eka koe

Luin tänään loppuun Jukka Pojasta kertovan haastattelukirjan. Ja kertoihan se Suomi-reggaestakin sekä sen ympärillä kukoistavasta musiikin alakulttuurista. Pääosassa oli kuitenkin tuo mielihyvän messias, joka pohti toki myös elämän varjopuolia, vaikka musiikki ja sen ilot olivatkin pääosassa. Yksi Jukan sanoma haastattelunpätkä jäi mielen päälle, kun pohdin omaa päänsisäistä liikehdintääni kuluvan viikon aikana: "Tunteetkin ovat monille viihdettä. Kiukku tuntuu viihdyttävältä, samoin itsesääli. Jotain millä täyttää kuppiansa. Sitten kun kuppi on tyhjä, sinne mahtuu todellisuutta." Mietin itsekriittisesti mm. tätä blogia, kuinka "viihteellistän" suruni ja iloni ja tunteeni ja ajatukseni, vaikka en myönnäkään kirjoittavani tätä "viihdyttääkseni". En ole viihdyttäjä, en taiteilija, en runoilija, en kirjailija, en kolumnisti, en toimittaja. Jos jotain, olen kirjoittaja ja kirjoitan omaksi "ilokseni", purkaakseni tunteita ja ajatuksia sanoiksi, jotta voisin käsitellä ne ehkä parhaalla tavalla, jonka osaan. Luen itse blogiani aika ajoin, vanhoja kirjoituksia joskus ja uusia useastikin. Se on itseterapiaa, ei viihdettä - ainakaan tarkoituksenmukaisesti. Mutta Jukan sanomasta tuli kyllä mieleen, että totta tuokin, osuvasti sanottu, hieno mies, varmasti.

Oma viikkoni on siis ollut vuoristorataa - helvettiin. Kouluarvosanaksi 4-10 asteikolla vois lätkäistä juuri ja juuri hyväksytyn 5-, hyvästä yrityksestä, monista hyvin alkaneista jutuista ja harvoista onnistuneista. Luulin vielä lukioon mennessäni matematiikkaa eksaktiksi tieteenlajiksi, jossa vain lopputuloksella on merkitystä, eikä itse laskusuorituksella kohti vastausta. Sen sijaan lukion laajan matematiikan opettajani antoi minulle yhdestä kokeesta 5-, vaikka koepaperissa ei ollut yhtään laskua oikein. Oikein alkaneita suorituksia oli sen verran monta, että läpi meni, että heilahti. Ehkä elämässäkään, arjessa - tai tässä tapauksessa loma-arjessa - ei tartte pyrkiä mihinkään, kunhan suorittaa, ainakin pyrkii tekemään oikein, yrittää, aloittaa hyvin ja vaikka hyytyisi loppusuoralla - kun ei tämä isi näköjään jaksa, ei - niin eipä sillä näytä olevan loppupeleissä merkitystäkään, kun lapset nukkumaan mennessään lähettävät lentosuukkoja ja jäävät näennäisen tyyninä nukkumaan; Olen tehnyt ilmeisesti edes jotain oikein :)

Tänään parasta kai oli pienimmän poijan pyöräilyinnostus. Se nyt muutenkin keksii koko ajan itse, mitä tehdä haluaa, kun iskä ei jaksa tuputtaa sille mitään muuta kuin pottaa alle. Onneksi isi on myös vastuuntuntoinen isi ja pani potan päähänkin, kun jätkä veti sitten kaarella pyörän päältä asfalttiin. Ois ollut taas lisää otsankolinaa luvassa aiemman, sairaalareissunkin vaatineen otsalleentulon jälkeen. Haettiin sit vahingosta viisastuneena pienempi pyörä isovanhemmilta ja vedettiin pienet rundit kahden pienimmän poikasen voimin. Pidempää rundia ei ois jaksanutkaan; Hermothan siinä ois riekaleina, kun yks vetää jossain omia polkujaan, ja toinen ei pysy tien reunassa, vaikka kuinka vääntäisi. Saunakin piti pitkästä aikaa pistää sit tulille, jos se vaikka rentouttaisi? Itse saunominenhan ei rentouttanut, kuten yleensäkään, se muistiin pantakoon. Kolme läträävää, kinastelevaa, kuseksivaa, ovissa ramppaavaa apinaa ei takaa saunarauhaa. Mutta olihan se saunanjälkeinen poltetun ihon euforia ihan mukava ja jatkuu vielä näköjään loppuiltaan. Tää oli sit tässä, ehkä ensi viikolla ollaan opittu ensimmäisen lomaviikon sudenkuopista ja päästään jonnekin seiskan tienoille. Sen parempia viikkoja täällä harvoin vietetään muutenkaan. Tai eihän viikko ole edes vielä ohi, mutta huomenna onkin sunnuntai, päivistä pahin. Ja koska en odota siltä mitään, se tulee olemaan varmasti jälleen yksi aivan siedettävä päivä :)