sitä, että Päivi Räsänen on nainen, joka ei voi uskontonsa vuoksi - huolimatta saamastaan vaikutusvallasta - hyväksyä muita kuin uskontokuntansa peruskappaleen raamatun opetuksia, joita tietty pitää lukea sanasta sanaan sieltä vanhan testamentin puolelta, missä jumala on kaikkea muuta kuin lempeä ja jeesusteleva ja jossa miessukupuoli hallitsee ja päättää viime kädessä kaikesta. Päivinkin siis ilmeisesti saisi hiljaiseksi hänen miehensä?
Muissakin länsimaisissa kulttuureissa on lestadiolaisten kaltaisia uskontokuntia, kuten mormonit, joiden elämäntapa on hyväksyttyä, vaikka se kulkisi jälkijunassa muun yhteiskunnan kanssa. Miksi siis sallimme uskonnollisille liikkeille tai ryhmille "uskonnonvapauksia", jotka mahdollistavat joissakin tapauksissa ainakin epäsuorasti sen, että naisten asema ei ole lähelläkään ympäröivän yhteiskunnan mukainen?
Jos elää tiukkojen normien ja sääntöjen (sekä miesten) hallitsemassa uskonnollisessa yhteisössä, on (kulttuurista riippumatta) sidottu sen patriarkaalisiin tapoihin ja elämäntapaan perheissä. Se tarkoittaa väistämättä sitä, että mies on pomo ja nainen tekee, mitä pomo käskee - oli se sitten nussimista haluista huolimatta, lasten tekoa ja niiden ympärivuorokautista hoitamista vuodesta toiseen, ehkäisyn unohtamista - koska lapset ovat siunaus - ja lapsikoneena toimimista ilman henkilökohtaista valinnanvapautta tai mahdollisuutta tehdä mitään perheeseen liittyviä päätöksiä. Tai vaikka tekisikin, on miehellä aina veto-oikeus. Miestään, aviopuolisoaan, ja ehkä myös lähimpiä sukulaismiehiä, on toteltava ja palveltava, sekä omistauduttava perheelle, kodinhoidolle ja lapsille. Mielestäni kaikki edellämainittu on olosuhteisisiin liittyvää pakottamista ja alistamista huolimatta siitä, tunteeko nainen olevansa uhri vai ei. Miehellä ei ole mitään hätää, jos hän ei tee uskontokunnan kieltämiä tekoja eli hakkaa vaikkapa vaimoaan muusiksi. Tai jos tekee, se pitää vaan perustella niin, että se oli akan syytä.
Ongelma ovat myös erot tyttö- ja poikalapsien välillä. Poika saa kasvaa mieheksi, mutta tytön pitää kasvaa miehen palvelijaksi. Näin se on myös niissä uskonnollisissa yhteisöissä, jotka muuten elävät "tasa-arvoisissa" länsimaissa. Miehet käyvät töissä, naiset hoitavat kotia. Pojat valmistautuvat työelämään, tytöt valmistautuvat vaimoiksi. Pojat auttavat "miesten töissä", kouluttautuvat, mutta tytöt auttavat äitiä perheen kotitöissä. Ehkä sama kuvio toistuu myös monissa "maallistuneissa" länsimaisissa perheissä, ainakin osittain. Sukupuolten välisiä eroja korostetaan syntymästä alkaen, mutta nykyaikaan kuuluu toisaalta myös tasa-arvon korostaminen ja se, että myös tyttö voi tehdä asioita, joita pojatkin tekevät. Oikeastaan vain uskonnolliset piirit pyrkivät korostamaan sitä, että tytön pitää olla tyttö, kasvaa naiseksi ja vaimoksi. Nämä samat uskonnolliset piirit pyrkivät parhaansa mukaan saamaan ihmisille sellaisen mielikuvan, että koko yhteiskunta rappeutuu ja kaikki menee päin vittua, jos meininki ei jatku samanlaisena kuin ennen - "vanhoina hyvinä aikoina", kun nainen oli kotona ja mies toi leivän pöytään ja nainen ei haikaillut mitään muuta. Ja vaikka se elämäntapa sopiikin joillekin naisille ja miehille, niin itse kannatan yksilön valinnanvapautta ja suosin sitä, että ihmiset elävät elämänsä hyvin, onnellisina ja itseään toteuttaen, jolloin myös jälkikasvu saanee vanhemmiltaan parhaan mahdollisen kuvan elämästä.
Naisissa on voimaa ja minä näen itseni pro-feministinä, joka pyrkii siihen, että naisilla on samat oikeudet, itsemääräämisoikeus elämäänsä, kehoonsa, koulutukseensa, ammattiinsa, perhemuotoonsa ja kaikkiin niihin valintoihin, joita miestenkin sallitaan tekevän. Ennenkaikkea tämä on siis toive maailmanmenon muutoksesta, joka tosin vaatisi erityisesti uskontokuntien avautumisen elämälle, ikivanhojen opusten kuten raamatun ja koraanin opetusten kirjaimellisen ja orjallisen seuraamisen lopettamista, sekä avoimuuden aikakauden aloittamista. Voi olla, että maailma tuhoutuu, ennenkuin maailma vapautuu, mutta toivottavasti edes ihmiset yksilöinä voisivat luottaa omaan harkintakykyynsä, eivätkä kuuntelisi uskonnollisia guruja tai tottelisi niitä (uskonnollisia) määräyksiä, jotka kokee vääräksi oman perheen ja sen yksilöiden kohdalla. Helpoin tapa aloittaa vastarinta on sallia itselleen ja perheelleen, kotona, vapaus olla oma itsensä, koska siitä lähtee pikku hiljaa kasvamaan aalto, joka kaataa vanhoillisen yhteiskuntarakenteen, hylkää patriarkaaliset uskonnot ja luo uutta, parempaa tulevaisuutta koko ihmiskunnalle (ja sitä kautta antaa jatkoaikaa myös planeetallemme ja sen muille lajeille).
Toki on muistettava, että ei meidän länsimaalaisten valtakulttuurissakaan ole hirveän kauan ollut "kirkossa kuulutettua" (heh, oli pakko käyttää tuota sanontaa tähän väliin - niin ristiriidassa kirkon ja muun elämänmenon kehitys ovat) se, että naisten asema yhteiskunnassa - lähtien perheistä - on tasa-arvoistunut. Se on ollut kuitenkin väistämätön ja hyvä kehityskulku, josta ovat myöhemmin hyötyneet mm. rotusorrosta kärsineet värilliset valkoisessa lännessä tai vaikkapa seksuaaliset vähemmistöt, joiden olemassaolon kriminalisoinnistakin päästiin eroon vasta muutamia vuosikymmeniä sitten (vaikka uskonnollisia tuomitsijoita tietty riittää hamaan maailman loppuun saakka).
Mielenkiintoista on huomioida myös oman kulttuurimme sisällä kukoistavat vanhanaikaiset (valta)rakenteet. Enkä puhu edes nyt politiikasta vaan ihan uskontokunnista, kuten vanhoillislestadiolaiset, jotka ovat kuitenkin varsin merkittävä uskontokunta pienessä Suomen maassa (Suomessa on eri arvioiden mukaan 80 000–150 000 vanhoillislestadiolaista, lähde: Wikipedia "Vanhoillislestadiolaisuus"). Jostain syystä lessuja on ymmärtääkseni yllättävän paljon mm. opetusalalla (tämä väite perustuu omiin kuulopuheisiini), joten heidän vaikutustaan yhteiskuntaan ei pidä väheksyä.
Enemmän olen silti itse ihmetellyt Suomessa toimivaa Kristillisdemokraattista puoluetta, jonka puheenjohtaja ja nykyinen Suomen hallituksen sisäasiainministeri Päivi Räsänen on raamatulla päähän lyövä kiihkouskovainen, joka etsii raamatusta politiikkansa pääkohtia (tuomiten mm. homouden, avoliiton, abortin, feminismin ja vääränlaisen maahanmuuton - vain kristityt maahanmuuttajat/pakolaiset kelpaisivat Päiville, koska hän sattuu olemaan kyseisen uskontokunnan kiihkoilija). Suurin ihmetykseni koskee sitä, että Päivi Räsänen on nainen, joka ei voi uskontonsa vuoksi - huolimatta saamastaan vaikutusvallasta - hyväksyä muita kuin uskontokuntansa peruskappaleen raamatun opetuksia, joita tietty pitää lukea sanasta sanaan sieltä vanhan testamentin puolelta, missä jumala on kaikkea muuta kuin lempeä ja jeesusteleva ja jossa miessukupuoli hallitsee ja päättää viime kädessä kaikesta. Päivinkin siis ilmeisesti saisi hiljaiseksi hänen miehensä?
Muissakin länsimaisissa kulttuureissa on lestadiolaisten kaltaisia uskontokuntia, kuten mormonit, joiden elämäntapa on hyväksyttyä, vaikka se kulkisi jälkijunassa muun yhteiskunnan kanssa. Miksi siis sallimme uskonnollisille liikkeille tai ryhmille "uskonnonvapauksia", jotka mahdollistavat joissakin tapauksissa ainakin epäsuorasti sen, että naisten asema ei ole lähelläkään ympäröivän yhteiskunnan mukainen?
Jos elää tiukkojen normien ja sääntöjen (sekä miesten) hallitsemassa uskonnollisessa yhteisössä, on (kulttuurista riippumatta) sidottu sen patriarkaalisiin tapoihin ja elämäntapaan perheissä. Se tarkoittaa väistämättä sitä, että mies on pomo ja nainen tekee, mitä pomo käskee - oli se sitten nussimista haluista huolimatta, lasten tekoa ja niiden ympärivuorokautista hoitamista vuodesta toiseen, ehkäisyn unohtamista - koska lapset ovat siunaus - ja lapsikoneena toimimista ilman henkilökohtaista valinnanvapautta tai mahdollisuutta tehdä mitään perheeseen liittyviä päätöksiä. Tai vaikka tekisikin, on miehellä aina veto-oikeus. Miestään, aviopuolisoaan, ja ehkä myös lähimpiä sukulaismiehiä, on toteltava ja palveltava, sekä omistauduttava perheelle, kodinhoidolle ja lapsille. Mielestäni kaikki edellämainittu on olosuhteisisiin liittyvää pakottamista ja alistamista huolimatta siitä, tunteeko nainen olevansa uhri vai ei. Miehellä ei ole mitään hätää, jos hän ei tee uskontokunnan kieltämiä tekoja eli hakkaa vaikkapa vaimoaan muusiksi. Tai jos tekee, se pitää vaan perustella niin, että se oli akan syytä.
Ongelma ovat myös erot tyttö- ja poikalapsien välillä. Poika saa kasvaa mieheksi, mutta tytön pitää kasvaa miehen palvelijaksi. Näin se on myös niissä uskonnollisissa yhteisöissä, jotka muuten elävät "tasa-arvoisissa" länsimaissa. Miehet käyvät töissä, naiset hoitavat kotia. Pojat valmistautuvat työelämään, tytöt valmistautuvat vaimoiksi. Pojat auttavat "miesten töissä", kouluttautuvat, mutta tytöt auttavat äitiä perheen kotitöissä. Ehkä sama kuvio toistuu myös monissa "maallistuneissa" länsimaisissa perheissä, ainakin osittain. Sukupuolten välisiä eroja korostetaan syntymästä alkaen, mutta nykyaikaan kuuluu toisaalta myös tasa-arvon korostaminen ja se, että myös tyttö voi tehdä asioita, joita pojatkin tekevät. Oikeastaan vain uskonnolliset piirit pyrkivät korostamaan sitä, että tytön pitää olla tyttö, kasvaa naiseksi ja vaimoksi. Nämä samat uskonnolliset piirit pyrkivät parhaansa mukaan saamaan ihmisille sellaisen mielikuvan, että koko yhteiskunta rappeutuu ja kaikki menee päin vittua, jos meininki ei jatku samanlaisena kuin ennen - "vanhoina hyvinä aikoina", kun nainen oli kotona ja mies toi leivän pöytään ja nainen ei haikaillut mitään muuta. Ja vaikka se elämäntapa sopiikin joillekin naisille ja miehille, niin itse kannatan yksilön valinnanvapautta ja suosin sitä, että ihmiset elävät elämänsä hyvin, onnellisina ja itseään toteuttaen, jolloin myös jälkikasvu saanee vanhemmiltaan parhaan mahdollisen kuvan elämästä.
Naisissa on voimaa ja minä näen itseni pro-feministinä, joka pyrkii siihen, että naisilla on samat oikeudet, itsemääräämisoikeus elämäänsä, kehoonsa, koulutukseensa, ammattiinsa, perhemuotoonsa ja kaikkiin niihin valintoihin, joita miestenkin sallitaan tekevän. Ennenkaikkea tämä on siis toive maailmanmenon muutoksesta, joka tosin vaatisi erityisesti uskontokuntien avautumisen elämälle, ikivanhojen opusten kuten raamatun ja koraanin opetusten kirjaimellisen ja orjallisen seuraamisen lopettamista, sekä avoimuuden aikakauden aloittamista. Voi olla, että maailma tuhoutuu, ennenkuin maailma vapautuu, mutta toivottavasti edes ihmiset yksilöinä voisivat luottaa omaan harkintakykyynsä, eivätkä kuuntelisi uskonnollisia guruja tai tottelisi niitä (uskonnollisia) määräyksiä, jotka kokee vääräksi oman perheen ja sen yksilöiden kohdalla. Helpoin tapa aloittaa vastarinta on sallia itselleen ja perheelleen, kotona, vapaus olla oma itsensä, koska siitä lähtee pikku hiljaa kasvamaan aalto, joka kaataa vanhoillisen yhteiskuntarakenteen, hylkää patriarkaaliset uskonnot ja luo uutta, parempaa tulevaisuutta koko ihmiskunnalle (ja sitä kautta antaa jatkoaikaa myös planeetallemme ja sen muille lajeille).
5.8.11
Elokuva Afganistanista
Mietiskelin aiemmin, että en ole tainnut katsoa montaa hollantilaista elokuvaa, mutta eilen tuli katsottua elämäni ehkä ensimmäinen afganistanilainen elokuva, Kabuli Kid. Jotenkin kaikki vaikutti silti tutulta. Naisen asemasta Lähi-idän alueen kulttuureissa on puhuttu, kirjoitettu ja tehty elokuvia, joita olen muutamia, mm. yhden iranilaisen nähnyt. Osaksi elokuva käsitteli jälleen samaa aihepiiriä, mutta ei osoitellen. Afganistania on sivuttu monissa länsimaisissa elokuvissa, sodan (tai sotien) kautta, mutta sekään ei ollut tämän elokuvan ydinaihe. Oli erityisen mielenkiintoista katsoa elokuvaa, jossa pitkään jatkunut sota ja sen jäljet ovat toki taustalla aina vaikuttamassa, mutta elämä on silti tavallisille ihmisille arkea, töissäkäymistä ja kodinhoitoa.
Kabuli Kid -elokuvassa viiden tyttölapsen isä, taksikuski Khaled, joutuu tilanteeseen, jossa burkhaan pukeutunut nainen jättää poikavauvan taksin takapenkille. Äitiä ei löydy mistään, poliisi ei pysty auttamaan (varsinkin kun tuntomerkitkin ovat tyyliin "pitkä nainen, jolla on burkha") ja orpokotikaan ei pysty ottamaan aivan pieniä lapsia vastaan. Ranskalaisen kansanjärjestön edustajat sattuvat kuitenkin olemaan orpokodissa paikalla ja keksivät, että radiossa voisi kuuluttaa pojan äitiä ja lupaavat 100 dollaria, jos äiti tulee noutamaan lasta. Sitä ennen Khaled kuitenkin ehtii yrittää kaikenlaista, että pääsisi eroon lapsesta (vaikka toisaalta tahtoisi ehkä pitää poikalapsen itsellään, koska "vaimo tekee vain tyttöjä"), mutta noutaa tämän silti orpokodista omaan kotiinsa toiseksikin yöksi hoidettavaksi.
Khaled kertoo rukoilleensa jumalalta poikalasta, koska poika olisi myöhemmin jakamassa työkuormaa ja miesten tehtävää - joka on tuoda kotiin rahaa. Naisten tehtävä on hoitaa kotia ja tyttöjen tehtävä kasvaa tottelevaisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi. Sukupolvien välistä asetelmaa tutkaillaan siten, että Khaledin isä asuu poikansa kotona ja vaikka onkin vanhan ajan ukko ja kiroaa mm. telkkarin, osoittaa myös isovanhemman lempeyttä ottaessaan yhden tytöistä mukaan syöttämään kyyhkyjä, kun taas isä toteaa tyttärelleen tämän pyydettyä mukaan katolle, että "se [kyyhkyjen ruokkiminen ja lennätys] ei ole tyttöjen hommaa". Suhde vaimoon vaikuttaa olevan aika platoninen (Khaled mm. toteaa kuivasti isälleen, että "naitit minut leskelle") ja vaimo jää sivustakatsojaksi, mutta osoittaa myös omia tunteitaan (osaksi ehkä jonkinlaista häpeää ja pettymystä, kun ei ole "onnistunut" itse synnyttämään poikia - osaksi ehkä jonkinlaista tarvetta saada huomiota mieheltään) yritettyään - yhtenä monista burkhaan pukeutuneista naisista - käydä noutamassa radion kuuluttaman poikalapsen itselleen (tosin se on myös Khaledin itsensä suunnitelma, koska hän ottaa vaimonsa mukaan radioasemalle ja käskee ottaa burkhan mukaan). Khaledille on kuitenkin tärkeintä totella omaatuntoaan ja hän onkin iloinen tunnistaessaan nilkassa näkemästään syntymämerkistä lapsen oikean äidin, 16-vuotiaan tytön.
Kaiken kaikkiaan Kabuli Kid oli virkistävä elokuvakokemus, jossa ihmisyys, perinteet, tavat, kulttuuri, perhe ja arki pitkän sodan runtelemassa maassa esittäytyvät mielenkiintoisella tavalla. Toivottavasti joskus vielä koittaa aika, jolloin tuollakin oikeasti asuvat ihmiset saisivat elää rauhassa ja ilman sotaa tai sen aiheuttamaa kaaosta, vaikka epäilenpä, että siitä toipumiseen menee joka tapauksessa useiden sukupolvien pituinen aika.
Kabuli Kid -elokuvassa viiden tyttölapsen isä, taksikuski Khaled, joutuu tilanteeseen, jossa burkhaan pukeutunut nainen jättää poikavauvan taksin takapenkille. Äitiä ei löydy mistään, poliisi ei pysty auttamaan (varsinkin kun tuntomerkitkin ovat tyyliin "pitkä nainen, jolla on burkha") ja orpokotikaan ei pysty ottamaan aivan pieniä lapsia vastaan. Ranskalaisen kansanjärjestön edustajat sattuvat kuitenkin olemaan orpokodissa paikalla ja keksivät, että radiossa voisi kuuluttaa pojan äitiä ja lupaavat 100 dollaria, jos äiti tulee noutamaan lasta. Sitä ennen Khaled kuitenkin ehtii yrittää kaikenlaista, että pääsisi eroon lapsesta (vaikka toisaalta tahtoisi ehkä pitää poikalapsen itsellään, koska "vaimo tekee vain tyttöjä"), mutta noutaa tämän silti orpokodista omaan kotiinsa toiseksikin yöksi hoidettavaksi.
Khaled kertoo rukoilleensa jumalalta poikalasta, koska poika olisi myöhemmin jakamassa työkuormaa ja miesten tehtävää - joka on tuoda kotiin rahaa. Naisten tehtävä on hoitaa kotia ja tyttöjen tehtävä kasvaa tottelevaisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi. Sukupolvien välistä asetelmaa tutkaillaan siten, että Khaledin isä asuu poikansa kotona ja vaikka onkin vanhan ajan ukko ja kiroaa mm. telkkarin, osoittaa myös isovanhemman lempeyttä ottaessaan yhden tytöistä mukaan syöttämään kyyhkyjä, kun taas isä toteaa tyttärelleen tämän pyydettyä mukaan katolle, että "se [kyyhkyjen ruokkiminen ja lennätys] ei ole tyttöjen hommaa". Suhde vaimoon vaikuttaa olevan aika platoninen (Khaled mm. toteaa kuivasti isälleen, että "naitit minut leskelle") ja vaimo jää sivustakatsojaksi, mutta osoittaa myös omia tunteitaan (osaksi ehkä jonkinlaista häpeää ja pettymystä, kun ei ole "onnistunut" itse synnyttämään poikia - osaksi ehkä jonkinlaista tarvetta saada huomiota mieheltään) yritettyään - yhtenä monista burkhaan pukeutuneista naisista - käydä noutamassa radion kuuluttaman poikalapsen itselleen (tosin se on myös Khaledin itsensä suunnitelma, koska hän ottaa vaimonsa mukaan radioasemalle ja käskee ottaa burkhan mukaan). Khaledille on kuitenkin tärkeintä totella omaatuntoaan ja hän onkin iloinen tunnistaessaan nilkassa näkemästään syntymämerkistä lapsen oikean äidin, 16-vuotiaan tytön.
Kaiken kaikkiaan Kabuli Kid oli virkistävä elokuvakokemus, jossa ihmisyys, perinteet, tavat, kulttuuri, perhe ja arki pitkän sodan runtelemassa maassa esittäytyvät mielenkiintoisella tavalla. Toivottavasti joskus vielä koittaa aika, jolloin tuollakin oikeasti asuvat ihmiset saisivat elää rauhassa ja ilman sotaa tai sen aiheuttamaa kaaosta, vaikka epäilenpä, että siitä toipumiseen menee joka tapauksessa useiden sukupolvien pituinen aika.
3.8.11
Läski liikkuu
Huhhei tätä kesälomailua. Olo tuntuu päivä päivältä raskaammalta; On tullut syötyä liikaa. Tai periaatteessa kai syön tällä hetkellä "normaalimmin", kuin arkena, mutta toisaalta kaikki normaalisti "epänormaali" menee nyt kokonaan liikasyömisen piikkiin (tai niinhän se menee tietty muutenkin :D). Kun normaaliarjessamme syön kerran päivässä lämpimän aterian, on nyt noita isompia aterioita kaksi. Lasten kanssa kotona lomaillessani pitää elää heidän rytmiensä mukaisesti: Aamupala, lounas, välipala, iltaruoka, iltapala. Yleensä työpäivinä syön aamupalan, riennän töihin, syön töissä puolen päivän aikaan täysjyvänäkkileipää keijulla ja juon palanpainikkeeksi vettä. Aina silloin tällöin herkuttelemme töissä jollain pullalla, mutta se ei ole säännöllistä mässyä. Kotiin ehdittyäni vetäisen puoli viideltä vähän leipää, jotta pahin nälkä siirtyisi ja kuuden maissa syömme lämpimän aterian - minulle siis päivän ainoan. Kun illan hämy koittaa ja lapset nukkuvat, menen joko itsekin nukkumaan tai alan kaivaa iltapalaa kaapista. Tällöin tulee myös harrastettua usein niitä huonoimpia mässyjä: Kaljaa ja lakritsia sekä joskus myös jätskiä, sipsiä ja muuta karkkia. Kesälomalla tuntuu, että koko päivän on täynnä evästä ja turvottaa, mutta silti myös iltaisin tulee mässäiltyä.
Liikuntaahan sitä pitäis (kuulemma) harrastaa ja toki kesälomalla tulee liikuttua päivittäin. Pyöräretkillä saa "taluttaa" kävellen ja välillä hölkäten pyöräilevää taaperoa, rattailla tulee kierrettyä kaupunginlampea päivänukutushommissa ja leikkipuistossakin on tullut käytyä. Aika vähäistähän tuo "liikunta" kuitenkin on siihen energiamäärään nähden, mitä tulee suuhun päivien (ja iltojen) aikana lomalla mätettyä. Läski siis kasvaa, olo on tukala. Liikunko sitten toisaalta töissäkään? No, siellä tulee singahdeltua ees ja taas tilanteen mukaan, minkä lisäksi päivällä näkkäristä hankittu energiamäärä tulee myös tuhlattua - ja vähän ekstraakin. Joskus mietittiin kollegoiden kans, että jos ois askelmittari, näkis paljonko kiireisimpinä päivinä tulee rampattua ympäri taloa. Jos aina käyttäis portaita, tulis harrastettua vielä tehokkaampaa hyötyliikuntaa. Oikeestihan mä en kuitenkaan "harrasta" liikuntaa...
Yhteen aikaan kuljin töissä kävellen ja pyörällä, mutta se loppui, kun piti alkaa roudata lapsia Kaarnapurteen. Pidin kuitenkin samoihin aikoihin vuoden mittaisen tauon kaljanjuonnissa, jolloin paino laski pysyvästi. Nyt on taas alkanut näyttää uhkaavasti siltä, että kaljamaha on alkanut kohota. Oluen nauttimista (kuulostaa paljon komiammalta kuin "kaljanjuonti" ;D) en kylläkään ajatellut lopettaa, vaan ajattelin pyrkiä jälleen töiden alkaessa näännyttämään itseäni päivisin, jotta turha painonnousu estyisi. Työssäkäymisestä on myös se hyvä puoli, ettei kaljaa tule lantattua niin herkästi, kun tietää, että herätys on jo kuuden jälkeen aamulla.
***
Kesäloman ehkä paras puoli on ollut, että voi herätä ilman herätystä, nukkua aina johonkin kahdeksaan tai mihinkä lapset nyt sit jaksaakaan ja elää muutenkin suurimmaksi osaksi ilman pakollisia aikatauluja. Kesäloman tärkein tehtävä on olla tekemättä mitään. Se on onnistunut osittain, koska lapsista joutuu kummiskin huolehtimaan, mutta eniten olen ehkä nauttinut lukemisesta, koska tuntuu, että arkena ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Christopher Hitchensin "Hitch-22 - A Memoir" taitaa olla ylittänyt puolenvälin ja kirja on todella kiinnostava. Sitä pitää lukea ajatuksen kanssa, kuten Hitchiltä aiemmin lukemaani "god is not Great" -opusta, koska hommasin senkin alkuperäiskielisenä. Jotenkin tuntuu, että kirjailijan persoona tulee vielä vahvemmin läpi oikealla kielellä, josta suurimman osan onneksi myös tajuan :)
Eilen kävellessäni lammen ympäri A2V:tä rattaissa työnnellen, aloin mielessäni miettiä mitä muita kieliä osaan ja jos nyt tulisi joku tutustumistilanne, niin mitä tekstiä irtoaisi. Totesin, että osaisin tervehtiä, kertoa nimeni, luetella numerot ja pyytää rakastelemaan kanssani tänä iltana rakkauden tunnustusten kera - ranskaksi. Totesin myös, että saksan kielen osaamisessa on jäänyt jostain syystä korkkareista (siis Korkeajännitys-lehdistä) mieleen päällimmäisenä "Schnell! Schnell!" ja "Achtung!" ynnä muut sotatilannehuudahdukset tai sikakoiraksi haukkuminen. Kaipa sitä saksaksikin tervehdykset irtoaisi, saisi kaljan tilattua ja kieltäydyttyä kohteliaasti uudesta. Ruotsin osaaminen on vähän niin ja näin, vaikka toki ranskaan ja saksaan verrattuna sanastoa on huomattavasti enemmän hallussa. Lukeminen sujuisi varmaan välttävästi - jos teksti olisi yksinkertaista - mutta puhuminen on mitä on eli heikkoa. Ehkäpä kuitenkin keskityn siihen yhteen ulkomaiseen, mitä jo riittävästi osaan. Englanninkielisen kirjallisuuden lukemisesta on ehkä jotain hyötyäkin - tai ainakin oppii pikku hiljaa arvostamaan myös sen vivahteita, kuten olen oppinut arvostamaan omaa kieltäni.
***
Lammen kapeita raitteja kävellessä on myös hyvä päästellä ilmoja pihalle. Tarkoitan siis suolistokaasuja - en hakkaa ketään :) Olenkin tullut siihen tulokseen, että jos näet jonkun kävelevän polulla ja tämä kääntyy katsomaan taakseen, vaikka selvästikään takaa ei olisi kuulunut mitään ääniä, on hän joko pieraisemassa tai juuri pieraissut. Ainakin minä teen usein niin :D
Välillä ihmetyttää, kun lammen kapeimmissa kohdissa takaa tulee pyörä ja vasta ehkä metrin päässä ollessaan huomaat sen ja paniikissa väistät reunaan. Ehkä tämä kertoo jotain suomalaisesta kulttuurista? Pyörissä on kilkatuskello sitä varten, että jos tiellä on sakkia, sitä kelloa pitäisi rinkuttaa, jotta he osaisivat väistää. Mutta ei, ei nyt sentään - eihän sitä nyt kehtaa alkaa ventovieraita säikyttelemään, kävelevät vielä ojaan! Jo lapsille teroitamme: Älkää rinkuttako sitä kelloa turhaan, sitä käytetään silloin, kun on tarvis. Eli öö, ei milloinkaan. Koska milloinkaan ei ole niin tarvis, että suomalainen lähtisi toista suomalaista häiritsemään selän takana kilkuttelulla. Sen sijaan ajetaan ihan peesiin, hidastetaan, hidastetaan, rykäistään tai ajetaan tahallaan johonkin kiveen, että räminä kuuluisi, jolloin edessä menevät väistävät.
Välillä tuota liikennekäyttäytymistä on tullut mietittyä myös ratin takana. Suojatiet ovat hyvä esimerkki: Minulle on käynyt kerran niin, että hidastin lähestyessäni suojatietä, jonka päässä seisoskeli kadun ylitystä odottava keski-ikäinen äijä. Hidastin lisää, lähes pysähdyin, mutta ukkeli vaan tuijotti. Pysähdyin. Näytin kädellä, että saapi mennä. Ukkeli alkoi huitoa kädellään, että ala mennä. Minä, jo kokonaan pysähtyneenä heilautin uudestaan kättäni ja totesin, menehän nyt. Ukkelin naama muuttui vihaiseksi, hän lähti liikkeelle, jupisi jotain ja huitoi minulle käsillään. Haistatin sille mielessäni vittua. Toinen esimerkki: Uskallan aika harvoin pysähtyä suojatielle, jos vieressä on toinen kaista. Lukemattomia kertoja toista kaistaa ajava ei ole pysähtynyt ja tyypit ihmettelevät autoni edessä, kun toista kaistaa paahtaa menemään joku liikennesäännöistä tai -käyttäytymisestä täysin tietämätön urpo. Monikohan liikenneonnettomuus on saanut alkunsa vastaavasta tilanteesta. Ehkä se vaan on hyväksyttävä, että maan tapa (tai ainakin Kajaanin tapa) on suojellakseen lähimmäisiään toimia niin kuin jo ala-asteella leikeissä opimme: "Ei väistetä! Ei väistetä!"
Toisaalta opetammehan me lapsiammekin väistämään aina autoja - suojatiestä huolimatta - vanhalla kunnon "katso vasempaan, katso oikeaan ja vielä kerran vasempaan, ennen kuin ylität tien" -mantralla. Ehkä se jalankulkijan suorittama väistäminen vaan on turvallisin tapa, josta syystä autoilijan pysähtyminen suojatien eteen opettaa tavallaan väärää käyttäytymismallia. Toki sitä "oppia" ottavat kai lähinnä vain lapset, mutta sitä suuremmalla syyllä on mietittävä sitä, miten liikenteessä toimii. Me järkevät aikuiset toimikaamme tilanteen ja parhaimman harkintakykymme mukaan, varovasti ja liikennesääntöjä noudattaen. Lapset ottavat meistä mallia ja vanhan laulun säkeet lienevät parasta opetusta:
Liikuntaahan sitä pitäis (kuulemma) harrastaa ja toki kesälomalla tulee liikuttua päivittäin. Pyöräretkillä saa "taluttaa" kävellen ja välillä hölkäten pyöräilevää taaperoa, rattailla tulee kierrettyä kaupunginlampea päivänukutushommissa ja leikkipuistossakin on tullut käytyä. Aika vähäistähän tuo "liikunta" kuitenkin on siihen energiamäärään nähden, mitä tulee suuhun päivien (ja iltojen) aikana lomalla mätettyä. Läski siis kasvaa, olo on tukala. Liikunko sitten toisaalta töissäkään? No, siellä tulee singahdeltua ees ja taas tilanteen mukaan, minkä lisäksi päivällä näkkäristä hankittu energiamäärä tulee myös tuhlattua - ja vähän ekstraakin. Joskus mietittiin kollegoiden kans, että jos ois askelmittari, näkis paljonko kiireisimpinä päivinä tulee rampattua ympäri taloa. Jos aina käyttäis portaita, tulis harrastettua vielä tehokkaampaa hyötyliikuntaa. Oikeestihan mä en kuitenkaan "harrasta" liikuntaa...
Yhteen aikaan kuljin töissä kävellen ja pyörällä, mutta se loppui, kun piti alkaa roudata lapsia Kaarnapurteen. Pidin kuitenkin samoihin aikoihin vuoden mittaisen tauon kaljanjuonnissa, jolloin paino laski pysyvästi. Nyt on taas alkanut näyttää uhkaavasti siltä, että kaljamaha on alkanut kohota. Oluen nauttimista (kuulostaa paljon komiammalta kuin "kaljanjuonti" ;D) en kylläkään ajatellut lopettaa, vaan ajattelin pyrkiä jälleen töiden alkaessa näännyttämään itseäni päivisin, jotta turha painonnousu estyisi. Työssäkäymisestä on myös se hyvä puoli, ettei kaljaa tule lantattua niin herkästi, kun tietää, että herätys on jo kuuden jälkeen aamulla.
***
Kesäloman ehkä paras puoli on ollut, että voi herätä ilman herätystä, nukkua aina johonkin kahdeksaan tai mihinkä lapset nyt sit jaksaakaan ja elää muutenkin suurimmaksi osaksi ilman pakollisia aikatauluja. Kesäloman tärkein tehtävä on olla tekemättä mitään. Se on onnistunut osittain, koska lapsista joutuu kummiskin huolehtimaan, mutta eniten olen ehkä nauttinut lukemisesta, koska tuntuu, että arkena ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Christopher Hitchensin "Hitch-22 - A Memoir" taitaa olla ylittänyt puolenvälin ja kirja on todella kiinnostava. Sitä pitää lukea ajatuksen kanssa, kuten Hitchiltä aiemmin lukemaani "god is not Great" -opusta, koska hommasin senkin alkuperäiskielisenä. Jotenkin tuntuu, että kirjailijan persoona tulee vielä vahvemmin läpi oikealla kielellä, josta suurimman osan onneksi myös tajuan :)
Eilen kävellessäni lammen ympäri A2V:tä rattaissa työnnellen, aloin mielessäni miettiä mitä muita kieliä osaan ja jos nyt tulisi joku tutustumistilanne, niin mitä tekstiä irtoaisi. Totesin, että osaisin tervehtiä, kertoa nimeni, luetella numerot ja pyytää rakastelemaan kanssani tänä iltana rakkauden tunnustusten kera - ranskaksi. Totesin myös, että saksan kielen osaamisessa on jäänyt jostain syystä korkkareista (siis Korkeajännitys-lehdistä) mieleen päällimmäisenä "Schnell! Schnell!" ja "Achtung!" ynnä muut sotatilannehuudahdukset tai sikakoiraksi haukkuminen. Kaipa sitä saksaksikin tervehdykset irtoaisi, saisi kaljan tilattua ja kieltäydyttyä kohteliaasti uudesta. Ruotsin osaaminen on vähän niin ja näin, vaikka toki ranskaan ja saksaan verrattuna sanastoa on huomattavasti enemmän hallussa. Lukeminen sujuisi varmaan välttävästi - jos teksti olisi yksinkertaista - mutta puhuminen on mitä on eli heikkoa. Ehkäpä kuitenkin keskityn siihen yhteen ulkomaiseen, mitä jo riittävästi osaan. Englanninkielisen kirjallisuuden lukemisesta on ehkä jotain hyötyäkin - tai ainakin oppii pikku hiljaa arvostamaan myös sen vivahteita, kuten olen oppinut arvostamaan omaa kieltäni.
***
Lammen kapeita raitteja kävellessä on myös hyvä päästellä ilmoja pihalle. Tarkoitan siis suolistokaasuja - en hakkaa ketään :) Olenkin tullut siihen tulokseen, että jos näet jonkun kävelevän polulla ja tämä kääntyy katsomaan taakseen, vaikka selvästikään takaa ei olisi kuulunut mitään ääniä, on hän joko pieraisemassa tai juuri pieraissut. Ainakin minä teen usein niin :D
Välillä ihmetyttää, kun lammen kapeimmissa kohdissa takaa tulee pyörä ja vasta ehkä metrin päässä ollessaan huomaat sen ja paniikissa väistät reunaan. Ehkä tämä kertoo jotain suomalaisesta kulttuurista? Pyörissä on kilkatuskello sitä varten, että jos tiellä on sakkia, sitä kelloa pitäisi rinkuttaa, jotta he osaisivat väistää. Mutta ei, ei nyt sentään - eihän sitä nyt kehtaa alkaa ventovieraita säikyttelemään, kävelevät vielä ojaan! Jo lapsille teroitamme: Älkää rinkuttako sitä kelloa turhaan, sitä käytetään silloin, kun on tarvis. Eli öö, ei milloinkaan. Koska milloinkaan ei ole niin tarvis, että suomalainen lähtisi toista suomalaista häiritsemään selän takana kilkuttelulla. Sen sijaan ajetaan ihan peesiin, hidastetaan, hidastetaan, rykäistään tai ajetaan tahallaan johonkin kiveen, että räminä kuuluisi, jolloin edessä menevät väistävät.
Välillä tuota liikennekäyttäytymistä on tullut mietittyä myös ratin takana. Suojatiet ovat hyvä esimerkki: Minulle on käynyt kerran niin, että hidastin lähestyessäni suojatietä, jonka päässä seisoskeli kadun ylitystä odottava keski-ikäinen äijä. Hidastin lisää, lähes pysähdyin, mutta ukkeli vaan tuijotti. Pysähdyin. Näytin kädellä, että saapi mennä. Ukkeli alkoi huitoa kädellään, että ala mennä. Minä, jo kokonaan pysähtyneenä heilautin uudestaan kättäni ja totesin, menehän nyt. Ukkelin naama muuttui vihaiseksi, hän lähti liikkeelle, jupisi jotain ja huitoi minulle käsillään. Haistatin sille mielessäni vittua. Toinen esimerkki: Uskallan aika harvoin pysähtyä suojatielle, jos vieressä on toinen kaista. Lukemattomia kertoja toista kaistaa ajava ei ole pysähtynyt ja tyypit ihmettelevät autoni edessä, kun toista kaistaa paahtaa menemään joku liikennesäännöistä tai -käyttäytymisestä täysin tietämätön urpo. Monikohan liikenneonnettomuus on saanut alkunsa vastaavasta tilanteesta. Ehkä se vaan on hyväksyttävä, että maan tapa (tai ainakin Kajaanin tapa) on suojellakseen lähimmäisiään toimia niin kuin jo ala-asteella leikeissä opimme: "Ei väistetä! Ei väistetä!"
Toisaalta opetammehan me lapsiammekin väistämään aina autoja - suojatiestä huolimatta - vanhalla kunnon "katso vasempaan, katso oikeaan ja vielä kerran vasempaan, ennen kuin ylität tien" -mantralla. Ehkä se jalankulkijan suorittama väistäminen vaan on turvallisin tapa, josta syystä autoilijan pysähtyminen suojatien eteen opettaa tavallaan väärää käyttäytymismallia. Toki sitä "oppia" ottavat kai lähinnä vain lapset, mutta sitä suuremmalla syyllä on mietittävä sitä, miten liikenteessä toimii. Me järkevät aikuiset toimikaamme tilanteen ja parhaimman harkintakykymme mukaan, varovasti ja liikennesääntöjä noudattaen. Lapset ottavat meistä mallia ja vanhan laulun säkeet lienevät parasta opetusta:
Muista aina: Liikenteessä - monta vaaraa ompi eessä.
Siksi valpas aina mieli - se on turva verraton.
Suojatietä muista sä käyttää, se kadun poikki vie.
Valkoviiva ohjaa ja näyttää missä on suojatie.
Niin vasemmalle, kuin oikealle katsahda sittenkin,
silloin et jää auton alle - tiesi on turvaisin.
Elokuvallista ihmisyyttä
Gallipoli (ohj. Peter Weir, Australia 1981) on hieno elokuva, myöhemmistä sodanvastaisista elokuvista (ja varmaan vanhemmistakin) tutulla tematiikalla. Eksyin elokuvan pariin Christopher Hitchensin kolumnin perusteella, jossa Hitch analysoi Turkin armeijan touhuja viitaten taaksepäin esimerkiksi Ensimmäiseen maailmansotaan, jonka aikaan elokuva Gallipoli sijoittuu. Australialaiset elokuvat ovat "ohjelmistossani" lähes yhtä harvinaisia kuin vaikkapa keski-Eurooppalaiset filkat ja katsomieni aussi-elokuvien lista on varmaan aika junnupainotteinen eli nämä perinteiset Mad Maxit ja Crocodile Dundeet on tullut aikanaan juniorina kyylättyä :D Toki myös muutamia muita, tosin myös unohdettuja (muistan elokuvien tapahtumia, mutta en itse elokuvia ts. niiden nimiä) eläviä kuvia kenguruiden maasta olen katsellut, mutta Gallipoli oli kaiketi yksi parhaita.
Hitch mainitsikin viittauksessaan, että leffassa esiintyy Mel Gibson, joka ei tätä nykyä lukeudu suosikkinäyttelijöihini, päinvastoin. En ole herran viimeisimpiä tekosia edes jaksanut katsoa, joten en voi ottaa kantaa elokuvallisiin ansioihin, mutta julkisuuskuva on sen verran ryvettynyt kiihkokatolilaisen avoimen juutalaisvihan ja oksettavan Jeesus-elokuvan myötä (jota en siis ole katsonut, joten olen jäävi sanomaan, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta katsoa elokuvaa, jossa lähes koko elokuvan ajan eri tavoin kidutetaan tuota legendaarista hahmoa, joka nykytutkimuksen mukaan voidaan osoittaa olevan vain moninaisten jumalkulttien pohjalta luotu uskonnollinen supersankari - ja joka elokuvassa saa lynkkyä nimenomaan Gibsonin vihaamilta juutalaisilta, vaikka tietysti roomalaisten suosiollisella avustuksella), että en pysty hirveästi arvostamaan Gibsonin tekosia. Hullultahan mies on vaikuttanut ennenkin (vrt. Braveheart), mutta tyyppihän on varmasti modernin humoristisen toimintasankarin esikuva päästyään irrottelemaan 1980- ja 1990-luvulla synkän ja pääasiassa huumorittoman Mad Max -hahmon jälkeen Lethal Weapon -leffoissa. Palataan nyt kuitenkin nuoren Gibsonin aikaansaannoksiin ja Gallipoliin.
Elokuva kertoo paitsi miesten välisestä ystävyydestä, myös nuoruuden naiiviudesta - ja tottakai sodan mielettömyydestä. Päähahmoista toinen, Archibald Hamilton (Mark Lee) on alaikäinen osallistumaan sotaan, mutta ystävystyttyään Frank Dunnen (Gibson) kanssa, saa nuorukainen lopulta hommattua väärät paprut (tai siis Gibsonin esittämä Frank väsää ne) ja pääsee liittymään armeijaan astuen laivaan, joka suuntaa Egyptiin Australian armeijan harjoitusleirille. Elokuvassa Archie esitetään naiivina, sotapropagandaan ja sankaruuteen uskovana nuorukaisena, joka tahtoo taisteluun vihollista vastaan, koska se on "hänen velvollisuutensa". Nuori mies on lähes koko ajan yhtä hymyä ja viattomuuden ruumiillistuma. Se lienee tarkoituksellinen kontrasti siihen, miten elokuva päättyy.
Australiaa Ensimmäinen maailmansota ei sinänsä olisi edes koskettanut, ellei se olisi brittiläisen imperiumin ja Kansainyhteisön osa. Kun Osmanien valtakunta (tai siis Ottomaanien imperiumi / Ottomaanien valtakunta / Turkin sulttaanikunta eli nykyinen Turkki) liittyi vuonna 1915 sotaan Saksan puolella Britanniaa vastaan, lähtivät aussitkin sotimaan Välimeren rannikolle, Gallipolin niemimaalle. Elokuvassa Archie ja Frank ystävystyvät tavattuaan juoksukisoissa, joissa Frank menettää rahansa, koska panostaa ne vedonlyönnissä itseensä, mutta nuori Archie voittaa. Archielle juoksukisat ovat kuitenkin toissijainen asia päästä käymään poissa kotoa farmilta, koska hän haluaa ainoastaan yhtä asiaa: Liittyä armeijaan. Frank on ainoa elokuvassa esitellyistä nuorista miehistä (myös hänen kolme muuta kaveriaan lähtevät innokkaasti sotimaan), joka ei ole alun perin ollenkaan kiinnostunut lähtemään tai ymmärrä miksi pitäisi tapattaa itsensä sodassa, joka ei edes kuulu hänelle. Frankin isäkin muistuttaa, kuinka britit hirttivät hänen isoisänsä Dublinissa. Lopulta Frank näkee sotaan lähtemisen ainoana keinona saada rahaa - ja ehkä mainetta/naisiakin. Ehkä hän myös vaikuttuu hieman uudesta ystävästään Archiesta ja tämän suuresta palosta lähteä sotimaan. Suuri seikkailu alkaa, harjoitusleirillä on hauskaa ja Egyptissä myös juhlitaan, kunnes on aika lähteä rintamalle. Se on tosin vain Gallipolin kallioilla juoksuhaudassa kykkimistä, kunnes britit tarvitsevat harhautusta omalle operaatiolleen ja aussit pistetään juoksemaan turkkilaisten asemiin.
Gallipolin ohjannut Peter Weir on tullut tunnetuksi Gallipolin jälkeisistä USA:ssa tekemistään - ja hienoista - elokuvistaan, kuten Todistaja (1982), Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) ja Truman Show (1998). Muistan tykänneeni myös romanttisesta Green Cardista (1990) sekä laivaseikkailusta Master and Commander (2003). Kyseessä on siis hieno elokuvantekijä, jonka uralla Gallipoli on mielestäni yksi hienoimmista teoksista. Sotaa ei mitenkään erityisesti alleviivata tai korosteta elokuvassa eli kyseessä ei ole varsinaisesti mielestäni "sotaelokuva". Enemmänkin on kyseessä elokuva nuoruudesta, ihanteista (tai ihanteettomuudesta) ja siitä, kuinka valtioiden (sota)koneisto syö pienet ihmiset ja heidän elämänsä helposti, kuin huomaamatta, kun rynnäkön aika koittaa. Loppukohtauksesta tulee väistämättä mieleen muuan myöhempi sotaelokuvaklassikko nimittäin Oliver Stonen vuonna 1986 ohjaama Platoon, jossa jälleen yksi nuori ja naiivi sukupolvi käy tappamassa ja tapattamassa itseään (Vietnamin sodassa). Juuri sodassa ihmisen järjettömyys - tai ehkä se on sitä olennaisinta ihmisyydessä verrattuna muihin lajeihin - tuntuu löytävän ne mittasuhteet, joissa elämän sietämätön keveys esittäytyy pahimmillaan.
Hitch mainitsikin viittauksessaan, että leffassa esiintyy Mel Gibson, joka ei tätä nykyä lukeudu suosikkinäyttelijöihini, päinvastoin. En ole herran viimeisimpiä tekosia edes jaksanut katsoa, joten en voi ottaa kantaa elokuvallisiin ansioihin, mutta julkisuuskuva on sen verran ryvettynyt kiihkokatolilaisen avoimen juutalaisvihan ja oksettavan Jeesus-elokuvan myötä (jota en siis ole katsonut, joten olen jäävi sanomaan, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta katsoa elokuvaa, jossa lähes koko elokuvan ajan eri tavoin kidutetaan tuota legendaarista hahmoa, joka nykytutkimuksen mukaan voidaan osoittaa olevan vain moninaisten jumalkulttien pohjalta luotu uskonnollinen supersankari - ja joka elokuvassa saa lynkkyä nimenomaan Gibsonin vihaamilta juutalaisilta, vaikka tietysti roomalaisten suosiollisella avustuksella), että en pysty hirveästi arvostamaan Gibsonin tekosia. Hullultahan mies on vaikuttanut ennenkin (vrt. Braveheart), mutta tyyppihän on varmasti modernin humoristisen toimintasankarin esikuva päästyään irrottelemaan 1980- ja 1990-luvulla synkän ja pääasiassa huumorittoman Mad Max -hahmon jälkeen Lethal Weapon -leffoissa. Palataan nyt kuitenkin nuoren Gibsonin aikaansaannoksiin ja Gallipoliin.
Elokuva kertoo paitsi miesten välisestä ystävyydestä, myös nuoruuden naiiviudesta - ja tottakai sodan mielettömyydestä. Päähahmoista toinen, Archibald Hamilton (Mark Lee) on alaikäinen osallistumaan sotaan, mutta ystävystyttyään Frank Dunnen (Gibson) kanssa, saa nuorukainen lopulta hommattua väärät paprut (tai siis Gibsonin esittämä Frank väsää ne) ja pääsee liittymään armeijaan astuen laivaan, joka suuntaa Egyptiin Australian armeijan harjoitusleirille. Elokuvassa Archie esitetään naiivina, sotapropagandaan ja sankaruuteen uskovana nuorukaisena, joka tahtoo taisteluun vihollista vastaan, koska se on "hänen velvollisuutensa". Nuori mies on lähes koko ajan yhtä hymyä ja viattomuuden ruumiillistuma. Se lienee tarkoituksellinen kontrasti siihen, miten elokuva päättyy.
Australiaa Ensimmäinen maailmansota ei sinänsä olisi edes koskettanut, ellei se olisi brittiläisen imperiumin ja Kansainyhteisön osa. Kun Osmanien valtakunta (tai siis Ottomaanien imperiumi / Ottomaanien valtakunta / Turkin sulttaanikunta eli nykyinen Turkki) liittyi vuonna 1915 sotaan Saksan puolella Britanniaa vastaan, lähtivät aussitkin sotimaan Välimeren rannikolle, Gallipolin niemimaalle. Elokuvassa Archie ja Frank ystävystyvät tavattuaan juoksukisoissa, joissa Frank menettää rahansa, koska panostaa ne vedonlyönnissä itseensä, mutta nuori Archie voittaa. Archielle juoksukisat ovat kuitenkin toissijainen asia päästä käymään poissa kotoa farmilta, koska hän haluaa ainoastaan yhtä asiaa: Liittyä armeijaan. Frank on ainoa elokuvassa esitellyistä nuorista miehistä (myös hänen kolme muuta kaveriaan lähtevät innokkaasti sotimaan), joka ei ole alun perin ollenkaan kiinnostunut lähtemään tai ymmärrä miksi pitäisi tapattaa itsensä sodassa, joka ei edes kuulu hänelle. Frankin isäkin muistuttaa, kuinka britit hirttivät hänen isoisänsä Dublinissa. Lopulta Frank näkee sotaan lähtemisen ainoana keinona saada rahaa - ja ehkä mainetta/naisiakin. Ehkä hän myös vaikuttuu hieman uudesta ystävästään Archiesta ja tämän suuresta palosta lähteä sotimaan. Suuri seikkailu alkaa, harjoitusleirillä on hauskaa ja Egyptissä myös juhlitaan, kunnes on aika lähteä rintamalle. Se on tosin vain Gallipolin kallioilla juoksuhaudassa kykkimistä, kunnes britit tarvitsevat harhautusta omalle operaatiolleen ja aussit pistetään juoksemaan turkkilaisten asemiin.
Gallipolin ohjannut Peter Weir on tullut tunnetuksi Gallipolin jälkeisistä USA:ssa tekemistään - ja hienoista - elokuvistaan, kuten Todistaja (1982), Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) ja Truman Show (1998). Muistan tykänneeni myös romanttisesta Green Cardista (1990) sekä laivaseikkailusta Master and Commander (2003). Kyseessä on siis hieno elokuvantekijä, jonka uralla Gallipoli on mielestäni yksi hienoimmista teoksista. Sotaa ei mitenkään erityisesti alleviivata tai korosteta elokuvassa eli kyseessä ei ole varsinaisesti mielestäni "sotaelokuva". Enemmänkin on kyseessä elokuva nuoruudesta, ihanteista (tai ihanteettomuudesta) ja siitä, kuinka valtioiden (sota)koneisto syö pienet ihmiset ja heidän elämänsä helposti, kuin huomaamatta, kun rynnäkön aika koittaa. Loppukohtauksesta tulee väistämättä mieleen muuan myöhempi sotaelokuvaklassikko nimittäin Oliver Stonen vuonna 1986 ohjaama Platoon, jossa jälleen yksi nuori ja naiivi sukupolvi käy tappamassa ja tapattamassa itseään (Vietnamin sodassa). Juuri sodassa ihmisen järjettömyys - tai ehkä se on sitä olennaisinta ihmisyydessä verrattuna muihin lajeihin - tuntuu löytävän ne mittasuhteet, joissa elämän sietämätön keveys esittäytyy pahimmillaan.
29.7.11
Poikani poloinen
Mä muistan, kun sä synnyit.
Yhdeksän vuotta sitten.
Sua oli odotettu.
Oli pelätty ja toivottu ja kaikkee.
*
Oltiin synnärillä.
Väsytti sikana, kun piti valvoa yö,
ja ootella, hoivata äitiäsi,
vaik en mä oikein jaksanut.
En mä oikeesti tajunnut, mitä kohta tapahtuu.
Että elämä muuttuu ihan täysin.
Mikään ei oo enää entisensä.
Musta tuli isä ja susta mun poikani.
*
Mä pesin sua lämpölamppujen alla.
Ja sä itkit, voi hitto, kun sä itkit.
Sä itkit melkein koko seuraavan yön.
Ja voi hitto, että mua väsytti.
Mä rummutin sut uneen,
kun sun äitis oli vielä väsyneempi, heh.
Eihän mun oikeesti tarvinnut tehdä paljon mitään.
Sehän sua kantoi yhdeksän kuukautta.
Sit joutui vielä hoitamaan raskaimman homman;
Synnyttämään sut.
Mun hommat alkoi toden teolla,
kun putkahdit ulos.
*
Olit hassu ja mua vähän jännitti,
kun pitelin sua.
Kakkasit hienoa mustaa pihkaa.
Olit pieni ja ruttunen.
Just ennen kuin sä synnyit,
mä melkein kakkasin housuun,
ja juoksin vessaan,
mut ehdin nähdä sun syntymän,
joka oli aivan mahtavaa.
Mulla ei ollut silloin pieni eikä ruttunen olo:
Mä olin varmaan onnellisempi kuin koskaan.
*
Arkeahan se elämä tietty sit oli.
Yrjösit - tai no puklasit - kerran suoraan mun suuhun.
Ja kaikkialle muuallekin.
Sit aloit liikkua ja vedit takaraivollesi parkettiin,
niin että pääsi pompsahti siihen kuin raskas pallo.
Vetelit videokasetit kaapista aina vain uudestaan ja uudestaan.
*
Tultiin kotio Kainuuseen ja mä nukutin sua yömyöhään,
raivosin ja olin väsynyt.
Mut kyl mä leikinkin.
Vuosia kului ja sä kasvoit.
*
Mulle jäi mieleen,
kun sä katoit Kopsalan ikkunasta tiellä kävelevää äitiä,
ja itkit lohduttomasti.
Silloin mäkin itkin.
Sä kysyit vähän aikaa sitten,
että "etkö sä isi koskaan itke?"
*
Eihän me erottu silloin lopullisesti äitis kaa.
Ei silloin, kun sä alle kolmivuotiaana itkit äitis perään.
Ja vaikka me nyt sit oikeasti erottiin,
niin ei se oo sun vikasi - eikä ollu aiemminkaan.
Me ollaan yhä molemmat sun vanhempiasi,
vaikka sun äitisi ei täällä asukaan.
Me molemmat, äitis ja mä.
Ja kyllähän sä sen tiedätkin, sä oot fiksu.
*
Sait pikkusiskon muistutukseksi ekasta erostamme.
Tai eihän se suhun liittynyt - mut sisko sulla silti on,
ja on hienoa kattoo, kun te leikitte yhdessä.
Sit tuli pikkuveli.
Se on sulle pirun rakas - ja pirun ärsyttävä.
Sait toisenkin pikkuveljen, jota rakastat hirmuna.
Sulla on mahtavat sisarukset,
jotka on sun perhettäs ikuisesti.
*
Oot jo iso poika, koululainen.
Täytät yhdeksän vuotta.
Sulla on omia mielipiteitä,
oma puhetyyli.
Sulla on omia kiinnostuksen kohteita,
omia kavereita,
omia tavaroita.
Sul on kännykkä, jolla sä soitat huolettomasti,
toisin kuin puhelinkammoinen iskäsi.
Sä oot hauska ja eläväinen tyyppi.
Viimeksi tänään pyysit mua leikkimään kanssasi.
Viimeksi tänään sä itkit.
Sä oot ihana poika Miro.
Ja mä rakastan sua.
Yhdeksän vuotta sitten.
Sua oli odotettu.
Oli pelätty ja toivottu ja kaikkee.
*
Oltiin synnärillä.
Väsytti sikana, kun piti valvoa yö,
ja ootella, hoivata äitiäsi,
vaik en mä oikein jaksanut.
En mä oikeesti tajunnut, mitä kohta tapahtuu.
Että elämä muuttuu ihan täysin.
Mikään ei oo enää entisensä.
Musta tuli isä ja susta mun poikani.
*
Mä pesin sua lämpölamppujen alla.
Ja sä itkit, voi hitto, kun sä itkit.
Sä itkit melkein koko seuraavan yön.
Ja voi hitto, että mua väsytti.
Mä rummutin sut uneen,
kun sun äitis oli vielä väsyneempi, heh.
Eihän mun oikeesti tarvinnut tehdä paljon mitään.
Sehän sua kantoi yhdeksän kuukautta.
Sit joutui vielä hoitamaan raskaimman homman;
Synnyttämään sut.
Mun hommat alkoi toden teolla,
kun putkahdit ulos.
*
Olit hassu ja mua vähän jännitti,
kun pitelin sua.
Kakkasit hienoa mustaa pihkaa.
Olit pieni ja ruttunen.
Just ennen kuin sä synnyit,
mä melkein kakkasin housuun,
ja juoksin vessaan,
mut ehdin nähdä sun syntymän,
joka oli aivan mahtavaa.
Mulla ei ollut silloin pieni eikä ruttunen olo:
Mä olin varmaan onnellisempi kuin koskaan.
*
Arkeahan se elämä tietty sit oli.
Yrjösit - tai no puklasit - kerran suoraan mun suuhun.
Ja kaikkialle muuallekin.
Sit aloit liikkua ja vedit takaraivollesi parkettiin,
niin että pääsi pompsahti siihen kuin raskas pallo.
Vetelit videokasetit kaapista aina vain uudestaan ja uudestaan.
*
Tultiin kotio Kainuuseen ja mä nukutin sua yömyöhään,
raivosin ja olin väsynyt.
Mut kyl mä leikinkin.
Vuosia kului ja sä kasvoit.
*
Mulle jäi mieleen,
kun sä katoit Kopsalan ikkunasta tiellä kävelevää äitiä,
ja itkit lohduttomasti.
Silloin mäkin itkin.
Sä kysyit vähän aikaa sitten,
että "etkö sä isi koskaan itke?"
*
Eihän me erottu silloin lopullisesti äitis kaa.
Ei silloin, kun sä alle kolmivuotiaana itkit äitis perään.
Ja vaikka me nyt sit oikeasti erottiin,
niin ei se oo sun vikasi - eikä ollu aiemminkaan.
Me ollaan yhä molemmat sun vanhempiasi,
vaikka sun äitisi ei täällä asukaan.
Me molemmat, äitis ja mä.
Ja kyllähän sä sen tiedätkin, sä oot fiksu.
*
Sait pikkusiskon muistutukseksi ekasta erostamme.
Tai eihän se suhun liittynyt - mut sisko sulla silti on,
ja on hienoa kattoo, kun te leikitte yhdessä.
Sit tuli pikkuveli.
Se on sulle pirun rakas - ja pirun ärsyttävä.
Sait toisenkin pikkuveljen, jota rakastat hirmuna.
Sulla on mahtavat sisarukset,
jotka on sun perhettäs ikuisesti.
*
Oot jo iso poika, koululainen.
Täytät yhdeksän vuotta.
Sulla on omia mielipiteitä,
oma puhetyyli.
Sulla on omia kiinnostuksen kohteita,
omia kavereita,
omia tavaroita.
Sul on kännykkä, jolla sä soitat huolettomasti,
toisin kuin puhelinkammoinen iskäsi.
Sä oot hauska ja eläväinen tyyppi.
Viimeksi tänään pyysit mua leikkimään kanssasi.
Viimeksi tänään sä itkit.
Sä oot ihana poika Miro.
Ja mä rakastan sua.
Keski-ikäinen
Keski-ikäinen menee ja ostaa kaupasta pensasleikkurin.
Keski-ikäinen miettii auton vaihtamista.
Keski-ikäinen on jo ehtinyt olla naimisissa melkein 12 vuotta ja eronnut.
Keski-ikäisellä on lauma lapsia.
Keski-ikäinen miettii edelleen elämän tarkoitusta, kuten nuorena.
Keski-ikäinen on edelleen se sama ihminen, kuin aina ennenkin;
Vain vähän vanhempi ja kokeneempi.
Keski-ikäinen miettii auton vaihtamista.
Keski-ikäinen on jo ehtinyt olla naimisissa melkein 12 vuotta ja eronnut.
Keski-ikäisellä on lauma lapsia.
Keski-ikäinen miettii edelleen elämän tarkoitusta, kuten nuorena.
Keski-ikäinen on edelleen se sama ihminen, kuin aina ennenkin;
Vain vähän vanhempi ja kokeneempi.
Siivousjuttu
Mulla oli oikein muistutus sähköpostissa, että "viimeistään perjantaina imuroi" (siis itse itselleni lähettämä) ynnä muuta kivaa. Mä vihaan imurointia. Tai en mä vihaa, mä en vaan pidä sitä hirveästi arvossa :)
Pienenä opin jo pitämään imuria vihollisena. Ihmettelin, miks on aina pakonomaisesti imuroitava joka viikko, joka viikonloppu. Vitutti se imurin ääni, kun oli teini ja ois halunnut nukkua, eikä kuunnella sitä saamarin hurinaa. Ja omakin muutaman neliön lääni piti ihan itse imuroida, vittu ;)
No, kylhän mä opin sit aikanaan imuroimaan, mut en mä koskaan siihen hommaan tykästynyt. Vitutti se melu, se haju, se ilmaan nouseva pöly ja se inhottava tuskanhiki, mikä siitä hommasta tuli. Ja tulee yhä, jos ei ota iisisti. Ehkä mä en vaan osaa imuroida iisisti? Vitut. Mä inhoon sitä paskahommaa, saatana.
Viimeksi imuroin kuusi viikkoa sitten - ennen K5V:n synttäreitä. Tänään oli sit pakko taas imuroida - ennen M9V:n synttäreitä. Otin rennosti. Tai no karjuin M9V:lle vähän väliä, että siivoa nyt saatana se lattia ja ota ne kengät sieltä eteisestä ulos ja matot ja etkö voi vähempää pölyttää niitä matkalla perkele. Olen vittumainen faija. Ehkä jopa hieman vittumaisempi, kun pitää imuroida. Paitsi tänään sujui suht kivasti. [Yhtäkkiä tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että missähän vitussa meidän Roomba on?! Mulla tuli nimittäin hieno älynväläys ja mä panin keittiössä Roomban eli robotti-imurin vetämään rundia samaan aikaan, kun itekin imuroin...Roomba on varmaan kuukahtanut jonnekin, voi raukkaa]. En edes hermonnut kovin. Miro kysyi, että miks sul on tommoset hassut tossut jalassa? No tietty siks, että ne kerää pölyä. Vetelin niillä "moppitossuilla" mm. kellariin ja yläkertaan johtavat portaat sekä yläkerran lattiapintoja "puhtaiksi", kun jäi imuroinnit tällä kertaa alakerran tasolle. Mut se oli hyvä sessio! Kalsareissa oli hyvä riehua, varsinkin kun lapset karkas ulos. [Kävin just äsken kattomas; Roomba oli mennyt rattaiden alle piiloon :)]
Olen miettinyt, onko imurointi oikeastaan kovin tärkeätä? Tai että pitääkö sitä hitto tehdä joka viikko, jos inhoaa sitä enemmän kuin suurin piirtein mitä tahansa muuta siivoukseen liittyvää? Tai no - en mä pese ikkunoita. Tai luutua lattioita. Ja on sitä varmaan kaikkee muutakin. Mä kyl pidän siisteydestä. Se on kivaa. Varsinkin, kun ei ole näkyvää roskaläjää, pölypunkkiarmeijoita tai tiskiläjiä. Eli se on kaiken a ja o: Pitää hommat piilossa. Siivota tärkeimmät. "Imuroida" vaikka parilla vessapaperinpalalla pahimmat pölyvuoret. Käyttää tiskikonetta (Halleluja, ehkä tärkein kodinkone! Hellan ja mikron ja kahvinkeittimen ja paahtimen ja pesukoneen jälkeen...eiku vittu tärkein!). Harsot on kans kova sana - niillä siivoaa, pyyhkii, jopa luutuaa kaikki pahimmat moskat. Ja tietty tavaroita on kiva kasata aina jonnekin toisaalle välillä, kun alkaa ahistaa. Tänäänkin meni roskiin paljon, hyllyyn paljon ja piiloon kaappiin/verhon taa/lootaan kaikenlaista. Pääasia, että eivät hypi silmille, romut.
Puhtaus on puoli ruokaa, mutta mitä on siisteys? Puolet viihtyvyydestä? Mä ainakin "viihdyn" vähän toisella tapaa kuin siivoamalla, mutta pakko kai se on todeta, että on mussa vähän myös siivoushullun vikaa - vaikkakin aika vitun vähän :)
Pienenä opin jo pitämään imuria vihollisena. Ihmettelin, miks on aina pakonomaisesti imuroitava joka viikko, joka viikonloppu. Vitutti se imurin ääni, kun oli teini ja ois halunnut nukkua, eikä kuunnella sitä saamarin hurinaa. Ja omakin muutaman neliön lääni piti ihan itse imuroida, vittu ;)
No, kylhän mä opin sit aikanaan imuroimaan, mut en mä koskaan siihen hommaan tykästynyt. Vitutti se melu, se haju, se ilmaan nouseva pöly ja se inhottava tuskanhiki, mikä siitä hommasta tuli. Ja tulee yhä, jos ei ota iisisti. Ehkä mä en vaan osaa imuroida iisisti? Vitut. Mä inhoon sitä paskahommaa, saatana.
Viimeksi imuroin kuusi viikkoa sitten - ennen K5V:n synttäreitä. Tänään oli sit pakko taas imuroida - ennen M9V:n synttäreitä. Otin rennosti. Tai no karjuin M9V:lle vähän väliä, että siivoa nyt saatana se lattia ja ota ne kengät sieltä eteisestä ulos ja matot ja etkö voi vähempää pölyttää niitä matkalla perkele. Olen vittumainen faija. Ehkä jopa hieman vittumaisempi, kun pitää imuroida. Paitsi tänään sujui suht kivasti. [Yhtäkkiä tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että missähän vitussa meidän Roomba on?! Mulla tuli nimittäin hieno älynväläys ja mä panin keittiössä Roomban eli robotti-imurin vetämään rundia samaan aikaan, kun itekin imuroin...Roomba on varmaan kuukahtanut jonnekin, voi raukkaa]. En edes hermonnut kovin. Miro kysyi, että miks sul on tommoset hassut tossut jalassa? No tietty siks, että ne kerää pölyä. Vetelin niillä "moppitossuilla" mm. kellariin ja yläkertaan johtavat portaat sekä yläkerran lattiapintoja "puhtaiksi", kun jäi imuroinnit tällä kertaa alakerran tasolle. Mut se oli hyvä sessio! Kalsareissa oli hyvä riehua, varsinkin kun lapset karkas ulos. [Kävin just äsken kattomas; Roomba oli mennyt rattaiden alle piiloon :)]
Olen miettinyt, onko imurointi oikeastaan kovin tärkeätä? Tai että pitääkö sitä hitto tehdä joka viikko, jos inhoaa sitä enemmän kuin suurin piirtein mitä tahansa muuta siivoukseen liittyvää? Tai no - en mä pese ikkunoita. Tai luutua lattioita. Ja on sitä varmaan kaikkee muutakin. Mä kyl pidän siisteydestä. Se on kivaa. Varsinkin, kun ei ole näkyvää roskaläjää, pölypunkkiarmeijoita tai tiskiläjiä. Eli se on kaiken a ja o: Pitää hommat piilossa. Siivota tärkeimmät. "Imuroida" vaikka parilla vessapaperinpalalla pahimmat pölyvuoret. Käyttää tiskikonetta (Halleluja, ehkä tärkein kodinkone! Hellan ja mikron ja kahvinkeittimen ja paahtimen ja pesukoneen jälkeen...eiku vittu tärkein!). Harsot on kans kova sana - niillä siivoaa, pyyhkii, jopa luutuaa kaikki pahimmat moskat. Ja tietty tavaroita on kiva kasata aina jonnekin toisaalle välillä, kun alkaa ahistaa. Tänäänkin meni roskiin paljon, hyllyyn paljon ja piiloon kaappiin/verhon taa/lootaan kaikenlaista. Pääasia, että eivät hypi silmille, romut.
Puhtaus on puoli ruokaa, mutta mitä on siisteys? Puolet viihtyvyydestä? Mä ainakin "viihdyn" vähän toisella tapaa kuin siivoamalla, mutta pakko kai se on todeta, että on mussa vähän myös siivoushullun vikaa - vaikkakin aika vitun vähän :)
27.7.11
Tappohommia
Viimeiset kuusi päivää on uutisvirtaa - jota seuraan lähes pelkästään HS:n uutispääsivun kautta - hallinnut Norjassa tapahtunut massamurha. Se on siis väistämättä tullut tutuksi ja tunkeutunut jonkin verran ajatuksiinkin. Mustaan kirjaan raapustin eilen jotain mieleen juolahtanutta:
En ole puhunut lapsilleni Norjan massamurhasta, enkä muistakaan tappohommista, joita maailmalla tapahtuu, vaikka olenkin sanonut toivomuksena, että älkää osoitelko (leikki)aseillanne ja ammuskelko puhuen samaan hengenvetoon "tappamisesta", koska maailmassa tapahtuu sellaista oikeasti ja kun ihminen tapetaan, se kuolee oikeasti, "katoaa", eikä sitä ihmistä enää ole olemassa, se ei hengitä, se pannaan maan multiin ja sinne se jää. Jo K5V kuitenkin tajuaa, mikä on leikin ja toden ero ja on sanonut mulle: "Eiku tää on vaan leikkiä!"
Tänään pelasin A2V:n päiväunien aikaan strategiapeliä muinaisen Japanin sodista (Shogun Total War 2), jossa sattui sitten tulemaan taisteluosuus, jonka lopuksi jahtasin vihollisen pakoon juoksevia joukon rippeitä ympäri maita ja mantuja - ihan niinkuin Norjan massamurhaaja omia avuttomia uhrejaan. K5V ja M8V sattuivat marssimaan keittiöön läppärin ääreen ja innoissaan seurasivat mitä tapahtuu. Hehkuttipa K5V vielä iskän tappaneen vihollisen kenraalin ja joukot, kun kävimme hakemassa V5V:n loppupäiväksi meille kylään, mikä hieman hävetti, kun tyttäreni äitiä K5V:n hehkutuksen jälkeen katsoin. Olen kyllä yleensä pitänyt arvossa lasten(i) viattomuutta, enkä ole sallinut pelejä tai ohjelmia, joissa väkivaltaa näytetään, mutta nyt hieman lipsahti. Silti se oli vaan peliä...ja uskon, että pojatkin sen tajusivat. Voin kylläkin kuvitella, että tietynlaisia "1st person shooter" -tappopelejä pelaavat keskenkasvuiset saavat tietynlaisen ihannoitavan kuvan tappamisesta, varsinkin jos saavat omissa kodeissaan vapaasti ja valvomatta pelata kyseisenlaisia, nykyisin jo aika helvetin realistisia ja aidon näköisiä pelejä päivästä toiseen. Vaatii silti jonkinlaisen luonnehäiriön, että pystyy sekoittamaan pelin ja toden rajan. Peleissä tappaminen on jännitystä, viihdettä. Oikeasti se ei sitä ole. Vai onko sittenkin? Voiko tappaminen olla oikeasti jonkun mielestä hauskaa?
Luin muutama päivä sitten uutisen tutkimuksesta, joka oli tehty nauhoittamalla salaa toisen maailmansodan jälkeen saksalaisia sotavankeja. Nauhoituksista selvisi mm. että useat ns. tavallisetkin sotilaat osallistuivat keskitysleirien joukkomurhaamisiin tai että tappamiseen tottui nopeasti - siitä tuli "normaalia" toimintaa epänormaaleissa olosuhteissa. Tutkimuksesssa nauhoitetuista keskusteluista saatiin kuulla, kuinka sota turmelee mielen siten, että vaikka tappaminen ensin järkyttää, siihen turtuu nopeasti, jonka jälkeen sillä ei ole enää "mitään merkitystä" - siis sillä, että ammuttuaan tappaa jonkun. Tappaminen alkaa tuntua suorittamiselta ja joidenkin mielestä se voi olla jopa "hauskaa".
Minä olen pasifisti, rauhan ja rauhanaatteen kannattaja sekä sodan vastustaja. Ja eiköhän suurin osa muistakin ihmisistä ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kieltäisin ihmisrodun väkivaltaisuuden tai etten tiedostaisi sitä, miksi ihmiskunta on aina sotinut ja tulee aina sotimaan. En ole myöskään mikään "pyhimys", joka väittäisi, etten puolustaisi itseäni tai perhettäni vaikka tappaen, jos tilanne niin vaatii. Aika todennäköisesti en myöskään alkaisi rintamakarkuriksi, jos sellainen tilanne tulisi, että minulle pistettäisiin ase käteen sotatilanteessa, jossa toinen vaihtoehto olisi siis yrittää paeta sen uhalla, että jää kiinni ja joutuu vangiksi tai saa napin otsaan. Eiköhän tärkeimpänä olisi silloin mielessä se, miten saa parhaiten suojeltua omaa perhettään - ja silloin on tärkeintä pysyä hengissä. Pasifistinen elämäntapa, vannoutuminen pasifismin kannattajaksi, suojelijaksi ja toteuttajaksi vaatisi sotatilanteessa äärimmäistä "aatteen paloa", uskaliaisuutta, rohkeutta, voimaa ja päättäväisyyttä - vakaumuksen, joka estäisi osallistumasta tappamiseen tai sen tukemiseen, vaikka se kuinka olisi "oman maan puolustamista" tai muuta tappamisen "oikeuttavaa" toimintaa. Tapa tai tule tapetuksi. Harva jäisi tapetuksi vapaaehtoisesti, jos ainoa vaihtoehto olisi tarttua itse aseeseen.
Norjan massamurhaajan kaltaiset julmat tappajat ovat onneksi yhtä harvinaisia kuin nuo sota-aikana suoraselkäisesti (tai kuolemaa pelkäämättä, syystä tai toisesta) väkivallasta kieltäytyvät rauhanaatteen sankarit. Ehkäpä siis kaikesta huolimatta hyvä niin - ja rauhaa!
***
Täytyy kuitenkin vielä laajentaa aiempaa mieleen tullutta, koska eihän asia ole niin yksiulotteinen. Mikä tekee ihmisestä tappajan? Vai onko ihminen pohjimmiltaan myös tappaja? Olenhan minäkin tappanut. Olen tappanut välillisesti (esim. syönyt tapettuja eläimiä) ja omin käsinkin tappanut lapsena kaloja (tahallisesti), ajanut jäniksen ja lintujen päälle (vahingossa) ja nitistänyt lukemattomia hyönteisiä, joista suurimman osan vain siksi, että saisin olla niiltä rauhassa. Ei tappaminen siis luonnotonta ole. Muutkin lajit tappavat, tosin yleensä vain elääkseen. Ei taida montaa esimerkkiä eläinmaailmasta löytyä, jossa tappamisen tarkoitus olisi muu kuin ravinnon hankinta tai oman pesän/poikasten/itsensä suojelu. Ihminen sen sijaan tappaa mm. huvikseen (metsästys kun kuulemma on harrastus) tai vain pitääkseen muut lajit loitolla sieltä, missä haluaa itse hillua rauhassa.
Toki toisen ihmisen tappaminen katsotaan yleisesti ottaen vakavammaksi rikokseksi. Tällöin on ensinnäkin erotettava olosuhteet. Kirjoitin jo "sotatilanteessa" tappamisesta ja siitä, kuinka se muuttaa olosuhteita ja turmelee ihmismielen. Tällöin kaikki muukin väkivalta muuttuu ihmisten mielissä "normaaliksi" tai muuten suotavaksi ellei sitten pakolliseksi (tapa tai tule tapetuksi -periaate) toiminnaksi. Se erottaa pääsääntöisesti Norjan tappajan monista muista. Ja onhan se poikkeuksellista muutenkin, että yksi tyyppi ottaa aseet (sekä valmistamansa pommit) ja toteuttaa pitkään suunnittelemansa "terrori-iskut", joista varsinkin saarella tapahtunut lasten ja nuorten järjestelmällinen tappaminen on jotain käsittämätöntä "normaalille" ihmiselle, "normaalissa" tilanteessa (vs. sotatilannne). Elämäntapa- ja ammattirikolliset ovat asia erikseen, mutta tässä Norjan massamurhassahan oli kyse vain tappamisesta jonkun käsittämättömän ideologisen maailmankuvan mukaisesti, jolloin tämä anti-jihadin mukainen terrori-isku ja omalla pitkällä manifestilla selitetty "pyhä sota" oli hänen omasta mielestään täysin oikeutettua toimintaa - aatteen puolesta. Toki tappajille löytyy maailmassa laillisia väyliäkin päästä tappamaan toisia ihmisiä; Senkun hommaa itsensä palkkasoturiksi esimerkiksi muukalaislegioonaan tai muihin maailman "virallisiin" ja vähän epävirallisempiin armeijoihin, koska jos jotain, niin sotaa ja konflikteja ja tappamista maailmassa riittää. Voiko siis sanoa, että tappaminen on epäinhimillistä? Ei voi.
Tärkein tehtävä, jonka vanhemmat voivat elämässään tehdä on opettaa lapsilleen, kasvattaa ja ennenkaikkea hoivata heitä huomaamaan se, että elämässä on kyse elämisestä - oikeudenmukaisesta, empaattisesta, hyvästä elämisestä, johon ei kuulu hyväksikäyttö tai väkivalta, vaikka kuinka yhteiskunta ja itse asiassa koko ihmiskunta historiansa painolastia kantaen opettaisikin. Sitä minäkin yritän tiedostaen samalla, että tappaminen - tai ainakin sen leikkiminen (johon lasken mukaan myös pelaamisen ja telkkarin - ennen vanhaanhan on sodittu ihan yhtä lailla ja leikitty tappamista silti, vaikkei telkkareita ole ollut olemassakaan) on jostain pirun syystä välillä todella kiehtovaa, ellei jopa hauskaa hommaa. Banzai! Ja sitä rauhaa, saatana!
En ole puhunut lapsilleni Norjan massamurhasta, enkä muistakaan tappohommista, joita maailmalla tapahtuu, vaikka olenkin sanonut toivomuksena, että älkää osoitelko (leikki)aseillanne ja ammuskelko puhuen samaan hengenvetoon "tappamisesta", koska maailmassa tapahtuu sellaista oikeasti ja kun ihminen tapetaan, se kuolee oikeasti, "katoaa", eikä sitä ihmistä enää ole olemassa, se ei hengitä, se pannaan maan multiin ja sinne se jää. Jo K5V kuitenkin tajuaa, mikä on leikin ja toden ero ja on sanonut mulle: "Eiku tää on vaan leikkiä!"
Tänään pelasin A2V:n päiväunien aikaan strategiapeliä muinaisen Japanin sodista (Shogun Total War 2), jossa sattui sitten tulemaan taisteluosuus, jonka lopuksi jahtasin vihollisen pakoon juoksevia joukon rippeitä ympäri maita ja mantuja - ihan niinkuin Norjan massamurhaaja omia avuttomia uhrejaan. K5V ja M8V sattuivat marssimaan keittiöön läppärin ääreen ja innoissaan seurasivat mitä tapahtuu. Hehkuttipa K5V vielä iskän tappaneen vihollisen kenraalin ja joukot, kun kävimme hakemassa V5V:n loppupäiväksi meille kylään, mikä hieman hävetti, kun tyttäreni äitiä K5V:n hehkutuksen jälkeen katsoin. Olen kyllä yleensä pitänyt arvossa lasten(i) viattomuutta, enkä ole sallinut pelejä tai ohjelmia, joissa väkivaltaa näytetään, mutta nyt hieman lipsahti. Silti se oli vaan peliä...ja uskon, että pojatkin sen tajusivat. Voin kylläkin kuvitella, että tietynlaisia "1st person shooter" -tappopelejä pelaavat keskenkasvuiset saavat tietynlaisen ihannoitavan kuvan tappamisesta, varsinkin jos saavat omissa kodeissaan vapaasti ja valvomatta pelata kyseisenlaisia, nykyisin jo aika helvetin realistisia ja aidon näköisiä pelejä päivästä toiseen. Vaatii silti jonkinlaisen luonnehäiriön, että pystyy sekoittamaan pelin ja toden rajan. Peleissä tappaminen on jännitystä, viihdettä. Oikeasti se ei sitä ole. Vai onko sittenkin? Voiko tappaminen olla oikeasti jonkun mielestä hauskaa?
Luin muutama päivä sitten uutisen tutkimuksesta, joka oli tehty nauhoittamalla salaa toisen maailmansodan jälkeen saksalaisia sotavankeja. Nauhoituksista selvisi mm. että useat ns. tavallisetkin sotilaat osallistuivat keskitysleirien joukkomurhaamisiin tai että tappamiseen tottui nopeasti - siitä tuli "normaalia" toimintaa epänormaaleissa olosuhteissa. Tutkimuksesssa nauhoitetuista keskusteluista saatiin kuulla, kuinka sota turmelee mielen siten, että vaikka tappaminen ensin järkyttää, siihen turtuu nopeasti, jonka jälkeen sillä ei ole enää "mitään merkitystä" - siis sillä, että ammuttuaan tappaa jonkun. Tappaminen alkaa tuntua suorittamiselta ja joidenkin mielestä se voi olla jopa "hauskaa".
Minä olen pasifisti, rauhan ja rauhanaatteen kannattaja sekä sodan vastustaja. Ja eiköhän suurin osa muistakin ihmisistä ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kieltäisin ihmisrodun väkivaltaisuuden tai etten tiedostaisi sitä, miksi ihmiskunta on aina sotinut ja tulee aina sotimaan. En ole myöskään mikään "pyhimys", joka väittäisi, etten puolustaisi itseäni tai perhettäni vaikka tappaen, jos tilanne niin vaatii. Aika todennäköisesti en myöskään alkaisi rintamakarkuriksi, jos sellainen tilanne tulisi, että minulle pistettäisiin ase käteen sotatilanteessa, jossa toinen vaihtoehto olisi siis yrittää paeta sen uhalla, että jää kiinni ja joutuu vangiksi tai saa napin otsaan. Eiköhän tärkeimpänä olisi silloin mielessä se, miten saa parhaiten suojeltua omaa perhettään - ja silloin on tärkeintä pysyä hengissä. Pasifistinen elämäntapa, vannoutuminen pasifismin kannattajaksi, suojelijaksi ja toteuttajaksi vaatisi sotatilanteessa äärimmäistä "aatteen paloa", uskaliaisuutta, rohkeutta, voimaa ja päättäväisyyttä - vakaumuksen, joka estäisi osallistumasta tappamiseen tai sen tukemiseen, vaikka se kuinka olisi "oman maan puolustamista" tai muuta tappamisen "oikeuttavaa" toimintaa. Tapa tai tule tapetuksi. Harva jäisi tapetuksi vapaaehtoisesti, jos ainoa vaihtoehto olisi tarttua itse aseeseen.
Norjan massamurhaajan kaltaiset julmat tappajat ovat onneksi yhtä harvinaisia kuin nuo sota-aikana suoraselkäisesti (tai kuolemaa pelkäämättä, syystä tai toisesta) väkivallasta kieltäytyvät rauhanaatteen sankarit. Ehkäpä siis kaikesta huolimatta hyvä niin - ja rauhaa!
***
Täytyy kuitenkin vielä laajentaa aiempaa mieleen tullutta, koska eihän asia ole niin yksiulotteinen. Mikä tekee ihmisestä tappajan? Vai onko ihminen pohjimmiltaan myös tappaja? Olenhan minäkin tappanut. Olen tappanut välillisesti (esim. syönyt tapettuja eläimiä) ja omin käsinkin tappanut lapsena kaloja (tahallisesti), ajanut jäniksen ja lintujen päälle (vahingossa) ja nitistänyt lukemattomia hyönteisiä, joista suurimman osan vain siksi, että saisin olla niiltä rauhassa. Ei tappaminen siis luonnotonta ole. Muutkin lajit tappavat, tosin yleensä vain elääkseen. Ei taida montaa esimerkkiä eläinmaailmasta löytyä, jossa tappamisen tarkoitus olisi muu kuin ravinnon hankinta tai oman pesän/poikasten/itsensä suojelu. Ihminen sen sijaan tappaa mm. huvikseen (metsästys kun kuulemma on harrastus) tai vain pitääkseen muut lajit loitolla sieltä, missä haluaa itse hillua rauhassa.
Toki toisen ihmisen tappaminen katsotaan yleisesti ottaen vakavammaksi rikokseksi. Tällöin on ensinnäkin erotettava olosuhteet. Kirjoitin jo "sotatilanteessa" tappamisesta ja siitä, kuinka se muuttaa olosuhteita ja turmelee ihmismielen. Tällöin kaikki muukin väkivalta muuttuu ihmisten mielissä "normaaliksi" tai muuten suotavaksi ellei sitten pakolliseksi (tapa tai tule tapetuksi -periaate) toiminnaksi. Se erottaa pääsääntöisesti Norjan tappajan monista muista. Ja onhan se poikkeuksellista muutenkin, että yksi tyyppi ottaa aseet (sekä valmistamansa pommit) ja toteuttaa pitkään suunnittelemansa "terrori-iskut", joista varsinkin saarella tapahtunut lasten ja nuorten järjestelmällinen tappaminen on jotain käsittämätöntä "normaalille" ihmiselle, "normaalissa" tilanteessa (vs. sotatilannne). Elämäntapa- ja ammattirikolliset ovat asia erikseen, mutta tässä Norjan massamurhassahan oli kyse vain tappamisesta jonkun käsittämättömän ideologisen maailmankuvan mukaisesti, jolloin tämä anti-jihadin mukainen terrori-isku ja omalla pitkällä manifestilla selitetty "pyhä sota" oli hänen omasta mielestään täysin oikeutettua toimintaa - aatteen puolesta. Toki tappajille löytyy maailmassa laillisia väyliäkin päästä tappamaan toisia ihmisiä; Senkun hommaa itsensä palkkasoturiksi esimerkiksi muukalaislegioonaan tai muihin maailman "virallisiin" ja vähän epävirallisempiin armeijoihin, koska jos jotain, niin sotaa ja konflikteja ja tappamista maailmassa riittää. Voiko siis sanoa, että tappaminen on epäinhimillistä? Ei voi.
Tärkein tehtävä, jonka vanhemmat voivat elämässään tehdä on opettaa lapsilleen, kasvattaa ja ennenkaikkea hoivata heitä huomaamaan se, että elämässä on kyse elämisestä - oikeudenmukaisesta, empaattisesta, hyvästä elämisestä, johon ei kuulu hyväksikäyttö tai väkivalta, vaikka kuinka yhteiskunta ja itse asiassa koko ihmiskunta historiansa painolastia kantaen opettaisikin. Sitä minäkin yritän tiedostaen samalla, että tappaminen - tai ainakin sen leikkiminen (johon lasken mukaan myös pelaamisen ja telkkarin - ennen vanhaanhan on sodittu ihan yhtä lailla ja leikitty tappamista silti, vaikkei telkkareita ole ollut olemassakaan) on jostain pirun syystä välillä todella kiehtovaa, ellei jopa hauskaa hommaa. Banzai! Ja sitä rauhaa, saatana!
22.7.11
Lötkölötköt
Torstai oli onnistunut päivä! Niin onnistunut, että siitä pitää vähän hehkuttaa blogissakin. Päivään kuului toki ärtymystä, väsymystä ja hermostuneisuuttakin, mutta sen vastapainoksi päivän aikana ehti olla myös rentouttavaa, nautinnollista, hauskaa, yhteisöllistä ja viihdyttävää. Mökkisauna huuhtoi pois ruumiin ja mielen moskat, jonka jälkeen ihanat mummo ja pappa ottivat kolmannen poikasen eli A2V:n yökylään (ja mahtavat ukki ja mummu mökille K5V:n ja M8V:n :)) ja pääsinkin sit vanhan ystävän eli Kimmon kans keikalle. Ilta oli monin tavoin onnistunut jo ennen keikalle lähtöä. Kaiken kruunasi sitten Jätkäjätkät-yhtyeen upea keikka. Bändi on todellakin nähtävä livenä, että osaa arvostaa sen asennetta ja meininkiä, joka ainakin Kajaanin Ballsilla oli aivan mahtava. Yleisökin oli aivan pähkinöinä eli pääasiassa Kajaanin nuorista aikuisista koostunut jengi bailasi sydämensä kyllyydestä. Tämmöinen ei-ihan-niin-nuori-aikuinen meni sit siinä meiningeissä mukana sivummalla, josta näki loistavasti 8-henkisenä esiintyneen yhtyeen koko kuvan ja sai itsekin jammailla oman mielensä mukaan. Fiilistelyksihän se meni monen biisin kohdalla, joita oli tarttunut Jätkäjätkien levyiltä mieleen, vaikka bändin "kokonaiskuva" olikin mulle varsin hämärä (kun tyyppejä on niin monta, vokalistit vaihtuu biisien välillä usein jne). Asiaa tosin hieman helpotti se, että olin nähnyt livekeikan Teemalta ja ehdin kuunnella uutta levyä repeatilla torstain aikana ajatuksen kanssa. Uusia suosikkibiisejäkin syntyi, yleisönhuudattajia, tanssiinpakottajia ja yksi "slovari", jonka esitti bändin komein (no ehkä myös ulkoisesti, mutta tarkoitan musiikillisesti :D) jannu, Joska Josafat, joka rämpytteli bozoukiaan, mutta eritoten veti kaikki Jätkäjätkien hienoimmat lauluosuudet - myös siinä slovarissa "Jokainen aamu". Muita mieleen jääneitä huippukohtia olivat mm. "Flygareita", "Lippulaulu" (yleisö lauloi antautumuksella oman osuutensa "lippuja lappuja vaan") sekä tietty varsinkin tyttöjä huudattanut "Joku saa tietää". Ja olihan niitä monta muutakin. Bändin "keulahahmona" kaiketi pidetään Asaa ja olihan mies tavallaan se liima, joka piti sitä jengiä kasassa, vaikka hän olikin "vain yksi solisteista". Karismaattinen esiintyjä kuitenkin, veti koko ajan hymy korvissa, pilke silmäkulmassa ja asenteella. Huomasin yleisössä olevan hiphop-jengiä, joka oli tullut kattomaan nimenomaan Asaa ja oli liekeissä aina Asan päästessä esille. Jätkäjätkät on kuitenkin kokonaisuutena aivan mielettömän monipuolinen porukka musiikillisesti sekoittaen hiphopia, folkkia, rockia, poppia, reggaeta ja milloin mitäkin, joten hienoa, jos "Suomi-rap-fanit" sai monipuolisen keikkaillan. Asa oli keikan jälkeenkin energisellä tuulella ja roudasi varmaan eniten bändin kamoja bussiin, hymyili välillä kommentoiville yleisön edustajille ja kävi raapustamassa tyttöjen papereihin nimmareita. Hieno keulakuva upealle yhtyeelle.
Kylläpä muuten kuulosti Jätkäjätkien toinen levy Jatkojatkot tänään huomattavan erilaiselta, kun biisit olivat tulleet tutuiksi ja keikalta tarttunut fiilis edelleen mielessä. Keikalla olin siis pakosta vähän sosiaalinen - tai siis lähinnä vitsailin typeriä Kimmon kans, mutta näkyihän siellä pari muutakin böhémiä ja vanhaa tuttua, joiden kans tuli haasteltua. Kotimatka sateisen lämpimän kosteassa illassa yksin kävellen tuntui ikuisuudelta ja tänään perjantaina on ollut aikasen väsynyt olotila, mutta eipä se eilisen fiiliksiä mihinkään vie. Eli summa summarun: Torstai oli yksi tämän kesän hienoimpia päiviä ja sillä siisti :)
Kylläpä muuten kuulosti Jätkäjätkien toinen levy Jatkojatkot tänään huomattavan erilaiselta, kun biisit olivat tulleet tutuiksi ja keikalta tarttunut fiilis edelleen mielessä. Keikalla olin siis pakosta vähän sosiaalinen - tai siis lähinnä vitsailin typeriä Kimmon kans, mutta näkyihän siellä pari muutakin böhémiä ja vanhaa tuttua, joiden kans tuli haasteltua. Kotimatka sateisen lämpimän kosteassa illassa yksin kävellen tuntui ikuisuudelta ja tänään perjantaina on ollut aikasen väsynyt olotila, mutta eipä se eilisen fiiliksiä mihinkään vie. Eli summa summarun: Torstai oli yksi tämän kesän hienoimpia päiviä ja sillä siisti :)
20.7.11
Orava pissii housuun
Pieni hinku heräsi taas noin viikon tauon jälkeen ihmisten ilmoille (siis "vapaalle" ja "seurustelemaan" mukavien ihmisten kanssa ilman lapsien aiheuttamia rajoitteita), kun tyttäreni äiti oli lähdössä kaunistuneena kesäretkelle. Mainitsipa vielä ystäväni nimen, joka oli kans samaisen porukan retkelle lähdössä tai ainakin ilmoittautunut. Oishan se varmaan kivaa itsekin osallistua johonkin tommoiseen, hyvässä seurassa, joo...toisaalta sitä tiedostaa jatkuvasti hyvin muutamat perusasiat:
- Mulla on neljä lasta, joista kolmesta olen lähes koko-/jokapäiväisesti vastuussa. Just nyt on ihan luksusta, kun kotona on vain nuorin, kun toiseksi nuorin meni yökylään mummolaan, vanhin on mökillä ja toiseksi vanhin tietty ei täällä asukaan ja meni omaan mummulaansa. Silti on aina vähän jotenkin vastenmielistä alkaa järjestämään "omaa aikaa" - mähän elän omaa aikaani, tää on nyt mun elämääni, sitä täysintä, vaikka en väheksy sitäkään, että välillä jokaisen on hyvä ehkä vähän rikkoa rutiinejaan. Jos ei muuten, niin huomatakseen, kuinka niistä loppujen lopuksi nauttii. Ainoa pieni särö arjen onnessa on se, etten voi jakaa sitä kenenkään "sydämen valitun" kanssa, vaan nuo omaan elämään tupsahtaneet lapset saavat sitten nauttia (ja kärsiä) seurastani, joka päivä ja joka ikinen yö :)
- Viimeksi, kun lähdin tuulettumaan, tuli hankittua "poikien kanssa" kauhea känni, loppuilta on ihan sumua (kiitos Timpan sain tukea kävelyharjoituksiini, jotta pääsin nukkumaan) ja seuraavana päivänä oli sekä fyysinen että moraalinen krapula, joka jatkui muutaman vuorokauden.
- Mä en itse asiassa hirveästi pidä "vapaalla olosta" ja "seurustelusta" mukavien ihmisten kanssa, vaan tykkäisin ennemmin olla kotona mukavan naisen kainalossa tai edes jonkun hyvän kaverin/ystävän kans istua iltaa ennemmin kuin olla jossain menomeiningeissä porukalla. Nuorempana oli monesti bileissä tai meiningeissä jopa yksinäinen ja ontto olo - liekkö sekin tosin liiallisen alkoholin käytön syytä...
- Mä tunnen välillä itseni niin väsyneeksi (ja toisaalta vittumaiseksi), että en tiedä, haluaisinko itsekään olla omassa seurassani :)
Niinpä onkin helppoa taas huokaista, nauttia elämän muista iloista, pienen poikani hymystä, hyvästä ruoasta, muutamasta oluesta, kirjoittamisesta, lukemisesta, ehkä jostain elokuvasta ja pelaamaankin olen taas ruvennut loman salliessa (en tosin mitään vuoden kestävää nettipeliä tyyliin Travian :D). Eli elämäni voi ihan hyvin ja toinen lomaviikko on jo hieman aurinkoisempi (siis mielen puolesta).
Musiikki on myös aina ystäväni, joka ei jätä. Tänään päädyin jonkun linkin myötä kuuntelemaan Tiëstoa, joka on trance-, klubi- ja tanssimusiikin kruunaamaton kuningas. Vähänhän tuo tanssijalka vippasi. Mut sit oli kiva taas palata oman "Kesäheinä" -Spotify-soittolistan pariin, jonne kasasin "vohvelinpaistomusaa" :) eli muutamia vanhoja suosikeita sekä tämän kesän kovimpia, kuten Jukka Pojan "Silkkii" (mut siis kuitenkin semmosta tosi rauhallista matskua istuskeluun ilta-auringon hämyssä). Kun paras, itseä koskettava, tanssittava, sykähdyttävä musiikki soi, myös sydämessä alkaa liikkua, eikä mulla ole kiire enää minnekään.
Silti - tai siitä huolimatta - ois nastaa huomenna päästä vanhan paikkakunnalle tulleen ystävän kanssa hänen kutsumanaan keikalle...ehkä järjestän sen, niin ettei tule dokattuakaan, mut jää nähtäväksi. Oishan siel kuitenkin Jätkäjätkät. Ja vanha ystävä...
***
Kesän parhaat touhut by A2V:
- iskän kastelu vesitykillä (lelutykki)
- pyöräily
- kaivuuhommat hiekkalaatikolla
- legot
- uudet ja vanhat Maisa-videot
***
Leikkipuistossa V5V ja K5V kattoivat tänään puiston viereisellä tiellä lenkkeilevää ukkoa, jolla ei ollut kuin sortsit jalassa. "Hihihi, kato tota [sormi ojossa, pian toisellakin], alaston mies juoksee, hihihi!" Oli jälleen yhden oppitunnin aika...
***
Ilta taaperon kanssa:
A2V: "Itkä, paa jo mulle te Ninjago!"
Isi: "Eiku mä taidan panna sulle Maisan...mikä pannaan?"
A2V: "Arttu kutee."
- Mulla on neljä lasta, joista kolmesta olen lähes koko-/jokapäiväisesti vastuussa. Just nyt on ihan luksusta, kun kotona on vain nuorin, kun toiseksi nuorin meni yökylään mummolaan, vanhin on mökillä ja toiseksi vanhin tietty ei täällä asukaan ja meni omaan mummulaansa. Silti on aina vähän jotenkin vastenmielistä alkaa järjestämään "omaa aikaa" - mähän elän omaa aikaani, tää on nyt mun elämääni, sitä täysintä, vaikka en väheksy sitäkään, että välillä jokaisen on hyvä ehkä vähän rikkoa rutiinejaan. Jos ei muuten, niin huomatakseen, kuinka niistä loppujen lopuksi nauttii. Ainoa pieni särö arjen onnessa on se, etten voi jakaa sitä kenenkään "sydämen valitun" kanssa, vaan nuo omaan elämään tupsahtaneet lapset saavat sitten nauttia (ja kärsiä) seurastani, joka päivä ja joka ikinen yö :)
- Viimeksi, kun lähdin tuulettumaan, tuli hankittua "poikien kanssa" kauhea känni, loppuilta on ihan sumua (kiitos Timpan sain tukea kävelyharjoituksiini, jotta pääsin nukkumaan) ja seuraavana päivänä oli sekä fyysinen että moraalinen krapula, joka jatkui muutaman vuorokauden.
- Mä en itse asiassa hirveästi pidä "vapaalla olosta" ja "seurustelusta" mukavien ihmisten kanssa, vaan tykkäisin ennemmin olla kotona mukavan naisen kainalossa tai edes jonkun hyvän kaverin/ystävän kans istua iltaa ennemmin kuin olla jossain menomeiningeissä porukalla. Nuorempana oli monesti bileissä tai meiningeissä jopa yksinäinen ja ontto olo - liekkö sekin tosin liiallisen alkoholin käytön syytä...
- Mä tunnen välillä itseni niin väsyneeksi (ja toisaalta vittumaiseksi), että en tiedä, haluaisinko itsekään olla omassa seurassani :)
Niinpä onkin helppoa taas huokaista, nauttia elämän muista iloista, pienen poikani hymystä, hyvästä ruoasta, muutamasta oluesta, kirjoittamisesta, lukemisesta, ehkä jostain elokuvasta ja pelaamaankin olen taas ruvennut loman salliessa (en tosin mitään vuoden kestävää nettipeliä tyyliin Travian :D). Eli elämäni voi ihan hyvin ja toinen lomaviikko on jo hieman aurinkoisempi (siis mielen puolesta).
Musiikki on myös aina ystäväni, joka ei jätä. Tänään päädyin jonkun linkin myötä kuuntelemaan Tiëstoa, joka on trance-, klubi- ja tanssimusiikin kruunaamaton kuningas. Vähänhän tuo tanssijalka vippasi. Mut sit oli kiva taas palata oman "Kesäheinä" -Spotify-soittolistan pariin, jonne kasasin "vohvelinpaistomusaa" :) eli muutamia vanhoja suosikeita sekä tämän kesän kovimpia, kuten Jukka Pojan "Silkkii" (mut siis kuitenkin semmosta tosi rauhallista matskua istuskeluun ilta-auringon hämyssä). Kun paras, itseä koskettava, tanssittava, sykähdyttävä musiikki soi, myös sydämessä alkaa liikkua, eikä mulla ole kiire enää minnekään.
Silti - tai siitä huolimatta - ois nastaa huomenna päästä vanhan paikkakunnalle tulleen ystävän kanssa hänen kutsumanaan keikalle...ehkä järjestän sen, niin ettei tule dokattuakaan, mut jää nähtäväksi. Oishan siel kuitenkin Jätkäjätkät. Ja vanha ystävä...
***
Kesän parhaat touhut by A2V:
- iskän kastelu vesitykillä (lelutykki)
- pyöräily
- kaivuuhommat hiekkalaatikolla
- legot
- uudet ja vanhat Maisa-videot
***
Leikkipuistossa V5V ja K5V kattoivat tänään puiston viereisellä tiellä lenkkeilevää ukkoa, jolla ei ollut kuin sortsit jalassa. "Hihihi, kato tota [sormi ojossa, pian toisellakin], alaston mies juoksee, hihihi!" Oli jälleen yhden oppitunnin aika...
***
Ilta taaperon kanssa:
A2V: "Itkä, paa jo mulle te Ninjago!"
Isi: "Eiku mä taidan panna sulle Maisan...mikä pannaan?"
A2V: "Arttu kutee."
18.7.11
Musta pokkari
Vuonna 1987 näin elokuvan Robocop. Se oli siihen aikaa iso tapaus. Scifi-meiningillä tuotettu väkivaltainen toimintaelokuva oli kaikkien huulilla - myös elokuvatarkastamon. Näin elokuvasta leikatun version, koska Suomessa ei tuolloin saanut näyttää K18-leimalla varustettuja elokuvia. Leikkauksen jäljiltä monet elokuvan kohtaukset olivat aivan torsoja, kuten esimerkiksi se, jossa Robocop astelee rikollisten varastohalliin, katsahtaa ympärilleen ja *leikkaus* kaikki makaavat kuolleina, paitsi tietysti tuo "tulevaisuuden" kyborgi-poliisi, jossa on ihmistä enää pieni osa jäljellä. Ja vaikka itse tuohon aikaan etsin elokuvista (mitä ilmeisimmin) vain sitä armotonta äksöniä (jota siitä ei löytynyt, kun se oli *leikattu*), etsi sen sijaan juuri sitä pienen pientä ihmisen tai ihmisyyden ripettä mäiskeen keskellä elokuvan ohjaaja, hollantilainen Paul Verhoeven, joka tuli Robocopin jälkeen tunnetuksi mm. elokuvillaan Total Recall (ison Arskan avaruus-scifi-pläjäys), Starship Troopers (scifi-pläjäys, jossa avaruusheinäsirkat on vähän isoja ja pahoja) ja Basic Instinct (josta en sano mitään, kun en muista edes nähneeni sitä Sharon Stonen *leikattu*).
Suuren luokan Hollywood-ohjaajasta siis puhutaan, mutta nyt oli vuorossa Verhoevenin paluu Hollantiin eli vuodelta 2006 oleva "jännäri" (tai miksi hitoksi tuota elokuvaa nyt haluaakaan nimittää, "epookiksi", historialliseksi draamajännäriksi, sotaelokuvaksi tai vaikka sitten trilleriaineksia sisältäväksi seikkailuksi) nimeltään Zwartboek (alkuperäinen hollantilainen nimi), Musta kirja, joka oli mielestäni miehen elokuvista iskevin. Eihän se mitään realismia tavoitellut, mutta eihän helvetti nyt tuommoisessa sopassa mitään yltiörealistista pidä ollakaan! Elokuvasta tuli mieleen tusina näkemääni elokuvaa, joissa joko a) seikkaillaan, b) soditaan, c) juonitaan tai d) ollaan karkuteillä. Elokuvassa on myös Verhoevenin "tavaramerkin" mukaan riittämiin alastonta naiskauneutta, seksiä, väkivaltaa, yllättäviä käänteitä ja mahdottomia tilanteita. Ja silti elokuva alkaa väittämällä perustuvansa tositapahtumiin. No sitäkään en epäile - totuushan on, kuten tiedämme, tarua ihmeellisempää.
Miksi sitten tuommoisen elokuvan ylipäätään eksyin katsomaan? No, kesähän on pokkarien aikaa, joten pokkareita on aikaa yksinäisinä iltoina plärätä. Mutta entäs jos ei jaksakaan lukea? No, ei hätää, nykyään saa kaupoista - jopa kaikkien lähikauppojen äidistä Siwasta - elokuvapokkareita. Ne ovat pahvikansiin pakattuja muutaman euron elokuva-DVD:eitä. Olen ostanut niitä muutamia aina silloin tällöin ja tällä kertaa mukaan tarttui tämä Black Book, jonka ansioksi on laskettava jännittävä sisältö, hienot tuotantoarvot, hollantilaisuus puhetta myöten ja upea pääosanesittäjä Carice van Houten, uu-la-laa :) Ilman tuota tuikkivaa tähteä elokuva olisikin voinut olla aika ankea, mutta ainakaan minä en pitkästynyt ja sehän oli pokkarin tarkoituskin :D
Mietin kyllä yhdellä pitämälläni sikaritauolla, että helvetti sentään, olenko ikinä ennen nähnyt yhtään hollantilaista elokuvaa? No, nyt olen. Hollantihan on tunnettu ennemminkin Amsterdamista, Ajaxista, Heinekenista ja alankomaistaan, jotka on kynnetty merelle, ja joista maa on saanut myös toisen nimensä. Tietty listaa vois jatkaa vaikka Etelä-Afrikan aikoinaan asuttaneilla buuri-siirtolaisilla, mutta ennemmin ajattelen hollantilaisia hyvinä futaajina ja hienoina merimiehinä. Mutta nyt sit kai tuli nähtyä se eka hollantilainen elokuvakin - koska olihan se siellä tehty, sikäläisellä näyttelijäkalustolla pääosan esittäjää myöten. Ja Paul Verhoevenhan on vähän niinkuin meidän Renny Harlin - paitsi miljoona kertaa menestyneempi :)
Elokuvan loppu jäi vaivaamaan minua. Oliko mukana viittaus siihen, että juutalaisten kamppailu jatkuu yhä ja nimenomaan siten, että heitä yhä sorretaan? Elokuvahan tapahtui pääasiassa toisen maailmansodan loppuhetkillä, mutta leffan alussa ja lopussa pääosanesittäjä nähtiin Israelissa, kibbutsilla, vuonna 1956. Lopussa kibbutsilla alkaa rytistä ja kuva häipyy, kun mitä ilmeisimmin Suezin kriisi eli Suezin sota (tai Suez-Siinai sota) on alkanut. Mietin sitten elokuvan jälkeen sitä, mitä tuosta pitäisi ajatella. Oliko se vain viittaus siihen, että päähenkilön elämä on ollut ja tulee olemaan yhtä sodan melskeissä selviämistä? Vai oliko siinä viittaus juutalaisten kärsimyksiin toisessa maailmansodassa (pääosanesittäjä on juutalainen ja hän mm. joutuu kokemaan koko perheensä lahtaamisen) ja siihen, että heidän taistelunsa jatkui ja jatkuu yhä? Ja oliko sillä mitään asenteellista merkitystä suuntaan tai toiseen, koska tilannetta ei esitelty sen pidemmälle? Elokuvassa juutalaisia ei ainakaan mitenkään erityisasemaan nosteta, vaikka pääosanesittäjä sitkeänä sissinä (ja suurin piirtein kaikesta selviävänä, usein viehätysvoimansa ansiosta) kuvataankin. Sen sijaan elokuvassa viimeiset natsivainoilta säästyneet juutalaiset, jotka ovat vaurautensa vuoksi säästyneet, saavat lynkkyä, mutta ilman mitään kummempaa glooriaa - he luulevat pääsevänsä pakoon vain siksi, että heillä on varaa maksaa ihmissalakuljettajille. En siis tulkitse loppukohtausta mitenkään, koska en muutenkaan ole missään asemassa ottamaan kantaa siihen, onko juutalaisen valtion perustamisessa Palestiinaan ollut mitään tolkkua ja onko siionistien laajennushalukkuus perusteltua vai ei. Konfliktia ei alueelta tule puuttumaan koskaan, mutta mikäpä esimerkiksi minä olen sanomaan mitään kenenkään "valtioista" tai "kodista", enhän minä ole muuta kuin syntynyt tähän "omaan" maahanikaan. Ihmisrotu tulee aina taistelemaan tilasta ja väistämättä aina välillä jonkun on mentävä jonkun toisen tonteille, koska eihän kenelläkään loppupeleissä ole oikeutta mihinkään - vain sillä on merkitystä, että joku yhteisö on aikanaan muodostunut tarpeeksi voimakkaaksi voidakseen päättää ottaa haltuun tai "itsenäistyä" asuttamalleen maalle ja pystyy sen myös itsellään pitämään.
Päätän kuitenkin tämänkin jorinan kertaamalla ihan eri väristä kirjaa, nimittäin Christopher Hitchensin "mustaa raamattua", hehheh, eli oikeasti keltaisella päällystettyä "god is not Great" -opusta, jonka vihdoin tänään kahlasin loppuun kaivettuani sen kirjakasan pohjalta. Upeaa kirjaa tuli fiilisteltyä kyllä ajan kanssa ja tänään oli enää loppusuoran aika. Kiitossanoissaan Hitch toivoi kirjan päätyvän sellaisten ihmisten käsiin, joille "taikausko ja barbarismi" (eli siis totalitaarinen uskonnollinen yhteisö tai kulttuuri tai valtio jne) on yhä arkipäivää. Itselleni kun ateismi on elämäntapa ja täysin vapaa valinta, niin kirjaakin ehkä eri tavalla luin, mutta olihan se hienoa todeta sitä lukiessaan, että minulla on ollut täsmälleen samanlaisia fiiliksiä kuin Hitchillä aikanaan koulupoikana, kun itse istuin Kajaanin kirkossa ja uskontunnustuksen aikaan kieriskelin vaivaantuneena ja mietin, että vaikka kuinka haluan kuulua joukkoon ja teen kaikkeni, jotta en erottuisi (vitun levikset ja muut, mitä yläasteikäisenä piti olla tietty kaikilla, ettei vaan vahingossakaan erottunut, kun olin mikä olin, norminuori), niin onhan tämä ihan perseestä! Hitch saa lisäksi nauramaan kaikelle järjettömälle, mitä uskonnon nimissä tehdään ja kirja on ehdottomasti paras lukemistani uus-ateistisen aallon opuksista. Hitch lainasi loppupuheessaan sanontaa "Järjen ääni on heikko" (eng. "Voice of Reason is soft") ja jatkoi omin sanoin: "Mutta se on todella sitkeä" (tai sinnikäs tai kestävä, eng. "But it is really persistent"). Niinhän se on ja niillä opeilla mennään kaikkia maailman mustia kirjoja vastaan, oli ne sitten raamattuja, koraaneja tai mitä tahansa, vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa musta kirja olikin muistikirja, josta selvisi, kuka onkaan susi lampaiden vaatteissa...
Suuren luokan Hollywood-ohjaajasta siis puhutaan, mutta nyt oli vuorossa Verhoevenin paluu Hollantiin eli vuodelta 2006 oleva "jännäri" (tai miksi hitoksi tuota elokuvaa nyt haluaakaan nimittää, "epookiksi", historialliseksi draamajännäriksi, sotaelokuvaksi tai vaikka sitten trilleriaineksia sisältäväksi seikkailuksi) nimeltään Zwartboek (alkuperäinen hollantilainen nimi), Musta kirja, joka oli mielestäni miehen elokuvista iskevin. Eihän se mitään realismia tavoitellut, mutta eihän helvetti nyt tuommoisessa sopassa mitään yltiörealistista pidä ollakaan! Elokuvasta tuli mieleen tusina näkemääni elokuvaa, joissa joko a) seikkaillaan, b) soditaan, c) juonitaan tai d) ollaan karkuteillä. Elokuvassa on myös Verhoevenin "tavaramerkin" mukaan riittämiin alastonta naiskauneutta, seksiä, väkivaltaa, yllättäviä käänteitä ja mahdottomia tilanteita. Ja silti elokuva alkaa väittämällä perustuvansa tositapahtumiin. No sitäkään en epäile - totuushan on, kuten tiedämme, tarua ihmeellisempää.
Miksi sitten tuommoisen elokuvan ylipäätään eksyin katsomaan? No, kesähän on pokkarien aikaa, joten pokkareita on aikaa yksinäisinä iltoina plärätä. Mutta entäs jos ei jaksakaan lukea? No, ei hätää, nykyään saa kaupoista - jopa kaikkien lähikauppojen äidistä Siwasta - elokuvapokkareita. Ne ovat pahvikansiin pakattuja muutaman euron elokuva-DVD:eitä. Olen ostanut niitä muutamia aina silloin tällöin ja tällä kertaa mukaan tarttui tämä Black Book, jonka ansioksi on laskettava jännittävä sisältö, hienot tuotantoarvot, hollantilaisuus puhetta myöten ja upea pääosanesittäjä Carice van Houten, uu-la-laa :) Ilman tuota tuikkivaa tähteä elokuva olisikin voinut olla aika ankea, mutta ainakaan minä en pitkästynyt ja sehän oli pokkarin tarkoituskin :D
Mietin kyllä yhdellä pitämälläni sikaritauolla, että helvetti sentään, olenko ikinä ennen nähnyt yhtään hollantilaista elokuvaa? No, nyt olen. Hollantihan on tunnettu ennemminkin Amsterdamista, Ajaxista, Heinekenista ja alankomaistaan, jotka on kynnetty merelle, ja joista maa on saanut myös toisen nimensä. Tietty listaa vois jatkaa vaikka Etelä-Afrikan aikoinaan asuttaneilla buuri-siirtolaisilla, mutta ennemmin ajattelen hollantilaisia hyvinä futaajina ja hienoina merimiehinä. Mutta nyt sit kai tuli nähtyä se eka hollantilainen elokuvakin - koska olihan se siellä tehty, sikäläisellä näyttelijäkalustolla pääosan esittäjää myöten. Ja Paul Verhoevenhan on vähän niinkuin meidän Renny Harlin - paitsi miljoona kertaa menestyneempi :)
Elokuvan loppu jäi vaivaamaan minua. Oliko mukana viittaus siihen, että juutalaisten kamppailu jatkuu yhä ja nimenomaan siten, että heitä yhä sorretaan? Elokuvahan tapahtui pääasiassa toisen maailmansodan loppuhetkillä, mutta leffan alussa ja lopussa pääosanesittäjä nähtiin Israelissa, kibbutsilla, vuonna 1956. Lopussa kibbutsilla alkaa rytistä ja kuva häipyy, kun mitä ilmeisimmin Suezin kriisi eli Suezin sota (tai Suez-Siinai sota) on alkanut. Mietin sitten elokuvan jälkeen sitä, mitä tuosta pitäisi ajatella. Oliko se vain viittaus siihen, että päähenkilön elämä on ollut ja tulee olemaan yhtä sodan melskeissä selviämistä? Vai oliko siinä viittaus juutalaisten kärsimyksiin toisessa maailmansodassa (pääosanesittäjä on juutalainen ja hän mm. joutuu kokemaan koko perheensä lahtaamisen) ja siihen, että heidän taistelunsa jatkui ja jatkuu yhä? Ja oliko sillä mitään asenteellista merkitystä suuntaan tai toiseen, koska tilannetta ei esitelty sen pidemmälle? Elokuvassa juutalaisia ei ainakaan mitenkään erityisasemaan nosteta, vaikka pääosanesittäjä sitkeänä sissinä (ja suurin piirtein kaikesta selviävänä, usein viehätysvoimansa ansiosta) kuvataankin. Sen sijaan elokuvassa viimeiset natsivainoilta säästyneet juutalaiset, jotka ovat vaurautensa vuoksi säästyneet, saavat lynkkyä, mutta ilman mitään kummempaa glooriaa - he luulevat pääsevänsä pakoon vain siksi, että heillä on varaa maksaa ihmissalakuljettajille. En siis tulkitse loppukohtausta mitenkään, koska en muutenkaan ole missään asemassa ottamaan kantaa siihen, onko juutalaisen valtion perustamisessa Palestiinaan ollut mitään tolkkua ja onko siionistien laajennushalukkuus perusteltua vai ei. Konfliktia ei alueelta tule puuttumaan koskaan, mutta mikäpä esimerkiksi minä olen sanomaan mitään kenenkään "valtioista" tai "kodista", enhän minä ole muuta kuin syntynyt tähän "omaan" maahanikaan. Ihmisrotu tulee aina taistelemaan tilasta ja väistämättä aina välillä jonkun on mentävä jonkun toisen tonteille, koska eihän kenelläkään loppupeleissä ole oikeutta mihinkään - vain sillä on merkitystä, että joku yhteisö on aikanaan muodostunut tarpeeksi voimakkaaksi voidakseen päättää ottaa haltuun tai "itsenäistyä" asuttamalleen maalle ja pystyy sen myös itsellään pitämään.
Päätän kuitenkin tämänkin jorinan kertaamalla ihan eri väristä kirjaa, nimittäin Christopher Hitchensin "mustaa raamattua", hehheh, eli oikeasti keltaisella päällystettyä "god is not Great" -opusta, jonka vihdoin tänään kahlasin loppuun kaivettuani sen kirjakasan pohjalta. Upeaa kirjaa tuli fiilisteltyä kyllä ajan kanssa ja tänään oli enää loppusuoran aika. Kiitossanoissaan Hitch toivoi kirjan päätyvän sellaisten ihmisten käsiin, joille "taikausko ja barbarismi" (eli siis totalitaarinen uskonnollinen yhteisö tai kulttuuri tai valtio jne) on yhä arkipäivää. Itselleni kun ateismi on elämäntapa ja täysin vapaa valinta, niin kirjaakin ehkä eri tavalla luin, mutta olihan se hienoa todeta sitä lukiessaan, että minulla on ollut täsmälleen samanlaisia fiiliksiä kuin Hitchillä aikanaan koulupoikana, kun itse istuin Kajaanin kirkossa ja uskontunnustuksen aikaan kieriskelin vaivaantuneena ja mietin, että vaikka kuinka haluan kuulua joukkoon ja teen kaikkeni, jotta en erottuisi (vitun levikset ja muut, mitä yläasteikäisenä piti olla tietty kaikilla, ettei vaan vahingossakaan erottunut, kun olin mikä olin, norminuori), niin onhan tämä ihan perseestä! Hitch saa lisäksi nauramaan kaikelle järjettömälle, mitä uskonnon nimissä tehdään ja kirja on ehdottomasti paras lukemistani uus-ateistisen aallon opuksista. Hitch lainasi loppupuheessaan sanontaa "Järjen ääni on heikko" (eng. "Voice of Reason is soft") ja jatkoi omin sanoin: "Mutta se on todella sitkeä" (tai sinnikäs tai kestävä, eng. "But it is really persistent"). Niinhän se on ja niillä opeilla mennään kaikkia maailman mustia kirjoja vastaan, oli ne sitten raamattuja, koraaneja tai mitä tahansa, vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa musta kirja olikin muistikirja, josta selvisi, kuka onkaan susi lampaiden vaatteissa...