Katsoin eilen illalla dokumentin neurofibromatoosi-potilaista. Sairaudessa kehittyy kasvaimia hermokudoksiin esimerkiksi pään alueella ja kasvaimet haittaavat elämää sekä ulkoisia kasvaimia että tuskallisia hermokipuja aiheuttaen. Itse asiassa tunnen yhden ihmisen, joka kärsii samasta sairaudesta. Aloin miettiä dokumentissa esiteltyjen kolmen ihmisen elämää ja sitä yhteistä tekijää, että ulkonäkö – tai poikkeava sellainen – on määritellyt ja määrittelee paljolti heidän itsetuntonsa ja identiteettinsä. Se ei johdu kuitenkaan heistä itsestään, vaan ympäristön eli muiden ihmisten suhtautumisesta. Eipähän sille kai mitään voi – ihminen on pinnallinen. Näköaistilla on varmastikin joku biologinenkin tekijä löytää sopiva lisääntymiskumppani tai erottaa vihollinen ystävästä, mutta nykymaailmassa noille asioille on niin monta muutakin määrittäjää, että näköaistin aiheuttamat tuntemukset aivoissa pitäisi pystyä käsittelemään ja olemaan erilaisuutta kohtaan suvaitsevainen. Se ei ole kuitenkaan aina helppoa ja on inhimillistä olla myös sillä tavalla heikko, että vierastaa aluksi kaikkea outoa, erilaista ja kummallista. Se voi joskus olla toisen ihmisen naama tai kävelytyyli tai takapuolen leveys, mikä ensi näkemällä aiheuttaa reaktion, joka on erilainen eri ihmisillä, eri elämäntilanteissa, eri ikäisinä.
Ajatukseni tämän kirjoittamani taustalla on se, että yksi syy onneen voi olla vaikkapa hyväksyntä ihmisiltä, vaikka olisi erilainen, sairaudesta tai muista tekijöistä johtuen. Syytä olisi olla onnellinen myös siitä, jos saa olla ns. tavallinen tai edes enimmäkseen terve, koska sitä tuskaa on vaikea ymmärtää, minkä monen eri sortin syrjintä sen kohteena olevassa ihmisessä aiheuttaa. Yksinäisyys tappaa hitaasti ja rumasti. Toivon, että olen elämäni aikana pystynyt antamaan edes joillekin ihmisille tunteen siitä, että minä hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, vaikka olisivatkin joidenkin toisten mielestä huonolla tavalla erilaisia. Pyrin siihen toimissani, vaikka tiedän, että minuakin ohjaavat samat vaistot ja tunteet kuin kaikkia muitakin. Ei suvaitsevaisuutta tai erilaisuuden hyväksymistä opita hetkessä, eikä se välttämättä tarkoita, että koskaan kykenee suvaitsemaan tai hyväksymään kaikenlaista erilaisuutta, mutta se jo olisi tarpeeksi, että pystyisi samaistumaan edes hetkeksi ”erilaisen” asemaan ja kohtelemaan tätä niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan, olipa millainen tahansa.
Minullakin on ollut ja on yhä joskus ulkonäköni suhteen komplekseja. Pienenä minulla oli suhteellisen isot korvat muuhun päähän nähden ja minua haukuttiin dumboksi. Samoin joillekin oli aina jostain syystä tarpeellista huomauttaa hieman vinoista silmistäni. Oman vartaloni olen aina kokenut jotenkin kömpelönä, löysänä ja rumana. Kun otin ensimmäisen korvakorun, koin jonkin sortin vaiheen, jossa ehkä häpesin korvakorua ja kun otin vuosi sitten korun toiseen korvaan, koin jälleen samanlaisen vaiheen. Vaikka käytän aika tylsän normaaleja vaatteita, tulee joskus mieleen, että ovatko nekin jotenkin outoja jonkun mielestä, varsinkin töissä. Nuorempana muistan joskus häpeilleeni pitkää tukkaa ja pitäneeni sitä takana kiinni, jotta se olisi siisti ja näkymätön. Olen, kuten huomaatte jo edellä mainituista esimerkeistä, hyvin tavallinen ja massaan sulautumiseen pyrkivä ihminen, mutta silti tai juuri siksi olen myös nauttinut kaikista niistä asioista, jotka ovat edes hiukan erottaneet minua suurimmasta osaa ihmismassoja. Pitkä tukka ei kuitenkaan ollut joka miehen tukkamuoti ja olen sitä värjännytkin. Korvakoruja ei ole joka miehellä, eivätkä kaikki käytä mustaa vakosamettitakkia, jossa on lapset ensin –pinssi. Kaikilla ei myöskään rehota parta valtoimenaan. On vaikeata olla tietoisesti erilainen, varsinkin jos haluaa pohjimmiltaan, että olisi yleisesti hyväksytty. Se, että on oma itsensä ja millainen kulloinkin haluaa, on eri ihmissortin hommaa, kuin tämmöisen pienen ujon pojan.
Kaikki tämä oman ulkonäköni pohtiminen ja kompleksit tuntuvat niin kovin turhilta, kun ajattelee ihmisiä, jotka eivät voi syystä tai toisesta edes halutessaan sulautua massaan vaikkapa sitten ulkonäköön vaikuttavan sairauden vuoksi. Sympatiseeraan heitä ja haluaisin omalla käytökselläni viestittää, että he ovat tärkeitä ihmisiä, eikä heitä ole syytä vieroksua, hylkiä tai kummastella. Olen onnellinen, että voin olla nykyään suht tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen ja toivon, että se tekee minusta vahvemman kohdata erilaisuutta ja sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi samalla tavalla tyytyväisiä itseensä olla, vaikka olisivat muuten kuinka ihania ihmisiä. Ikävä kyllä suurin osa ihmisten välisistä kontakteista on pinnallisia kohtaamisia, joissa ei päästä pintaa syvemmälle. Tällöin tavoite jokaisen kohtaamisesta samanarvoisena ja yhtä tärkeänä ihmisenä kuin itse, on joskus vaikea tavoite, ellei mahdoton. Joitakin ihmisiä ei halua kohdata, joitakin ei uskalla. Joitakin ei vaan kerta kaikkiaan huomaa tai ehdi huomioida. Ehkä ei ole tarviskaan, mutta ylenkatsomista ja halveksuntaa en haluaisi kenenkään joutua kokevan pelkästään ulkonäöllisistä syistä.
1 kommentti:
Aamen! Loistava kirjoitus kerrassaan. Tuon "on vaikeata olla tietoisesti erilainen, varsinkin jos haluaa pohjimmiltaan, että olisi yleisesti hyväksytty" ongelman kanssa meikäläinenkin on painiskellut pidemmän aikaa. Toisaaltahan sitä nauttii aivan suunnattomasti siitä, että uskaltaa olla valtavirrasta poikkeava yksilö ja myöskin viestittää sitä esimerkiksi juuri ulkoisella olemuksellaan, mutta toisaalta sitä kuitenkin sisällään miettii mitä toiset sinusta ajattelevat.
Itsetunto ja sen kanssa taiturointi on monesti melkoista Jaakobin painia, tai ainakin sitä se on minulle ollut ja on tavallaan yhä edelleen. Silti tunnen rehellisesti olevani sisäisesti huomattavasti vahvempi kuin esimerkiksi teinivuosina jolloin kaiken maailman itseensä kyllästyneet pikkuperkeleet keksivät huomauttelemisen aihesta isosta nenästä, pulskasta olemuksesta tai tavallisesta poikkeavasta nimestä. No, iso nenä tulee sukuhistoriikin mukaan Venäjältä (huhun mukaan jopa tsaarisuvusta asti) pulskana on kiva olla, koska ruoka on hyvää ja sitä on kiva syödä ja nykyisin nimeni suorastaan symboloi sisäistä ajatusmaailmaani (kiitos äiskälle).
Ja mikä olikaan pointtini tällä pohdiskelulla...? Rakastakaamme itseämme, jotta osaisimme rakastaa toinen toisiamme!
Lähetä kommentti