"Alkuperäiskansojen" kohtaloista

Viimeisen parin viikon aikana olen innostunut katsomaan elokuvia ja yhtä tv-sarjaa Pohjois-Amerikan "alkuperäiskansojen", intiaanien, kohtalonhetkistä 1600- ja 1800-luvuilla. 1600-luvullahan Pohjois-Amerikkaa alkoivat asuttaa eurooppalaiset maista kuten Ranska, Englanti, Espanja ja Hollanti. Yllättävän paljon yhtäläisyyksiä - ainakin elokuvallisten tapahtumien pohjalta - oli niissä 1600-luvun ensikohtaamisissa verrattuna 1800-luvulla tapahtuneisiin, jolloin Yhdysvallat (ja sen rajanaapuri Meksiko) olivat jo itsenäisiä valtioita, eivätkä enää Eurooppalaisten valtioiden siirtomaita. Kaikissa kuvauksissa korostettiin sitä, että intiaanit elivät omassa kulttuurissaan, omassa henkimaailmassaan ja omien perinteisten tapojen mukaan, jotka olivat suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä "valkoiset" toivat tullessaan. On käytännössä historiallinen totuus sanoa, että valkoiset valloittajat toivat mukanaan lähinnä kuolemaa mongolidista alkuperää (kuten Keski- ja Itä-Aasian väestö) oleville "alkuperäiskansoille" (joka tarkoittaa, että he olivat ensimmäisiä ihmislajin edustajia kyseisellä mantereilla). Kuolema tuli joko musketin, kiväärin tai tykin piipusta, tai sen aiheutti (itse asiassa paljon todennäköisemmin ja useammin) valkoisten mukanaan tuomat tauti (kuten isorokko, jolle intiaaniväestöltä puuttui vastustuskyky), nälänhätä (jonka senkin aiheutti monesti valkoisten toimet kuten biisonien teurastus tai reservaatteihin pakottaminen) ja viina (jota intiaanit eivät tunteneet ennen valkoisten tuloa).

Ihmisyydestä eri elokuvissa/sarjoissa kertoi se, että intiaanit taistelivat keskenään ihan yhtä lailla, kuin valkoisiakin vastaan. Se, että heistä oli hirveätä sopeutua valkoisten tavoille tai alkaa käyttämään heidän astioitaan/aseitaan, oli silti pientä siihen nähden, miten vihaa pidettiin ikiaikaisten vihollisten, naapurikansojen kanssa. Etelä-Amerikasta en katsonut elokuvia, mutta voin kuvitella, että sielläkin oli vastaavanlaisia ongelmia kuin Pohjois-Amerikan pienemmillä heimoyhteisöillä, kun valkoiset alkoivat roudata paikalle aseita. Niitä kun piti haalia nimenomaan kilpailevan, vihollisheimon lahtaamiseksi, eikä torjumaan tuoretta outoa vihollista. Samalla tulivat sitten taudit, viina ja kuolema. Etelä-Amerikan "korkeakulttuurit" tuhosi suurelta osin taikausko (lue: senaikaiset uskonnot), kun valkoiset nähtiin jonain luvattuna jumalan kansana ja heidän muskettejaan pidettiin jumalien ukkoskeppeinä, joten näitä vieraita valloittajia pelättiin kuin ruttoa. Kyllähän sieltä tauteja tulikin, jotka tappoivat ison osan populaatiosta tuhoten mahtavia imperiumeja eurooppalaisen elämäntavan (eli mm. orjuutuksen ja rikkauksien ryöstämisen) alta. Toki Etelä-Amerikassa intiaanikulttuurit vaikuttavat muutamissa maissa yhä tänäkin päivänä todella vahvasti, toisin kuin Pohjois-Amerikassa, jossa valloittaja käytti erilaista taktiikkaa eristäen intiaaniheimot rajatuille alueille, reservaatteihin, joissa elämänedellytykset olivat surkeita jo alkuunsa.

Siinä missä espanjalaiset onnistuivat kaatamaan ns. korkeakulttuureita, kaupungistuneita valtakuntia, oli Pohjois-Amerikassa valkoisilla valtaajilla vastassaan lähinnä keräilijöitä, metsästäjiä ja paimentolaisia, pieniä heimoja, joilla kaikilla oli omat erityispiirteensä - ja monesti jotain ikiaikaista kiistaa toisten heimojen kanssa. Vaikka valloitustapa ei olisi ollut tarkoituksenmukainen, olivat keinot (ainakin upean minisarjan "Into The West":in antaman mielikuvan mukaan) laskelmalliset: Ensin tultiin paikalle turkismetsästäjien voimin ja tehtiin intiaanien kanssa vaihtokauppaa. Suurin mielenkiinto intiaaneilla oli aseisiin ja viinaan, joten niitä vaihdettiin. Kun intiaanit saivat aseita ja viinaa, ne alkoivat tappaa ikiaikaisia vihollisiaan - eli toisiaan. Kun valkoinen populaatio kasvoi, tapettiin tasankojen intiaaneilta ravinnon ja vaatteiden - koko elinkeinon - lähde eli biisonit. Lopuksi paikalle lähetettiin armeija pakottamaan intiaanit joko reservaatteihin tai mahdottomaan taisteluun aseistukseltaan ylivoimaista vihollista vastaan, joka hyökkäsi usein ammattiarmeijalla suoraan leireihin, perheiden kimppuun.

Toki on tiettyjen tapahtumien - kuten "kultakuumeen" alkamisen syynä se, että suuret valkoiset massat alkoivat ylipäätään työntyä läpi erämaiden kohti länsirannikkoa ja Kaliforniaa. Tämän jälkeen rakennettu rautatie nopeutti muuttoliikettä entisestään ja kun intiaanit sitten olivat ensin tappaneet toisiaan, osin alkoholisoituneet ja luovuttaneet maansa tavalla tai toisella valkoisille, heidät oli helpompi armeijan avulla alistaa ja pistää reservaatteihin, joissa heillä ei ollut mahdollisuuksia muuhun kuin peruselinkeinon hankkimiseen, jos siihenkään (koska viljelysmaina monet reservaatit olivat tiettävästi surkeita - parhaiden laidun- ja viljelysmaiden jäädessä tietysti valkoisille uudisasukkaille).

Yksi mielenkiintoisimpia intiaani-aiheisia elokuvakokemuksia "Into the West":in lisäksi oli 1600-luvulla tapahtunut, Pohjois-Amerikan pohjoisosiin sijoittuva elokuva "Blackrobe", joka kertoi ranskalaisen jesuiittapapin matkasta läpi erämaan Huron-intiaanien leiriin, johon oli perustettu lähetysasema. Elokuva kuvasi hienosti papin omaa henkistä kamppailua "maallisten himojen" ja uskonnon välimaastossa (leikaten välillä pätkiin "onnellisesta nuoruudesta" Ranskassa) samalla, kun hän joutui täysin erilaisen kulttuurin (ja erämaan) keskelle, joka ei kunnioittanut, luottanut tai ymmärtänyt, kuinka joku voi olla kuin tuo mustaan kaapuun pukeutunut jesuiitta. Intiaanit pitivätkin elokuvassa jesuiittaa demonina. Nuoren pappisurasta haaveilevan matkakumppanin tie vei sen sijaan intiaaninaisen syliin ja siinäkös jesuiitalle oli vielä lisää tuskan aihetta, kun hän joutui kokemaan lähellään rakkauden kuumaa huumaa. Yhdessä kohtauksessa matkakumppanit istuivat heitä saattavan intiaanijoukon kanssa nuotiolla. Yksi intiaaneista kysyi jesuiitalta: "Onko taivaassa tupakkaa?", johon jesuiitta vastasi kuivasti, että sitä ei tarvita ja että siellä ei ole mitään muuta kuin Jumala, jonka luona on hyvä olla. "Eikö siellä ole edes naisia?!" intiaanimies jatkoi ihmeissään ja äänekäs hymähtely nuotiolla piippujaan polttavien intiaanien keskuudessa alkoi...Elokuva päättyi historiallisen faktan toteamiseen: Huronien käännyttyä lopulta kristinuskoon, meni vain viisitoista vuotta, jonka aikana vihollisheimo Irokeesit oli tappanut viimeisenkin "tapansa muuttaneen" Huronin (joka ei ollut sitä ennen kuollut valkoisten mukanaan tuomiin tauteihin).

Geronimo (oik. nimeltään Goyaałé) oli yksi kuuluisimmista intiaanipäälliköistä, joka taisteli epätoivoista kamppailuaan vielä, kun koko muu Yhdysvallat oli käytännössä "puhdistettu" (eli intiaanit alistettu reservaatteihin). Katsoin Walter Hillin ohjaaman Geronimo-leffan, jossa apasseille annettiin lynkkyä historiallisia faktoja seuraten, kunnioitettiin heidän taitojaan taistelussa, annettiin käyttöön alkuperäinen kieli (vaikka tuskinpa monikaan elokuvan intiaaneista oli edes apasseja) ja todettiin samat vanhat ongelmat, mitä reservaatteihin pakottaminen aiheutti: Kuiva ja karu maa reservaatissa ei ollut kyllin hedelmällistä maanviljelyyn ja toisaalta maanviljely ei muutenkaan ollut jo pitkään sekä meksikolaisia että amerikkalaisia vastaan taistelleille apassisotureille luonteva tapa hankkia elantonsa. Mielenkiintoinen asia oli uskonnon vaikutus kapinahenkeen: Poppamies (aka medicine man) oli arvostettu hengellinen johtaja ja kun hän alkoi saarnata siitä, kuinka nykymeno ei ole oikein, kuinka valkoiset ovat tulleet ja vieneet iät ja ajat heille kuuluneet maansa, ja kuinka apassien lopullisen tuhon tie on alkanut, oli rytinä valmis. Elokuvassa apassien viimeinen kapina alkoi siitä, että yksi tuollainen saarnamies pistettiin amerikkalaisten toimesta reservaatissa kylmäksi - pitihän uskonnollinen fanatismi ja kansankiihotus kitkeä pois. Homma tietenkin kusi, tappelu oli valmis ja Geronimon johdolla reservaatissa kävi kato. Yhdysvaltain armeija lähti sitten tietysti jälleen voimalla ottamaan homman haltuun. Jotain apassien epätoivoisesta taistelusta kertoo varmasti se, että Yhdysvaltain armeijalla oli alueella n. 5000 sotilasta jahtaamassa viimeisiä vapaita intiaaneja, kun Geronimo lopulta antautui vuonna 1886 - vain 24 miehen, naisen ja lapsen joukkonsa kanssa.

Nuorena poikana kaikki intiaaniaiheiset kirjat ja sarjakuvat kiehtoivat minua. Urheiden, maanläheisten ja omaa perhettään/klaaniaan/heimoaan henkeen ja vereen puolustavien intiaanien taistelu tuntui läheisemmältä kuin tunkeutujien oikeus ottaa, mitä oli otettavissa, koska pystyivät. Nimitän itse Amerikan mantereen intiaanien kohtaloa kansanmurhaksi, vaikka tuskinpa esimerkiksi Yhdysvalloissa koskaan valtaapitävät sitä tunnustaisivat. Se oli heille vain "tyhjän maan" asuttamista. Kyllähän se aika tyhjäksi intiaanien osalta muuttuikin, kun esimerkiksi preeria-intiaanien pääasiallinen elinkeino, biisonit, metsästettiin - tai siis teurastettiin - lähes sukupuuttoon valkoisten toimesta, jonka jälkeen armeija lähetettiin "siivoamaan" kaikki vähänkin vastahakoiset heimot asuinsijoiltaan. Sopimuksia tehtiin ja sopimuksia rikottiin, mutta yksikään historioitsija ei varmasti kiellä sitä, etteikö intiaanien oikeuksia elinkeinoonsa, elämäntapaansa ja "maihinsa" olisi käytännössä varastettu valkoisten valloittajien toimesta. Se oli kuitenkin tietyllä tapaa "normaalia" kehitystä, koska ihminen on aina pyrkinyt ottamaan maasta sen, mitä siitä on otettavissa. Niin oli jo intiaanien esi-isillä, jotka Amerikan mantereen ensimmäisinä ihmisinä asuttivat ja niin oli valkoisilla, jotka viimeisimpinä valloittajina tulivat ja ottivat maat omakseen.

Ehkä jonain päivänä luonto tavalla tai toisella kostaa ihmisille ja jotkut muut lajit jäävät tallaamaan planeettamme maita ja mantuja, mutta olisi hienoa, jos ennen lopullista tuhoaan ihmiskunta pystyisi katsomaan taaksepäin historiaan ja oppisi varjelemaan asuinympäristöänsä, kuten Amerikan mantereen intiaanit ja monet muut "luonnonkansat" tekivät ennen kaupungistumista ja teollistumista. Intiaanit tiesivät, että "äiti maata" täytyy kunnioittaa. Samalla on kuitenkin muistettava, että ihmislajin historia on sodan historiaa ja vaikka kuinka arvostaisi esimerkiksi luonnonmukaista elämäntapaa, niin rauhassa emme koskaan pystyisi toisten heimojen ja kansojen kanssa elämään, koska lopulta aina kaikki johtaa siihen, että vahvempi tulee ja käyttää heikompaa hyväkseen olosuhteiden muuttuessa ja "kehityksen" niin vaatiessa. Harmi vaan, että tuo kehitys yleensä revitään planeettamme selkänahasta, eikä kunnioiteta luonnon kiertokulkua, vaan pyritään nousemaan sen yläpuolelle. Siinä meillä olisi opittavaa, ihan jokaisella, vaikka sitten intiaaneilta, aboriginaaleilta tai saamelaisilta - olemme osa luontoa ja sen varjeleminen on samalla tulevien sukupolvien varjelemista.