Huomiseen

Hävettää melkein myöntää:
Jätin ilmoituksen deittipalstalle.
Pikkupäissään kirjoittelin,
asioita, joita en haluaisi itsekään itsestäni lukea.
Ja pistin oikein yrmyn kuvankin,
etteivät naiset vahingossakaan mitään tyhjännaurajaa odottaisi.
Pari päivää kärvistelin ajatuksen kanssa treffeistä,
joille en ehtisi tai pääsisi.
Enkä ehkä edes haluaisi.
Pistin profiilin jäihin ja jäin miettimään...
Mitä elämässäni olisi antaa ja kenelle?
Olen oman elämäni vanki,
kahlittu lapsiini, kotiini,
omasta tahdostani - toki - ja
vastuuntunnosta, pelosta olla toisinkaan.

Ja kun yritän pientäkin irtiottoa,
tulee sanomista,
hoitajilta - tai lapsilta,
jotka muutenkin tuntuu haluavan vaan olla koko ajan muualla,
eikä mun kanssa (mitä en ihmettele).
Ja sekin vielä, että oma "tuulettuminen" on näköjään sitä,
että vetää pään täyteen,
ja pilaa siten seuraavat kolme päivää elämästään.

Tänäänkin olin kuin perseelle ammuttu karhu.
Huusin ja räyhäsin, sinkoilin.
Olin kiukun voimalla aktiivinen,
järjestelin kämppää ja sänkyjä,
siivosin leluja ja lakaisin pölyjä,
tein ruokaa ja hoidin lapsia,
mutta ai jai, että olin myös vittumainen.
Kun mitta täyttyi, kävin riehumassa
oli aihetta tahi ei.

Isoin pojista sai kuulla kunniansa,
kun ei muut vielä mitään tajuakaan.
Keskimmäinen pojista sai kuulla kunniansa,
kun ei yritäkään tajuta.
Pienin pojista sai kuulla kunniansa,
kun minä en vaan jaksa.

Pieniä onnenhetkiäkin päivään mahdutin;
Helvetin hyviä biisejä kuuntelin,
samalla, kun istuin pihalla kokaten vohvelia - tietysti yksin,
ja nautiskelin hetkestä...
...jota häiritsivät alituiseen vohvelin vonkujat,
yhteen naapuriin kylään singahtanut känninen äijä,
ylisosiaaliset keskenään pulisevat toiset naapurit,
autot, lokit, tuuli, aurinko, ihan sama, kaikki.
Ja omia vieraitakin odoteltiin.

Kyl se piiloleikki ja muu touhuilu pihalla oli hetken hauskaa,
ja ne mun sisko ja sen mies ja niiden lapsi ovat aivan ihania,
mutta sit, kun ne lähti, en enää taas jaksanut edes yrittää,
vaan vajosin vitutukseen,
räyhähenkeen.
Kun en enää kestänyt itseänikään,
tuijotin tyhjään,
komentelin ja odotin,
iltapalan syöjiä, pesullakävijöitä.
Lopulta vein ne nukkumaan ja luin kärsivällisesti,
sen mitä luin, ja käskin nukkua.
Vein sentään vielä pienelle lohduksi kaivurin,
ja pääsin lopulta omaan rauhaani.

Nyt otan pari bisseä,
ja kirjoitan tyhjänpäiväisiä,
tyhjänpäiväisistä tunteistani,
tyhjänpäiväisiä ajatuksia kelaten,
tyhjänpäiväisesti.
En odota huomiselta mitään.
Silti jaksan uskoa huomiseen.