Vuonna 1987 näin elokuvan Robocop. Se oli siihen aikaa iso tapaus. Scifi-meiningillä tuotettu väkivaltainen toimintaelokuva oli kaikkien huulilla - myös elokuvatarkastamon. Näin elokuvasta leikatun version, koska Suomessa ei tuolloin saanut näyttää K18-leimalla varustettuja elokuvia. Leikkauksen jäljiltä monet elokuvan kohtaukset olivat aivan torsoja, kuten esimerkiksi se, jossa Robocop astelee rikollisten varastohalliin, katsahtaa ympärilleen ja *leikkaus* kaikki makaavat kuolleina, paitsi tietysti tuo "tulevaisuuden" kyborgi-poliisi, jossa on ihmistä enää pieni osa jäljellä. Ja vaikka itse tuohon aikaan etsin elokuvista (mitä ilmeisimmin) vain sitä armotonta äksöniä (jota siitä ei löytynyt, kun se oli *leikattu*), etsi sen sijaan juuri sitä pienen pientä ihmisen tai ihmisyyden ripettä mäiskeen keskellä elokuvan ohjaaja, hollantilainen Paul Verhoeven, joka tuli Robocopin jälkeen tunnetuksi mm. elokuvillaan Total Recall (ison Arskan avaruus-scifi-pläjäys), Starship Troopers (scifi-pläjäys, jossa avaruusheinäsirkat on vähän isoja ja pahoja) ja Basic Instinct (josta en sano mitään, kun en muista edes nähneeni sitä Sharon Stonen *leikattu*).
Suuren luokan Hollywood-ohjaajasta siis puhutaan, mutta nyt oli vuorossa Verhoevenin paluu Hollantiin eli vuodelta 2006 oleva "jännäri" (tai miksi hitoksi tuota elokuvaa nyt haluaakaan nimittää, "epookiksi", historialliseksi draamajännäriksi, sotaelokuvaksi tai vaikka sitten trilleriaineksia sisältäväksi seikkailuksi) nimeltään Zwartboek (alkuperäinen hollantilainen nimi), Musta kirja, joka oli mielestäni miehen elokuvista iskevin. Eihän se mitään realismia tavoitellut, mutta eihän helvetti nyt tuommoisessa sopassa mitään yltiörealistista pidä ollakaan! Elokuvasta tuli mieleen tusina näkemääni elokuvaa, joissa joko a) seikkaillaan, b) soditaan, c) juonitaan tai d) ollaan karkuteillä. Elokuvassa on myös Verhoevenin "tavaramerkin" mukaan riittämiin alastonta naiskauneutta, seksiä, väkivaltaa, yllättäviä käänteitä ja mahdottomia tilanteita. Ja silti elokuva alkaa väittämällä perustuvansa tositapahtumiin. No sitäkään en epäile - totuushan on, kuten tiedämme, tarua ihmeellisempää.
Miksi sitten tuommoisen elokuvan ylipäätään eksyin katsomaan? No, kesähän on pokkarien aikaa, joten pokkareita on aikaa yksinäisinä iltoina plärätä. Mutta entäs jos ei jaksakaan lukea? No, ei hätää, nykyään saa kaupoista - jopa kaikkien lähikauppojen äidistä Siwasta - elokuvapokkareita. Ne ovat pahvikansiin pakattuja muutaman euron elokuva-DVD:eitä. Olen ostanut niitä muutamia aina silloin tällöin ja tällä kertaa mukaan tarttui tämä Black Book, jonka ansioksi on laskettava jännittävä sisältö, hienot tuotantoarvot, hollantilaisuus puhetta myöten ja upea pääosanesittäjä Carice van Houten, uu-la-laa :) Ilman tuota tuikkivaa tähteä elokuva olisikin voinut olla aika ankea, mutta ainakaan minä en pitkästynyt ja sehän oli pokkarin tarkoituskin :D
Mietin kyllä yhdellä pitämälläni sikaritauolla, että helvetti sentään, olenko ikinä ennen nähnyt yhtään hollantilaista elokuvaa? No, nyt olen. Hollantihan on tunnettu ennemminkin Amsterdamista, Ajaxista, Heinekenista ja alankomaistaan, jotka on kynnetty merelle, ja joista maa on saanut myös toisen nimensä. Tietty listaa vois jatkaa vaikka Etelä-Afrikan aikoinaan asuttaneilla buuri-siirtolaisilla, mutta ennemmin ajattelen hollantilaisia hyvinä futaajina ja hienoina merimiehinä. Mutta nyt sit kai tuli nähtyä se eka hollantilainen elokuvakin - koska olihan se siellä tehty, sikäläisellä näyttelijäkalustolla pääosan esittäjää myöten. Ja Paul Verhoevenhan on vähän niinkuin meidän Renny Harlin - paitsi miljoona kertaa menestyneempi :)
Elokuvan loppu jäi vaivaamaan minua. Oliko mukana viittaus siihen, että juutalaisten kamppailu jatkuu yhä ja nimenomaan siten, että heitä yhä sorretaan? Elokuvahan tapahtui pääasiassa toisen maailmansodan loppuhetkillä, mutta leffan alussa ja lopussa pääosanesittäjä nähtiin Israelissa, kibbutsilla, vuonna 1956. Lopussa kibbutsilla alkaa rytistä ja kuva häipyy, kun mitä ilmeisimmin Suezin kriisi eli Suezin sota (tai Suez-Siinai sota) on alkanut. Mietin sitten elokuvan jälkeen sitä, mitä tuosta pitäisi ajatella. Oliko se vain viittaus siihen, että päähenkilön elämä on ollut ja tulee olemaan yhtä sodan melskeissä selviämistä? Vai oliko siinä viittaus juutalaisten kärsimyksiin toisessa maailmansodassa (pääosanesittäjä on juutalainen ja hän mm. joutuu kokemaan koko perheensä lahtaamisen) ja siihen, että heidän taistelunsa jatkui ja jatkuu yhä? Ja oliko sillä mitään asenteellista merkitystä suuntaan tai toiseen, koska tilannetta ei esitelty sen pidemmälle? Elokuvassa juutalaisia ei ainakaan mitenkään erityisasemaan nosteta, vaikka pääosanesittäjä sitkeänä sissinä (ja suurin piirtein kaikesta selviävänä, usein viehätysvoimansa ansiosta) kuvataankin. Sen sijaan elokuvassa viimeiset natsivainoilta säästyneet juutalaiset, jotka ovat vaurautensa vuoksi säästyneet, saavat lynkkyä, mutta ilman mitään kummempaa glooriaa - he luulevat pääsevänsä pakoon vain siksi, että heillä on varaa maksaa ihmissalakuljettajille. En siis tulkitse loppukohtausta mitenkään, koska en muutenkaan ole missään asemassa ottamaan kantaa siihen, onko juutalaisen valtion perustamisessa Palestiinaan ollut mitään tolkkua ja onko siionistien laajennushalukkuus perusteltua vai ei. Konfliktia ei alueelta tule puuttumaan koskaan, mutta mikäpä esimerkiksi minä olen sanomaan mitään kenenkään "valtioista" tai "kodista", enhän minä ole muuta kuin syntynyt tähän "omaan" maahanikaan. Ihmisrotu tulee aina taistelemaan tilasta ja väistämättä aina välillä jonkun on mentävä jonkun toisen tonteille, koska eihän kenelläkään loppupeleissä ole oikeutta mihinkään - vain sillä on merkitystä, että joku yhteisö on aikanaan muodostunut tarpeeksi voimakkaaksi voidakseen päättää ottaa haltuun tai "itsenäistyä" asuttamalleen maalle ja pystyy sen myös itsellään pitämään.
Päätän kuitenkin tämänkin jorinan kertaamalla ihan eri väristä kirjaa, nimittäin Christopher Hitchensin "mustaa raamattua", hehheh, eli oikeasti keltaisella päällystettyä "god is not Great" -opusta, jonka vihdoin tänään kahlasin loppuun kaivettuani sen kirjakasan pohjalta. Upeaa kirjaa tuli fiilisteltyä kyllä ajan kanssa ja tänään oli enää loppusuoran aika. Kiitossanoissaan Hitch toivoi kirjan päätyvän sellaisten ihmisten käsiin, joille "taikausko ja barbarismi" (eli siis totalitaarinen uskonnollinen yhteisö tai kulttuuri tai valtio jne) on yhä arkipäivää. Itselleni kun ateismi on elämäntapa ja täysin vapaa valinta, niin kirjaakin ehkä eri tavalla luin, mutta olihan se hienoa todeta sitä lukiessaan, että minulla on ollut täsmälleen samanlaisia fiiliksiä kuin Hitchillä aikanaan koulupoikana, kun itse istuin Kajaanin kirkossa ja uskontunnustuksen aikaan kieriskelin vaivaantuneena ja mietin, että vaikka kuinka haluan kuulua joukkoon ja teen kaikkeni, jotta en erottuisi (vitun levikset ja muut, mitä yläasteikäisenä piti olla tietty kaikilla, ettei vaan vahingossakaan erottunut, kun olin mikä olin, norminuori), niin onhan tämä ihan perseestä! Hitch saa lisäksi nauramaan kaikelle järjettömälle, mitä uskonnon nimissä tehdään ja kirja on ehdottomasti paras lukemistani uus-ateistisen aallon opuksista. Hitch lainasi loppupuheessaan sanontaa "Järjen ääni on heikko" (eng. "Voice of Reason is soft") ja jatkoi omin sanoin: "Mutta se on todella sitkeä" (tai sinnikäs tai kestävä, eng. "But it is really persistent"). Niinhän se on ja niillä opeilla mennään kaikkia maailman mustia kirjoja vastaan, oli ne sitten raamattuja, koraaneja tai mitä tahansa, vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa musta kirja olikin muistikirja, josta selvisi, kuka onkaan susi lampaiden vaatteissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti