Äidin muistolle

25.2.2026 keskiviikkona näin äitini viimeistä kertaa elävänä. Hän oli unelias, ei reagoinut juurikaan puheeseen tai liikutteluun sairaalasängyssään, eikä enää yhden sopan nielaisun jälkeen syönyt muuta. Hän oli saanut hengitystä helpottavaa lääkettä ja kun kääsin hänet takaisin nukkuma-asentoon, hän nukkui levollisesti. Soitin iskälle, että äidin lähtö taitaa olla lähellä. Hän lupasi soittaa Mariannelle. 

26.2. Aamulla kun heräsin, iskä oli soittanut. Soitin takaisin, äiti oli todettu kuolleeksi viiden jälkeen. Iskä ehti käydä äidin hyvästelemässä sairaalasängyn luona, kun hän oli vielä lämmin ja tuntui iskän mukaan kuin nukkuvalta.

26.2. Kirjoitin äidin sisarusten ryhmään: Äitimme, siskonne, tätinne ja perheen jäsen Pirjo Eeva Anneli Leinonen, omaa sukua Korhonen, on kuollut. Hän nukkui levollisesti pois tänään aamuviiden jälkeen. Eilen hän oli jo koko päivän tavoittamattomissamme, sai apua hengittämiseen ja oli korkeintaan hetkiä unen ja valveen rajamailla. Jäähyväisiä saimme jättää useita kertoja, jo silloin kun äiti vielä jutteli. Hän tiesi olevansa rakastettu ja vietti useimmat sairaalapäivät isämme Pertsan kanssa, joka häntä hoiti rakkaudella ja lempeydellä, kuten viimeiset viisi vuotta omaishoitajana. Äiti halusi ja odotti itsekin lopun tulevan, kun vointi huononi ja hän oli lopulta muiden armoilla mm. syömisen suhteen. Näin se tapahtui, ilman kipua, ikiuneen vaipuen. Elämä on päättynyt, mutta äiti, Pirjo, elää muistoissamme ♥️

27.2. Kävimme siskoni Mariannen ja iskäni Pertin kanssa KAKS:n kappelissa jättämässä hyvästejä äidille. Tai no, olihan hyvästejä jätetty jo lukuisia kertoja aiemminkin, mutta nyt vielä menehtyneelle. Se ei tuntunut mitenkään hyvältä, halusin muistaa äidin elävänä, en jättää verkkokalvoilleni kuvaa kuolleesta äidistäni.

20.3. Siunauspäivä, Valon kappeli, Paltaniemi. Tilaisuus oli kaunis ja koskettava. En ollut itkenyt äitini kuoltua kertaakaan, muistan toki vähän herkistyneeni, mutta lähimpänä itkua olin kun kävin katsomassa äitiä viimeistä kertaa elävänä. Kun sitten "Täällä Pohjantähden alla" lähti soimaan ja aloimme kantaa arkkua alttarille (kantajina edessä minä ja iskä, keskellä äidin siskot Sointu ja Vuokko, takana Marianne ja poikani Miro), alkoivat kyyneleet puskea silmiin. Jätimme jäähyväiset, sitten vielä uudestaan iskän kanssa kolmestaan Mariannen kanssa ja vielä lopuksi perheidemme kera. En ollut valmistellut arkulle mitään puhetta, iskällä oli koskettavat henkilökohtaiset muistosanat. Kun arkulla ollessamme Laura kysyi, haluanko sanoa jotain, sanoin vaan ääni särkyen "hei hei rakas äiti ja mummu". Tilaisuuden toisena kappaleena oli virsimuotoinen "Maan korvessa kulkevi" ja tilaisuuden päätöskappaleena koskettava, pianolla säestetty "Niin kaunis on maa". Tilaisuudessa oli aika paljon jeesus-höpinää ja raamatun lauseita sekä rukoilua, mutta menihän tuo. Papin haastatteluun perustunut muisteluosuus oli kuitenkin varsin onnistunut.

Siirryimme sitten muistotilaisuuteen Sara´siin, jossa jo hymy oli herkässä. Iskä piti ensin oman tervetuliaispuheensa, sitten Mariannen kanssa pääsimme ääneen. Seuraavassa minun osiot puheesta ilman vahvennusta ja Mariannen osat boldattuna:

Muistelemme seuraavaksi Mariannen kanssa vuorotellen äitiämme. 

Lapsena äitini kävi joka ilta peittelemässä minut ja lausuimme yhdessä  "Levolle laske luojani" -iltarukouksen. Muistan, että vielä teini-iän  koittaessa, jos oli hankala olo, pyysin äitiä peittelemään; Siitä tuli aina  rauhallinen, lämmin ja turvallinen olo. 

Äidin syliin pääsi aina, syli oli pehmeä, lämmin ja turvallinen. Äiti  lohdutti ja rohkaisi, äiti rakasti ja kertoi sen. Jos en saanut illalla  unta, äiti hipsutteli selkää, kääri peiton ympärille turvalliseksi  kapaloksi ja valvoi vieressäni, kunnes nukahdin. 

Äiti antoi minulle ajoittain aika tiukankin ja varsin konservatiivisen  kasvatuksen, mutta hän antoi sen lämmöllä, rakkaudella ja avaramielisellä  sydämellä. 

Äidin kanssa oli kiva käydä kaupungilla. Ajoimme usein lauantaisin  punaisella Opelilla Säästöpankin parkkipaikalle ja kävimme  kaupoissa shoppailemassa ja herkuttelemassa Pekka Heikkisellä.  Äiti oli hauskaa seuraa ja viihdyimme hyvin yhdessä. 

Kirjoitin äidille pitkän anomuskirjeen, jossa perustelin, miksi tarvitsen PC tietokoneen; Tuolloin elettiin vuotta 1989. Hakemus meni läpi. Kun äiti  näki, miten paljon koneella pelaan, hän kävi hetken pyörittelemässä päätään  ovellani, mutta tuki minua muuten aina harrastukseni parissa, varsinkin kun  näki, että se poiki myös uran ICT-alalla. 

Äiti oli toisinaan yksioikoinen ja jyrkkäkin mielipiteissään, mutta  halusi kuitenkin aina ymmärtää ja tukea meidän lasten tekemiä  valintoja. Äiti arvosti muiden mielipiteitä ja oli hyvä kuuntelemaan.  Esimerkiksi silloin, kun ilmoitin ryhtyväni kasvissyöjäksi, oli äidin ensimmäinen reaktio kielteinen ja hän totesi, että ”saat tehdä omat  ruokasi” mutta ei mennyt kauaakaan, kun hän jo innoissaan kokeili  erilaisia kasvisruokareseptejä.

Äiti puoliksi pakotti, puoliksi lahjoi minut lapsena ja nuorena parturiin.  Kun aikuisena kasvatin pitkähkön parran ja tukan, hän aina silloin tällöin  esitti toiveen niiden leikkaamisesta, mutta ei suuttunut, vaikka nauroin  hänen toiveilleen. 

Äiti oli ihminen, johon pystyin aina luottamaan. Nuorena aikuisena  muutin pois Kajaanista ja otin vanhempiin etäisyyttä, mutta tiesin  aina sen, että heiltä saisi apua milloin vain. Ja sitten kun elämässä  tuli eteen erilaisia haasteita ja vaikeita aikoja, oli äiti heti valmiina  tukemassa, auttamassa ja kuuntelemassa. 

Äidille oli tärkeätä perinteet, kuten että kävisin rippikoulun ja myöhemmin  varusmiespalveluksen, vaikka molemmissa koin, että ne eivät ole paikkoja,  joihin kuulun. Toisaalta äiti ei koskaan tuputtanut minulle mitään  elämänkatsomusta tai uskonnollisuutta, mutta tietyt asiat vaan kuuluivat  hänen mielestään elämään. Rippikoulun ansiosta opin toki  kyseenalaistamaan kristinuskon opit ja juomaan kahvia, jotka sinänsä ovat  olleet ihan merkittäviä asioita elämässäni, joten kai siitäkin on äidille pienet  propsit annettava. Itsenäistyttyäni erosin kuitenkin kirkosta ja äidin  toivomat kirkkohäät ja ristiäiset jäivät väliin. Vietimme kuitenkin Lauran  kanssa ihan hauskat ensimmäiset häät ja mukavia nimijuhlia, joissa äiti juhli  mukana iloisella ilmeellä.  

Löysimme äidin kanssa uudenlaisen yhteyden silloin, kun  minustakin tuli äiti. Minun lapsilleni äiti pääsi olemaan mummu  pidemmän matkan päästä, mutta heidän välinen yhteys pysyi aina  läheisenä. Kun menetin esikoiseni Pepin, oli äiti luonamme niin  pitkään kuin sitä toivoin. Äiti hoivasi minua ja Ristoa, huolehti että  saimme ruokaa ja toi rauhallisella läsnäolollaan uskoa siihen, että  elämä jatkuu. 

Varusmiespalveluksen alkaessa olin jo muuttanut elämäni ensimmäiseen  avoliittoon, mutta kun avoliitto ei kestänyt minun poissaoloani, jouduin  palaamaan äidin luvalla lapsuudenkotiin. Kun aloin kotona sitten puhua  varusmiespalveluksenkin lopettamisesta, äiti painosti minua jäämään, koska hänen näkemyksensä mukaan siitä olisi hyötyä elämässä. Opinhan siellä toki vastustamaan auktoriteetteja, kuuntelemaan punk-musaa ja juomaan alkoholia ahdistukseen. 

Yhden hieman överiksi menneen viikonloppuloman seurauksena äitini ei  sanonut minulle kolmeen viikkoon sanaakaan, mikä johtui ehkä eniten  pettymyksestä tekoihini. Aikanaan välimme taas paranivat. Sitten muutinkin  taas pois, elämäni toiseen avoliittoon. Kun sekin päättyi, tulin tapani  mukaan, nyt jo 23-vuotiaana, taas lapsuudenkotiin ja pyysin äidiltäni,  voisinko vielä tulla asumaan entiseen huoneeseeni. Tuossa tilanteessa äitini  auttoi minua itsenäistymään. Hän kieltäytyi pyynnöstäni ja sanoi: "Mene  asuntotoimistoon". Aluksi minua harmitti, mutta myöhemmin ne tuntuivat  parhailta sanoilta, joita äiti voi aikuiselle lapselleen sanoa potkiakseen tätä  vähän elämässä eteenpäin, löytämään oman polkunsa. Sain yhä lainata äidin  punaista Opelia, joten hän mitä ilmeisimmin edelleen piti minusta, vaikka teki vain mitä jokaisen rakastavan vanhemman on aikanaan tehtävä: Päästi  minusta irti.  

Kun olin lähtenyt kesätöihin Helsinkiin ja loppukesästä ilmoitin  jääväni sinne, itki äiti puhelimessa ja kertoi että hänellä on niin kova  ikävä. Äiti ei usein näyttänyt tunteitaan itkemällä, joten tämä hetki  jäi minulle elävästi mieleen. Puhelun päätteeksi äiti kuitenkin kannusti minua itsenäistymään, työskentelemään ja opiskelemaan  sekä tekemään rohkeasti omia valintoja. 

Itsenäistymiseni jälkeen keskustelumme äidin kanssa saattoivat koskea  esimerkiksi valintojani ihmissuhteissa. Äitini muun muassa paheksui  voimakkaasti sitä, että aloin seurustella naisen kanssa, jolla oli omia lapsia.  Hän olikin tyytyväinen siitä, että löysin Lauran, jonka kanssa meillä oli  mahdollisuus luoda oma yhteinen perhe. Yksi syistä, mikä minua Laurassa  viehätti, oli se, että hän oli tietyllä tavalla äitini vastakohta. Laura auttoi  minua kohtaamaan epävarmuuteni ja tuki minua luovimaan omalla tielläni,  vaikka äidin opit olivatkin tiukassa. Äitini piti myös Laurasta, omalla  tavallaan, ja Lauran vanhempia Helenaa ja Leoa hän arvosti paljon; Löysimme äskettäin äidin säilömiä lehtileikkeitä Leksan taideprojekteihin  liittyen useiden vuosien ajalta.  

Äiti arvosti työntekoa ja teki pitkän uran pankkivirkailijana. Kun äiti  jäi työttömäksi ’90-luvun pankkikriisin seurauksena, oli se hänelle  todella tiukka paikka. Hän ei kuitenkaan jäänyt asiaa pitkäksi aikaa  murehtimaan vaan opiskeli vielä lähemmäs kuusikymppisenä  ylioppilaaksi ja koulutti itseään lisää.

Äidille oli tärkeätä, että on töitä. Kun päätimme Lauran kanssa muuttaa  takaisin Kajaaniin viiden vuoden etelän kiertueelta, hänen suurin huolensa  oli, saanko täältä töitä. Se jäi kuitenkin pian taka-alalle, kun äitini pääsi  hoitamaan esikoislastamme Miroa. Uskon, että äiti oli silti yhtä onnellinen tai ainakin tyytyväinen siitä, että sain pitkäaikaisen työpaikan. 

Äiti löysi pankkiuran päätyttyä ja Maternassa ensin työskenneltyään  pitkäaikaisen työpaikan Kajaanin kaupunginteatterin lipunmyynnissä,  jolloin kajaanilainen teatterimaailma tuli hänelle tutuksi ja rakkaaksi. 

Äiti rakasti perhettään, sisaruksiaan, läheisiään ja ystäviään. Me  lapset ja lapsenlapset olimme hänelle todella rakkaita. Viimeisellä  tapaamisellamme kysyin äidiltä, että mikä on ollut hänen  elämässään kaikkein parasta. Äiti jaksoi vastata lyhyesti: lapset.  Jokainen tapaaminen ja puhelu päättyi siihen, että äiti kertoi sen  kuinka tärkeä ja rakas hänelle olin. 

Mummuna äiti halusi toimia omalla totutulla tavallaan ja siitä seurasi jonkin  verran konflikteja, kun piti riidellä esimerkiksi siitä, onko sokerinen pulla  pienelle lapselle sopivaa aamupalaa vai ei; Mummun mielestä oli.  Lapsenlapset olivat äidille rakkaita. Vanhempani osallistuivat minun ja  Lauran lapsien hoitamiseen aktiivisesti, mistä olemme heille molemmille  ikuisesti kiitollisia. Äidillä oli omat asenteensa, joiden kanssa hän oli  kasvanut, mutta hän kykeni myös muuttamaan niitä maailmanmenon  mukana, tai ainakin oppi sietämään erilaisia tapoja elää. 

Äiti tykkäsi matkustella ja nähdä maailmaa, ja perheenä matkustelimme sekä rantalomilla että Alpeilla lasketellen. Oma koti  ja Leinola olivat äidille kuitenkin kaikkein rakkaimpia paikkoja.  Leinolassa vietimme kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni kesät ja siitä on muodostunut myös minun perheelle hyvin tärkeä paikka. Äidille oli  raskasta se, kun hän ei enää viimeisimpinä vuosinaan päässyt  nauttimaan Leinolan kesistä samaan tapaan kuin aiemmin. 

Äiti teki ylivoimaisesti maailman parasta leivonnaista, vattupiirakkaa, jonka  tärkeä ainesosa oli minun ja Mariannen mökkimaiseman pehkoista  keräämät vatut.

Äiti rakasti kaikkea kaunista, hän arvosti taidetta ja kulttuuria. Äiti  tykkäsi käydä näyttelyissä, konserteissa ja elokuvissa. Erilaisiin  tapahtumiin lähtiessään äiti pukeutui tyylikkäästi, kiharsi hiukset  carmen-lämpörullilla ja käytti aina huulipunaa. 

Keramiikka oli yksi äidin tärkeimmistä harrastuksista ja työn jälkiä on  nähtävissä lapsuudenkotini jokaisessa huoneessa. 

Yksi äidin harrastuksista oli kerätä erilaisia ruokaohjeita lehdistä.  Niitä löytyy kotoa ja Leinolasta kasoittain. Minkäänlaista järjestystä  niissä ei tuntunut olevan, mutta siitä huolimatta äiti löysi toivomansa ohjeen sitä tarvitessaan. Äiti teki hyviä ruokia ja leipoi  myös mielellään. Toisinaan keittiöstä raikuivat kyllä myös kirosanat,  kun kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Äidin itse  keräämistä marjoista tekemä Mummun mehu oli meidän perheen  lempijuoma. Äidin omia herkkuja olivat lakritsi, tuplapatukat,  pantteri-karkit ja suklaajäätelö. Niin ja minähän olen myös saanut  nimeni yhden äidin&iskän lempikarkin mukaan. 

Äiti ihmetteli minun ja Lauran tapaa elää avioliitossa, kun päädyimme eron  ja uuden yrityksen myötä polyamoriseen suhdemuotoon. Reilut viisi vuotta  sitten löysin itselleni rakkaan ihmisen, Niinan, eikä äiti koskaan tuominnut  tai kyseenalaistanut, miksi seurustelen toisen kanssa, vaikka olen naimisissa – hän oli jo sen verran tottunut asiaan. Hän toki kyseli aika ajoin, kuka nyt  on kenenkin kanssa ja miten se toimii, mutta tärkeintä hänelle oli, että olen  

onnellinen. Hän myös muisti aina säännöllisin väliajoin vielä  sairaalavuoteellakin kysellä sekä Niinan, lasteni että Lauran kuulumisia. 

Viimeisinä vuosinaan äiti muuttui hauraammaksi ja herkemmäksi.  Elämänpiiri pieneni ja vastuu kodin hoitamisesta siirtyi iskälle. Iskä  toimi myös äidin omaishoitajana ja äiti aina kertoi olevansa  kiitollinen siitä huolenpidosta sekä rakkaudesta mitä hän sai  iskältämme Pertiltä.

Äiti oli herkkä, mutta kovan kuoren kasvattanut nainen, jonka näin elämän  hankalimmissa tilanteissa alkavan murtua, mutta silti äiti nousi ylös ja  päättäväisesti lähti kohti uusia haasteita, aivan loppusuoraa lukuun  ottamatta, jolloin äiti olisi kaivannut itsemääräämisoikeutta siitä, milloin  ihminen on riittävän sairas jopa päättämään elämänsä lääkärien  avustuksella.  

Äidillä oli aina vahvat mielipiteet; Hän oli suorapuheinen, mutta hyvää  tarkoittava. Minun oli tehtävä nuorena aikuisena irtiotto nimenomaan äidin  vaikutuspiiristä, ennen kuin minusta tuli se mies, mikä minä nykyisin olen.  

Ilman äitiä emme Mariannen kanssa olisi tässä ja nyt, tällaisina kuin  olemme. Äiti osoitti ja opetti meille vahvuutta, lujuutta ja määrätietoisuutta. Äiti oli meille esimerkki siitä, että hieman kovan kuorenkin alla voi sykkiä  rakkaudentäyteinen ja lämmin sydän. 

Äidiltä opin, että kun vieraita tulee tupaan, niin pötyä on laitettava pöytään.  Sen jälkeen on tarjottava syötävää ja juotavaa säännöllisin väliajoin, kunnes  vieraat ovat lähteneet.  

Äiti toivoi muistotilaisuuteensa tanssia ja laulua, mutta olisi sallinut  jokaiselle ihan oman tavan surra ja muistella häntä, kunhan muistamme  juhlia elämää.

---

Seuraavaksi teemme ihan pienen tutustumiskierroksen, mutta niin, että  kenenkään ei tarvitse sanoa mitään.  

Muita muistopuheita voitte halutessanne pitää vaikkapa ruokailun jälkeen  ennen kakkukahveja tai muussa sopivassa tilanteessa. 

Mutta nyt toimitaan siten, että kun sanomme nimenne, pyydämme teitä  seisomaan. 

Aloitetaan äidin sisaruksista ja heidän puolisoistaan sekä  jälkikasvustaan:  

Äidin sisko Sointu ja poikansa Jonni.  

Äidin sisko Vuokko ja puolisonsa Jukka.  

Vuokon ja Jukan tytär Anna ja hänen puolisonsa Peetu. Vuokon ja Jukan poika Antti ja hänen puolisonsa Leila. Äidin veli Ari ja hänen puolisonsa Marja. 

Arin pojat Ville ja Valtteri. 

Edesmenneen Kari-veljen vaimo Eija sekä pojat Marko ja Aki sekä Akin  puoliso Eija. 

Äidin Lyyti-sisko on hengessä mukana puolisonsa Kimmon kanssa,  mutta ei päässyt paikalle. 

Sitten siirrytään minun ja Mariannen porukoihin: 

Puolisoni Laura. Lapseni nuorimmasta alkaen: Aarni, Kuru ja Miro sekä Miron  kihlattu Ella. Rakkaani Niina. Lisäksi tyttäreni Vilmiina olisi kovasti halunnut  olla mukana, mutta hän on tällä hetkellä Unkarissa. 

Mariannen puoliso Risto sekä lapset Elviira ja Hilma.

Isämme Pertin puolelta löytyy sitten Koskelon klaania seuraavasti: Iskän sisko Pirjo eli Pipa-täti. Hänen puolisonsa Veli eli Vellu ei päässyt paikalle terveyssyistä.

Pipan ja Vellun lapset Piia, Pekka, Pauliina ja Päivi. Heidän  jälkikasvustaan paikalla ovat Piian lapsista Ella-Helmi, Pauliinan  lapsista Konsta sekä Päivin lapsista Jasmin ja Fiona. 

Viimeisimpänä vaan ei suinkaan vähäisimpänä löytyy äidin ystäviä ja muita  läheisiä: 

Ystävä Sirkka.  

Ystävä Birgitta. 

Appivanhempani Helena ja Leo. 

Äidin kummipojan äiti Oili. 

Ystävä Arja ja puolisonsa Pentti. 

Äidin serkku Eero ja puolisonsa Marjo. 

Ystävä Irja ja hänen tyttärensä Sari. 

Kiitämme tässä vaiheessa kaikkia Syöpäsäätiön keräykseen osallistuneita.  

Äitiä ovat muistaneet myös useat muut henkilöt, joista osalta luemme tänään  vielä addresseja jossain sopivassa välissä. 

Seuraavaksi syömme yrttistä lohta tai vegaanista vöneriä. 

Olkaa hyvät ja nauttikaa pöydän antimista. Kiitos!

---

Tilaisuus oli lämminhenkinen ja onnistunut. Soinnun puhe ruokailun jälkeen oli ihana, hauska ja ihania muistoja sekä uutta tietoa antava. Mahdollisesti lisään osia siitä tähän myöhemmin. Sukulaisia oli kiva nähdä, eniten taisi tulla juteltua Koskeloiden ja Sonen sekä Jonnin kanssa. Jonni-serkun kanssa jatkamme juttua varmaan myöhemminkin, viimeistään ensi vuonna nähdään Rushin keikalla Helsingissä. Luimme lopuksi addressit ja kortit sekä kiitimme muistoväkeä. Minulla oli hyvä mieli ja jonkun toteamana ne olivat kyllä "Pirjon näköiset juhlat". Äiti elää muistoissamme 💖

Kuva muistotilaisuudesta
kuva: Leo Karsikas

Kuva tulevalta hautapaikalta Kajaanin vanhalla hautausmaalla, jossa Mariannen kohtukuoleman kokenut esikoinen Peppi saa myöhemmin seuraansa äidin.
kuva: Marianne Leinonen

Kuvia muistotilaisuudesta sen päättyessä
kuvat: Risto Kumpulainen

Muutama muistojen kuva vielä menneiltä vuosilta:

Irkkubändit TOP5

Irlanti on kiehtonut minua maana pitkään. Vihreä saari Euroopan reunalla, brittien valta, uskonnon ja politiikan ja kiistojen jakama saari, rankka historia eri valloittajien vallan alla, iirin kieli ja omanlaisensa kulttuuri, etunenässä tunnistettava musiikki, Guinness. Ensimmäinen Irlanti-innostus lähti minulla käyntiin Robin of Sherwood -sarjan myötä, johon musiikin teki Clannad, irlantilainen kansanmusiikista ponnistava laulu- ja soitinyhtye. Irkkumusa on ollut aina mulle sydämen musiikkia eli perinteinen kansanlauluperinteen meininki varsinkin folk-vaikutteisten yhtyeiden musassa on minussa aina syvästi resonoinut.

1. Clannad

Clannad on irlantilainen kansanmusiikkia ja omia lauluja pitkällä urallaan yhdistellyt yhtye. Alun perin bändin nimi oli Clann as Dobhar, perhe Dobhairista. Bändissä soittaa ja laulaa kolme Brennanin sisarusta sekä kaksi Duggania, jotka ovat sisarusten enoja. Alkuaikoina bändiin kuului myös Enya, yksi Brennanin sisaruksista, kunnes hän loi oman menestyksekkään soolouran. Bändin musaa on luonnehdittu folk-rockiksi ja siinä on aina kuulunut vahva kelttiläisen kansanmusiikin perinne. Ensimmäinen levy, jonka Clannadilta kuulin, löytyi iskän levyhyllystä, kun äidin ja siskonsa Vuokon irlantilainen ystävä Katherine oli tuonut tai lähettänyt sen. Kyseessä oli vuoden 1978 Clannad in Concert, jossa bändi esiintyy ilmeisesti Saksassa ja vetää koko joukon perinteisiä irlantilaisia kansanmusiikkibiisejä omiin nimiinsä. Upea klassikkolevy. Toinen ja eka omistamani Clannad-levy (tosin omin minä sen konserttilevynkin) olikin sitten vuoden 1984 Legend, joka on käytännössä Robin of Sherwoodin soundtrack. Biisit kuuluvat sarjassa vahvasti ja liittyvät lapsuuden lempisarjan kuvastoon ja tunnelmaan todella tiiviisti niin, että en voisi kuvitella sarjaa ilman Clannadin kappaleita, joiden alkaessa jo tietää, mitä on tapahtumassa, nyt Marion ja Robin hempeilee, nyt on alkamassa taistelu jne. Clannad on minulle rakas ja tunnelmallinen bändi ja Máiren ääni sekä tietyt sointukuviot aina tae siitä, että osuu ja uppoaa, ymmärsinpä tarinoita (iirin kielisiä) tai en. Tykkään myös myöhemmän kasari-Clannadin biiseistä, vaikka niissä välissä saattaa olla saksofonia ja sähkökitaraa, mutta pääosin pysytään kuitenkin tunnelmallisessa folk-matskussa, johon sitten bändi palaa vahvemmin myöhempien aikojen levytyksissään. Kaikkien aikojen irkkubändi, imho :)

2. Therapy?

Nuorena aikuisena Therapy? iski lujasti. Punk-estetiikkaa, kitararockia, metallisia soundeja ja kaikki kääritty huikeisiin kitaravetoisiin melodioihin. Vuoden 1994 Troublegum ja 1995 Infernal Love ovat klassikoita. Levyjähän bändi on tehnyt vaikka kuinka monta noiden jälkeenkin ja aina silloin tällöin niistäkin olen joitakin suosikkilistalle poiminut, esimerkiksi vuoden 2012 A Brief Crack of Light ja 2023 Hard Cold Fire -levyiltä. Ei Irlannin folk-henkisimpiä yhtyeitä, mutta jotain tosi irkkulaista tässäkin yhtyeessä on.

3. Cruachan

Cruachan sekoittaa musiikissaan irlantilaista folk-musaa ja metallia. Kelttiläinen mystiikka on niin vahvasti mukana, että heitä on pidetty oman genren, kelttimetallin, kuninkaina. Folk-metallia olen kuunnellut meleko paljon ja Cruachan on yksi parhaista ellei paras genressään. Pakanallisuus on yksi isoja teemoja sekä tietysti Irlannin historian monet synkät käänteet, sodat ja taistelut niin valloittajia kuin sisäisiä vihollisia vastaan. Upea, raju, mutta aika ajoin ihanan folk-henkinen meteliyhtye, jota olen viime vuosina kuunnellut todella paljon. Yhtenä vuotena Cruachan oli muistaakseni Spotifyssä eniten kuuntelemani yhtye, vaikka yhtään bändin biisiä ei tainnut olla vuosikattauksen top100:ssa, mikä kertoo vaan siitä, että olen kuunnellut heiltä tuotantoa laajasti. Minulle yksi parhaista metallibändeistä ikinä.

4. The Cranberries

The Cranberries oli Therapy?n tavoin pitkään ”ysärimusaa”, jota diggasin ja joka toi Irlannin asioita musiikillaan maailmankartalle. Dolores O´Riordanin vahva irkkuaksentti englannin kielisessä laulussa on todella tunnistettava ja upea, koskettava elementti bändin musassa. Bändi lopetti jossain vaiheessa, jolloin Dolores keskittyi soolouraan, mutta bändi palasi vielä kymmeneksi vuodeksi lavoille. Doloresin matka maan päällä päättyi 46-vuotiaana tammikuussa 2018, kun hän hukkui Lontoossa hotellin kylpyammeeseen kännissä. Dolores kärsi monen herkän taiteilijasielun tavoin mielenterveysongelmista ja hänellä oli diagnosoitu bipolaarinen oireyhtymä. Itse löysin The Cranberrien myöhemmän ajan tuotannosta helmiä vuoden 2017 Something Else -levyltä ja erityisesti biisi ”Why” on ollut koskettava testamentti Doloresin uralle. Biisiä olen ajatellut myös Doloresin ennakkoon tekemänä lauluna häntä ennen menehtyneille rakkaille ja niille, jotka jäävät hänen jälkeensä.

5. The Pogues

Bändi perustettiin Englannissa, mutta sillä oli vahvat irlantilaisjuuret ja sen musassa kuului aina soitinvalikoimaa myöten vahva irlantilaisen folkin vaikutus. Bändin nimi vääntyi iirin kielisestä lausahduksesta ”suutele persettäni”, joten punk-henkisyys oli nimeä myöten aina mukana touhuissa, vaikka The Pogues tunnetaankin ennenkaikkea folk rock -yhtyeenä. Bändin keulakuva Shane MacGowan on todella tunnistettava laulaja, räkäinen, usein ehkä myös känninen ääni (Shane oli kaikkien juoppomuusikoiden suurin esikuva, mies joka esiintyi vaikka kuinka rajussa humalassa niin kauan, kuin ääntä lähti). Shane eli rajusta elämästään huolimatta 65-vuotiaaksi ja hänen arvostuksestaan kertoo se, että muun muassa Irlannin presidentti piti hänelle muistopuheen, minkä lisäksi hautajaisista muodostui musiikkipiireissä seurattu tapahtuma, jossa soi The Poguesin musiikki, joka oli pääasiassa Shanen kynästä sen lisäksi, että hän lauloi kappaleet. The Pogues on itselläni ollut aika ajoin jonkinasteisessa seurannassa ja ehkä viime vuosina olen löytänyt sen toden teolla uudelleen nauttien bändin klassikoista vuosien varrelta.

--

Bubbling under eli erikoismaininta lisäksi Sinéad O´Connorille ja Primordialille. Ensinmainittu oli tietysti yksi kaikkien aikojen ikonisimmista laulajista ja jälkimmäinen irlantilaista synkkää metallia, jonka tarinoissa Irlannin väkivaltainen historia on herännyt synkän vaikuttavalla tavalla eloon. Jos oikein lähtisi vääntämään, niin onhan Morrisseylläkin irkkutausta (Irish Blood, English Heart) ja tykkäsin mä joskus U2:stakin, ennenkuin alkoi ärsyttää bändin maailmanparannustouhut ja homma meni muutenkin stadionrockiksi…

IrkkubänditTOP5 -kokoelmani

Limonadi Elohopea TOP5

Kun tulee tarpeeksi wanhaksi, on monia asioita, joihin tykkää palata, esimerkiksi lapsuuden sankareiden pariin tai sitten nuoren aikuisen tuskan vuosiin. Se, mikä kulkee aina mukana, on musiikki. Yhtenä työpäivän aamuna mietin työmatkan ajan, että ”täytyy kirjoittaa Limonadi Elohopea -juttu blogiin ja listata top5-limppari-biisit!” Idea tuntui nerokkaalta ja töihin mennessä olin unohtanut sen. Jossain vaiheessa muistin, kuinka innostunut olin aiheesta, joten kirjoitin sähköpostiini muistutuksen ”Limpparin top 5-biiseistä” ja se on nyt siellä muhinut muutaman viikon. On perjantai, rakkaani on lastensa ”vankina” kotona ja minä istun yksin kotona. Musa soi, itse asiassa Limonadi Elohopea! Joten on aika panna ajatus täytäntöön :)

Limonadi Elohopea oli turkulainen bändi, jonka elinkaari kesti vuodesta 1994 vuoteen 2004. Samana aikana minä elin vuoden 21-vuotiaasta epävarmasta ja epä-itsenäisestä nuoresta nuoreksi 31-vuotiaaksi aikuiseksi, joka oli isä. Minulle Limonadi Elohopea, tuttavallisemmin limpparit, oli bändi, jonka tahdissa erosin, rakastuin, erosin taas, rakastuin taas jne. Kunnes tuli ”Tupakkapäivä” ja aloin miettiä kuolemaa, jota nykyään, 52-vuotiaana, mietin aika paljon enemmän.

Limpparit henkilöityvät minulla kitaristi-laulaja-lyyrikko Tero-Petri Suovaseen, joka jatkoi bändin jälkeen soolouraansa ja on kuulunut sellaisiin ”vain minulle kuuluviin” suosikeihini tähän päivään saakka. Tuo kuvaus johtuu siitä, että en tiedä yhtään ihmistä, joka olisi (yhtä suuri) limppari- tai Tero-Petri -fani, vaikka varmasti yllättyisin, kun kuulisin. Jos olisi pakko arvata, niin Kimmo ehkä diggaa jollain tasolla ja Villekin, vaikka sille suomenkielinen musa onkin vähän kirosana. Mut en muista, kuollaksenikaan, että asiasta olisi keskusteltu. Ehkä onkin ja näin ollen ystäväni, saatte olla yhteydessä, jos tämän luette! Siitä olen kuitenkin melko varma, että koskaan ei ole vietetty iltaa niin, että olisi kuunneltu limppareiden tai Tero-Petrin tuotanto läpi ja fiilistelty suomenkielin rokin ehkä kovimman lyyrikon kynää sekä tunnelmallisia kappaleita.

En tiedä limppareista oikeastaan muuta, en mitään bändin jäsenistä tms. Toivon, että hekin olivat yhtä fiiliksissä Tero-Petrin lyriikoista ja kertovasta äänestä, kuin minä. Parempaa kuin yksikään räppi, jopa parempaa kuin Jodarok, Paleface ja Pyhimys yhteensä. Tero-Petrin laulanta on melodista, kertovaa puhemaista laulua, parhaimmillaan. Toki se on myös alternative-rock-laulua ja myönnettäköön se nyt tässä, humoristista kerrontaa. Onko limpparit siis huumorimusiikkia, kuten Lapinlahden linnut (aivan loistava yhtye) tai joku vitun Aarne Tenkanen? Ei. Limpparit on suomalaisen alternative rockin suuri tuntematon, lyyrisesti parasta ikinä ja soitannollisesti ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa alternative-rock/pop-bändi tahansa, ainakin minun mielestäni :) Jos pitäisi etsiä vastinparia – jota en etsi – niin väittäisin että limpparit oli siellä samassa kastissa Absoluuttisen nollapisteen kanssa. Sitä bändiä en tosin ole kauheasti kuunnellut, toki jotain sieltä täältä ja tiedän, että siinäkin bändissä lyyrikko on tämän maan arvostetuimpia tässä kastissa (hyvä Tommi Liimatta!), mutta limpparit on silti minulle se kolahtavin. Seuraavassa kertaan bändin top5-kappaleet, joka on tosin top6, koska enhän minä osaa päättää :D

Tärkein levy itselleni on vuoden 1997 Ahmatti, jota sen ilmestymisvuonna kuuntelin puhki luultavasti korvalappustereoista (kasetti). Vuosi oli todella tärkeä elämässäni, koska sen aikana päädyin ihmissuhteen ja avoliiton rikkomiseen, rakastuin, erosin, sekoilin ja rakastuin uudelleen. Soundtrack tähän kaikkeen? Arvasit oikein: Ahmatti.

Limpparit TOP 5...tai 6

1. Olet nakertanut minut loppuun

En halua, että minua pidetään pyhimyksenä tai ylevöitetään paremmaksi mieheksi kuin olen. En ole. Olen ihan samanlainen mies, kuin kuka tahansa. Tarvitsen parisuhteessa huolenpitoa, läheisyyttä, seksiä, huomioimista, yhdessäoloa, tunteita ja tuoksuja. Kun parisuhde alkoi mennä kaveriasteelle, oli 23-vuotiaalla miehellä mielessä vain yksi asia: ”Miksi meillä ei ole läheisyyttä, seksiä, tunnetta?” Kaverit ovat kivoja, ei siinä mitään, minulla on ollut ja kai on vieläkin monia hyviä kavereita, joiden kanssa viettää aikaa. Parisuhteessa kaipaan kuitenkin muutakin. Minusta ei ole pinnallista sanoa, että jos seksiä ei ole yhtään, niin se ei tunnu parisuhteelta siinä mielessä kuin sitä ajattelen. Ymmärrän sen wanhojen pariskuntien suhteen, kun katson vaikkapa vanhempiani, jotka ovat kohta 80-vuotiaita ja ovat olleet yhdessä siitä about 60 vuotta, niin onko siinä enää paljon kysymyksiä siitä, ollako vai eikö olla, sen kysymyksen aika on mennyt ohi jo aikaa sitten. 23-vuotiaana keväällä 1997 minua ahdisti, pahasti. Riikan kanssa oli ihan mukavaa asua yhdessä, olimmehan olleet monta vuotta yhdessä, kokeneet sydänsuruja ja eroja ja takaisin yhteen tulemisia jo monesti, päättäneet muuttaa yhteen, rakastaneet. Ja rakastin yhä, mutta kuin frendiä, koska meillä ei ollut ollut yli puoleen vuoteen mitään läheisyyttä. Eikä se ollut yrityksen puutteesta kiinni, koska yritimme, mutta sitten se alkoi vaan tuntua siltä, että ei kannata enää edes yrittää. Ikävä kyllä tuossa herkässä vaiheessa aloin olla avoin muille naisille...ja yhteen törmäsin baarissa, pussasinkin ja heti tuntui siltä, että nyt tuntuu taas joltain. Meni monta kuukautta, jonka aikana muun muassa tapasimme salaa, kirjoitin siskolleni, kuinka tuntuu järjettömän pahalta ja järjettömän hyvältä yhtä aikaa (koska en halunnut loukata Riikkaa, vaikka tiesin loukkaavani) ja sit kirjoitin erokirjeen. Sen jälkeen lähdin uuden rakkaani Katjan luo pyöräilemään Lohtajalta ja panin kevään soundtrackin eli Limonadi Elohopean Ahmatti-levyn soimaan ja ensimmäisenä biisinä lasketellessani Lohtajalta kohti Lehtikangasta soi ”Olet nakertanut minut loppuun”. Se tuntui jo biisin nimen toistavien lyriikoiden kohdalla oikealta, koska sen piti tuntua oikealta, jotta sain oikeutuksen sille, mitä tunsin. Riikka ei nakertanut suhdettamme tai rakkauttamme loppuun, mutta koska jokin sitä nakersi, sukelsin biisin maailmaan ja antauduin uudelle suhteelle. Biisin koko lyriikka olisi hyvä olla tässä, mutta koska sitä en netistä löytänyt tai jaksa kirjoittaa, panen tähän vain yhden kohdan, joka nyt, jälkikäteen tuntuu oikealta: ”Ruostuneet sydämet, on eksyneet eteiseen.” Riikan rakkaus minuun ei varmastikaan ollut ruostunut, mutta hänkin oli kaveri-zoneen aika vahvasti vaipunut, ja vaikka mun päätökseni lähteä suhteesta (ja avoliiton yhteisestä kodista) olikin hänelle hirveätä, niin jotenkin toivon yhä tänäkin päivänä, että se oli oikea päätös myös hänen kannaltaan. Emme ole koskaan puhuneet sen jälkeen, kun erosimme.

2. Pahat housut

Tämä olkoon limpparikokoelman top6 eli ylimääräinen biisi, koska tämä ei ole koskaan sanoituksen puolesta kolahtanut yhtä lailla kuin muut. Sen sijaan olen kuunnellut tätä tänä jumalattomana syksynä 2025. Vitun kova biisi, niin soitannollisesti kuin laulullisesti, vaikka sanoitus ei ehkä Tero-Petrin nerokkaimpia ole, päinvastoin. Kieroa, ellei sekopäistä huumoria. En ees tykkää tämän biisin sanoista. Tyyppi on selvästi sairas tai sekopää, jollain tapaa. ”Mikä sul on Sonja, mikset mua rakasta, odottamaan jäin. Mikä sul on sonja, häpeät mun vammaa, odottamaan jään, mä jään, mä jään, mä jään…” Mut soitannollisesti tämä on limppareiden kärkeä, rykäisy, joka jää päähän soimaan, menevää punk-henkistä rokkia, kertsissä koskettimia ja ”hempeätä” laulua eli just noita lyriikoita, jotka ei siis mitään lyriikallisia ihanuuksia tarjoa. Sit tosin ”Sonja” vastaa: ”Jos et ole hiljaa, otan esiin pumpulin.” Mitvit? No sitäpä justiinsa, Tero-Petriä :D

3. Outoja tapoja (Ilon aatto)

Biisi alkaa reggae-poljennolla ja kertoo oudoista tavoista osoittaa kiintymyksen. Tero-Petri kuulostaa kieltämättä tässä(kin) biisissä hieman pakkomielteiseltä rakastajalta. Mut sit toisaalta nämä lainit kolahti nuoreen työtä vieroksuvaan mieheen: ”Taidan hommat lopettaa, keskittyä ketjukirjeisiin, tai olla työtönkin. Rikkaat maksaa korvaukset, niillä ostan mitä haluan, yöhuoltamoilta patukoita.” Ja sit, kertsi, olkaatte hyvät: ”Kaunotar, sinä osaat näyttää tunteesi, miehelle, jolla on lepra.” Ai saatana, on se hyvä laini, ehkä paras ikinä :D En tiiä, mitä aattelet(te), jos tätä luet(te) ja ette oo kuulleetkaan Tero-Petristä ja limppareista, varmaan, että vittu mitä paskaa, mutta mulle tää oli kovinta scheissea ikinä. Ei ihan lapsuuden sankareiden, mutta nuoren aikuisen angstisen ajan sankareiden parhaimmistoa. Tää on ehkä biisin paras laini, joka tulee loppupuolella: ”Nää on näitä hazardihommia vaan!” Niin onkin! Hyvä Tero-Petri, hyvä!

4. Ei ole helppoa hommaa olla Nooa

Päästään vihdoin vuoteen 1998, jolloin olen jo päässyt vuoden 1997 sekoiluista yli. Ja rakastunut tällä kertaa ihan tosissani - Lauraan, aloittanut Känni-lehden päätoimittajana, valmistunut ammattikorkeakoulusta ja kaiken kaikkiaan aloittanut uuden elämän. Mahtavaa, vapauttavaa aikaa. Erosin myös tuolloin kirkosta ja armeijasta (kävin täydennyskoulutuksen kieltäydyttäni kertaamasta ja sotilaspassiini lätkäistiin päälle leima ”Siviilipalvelusmies”, ihanaa <3)) Limpparit siis siirtyivät jo pikkuisen taka-alalle, varsinkin Ahmatti, koska se ahmatti, joka olin vuonna 1997, oli mennyttä. Nyt oli uuden aika, rauhoittumisen ja rakkauden. Ei enää sekoilua, pliis. Biisi alkoi kuitenkin elää elämässäni täyden teolla vasta myöhemmin eli sitten, kun sain ekan ja tokan ja kolmannen ja neljännen lapseni. Ei ole nääs helppoa hommaa olla Nooa. Tai ainakin niin mä koin ja elin tän biisin, kun elämä vei, lapsia tuli ja joka keskiviikko oli Vilmis-päivä. Sit nimittäin leikittiin ja välillä paikalla oli paitsi omat, myös naapurin lapset. Oli meil kissojakin, mut lapsilauman keskellä tää biisi sai mulle uuden merkityksen: Ei ole helppoa hommaa olla isä ja kaitsija, leikkikaveri ja kaikesta huolta pitävä. Mulle tää on hauska biisi siitä, millaista on ottaa vastuuta katraasta, jolle sä olet samaan aikaan auktoriteetti ja kaikkea muutakin, leikkikaverista lähtien. En ole ollut paras mahdollinen isä, mutta olen ollut sellainen isä ja aikuinen, kuin olen pystynyt ja kyennyt olemaan, rakkaudella.

5. Tupakkapäivä

Saippua-levy ilmestyi 2000. Levyn päättäneestä Tupakkapäivästä tuli mulle ikisuosikki. Se vei mun muistot Linnan Lukioon ja tyyppiin nimeltään "Kallio", uskonnon ja filosofian opettajaani, joka poltti tupakkia. Ei siis rehtori, kuten biisissä, mutta mulle hän oli lukioaikana toinen idolini historiaa opettaneen Eerolan lisäksi. Opiskelin siis myös lukiossa uskontoa, vaikka tiesin olevani ateisti jo ennen rippikoulua ja vakaumuksellinen sellainen sen jälkeen. Kallio oli kuitenkin hauska ukko ja puhui mielellään ”lätinää” (kainuulaista latinaa, tai jotain sinnepäin). Filosofian tunneilla teimme esitelmän ja mun ryhmä, joka koostui itseni lisäksi luokan kauhukakaroista (jos nyt laajan fysiikan ja matikan opiskelijoissa semmoisia edes olikaan), teki esitelmän natsismista, filosofiana. Se tehtiin videon muodossa, joka oli mulle tuttu formaatti kaverieni kanssa tekemieni kotivideoiden muodossa. Video oli härskin humoristinen leikitellen natsismin kauheuksilla, koska eikös kaikkea voi pitää pilkkanaan? Kallio otti senkin tyynesti. Oi, mikä opettaja. Jos sellaisia ihmisiä olisi vaikkapa päättäjinä, niin olisimme onnellisia. Kaikki kaksinaismoralismi, asioiden kauhistelu, nöyristely, pöyhistely, junttius ja ilkeys loistaisivat poissaolollaan. Olisi vaan huumoria ja viisautta. Kallio oli kallio, hieno mies ja upea kansankynttilä, loistava opettaja. Olen kiitollinen, että tuommoinen ihminen tuli polulleni herkässä teini-iässä. Tämä biisi on omistettu Kalliolle, tupakkipaikalla viihtyvälle opettajalle, vaikka ”haudassa ei oo tupakkapäivää”. Sitäpaitsi tämä on kaunis, upea ja limppareiden koskettavin kappale: ”Mun rehtorilla oli aikoinaan, tupakkapäivä kerran viikossa, me ei polteta nykyään, haudassa ei oo tupakkapäivää.”

6. Ethän oo vain mun?

Halaus-levy ilmestyi 2003, kun täytin 30-vuotta ja muutimme Kajaaniin. Elämä etelässä oli vaihtelevalla tavalla elämäni aikaa. Oli ensimmäinen oikea työ, yhteisiä koteja Lauran kanssa, hyviä meininkejä Helsingissä, jos ei kohta huonojakin, ja ensimmäisen lapseni Miron syntymä sekä asuminen Munkkivuoressa. Silti, ei se mitään onnen auvoa ollut ja kun Laura talvella päätti, että muutamme Kajaaniin, niin kyse oli vain siitä, milloin. Lopulta keväällä irtisanouduin vakkarityöstä ja lähdimme kohti kotikaupunkia tulevaisuus avoinna. Eikä se ollut helppoa. Rakastimme toisiamme, lastamme ja elämää, mutta olihan se välillä todella hankalaakin. Kopsalaan, nykyiseen kotiimme muutimme syksyllä 2004, kun olin saanut ensimmäisen työpaikan muuttomme jälkeen. Ensimmäisen ja viimeisen :) Tai ainakin niin toivon. Sattuma, kohtalo, hyvä sauma. Kuten biisissä todetaan: ”Sattuma on avain”. Ehkä tämä oli jo aikoinaan kertomus siitä, mihin elämä vie, vaikka enhän minä sitä silloin tiennyt, tietenkään. Mut Tero-Petri manifestoi: ”Mussa ei oo kemiaa, joka pystyis ainoana, sinun silmäs loistamaan, sattuma on avain. Silti luulen, turhaan luulen, ett´ olen korvaamaton, vaikka hajuni on rakas, sinulle. Silti luulen, taas mä luulen, että lohtusi sun, herää katseesta mun – ethän oo vain mun?” Lauran ja mun elämä ja avioliitto vei polyamorian poluille ja tässä biisissä se on kerrottu hyvin. Mut jatko on sit jotain aivan muuta. Tulevaisuuteni on elämää, ehkä sekä täällä Kopsalassa että varmasti myös rakkaani Niinan kanssa. Kunhan olisin onnellinen, suhteellisen terve ja tyytyväinen. Tällä hetkellä elämä Niinan kanssa tuntuu merkitykselliseltä. Niin kauan kuin voin olla oma itseni ilman sairauksien varjoa tai muuta paskaa, haluan uskoa siihen, että rakkaus riittää. 

Limonadi Elohopea TOP6

J-iskän makaronilaatikko

Tyttäreni Vilmiina "tilasi" minulta aikoinaan reseptin "iskän makaronilaatikkoon", mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä. Tässä se kuitenkin tulee. Ajattelin joka tapauksessa olla taas tänä viikonloppuna yhteydessä Vilmiinaan, joka nykyisin opiskelee Joensuussa logopediaa, joten kaikki muistutukset kotipuolesta lienevät mieleen. 

Makaronilaatikon pohjana on peruskastikkeeni, jota muuntelen sen mukaan, mitä mausteita käytän, mutta pohja on lähes aina samanlainen. Tämä on siis sitä "samaa paskaa", jota Kurun mukaan aina teen, paitsi että kastikevalinnalla ja maustamisella siitä saa myös helposti erimakuista. Makaronilaatikossa tätä voisi ja olen muistaakseni versioinutkin myös tomaattipyreellä, jolloin makaronilaatikko on huomattavasti tomaattisempi, tässä kuitenkin perusversio. Samoin käytin aiemmin lähes aina kookoskermaa tai kookosmaitoa, kunnes kolesteroliarvojen kohottua päädyin sellaiseen kasviskermavaihtoehtoon, jossa ei kookosta ole.

Jarkon makaronilaatikon tekoon kuluu aikaa 45-50 minuuttia ja valmistumiseen uunissa vielä 50 minuuttia lisää, joten tämä ei ole nälkäisen tai hätäisen hommaa. Teenkin tätä yleensä vain viikonloppuisin hitaan aamun ja pitkähkön aamiaspöydässä istumisen jälkeen. Jos ruoan valmistumisen tähtää esimerkiksi klo 13:een, kannattaa siis aloittaa aivan viimeistään 11:30.

Porkkanat: Kuori neljä isoa tai max 8 pienempää porkkanaa ja pilko ne siivuiksi. 

Muut kasvikset: Minä käytän paprikaa ja miniluumutomaatteja, sopivassa määrin. Siivua ne pieniksi. Itse jätän aina tomaateista kannat pois, vaikka olisivat minitomaattejakin :D

Makaroni: Keitä runsaassa vedessä esimerkiksi Torino-täysjyvämakaronia pussillinen. Veteen panen kaksi reilua teelusikallista pansuolaa.

Paistinpannun nostan tässä vaiheessa levylle ja lorautan siihen reilusti oliiviöljyä.

Härkis: Käytän ruoanlaitossa nykyään pelkästään härkistä pääasiallisena proteiininlähteenä (poikkeuksena munakas) ja parasta on pitkään säilyvä härkäpapusuikale, joka myydään tiiviissä paketissa esimerkiksi umamin tai valkosipulin makuisena, jälkimmäistä käytän useimmiten.

Maustaminen: Maustan riittävästi ja näkyvästi sekä maistuvasti, mutta en käytä kovin tulisia mausteita perheen maun mukaan. Eli lisään sitten kyllä itse ruokaan srirachaa tai muuta, mutta en esimerkiksi chiliä ruoanlaittovaiheessa.

Perusmausteitani ovat valkosipulijauhe, mustapippuri (tai curry, jos tekisin tästä basmati- tai jasmiiniriisin kanssa tarjoiltavaa ruokaa), paprikajauhe ja yrtit, joista yleensä aina rakuunaa sekä tässä tapauksessa myös pizzamaustesekoituspussin sisältöä, mitä siellä nyt kaikkea onkaan :) 

Pansuolaa lisään yleensä tässä vaiheessa myös paistettavaan härkikseen, mutta makaronilaatikon tapauksessa suolan voi jättää myös väliin, koska käytetään reilusti juustoa, joka on suolaista. Sinänsä kastike on tässä vaiheessa täysin vegaanista, vaikka en vegaani olekaan, mutta peruskastiketta voi siis tarjoilla myös vegaanille.

Lisää hetken härkistä mausteineen paistettuasi muut pilkotut kasvikset ja sekoittele hetken aikaa. Lisää sitten kasvipohjainen ruoka fraiche tai mitä nyt tykkäät käyttääkin. Itse tosiaan käytin yleensä aina kookoskermaa tai -maitoa, kunnes terkkari totesi, että kolesterolin takia kannattaisi suosia muita kasvispohjaisia kermatuotteita, joten tällä on menty (vaikka kaapissa on yhä ainakin kookosmaitoa) - tuosta saa myös valkosipuliversiota, tosin purkki on pienempi.

Lisättyäni ja sekoitettuani kasviskerman, lisään myös vettä. Jos tämä olisi normikastikkeeni, lisäisin ehkä vain desin, mutta koska tämä tulee uuniruokaan/laatikkoon, lisään vettä noin neljä desiä, käytän yleensä kasviskermapurkkia, jota käyttäen siis pari purkillista lisänestettä kastikkeeseen, joka saakin näyttää vielä keitolta :)

Tässä vaiheessa, kun "keitto" kiehuu, voi levyn panna ykköselle ja kannen päälle. Tässä vaiheessa makaronivesikin yleensä kiehuu ja annetaan kiehua ohjeen mukaiset 10 minuuttia, lopuksi sitten välikön avulla kiehutusveden kaato pois.

J-iskän makaronilaatikko ei ole vegaaninen ja siitä pitävät huolen juustot. Tärkein juustotuote on Koskenlaskija, joka toimii laatikon sisälmysten sitojana ja maustajana.

Pilko Koskenlaskija ensin ohuiksi siivuiksi, sitten siitä vielä pienemmiksi paloiksi.

Normaalisti käyttäisin juustoraasteena lähikaupasta löytyvää pizzajuustoraastetta 150g, mutta koska sitä ei jääkaapissa ollut, tehdään juustoraaste perusjuustostamme eli Oltermanni kevyempi 17%, jota raastetaan sen mukaan, miten paljon sitä haluaa :)

Juustoraasteen lisäksi kuorrute koostuu kahdesta tärkeästä komponentista eli auringonkukansiemenistä ja ketsupista. 

Kaapista kaivetaan tässä vaiheessa uunikulho, johon makaronilaatikon on sovittava; Kukkuralleen sitä ei kannata täyttää, koska tulee helposti uunissa yli. Uunikulhona käytän lasista versiota, johon ensin reunoille ja pohjalle riittävästi oliiviöljyä. 

Sitten aloitetaan kulhon täyttäminen kerros kerrallaan: Makaronia, kastiketta, koskenlaskijaa & toista tämä.

Kulho alkaa täyttyä, mutta tällä reseptillä ja käyttämälläni kulholla tilaa on vielä, kun kaikki makaroni, kastike ja koskenlaskijat on aseteltu kerroksittain. Kastikkeen kosteus takaa sen, että sisältö ei ole liian tiivistä ja kuivaa uunitusta ajatellen.

Tässä vaiheessa otetaan ketsuppia ja pursutetaan sitä reilusti ympäri kulhoa. Päälle ripotellaan yhtä reilusti auringonkukansiemeniä.

Auringonkukan siemenien päälle ripotellaan juustoraaste ja annos on valmis uuniin. Uunin lämpö 200 astetta ja ajaksi 50 minuuttia. 

Ruoka on valmis syötäväksi, kun kello soi, mutta tämä on hyvää myös hetken seisomisen jälkeen, joten sopii hyvin myös tilanteisiin, jossa syöjiä joutuu hetken odottelemaan :)