Elokuvien merkityksestä

Vietimme viime viikonloppuna vaimon kanssa oikein kunnon elokuvaviikonloppua, kun poikakin lähti mummolaan yökylään. Päädyimme ensin elokuvateatteriin ja sitten vielä videovuokraamon kautta kotiin. Ja kun videot seuraavana päivänä palautettiin, tuli vielä vuokrattua yksi leffa lisää. Olivatko elokuvat vain ajanvietettä vai oliko niillä jotain syvällisempää merkitystä?

Elokuvateatterissa kävimme katsomassa uusintakierroksella olevan FC Venus -leffan. Tämä suomalainen viihde-elokuva kertoo jalkapallosta ja parisuhteista - tai siis siitä miten ne yhdistetään. Elokuvan miesporukka pelaa ja seuraa intohimoisesti futista, jolloin naiset (ja yksi mies) jäävät ”futisleskiksi”. Tämä juonikuvio totta kai kolahtaa meikäläiseen, futisfaniin, ja uskoakseni myös vaimooni, futisleskeen. Toki täytyy todeta, että oma pelaamiseni on jäänyt viime vuosina, mutta jalkapallon seuraaminen televisiosta ja internetistä sekä siitä kirjoittaminen on sekin aikaa vievää puuhaa. FC Venus on hauska elokuva kaikille samanlaisessa tilanteessa eläville. Se on romanttinen komedia, jonka merkitys (”sanoma” lienee liian suuri sana tässä yhteydessä) löytynee siitä, että parisuhteissa on löydettävä tasapaino omien mielihalujen ja toisen kunnioittamisen välillä. Lisäksi jalkapallo kuvataan yhdistävänä tekijänä, niin kuin se oikeasti onkin. Katsokaapa vaikka tulevana kesänä jalkapallon MM-kisoja, jossa on mukana joukkueita jokaisesta maailman kolkasta. Siellä kohtaavat kulttuurit hyvässä hengessä ja valtioiden, uskontojen ja rotujen väliset skismat jäävät taka-alalle jalkapallon toimiessa yhteisenä kielenä. FC Venus yhdistää vielä kuvioon sukupuolten (sekä eri sukupolvien) yhteistoiminnan ja on nautittava elokuvakokemus.

Vuokraamosta löytyi kaksi elokuvaa, joiden maailma oli kaukana toisistaan. Harry Potter ja liekehtivä pikari on nuorten seikkailu-/fantasiaelokuva, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Vai onko? Itse asiassahan se kertoo nuoren miehen murrosiästä, kun tytöt alkavat kiinnostaa ja liekehtivä pikari onkin siis fallos-symboli. Hehheh. Toinen leffa, jonka vuokrasimme oli The Yes Men, hauska pienimuotoinen dokumentti kahdesta miehestä ja heidän avustajistaan, jotka pyrkivät nostamaan globalisaation haittoja yleiseen tietoisuuteen. Elokuva soljuu helposti eteenpäin naureskellessa lähinnä tiedotusvälineille ja eri organisaatioille, jotka kutsuvat Jees-miehet paikalle luullen näitä WTO:n globalisaatioasiantuntijoiksi. Miehet panostavat ulkoasuunsa sekä esitysten rakenteluun ja menevät täydestä sekä televisiossa että luentosaleissa, vaikka heidän esityksensä ovat täynnä ”omituista” asiaa, jonka on tarkoitus herättää ihmisiä tajuamaan globalisaation huonot puolet. Elokuva sai minut ajattelemaan, että kunpa olisi enemmän tuollaisia rohkeita ja asiaansa uskovia ihmisiä, jotka lähestyvät yhteiskunnallisia epäkohtia niin fiksusti, että heitä oikeasti kuunnellaan.

Kun sitten seuraavana päivänä palautin vuokraleffat, innostuin ottamaan vielä yhden leffan sunnuntai-illan ratoksi. Suomalainen nuorisoelokuva Tyttö sinä olet tähti on kerännyt kehuja ja ollut myös katsojamenestys. Leffa yhdistelee hiphop-kulttuuria, komediaa ja romanttista nuorisoelokuvaa taitavasti - tyypit eivät ole pahvisia, vaan uskottavia ja kiinnostavia. Jalka vipattaa musiikin tahdissa ja kyytiä saavat niin musiikkiteollisuuden ahneet tuottajat kuin lapsiensa ”parasta” ajattelevat vanhemmat. Elokuva on hieno kuvaus erilaisuuden hyväksymisestä, rakkaudesta ja unelmien tavoittelemisesta. Raikas ja iloinen sekä elämänmyönteinen nuorisoelokuva on tämmöisen jo kolmenkympin rajapyykin ylittäneenkin perheellisen mieleen, koska unelmia ei pitäisi koskaan haudata, vaikka keskiluokan arkeen uhkaakin hautautua.

Odotusta

Odotan monia asioita. Joitakin asioita odotan innolla, joitakin muuten vaan. Jos ei ole mitä odottaa, tuntuu elämä tyhjältä.

Isoin asia, jota odotan, on luonnollisesti uusi lapsi perheeseemme. Sen olisi tarkoitus pullahtaa Lauran masusta kesäkuussa, joten odotusta on enää kuukausi ja risat jäljellä. Pisimmillään siihen menee vielä kaksi kuukautta. Odotusta on kestänyt jo seitsemisen kuukautta. Se on ollut jännittävää aikaa, tosin ei aina niin riemukasta. Lapsen odotus ei ole helppoa. Täytyy valmistautua sekä henkisesti että aineellisesti – varsinkin äidin myös fyysisesti. Lapsen odotus ennestään kolmihenkiseen perheeseen on ehkä jopa jännittävämpää, kuin ensimmäisen lapsen odotus, mutta toisaalta siitä ei ole jaksanut ylen määrin innostua. Tavallaan nyt elää vielä viimeisiä hetkiä ennen vauvahässäkkää ja rutiinien opettelua, joten odotus on siinä mielessä hillittyä, joskin koko ajan mielessä.

Kesään liittyen odotan myös kesälomaa. Se alkaa kaksi päivää ennen vauvan laskettua syntymäaikaa ja kestää kuukauden. Odotan sitä innolla ja se on todella tarpeen, koska vauvan kanssa tarvitsee täysipäiväistä harjoitteluaikaa ennen paluuta arkeen, johon kuuluu myös töissäkäynti.

Odotan myös kesällä Saksassa pelattavia jalkapallon MM-kisoja. Voi tosin käydä niin, etten ehdi niitä paljon seuraamaan, koska sekä uudelle tulokkaalle että esikoiselle on varattava aikaa ja matsit kestää kuitenkin kaksi tuntia taukoineen. Toivottavasti edes Englannin matsit kerkeis kattoa, sitä ainakin odotan.

Lähempänä ja jo muutaman viikon sisällä selviäväksi odotan toista jalkapalloon liittyvää asiaa. Kausi on tullut jälleen seurattua Englannin valioliigan Tottenham Hotspurin otteita. Spurs, jonka fani olen, pelaa huippukautta ja sillä on harvinainen mahdollisuus päästä ensi kaudeksi Mestareiden liigaan. Se on lähellä, mutta riippuu vielä monista tekijöistä. Odotan kauden päätöstä mielenkiinnolla.

Odotan jo kuukauden viimeistä päivää, vaikka nyt on vasta ensimmäinen, koska työnantajani palkkatoimisto ei ehtinyt käsitellä varallaolokorvauksiani ja palkkani viime kuulta jäi niin pieneksi, että kun maksoin kolmen kuukauden elatusavut tyttäreni äidille, tontin vuokran kaupungille, sairaan ison sähkölaskun ja muita laskuja, totesin, että en edes saanut palkkaa yhtä paljon, kun minulla on erääntyviä maksuja. Odotan kuukauden vaihdetta toisaalta tosi vähän, koska ensi kuussa tili on taas vastaavasti suurempi.

Odotan lämpimämpiä ilmoja, jotta sähkölasku pienenisi viime vuoden malliin kesällä melkein kaksisataa euroa talven vastaavista laskuista. Odotan sitä taloudellisessa mielessä kovastikin.

Odotan kesää, jotta pääsisi lomalle ja ihastelemaan sitä uutta ipanaa, mutta toisaalta odotan jo syksyäkin, koska jo nyt on havaittavissa siitepölyallergisia oireita, jotka tekevät elämän ikäväksi. Toisaalta odotan lämpimiä ilmoja ja jopa hellettä, mutta odotan myös syksyä, jolloin ilmat taas viilenevät, eikä tarvitse kärsiä öisestä hikoilusta ja kärpäsistä ja ylettömästä kirkkaudesta päivin öin. Odotan vuodenaikojen vaihtelua tyyneydellä, koska tämän odotuksen kulkuun ei voi oikein pieni ihminen vaikuttaa.

Ihan lähiaikoina odotan ilmestyväksi Stam1nan levyä, joka on bändin toinen levytys. Viime vuonna odotin debyyttiä täysin toisissa tunnelmissa, ahisti. Nyt odotan toista levyä ”Uudet kymmenen käskyä” onnellisena miehenä, mutta silti suurella innolla. Levyn teemana on vapaus ja se sisältää laulaja-kitaristi-sanoittaja Hyrden omat näkemykset perinteisten raamatun kymmenen käskyn merkityksestä nykypäivänä ja hänen elämässään. Sinkkujulkaisu ja radiosta kuulemani biisit ovat olleet älyttömän mielenkiintoisia – kipeitä mutta raikkaita. Odotan rytmi veressä sykkien.

Odotan työnantajaltani tietoa siitä, jatkuvatko työt ensi vuonna vai eivät. Tämä odotus on tympeimmästä päästä. Mikäli minulla ei ole ensi vuonna töitä, on elämän kuviot järjestettävä uudelleen. Toisaalta se voi olla kivaakin, mutta taloudellisesti vaikeata. Odotan tietoa pelonsekaisin tuntein.

Odotan jokaista päivää levollisin mielin, koska onhan päivä vielä huomennakin ja elämä jatkuu kaikista odotuksista huolimatta omalla painollaan. Silti odotan, että jatkossakin elämässäni on kaikenlaista odottamisen arvoista.

Hyviä uutisia?

Lapsena opin, että uutiset ovat aikuisille tärkeitä. En ollut koskaan innostunut uutisten seuraamisesta, enkä ymmärtänyt, miksi ne kiinnostavat aikuisia illasta toiseen. Lukiossa ollessani piti sitten oikein opiskelua varten seurata ajankohtaisia asioita, mutta edelleenkään uutiset eivät minua innostaneet. Muistan Persianlahden sodan 1992 olleen kuitenkin jonkin sortin uutistapaus, jota aloin ihan urakalla seurata sekä televisiosta että lehdistä. Suuri ja mahtava Amerikka käynnisti ensimmäisen suuren mediasodan minun elinaikanani. Persianlahden sota esittäytyi mediassa kliinisenä sotilasoperaationa, jossa tehtiin täsmäiskuja. Televisio ja lehdet olivat pullollaan sotilaiden kuvia, kaavakuvia joukkojen etenemisestä, tiedotustilaisuuksia ja kaikenlaista muuta, joka esitettiin kuin historian kirjan jännittävänä sotakertomuksena. Inhimillistä hätää uutisissa vain sivuttiin. Jossain vaiheessa heräsin tajuamaan, että olin itsekin mennyt ansaan, jossa uutisissa sodasta oli tehty viihdettä, joka koukutti katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sota loppui ja niin kävi myös uutisoinnin. Mediaa ei enää kiinnostanut, koska mitään näennäisesti suurta ei enää tapahtunut ja siirryttiin uusiin uutisiin. Irakissa ihmiset kärsivät ja keräsivät rojujansa, mutta siitä ei enää kerrottu, koska se ei ollut enää tarpeeksi dramaattista. Kun pommit eivät enää pauku, uutisointi loppuu.

Aloin kutsua uutisia huonoiksi uutisiksi ja aina yhä edelleen, jos joku aikuinen ilmoittaa, että katsotaanpa uutiset, totean vähintään mielessäni, että joo, katsohan vaan huonot uutiset. Sillä on kaksi merkitystä: Uutiset ovat pääasiassa pahoja, negatiivisia ja ikäviä eli huonoja, mutta ne ovat myös pinnallisia. Ne ovat pääasiassa huonoja sekä sisällöltään että toteutukseltaan.

Miksi uutinen on suuri ja merkittävä uutinen vasta, kun se käsittelee dramaattisia asioita, joita maailmassa tapahtuu? Sodat, väkivallanteot, mielenosoitukset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja muut vastaavat ovat uutisten pääasiallista sisältöä. Yritysmaailman uutisista suurimmat koskettavat joko alkaneita yt-neuvotteluja, joukkoirtisanomisia tai konkursseja. Toki aina väliin saadaan joku positiivinen uutinen, mutta pääasiassa keskitytään negatiivisiin asioihin. Aina on kuitenkin oltava draamaa, koska pienten ihmisten ilo tai suru ei kiinnosta.

En sano todellakaan sitä, että uutisissa ei saisi uutisoida ikäviä asioita, sanon vaan, että ne eivät kiinnosta minua siinä mielessä, että haluaisin niitä ikäviä asioita illasta toiseen televisiosta tuijottaa tai lehdistä lukea. Uutisissa häiritsee niiden mustavalkoisuus. Asiat esitetään nopeasti ja todetaan vaikkapa kuvia näyttäen, että jossain räjähti pommi ja syylliseksi on ilmoittautunut se ja se ryhmittymä. Tämä ei kerro mitään syistä ja seurauksista, asioiden taustoista ja inhimillisestä tragediasta. Todetaan vaan kylmästi, että pommi räjähti, joku kuoli ja useita haavottui. Uutisten katsoja toteaa, että voi kauhiata, mutta unohtaa pian asian sitä suuremmin ajattelematta seuraavan kauhean uutisen nähtyään.

Viime aikoina on ollut puhetta lööppisaastasta, kun joku lapsiasiaihminen oli sitä mieltä, että kauppojen kassoilla ei saisi lööpit kirkua murhista ja tapoista ja muista hirveyksistä. Useimmiten lööpit kuitenkin kirkuu mattinykäsistä ja jarisillanpäistä ja muista, eikä niissä muutenkaan ole mitään ihmeellistä. Lukemaan oppineet lapset tuskin näkevät painajaisia jostain, mitä lukevat lööpeistä. Sen sijaan en ihmettelisi, vaikka joku lapsi ja miksei aikuinenkin joskus saisi painajaisia katsottuaan televisiouutisista pamputtavia poliiseja tai verisiä sodan uhreja, kun mitään asioiden taustoja ei selitetä tai pohdita, miksi niin tapahtuu. Uutisia tulee nykyään jopa keskellä päivää ja ulkomaisilta digikanavilta ympäri vuorokauden. Television ja lehtien lisäksi uutisia ja paljon muita hirveyksiä löytää internetistä muutamalla hakusanalla. Kukaan ei ole siis turvassa huonoilta uutisilta, mutta miksi sitten hyviä uutisia joutuu etsimällä etsimään, sitä ihmettelen.

Palatakseni siis alkuperäiseen uutisten sisältöön, olen miettinyt usein sitä, että miksi ns. maailmanlaajuisesti isot ja hyvät ja merkittävät uutiset jäävät niin pienelle huomiolle. Yksi esimerkki herätti minut ajattelemaan taas tätä asiaa. Okei, en ole katsonut uutisia televisiosta, joten en tiedä, onko asiaa siellä käsitelty, mutta lehdistä paikallislehtemme Kainuun sanomat uutisoi pienessä sivunlaidan ulkomaan palstan uutisessa seuraavaa: Maailmanpankki mitätöi 17 kehitysmaaksi laskettavan valtion lainoja kaiken kaikkiaan 37 miljardilla dollarilla eli noin 30 miljardilla eurolla. Kyseisen lainojen ”anteeksi annon” ovat hyväksyneet suurimmat teollisuusmaat. Velkojen ja niiden korkojen maksun sijaan on järkevämpää antaa kehitysmaille mahdollisuus kehittää talouttaan. Mielestäni tämä on merkittävä uutinen. Miettikääpä nyt, 30 miljardia euroa, se on iso raha. Mikäli siitä hitunenkin käytetään jatkossa kyseisten 17 köyhän valtion ihmisten elämisen laatuun velkojen maksun sijasta, niin se vaikuttaa todennäköisesti tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten hyvinvointiin.

Toki asian voi ajatella niinkin, että velat on ehkä annettu anteeksi, mutta luonnonvarojen riisto jatkuu ja kyseiset valtiot ovat jatkossakin riippuvaisia länsimaista ja niiden rahasta, ehkä jopa enemmän kuin ennen, kun velat on annettu anteeksi ja siitäkin voidaan odottaa vastineeksi jotain. Silti haluan ajatella niin, että tämä on noille valtioille mahdollisuus päästä velkakierteestä ja alkaa oikeasti kehittää parempaa elämänlaatua, joka joissain tapauksissa voi merkitä vaikka sitä, että joku paha nälänhätä voidaan estää, ennen kuin ihmisiä alkaa kuolla joukoittain ja vasta sitten länsimaiset avustusjärjestöt heräävät keräämään roposia myötätunnontuskissaan olevilta kansalaisiltaan. Mistä tuleekin mieleeni, että ehkä ilman televisiouutisten kauhukuvia emme ikinä antaisi yhtään ropoa mihinkään keräykseen, koska emme tietäisi, miten huonosti asiat voivat jossain olla? Ehkä huonot uutiset ovatkin pohjimmiltaan ihmisten syntien esittelyä ja niiden tarkoitus on herättää katsojissa syyllisyyden tunnetta ja myötätuntoa ja ymmärrystä siihen, että maailma ei pyöri heidän oman napansa ympärillä. Siinä mielessä huonot uutiset ovatkin ehkä hyviä uutisia. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että uutisten toteutustapa ei anna katsojalle syvällistä selitystä näkemälleen. Huono uutinen on hyvä uutinen merkitykseltään vasta, kun se panee katsojan tai lukijan ajattelemaan ja löytämään asiasta jotain positiivista - jos ei muuta niin sen, että tiedostaa uutisissa esitettyjen asioiden syyt ja seuraukset etsien ehkä omassa elämässään ja toimissaan parempaa lähestymistapaa ongelmiin kuin väkivalta, viha tai heikompien sortoon perustuva oman edun tavoittelu. Uutisten mustavalkoinen viesti ei useinkaan anna paljon, mutta kun sen mielessään värittää ja miettii ihmisiä tekojen ja tapahtumien takana, voi oppia myös omasta elämästään jotain ja ehkä joskus toimillaan ja teoillaan ja asenteellaan vaikuttaa siihen, että vastaavat tapahtumat eivät tapahdu omassa elämässä.

Writer’s Blog

Minulla on ollut tässä viikon mittaan Writer’s block elikkäs tyhjän ruudun oireyhtymä. Ajatukset eivät lähde ryöpsähtelemään aivoista hermoratoja pitkin sormiin ja näppäimistölle, vaan junnaavat paikoillaan. Siispä en ole kirjoittanut yli viikkoon blogiin. Mutta mikä helevetti on blogi? Tiedän, että löytäisin vastauksen noin kymmenessä sekunnissa googlettamalla, mutta hauskempaa on ryhtyä miettimään vastausta itse. Sen tiedän, että log tulee sanasta loki. Loki juontanee juurensa merenkäynnistä ja loki- eli laivapäiväkirjoista, joita laivan kapteenit pitivät ja varmaan pitävät nykypäivänäkin, tosin en usko, että enää sulkakynällä ;-) No, jos sovitaan, että log on lokikirja elämän matkasta, niin jää vielä tuo mystinen b-kirjain tuossa edessä. Hmm, tässä ehdotuksiani:
• Bullshit log eli paskanjauhantaloki
• Bitching log eli vitutuksenpurkamisloki
• Bit log eli binäärinumeroista koostuva loki (aka sähköinen loki)

Oikeastaan listaa voi jatkaa loputtomiin (tai no niin kauan, kuin keksii b-kirjaimella alkavia sanoja):
• Boring log eli tylsä loki
• Björn log eli karhuloki tai tennisloki
• Björk log eli koivuloki tai keijukaislaululoki
• Bjarne log eli kristillisliittolainen loki
• Bra log eli rintaliiviloki tai hyvä loki
• Bad log eli paha loki
• Black log eli musta loki
• Back log eli taustaloki tai selkäloki
• Brain log eli aivoloki
• Brian log eli vaikkapa huumoriloki tai lällypoploki tms
• Blink log eli vilkkuva loki
• Blitz log eli kampanjaloki tai pommitusloki tai salamasotaloki
• Bonk log eli naimisloki

Keksikää itse lisää!

PS. Googletin ”what is blog” ja sain vastauksen, että Blog on lyhennys sanasta Weblog eli verkkoloki tai verkkopäiväkirja tai mitä sen nyt haluat olevankin.

Valikoiva eettinen valinta

Luin tuossa jokin aika sitten tuotantoeläinten kohtelusta ja rupesin miettimään, kuinka ihminen onkaan teollistanut eläimet käyttöönsä. Eläimet suljetaan tuotantolaitoksiin, jossa niistä revitään hyöty irti, kunnes ne kuolevat tai sairastuvat, jolloin ne tapetaan. Väärän malliset, kokoiset ja ikäiset tuhotaan myös. Kuulostaa ihan natsien keskitysleirimeiningiltä, jos ihmisiin muuta eläinkuntaa verrataan. Natsit repivät irti kultahampaat ja tekivät lääketieteellisiä kokeita ja käyttivät orjiaan pakkotyövoimana, kunnes näistä ei ollut enää hyötyä. Heidän silmissään hyödyttömät tapettiin saman tien.

Mikäli ihminen haluaa tehdä elämässään eettisiä valintoja, on siihen monta tapaa, mutta tuntuu, että nykymaailmassa, jossa ihminen on suorastaan eristäytynyt muusta luonnosta, on vaikea toimia eettisesti. Lähinnä se onnistuu kieltäytymällä ja kieltämällä itseltään asioita. Mikäli ei haluaisi käyttää tuotteita, joissa eläimiä hyödynnetään eli pääasiassa riistetään, joutuisi muuttamaan elämäntapansa ja se ei ole aina niin yksinkertaista. Eläimiä kiduttamalla testataan yhä tänä päivänä lääkkeitä, kosmetiikkaa ja erilaisten teknistenkin laitteiden mahdollista haittaa ihmiselle, kuten vaikkapa kännykän säteilyä. Eläimille ei anneta mitään mahdollisuutta, heitä kidutetaan, kunnes he kuolevat ja sitten tiedemies tai tutkija saa jälleen yhden kappaleen testiaineistoa.

Varsinkin länsimaissa tuntuu olevan yhtä aikaa sekä mahdotonta että mahdollista olla eettisesti tiedostava. Saamme tietoa, jos sitä haluamme saada, mutta samaan aikaan eläinten ja muunkin luonnon riisto on juuri täällä pahinta. Yksinkertaisilla esimerkeillä lienee helpompi ymmärtää pienessä päässäni tätä asiaa.

Olen lakto-ovo-vegetaristi eli syön kasvikunnan tuotteiden lisäksi maitotuotteita sekä kananmunia. Maidontuotantoa pidetään yleisesti täysin hyväksyttävänä, onhan sitä tehty kautta aikojen. Sitä ei ole kuitenkaan tehty kuten nykyään: Lehmillä ei ole useimmissa isoissa tuotantolaitoksissa mahdollisuuksia muuhun kuin ahtaissa tiloissa olemiseen ja ihmisen tuotantovälineenä toimimiseen. Vasikat viedään pois synnyttäneiltä emoilta, koska maito kuuluu ihmiselle. Lehmä ei saa elää sille normaalia elämää, vaan kun maidon huipputuotantovuodet ovat takana, lehmä teurastetaan. Jos se ei kelpaa ihmiselle syötäväksi, se menee edelleen rehuksi. Sairaat yksilöt tapetaan. Lehmillä ei ole useinkaan mahdollisuutta olla ulkona ja kirmailla niityllä. Lehmät joutuvat koneiden imettämiksi ja niiden maidontuotanto on luonnottoman suurta. Eläimet tuntevat kipua, se täytyy aina muistaa. Eläimillä on vaistoja. Eläimillä on tunteita, joista ihminen ei välitä. Maidon voi korvata muilla tuotteilla, mutta koska sitä on käytetty kautta aikojen, sitä käytetään ja tullaan käyttämään tulevaisuudessakin. Luomumaitoakin saisi ja korvaavia kasvikunnan tuotteista tehtyjä ”maitoja” ja muita ”maitotuotteita”, mutta omat kulutustottumukseni ovat vielä samat vanhat. Itse en edes juo maitoa, mutta perheessäni sitä käytetään aika runsaasti. Sen sijaan kermaa käytän kahvissa ja juustoa syön päivittäin. Lisäksi maitoa on lukuisissa elintarvikkeissa, joten vaikka yrittäisi olla muuten maidotta, niin maidon välttäminen kokonaan ruokavaliossa vaatisi radikaalimpia toimenpiteitä.

Kananmunat ovat omassa ravinnossani lähimpänä ”elävää lihaa”. Oma ravintoeettinen valintani kuuluu: ”En halua syödä eläviä ja tuntevia olentoja, koska kaikilla on mielestäni oikeus elää ja tuntea olonsa hyväksi.” Kananmunatuotanto on maidon tuotannon ohella ainoita, jossa eläimiä ei suoranaisesti tapeta hyödykkeiden saamiseksi, mutta totuushan on tietysti täysin toisenlainen. Kanat tungetaan häkkeihin ja niillä on vielä lehmiä armottomammat elinolot – ketään ei säästellä, kaikkia hyödynnetään niin kauan kuin ovat hyödyllisiä ja heikkoja ja sairaita ei säästellä hetkeäkään. Siinä missä varmasti eläinlääkäriä yhä tarvitaan lehmien hoidossa, niin kanoja tuskin moni tilallinen säästelee, jos niiden kanssa on jotain ongelmia. Se vaan ei kannata. Kananmunia ostaessa pyrin ostamaan luomu-kananmunia. Yllättävän suuri osa munista on yhä häkkikanaloihin tungettujen kanojen munimia, mutta kananmunia kuluttavana olen itsekin samalla lailla niitä käyttävä. Luulen nimittäin, että suurin osa einesruoissa ja ravintolaruoissa käytettävistä kananmunista on häkkikanaloiden halpoja munia – miksipä ei olisi. Ei ”tavallinen” kuluttaja kysy, minkälaisissa oloissa hänen kananmunansa on tuotettu. Minä kysyn, mutta vain kananmunapakettia ostaessani. Se on kuitenkin murto-osa siitä kananmunamäärästä, mitä meikäläinen syö muun ruoan mukana.

Toki käytän myös nahkatuotteita. Luulenpa, että olen kuten suurin osa edes vähän eläimiä ja heidän oikeuksiaan ajattelevista ihmisistä. Jos valinta tehtäisiin helpoksi esimerkiksi siten, että kaikki kaupoissa myytävät kengät ja nahkatakit ja vyöt olisivatkin tekonahkaa, niin olisin siihen täysin tyytyväinen. Nyt kun menen ostamaan kenkiä, mietin ensisijaisesti sitä, ovatko ne hyväntuntuiset jalassa ja miltä ne näyttävät – en sitä, onko ne tehty nahkasta. Tämä on tietysti jonkun enemmän eettisesti ajattelevan mielestä sama kuin söisin lihaa ja niinhän se varmasti onkin. Jokaisen vain täytyy pystyä elämään valintojensa kanssa.

Itse en syö kalaa ja olen kohdannut usein esimerkiksi työpaikkaravintolassa kysymyksen ”etkö syö edes kalaa?”, kun olen kertonut, että ”en syö lihaa”. Jotkut eivät syö punaista lihaa, mutta eettisesti katsoen kanoilla tai muilla linnuilla ei kyllä ole todellakaan hyvät olot tuotantolaitoksissa sikoihin tai lehmiin verrattuna eli sillä ei ole mitään merkitystä. Tässä erotan siis lihansyönnistä kieltäytymisen terveydellisistä syistä ja keskityn vain eettisiin syihin. Joillekin kalansyöntikään ei siis ole lihansyöntiä, vaikka todistettavasti kalakin on eläin (ja lihaa) ja tuntee kipua. Se pitäisi muistaa, kun kaloja vaikka ongella rannasta nykii, että niillekin voisi suoda edes armollisen kuoleman ja tappaa saman tien, eikä jättää kitumaan ja kuolemaan sankossa, jossa ei ole riittävästi happea. En ole mikään metsästyksen ja kalastuksen fani, mutta se on kuitenkin eettisesti huomattavasti parempaa kuin sulkea eläimet laitoksiin tapettaviksi.

Ei metsästyskään silti ole useinkaan hyväksyttävää. Eläimiä haavoitetaan tai niitä jahdataan, kunnes ne joko saadaan tai ei saada kiinni, jolloin ne ehtivät kokea paljon pelkoa ja kipua ennen kuolemaansa. Usein myös mietityttää, että mitä helvetin hyötyä siitä enää nykymaailmassa monillekaan on. Ehkä joku vielä hankkii elantonsa tai ravintonsa metsästämällä, mutta pöljyyttä on minusta sanoa, että se luonto ja metsissä samoilu on niin mukavaa ja sillä perustellaan sitten se, että saadaan vähän omaa adrenaliinitasoa nostettua ja harrastettua eläinten ammuskelua. Poikani syö kalaa kananmunien ja maitotuotteiden lisäksi, koska olen laiska, enkä jaksa hänen puolestaan miettiä, mistä hän saisi tarpeeksi monipuolista ravintoa, jos ei syö mitään lihaa. Siitäkin sitten saa kuulla moitteita, kuinka teemme väärin lastamme kohtaan, koska emme syötä tai anna syöttää hänelle muuta kuin kalanlihaa. Enpä ole vielä tajunnut, että mitä pojaltamme puuttuu ja hän on kasvanut ja elänyt tähän mennessä tosi hyvin, jopa paremmin kuin lihaa syövät lapset. Ainakaan hän ei saa eläinperäisiä tauteja, kuten hullun lehmän tautia tai muuten isoa määrää bakteereja lihansyönnistä ja ehkä pysyy jopa paremmin terveenä kuin muut lapset. Vanhempana hän varmasti sitten itse päättää, syökö lihaa vai ei, jos elimistö sitä enää sitten kestääkään. Minulle olisi kuitenkin vastenmielinen ajatus käsitellä lihatuotteita, joten en niitä omassa kodissani halua nähdä. En ole varmasti ainoa aikuinen tässä maailmassa, joka kieltää lapseltaan jotain, mitä ei itsekään suvaitse ja tuskin olen pahimmasta päästä.

Eettisten valintojen teko on jokapäiväinen toiminto. En halua syödä eläimiä, joten teen valintoja. En syö karkkeja, joissa on liivatetta, koska se on eläinperäinen hyytelöimisaine, mutta samaan aikaan saatan ostaa nahkakenkiä, koska olen niin tottunut siihen. Pyrin ostamaan tuotteita, joissa ei olisi hyödynnetty eläinkuntaa, mutta se on vaikeata, koska firmojen lonkerot menevät globaalissa maailmassa aina vaan enemmän ristiin. Vähän aikaa sitten luin, että Body Shop, joka on pitkään ollut johtavia eettisiä kosmetiikkavalmistajia on ostettu suuren L’Oréalin toimesta. L’Oréalia on pitkään moitittu eläinkokeiden käytöstä ja sen lisäksi firman omistajiin kuuluu Nestlé, jolla taas on omat eettiset rasitteensa pienten ihmisten välillisenä tappajana kolmannessa maailmassa - äidinmaidonkorvike on ehkä hyvä juttu, mutta ei paskaiseen veteen sekoitettuna, jolloin se pahimmillaan tappaa pienokaisen ripuliin. Toisaalta ajan myös autoa, joka käyttää bensiiniä, joka tuodaan ties mistä, ties millaisia maahan vuotavia putkia pitkin, minkä lisäksi öljyn maailmanmarkkinahinta riippuu koko maailman öljyntuotannosta eli tuen välillisesti öljysotia ja luonnonvarojen riistoa, ympäristön saastuttamista yms. Eettiset valinnat eivät siis lopu eettisen ruoan valintaan ja ylipäätäänkin eettisen elämäntavan muokkaaminen on varmasti koko eliniän kestävä rupeama. Yritän päivittäin muistaa ajatella näitä asioita ja vaikuttaa omalla pienellä panoksellani, jotta ehkä joskus omilla lapsillani tai heidän jälkeläisillään olisi vielä vähän enemmän tiedostavampi ja eettisempi elämäntapa.

ruisleipää nenästä

Joskus mulla menee ruisleivän paloja nenäonteloon ja sit niitä yrittää epätoivoisesti joko sieltä niiskuttaa nieluun tai niistää ulos. Äsken niistin ulos. Vähän outo tunne nenäontelossa.

Herätessäni ennen seitsemää oli kans outo olo. Tai no ei oikeastaan, tiesin, että nyt on kahvinpuute. Rakas poikani nukkui 12 tuntia. Aika heikkona taitaa olla, kun ei saanut oveaan auki. Vatsatauti vaivasi koko viikon ja vihdoin eilen, kun alkoi se helpottaa, niin nousi kuume. Nytkin se tuolla vaan makaa ja kattoo lastenohjelmia. Lapsi on kyllä jo oikeesti sairas, kun se ei jaksa ees leikkiä. Aikuisilla on siinä oppimista - aina pitäis jaksaa sen verran, että leikkii!

Olo on kyllä välillä hyvinkin aikuinen. Välillä taas ei. Välillä nimittäin innostuu jostain ihan suunnattomasti, eikä osaa sitä selittää. Eilen esimerkiksi pogosin innoissani, kun sijoitin jälleen yhteen levyyn ja ostin J.M.K.E.:n Mälestusi Eesti NSV-st -levyn, jolla Villu ja uusin kokoonpano soittaa bändin 20v-juhlavuoden kunniaksi vuoden 1986-87 ensimmäisiä vain kaseteilla julkaistuja biisejään. Meininki on hienoa, vielä kun tuosta eestin kielestä ottaisi selvän. Kannetkin on hienot, DIY-hengessä sirpaleiset ja käsintehdyn näköiset.

Sain myös vihdoin Rautiaisen Timpan sinkun, jonka aloituskappale soi sit eilisillan päässä, kun sitä päivällä muutaman kerran kuuntelin. Punainen viiva -kipale on ehtaa Niskalaukaus-meininkiä, vaikka onkin eri kokoonpanolla tehty. Jotain ihme sälää sieltä väleistä kyllä löytyy ja intro on mielenkiintoinen kasari-kosketinsoitinvinguttelu. Mut kun Timppa alkaa laulaa, niin se on vaan hienoa - jokin siinä meikäläiseen vaan aina iskee. Se on jotenkin niin vakuuttava siinä mitä se tekee. Ja ihan vivahteikkaastihan se laulaa. Sinkun toisena kappaleena on Pohjoisen taivaan alla ja minun mielestä se kumartaa ihan hienosti Leevi and the Leavingsien versiolle. Timppahan pisti sinkun kanteenkin pelkästään Göstan tiedot säv&san&sov, jotta teostot menee oikealle miehelle, eikä heille. Tai no oikean miehen perikunnalle, mutta silti. Jee, levyä odotellessa.

Sijoitin rahaa myös muistoihin, vielä kun sitä rahaa on ;-) Korjautin nimittäin '80-luvulta olevan videokameran, jolla on tehty monet leffat ja kuvattu monet hävettävät pätkät (ja tuhottu ne seuraavana aamuna). Lähinnä korjautin kameran siksi, että meillä on siellä tuntikausia videoita rakkaan poikamme odotuksesta ja syntymän jälkeisistä parista ensimmäisestä vuodesta. Sen jälkeen kamera teki lakon. Nyt se on kunnossa ja on ollut ihan hauska katsella videoita, vaikka en itse niihin olekaan vielä kauheasti jaksanut keskittyä. Tarkoituksenani on nimittäin ruveta siirtämään kyseisiä 8mm-kassuja tietokoneelle ja DVD-levyille. Sitä tarkoitusta varten piti vielä hankkia boksi, jolla kuva napataan ja tietty editointiohjelma. Mielenkiinnolla odotan, mitä siitä hommasta tulee vai tuleeko mitään.

Tietää muuten tulleensa vanhaksi tai aikuiseksi, kun miettii perjantai-iltana, että ottaisko oluen ja ei sit otakaan, kun ajattelee, että seuraavana aamuna vois olla väsy ja heikko olo ja masu pipi. Siis yhdestä oluesta! No, parempi vissiin olla ottamatta, jos tommoisia miettii. Isäni olutlakkokin jatkuu jo neljättä kuukautta, mikä on hienoa. Se on muuten jännä, että vaikka ei dokais yhtään, niin jotenkin lauantaiaamuna on aina tämmönen "krapula", jos ei muusta niin kahvinpuutteesta. Ja sit sunnuntaina on aina "sunnuntaiolo", jokin outo haikeus ja tympeys ja kuin koko viikon väsymys kaatuisi päälle ennen maanantaita ja taas uutta arkea...

Ihme tyyppejä

Kävin tuossa autoilemassa ostamaan keskustan apteekista yskänlääkettä ja liikenneympyrään mentäessä pysähdyin ennen suojatietä, siis ihan kokonaan pysähdyin, ja osoitin kädellä semmoiselle keski-ikäiselle naiselle, että kävelepäs vaan suojatien yli, minä odotan. No, tämä täti katsoi vähän aikaa minun suuntaani, mutta kääntyikin sitten yllättäen ympäri ja tuijotteli muualle, niin kuin hänellä ei ois ollut aikomustakaan mennä suojatien yli. Taakseni kerääntyi autoja ja rupes tympimään, joten lähdin sitten ajamaan. Katsoin vielä peilistä, että kun kaikki autot olivat menneet, niin täti lähti kävelemään suojatien yli. Ja ei ollut eka kerta kun kävi noin. Ihme tyyppejä tuommoiset. Ens kerralla ootan ihan uhallani niin kauan, että menee yli, jos ei rupea hävettämään sitä ennen tai takana olijat töötöttämään torviaan. Ne on kyllä kans ihme epeleitä, joilla on tarve paukuttaa torvea, jos sattuu esimerkiksi a) auto sammumaan liikennevaloihin, b) pysähtymään ja odottamaan, että kaikki jalankulkijat ovat ylittäneet suojatien tai c) vaihtamaan kaistaa jonkun eteen. Ihan niinkuin minä tahallaan haluaisin häiritä heidän kulkuaan.

Timo rautainen & yrjölaukaus

Huolimatta rahahuolista, olen tilannut levyjä. Yksi niistä ilmestyy huhtikuun lopussa. Sen on väsännyt niskalaukauksella aikoinaan minut valloittanut Timo Rautiainen ja hänen mielenkiintoiselta vaikuttava bändinsä, jossa on Bodom-miestä, Nightwish-virtuoosia, jazz-äijää, entinen Niskis-basisti ja vielä yks näyttelijänä paremmin tunnettu heppu. Sinkku Punainen viiva kertoo kuolemasta elämässä, olipa se sitten minkä kuolema tahansa. Sanojen takana on häärännyt tuottajanakin toiminut Jarkko Martikainen. Kakkosbiisinä sinkulla on Göstan Leevi and the Leavings -klassikko Pohjoisen taivaan alla. Sinkkukin on tilauksessa, mutta levyä odotan vielä enemmän.

Mirolla on muuten mahatauti. Eilen sain rakkaalta vaimoltani puhelun, että Miro oli ripuloinut päiväkodissa housuunsa. Kävin hakemassa pojan kotiin, joka hoki koko matkan, että hänellä ei ole vatsatautia. Kotipihalla hän vielä aneli minulta, että ei kerrota äidille, että tuli ripuli. Sama jankkaus jatkui kotona. Illalla oltiin sit rupeamassa iltapuuron syöntiin, kun ilme muuttui oudoksi ja poika kävi äidinsä kannattelemana tyhjentämässä tavarat myös yläpäästä eli huusi valkoiseen torveen, kuten yksikin herra oksennusta kuvaili. Tai kuten tänään töihin ja esimiehilleni ilmoitin - "tuulee molemmista päistä". Jospa se siitä. Veemäistä vaan, kun pitää herätä miettien, että kenelle kaikille pitää ilmoittaa. Päiväkotiin, neuvolaan, töihin...ja hoitoapuakin ehkä huomiseksi vai kirjoittikohan se neuvolatäti mulle kaksi päivää sitä sairaan lapsen hoitovapaata tai oliko se nyt virallinen ilmaus vapaata sairaan lapsen hoidon järjestämiseksi. Anyway, let's not björk anymore!

yskänlääkettä, nam

Ostinpa koemielessä Olvin "Maku - Kevyt Salmiakki-Kola" -juomaa. Oottekos joskus maistanut semmoista yskänlääkettä, jossa oli vähän ehkä tuommoinen salmiakki-kolamainen vivahde? No viddu, Olvin Maku maistuu just siltä. Puolitoistalitraa yskänlääkettä, huhhuh.

valkoiset autot

Valkoiset autot pitäisi kieltää lailla Suomessa. Onkohan kukaan onnettomuustutkija havainnut yhtäläisyyttä onnettomuuksien ja valkoisten autojen välillä? Varsinkin täällä Pohjois-Suomessa, jossa lumipenkat ovat korkeita ja valkoisia, on veemäistä joutua läheltä piti -tilanteisiin, kun havainnointi on hitaampaa, kun jotkut urpot ajaa lumenvärisillä autoilla. Saatana. Ja ne kokovalkoisissa kulkevat jalankulkijat ovat itsemurhakandidaatteja.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki...

Yhdessä kuljetaan. Välillä alamaissa, välillä fiiliksissä. Raha-asiat alkoivat viimein viime viikolla ottaa päähän, kun piti ruveta miettimään elatusavun maksamista. Surkeimmissa ajatuksissa vertasin sitä sakkoihin, joita en ole ansainnut - enhän mielestäni ole tehnyt mitään pahaa. Parhaimmillaankin olen todennut, että onneksi se menee oikean ihmisen, jälkeläiseni hyväksi. Silti jonkinmoista ahdistusta aiheuttaa se, että kun tottuu jonkinlaiseen elämäntapaan, niin siitä peruuttaminen ei tunnu kivalta. Miettikää nyt itse tätä kuviota:

Tarina alkaa noin vuosi sitten...
- avioliitto on menossa karille, yksinäisyys painaa
- monen kuukauden ahdistuksen ja yksinäisyyden jälkeen tapaat vanhan tutun ja vietät kolme viikkoa enemmän ja vähemmän kimpassa ollen
- yhden kerran ehkäisy jää väliin, kun känni painaa päälle, järki ei lyö ja erehdyn vielä luulemaan yksiä pillereitä toisiksi pillereiksi, joita ne eivät ole, mutta jälkiehkäisyä käytetään, tosin jostain syystä - kohtalo? - liian myöhään
- suhde päättyy, kun kemiat eivät kuitenkaan kohtaa tarpeeksi ja vaimokin mielessä kummittelee
- vaimon kanssa löytyy uusi sävel, vaikeuksien kautta voittoon, niin sanoakseni
- saan kuulla, että saan suunnittelemattoman avioliiton ulkopuolisen lapsen, ellei nainen päädy toiseen ratkaisuun - sanon, että se on hänen päätöksensä ja hyväksyn mitä hän päättääkin, mutta totta kai myönnän isyyteni
- vaimoni tulee myös raskaaksi
- saan kuulla, että saan sitten kaksi lasta kahdelta eri naiselta
- sekava syksy, ahdistustakin, mutta ydinperheeni kuitenkin taas koossa ja elämä ok
- tyttö syntyy ja käyn/käymme sitä katsomassa
- alan maksaa joka kuukausi n. 200 euroa elatusapua

Ei siinä mitään - jos lapsen tekee, on siitä huolehdittava. Silti välillä tuntuu siltä, että minulle ei todellakaan annettu valinnanvaraa. Minkäs minä sille ajatukselleni voin. Sen taakan kanssa sitten pitää elää ja siitä ilosta maksaakin ainakin seuraavat 18 vuotta. Jos aiemmin olen elänyt keskiluokkaista elämää käyttäen 200 euroa kuukaudessa omaan elämiseen, niin jatkossa se menee tytölleni, joka elää toisessa kodissa. Toivottavasti hän hyötyy siitä rahasta enemmän kuin minä olisin hyötynyt - itse asiassa todennäköisesti näin onkin. Tämä asia on loppuun käsitelty ja nyt en enää tästä aio marista.

Kulunut viikko on muutenkin ollut jokseenkin rasittava. Poikaani pitkään vaivannut yskä vaivaa häntä yhä ja se on tarttunut minuunkin. Henki ei kulje kunnolla, koko ajan saa yskiä ja niellä keukoista nousevaa moskaa. Viikonlopusta olisi odottanut mukavaa lepoa, mutta mitä vielä, väsymystä ja huonoa oloa - ja tappelua pojan kanssa. Ensin perjantai-iltana tein vähän liian tehokkaasti lumitöitä ja lapioin poikani pienen lumikasan huushelvettiin. Siitäkös riemu repesi - hirveätä huutoa ja karmeata itkua ja "Minä vien sinut vankilaan!" -huutoja ja pahaa mieltä sekä minulla että pojalla. Äiskä sai mennä nukuttamaan. Lauantai meni vissiin vähän paremmin, mutta sunnuntaina taas hirveä tappelu, kun kyllästyin pojan vinkunaan ja vinguin takaisin ja poika yritti lyödä rikkaimurin metallisella tangolla minua, jolloin otin tangon pois, panin kaapin päälle ja huusin, että minua et hakkaa. Poika tietysti repesi taas, vielä pahemmin kuin perjantaina ja ihme kyllä olin sen jälkeen suht coolina, vaikka sainkin kuunnella puoli tuntia raivoa ja nyyhkytystä ja "Kun minä olen iso, minä vien sinut vankilaan! Minä rikon koko talon lapiolla! Minä otan kaikki tavarat ja menen äidin kanssa mummolaan, sinut minä vien vankilaan!" jne. Sain kuitenkin rauhoitettua pojan, syötettyä iltapuuron ja nukutettuakin.

Viikon keskivaiheilla muuten käytiin elokuvissa rakkaan vaimoni kanssa, mikä oli kivaa vaihtelua. Leffa alkoi jo viideltä, joten ehdittiin käydä sillä välin, kun poika oli mummolassa hoidossa. Leffa oli nimeltään Match Point ja enempää sen juonesta paljastamatta voisin todeta, että kun se loppui, niin tuli tavallaan oikeamielinen olo siitä, että olen minä sentään paremmin tämän parisuhde-lapsi -kiemurani hoitanut, kuin voisi ;-)

Niin, käytiinhän me kattomassa Tytti-tyttöäkin. Se katteli mua ihmeissään. Lähinnä kaipaili tissiä. Semmosiapa ne nuo rääpäleet on.

Vaimoni yllätti minut eilen hienolla itsetekemällään isyyspakkauksella. Se oli oikeasti ihana juttu, hienosti mietitty ja kaikin puolin mahtava juttu. Oon minä onnenpekka, vaikka oonkin tyhymä Jarkko.

Tehtaan varjossa

Onko sinulla ilmavaivoja? Muuta Purolaan. Täällä saamme nauttia UPM:n paperitehtaan tuoksuista - tunnettuahan on, että raha haisee. Piereminen voi olla kiusallinen vaiva, mutta Purolassa voit poksutella ihan rauhassa, ainakin ulkotiloissa. Jos sisätiloissakin pierettää, niin aukaise vain ikkunat ja tuuleta urakalla. Pienellä präntillä: Tehdas ei haise joka päivä vaan ehkä kerran viikossa.

Joku kertoi, että Purolassa ei ole kesällä paljon sääskiä, koska tehdas vaikuttaa niihin jotenkin. Jotain väreilyä ilmeisesti on ilmassa. Kakanhajuista väreilyä.

Saunailta

Vietinpä tuossa viime perjantaina saunailtaa Böhém-veli Idean kanssa. Känni-katastrofin ainekset olivat käsissä:
- en ollut ollut kännissä viime vuoden lokakuun jälkeen
- en ollut nauttinut sixpackia enempää olutta tänä vuonna
- en ollut nauttinut oluen olutta yli kuukauteen
- en ollut viettänyt saunailtaa Böhém-veljen kanssa aikoihin
- poikani oli mummulassa yökylässä

Olihan meillä hauskaa ja fiksuina miehinä juotiin saunassa jopa ykkösoluet kolmen keppanan kyytipojaksi. Syötiinkin, ainakin vähän, mutta pääasiassa juotiin. Olutta tosin vaan, mutta ei sitä näköjään vanha jaksa. Hauska oli jutella ja hauska oli nauraa - vanhat Känni-lehdet olivat huippuja. Levyjä kuunneltiin ja jauhettiin kakkia. Neljän aikaan mie jo nukuin säkkituolissa. Yhdeksän aikaan seuraavana iltana sain syötyä lämmintä ruokaa. Mahakipu vaivasi sunnuntaina. Maanantaiyönä kakkasin ilmaa ja nestettä. Tiistai on nyt ja elämä voittaa, vaikka väsyttääkin. Ei kyllä jostain syystä tee mieli kaljaa, enkä taida humalaan erehtyäkään vähään aikaan.

Törttöilijä

Tänä aamuna tuli taas vähän törttöiltyä auton kanssa. Käytiin keskustan Anttilassa ja lähdettiin sit sieltä ajamaan kohti Prismaa, mutta en päässyt ekasta risteyksestä kääntymään vasemmalle, joten päätin, että toisesta mennään ja risteyksen jälkeen panin vilkun päälle ja katsoin peileistä, että hyvin pääsee vasemmalle kaistalle. No, tumppasin siihen väliin ja takana tullut töötötti sitten - ihan syystäkin. Kiroilin sille silti ääneen, että "v****u, näytinhän mä vilkkua!" No, aina ei liikenteessä oo helppoa.

Mentiin sit Prisman pihalla ja koska bensavalo vilkkui, niin ajoin ensin tankkaamaan. Tankkailin siinä aikani ja sit se eka kerran naksahti poikki se bensantulo. Painoin vähän hiljemmin, että tankataan nyt kerralla kunnolla ja kattelin siinä ties minne miettien ties mitä ja yhtäkkiä alkoi kuulua jostain lirinää. Bensa valui tankin suulta auton reunaa pitkin maahan, kun olin tankannut vähän liikaakin. Hyi mua. Hävetti ja syystäkin, joku täti jäi oikein mollottamaan, että mitä se tuokin bensaa maahan lorisuttelee, mutta en minä tahallaan. Ei sitä onneksi tainnut maahan mennä kuin ehkä joku desi ja sekoittui sitten lumeen. Kädet haisi bensalle ja autokin vähäsen.

Tässä välissä piti luonnollisesti käydä käsien pesulla, koskapa olen joskus vähän liiankin tarkka käsihygieniasta, tosin voiko liian tarkka ollakaan, koska käsien kautta kuitenkin leviää monet tauditkin ihmisten välillä...

No, se tästä ois vielä puuttunut, että oisin kaupassa ajellut ostoskärryillä jonkun päälle, mutta onneksi ei osunut.

Ei vaihteeksi mitään erityistä sanottavaa

Olipas pitkä viikko, siltä ainakin tuntui. Sitä myös työkaverin kanssa pohdittiin. Oli muutama aika hiljainen päivä töidenkin osalta, joten siksi päivätkin kai mateli.

Blogiinkaan en ole jaksanut juttuja väsätä, kun ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Mieluummin sitten kommentoinut muiden juttuja niiden blogeissa.

Miro ollut koko viikon flunssassa. Itellä ollut koko ajan kans semmoinen olo, että kohta iskee. Saa nähdä, iskeekö nyt, kun viikonloppu alkoi.

Leikkasin mun fledan tai no Laura pääasiassa leikkasi. Tuli aikas lyhkänen ;-) Miro oli vähän huolissaan, että kasvaako se iskän tukka takaisin, kun mun staili on taas vaihteeksi a) partainen skinhead b) siperialainen rangaistusvanki (appiukon mukaan) c) moottoripyöräjengiläinen d) melkein kalju hevari. Tai sit vaan e) kesätukka. Noh, kommentit siitä ovat olleet "aika lyhkänen siitä tuli" (Laura), "tuntuu karmealta" (Miro) ja "ihan liian lyhyt, näyttää joltain...koiralta!" (äitini).

Battlestar Galactican kakkoskausi katottiin loppuun ja se meni nyt tauolle. Höh. Se kyllä vähän jankkasikin paikallaan. Jospa ne keksii taas jotain mielenkiintoista ens kaudelle, joka alkaa maailmallakin vasta lokakuussa. Siinä vaiheessa mullakin on jo kolme lasta. Liekköhän siinä vaiheessa tietää jo siitäkin, jatkuuko työt vuoden vaihteen jälkeen vai ei...

Huomenna tulee Tottenhamin peli Canal+lta. Pitäisköhän kutsua vanha kamu kylään, kun ei oo nähnyt taas ketään vähään aikaan. Työkaveri on ollut oikeastaan ainoa kodin ulkopuolinen kaveri, jota oon nähnyt. Se on kyllä mukava tyyppi sekä työkaverina että muutenkin, mutta vois olla ihan mukava nähdä muitakin kavereita. No, ehkä yks tulee ens perjantaina saunomaan.

Niin ja onhan mulla yks kaveri, jota oon nähnyt. Se on mun tyttären äiti. Ehkä se elämä tästä rullaa etiäpäin. Nyt pitää kyllä mennä nukkumaan ja halimaan vaimoa.

Tyttövauva tulla tupsahti

Tänään tosiaan tapahtui tämmöistä: Tyttövauva tulla tupsahti, toinen taapero tälle tyypille.

Kävin äsken pitelemässä "Tytti Kyllikkiä" sylissä ja sain pidettyä pääosin rauhallisenakin. Suloinen vauva, mutristeli suutaan, vähän inisi ja pääosin nukkui (enkä uskaltanut liikkua pitkään aikaan ;-)) Äiskänsä oli ihmeen pirteän oloinen, vaikka urakka oli ollut kova. Ilo ja onni paistoi kasvoilta, vaikka onhan odotettavissa vielä monenmoista hormonimyrskyä ja arjen ahdistusta.

Totesin siinä pienokaista pideltyäni tytön äiskälle, joka ei siis ole vaimoni, että hienon tyttären teki ja tämä kiitteli puolestaan omaa osuuttani, vaikka se vaatimaton olikin. Eiköhän tässä elämässä kuitenkin tule riittämään aikaa jaettavaksi myös tämän tytön tyllerön kanssa, vaikka ei varsinaisesti perhe-elämää tulla yhdessä viettämäänkään.

Joku voi miettiä toki sitäkin, että pitäiskö minua nyt onnitella vai onnitella kaikesta huolimatta, joten todettakoon, että saa onnitella. Kaikesta huolimatta tai juuri siksi.

Ärsyttäviä sanontoja mainoksista

Mikähän se on, että vaikka tiedostaa, että joku sanonta, joka tarttuu jostain mainoksesta on sellainen, että sitä ei ns. fiksu ihminen toistelisi, niin silti sitä toistelee (vähintäänkin mielessään)?

Tarkoitan esimerkiksi lausahduksia kuten "Elämä on" ja "Nälkä, se ihana tekosyy". Onhan niitä muitakin. Kirotut markkinamiehet. Noita kun sitten erehtyy joskus ääneen sanomaan, niin tuntee itsensä tosi epä-fiksuksi. Huomaatteko, käytin epä-liitettä, koska en myönnä olevani tyhmä. Vaikka olenkin, ainakin välillä, kun karjun pojalleni.

Tuossa joku päivä tuli vastaan tyyppi autolla ja sillä oli "Elämä on"-pipo. Sit näin samanlaisia pipoja kaupassa. Taitaa olla kohta samanlainen junttimuoti tuokin, kun oli aiemmin Kajaanissa semmoiset Suomi-leijona -paidat. Huhhuh, tämmöstä täällä korven keskellä.

Tämän päivän soundtrack

Mun harrastus on musiikinkuuntelu, mut siihen tuntuu vaan olevan liian vähän aikaa keskittyä nykyään. Liian usein musiikki jää meikäläiselläkin taustameluksi, josta ei erota sanoja ja sanomaa, mistä syystä täytyykin sit kuunnella enimmäkseen korvia miellyttäviä melodioita, jotka vahvistavat tunnetiloja ja piristävät tai rauhoittavat tilanteen mukaan.

Misery Inc. –yhtyeen Random End –levy on soinut autostereoissa jo pari viikkoa. Vaimo ei vaan siitä tykkää, joten kuuntelu rajoittuu omiin ja poijan kanssa kuljettuihin matkoihin. Musa on melodista heviä tai "rikasta rässiä" (viitaten thrash metal –tyyliseen räimeeseen ja sen rikastamiseen hienoilla laulumelodioilla ja muulla kikkailulla) ja yks pointti kuuntelun aloittamisessa on ollut laulajapoika Nikon liittyminen bändiin. Misery Inc.:ssä on lisäksi toinenkin laulaja, joten tyypit pystyy sekä levyllä että livenä laulamaan ja murisemaan vuorotahtiin tai moniäänisesti mikä on hienoa. Biisit ovat tarttuvia ja toistaiseksi en ole kyllästynyt levyyn oikeastaan ollenkaan.

Tenhi-yhtyeen Maaäet-levy on soinut kotitietokoneessa ja viime viikolla myös työpaikan tietsikan kajareista aamutuimaan. Musa on synkänpuhuvaa, ja kuulostaa kansanmusiikin ja Ismo Alangon rauhallisemman puolen yhdistelmältä (tämä ei siis liity Ismo Alankoon muuten mitenkään) omalaatuista tunnelmointia, joka vaatii mielestäni hiljaisuuden ja keskittyneen olotilan parhaimman nautinnon saavuttamiseksi. Se voi tietyssä tunnetilassa olla jopa synkkää ja ahdistavaa, mutta toisessa taas haikean kaunista. Sitä pitää kuunnella nimenomaan levynä, eikä biisi sieltä biisi täältä –meiningillä esimerkiksi autostereoista. Levy tulee varmasti pysymään pitkään tunnelmointimusiikkina vaikka sitten kirjoitushetkien taustalle, kuten nyt.

Scandinavian Music Group –yhtyeen Hölmö rakkaus, ylpeä sydän –levy on soinut kotistereoissa ja vähän autossakin vasta pari päivää, kun sen rakkaalle vaimolleni Auroran nimipäivälahjaksi hankin. Melodista, raikasta suomipoppia, jossa on kiinnostavia tarinoita ja hyvät laulumelodiat. Tää on sit sitä meidän perheen yhteistä musiikkia.

Paarma-yhtyeen/artistin Pidä liekkis –levy on joka hetkeen sopivaa rytmikästä, riemukasta ja leppoisaa reggae-tyylistä musiikkia, jonka sanoituksissakin on terää. Ollut enemmän ja vähemmän voimasoitossa jo viime kesästä lähtien ja sekä vaimolleni että minulle yksi tärkeimpiä viime vuosien julkaisuja.

Bloc Party –yhtyeen Silent Alarm –levy on jäänyt vähän vähemmälle albumikuuntelulle, mutta muutamat biisit ovat suorastaan syöpyneet tajuntaan. Brittipoppia, funkkia, rokkia, punkkia ja The Cure –tyylistä venkoilua (ainakin laulumelodioissa) sekoittavat makoisan sopan.

Mokoma-yhtyeen Kuoleman laulukunnaat –levy on ollut soittolistallani jonkun aikaa. Autossa se toimii, töissäkin se toimii (jos kehtaa huudattaa tarpeeksi kovalla), mutta kotona se ei toimi, kun ei saa kuunnella tarpeeksi lujalla, jos vaimo on paikalla. Ongelmansa kullakin. Tää ei ehkä taas sitten toimi semmoisessa kuuloke-kuuntelussa ainakaan mulle, koskapa hyökkää pääosin päälle aika lujaa, joten kuuntelu on muutenkin jäänyt alkuinnostuksen jälkeen vähän vähemmälle. Nyt meluaa tossa taustalla, kun vaimo ja poika lähti käymään mummolassa. Livenähän tämä bändi pitäis tietty nähdä ja kokea.

Kuplii alla, mutta siirtyneet jo hyllytavaraksi:
Fall of the Leafe –yhtyeen Vantage-levy on jäänyt hieman viime vuonna kolahtaneen loistavan Volvere-levyn varjoon, enkä ole levyä sisäistänyt tarpeeksi…
Diablo-yhtyeen Mimic47-levy oli Mokoman uutuutta odotellessa tehty heräteostos ja jäi Mokoman saavuttua hyllyyn lojumaan, mutta odottaa parempaa aikaa, koskapa kuitenkin jätti mieleen hyvän yleiskuvan…
I Walk The Line –yhtyeen Desolation Street –levy on loistava melodinen punk/rock-pläjäys, mutta siirtyi levyhyllyyn Diablon kanssa odottamaan uutta esiintuloaan, joka on kuitenkin jossain vaiheessa odotettavissa, sen verran hienosta julkaisusta on kyse…
Coheed and Cambria –yhtyeen sekalainen tuotanto jäi liian sekavaksi, eikä mikään kuulemani albumikokonaisuus ole oikein vakuuttanut…mutta kun saisi koottua biisejä useammilta levyiltä yhteen, niin saattaisi saada aikaiseksi oikein superhyvän kokoelman modernia progea…

Viime aikoina hylätty hyllyyn:
Lapko-yhtyeen Scandal-levyllä on hieno hitti, mutta muuten en muista siitä mitään, eikä se sytyttänyt juuri yhtään, joten voisi sanoa rahan tuhlaukseksi, ken tahtoo...
Combat Rock Sound –kokoelmalevy ei sytyttänyt, liian sekalaista punkin räimettä, eikä sitten kai ihan meikäläisen makuun...mut ei ollu kyllä kallis...
Korn-yhtyeen See You On The Other Side –levyä kuuntelin aikani lähinnä töissä, mutta siitä ei kohonnut esiin oikein muita ajatuksia, kuin "ihan ok" ja siksipä se lojuukin nyt levyhyllyssä ja sinne myös pölyttymään jäänee...

Huvittavana (?) yksittäistapauksena mainittakoon:
Bat & Ryyd -yhtyeen Ehtaa tavaraa -levy vuodelta 1989 löytyi eilen Riekkolasta entisestä huoneestani, kun Miro kaivoi isäni eli ukin kanssa kaappeja. Miro kiinnitti huomion piirrettyihin kansiin ja sitä höpötystä kuunneltiin eilen yksi levynpuolikas. Aika huonoa huumoria, mutta kuitenkin.

Lehti-ilmoituksia

Sainpa naurut, kun luin tämän päiväistä Kainuun Sanomat –lehteä kahvin kera. Kahvi ei onneksi ollut suussa, joten ei pärskähtänyt pöydälle. Itse asiassa en kyllä tiedä, mikä siinä oli niin hauskaa, mutta naurattipa vaan. Jaa että mikäkö? No, Sekalaista-ilmoituspalstalla oli semmonen selvästi erottuva pikkuilmoitus, jossa luki ensin isommalla, että ”Jeesus rakastaa sinua.” Sen jälkeen alla pienemmällä: ”Olen rakastunut uudestaan Jeesukseen Kristukseen. Aulis”. Joo, onhan se tietysti hienoa, että haluaa tuolla lailla ilmoittaa uskoon tulostaan, mutta tuossa on niin monta asiaa, jotka meikäläistä kai sit naurattaa.

Ensinnäkin mä oon aina ihmetellyt sitä, että miksi kristityt uskovaiset puhuu Jeesuksen rakastamisesta. Nämä samat henkilöt, jotka eivät välttämättä kehtaa julkisesti sanoa rakastavansa puolisoaan tai lapsiaan tai ystäviään, sanovat, että minä rakastan Jeesusta, tyyppiä, joka eli 2000 vuotta sitten ja oli väitetty Jumalan poika. Miks ne ei vaikka sano rakastavansa Jumalaa, se ois kuitenkin mun mielestä enemmän semmoinen abstrakti ilmaisu todellisesta uskosta kuin se, että rakastaa joskus elänyttä tyyppiä, joka koki marttyyrikuoleman ja jota sitten jotkut tarinoitsijat alkoivat pitää Jumalan poikana.

Mun mielestä yksi kaikkien aikojen elokuvakohtauksia on Priest-elokuvassa, jossa katolinen pappi, joka on homoseksuaali, katsoo Jeesus ristillä –patsasta ja valittaa sille huutaen ja itkien, kun Jeesuksen alaston vartalo on niin kiihottava. En tiedä, miten tämä nyt Aulikseen liittyy, tulipahan vaan mieleen.

Julkaisisikohan muuten Kainuun Sanomat tyypin ilmoituksen, jos se kuuluisikin, että "Saatana rakastaa sinua. Olen rakastunut uudestaan Saatanaan. Aulis".

Tuli mieleen, että voihan tietysti olla kyseessä joku harhautus. Ehkä joku rasittava pimu on piirittänyt Aulista ja tää pimu on vaikka joku ateisti tai ei muuten ymmärrä uskovaisia, joten Aulis aatteli, että päästäänpähän tuostakin nyt kerta heitolla, eikä tartte ees selitellä mitään. Tai sit Aulis vaikka haluaa jättää ryyppyporukkansa ja jättää lehden sopivasti auki sammuneiden kamujen nähtäville ja hipsii kotio. Onhan näitä urbaaneja legendoja tyypeistä, jotka ovat kuulemma julkaisseet kuolinilmoituksensa lehdessä, jotta velkojat ja muut vainoajat jättäisivät rauhaan.

Alakasi talavi riittää pikku hilijaa

Olette kaikki suomalaiset varmaan kuulleet golf-virrasta, joka lämmittää ihanasti tätä meidän pohjoista kotimaatamme? Moni teistä on varmasti huolestunut ilmastonmuutoksista ja napajäätiköiden sulamisesta? Jaa, saiskohan sitä lämpöä vähän tänne Kainuun perukoillekin. Nyt on kuitenkin jo maaliskuu, kaheksatta päivää mennään ja aamukuudelta silti -28.5 astetta pakkasta (sekä kodin että auton mittarissa). Mie oon kyllästyny palelemaan!

Entäs jos ilmastonmuutos vaikuttaakin niin, että meretkin vellovat vähän miten sattuu ja golf-virta ei enää tuokaan lämpöään kohti pohjolaa? No, ei se vielä ole realiteetti, mutta mietinpähän vaan. Tai ehkä pohjoinen pallonpuolisko voiskin jäätyä ja pohjoisnavasta tulis uusi antarktis, kun se eteläinen napa kuulemma sulaa aika saatananmoista vauhtia. Mut jäiskö tänne maapallolle sitten tarpeeksi elintilaa, jos pohjoinen jäätyy ja etelä sulaa? Tämmösiä mie tääl mietin töissä kahvintippumista odotellessa.

Maailman tylsintä urheilua

Olympialaiset oli ja meni, mutta eilen silti anoppilassa/appilassa katottiin vähän ohimennen Salpausselän mäkihyppäjäisiä. Voi herran jestas, että siinä on kammottava urheilulaji. Siinä ei toimi sitten mikään. Urheilijat ovat piiloutuneet rumien vartalonmyötäisten hirveänväristen pukujensa suojiin ja kasvotkin ovat peitettyinä kypärän ja lasien ja jopa jonkinlaisten kuonokoppien alle. Selostajat ovat täysin tyhjänpäiväistä jankkia jauhavia setiä, joiden äänenpaino muuttuu, kun hyppääjä lähenee alastuloa. Koko suoritus koostuu siitä, että ensin tyyppi oottelee valmentajansa kädenheilautusta ehkä kymmenen sekkaa ja kamera kuvaa sitä tyyppiä, kun se hivelee suksien siteitään ja kypärän nauhaa ja pyyhkii räkää nenästä. Samaan aikaan ruudulla vilkkuu nuolia ja numeroita, jotka kertovat, että paljonko tuulee ja mistä. Sit se valmentaja heilauttaa kättä ja tyyppi lähtee valumaan mäkeä alas, ponnistaa ja lentää yhteensä ylhäältä alas ehkä viistoista sekkaa. Jutun kliimaksi on, kun se tulee alas ja selostaja joko jatkaa samalla monotonisella selostuksella tai korottaa ääntään mylviväksi, jos suomen poika menee pitkälle tai laskee molotuksen äänentasoa entisestään ja toteaa lakonisesti, että suomen poika ei aivan onnistunut. Sit ne urheilijat laskettelee hetken matkaa tasaisella, kunnes pysähtyvät. Jos meni hyvin, niin ne heilauttaa kättään, mut jos meni keskinkertaisesti tai huonosti, niin ne on niinku että no mä tulin alas, sou wot. Sit jos joku pöljä menee haastattelemaan niitä, niin niillä ei oo muuta sanottavaa ku ihan hyvä hyppy tai olen muuten tyytyväinen, mutta ois voinut mennä pitemmälle. Voi perkele. Kuka tuommosta paskaa jaksaa katsoa? Kattokaa hyvät ihmiset jalkapalloa, se on urheilua. Valitkaa joukkue ja seuratkaa sen otteita vuodesta toiseen ja nauttikaa tai kärsikää, aina kun olette 90 ja risat minuuttia nähneet vihreän veran shakkia ja on päätösvihellyksen aika. Siinä ajassa ehtii tapahtua vaikka sun mitä.

Mies mustissa

Mä olen mies mustissa, mutta Johnny Cash oli Mies Mustissa. Elämäkertaelokuva Walk the Line on hieno tapaus. Kävimme sen katsomassa rakkaan vaimoni kanssa ja itse sain suurta nautintoa monestakin asiasta. Näyttelijät Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon olivat aivan loistavia. Musiikki oli hienoa. Tunteellinen rakkaustarina tuntui aidolta ja katkeransuloiselta. Karismaattinen hahmo heräsi henkiin karismaattisen näyttelijätyön voimin ja se oli täyttä elämänmakuista rock’n’rollia, vaikka itse musiikki olikin countrya tai mitä liekin, kun en asiantuntija ole. Elokuva oli mielestäni ”oikea” rakkaustarina sliipattujen ”romanttisten” elokuvien sijaan. Rakkaus on paljon muutakin kuin intohimoa tai ihania asioita. Rakkaus raatelee. Oikea rakkaus vaatii ystävyyttä ja ymmärrystä ja anteeksiantoa. Se vaatii nöyryyttä. Paras viime vuonna näkemäni rakkauselokuva oli Suoraan seinään (Gegen die Wand) ja uskallan jo väittää, että tämän vuoden valtikan saa Walk the Line. Menkää kattomaan se hyvät ihmiset.

Markkinarako

Katsoimme vaimon kanssa perjantai-illan hämyssä elokuvan nimeltään Broken Flowers. Se oli hauska ja suloisenkarhea road movie poikaansa etsivästä äijästä, jota näytteli kuin rooliin luotu Bill Murray. Siinä Jarmuschin Jimin visioimia kauniita maisemakuvia katellessa, Murrayn ajellessa ympäri maata ja leppoisan musan soidessa alkoi välillä tuntua jotenkin todella rentouttavalta, kunnes tajusin, mistä se johtuu. Ihan niin kuin olisin ollut itse siinä autossa. Siinä on jotain lapsuudesta tuttua turvallisuuden tunnetta nukahtaa autoon, jonka lämmin ilma, tasainen moottorin hurina, maantien äänet, ohikiitävät maisemat, ehkä sadepisarat, ehkä ilta-aurinko, mankasta hiljaa kuuluva musiikki, etupenkillä istuvat rakkaat ihmiset – kaikki yhteensä ja erikseen aiheuttavat rentouttavan tunteen ja tekee mieli käpertyä ja sulkea silmät ja alkaa nuokkumaan. Huomio kaikki markkinamiehet, joilla ei ole vielä mahtavaa tuotetta – nyt olis: Takkavideot ovat out, autovideot ovat in! Ei muuta kuin hyvä subwooferilla varustettu (tasainen matala pörinä kuuluu asiaan) kotiteatteri tulille ja sohvan kulmalle katsomaan ”auton” takapenkiltä maisemia. Takuuvarma rentoutus ja unen tulo!

Harmaapää voittoon

Onko se tyhmää amerikkalaista hapatusta vai hyvää viihdettä? Onko se tylsää vai hauskaa? Voittaako sen 16-vuotias babyface-nörtti vai 29-vuotias harmaapäinen valkoinen soul-laulaja? Mun mielestä American Idol vaikuttaa olevan hyvää viihdettä ja pääosin sen seuraaminen on hauskaa. Mun suosikkini on harmaapäinen äijä, joka on mua kolme vuotta nuorempi. Saa nähdä, pääseekö se jatkoon, pitääpä mennä kattomaan pudotusohjelmaa vaimon kans…

Pyhän lehmän kirous

Katsoin vaimoni kanssa sunnuntai-illan maailmanmatkailuohjelmaa eli Madventuresia. Ohjelmalla on jostain syystä jotenkin huono kaiku, siis sellainen ”törky”-ohjelman maine, mut se taitaa vaan johtua ohjelman ”syömme paikallisia eksoottisia herkkuja, jotka ovat yrjöttäviä” –osuudesta. Mietin kuitenkin eilen ohjelman sattumalta telkusta bongatessani jonkun tyypin sanoja lehdessä, kun se totesi, että Madventures on nykyaikainen maailman eri kolkkia rehellisesti käsittelevä ohjelma. Madventures on tavallaan molempia noita edellä mainittuja, sekä törkyä että rehellinen kulttuurimakasiini. Eilisessä jaksossa tyypit menivät Kiinaan. Tiukkaan tahtiin kalju partasuu (okei, en tunne ohjelmaa, enkä tekijöitä) lateli tiukkaa puhetta kommunistisen diktatuurin nykymenosta, joka onkin kapitalistinen markkinatalous puettuna muinaishistoriallisen kulttuurin keskellä elävään entiseen kommunistiseen ihmemaahan eli siis siihen diktatuuriin. No, ei se suoraan noita sanoja käyttänyt, mutta kuvat puhuivat myös samaa karua kieltään ja mä ainakin koin saavani rehellistä informaatiota mm. asunnottomuudesta äkkirikastuneessa jättivaltiossa, jossa valtion periaatteessa pitäisi pitää huolta kaikista, mutta hallitseekin sitä väkivaltakoneiston avulla. Mikäpä valtio ei. Mutta joo, seuraavaksi ohjelmassa mentiin sitten eläintorille, jonka tarjonta oli odotettavissa: Kaikkea mikä liikkuu ja ne siis esillä oleva tarjonta. Ja taas juontajan (kun ei parempaakaan nimitystä tullut mieleen) tiukkaa kommentointia: Onpas täällä kauheata, mutta te siellä kotikatsomoissa ahdatte itseenne tehotuotettujen eläinten lihaa ja niillä eläimillä ei ole elämässään muuta merkitystä ollutkaan kuin ruoaksi kasvaminen eläinrääkkäystä vastaavissa oloissa. Katsoin itsekin ohjelmaa, että jaahas, kaneja ja kilpikonnia ja muita meidän täällä länsimaissa lemmikkieläiminä pitämiämme elukoita ja niitä siellä syötäväksi tarjolla. Se on kummallinen tuo ihmisen moraali, kun se voi joustaa tarpeen ja totutun mukaan, niin kuin tuntuu suurimmalla osalla ihmisistä täällä länsimaissa olevan. Kun kaikki, mitä et halua nähdä, pannaan piiloon, niin voit uskotella itsellesi, että mitään pahaa ei tapahdu. Kuolemaakaan ei enää haluta kohdata, kun kuolevia ei nähdä, vaan heidät pannaan laitoksiin, jotka voi rinnastaa vaikka teurastamoon, jossa vanhat hepat murskataan makkaroiksi. Paitsi että ihmisten laitoksissa ihmisiä pakkoruokitaan ja pidetään elossa kuin vaikkapa tehotuotettuja broilereita, joilla ei ole elintilaa.

Hindujen pyhä eläin on lehmä. Lehmää ei syödä, vaan sitä palvotaan. Täällä lehmät pannaan lihoiksi ja jauhetaan hampurilaisiin. Hullun lehmän tauti on pyhän lehmän meille langettama kirous. Vaikken hindu olekaan. Ja Madventuresin ”syön jonkun tuntemattomaksi jääneen linnun käpälää, joka maistuu kumilta” –tyyliset kommentit naurattivat.

Uudet kymmenen käskyä

Stam1na-yhtyeen internet-keskustelufoorumilla on kilpailu, jossa etsitään Stam1nan myöhemmin keväällä ilmestyvän levyn työnimen "Uudet kymmenen käskyä" mukaisesti faneilta uusia kymmentä käskyä. Mietin osallistumista. Lisäinspiraatiota osallistumiseen antoi, kun huomasin Mark Levengoodin ja Unni Lindellin kirjassa "Ystävä sä lapsien anna villoja" lasten suista kootut Kymmenen käskyä. Ne olivat hauskoja. Ajattelin omaksi lähestymistavaksi jotain lapsellisen hauskan ja faktisen kylmän välimaastosta olevia käskyjä, jotka heijastelisivat nykymaailman menoa. En ole ehtinyt kuitenkaan käskyjä oikeastaan ollenkaan miettiä. Taidan vetäistä tähän lauantaiaamun ratoksi kahvikupposen ääressä jotain ihan hatusta, jotta pääsisi homma alkuun...

1. Minä olen herra Ylppö, sinun kolumnistisi, älä pidä muita kolumnisteja

selitys: Nykyään ei voi uskoa enää mitään mitä lukee, joten kolumnit ovat ainoa "totuutta" lähellä oleva asia - niissä ei yritetäkään uutisoida mitään - ja Nyt-liitteen kolumnisti ja Maj Karma -yhtyeen keulahahmo herra Ylppö on hyvä musiikkikolumnisti


2. Etsi vikaa ensin itsestäsi, ennen kuin alat syyttää muita

selitys: Ihmisillä tuntuu olevan kieroutunut tapa etsiä syitä aina muualta kuin itsestään - itsekkyys on mennyt nyky-yhteiskunnassamme jo vähän liian pitkälle

3. Pidä aina hyvällä omallatunnolla kaikki mahdolliset vapaapäivät, kesälomat, talvilomat, sairaslomat, äitiys- ja isyyslomat ja opiskeluvapaat, koska olet ne ansainnut

selitys: Useimmilla ihmisillä on vääristynyt työmoraali - elämmekö tosiaan tehdäksemme töitä?

4. Anna arvostusta ihmisille, joiden arvostuksen haluaisit kokea itsekin

selitys: Auktoriteetit eivät välttämättä ole aina ne isä, äiti, esimies, presidentti ja jumala vaan ne ovat ihmisiä, jotka oikeasti ansaitsevat arvostuksensa teoillaan

5. Ajattele, mitä teet ja miltä se toisesta tuntuu, ennen kuin teet

selitys: Empaattisuuden merkitystä ihmiskunnan selviämisessä ei voi tarpeeksi korostaa - mikäli emme osaa eläytyä toistemme asemaan, on ihmishenki lopulta täysin arvoton

6. Lähimmäiset ovat tärkeimpiä ihmisiä juuri sinulle - kohtele heitä erityisen hyvin

selitys: Läheisimpiä ihmisiä ei pitäisi ottaa itsestäänselvyyksinä. Läheisimpiä ihmisiä pitäisi kohdella parhaiten, eikä huonoiten.

7. Ahneus ei anna mitään, vaan ottaa kaiken - anna omistasi

selitys: Omaisuutta tavoitellaan välittämättä oikeasti tärkeästä henkisestä omaisuudesta. Pahimpia varkaita ovat ylikansalliset firmat, jotka riistävät kaikkea mikä liikkuu oman voiton tavoittelussaan. Myös yksilötasolla ihmiset ahnehtivat kaikkea itselleen. Vain antamalla voi oppia nöyryyden.

8. Paskan jauhanta ja selän takana puhuminen on typerää - asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä ja kasvotusten

selitys: Ihmiset eivät uskalla kohdata vaikeita asioita, vaan puhuvat mieluummin paskaa, kuin asiaa.

9. Nauti siitä mitä saat, äläkä himoitse sitä, mitä et saa

selitys: Kateus on kansantauti, siinä missä itsekkyys ja ahneuskin.

10. Pidä ystäviä arvossa, äläkä petä heidän luottamustaan

selitys: Sanotaan, että ystävä ei jätä hädän hetkellä, joten ystävyyden rakentaminen on elämän tärkeimpiä asioita ja siihen on panostettava tosissaan. Kavereita tulee ja menee, mutta ystävät ovat harvassa.

Väkivalta ja päihdeongelma

Nukuin huonosti. Näin painajaisia. Yhdessä painajaisessa tapoin jonkun ja sulloin johonkin säkkiin. Olin korkeassa kerrostalossa ja katsoin ikkunasta, että voisinko heittää säkin ikkunasta, mutta alhaalla oli ihmisiä, enkä heittänyt. Ahdisti. Mietin kai sitäkin, pitäisikö raahata säkki käytävään...heräsin. Ahdisti edelleen. Kääntyilin ja yritin taas nukkua.

Vaikka vastustan väkivaltaa, koen varmasti muidenkin kanssaihmisten tavoin joskus väkivaltaisia ajatuksia. Kai se on minussa. En tarkoita sitä, että olisin potentiaalinen murhaaja, mutta potentiaalinen tappaja on mielestäni jokainen. Jokaisella on itsesuojeluvaisto, selviytymisvietti, biologinen tarve säilyä hengissä. Jos sitä uhataan, kykenee ihminen monenlaiseen, vaikka sitten ääriolosuhteissa tappamaan. Autolla ajaessaan voi tappaa vaikka vahingossa. Tai huolimattomuuttaan.

Pelkään väkivaltaa ja olen syystäkin varautunut sen uhkaan, onhan minua lyöty kerran suoraan naamaan. Olen myös meinannut joutua joukkotappeluun. Itse en ole tietääkseni koskaan ketään lyömällä lyönyt, ehkä vähän töninyt tai huitonut, mutta en mielestäni koskaan väkivaltaisesti kenenkään kimppuun hyökännyt.

Mitä alitajuntani sitten haluaa viestittää ahdistavilla unilla? En edes katsellut yötä edeltävänä iltana mitään väkivaltaista televisio-ohjelmaa, vaan Studio Julmahovin mainiota DVD-koostetta heidän sarjoistaan. Toki sarjoissa oli paljon mustaa huumoria, mutta ei se ainakaan tappounia selitä. Tai no, olihan siinä yksi sketsi, jossa alkoi metsästyskausi ja äijä lähti juoksemaan ja metsästäjät ampuivat sitä. Niin ja sitten oli munkkien vapautusisku, kun munkit vapautettiin luontoon ja niitä piti pyydystää sitten pitkin maita ja mantuja verkoilla ja haaveilla ja osa jäi auton allekin. Ja taisi siinä saada hiiripukuinen äijä turpaansa ja antoi sitten iskun takaisin ohjelman "juontajalle". Eli olihan siinä tietty väkivaltaa. Ehkä sitä on vaan niin turtunut, että sitä ei enää edes aina huomaa televisio-ohjelmissa. Saati sitten peleissä tai vaikkapa urheilussa. Kyllä taas olympiajääkiekkoa vähän tuijotettuani tajusin, että miten väkivaltainen laji kuitenkin (ainakin osittain) on. Äijiä runtataan pitkin pleksejä ja koukitaan mailalla kumoon ja huidotaan pitkin kehoa. Mitähän siitä miettii pienet ihmiset, kuten kolmevuotias poikani...

Päihdeongelma liittyy usein väkivaltaan. Olen saanut turpiini kännissä ja lyöjä taisi olla vielä vahvempien aineiden vaikutuksen alaisena. Olen nähnyt pelottavia unia kännissä ja krapulassa, joissa oli paljon väkivaltaa. Nyt olen kuitenkin ollut juomatta alkoholia muutaman viikon ja mietinkin, että olinkohan nyt kofeiinivieroitusoireiden vaivaama viime yönä, koska join eilen vain aamukahvit ja tänä aamuna jomotti päätä? Ehkä kofeiininvieroitusoireetkin lisäävät ahdistusta ja aiheuttavat painajaisia.

Moorning aftö

Ei, miulla ei oo krapulaa lauantaiaamuna. Oon ajatellut, että vois tässä yrittää tsempata ja olla alkoholitta, kun vaimokin on. Sen lisäksi oma isäni on ollut jo koko alkuvuoden nauttimatta keppanan keppanaa, vaikka on kuitenkin ollut kohtuullisen säännöllinen kaljankippaaja. Ensin se aloitti tipattomalla tammikuulla, nyt on jatkanut humalattomalla helmikuulla ja ties mihin asti se johtaa. Sanoin isälleni, että kyllä se 3kk juomattomuutta tekee hyvää (pidin aikanaan 3kk tipattomuuden) ja hän vastasi, että no ainakin se pitää ylittää ja on hän ajatellut olla vaikka loppuvuoden. Eipä se olisi kenellekään pahitteeksi, kessiäkin saa vähän pienennettyä ja maksa lepää.

Tosin joku voi aatella, että pitää sitä olla aika alkkis, että miettii tämmösiä tipattomuuksia. Kaikilla vaan ei ilman tämmöisiä keinotekoisia tavoitteita ole niin helppoa irrottaa tavoistaan. Ja riippuvuuksiakin on niin monenlaisia.

Itse olen pahiten tällä hetkellä koukussa kahviin. Mulla alkaa jomottaa päätä, ellen saa aamukahviannostani. Tämä on mennyt tämmöiseksi vasta viimeisen vuoden sisällä. Töissähän sitä kahvia tulee litkittyä aamulla ja päivällä ja semmoisia määriä, että joskus on jo kotiin tullessa suolen tyhjennys tehty ja maha kuralla. Joku raja siihenkin pitäis saada, mutta toisaalta se on päivä piristys, kun istutaan työkaverin kanssa kahvikupit kädessä joristen muutakin kuin työasiaa.

Sain rakkaalta vaimoltani ystävänpäivälahjaksi suklaakahvia. Se on tosi hyvää. Juon kotona kahvia yleensä vain viikonloppuisin, joten raskin eilen ostaa uuden paketin Robert's Coffeen kahvia. Hetken katsoin myös Gevalian Dajm-kahvipakettia. Siinä on Dajm-suklaakarkin kokkareita. Aika kreisiä. Tosin Dajm on lempisuklaani tai karamellisuklaa, miksi sitä nyt pitäisi kutsua. Siinä ei ole muuta vikaa kuin ylikansallinen valmistaja Kraft, jolla on lonkeroita ties mihin. Mutta milläpä isolla firmalla ei nykymaailmassa olisi. Äitiyspakkauksen vaatteetkin tehdään kuulemma pääosin Kiinassa ja onkohan Nokiassakaan ollut vuosikausiin mitään muuta suomalaista kuin softat. Nyt tää kyllä vähän lähti harhailemaan aiheesta, joka oli öö...huomenta lukijani (kaikki te ainakin noin viisi ;-))

Lilliputtien kivenheittoa

En ollut hirveän innostunut Torinon olympialaisista, ennen kuin liityin alati kasvavaan suomalaisjoukkoon, joka on innoissaan Suomen miesten curling-maajoukkueen menestyksestä. Tänä iltana pelataan miesten curlingin loppuottelu ja Suomi jahtaa siinä historiallista voittoa. Historialliseksi sitä voi kutsua siksi, että vastassa ovat lajin jättiläinen ja lilliputti. Luin jostain arvion, että Suomessa olisi 1000 curlingin pelaajaa. Tämä siis ilmeisesti kilpailevien pelaajien määrä. Sama määrä oli jutun mukaan Suomen tämäniltaisella vastustajalla 1000000 eli täysi miljoona. Ja mikäs oli vastustajan nimi? Kummelia mukaillakseni vastaus on tietenkin: Kanada.

Curling on tietääkseni (en ole jaksanut tehdä tutkimustyötä) Walesissa kehitetty laji, jota varmaankin puroissa ja joissa (helevetti, miten se oikein taivutetaan, joeissa ;-)) on talven myötä pelailtu. Sieltä sitten peli lienee kulkeutunut siirtolaisten mukana Kanadaan, jossa tunnetusti jäätä piisaa. Ja onhan sitä jäätä Suomessakin, mutta vasta näiden kisojen menestyksen myötä on odotettavissa, että curlingista tulee Suomessakin uusi hittilaji, talvinen "petankki". Ainut ongelma lienee, että oikeanlaisia curling-kenttiä ei taida paljon Suomesta löytyä, eikä niitä sovi takapihoille rakennella. Ja ei ne kivetkään vaikuta ihan taskussa kanneltavilta.

Jos curlingin lilliputtivaltio Suomi tänään voittaa, on se hienon joukkueen vielä hienompi voitto. Johan se Kanada tippui jääkiekossakin, joka sekin on suurin piirtein Kanadan kansallisurheilua. Jos tänään ei kultaa curlingissa tulekaan, niin hopeakaan ei ole häpeä - se on voitettu. Ja myöhemmin illalla sitten jännitetään, meneekö Suomen jääkiekkomaajoukkue yhtä pitkälle ja loppuotteluun, joka voi olla vaikkapa legendaarinen Suomi-Ruotsi. Mutta se on jo toisenlaista viihdettä se.

Vaimoni

Minulla on hyvä vaimo. Vaimoni täydentää minua ihmisenä, koska joudun hänen ansiostaan kohtaamaan asioita, jotka hautaisin muuten syvälle sisimpääni, jossa asioilla ei ole tapana itsestään korjautua. Vaimoni on oppinut lapsuuden kodissaan, että asioista pitää ja saa puhua suoraan. Itse olen oppinut melkeinpä vastakkaisen lähestymistavan - varovaisen ja tunnustelevan lähestymistavan kommunikointiin. Yhdessä näistä tulee hyvä keitos - koska onhan niinkin, että jos kaksi täysin samanlaista tapaa kohtaa, niin siinä voi olla liikaakin konfliktia. Siitä syystä ajattelenkin, että vanha sanonta vastakohtien toisiaan täydentämisestä pitää meillä aika hyvin paikkansa.

Toki meillä on ollut tosi pahoja ongelmiakin, kun yhteytemme jopa joksikin aikaa katkesi, mutta yhä olemme yhdessä ja toivottavasti vaikeuksista viisastuneita.

Vaimoni totesi joskus, että häntä ärsyttää, kun kutsun häntä kavereilleni vaimoksi - niinkuin se jotenkin olisi häntä yksilönä vähittelevä nimitys tai jotain vastaavaa. Haluan vakuuttaa kaikille tätä lukeville: Kun puhun vaimostani, teen sen äärimmäisellä kunnioituksella ja lempeydellä. Vaimoni on paras ystäväni, rakastettuni ja kumppanini.

Palomuurin takaa

On niin hilijasta, että tekis mieli kilijasta. Hartioita kivistää, kun itseänsä sivistää. Istun tässä, enkä muuta voi. Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää saadaan.

Olen siis töissä. Yhteydet ovat palomuurin takana. Voi olla, että tämä viesti ei ilmestykään blogiini, ainakaan aiemman viestin muokkaus ei onnistunut.

Ja asiani oli?

Eksponentiaalinen väsymys

Onko univelka totta? Kasvaako se joka yö, jos ei nuku tarpeeksi? Jos tarvitsen unta kahdeksan tuntia yössä ja nukun vain kuusi, niin meneekö velkapuolelle kaksi tuntia? Mitä jos velkaa on vaikka vuoden verran? Voiko sitä velkaa nukkua pois nukkumalla vaikka 15 tuntia päivässä pari kuukautta?

Ei oikein joutais.

Nukun sitten haudassa.

Fiktio, fiktiota?

Science fiction eli tuttavallisemmin scifi on kyllä mielenkiintoista, kun se onnistuu herättämään ajatuksia, mutta antaa samaan aikaan vapauden irrottautua todellisuudesta.

On tullut sitä Battlestar Galactican loistavaa uusiosarjaa (lapsille tiedoksi, että katsoin jo vuonna 1982 sitä alkuperäistä vuonna 1980 tehtyä Galacticaa telkusta) katsottua jo pitkälle toista tuotantokautta ja mm. nykyaikaisen sodan ja ikiaikaisen ihmisyyden tematiikkaa on käsitelty hienosti ja rankastikin. Tavallaan vihollinen on kasvoton kone, cyloni, mutta toisaalta kuitenkin jokaisessa heissäkin on jotain omalaatuista ja yksilöllistä kuten ihmisissä. Heitä voi rakastaa/vihata ja he voivat kärsiä/nauttia kuten ihmiset. Siispä heitä myöskin rakastetaan ja heitä vihataan ja he ovat onnellisia ja he kärsivät. Välillä he saavat ihmisistä esiin heidän parhaat ja välillä huonoimmat puolensa.

Vertauskuva toimii hienosti, koska oikeastikin ihmiskunnan sodankäynnissä vihollinen demonisoidaan ja muokataan oman puolen mieliin propagandakoneistossa/median välityksellä kasvottomaksi pahaksi, vaikka totuus on ihan toinen ja ihmiset ovat yksilöitä ja asioilla on aina puolensa.

Ruman kuuloista musiikkia

Kuuntelen juuri ruman kuuloista musiikkia. Mokoman Kuoleman laulukunnaat on nyt soinut pari päivää autossa ja töissä. Kotona sitä ei tohdi kuunnella ämyreistä ja kuulokkeilla ei ole kerinnyt. Miron kanssa ollaan heilutettu päätä sen tahdissa autoajeluilla. Rakas vaimoni Laura kuuli levyä eilen ja sanoi minuutin jälkeen "ruman kuuloista musiikkia" ja naureskeli Tulkki-nimisen kappaleen lyriikkaa "ylös, alas, eteen, taakse" saatuaan ylipäätään selvää laulusta murinan seasta, hahmottaen silloin, että kyseessä oli suomalainen orkesteri. Ja ilmeisesti Laura myös ajatteli, että onpa tosi fiksua (siis ei)...

Olin aiemmissa pohdiskeluissani oikeassa siinä, että levyn sanoitukset on tehty sydänverellä - näissä on sitä parisuhdeongelmien tematiikkaa aika vahvasti läsnä. Eka biisi Valapatto esimerkiksi voisi kertoa vaikka avioeron kohtaamisesta...

Carcosa se vasta onkin ruman kuuloista musiikkia. Se on nimittäin hienoa, kun laulajatar Gaysha vetäisee ääniskaalan normaalihkosta naislaulannasta helvetilliseen murinaan. Kyseinen laulajahan vieraili Stam1nan esikoisalbumilla lukemassa raamatun säkeitä ja ärjymässä perään niin, että siinä hämääntyi eräskin kuulija luulemaan, että lausuja/laulaja olisi siinä murinavaiheessa vaihtunut Stam1nan miessolisti Hyrdeen...

Kaunis musiikkikin muuten voi olla ruman kuuloista - varsinkin jos laulaja on joku vitin rääkyvä sopraano.

hevinörtti

Ennakkotilasin jotain yli kuukausi sitten Mokoman uuden levyn Kuoleman laulukunnaat. Se ilmestyi kaksi päivää sitten. En ole vielä saanut sitä, koska tilasin sen ruotsalaisesta Cdon.com:sta. Olen koko viikon lueskellut Mokoman nettisivuja keräten sieltä tunnelmia levyjä odottavilta, levyn ensipuraisun kokeneilta ja vähän jo sulatelleiltakin faneilta sekä tietty bändin jäsenten teräviä (?) kommentteja. No, perjantai kun on, niin aattelin, että kun ei perkele levyä tullut, niin lähden ostamaan sen, jos löytyisi kauppareissulla Prismasta - oispahan sit omat levynsä kotiin ja töihin/autoon. Sitä paitsi Mokoman jätkät omistaa oman levy-yhtiönsä ja tekee sen eteen töitä, joten jätkät saavat myös isosta työstään pienillä Suomen markkinoilla kohtuullisen korvauksen, kun ihmiset ostavat heidän levynsä, eivätkä hanki sitä netin ihmemaasta lataillen. No, helppohan se on tietty sanoa, kun yhden levyn ostaminen ei tällä hetkellä kovinkaan kummoista lommoa tee meikäläisen lompakkoon, mutta vaikka olisi köyhä opiskelija, niin silloin tällöin voi mielestäni jo ihan kannatussyistä myös ostaa levyjä, varsinkin suomalaisia.

Itse olen ostanut vuoden sisällä aika paljon levyjä, joista suurin osa on ollut metallipitoista kamaa. Olen mm. innostunut turkulaisesta melodisesta metallista, joka on lähtenyt jostain black- ja goottimetallin juurilta ja on nykyään jotain paljon enemmän. Kyseessä on siis bändi nimeltään Fall of the Leafe, jonka Volvere oli viime vuoden parhaita levyjä kaiken kaikkiaan (ilmestynyt jo aiemmin) ja uusi Vantage oli myös hyvä, joskaan ei ole Volveren voittanutta. Se liittyy myös elämässäni vaikeaan ajanjaksoon, mutta antoi silloin jotain kummallista elämän rytmiä ja voimaa, aivan kuin myöhemmin keväällä löytämäni System of a Down.

Samaan syssyyn pitää tietysti mainita Stam1na, jonka uraa aloin seurata ensisinkun ilmestymisen alla ja siitä tuli alkukevään soundtrack Volveren ohella. Kadonneet kolme sanaa olivat ainakin vertauskuvallisesti huulilla, kun ei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa, vihatako vaiko rakastaa. Vaikka kadonneet kolme sanaa olivat ehkä biisin kertsin "vihaan sinua ihminen", kun parisuhde kariutui, niin yhtä lailla kadonneet kolme sanaa olivat tietysti myös "minä rakastan sinua"...

Mokomasta kiinnostuin ensin junior-Böhémin mainittua aikanaan, että Mokoma on vielä kovempi kuin Stam1na, kun jälkimmäistä hehkutin. Tiesin, että Stam1na oli Mokoman kiinnitys omaan Sakara-levy-yhtiöönsä ja karjalasta kajahti Mokoman ollessa lappeenrantalaislähtöinen ja Stam1nan lemiläinen yhtye. Siinä missä Stam1nan jätkistä paistoi vielä huima into ja itseironia suhteessa minkäänlaisiin menestymismahdollisuuksiin tai -odotuksiin, niin Mokomasta paistoi jo läpi se, että he ovat kokeneita ja oppirahansa maksanut yhtye, ehkä jopa hieman kyynistynyt. Mokomahan aloitti enemmän rock-musiikin saralla jo vuonna 1996 laulaja Marko Annalan sooloprojektina ja julkaisi kaksi levyä ylikansalliselle EMI:lle ehkä jossain uuden CMX:n etsinnän huumassa.. Kun levyt eivät myyneet sitten juuri mitään - ainakaan EMI:n odotuksiin nähden - niin bändi sai kahden vuoden odottelun jälkeen luvan lähestyä muita levy-yhtiöitä demolla, jossa oli mm. klassikoksi kohonnut Takatalvi. Biisi levisi netissä ja kun levy-yhtiöiden kanssa ei saatu sopimusta, niin jätkät pisti oman puljun pystyyn ja julkaisivat Kurimuksen, josta tuli suomenkielisen thrashin uuden tulemisen klassikkolevy. Tämän maailman ruhtinaan hovi on sitten levy, jonka ilmestyttyä meikäläinen herää Mokoma-maailmaan. Itse asiassa se junior-Böhémin maininta korvissani soiden näen telkusta jonkun kesäisen keikkataltioinnin, varmaankin Tuskasta ja totean, että bändi on saatanan kova livenä, vaikka videonkin välityksellä. Netistä löydän Haudan takaa -biisin videon ja se iskee kybällä. Levy ei kuitenkaan iske ihan yhtä lujaa, syystä tai toisesta. Toki minä levyä kuuntelen, mutta en tiedä, jotain vielä puuttuu siitä, että olisin täysin vakuuttunut. Sitten näen Mokoman livenä ja se pesee Stam1nankin vappukonsertissa Helsingissä. Sairaan kova livebändi. Tilailen Mokoma-paitoja ja hupparin ja ne ovat yhä kovassa käytössä. Tilaan myös vihdoin Kurimuksen ja Punaisen kukon, mutta jälleen voiton vie audiovisuaalinen nautinto eli Mäntit tien päällä -alaotsikolla kulkeva Mokoma-DVD. Nyt sitten odottelen uutta levyä kuin kuuta nousevaa, vaikka en ole aiemmista levyistä vielä ihan älyttömästi seonnutkaan.

Jaa mutta niin, lähdin sitten Prismaan tänään ja perjantain kunniaksi aattelin, että ostan pari oluttakin ja sen Mokoman levyn, mutta eihän sitä siellä tietenkään ollut. Stam1nan debyytti muuten oli siellä, vaikka Anttilassa eikä CityMarketissa ollut levyn ilmestymispäivänä, siis joskus vuosi sitten. Sillä aattelin, että ehkä Prismassa. Kaipa ne pari sinne hankittua Mokomaa oli jo ostettu...mietin sitten minuutin, että no harmi, oispa ollut kiva ostaa levy. Ostin sitten Diablon uutukaisen Mimic47:n vaikka en ollut aikeissa. Aattelin, että jos sekä Rumban arvostelija tykkää levystä edes osittain, ja Mokoman & Stam1nan tyypit kehuu levyä vaikka ohimennenkin nettisivuillaan, niin eihän se voi olla ihan tyhmä ostos. Sitä paitsi, mähän olisin ostanut sit Mokomaa kaksi kappaletta, jos siel ois se ollut, kun se tulee kuitenkin sieltä ruottistakin. Joten oon täs sit kuunnellut metallityöväen presidenttiä (vaiko eikö) ja kumppaneita ja onhan tässä hienoja kitaramelodioita ja tarttuvuuttakin, ehkä välillä jotain '80-lukulaista tunnelmaa ja muuta, mutta en tiedä, ei tämä ihan minuun kolahda kuitenkaan. Ei silti, on sitä paskempiakin bändejä. Ostin esimerkiksi viime vuonna Sentencecin jäähyväisalbumi Funeral Albumin ja se oli ihan paska, enkä jaksanut kuunnella sitä kertaakaan kokonaan. Siihen verrattuna Diablo on ihan viti hyvä. Sitäpaitsi nyt kun kuuntelen tätä toistamiseen, niin huomaan joitain pieniä yhtymäkohtia yhteen bändiin, josta oon aina jossain määrin digannut, vaikka en paljon olekaan kuunnellut...eli tarkoitan tässä nyt Amerikan virallista katkeran hevimiehen messiasta Dave Mustainea ja hänen orkkaansa Megadethiä.

Vihdoin 10.2. klo 20:34 cdon.com lähettää sähköpostia, että levy on lähetetty ja se tulee kolmen arkipäivän sisällä eli ehkä ensi keskiviikkona. Joo, ehkä mä kestän. Mut toivon kyllä, että levy ois kova. Ainakin sen tiiän, että nyt keskityn sanoituksiin, koska tiedän Markon tehneen niitä sananmukaisesti sydänverellä.

Vaimo oli kuvaillut minua Vauva-lehden keskustelupalstalla hevinörtiksi. Kaipa mää sit oon.

tv-teema

Listaanpa vielä illan päätteeksi viime vuosien (+ pari klassikkoa) vaikuttavimmat tv-tapaukset - siis minulle kolahtaneista:

* NYPD Blue (sarja päättynyt, jaksot nähty loppuun)
- 12 vuotta eikä suotta. Äskettäin kolusimme netistä imuroidut viimeiset kaksi kautta sarjaa, jonka pitkähkön historian aikana muuan etsivä Sipowitz osoitti, että jokainen ihminen voi kehittyä aina vain paremmaksi, kunhan muistaa joitakin perus-elämänarvoja.

* Everwood (sarja jatkuu parhaillaan neljännen kauden jaksoilla)
- Televisio-pikkukaupungin elämässä kaikki asiat toimivat yksinkertaisemmin, hauskemmin ja kauniimmin kuin isossa pahassa maailmassa.

* Six Feet Under (sarja päättynyt, jaksot nähty loppuun)
- Ihminen elää vain kerran ja kuolee vain kerran...mutta tässä sarjassa elämä ja kuolema nivoutuivat niin mahtavasti yhteen, että kaikenlaisia tunteita tuli koettua tätä katsellessa.

* Buffy the vampire slayer (sarja päättynyt, jaksot nähty loppuun)
- Hyytyi vähän loppuaan kohden, mutta kyllähän tätä monet illat vaimon kanssa töllötettiin ja teinitkin kasvoi siinä sivussa aikuisiksi.

* Angel (sarja päättynyt, jaksot nähty loppuun)
- Oli parhaimmillaan repäistessään irti Buffyn ikeestä, mutta meni sitten vähän löperöksi, ennen kuin loppui.

* Babylon 5 (sarja päättynyt jotain kymmenisen vuotta sitten, kaikki jaksot videonauhoilla)
- Tv-scifin klassikko, joka täytyy mainita, vaikka tästä onkin jo aikaa...vaikuttavinta, mitä tv-scifi (tai ylipäätään tv-viihde?) on tarjonnut.

* Fitz ratkaisee (sarja päättynyt aikoja sitten, jaksoja sais vissiin nykyään DVD:llä)
- Brittisarjojen kaikkien aikojen paras.

BSG:n lumoissa

Olen innostunut taas vaihteeksi tosi paljon tv-scifistä. Positiivinen syy siihen on Battlestar Galactican uusiosovitus, joka on mielestäni loistavasti toteutettua, mielenkiintoista, jännittävää ja hauskaa tv-draamaa. Toki myös scifiä, ehkä jonkin verran nostalgian värinöitä aiheuttavaa ja muutenkin mieleen tulee kaikki parhaat puolet tv-scifin saralla. Vaikeitakin teemoja ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita voidaan käsitellä tavallaan täysin ulkopuolisesti "maailmassa, jota ei ole". Ollaan siis vapaita rajoista, ainakin jossain määrin. Toki yhtymäkohtia löytyy ja niitä pitää ollakin, jotta saadaan suuri yleisö kiinnostumaan ja eläytymään ohjelman tapahtumiin.

BSG on selvästi ottanut myös oppia parhaista tv-scifi -klassikoista kuten Babylon 5 ja Star Trek: Deep Space Nine. Henkilöhahmoissa on tarttumapintaa ja heidät "tunnistaa" eläviksi olennoiksi, joiden kohtalo oikeasti koskettaa ja kiinnostaa. Kaiken voi tietysti lytätä myös turhanpäiväiseksi hömpäksi, mutta jos ei osaa eläytyä, niin sitten on ihan turha muutenkaan yrittää viihtyä fiktiivisten televisio-ohjelmien parissa.

Täytyy myöntää, että olen nähnyt vasta viisi jaksoa, mutta silti jo olen aikamoisen koukussa sarjaan. Muita sarjoja, joita olen viime vuosina ahkerasti seurannut, ovat olleet muuta kuin tv-scifiä, joten oli ilo huomata, että vielä tässäkin genressä on elämää.

pitkän päivän ilta

Mukava sunnuntai. Siinä päällimmäinen ajatukseni. Minulla on joku muinaisesta lapsuudesta juontava sunnuntai-ahdistus. Melkeinpä aina sunnuntaina vituttaa. Se liittyy jotenkin kouluun lähtöön, sitten töihin lähtöön ja ei armeija-aikakaan paljon asiaa auttanut. Mutta tänään oli mukava sunnuntai.

Vietimme vaihteeksi ihan kotipäivää - yleensä emme. Yleensä olemme mummolassa, mutta nyt koko päivä oltiin kotona ja oli kyllä oikeesti hieno päivä perhe-elämää ajatellen. Kävi meillä vieraitakin, kun Aino & Veera tuli kylään ja oli Mirollakin leikkikaveri. Kävin Miron ja Ainon kanssa lähi-Siwassa jätskiostoksilla, kun pojalle lupasin jätskiä korvaukseksi siitä, että saamme leikata tämän tukkaa ;-) Kuulostaa jo nyt samalta, millaista oli mulla tuossa nuorna miehnä kotona, kun äiti aina lahjoi mua, että kävisin leikkaamassa fledani "siistimmäksi". Jossain vaiheessa en enää käynyt.

Oli muuten rankka homma vetää tuoreen pakkaslumen päällä pulkkaa ja samaan aikaan työntää potkukelkkaa. Molemmat lapset kun eivät sopineet samaan kyytiin ja siinä jalaksilla seisominen ei vaikuttanut onnistavan. Lisäksi oli -24 celsiusta pakkasta, mutta hiki tuli silti mulla ja kunto meinas loppua. Lapsia vähän palelsi, kun tultiin takasin, mutta lakritsijätski maistui hyvältä. Miro söi eniten.

Seurasin yläkerrassa lasten leikkimistä. Miro piti aika tarkasti reviiristään kiinni ja kun Aino kiinnostui jostain lelusta, niin siinä vaiheessa yleensä Miro kiinnostui siitä ja sen nyt arvaa, mitä siitä tuli. Ei tosin tappelua, koska Aino alistui Miron tahtoon. Yritin kyllä parhaani mukaan tolkuttaa Mirolle, että Ainokin haluaa leikkiä ja kun Mirolta oikein pyysimme luvan Ainon kanssa, että tämä voi leikkiä jollain tietyllä kauhakuormaajalla, niin olisi sitten antanut leikkiä.

Pyykkäystä kuului myös päivään ja astianpesukonekin hurisi. Vieraat lähti ja kävin Miron kanssa katsastamassa Raimon kämpän, kun se on lapissa. Miro oli vissiin luullut, että mennään Raimon luo kylään ja äidilleen oli sit ihmetellyt, kun siellä oli vaan yks huone.

Spurs pelasi valioliigassa kotipelin Charltonia vastaan ja se meni hienosti, jopa helposti kotijoukkueelle 3-1. Defoe oli vaihteeksi avaukseen päästyään tulessa ja Charltonin puolustus ei kyllä vakuuttanut, kun Jermain teki kaksi soolomaalia. Hienon voittomaalin viimeisteli Jenas. En ees oikeestaan huutanut, kun maaleja mättivät, eikä toinen puoliaika ollut kuin lopun odottelua, joten Miron "häirintä" eli selässä kiipeily ei häirinnyt yhtään. Jaksoi se poika heilua ja riehua siinä aika pitkään ja ihan kivaahan meillä oli. Muutaman kerran sitä komentamisellani toki tänään itketinkin, joten sit oli mukava ilta päättää vähän kivemmissa merkeissä. Ensin se nukahti mun syliin, kun kuunneltiin satunetin satua netistä ja sit kävin vielä nukuttamassa sen yläkerrassa. Luettiin vähän Sairaan siisti kipsi! -kirjaa ja kyllähän tuo väsytti, vaikka Miro nukahti jo seitsemän jälkeen, mikä ei oo ollenkaan tavallista.

Ilta jatkui vielä epäterveellisellä napostelulla ja syöpöttelyllä, American Idolin karsinnoille naureskelemisella ja katottiinpa vielä koneella yks Battlestar Galacticakin. Siis sitä uutta BSG:tä, ei vanhaa hassua. Laatu-tv-scifiä, eittämättä.

Jos menis vaikka ajoissa nukkumaan tänään, eikä puoliltaöin. Päivystysviikkokin loppuu sopivasti huomisaamuna klo 7. On se rankkaa tämä työnteko.

alku aina hankalaa

Mietin, että jos minäkin alkaisin kirjata tapahtumia jonnekin. Jää nähtäväksi, miten avoimesti täällä uskaltaa puhua. Taidan pysyä anonyyminä ja pitää perheenikin nimettömänä. Veikkaanpa, että kirjoitan tänne yleisiä asioita, mutta en ehkä kuitenkaan ihan pelkistettyyn tyyliin kuten muinoin 1984 päiväkirjaani: "Oli ihan kiva päivä." Niin ja lopetus oli aina: "Sitten pesin hampaat ja menin nukkumaan." No, tänä aamuna en ole vielä pessyt hampaita.

Nyt on sunnuntai. Helmikuu on alkanut kylmästi. Mittari näyttää -25 celsiusta. Puhuin jo pojalle, että jos mentäis ulos, mutta eihän siellä kauan uskalla olla. Vois mennä vaikka potkukelkalla ostoksille. Juttelin nimittäin pojalle, että leikattais siltä vähän fledaa ja "palkkioksi" sais jätskiä. Sehän sopiskin näin kylmällä ilmalla. Herättiin jo kaksi tuntia sitten. Väsyttää. Kello on vasta puol kymmenen aamulla. Vaimokin heräsi näköjään.

Lisäys illalla: En mä osaa mitään anonyymiä, joutuu liikaa miettimään, että miten asiat muotoilis ja mistä vois kertoa ja mistä ei. Eli tulen heti ulos anonyymiyden kaapista:
Olen Jarkko, reilut kolmekymppinen mies, yhden lapsen isä. Minulla on kolmevuotias mahtava poika Miro. Vaimoni nimi on Laura.