Tappohommia

Viimeiset kuusi päivää on uutisvirtaa - jota seuraan lähes pelkästään HS:n uutispääsivun kautta - hallinnut Norjassa tapahtunut massamurha. Se on siis väistämättä tullut tutuksi ja tunkeutunut jonkin verran ajatuksiinkin. Mustaan kirjaan raapustin eilen jotain mieleen juolahtanutta:

En ole puhunut lapsilleni Norjan massamurhasta, enkä muistakaan tappohommista, joita maailmalla tapahtuu, vaikka olenkin sanonut toivomuksena, että älkää osoitelko (leikki)aseillanne ja ammuskelko puhuen samaan hengenvetoon "tappamisesta", koska maailmassa tapahtuu sellaista oikeasti ja kun ihminen tapetaan, se kuolee oikeasti, "katoaa", eikä sitä ihmistä enää ole olemassa, se ei hengitä, se pannaan maan multiin ja sinne se jää. Jo K5V kuitenkin tajuaa, mikä on leikin ja toden ero ja on sanonut mulle: "Eiku tää on vaan leikkiä!"

Tänään pelasin A2V:n päiväunien aikaan strategiapeliä muinaisen Japanin sodista (Shogun Total War 2), jossa sattui sitten tulemaan taisteluosuus, jonka lopuksi jahtasin vihollisen pakoon juoksevia joukon rippeitä ympäri maita ja mantuja - ihan niinkuin Norjan massamurhaaja omia avuttomia uhrejaan. K5V ja M8V sattuivat marssimaan keittiöön läppärin ääreen ja innoissaan seurasivat mitä tapahtuu. Hehkuttipa K5V vielä iskän tappaneen vihollisen kenraalin ja joukot, kun kävimme hakemassa V5V:n loppupäiväksi meille kylään, mikä hieman hävetti, kun tyttäreni äitiä K5V:n hehkutuksen jälkeen katsoin. Olen kyllä yleensä pitänyt arvossa lasten(i) viattomuutta, enkä ole sallinut pelejä tai ohjelmia, joissa väkivaltaa näytetään, mutta nyt hieman lipsahti. Silti se oli vaan peliä...ja uskon, että pojatkin sen tajusivat. Voin kylläkin kuvitella, että tietynlaisia "1st person shooter" -tappopelejä pelaavat keskenkasvuiset saavat tietynlaisen ihannoitavan kuvan tappamisesta, varsinkin jos saavat omissa kodeissaan vapaasti ja valvomatta pelata kyseisenlaisia, nykyisin jo aika helvetin realistisia ja aidon näköisiä pelejä päivästä toiseen. Vaatii silti jonkinlaisen luonnehäiriön, että pystyy sekoittamaan pelin ja toden rajan. Peleissä tappaminen on jännitystä, viihdettä. Oikeasti se ei sitä ole. Vai onko sittenkin? Voiko tappaminen olla oikeasti jonkun mielestä hauskaa?

Luin muutama päivä sitten uutisen tutkimuksesta, joka oli tehty nauhoittamalla salaa toisen maailmansodan jälkeen saksalaisia sotavankeja. Nauhoituksista selvisi mm. että useat ns. tavallisetkin sotilaat osallistuivat keskitysleirien joukkomurhaamisiin tai että tappamiseen tottui nopeasti - siitä tuli "normaalia" toimintaa epänormaaleissa olosuhteissa. Tutkimuksesssa nauhoitetuista keskusteluista saatiin kuulla, kuinka sota turmelee mielen siten, että vaikka tappaminen ensin järkyttää, siihen turtuu nopeasti, jonka jälkeen sillä ei ole enää "mitään merkitystä" - siis sillä, että ammuttuaan tappaa jonkun. Tappaminen alkaa tuntua suorittamiselta ja joidenkin mielestä se voi olla jopa "hauskaa".

Minä olen pasifisti, rauhan ja rauhanaatteen kannattaja sekä sodan vastustaja. Ja eiköhän suurin osa muistakin ihmisistä ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kieltäisin ihmisrodun väkivaltaisuuden tai etten tiedostaisi sitä, miksi ihmiskunta on aina sotinut ja tulee aina sotimaan. En ole myöskään mikään "pyhimys", joka väittäisi, etten puolustaisi itseäni tai perhettäni vaikka tappaen, jos tilanne niin vaatii. Aika todennäköisesti en myöskään alkaisi rintamakarkuriksi, jos sellainen tilanne tulisi, että minulle pistettäisiin ase käteen sotatilanteessa, jossa toinen vaihtoehto olisi siis yrittää paeta sen uhalla, että jää kiinni ja joutuu vangiksi tai saa napin otsaan. Eiköhän tärkeimpänä olisi silloin mielessä se, miten saa parhaiten suojeltua omaa perhettään - ja silloin on tärkeintä pysyä hengissä. Pasifistinen elämäntapa, vannoutuminen pasifismin kannattajaksi, suojelijaksi ja toteuttajaksi vaatisi sotatilanteessa äärimmäistä "aatteen paloa", uskaliaisuutta, rohkeutta, voimaa ja päättäväisyyttä - vakaumuksen, joka estäisi osallistumasta tappamiseen tai sen tukemiseen, vaikka se kuinka olisi "oman maan puolustamista" tai muuta tappamisen "oikeuttavaa" toimintaa. Tapa tai tule tapetuksi. Harva jäisi tapetuksi vapaaehtoisesti, jos ainoa vaihtoehto olisi tarttua itse aseeseen.

Norjan massamurhaajan kaltaiset julmat tappajat ovat onneksi yhtä harvinaisia kuin nuo sota-aikana suoraselkäisesti (tai kuolemaa pelkäämättä, syystä tai toisesta) väkivallasta kieltäytyvät rauhanaatteen sankarit. Ehkäpä siis kaikesta huolimatta hyvä niin - ja rauhaa!

***

Täytyy kuitenkin vielä laajentaa aiempaa mieleen tullutta, koska eihän asia ole niin yksiulotteinen. Mikä tekee ihmisestä tappajan? Vai onko ihminen pohjimmiltaan myös tappaja? Olenhan minäkin tappanut. Olen tappanut välillisesti (esim. syönyt tapettuja eläimiä) ja omin käsinkin tappanut lapsena kaloja (tahallisesti), ajanut jäniksen ja lintujen päälle (vahingossa) ja nitistänyt lukemattomia hyönteisiä, joista suurimman osan vain siksi, että saisin olla niiltä rauhassa. Ei tappaminen siis luonnotonta ole. Muutkin lajit tappavat, tosin yleensä vain elääkseen. Ei taida montaa esimerkkiä eläinmaailmasta löytyä, jossa tappamisen tarkoitus olisi muu kuin ravinnon hankinta tai oman pesän/poikasten/itsensä suojelu. Ihminen sen sijaan tappaa mm. huvikseen (metsästys kun kuulemma on harrastus) tai vain pitääkseen muut lajit loitolla sieltä, missä haluaa itse hillua rauhassa.

Toki toisen ihmisen tappaminen katsotaan yleisesti ottaen vakavammaksi rikokseksi. Tällöin on ensinnäkin erotettava olosuhteet. Kirjoitin jo "sotatilanteessa" tappamisesta ja siitä, kuinka se muuttaa olosuhteita ja turmelee ihmismielen. Tällöin kaikki muukin väkivalta muuttuu ihmisten mielissä "normaaliksi" tai muuten suotavaksi ellei sitten pakolliseksi (tapa tai tule tapetuksi -periaate) toiminnaksi. Se erottaa pääsääntöisesti Norjan tappajan monista muista. Ja onhan se poikkeuksellista muutenkin, että yksi tyyppi ottaa aseet (sekä valmistamansa pommit) ja toteuttaa pitkään suunnittelemansa "terrori-iskut", joista varsinkin saarella tapahtunut lasten ja nuorten järjestelmällinen tappaminen on jotain käsittämätöntä "normaalille" ihmiselle, "normaalissa" tilanteessa (vs. sotatilannne). Elämäntapa- ja ammattirikolliset ovat asia erikseen, mutta tässä Norjan massamurhassahan oli kyse vain tappamisesta jonkun käsittämättömän ideologisen maailmankuvan mukaisesti, jolloin tämä anti-jihadin mukainen terrori-isku ja omalla pitkällä manifestilla selitetty "pyhä sota" oli hänen omasta mielestään täysin oikeutettua toimintaa - aatteen puolesta. Toki tappajille löytyy maailmassa laillisia väyliäkin päästä tappamaan toisia ihmisiä; Senkun hommaa itsensä palkkasoturiksi esimerkiksi muukalaislegioonaan tai muihin maailman "virallisiin" ja vähän epävirallisempiin armeijoihin, koska jos jotain, niin sotaa ja konflikteja ja tappamista maailmassa riittää. Voiko siis sanoa, että tappaminen on epäinhimillistä? Ei voi.

Tärkein tehtävä, jonka vanhemmat voivat elämässään tehdä on opettaa lapsilleen, kasvattaa ja ennenkaikkea hoivata heitä huomaamaan se, että elämässä on kyse elämisestä - oikeudenmukaisesta, empaattisesta, hyvästä elämisestä, johon ei kuulu hyväksikäyttö tai väkivalta, vaikka kuinka yhteiskunta ja itse asiassa koko ihmiskunta historiansa painolastia kantaen opettaisikin. Sitä minäkin yritän tiedostaen samalla, että tappaminen - tai ainakin sen leikkiminen (johon lasken mukaan myös pelaamisen ja telkkarin - ennen vanhaanhan on sodittu ihan yhtä lailla ja leikitty tappamista silti, vaikkei telkkareita ole ollut olemassakaan) on jostain pirun syystä välillä todella kiehtovaa, ellei jopa hauskaa hommaa. Banzai! Ja sitä rauhaa, saatana!