Mietiskelin aiemmin, että en ole tainnut katsoa montaa hollantilaista elokuvaa, mutta eilen tuli katsottua elämäni ehkä ensimmäinen afganistanilainen elokuva, Kabuli Kid. Jotenkin kaikki vaikutti silti tutulta. Naisen asemasta Lähi-idän alueen kulttuureissa on puhuttu, kirjoitettu ja tehty elokuvia, joita olen muutamia, mm. yhden iranilaisen nähnyt. Osaksi elokuva käsitteli jälleen samaa aihepiiriä, mutta ei osoitellen. Afganistania on sivuttu monissa länsimaisissa elokuvissa, sodan (tai sotien) kautta, mutta sekään ei ollut tämän elokuvan ydinaihe. Oli erityisen mielenkiintoista katsoa elokuvaa, jossa pitkään jatkunut sota ja sen jäljet ovat toki taustalla aina vaikuttamassa, mutta elämä on silti tavallisille ihmisille arkea, töissäkäymistä ja kodinhoitoa.
Kabuli Kid -elokuvassa viiden tyttölapsen isä, taksikuski Khaled, joutuu tilanteeseen, jossa burkhaan pukeutunut nainen jättää poikavauvan taksin takapenkille. Äitiä ei löydy mistään, poliisi ei pysty auttamaan (varsinkin kun tuntomerkitkin ovat tyyliin "pitkä nainen, jolla on burkha") ja orpokotikaan ei pysty ottamaan aivan pieniä lapsia vastaan. Ranskalaisen kansanjärjestön edustajat sattuvat kuitenkin olemaan orpokodissa paikalla ja keksivät, että radiossa voisi kuuluttaa pojan äitiä ja lupaavat 100 dollaria, jos äiti tulee noutamaan lasta. Sitä ennen Khaled kuitenkin ehtii yrittää kaikenlaista, että pääsisi eroon lapsesta (vaikka toisaalta tahtoisi ehkä pitää poikalapsen itsellään, koska "vaimo tekee vain tyttöjä"), mutta noutaa tämän silti orpokodista omaan kotiinsa toiseksikin yöksi hoidettavaksi.
Khaled kertoo rukoilleensa jumalalta poikalasta, koska poika olisi myöhemmin jakamassa työkuormaa ja miesten tehtävää - joka on tuoda kotiin rahaa. Naisten tehtävä on hoitaa kotia ja tyttöjen tehtävä kasvaa tottelevaisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi. Sukupolvien välistä asetelmaa tutkaillaan siten, että Khaledin isä asuu poikansa kotona ja vaikka onkin vanhan ajan ukko ja kiroaa mm. telkkarin, osoittaa myös isovanhemman lempeyttä ottaessaan yhden tytöistä mukaan syöttämään kyyhkyjä, kun taas isä toteaa tyttärelleen tämän pyydettyä mukaan katolle, että "se [kyyhkyjen ruokkiminen ja lennätys] ei ole tyttöjen hommaa". Suhde vaimoon vaikuttaa olevan aika platoninen (Khaled mm. toteaa kuivasti isälleen, että "naitit minut leskelle") ja vaimo jää sivustakatsojaksi, mutta osoittaa myös omia tunteitaan (osaksi ehkä jonkinlaista häpeää ja pettymystä, kun ei ole "onnistunut" itse synnyttämään poikia - osaksi ehkä jonkinlaista tarvetta saada huomiota mieheltään) yritettyään - yhtenä monista burkhaan pukeutuneista naisista - käydä noutamassa radion kuuluttaman poikalapsen itselleen (tosin se on myös Khaledin itsensä suunnitelma, koska hän ottaa vaimonsa mukaan radioasemalle ja käskee ottaa burkhan mukaan). Khaledille on kuitenkin tärkeintä totella omaatuntoaan ja hän onkin iloinen tunnistaessaan nilkassa näkemästään syntymämerkistä lapsen oikean äidin, 16-vuotiaan tytön.
Kaiken kaikkiaan Kabuli Kid oli virkistävä elokuvakokemus, jossa ihmisyys, perinteet, tavat, kulttuuri, perhe ja arki pitkän sodan runtelemassa maassa esittäytyvät mielenkiintoisella tavalla. Toivottavasti joskus vielä koittaa aika, jolloin tuollakin oikeasti asuvat ihmiset saisivat elää rauhassa ja ilman sotaa tai sen aiheuttamaa kaaosta, vaikka epäilenpä, että siitä toipumiseen menee joka tapauksessa useiden sukupolvien pituinen aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti