Irlanti on kiehtonut minua maana pitkään. Vihreä saari Euroopan reunalla, brittien valta, uskonnon ja politiikan ja kiistojen jakama saari, rankka historia eri valloittajien vallan alla, iirin kieli ja omanlaisensa kulttuuri, etunenässä tunnistettava musiikki, Guinness. Ensimmäinen Irlanti-innostus lähti minulla käyntiin Robin of Sherwood -sarjan myötä, johon musiikin teki Clannad, irlantilainen kansanmusiikista ponnistava laulu- ja soitinyhtye. Irkkumusa on ollut aina mulle sydämen musiikkia eli perinteinen kansanlauluperinteen meininki varsinkin folk-vaikutteisten yhtyeiden musassa on minussa aina syvästi resonoinut.
1. Clannad
Clannad on irlantilainen kansanmusiikkia ja omia lauluja pitkällä urallaan yhdistellyt yhtye. Alun perin bändin nimi oli Clann as Dobhar, perhe Dobhairista. Bändissä soittaa ja laulaa kolme Brennanin sisarusta sekä kaksi Duggania, jotka ovat sisarusten enoja. Alkuaikoina bändiin kuului myös Enya, yksi Brennanin sisaruksista, kunnes hän loi oman menestyksekkään soolouran. Bändin musaa on luonnehdittu folk-rockiksi ja siinä on aina kuulunut vahva kelttiläisen kansanmusiikin perinne. Ensimmäinen levy, jonka Clannadilta kuulin, löytyi iskän levyhyllystä, kun äidin ja siskonsa Vuokon irlantilainen ystävä Katherine oli tuonut tai lähettänyt sen. Kyseessä oli vuoden 1978 Clannad in Concert, jossa bändi esiintyy ilmeisesti Saksassa ja vetää koko joukon perinteisiä irlantilaisia kansanmusiikkibiisejä omiin nimiinsä. Upea klassikkolevy. Toinen ja eka omistamani Clannad-levy (tosin omin minä sen konserttilevynkin) olikin sitten vuoden 1984 Legend, joka on käytännössä Robin of Sherwoodin soundtrack. Biisit kuuluvat sarjassa vahvasti ja liittyvät lapsuuden lempisarjan kuvastoon ja tunnelmaan todella tiiviisti niin, että en voisi kuvitella sarjaa ilman Clannadin kappaleita, joiden alkaessa jo tietää, mitä on tapahtumassa, nyt Marion ja Robin hempeilee, nyt on alkamassa taistelu jne. Clannad on minulle rakas ja tunnelmallinen bändi ja Máiren ääni sekä tietyt sointukuviot aina tae siitä, että osuu ja uppoaa, ymmärsinpä tarinoita (iirin kielisiä) tai en. Tykkään myös myöhemmän kasari-Clannadin biiseistä, vaikka niissä välissä saattaa olla saksofonia ja sähkökitaraa, mutta pääosin pysytään kuitenkin tunnelmallisessa folk-matskussa, johon sitten bändi palaa vahvemmin myöhempien aikojen levytyksissään. Kaikkien aikojen irkkubändi, imho :)
2. Therapy?
Nuorena aikuisena Therapy? iski lujasti. Punk-estetiikkaa, kitararockia, metallisia soundeja ja kaikki kääritty huikeisiin kitaravetoisiin melodioihin. Vuoden 1994 Troublegum ja 1995 Infernal Love ovat klassikoita. Levyjähän bändi on tehnyt vaikka kuinka monta noiden jälkeenkin ja aina silloin tällöin niistäkin olen joitakin suosikkilistalle poiminut, esimerkiksi vuoden 2012 A Brief Crack of Light ja 2023 Hard Cold Fire -levyiltä. Ei Irlannin folk-henkisimpiä yhtyeitä, mutta jotain tosi irkkulaista tässäkin yhtyeessä on.
3. Cruachan
Cruachan sekoittaa musiikissaan irlantilaista folk-musaa ja metallia. Kelttiläinen mystiikka on niin vahvasti mukana, että heitä on pidetty oman genren, kelttimetallin, kuninkaina. Folk-metallia olen kuunnellut meleko paljon ja Cruachan on yksi parhaista ellei paras genressään. Pakanallisuus on yksi isoja teemoja sekä tietysti Irlannin historian monet synkät käänteet, sodat ja taistelut niin valloittajia kuin sisäisiä vihollisia vastaan. Upea, raju, mutta aika ajoin ihanan folk-henkinen meteliyhtye, jota olen viime vuosina kuunnellut todella paljon. Yhtenä vuotena Cruachan oli muistaakseni Spotifyssä eniten kuuntelemani yhtye, vaikka yhtään bändin biisiä ei tainnut olla vuosikattauksen top100:ssa, mikä kertoo vaan siitä, että olen kuunnellut heiltä tuotantoa laajasti. Minulle yksi parhaista metallibändeistä ikinä.
4. The Cranberries
The Cranberries oli Therapy?n tavoin pitkään ”ysärimusaa”, jota diggasin ja joka toi Irlannin asioita musiikillaan maailmankartalle. Dolores O´Riordanin vahva irkkuaksentti englannin kielisessä laulussa on todella tunnistettava ja upea, koskettava elementti bändin musassa. Bändi lopetti jossain vaiheessa, jolloin Dolores keskittyi soolouraan, mutta bändi palasi vielä kymmeneksi vuodeksi lavoille. Doloresin matka maan päällä päättyi 46-vuotiaana tammikuussa 2018, kun hän hukkui Lontoossa hotellin kylpyammeeseen kännissä. Dolores kärsi monen herkän taiteilijasielun tavoin mielenterveysongelmista ja hänellä oli diagnosoitu bipolaarinen oireyhtymä. Itse löysin The Cranberrien myöhemmän ajan tuotannosta helmiä vuoden 2017 Something Else -levyltä ja erityisesti biisi ”Why” on ollut koskettava testamentti Doloresin uralle. Biisiä olen ajatellut myös Doloresin ennakkoon tekemänä lauluna häntä ennen menehtyneille rakkaille ja niille, jotka jäävät hänen jälkeensä.
5. The Pogues
Bändi perustettiin Englannissa, mutta sillä oli vahvat irlantilaisjuuret ja sen musassa kuului aina soitinvalikoimaa myöten vahva irlantilaisen folkin vaikutus. Bändin nimi vääntyi iirin kielisestä lausahduksesta ”suutele persettäni”, joten punk-henkisyys oli nimeä myöten aina mukana touhuissa, vaikka The Pogues tunnetaankin ennenkaikkea folk rock -yhtyeenä. Bändin keulakuva Shane MacGowan on todella tunnistettava laulaja, räkäinen, usein ehkä myös känninen ääni (Shane oli kaikkien juoppomuusikoiden suurin esikuva, mies joka esiintyi vaikka kuinka rajussa humalassa niin kauan, kuin ääntä lähti). Shane eli rajusta elämästään huolimatta 65-vuotiaaksi ja hänen arvostuksestaan kertoo se, että muun muassa Irlannin presidentti piti hänelle muistopuheen, minkä lisäksi hautajaisista muodostui musiikkipiireissä seurattu tapahtuma, jossa soi The Poguesin musiikki, joka oli pääasiassa Shanen kynästä sen lisäksi, että hän lauloi kappaleet. The Pogues on itselläni ollut aika ajoin jonkinasteisessa seurannassa ja ehkä viime vuosina olen löytänyt sen toden teolla uudelleen nauttien bändin klassikoista vuosien varrelta.
--
Bubbling under eli erikoismaininta lisäksi Sinéad O´Connorille ja Primordialille. Ensinmainittu oli tietysti yksi kaikkien aikojen ikonisimmista laulajista ja jälkimmäinen irlantilaista synkkää metallia, jonka tarinoissa Irlannin väkivaltainen historia on herännyt synkän vaikuttavalla tavalla eloon. Jos oikein lähtisi vääntämään, niin onhan Morrisseylläkin irkkutausta (Irish Blood, English Heart) ja tykkäsin mä joskus U2:stakin, ennenkuin alkoi ärsyttää bändin maailmanparannustouhut ja homma meni muutenkin stadionrockiksi…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti