Gallipoli (ohj. Peter Weir, Australia 1981) on hieno elokuva, myöhemmistä sodanvastaisista elokuvista (ja varmaan vanhemmistakin) tutulla tematiikalla. Eksyin elokuvan pariin Christopher Hitchensin kolumnin perusteella, jossa Hitch analysoi Turkin armeijan touhuja viitaten taaksepäin esimerkiksi Ensimmäiseen maailmansotaan, jonka aikaan elokuva Gallipoli sijoittuu. Australialaiset elokuvat ovat "ohjelmistossani" lähes yhtä harvinaisia kuin vaikkapa keski-Eurooppalaiset filkat ja katsomieni aussi-elokuvien lista on varmaan aika junnupainotteinen eli nämä perinteiset Mad Maxit ja Crocodile Dundeet on tullut aikanaan juniorina kyylättyä :D Toki myös muutamia muita, tosin myös unohdettuja (muistan elokuvien tapahtumia, mutta en itse elokuvia ts. niiden nimiä) eläviä kuvia kenguruiden maasta olen katsellut, mutta Gallipoli oli kaiketi yksi parhaita.
Hitch mainitsikin viittauksessaan, että leffassa esiintyy Mel Gibson, joka ei tätä nykyä lukeudu suosikkinäyttelijöihini, päinvastoin. En ole herran viimeisimpiä tekosia edes jaksanut katsoa, joten en voi ottaa kantaa elokuvallisiin ansioihin, mutta julkisuuskuva on sen verran ryvettynyt kiihkokatolilaisen avoimen juutalaisvihan ja oksettavan Jeesus-elokuvan myötä (jota en siis ole katsonut, joten olen jäävi sanomaan, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta katsoa elokuvaa, jossa lähes koko elokuvan ajan eri tavoin kidutetaan tuota legendaarista hahmoa, joka nykytutkimuksen mukaan voidaan osoittaa olevan vain moninaisten jumalkulttien pohjalta luotu uskonnollinen supersankari - ja joka elokuvassa saa lynkkyä nimenomaan Gibsonin vihaamilta juutalaisilta, vaikka tietysti roomalaisten suosiollisella avustuksella), että en pysty hirveästi arvostamaan Gibsonin tekosia. Hullultahan mies on vaikuttanut ennenkin (vrt. Braveheart), mutta tyyppihän on varmasti modernin humoristisen toimintasankarin esikuva päästyään irrottelemaan 1980- ja 1990-luvulla synkän ja pääasiassa huumorittoman Mad Max -hahmon jälkeen Lethal Weapon -leffoissa. Palataan nyt kuitenkin nuoren Gibsonin aikaansaannoksiin ja Gallipoliin.
Elokuva kertoo paitsi miesten välisestä ystävyydestä, myös nuoruuden naiiviudesta - ja tottakai sodan mielettömyydestä. Päähahmoista toinen, Archibald Hamilton (Mark Lee) on alaikäinen osallistumaan sotaan, mutta ystävystyttyään Frank Dunnen (Gibson) kanssa, saa nuorukainen lopulta hommattua väärät paprut (tai siis Gibsonin esittämä Frank väsää ne) ja pääsee liittymään armeijaan astuen laivaan, joka suuntaa Egyptiin Australian armeijan harjoitusleirille. Elokuvassa Archie esitetään naiivina, sotapropagandaan ja sankaruuteen uskovana nuorukaisena, joka tahtoo taisteluun vihollista vastaan, koska se on "hänen velvollisuutensa". Nuori mies on lähes koko ajan yhtä hymyä ja viattomuuden ruumiillistuma. Se lienee tarkoituksellinen kontrasti siihen, miten elokuva päättyy.
Australiaa Ensimmäinen maailmansota ei sinänsä olisi edes koskettanut, ellei se olisi brittiläisen imperiumin ja Kansainyhteisön osa. Kun Osmanien valtakunta (tai siis Ottomaanien imperiumi / Ottomaanien valtakunta / Turkin sulttaanikunta eli nykyinen Turkki) liittyi vuonna 1915 sotaan Saksan puolella Britanniaa vastaan, lähtivät aussitkin sotimaan Välimeren rannikolle, Gallipolin niemimaalle. Elokuvassa Archie ja Frank ystävystyvät tavattuaan juoksukisoissa, joissa Frank menettää rahansa, koska panostaa ne vedonlyönnissä itseensä, mutta nuori Archie voittaa. Archielle juoksukisat ovat kuitenkin toissijainen asia päästä käymään poissa kotoa farmilta, koska hän haluaa ainoastaan yhtä asiaa: Liittyä armeijaan. Frank on ainoa elokuvassa esitellyistä nuorista miehistä (myös hänen kolme muuta kaveriaan lähtevät innokkaasti sotimaan), joka ei ole alun perin ollenkaan kiinnostunut lähtemään tai ymmärrä miksi pitäisi tapattaa itsensä sodassa, joka ei edes kuulu hänelle. Frankin isäkin muistuttaa, kuinka britit hirttivät hänen isoisänsä Dublinissa. Lopulta Frank näkee sotaan lähtemisen ainoana keinona saada rahaa - ja ehkä mainetta/naisiakin. Ehkä hän myös vaikuttuu hieman uudesta ystävästään Archiesta ja tämän suuresta palosta lähteä sotimaan. Suuri seikkailu alkaa, harjoitusleirillä on hauskaa ja Egyptissä myös juhlitaan, kunnes on aika lähteä rintamalle. Se on tosin vain Gallipolin kallioilla juoksuhaudassa kykkimistä, kunnes britit tarvitsevat harhautusta omalle operaatiolleen ja aussit pistetään juoksemaan turkkilaisten asemiin.
Gallipolin ohjannut Peter Weir on tullut tunnetuksi Gallipolin jälkeisistä USA:ssa tekemistään - ja hienoista - elokuvistaan, kuten Todistaja (1982), Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) ja Truman Show (1998). Muistan tykänneeni myös romanttisesta Green Cardista (1990) sekä laivaseikkailusta Master and Commander (2003). Kyseessä on siis hieno elokuvantekijä, jonka uralla Gallipoli on mielestäni yksi hienoimmista teoksista. Sotaa ei mitenkään erityisesti alleviivata tai korosteta elokuvassa eli kyseessä ei ole varsinaisesti mielestäni "sotaelokuva". Enemmänkin on kyseessä elokuva nuoruudesta, ihanteista (tai ihanteettomuudesta) ja siitä, kuinka valtioiden (sota)koneisto syö pienet ihmiset ja heidän elämänsä helposti, kuin huomaamatta, kun rynnäkön aika koittaa. Loppukohtauksesta tulee väistämättä mieleen muuan myöhempi sotaelokuvaklassikko nimittäin Oliver Stonen vuonna 1986 ohjaama Platoon, jossa jälleen yksi nuori ja naiivi sukupolvi käy tappamassa ja tapattamassa itseään (Vietnamin sodassa). Juuri sodassa ihmisen järjettömyys - tai ehkä se on sitä olennaisinta ihmisyydessä verrattuna muihin lajeihin - tuntuu löytävän ne mittasuhteet, joissa elämän sietämätön keveys esittäytyy pahimmillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti