Liian vähän täysii

En mä tappas itteäni,
viinan takia.
Ellen menettäisi muuten kaikkea.
Hyvä on hyvä on hyvä on hyvä.
Olo, mieli, tilaisuus.
Yksin kun taapertaa,
on turhauttavaa selitellä.
Ja yksin on jokainen tän kans.
En sanois stenkan sanoin,
mut yhdyn niihin,
koska oon doku.

---

Ei paljon tarttis,
ett ois hyvä olla.
Joku, jota koskettaa...
Hymy, elävä sellainen.
Nyt on isin aika issekseen,
mut huomenna oon tyytyväinen,
kun lapset taas kotona,
vaikka väsynyt paska,
tietty.

---

Kyl se siit,
mullakin on lääkettä
ja en oo enää nimetön,
ehkä tästä seuraa jotain.
Ainakaan mä en luovuttanut.

---

Mä vähän luulen,
että pikkusen anarkismia
seuraa mua hautaan saakka.
Olen toki tyytyväinen läski,
mutta kyllä mäkin polttasin autoni,
kun ois viimenen päivä.

Kuplassa elävät tyypit ei tajua,
että kun alkaa riehua,
on jo syvällä.

Mä tappasin harvasta syystä,
mutta tappasin,
jos mut pantais todella selkä seinää vasten.
Se on sekä pelottavaa,
että lohdullista.
Ei hyvä taivu pahan edessä,
vaikka luoti tappaskin.

---

Se on se pointti.
Vittu idiootit ei välitä.
Lihaanit, paviaanit, kusipäät.
En tiiä, vittu idiootit.
Ihan mahotonta yrittää,
yrittää olla mukamas ihminen,
joka vois kunnioittaa itseään,
ja tekojaan.
Enkä oo koskaan lähelläkään parhaimpii,
joita kunnioitan niin paljon,
etten vois kunnioittaa enempää,
tai koskaan sanoa mitään,
että ne tajuis,
miten hienoja ihmisiä ne on.

Voi helvetti,
siellähän me ollaan,
keskellä ei mitään,
keskellä kaiken päättymistä,
vaikka jotkut silti jaksaa yrittää,
ja suojella meitä muita.

---

Kyl se niin vaan on:
Musa meidät pelastaa!
Se meidät erottaa elukoista,
jotka vaan vaeltavat saaliin,
suojan ja seksin perässä.

Valossa, lämmössä, tuoksuissa, tuulessa

Aurinkohoitoa pohjoisen pojalle
Kodin portailla
Musan soidessa
Maltaiden maistuessa kitalaessa
Hymyillen naapuruston pienelle
isäänsä leikkisästi pakoilevalle pojalle
Tuoksutellen grillauksen tuoksuja
Katsellen vihertävää ruohoa
Nauttien lämmöstä ja valosta
Suomen kesästä

---

Otin askeleen kohti selvempää elämää
Yritän ainakin
Pyysin apua korkeammilta voimilta
Mutta en jumalilta
Ehkä ensi perjantaina en ota yhden jälkeen toista :)

---

Oikeastaan grillaus haisee vitun pahalle
Tai siis ei vittu pahalle haise
Mutta tuo kuollut liha,
jota naapuri käristää

---

Biisi toi mieleen lapset
Ja vanhemmat
Appivanhemmat, olkoonkin sitten vaikka ex
Ex-vaimon
ja kaikki muutkin sydämeni taloon rakkaudellanne
pysyvän muistojen huoneen rakentaneet naiset
Ystävät, toverit
"Korvaamattomat
Teistä mun ilo rakentuu"

---

Hyvyyttä ja pahuutta tänään töissä pohdittiin
Fiktion ja fantasian kautta, mutta kuitenkin
Olen itse ajatellut,
että hyvä ja paha asuu kaikissa
Mutta luin myös toisenlaisia ajatuksia,
jotka tuntuivat järkeviltä;
Ehkä hyvyyttä ja pahuutta ei ole olemassakaan.
Uskovaisten hapatusta, sanon minä.
Mutta jotenkin sen vaan tietää,
mikä on oikein ja väärin,
vaikka ei osaisi selittää miksi.
Mutta onko oikein hyvää,
ja väärin pahaa
- siinäpä kysymys.
Vääryydet ovat moninaiset,
tässä ihmisten dominoimassa maailmassa.
Oikeus ja kohtuuskin toteutuvat,
aina välillä.
Mutta hyvä ja paha,
ne ovat suhteellisia käsitteitä,
joita on vaikeampi selittää
- ellei selitä niitä yksioikoisesti kuten jeesustelijat.
Onko pieni lapsi hyvä,
koska ei tietoisesti voi olla pahakaan?
Onko viattomuus hyvää?
Miksei sitten naiivisuuskin?
Onko hyvä tietoista?
Onko kiusaaja paha,
koska purkaa omaa tuskaansa vahingoittamalla toisia?
Onko tietoinen satuttaminen pahaa?
Miksei sitten jonkun lopettaminenkin,
vaikka vain armosta?
Onko paha tietoista?
Armo oikeudesta,
silmä silmästä,
kosto,
anteeksianto,
hyvitys,
luopuminen.
Minulle hyvän ja pahan taistelu
on fantasiaa,
jolla selittää sisäänrakennettua
ja oppimaamme
luonnollista ja luonnonvastaista
elämän ja kuoleman taistelua
rauhaa ja rakkautta.
Silti on tapanani ollut sanoa,
että meissä on hyvyyttä ja pahuutta,
mutta joillekin luonto vain on armollisempi
ja suo enemmän mahdollisuuksia
toimia oikein tai väärin.

---

Stadin American Pale Ale.
Kukkaista, hedelmäistä, raikasta.
Greippistä, sitruksista, humalaisen puraisevaa.
Lempeää, nautinnollista, suunmyötäistä.
Tätä olutta ei saa syyttää,
kun puhutaan pahasta alkoholista,
joka meidät turmioon vie
ja lopulta tappaa.
Näin hyvä ei koskaan voi olla paha :)

---

Jos nyt syntyisin uudelleen,
alkaisin muusikoksi.
Opettelisin pienestä pitäen,
kun aivot eivät ole vielä muusia,
olo levoton,
elämä täynnä velvollisuuksia,
joilla päivät täyttää.
Kun vaan vanhemmat antaisivat mahdollisuuden
Huolehtisivat, tukisivat.
Ja saisin vaan keskittyä oppimaan.
Seuraavassa elämässä musiikki ei ole enää elämäni soundtrack.
Se on oleva elämäni sisältö.

---

Aurinko aurinko
Kiitos valosta ja lämmöstä ja elämästä
Täällä on ihanaa
Täällä maan päällä
Otsonikerroksen alla
Lempeän kesätuulen helliessä
Maapallolla
64 astetta pohjoista leveyttä
27 astetta itäistä pituutta
Siuta mie palvon,
oi aurinko, aurinko

---

Aiemmin viikolla ajattelin,
että onko minulle häpeäksi
aiemmat kirjoitukseni,
joissa humalaa käsittelen
ja selvästi osoitan,
että eipä niitä tullut kirjoitettuakaan
selvinpäin.
Pari hyvää olutta olen nauttinut nytkin,
ja kirjoittanut koko ajan.
Tajunnanvirtaa,
koska siltä tuntuu.
Musiikin - valitun sellaisen,
soidessa korvissa,
naapurin grillijuhlien tuoksuessa
tai lemutessa
Auringon helliessä
illan pikku hiljaa viiletessä
kauneimmassa säässä
ihanan hellivässä tuulessa.
Yritinhän selittää jo sen,
miltä humala minusta tuntuu.
Ja ei kännissä voi kirjoittaa.

---

Äitini taitaa luulla,
että käyn useinkin treffeillä
tai että perjantaini ovat aina sosiaalisia tapahtumia.
Ikävä kyllä usein on päinvastoin.
En tapaa ketään,
en edes netissä.
Mutta nautin olostani,
yleensä aina.
Arvostan näitä hetkiä suunnattomasti.
Kun olen vapaa vastuusta.
Muut kantavat vastuun elämäni hedelmistä,
ihanista rakkaista lapsistani.
Ja katoan hetkeksi muihin maailmoihin.
Joko ystävien parissa
tai yksin - eli lähes aina.
Mutta olenko yksin maailmankaikkeudessa,
ja mitä se edes on.
Tänään luin yksinäisyydestä:
Joidenkin laulukaskaiden elämästä 13 tai 17 vuotta
kuluu munavaiheessa maan alla,
kunnes ne nousevat joukolla sieltä ylös
tai sitten eivät.
Aika yksinäinen elämä,
jos sinne multaan jäävät - 13 tai 17 vuoden jälkeen.
Vaikka liekköpä niillä hirveästi aivokapasiteettia turhuuksia ajatella.
Kuten meillä ihmisillä.
Voivat ehkä korkeintaan todeta,
että mitäpä se hyvejää,
sieltä mullasta nousta.
Kosteusprosentti ei geeniperimän mukaan vaikuta tällä kertaa sopivalta.
Tai jotain vastaavaa, tieteellistä, kuten me ihmiset todettais.
Selittäjäelukat, koska kaikellahan pitää olla tarkoitus, eikö?
Ihmiset elävät
ja ponnistelevat maan päällä,
kunnes multaan lasketaan.
Jotta madoilla ois evästä, kunhan mullaksi muutumme.
Jossa kasvit kasvavat.
Jota laulukaskaat syövät.
[tämän viimeisimmän kirjoituksen inspiroi tämä mielenkiintoinen hesarin kolumni: http://www.hs.fi/ulkomaat/17+vuoden+yksin%C3%A4isyys/a1368668385391]

Mitä v****a mä olin kirjoittamassa?

En ole Tielläni matkustajana,
matkustamassa.
Tie on kotini.
Valehtelisin, jos väittäisin
(on myös hieno biisi)
etten välillä haluaisi
myös matkustaa.
Olla vaan, nauttia.
Ja enkö muka nauti?

No, voe tokkiisa.
Musiikista, läheisyydestä,
syömisestä, juomisesta
(viimeisestä välillä vähän liikaakin...)
Tiellä ne hetket ovat
se suola,
jolla saa paskan maistumaan paremmalta.

---

Eikä voi sanoa,
että kaikki musiikki
voitelisi mun sielua
ja hellisi.
Tai että aina olis
ihanaa olla lasteni kanssa
tai että ruoastakaan tulis hyvä olo
- juomisesta puhumattakaan.
Seksi on ollut yleensä aina ihanaa,
mutta siihenkin liittyy monesti muuta,
tunteita, ihmissuhteita, nautinnon varjopuoliakin.
Kyllä sitä silti aina kaipaa,
kun se jää vähäksikin aikaa pois elämästä...

---

Kohtasin siis jumalattaren
ja tunne oli huikea:
Aloitan Uuden Elämän!
Julistin huikeutta maailmalle,
pistin parastani, hehkutin.
Elämäntaparemonttikin alkoi.
Tupakanpolton lopetin - s'oli mulle helppoa.
Jumalatar ei kuitenkaan rakastunut,
enkä minäkään - it takes two to tango.
Jumalatar antoi minulle kuitenkin valon.
Se ei ollut uskonnollista,
vaan voimauttavaa.
Hirmu hyvä fiilis
ja muistot
tuosta hetken huumasta jäivät :)
 

---

Paluu arkeen.
Hymy ex-heilan kanssa.
Nauru ystävän kanssa.
Yhteisymmärrys poikain äidin kanssa.
Elämän hyvät hetket.




 
***

Luin nettiuutista, jonka mukaan vain seksi ja alkoholi antavat suurta tyydytystä ihmisille (tai jotain siihen suuntaan). Ymmärrän sen hyvin, aivosähköä! Ymmärrän sen siksikin, että rakastan seksiä ja alkoholia. Harmi, ettei niitä molempia voi nauttia ylettömiin. Ja seksiä muutenkin saa ihan liian vähän, liian vaikeasti. Mieluumminhan sitä harrastaisi illan hämyssä seksiä kuin dokaisi, mutta kun aina ei elämässä onnista, niin sit ei. Ja onhan elämässä paljon muutakin. Olen kuitenkin huomannut, että ainakin minulla, ehkä muillakin, elämä näyttäytyy ihan erilaisena sekstaillessa ja alkoholin vaikutuksen alaisena. Ihmisethän tuppaavat olemaan heikkoina aivosähkön (jota nyt käytän tässä verrokkisanana käsittelemään tätä tunnetilaa/ilmiötä/olotilaa/mitävittualie) vaihteluille ja jos huippuhetket koetaan sekstatessa ja dokatessa, niin sitten vaan on niin. Toki molemmissa koetaan myös pahimmat aallonhuiput. Seksi sinänsä ei anna muuta kuin sen nautinnon, euforian. Saman antaa nousuhumala. Mutta kun seksin purkautuminen on (miehillä - naiset ovat kokonaan oma lajinsa tässäkin touhussa) tapahtunut, seuraa anti-kliimaksi. Tällöin on oltava oikeasti rakkautta, jotta voi nauttia sen jälkeisistä, näin olen kokenut. Jos on pelkkää seksiä, mutta ei rakkautta, on seksin suurin huuma siinä, kun tavoitellaan sitä kliimaksia, mutta sen jälkeen ei ole enää suurta halua olla lähellä toista, paitsi tietysti jos toinen houkuttelee esimerkiksi uuteen kiimaan. Sama on alkoholin kanssa. Alkuhuuma ja kliimaksi on euforista, nousuhumalassa on maailman huipulla, mutta kun se menee ohi, seuraa vaihe, jossa riippuu niin monesta asiasta, onko edes oikeasti enää hyvä olla. Humala voi olla ihan vitun perseestä. Se voi olla ahdistava pöhnä tai öklöttävä kaatokänni.

Olen huomannut - ja tämä on oikeasti jännä juttu - että humalassa maailma muuttuu, maailmankuva muuttuu, tunnemaailma muuttuu ja pian huomaat ajattelevasi tietyistä ihmisistä eri tavalla kuin ajattelisit heistä humalassa. Tämä ei ole vitsi - humala todella muuttaa ajattelua, aivosähköä ja koko elämän. Ei ole turhaa puhetta se, että humalassa tulee "tehtyä tyhmyyksiä", haviteltua naisia, joita ei havittelisi selvin päin syystä tai toisesta, tai ajateltua ylipäätään samalla tavalla. Ei, koska humalassa on eri maailmassa, eri todellisuudessa. Yritän nyt kuvata tunnetta sellaisille, jotka eivät koe humalaa (tai koe sitä samalla tavalla kuin minä...ja ehkä monet muut alkoholiin "taipuvaiset" yksilöt...) , eivät ole humalassa koskaan tai eivät ymmärrä, mistä puhun. Toki käytän omaa esimerkkiäni, joka ei taas kaikille anna mitään. Minulle musiikki antaa humalan selvin päin, tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan, vaikka en ajattelisi tai tuntisi mitään erityistä, ennenkuin musiikin soimaan panin. Siispä musiikin kuuntelu keskittyneesti ja juurikin kuulokkeista, käy parhaiten esimerkistä kuvaamaan selvän ja humalan maailman eroa. Kävelet kadulla, maailma tulee päällesi sellaisena kuin se on. Mutta kun panet kuulokkeet korvillesi ja musiikin soimaan, menet sen avulla eri maailmaan, eri tunnelmiin, vaikka näkisit saman - mutta kokien kaiken eri tavalla. Saat musiikista voimaa tai tunnet itsesi iloiseksi, tai surulliseksi, vaikka vain kävelisit tiellä, etkä ajattelisi mitään erityistä. Musiikilla on se voima. Samalla tavalla alkoholia nautittuasi (jos aivosi ovat sille vastaanottavaisia) koet saavasi voimaa tai tunteesi heittelevät iloisesta surulliseen ilman estoja, koska ne hämärtyvät, aivosähkö pätkii. Siksi elämä on erilaista humalassa ja jos tarpeeksi monesti olet humalassa, koet eläväsi kaksoiselämää. [RIP Saarikoski ja Bukowski ja muut humalaisessa maailmassaan luoneet - uskon teidän tehneen elämäntyönne humalaisessa maailmassanne ja ymmärrän teitä.] Kun olen selvin päin, pidän yhteyttä tiettyihin ihmisiin. Kun olen humalassa, pidän yhteyttä tiettyihin. Maailmat eivät kohtaa, koska ne ovat eri maailmoita. Tai ehkä ne joskus kohtaavatkin. En ole ensirakkauttani ja yhtä viime vuosien heilaa lukuunottamatta kohdannut yhtään tyttöystävääni selvin päin. En varmaan olisi ollut samassa paikassa samaan aikaan ilman alkoholia, ehkä eivät hekään. Tämä ei ole mikään alkoholin ylistys, tämä on oma tutkielmani tänä iltana, tänä perjantaina, humalassa yksin kotona kuunnellen ihanaa ranskalaista naislaulua by lovely Zaz

Ja jos minä tällaisessa olotilassa saisin valita, missä seurassa olisin ja mitä tekisin, niin voin sanoa, että tiettyjen naisten kanssa nauttisimme jumalaisen musiikin soidessa lihallisista iloista :D

"Oikeasti" tietysti elän elämääni lähes aina selvin päin, mutta mitä sekin on, aivosähkön kanssa temppuilua niin ruoalla, juomalla, kuntoilemalla, sekstailemalla kuin vaikkapa lukemalla, kattomalla leffoja ynnä muuta. Ja oishan se kiva voida nauttia elämästä täysillä - selvästä elämästä, eikä kadota välillä siihen toiseen maailmaan, jossa humalan myötä kirjoittelee vaikkapa tämänkaltaisia juttuja ;)

PS. Kohtuus kaikessa, paitsi musiikin kuuntelussa :)

Tie El Doradoon

Joskus on hyvä olla tietämättä kohtaloaan.
Entäs jos ei tiedä ollenkaan, koskaan.
Sehän on minun uskoni, olla uskomatta.
Mitään selityksiä, yliluonnollisia, varsinkaan jumalallisia, ei ole.
Miten sitten voisin luottaa kohtaloon,
siihen, että "niin oli tarkoitettu"?
Mitä oli ja miksi - jos en usko, kun en usko, kumminkaan.
"Kohtalo" on osa selitystä, kun kohtaamme selittämätöntä.
Ja Tumman Valon Soturi ei lakkaa laukkaamatta kohti selittämättömiä seutuja.

Tänään, musiikin pauloissa

Kirjoittelin aiemmin tänään tämmöisen jorinan naamakirjaan, mutta onhan tässä nyt jotain semmoista sanottavaa, jonka voi sanoa myös koko maailmalle :)

"Meinasin kertoa Teille, naamakirja-kamuni, illallisestani, joka oli pihveineen kaikkineen maukas (vaikka ei sisältänyt tapettua eläintä ja eläintenkin tuottamat ainekset olivat luomua), mut sit muistin, ettei kannata liikaa avautua (punkkarihenkinen julistuskin on tosin joskus kivaa, vaikkei oikein sovellukaan omaan ajatusmaailmaani hyvän levittämisestä, koska en usko tuomitsemisella asioiden parantamiseen), kun joku voi ottaa senkin saarnana. Teissä, arvon fb-kamut, on selviytyjiä, joilla on elämässänne jos jonkinlaista haastetta, kauheita sairauksia, pirunmoisia ongelmia, ja muutamilla oikeita elämän katastrofejakin, jotka heikomman muuttaisi jo ihmisraunioksi, joten iloitkaamme siitä, että me silti elämme ja toivottavasti jokainen teistä voi nimetä läheisen ihmisen, jota voi kutsua ystäväksi, tai että rakastatte, olipa kohde sitten lapsi, eläin tai joku sydämen valittu, sekä tietysti tärkeimpänä itsenne, koska jos ei oma napa miellytä, on vaikea rakkautta jakaakaan. Minulla on ollut valtavan hieno päivä, jos ajattelee sen tärkeimpiä elementtejä: Autoin ystävää, halin lapsiani, hymyilin, söin hyvin. Ei aina tartte niin ihmeellisiä tapahtua. Ainakaan mua ei auta yhtään todeta vaikkapa, että olipa paska työpäivä tai että vittu kun vituttaa, kun on läski ja saamaton, vaikka oikein synkällä hetkelllä voisi niinkin todeta :) Sen sijaan nautin hyvistä asioista ja löydän onnen hetkistä, joista voin olla tyytyväinen. Niitä riittää, joka päivä."

---

Kirjoittelin myös sekalaisia tunnelmia kuunnellen Pikku Kukka -yhtyeen Voimalauluja:

Kuusivarpainen tytön jalka
Kaunis sielu lötkössä ruumiissa
Rytmiltään sekava jumalainen biisi
Epätäydellisyydessään täydellistä

 
---

Juopunut mies
Onnen kyyneleet silmissään
Kun on niin hyvä biisi
Kun pystyin kirjoittamaan niin kauniisti
Kun mahani on täynnä hyvää ruokaa
Kun juomani on ehkä parasta koskaan
Kun ei satu
Kun hymyilyttää koko ajan itkun keskelläkin
Kun on voimaton ja voimakas olo yhtä aikaa
Ei voi vihata olotilaansa
Vaikka se tappaakin minua nielaus kerrallaan...

---

Mulla on tavoite:
Karsin elämäni paskat pois.
Vaikka sitten yksitellen.
Ensin jätin tupakan.
Se oli helppoa.
Seuraavaksi on viinan vuoro.
Olutkin sisältää viinaa, juu nou!
Siihen auttaa yksi resepti.
Toivottavasti.
Tuhoavista riippuvuuksista on päästävä eroon.
Vaikka se osaltaan vähentäisi luomistani, yhteyksiäni.
Sit mä alan Elää enemmän.
Enkä vaan kuihdu pois...
Haluan nähdä lapsenlapseni!

---

Jos saisin valita,
elettäis maailmassa toisin.
Kenenkään ei tarttis harrastaa hyväntekeväisyyttä.
Kukaan ei ois pakolainen.
Ketään ei syötäis.
Jos tapettais,
olis se armoa.

Syötäis hyvin,
mutta ei siten,
että ruoan eteen
pitää tuhota luontoa.
 

En halua palata kylmään,
nälkään tai kärsimykseen.
Vaikka sitähän tää nykyinenkin elämänmeno
ihmiskunnalle tarjoaa.
Siksi muutosta toivon.

---

Musiikissa on uskomaton voima.

Yksikään orgasmi ei korvaa
täydellisen musiikkielämyksen väreitä,
kylmiä mutta sellaisia,
jotka koskettavat sielua,

syvältä

ja kouraisevat munaskuista
lempeimmällä lämmöllä.

Hierovat sydämesi
taas oikeaan rytmiin.

Kotiinpaluu

Kirjoitetun sanan paino
Läheisyyden mahdollisuus ja -uhka
Luottaako kohtaloon, sanaan, katseeseen
Tunne kertoo joskus enemmän
Ja totuus on hetkissä
(tai löytyy kaurapuurosta)

***

Oluen katkerien humalten ihana puraisu
Maistuvan juuston suolainen täyteläisyys
Lämmin kiitos hyvin tehdystä työstä
Lapsen rehellistäkin rehellisempi kehu
Hieno musiikkielämys
Halaukset läheisiltä
Arjen helpottavat rutiinit
Kipinä itseni kehittämiseen ja parempaan jaksamiseen
Elämäni eväät

***

Välillä luulee tietävänsä, minne on matkalla
Kunnes pysähtyy ja huomaa,
ettei tiedä mistään mitään
Eilen, tänään, huomenna
- kolme eri maailmaa
Päivä kerrallaan jatkan matkaani
Valonpilkahdus uudella tiellä
Saa nähdä, minne asti sen säteillä näkee

Kohtalo iskee jälleen

Tiiättekö mitä - ei etsimällä löydä, mutta jumalatar voi tulla silti vastaan.

Eihän sitä selitä mikään muu kuin kohtalo, jos aamulla vastaat varovaisesti tekstiviestiin (jossa kysellään oudon soittajan perään) soiteltuasi edellisyönä aivan omituiseen numeroon etsittyäsi oikeata numeroyhdistelmää omaan puhelinnumeroosi: "Hei, pahoittelen öistä sekoiluani puhelimen kanssa - soitin "väärään" numeroon eli en tavoitellut sinua :) Jarkko". (Virallinen selitys: Vapaaillan vietto oli edennyt yöhön ja sekin oli jo pitkällä, kirjaimet ja numerot vilisivät silmissä, mutta halusin antaa ircissä yhdelle naiselle numeroni, jos hän joskus ottaisi yhteyttä, koska ircissä tulee käytyä niin pirun harvoin, mutta numeroni näytti kirjoitettuna oudolta ja päätin soittaa siihen varmistaakseni, että olen antamassa omaa numeroani, koska ajattelin, että kun soittaa omaansa, niin pitäisi tuutata varattua...ja loppu on historiaa :D)

Usean tekstiviestin jälkeen istun illalla Skypessä oululaisen kaunottaren kanssa ja puhumme syvällisiä, hyvin tärkeitä ja fiksuja, sekä hassun höpsöjä asioita, aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Ainoa asia, mitä harmittelemme, on se, ettemme voi haistella toisiamme.

Valon valtameri on ympärillämme, jos vaan tahdomme siihen uskoa. Yksin meistä ei kukaan saavuta yhteyttä, siihen vaaditaan toinen osapuoli. Miksi minua kohti kurotti tämä säteilevän hymyilevä kaunotar, sitä mietin ja ihmettelen? Mutten valita.

Ihan tavallista

Kun tapaa pitkästä (tai vähemmän pitkästä, kaikki on suhteellista) aikaa tutun, tulee aina ensimmäisenä perinteinen: "Mitäpä kuuluu?" "No, mitäpä tässä. Arkea, lapsiperheellisen elämää, töitä ja kotia. Lapset kasvaa ja maha. Mitäpä itelles?" Ja ei siinä mitään, se on ihan tavallista. Se on arjen, elämän keskiön, kertaamista. Arki on erilainen riippuen elämäntilanteesta, mutta ihan jokainen meistä tekee jotain elääkseen - olkoon se sitten vaikka työkkärilappujen täyttely, mutta aina jotain. Jokainen myös huolehtii perustarpeistaan. Ja muutenkin tarpeistaan, tavalla tai toisella. Riippuvuuksiakin ihmisille muodostuu, pieniä ja suuria, siedettäviä ja vahingollisia. Ihmisiä kun olemme, niin ihmissuhteiden viidakossakin vaellamme. Jotkut tosin jättävät ne siihen "pakolliseen kanssakäymiseen", mutta on niitäkin, jotka aina vain haikailevat jotain. Kun ei yksinkään oikein osaa olla. Paitsi jotkut. Kaikkeen tottuu ja itsekseen on sitä paitsi hyvä opetella tuntemaan se elämän tärkein ihminen: Itsensä.

Ihan tavallista siis kuuluu, mitäpä tässä. Yksinhuoltajan arkea. Lapset kasvaa, tosiaan. Kyllä ne pitää miehen liikkeessä. Ilman niitä vois joskus jopa käpertyä omaan itseyteensä ja todeta, että vitut minä minnekään töihin mene, tai mihinkään muuallekaan; masentuakin. No tokihan aivokäyrät pistää matalaksi, olipa lapsia tai mitä tahansa, jos niikseen tulee. Me ihmiset ollaan erilaisia. Joku joskus mulle ääneen ihmetteli, että mitä vittua ne ihmiset oikein masentuu ja kehittelee ongelmia, itsekkäät paskat. Niin ja itsemurhiakin tekevät, kusipäät. Mutta jokainen tekee mitä tekee, koska jokainen tekee, mikä itsestä tuntuu ainoalta oikealta, vaikka se tuntuisi toisista (tai jopa itsestä samaan aikaan) väärimmältä. Mä olen aika vapaamielinen ihminen, noin niinkuin toisten ihmisten valintojen suhteen. Lapsia koitan kaitsea oppimieni mallien ja periaatteiden (ja toki lasteni äitien kasvatusperiaatteiden) mukaisesti, mutta muuten kyllä heillekin sallin mitä vaan, kunhan omia valintojaan elämässä tulevat tekemään. Pitääkö lapsia suojella? Kyllä, mielestäni, tiettyyn rajaan saakka. Mutta se ei ole suojelua, että rajoittaa heitä kokemasta asioita, jotka he kuitenkin joskus kokevat. Ja mikä minä olen sitten sanomaan enää mitään, kun lapseni ovat aikuisia. Odotan (vaikkakin joskus myös kauhulla) sitä päivää, kun lapseni sanovat tosissaan minulle vastaan ja alkavat päättää omista asioistaan, täysimääräisesti. Mulla ei ole mitään sanottavaa aikuisen ihmisen elämään, vaikka kuinka isä olisikin. Minä en ole, enkä tule olemaan koskaan mikään patriarkka.

Töissä on kyllä kivaa, kun sen oikein oivaltaa. Tykkäsin työstäni valtavasti jo silloin, kun olin yksin oman toimipisteeni herra, mutta nykyään duunin elämänsisällöllinen merkitys on potenssiin x siihen verrattuna, kun aloitin. Olen edelleen tänäkin päivänä kiitollinen siitä, että ex-vaimoni halusi meidän muuttavan Kajaaniin, vaikka sitten työttömäksi. Isovanhemmat ovat tietysti asia ja aihe erikseen - heille niin syvä kumarrus kaikesta heidän avustaan ja tuestaan ja lasten kasvatustyöstään, että ei voi syvempään kumartaa - mutta sitten vielä iso kiitos vanhalle kamulle, joka soitti kotihoidontuella siinä vaiheessa 9kk Kajaanissa olleelle vanhalle kaverille (siis minulle), että oisitko kiinnostunut hakemaan tämmöistä työtä, pitäis kiireesti saada hänelle paikkaaja, kun siirtyy toisiin hommiin. Pikku briiffinki ja eikun haastatteluun, joka meni paremmin kuin hyvin. Ja entinen elämäkään ei toki pahitteeksi tilanteessa ollut ja kolme suht paskaa työvuotta Espoossakin koettiin erittäin positiiviseksi lähtötilanteeksi (eikä 9kk kotona löllöttelystä puhuttu mittään). Ei muuta ku hommiin, viikko perehdytystä ja sit haasteellista yksinäistä puurtamista mielenkiintoisessa sairaalaympäristössä. 30.3.2004 aloitin ja päivääkään en töissä pois vaihtaisi. Nykyhetki on sitten jotain aivan mahtavaa lähtötilanteeseen verrattuna. Palkasta ei kannata puhua, se on ihan yhtä paska kuin aloittaessani, mutta työkaverinani on hyvä Ystävä ja toinenkin, kollega, on omalla tavallaan elämäni tärkeimpiä ihmisiä, koska työ on minulle yksi tärkeimpiä kiintopisteitä ja sisältöjä elämässäni. Ei se ole minulle pelkkä elinkeino, eikä todellakaan mikään pakko. En minä kuolisi tai joutuisi vararikkoon, jos työni loppuisi. Mutta ihan vitun ison loven ja aukon se Elämääni tekisi.

Vaikka olin tapani mukaan hieman varovaisen skeptinen (yli)innokkaan ex-vaimoni "päähänpistosta" muuttaa isompaan asuntoon ja hieman lähemmäksikin meidän kotitaloa, niin enpä ole enää. Aivan mahtavaa, että hänellä on nyt valoisa ja avara koti, jossa poikasemme voivat asustella, kun siellä ovat. En tiedä, osasinko ajatella aiemmin, että hänen keskustan asuntonsa olisi ollut poikien toinen koti, mutta nyt, vain lyhyen ajan jälkeen Puistolassa, ajattelen, että pojillani on kaksi kotia. Se on todella hieno juttu ja olen iloinen siitä, että välimme meidän vanhempien kesken ovat hyvät. Jossain toisissa olosuhteissa emme ehkä koskaan olisi eronneet, mutta toisaalta en osaa ajatella niinkään, että mitään katuisin. Enkä kadukaan, en ole tähän päivään mennessä katunut. Elämä menee eteenpäin, en märehdi menneitä. Tulemme yhdessä ja erikseen olemaan lapsillemme parhaita mahdollisia vanhempia, aina, ja se on tärkeintä.

On mahtavaa, että meikäläiselle järjestyy tällaisia perjantai-iltoja. Aina välillä ajattelen, että parisuhteessa jonkun toisen aikuisen kanssa minulla olisi enemmän mahdollisuuksia, mutta toisaalta mitäpä minä ennenkään kodin ulkopuolella tein, kun se parisuhde oli? No, ennen lapsien syntymää tuli pelattua Stadissa FC Huonon riveissä potkupalloa, mutta sen jälkeen olen ollut kotipoika. Ja ainahan minä sellainen olen ollut. Joskus sitä miettii, että vois mennä kattomaan teatteria tai jotain, mutta sitten toteaa, että no jaa, enpä jaksa alkaa sopimaan lasten hoitoa. Ehkä halu ei ole tarpeeksi suuri. Samaten tällaisina perjantai-iltoina, kun lapset ovat hoidossa (kaksi vanhempaa poikasta isovanhemmilla, nuorimmainen äidillään), voisin tehdä mitä vaan, mutta tekee vaan mieli olla kotona, huudattaa hyvää musiikkia (äskettäin soineet: Juliet Jonesin Sydän, Rush ja Editors), syödä mitä huvittaa (välittämättä lapsista ja heidän mieltymyksistään - äsken vetäsin halloumi-juusto-munakkaan) ja nauttia hyvää bisseä (nam, löysin kaupasta kaksi mahtavaa Suomi-uutuutta: Mallaskosken Kuohu Valioluokka Pils ja ehkä Suomen kovimman pienpanimon Stadin Panimon American Pale Ale, hitto kun on hyvää humalaista matskua ja maitokauppavahvuudella vieläpä!) sekä kirjoitella tällaisia elämän päiväkirjamerkintöjä. Aion myös huomenna nukkua piiiiiiiiiiiiitkään. Perkele, että elämä on hienoa!

PS. Mun piti kirjoittaa naisista - ja kirjoitinkin, pitkästikin, mutta aihe alkoi rönsyillä vähän liikaa. Mulla ei ole muuta kuin rakkautta naisia kohtaan yleensä, naissukupuolta, kaikkia elämäni naisia ja ajattelen/koen olevani pro-feministi, koska mielestäni maailma on kokonaisuutena liian miehinen, miesten dominoima ja monin paikoin naisia alistava, ikävä kyllä. Toivotankin kaikille tätä lukeville naisille parasta mahdollista päivän hetkeä (ja jatkoa), kun tätä luette - olkaa itsestänne ja naiseudestanne ylpeitä, teissä on voima muuttaa maailma paremmaksi, päivä kerrallaan!

Kirjoittamisesta

Olen tänä vuonna jaksanut kirjoittaa blogiin vain Työstä ja Alkoholista, joten pitäiskö vetästä vielä kolmas kova ja kirjoittaa Kirjoittamisesta. Tai oikeastaan siitä, että miksi en jaksa kirjoittaa. Tai miksi kirjoittaminen on entistä enemmän, yhä useammin, vain hetkellinen purkaus aiheesta, joka on sydämen päällä. Vai onko se ollut aina sitä?

Jonkin verran olen toki kirjoittanut, olutblogiin lyhyenläntiä arvioita englanniksi ja todella harvoin jotain pientä Facebookiin sekä pari sähköpostia ystävälle. Mihin jäi se kirjoittamisen palo vai sammuiko liekki? Luin tänään muutamaa eri blogia, jota yksi "parikymppinen opiskelija" kirjoittaa. Niissä hän käsittelee mm. viinejä (ja jonkin verran oluita), kasvisruoanlaittoa ja musiikkia. Kaikesta hän kirjoittaa analyyttisesti, yksityiskohtaisesti ja rikkaasti. "Miten jollain voi olla aikaa tuohon kaikkeen?", oli hetken ajatukseni. Sitten muistin, että kyllähän minäkin, kaksikymppisenä (tai no silloin nuorempana) kirjoitin ja vaikka mitä.

Harrastajakirjoittaminen vaatii - ainakin minulla - rauhaa, aikaa, ajattelua, lepoa ja inspiraatioita, sen raa'an duunin lisäksi, mitä kirjoittaminen on. Harrastajakirjoittamista se on, koska en kirjoita ammatikseni, en ole koskaan kirjoittanut (vaikka sain kyllä palkkaa vuosituhannen alkuvuosina kirjoittaessani firman sisäiseen lehteen, mutta silti se oli vain pieni osa duuniani). Nykyisin minulle pitäisi vissiin riittää se, että uusi työkaveri tulee innokkaana kertomaan pikkujouluissa, kuinka minä kirjoitan niin selkeitä toimeksiantoja ja työkuvauksia työnohjausjärjestelmäämme, että ne kelpaavat sellaisinaan dokumenteiksi (lue: ohjeiksi).

Vuosituhannen vaihteessa, ennen kunnollista työelämään siirtymistä, minulla oli kaikki, mitä harrastakirjoittaminen vaati. Ja minä kirjoitin. Sen lisäksi, että kirjoitin pitkiä kirjeitä, kirjoitin Känni-lehteä, josta tuli minulle jonkinlainen henkireikä ensimmäisen lapseni synnyttyä; Minulla oli yhä se oma(kin) elämä ja tärkeä (tärkein) harrastus, jonka kautta sain luotua jotain, kun en koskaan oppinut soittamaan (jos yritinkään) tai piirtämään (jota en edes yrittänyt).

Viime vuosina tämä blogi on ollut enää satunnainen henkireikä. Oikeastaan semmoinen pakkorako ja aika ajoin myös humalaisen mielen purkupaikka, kun ei ole enää löytänyt muita kanavia sanoa maailmalle, että täällä ollaan, kuuleeko vittu kukaan, erakko täällä pulisee. Kai mä ajattelen yhä enenevässä määrin myös niin, että jos kuolema korjaisi yllättäen, niin minusta jäisi muutakin kuin velkaa ja romua ja muistoja. Haluan jättää kirjoitusjälkeeni aina pienen palan minusta.

Kirjoittaminen on yhä minulle tärkeää. Silti tärkeämpiäkin asioita on. Niistä olenkin jo kirjoittanut, kyllähän te tiiätte. Joskus kirjoitan myös töissä ja kännissä (mutta en ole töissä kännissä, enkä enää kirjoita Känniä). Yleensä kirjoittaminen on silloin aika turhaa, töissä inspiraation tappaa kiire ja oman rauhan puute (omaan rauhaan riittää yleensä oma tuttu nurkkaus kotona oman koneen ääressä ilman selän takana kurkkivia ihmisiä) ja kännissä luomisen tuskan tappaa se, että ajattelu on jossain omissa sfääreissään, mutta tekstintuottamiskyky on olematon.

Edellinen blogikirjoitukseni syntyi yhtenä normiaamuna n. 20-30 minuutissa ennen poikasten päiväkotiin viemistä ja töihin raahautumista. Tämä syntyi suurin piirtein samassa ajassa lasten iltapalan ja alkavien iltatoimien aikana. Minulla on koko ajan tunne, että pitäisi olla pesemässä jonkun hampaita. Palaan arkiseen elämääni ja lopetan kirjoittamisen. Mutta vain tältä erää...

Alkoholista

Alkkis on symppis, not. Lupasin noin kuukausi sitten ystävälle, että nyt lopppuu kotona tipottelu arkisin tai kun lapset ovat kotona. Lupasin myös, että se on ensimmäinen askel juopotteluni pysyvän vähentämisen, ehkä jopa lopettamisen tiellä, ja että jos en siihen pysty, haen apua. Ennen kaikkea lupasin kuitenkin itselleni. Lupaus on lupaus on lupaus. Selvinpäin on lisäksi helpompi pitää kiinni lupauksistaan, vaikka vituttaisi.

Yritin hallinnoida juomatottumuksiani jo aiemmin syksyllä aloittamalla viimein pitkään suunnittelemani alkoholipäiväkirjan. Kirjasin siihen juomakerrat, määrät, juomien laadun sekä mahdolliset tuntemukset. Huomasin, että päiväkirjasta ei ollut mitään hyötyä. Sille ei tarvinnut luvata mitään.

Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, se vain on fakta. Olen heistä vastuussa ja se on tärkein duunini. Haluan tehdä sen duunin hyvin, palkkatyön ohella. Sen duunin palkka on oleva poikieni - ja tietysti myös tyttäreni - selviäminen elämästä ilman järjettömiä kolhuja. Ehkä jonain päivänä voin olla myös isoisä, vaikka sellaista aikaa en uskalla kuvitellakaan. Päivä kerrallaan.

Aloitin loppukesästä 2011 harrastuksen, olutbloggauksen. Se on ollut tärkeätä, kuten mikä tahansa harrastus. Ainoa haittapuoli siinä on se, että alkoholi on aina ollut minulle tärkeä kemikaali, jolla sekoittaa päätä ja sumentaa maailmaa siedettävämmäksi paikaksi, edes hetkeksi. Olutbloggaus ei kuitenkaan sinänsä ollut ongelma, mutta sen varjolla oli helppoa lisätä alkoholinkäyttömääriä - tai oikeastaan siis päiviä, iltoja, jolloin nautiskella "sivistyneesti" olut tai pari, yleensä vähintään kolme. Enkä puhu mistään "keskioluesta", vaan monesti Alkosta saatavista vahvemmista, usein maistuvammista oluista.

Aloin yhä useammin huomata bloggauksen ohessa laskevani alkoholilaskurilla, "voinko ottaa vielä yhden?" ja aamut alkoivat puhalluksella digitaaliseen alkoholimittariin. Välillä meinasi mennä överiksi, mutta onneksi hyvin hyvin harvoin. Käyttö pysyi siis niissä rajoissa, että kun auto aamulla starttasi, olin kuivilla.

Silloin, kun lapset eivät olleet minulla, oli sitten "lupa" ottaa vähän enemmän. Yleensä enemmän kuin vähemmän. Kesällä oli taas pitkästä aikaa yksi täysin seko yö, jolloin kaikki ei mennyt ns. putkeen. No, en hajottanut itseäni, mutta muuten touhu oli lähinnä sairasta. Jonkin aikaa ajattelin taas vähentämistä ja ehkä vähensinkin.

Syksyn mittaan alkoholinkäyttöä seurattuani totesin, että yhä useammin tulee iltoja, jolloin lähden "varttia vaille ysin paniikissa" (kaverin hienosti aikanaan lanseeraama juttu, josta teki biisinkin) lähi-Siwaan ostamaan "tarpeellisia elintarvikkeita". Puuroa, leipää ja vaikka mitä tuli ostettua sen tärkeimmän eli kolmen tai useamman puolen litran oluttölkin lisäksi. Totesin myös aina välillä: Hetkinen, minunhan piti olla olutbloggari eikä säälittävä juoppo, joka vetää lähikaupan perusbisseä elämäntuskaansa. Totesin  minulla olevan vähän samankaltaisia "tekosyitä" kuin muuan tyypillä, joka aina perustelee juomistaan mm. sillä, että olipa rankkaa hoitaa lapsia tai että nyt olen ansainnut nollaamisen, kun hoidin lapset/tärkeän duunin/mitä-lie-"isompaa". Minulle se oli usein keskiviikko, jotka ovat olleet minulle kullanarvoisia tyttäreni tapaamisen vuoksi, mutta myös toisaalta monesti rankkoja päiviä, kun alkuviikon väsymys, viikonlopun odotus ja ilta neljän lapsen kanssa yksistään ovat antaneet väsymyksen euforisen tunteen siitä, että "nyt on lupa juhlia". Siihen päälle vielä lempisarja Sons of Anarchyn jakso ja loppuillan/alkuyön toimintasuunnitelma oli valmis - kunhan vain siis löytyi olutta kyytipojaksi.

Loppuvuodesta totesin, että en jaksa pitää alkoholipäiväkirjaa, kun tulee juotua jotain melkein joka ilta. Välillä ei, koska menin nukkumaan ajoissa eli nukahdin nuorimmaisen viereen. Sitten tuli stoppi, ystävän kehotus, lupaus hänelle ja päätös, että en ota, jotta voin olla turvallinen ja selvä isä, jos lapset yöllä heräävät tai sairastuvat tai jotain.

Aluksi tuntui, että minulta on viety elämästä yksi ilo - ja yksi tärkeä harrastus. Päätin kuitenkin, että olutbloggaus saa hiipua sille tasolle, kuin sen kuuluukin. Jos en ehdi blogata silloin, kun lapset mummoloivat, niin sitten en. Pari viikkoa kärvisteltyäni totesin, että homma bueno, pärjään kyllä. Nyt, ehkä kuukausi päätöksestä, olen pisteessä, jossa voin todeta minun olevan hyvällä tiellä. Koska olen luvannut itselleni ja päättänyt, niin minulla on helppoa. Minun ei tarvitse ajatella mahdollisuutta juomisesta arki-iltoina lapsien ollessa kotona, koska sitä vaihtoehtoa ei ole. Kun minulla on mahdollisuus eli lapset mummoloivat, saatan mennä ystävieni luo tai baariin tai jonnekin, mutta sekään ei ole aina tuntunut järkevältä ja olen huomannut, että jo kuukausi päätöksen jälkeen voin olla tyytyväinen ilman, että minulla on "tähtäimessä" juominen. Alkoholin ote on hellittänyt, homma on taas terveellä pohjalla.

Sen kuitenkin tiedän, että kohtuukäyttäjä on silti alkkis, jos niikseen tulee. Minä olen. Tarvitsen motivaatiota, lupauksen, päätöksen. En tiedä, miten kävisi, jos menettäisin lapset...toivon, että voin hallita tätä osaa elämästäni, koska alkoholi on kuulunut elämääni siitä lähtien, kun siihen 17-vuotiaana tutustuin. Tippa ei tapa, mutta useampi kyllä. Se tappaa hitaasti ja pirun tuskallisesti, mutta tappaa kuitenkin. Kaikki menee viemäriin: aivosolut, terveys, ihmissuhteet, ystävät, perhe, maine, työ, elämä. Haluanko oikeasti nähdä joskus lapsenlapseni? Mielellään, kiitos. Haluanko oikeasti vielä joskus nauttia elämästä ilman tippaakaan alkoholia? En tiedä. Toisaalta minussa elää vahvana ajatus siitä, että haluan kuolla kuin Pentti Saarikoski, kirjoitellen jossain korvessa kirjaa ja käyden vain hakemassa fillarilla alkoholia kaupasta sessioiden kostuttamiseksi, kunnes aika jättää...harmi, että alkoholissa ei ole loppujen lopuksi mitään romanttista. Kaikilla meillä on kuitenkin demonimme ja tiedän, että osa ihmisistä ei koskaan voi sairastuttuaan kokea enää samanlaista viatonta onnea, kuin ehkä pienenä lapsena ovat kokeneet äidin tissiä imiessään - jos koskaan ovat edes sinne asti selvinneet. Elämän eväät päätetään jo pienenä ja jotta voisin omalta osaltani antaa omille lapsilleni paremmat eväät, toivon, että tämä päätökseni olla juomatta heidän kanssaan ollessani, on heidän elämälleen hyväksi.

Työstä

Olisi mielenkiintoista tietää, onko joku tehnyt ihmisevoluution osalta tutkimusta siitä, miksi ihmiset haluavat tehdä työtä, jos heidän ei olisi pakko - ja ehkä tärkeämpänä kysymyksenä: Miksi he haluavat tehdä työtä, josta eivät pidä, jos sitä ei ole pakko tehdä? Pakkohan ei tietysti ole kuin kuolla, mutta tuolla pakolla viittasin perustarpeisiin. Ruokaa on saatava ja suojaa kylmältä/kuumalta/märältä/kuivalta/pedoilta ynnä muulta henkeä ja terveyttä uhkaavalta sekä tietysti lepoa ja perushygieniaa. Mutta jos kaiken edellämainitun voi saada tekemättä varsinaisesti mitään, kuten on vielä monessa länsimaisessa "hyvinvointiyhteiskunnassa", niin mikä ajaa työmuurahaisia duuniin? Perustyöllähän ei rikastu, mutta kaiketi mukavuudenhalu istuu aina ihmisessä. Lisäksi työllä saa yleensä kuitenkin jotain muutakin kuin perustulon ja nuo perustarpeet - ainakin useimmissa rikkaissa länsimaissa, ainakin jos olet terve ja työkykyinen. Nämä työkykyiset ihmiset saadaan sitten koulutuksella ja mielikuvilla ja mainonnalla ja kaikenlaisella muulla aivopesulla haluamaan asioita, joita he eivät oikeasti tarvitse, mutta joiden avulla he kuvittelevat tulevansa "onnellisemmiksi" tai ainakin tyytyväisemmiksi. Mukavuudenhalua on tyydytettävä aina uusilla elämää "helpottavilla" värkeillä ja ajankulua sekä viihdettä tarjoavilla masiinoilla. Jotta tuota mukavuudenhalua voi ruokkia, on saatava rahaa ja sitä saa (yleensä) tekemällä työtä. Onko työ kuitenkin myös elinehto, ehkä jopa yksi perustarpeistamme?

Minulla on helppoa, koska olen työssä, josta tykkään. Aina aika ajoin tunnen jopa viihtyväni töissä ja huomaan olevani siellä mieluummin - tai ainakin yhtä mieluusti - kuin vaikkapa kotona. Siellä olevat ihmiset ovat kollegoitani, ystäviä, kavereita, asiakkaita ja muita kanssakulkijoita yhteiskunnastamme. Koen itseni tarpeelliseksi, kun voin auttaa ja erityistä "mielihyvää" koen, kun saan henkilökohtaista kiitosta hyvästä työstä. Ehkä minun siis täytyy tehdä työtä, jotta voin tuntea olevani paitsi tarpeellinen, myös "hyvä" ihminen? Jos teen työni huonosti (joka voi tarkoittaa esimerkiksi sovituista aikatauluista lipsumista tai riittämätöntä palvelua, kohteliaisuuden tai työtehtävien muuta puutteellisuutta), koen yleensä jonkinasteista huonoa omaatuntoa. Minulle on myös tietynlainen "kunnia-asia" hoitaa oma työni hyvin. Kaiketi ihmisiin on sisäänrakennettu myös tietynlainen laumasieluisuus, johon liittyy laumahierarkia, tarve kuulua laumaan ja olla laumassa arvostettu henkilö. Sitä arvostuksen tunnetta voi olla vaikeata hankkia, jos ei ole ryhmää, työpaikkaa, opiskelupaikkaa tai jotain muuta yhteisöä kuten vaikkapa perhe, parisuhde, kimppakämppä, naapurusto tms, jossa kuulua laumaan ja jossa olla tärkeä, tarvittu. Se on nähdäkseni yksi tärkeä tekijä työntekoon, olipa tarpeellisuus oikeata tai näennäistä, kuviteltua tunnetta siitä, että on joskus jopa "korvaamaton" - vaikka harva oikeasti on.

Minä en ole liputtanut hirveästi elämäni aikana työnteon ihanuuden tai edes järkevyyden puolesta, vaikka viime vuosina olenkin maininnut yleensä aina sen, että koen itse olevani etuoikeutettu siitä, että minulla on tällä hetkellä (aina ei ole ollut, tai edes koskaan aiemmin) mukava työ, joka tuo minulle elinkeinon, mutta on muodostunut myös tärkeäksi osaksi nykyistä minuuttani. Nuorempana ajattelin, että työ on välttämätön paha yhteiskunnan pyörimiseksi, mutta ei (meidän) yhteiskunnassamme välttämätön kaikille, koska usea työ on oikeasti turhaa elämisen edellytysten kannalta. Toisaalta en halua väheksyä eri alojen työntekijöitä, joista voi kaikista löytyä sellaisia, jotka ajattelevat samoin kuten minä ja toteavat työnsä olevan tärkeätä, jollain tasolla, olipa se sitten vaikka vaan sen työtä tekevän yksilön kannalta. Työn mielekkyys, järkevyys ja tarve tulisi kuitenkin säilyttää, koska ilman niitä työ voi olla myös yksilön, yhteisön tai jopa yhteiskunnan - unohtamatta maailmaa ja sen luontoa, jossa elämme - kannalta paha, järjetön, turha tai tuhoava asia. Ihminen on sen verran fiksu eläin, että on onneksi keksinyt koneet auttamaan raskaissa töissä, mutta silti tälläkin hetkellä suuri osa ihmiskuntaa tekee raskasta, terveydelle vaarallista työtä huonoissa olosuhteissa eikä saa työstä muuta kuin peruselinkeinon. Orjuuskaan ei ole maailmasta kadonnut ja monenlainen hyväksikäyttö kukoistaa. Ihmiskunta valmistaa kaiken turhan kertakäyttötauhkan lisäksi tuhoamiseen ja tappamiseen tarkoitettuja välineitä, aineita ja asioita sekä raiskaa luontoa kerätessään aineita, joita tarvitaan milloin mihinkin hilavitkuttimeen. On surullista, että ihmiskunta yhä ruopii pohjamutia, vaikka sillä olisi avaimet toimia sekä itsensä että koko muun luonnon parhaaksi.

Työ voi olla rakentavaa, tarpeellista, mielekästä ja kannattavaa. Tehkäämme työtä enemmän sen puolesta, että näin voisi olla ja lastemmekaan, tulevien sukupolvien, ei tarvitsisi joutua oravanpyörään tai tuskailemaan edellisten sukupolvien jätteiden keskellä miettien, mitä jäi jäljelle, kun ennen meitä olleet halusivat enemmän kuin mihin oli varaa.

Ei missään muodossa tai mitassa

Väsynyt, voipunut.

Töissä koittanut yksin riehua,

kun kollegat lomalla ja töitä ois

- vaikka pienelle armeijalle.

Kotona yhä joulun henki lapsissa,

mikä on tarttunut minuunkin,

ettei nukkua malta.

Lomavaihteella illat,

vitonen silmässä päivät.

Työviikot onneksi lyhyitä,

vaikkakin pirun intensiivisiä.

Olo on puhki kaluttu,

mutta lapset jaksaa innostaa

- ja onni on iso,

kun katsoo heitä sekä keskenään,

mun kans,

ja vielä isovanhempienkin ilona,

koska riesahan nuo apinat ei koskaan ole, eihän :)

Tätä kirjoitan,

kun poikaset jäivät isovanhempien hoiviin,

iltasuihkuun, iltapalalle ja unille.

Huomenna nähdään, ihanat lapset!

Tänä iltana isi koomaa omaan tahtiin.

Tahdin antaa Jess and the Ancient Ones,

johon oon rakastunut,

ja jonka viisut soi päässä yötä päivää,

vaikken kuuntelisikaan.

Koko ajan vaan enemmän tekee mieli heitä kuunnella,

loistavaa soittoa ja sydäntä hyvällä tavalla viiltelevää laulua.

Hitaasti, mutta varmasti sytyin bändin meiningille,

biisi kerrallaan, vaikka tuhdeimmat fiilikset irtoaa edelleen

Sulfur Giantsin huikeasta pläjäyksestä

ja Twilight Witchcraftin antamista fiiliksistä.

Jess ja ikiaikaiset antaa mulle tahdin, voiman, rytmin,

joilla mennä kohti yötä

- toivottavasti unten maillekin vielä.

***

Joulun aika oli ja meni.

Ei helevetisti ressannu.

Mummoloitiin, lahjottiin.

Melkein jouduin pukiksi, vissiin.

Enopukki pelasti ja hoiti homman hienosti.

Ehkä sitten ukkina pukiksi.

Böhémien kanssa tapailtiin jälkeisissä.

Kivaa oli poikain kanssa.

Mut ollaan me jo vanhoja ja väsyneitä,

siitä ei pääse mihkään

- kysy vaikka Villeltä.

 

Nyt ois sitten keikkojakin Kajaanissa.

Tänään pääsis Palefacen keikalle,

jos sisään sopis.

Tai siis jos jaksais lähteä.

Onhan se kyllä hyvä,

viimeisin levy oli aivan huippu.

Silti lähtisin mieluummin huomenna Kulmaan,

HC-rientoihin, Terveet Kädetkin.

Mut kaikkea ei voi saada.

Enkä haluakaan.

Ois ees mukavaa seuraa,

väentungoksesta viis.

Huomenna parasta, 

kun lapset kotona

ja toipuu taas isäksi.

Vaikka syliäkin kaipaisi,

hellää ja kaunista.

Hetkessä

Sirpaleinen mieleni

Elää hetkessä

Palanen kerrallaan

Kooten palapeliä

Suurempaa

Elämän kokoista

Mieleni ei ole hajonnut

Vaan kokonainen

Mutta vain hetken kerrallaan...

Me ihmiset olemme tunteiden vietävissä

Ristipaine ajattelun - järjen,  

ja tunteen - tilanteen fiiliksen välillä

Missä nyt mennään?

Tässä

On mahtavaa,

jos uskaltaa tunnustaa heikkoutensa hetkellä,

jolloin ei enää jaksa

Pyytää apua, kun sitä tarvitsee

Ei jää märehtimään hetkeen,

jollaisessa ei voi elää

Kun mitta tuli täyteen

Läikkyi yli

On vaikea tehdä pitkäaikaisia sopimuksia

Sitoumuksia, pysyvyyttä

Kun oikeasti tietää vain sen,

mitä tietää nyt ja miltä se tuntuu

Jos tietää - tai tuntee

Jalat maassa

Pää pilvissä

Siinä välissä on paljon ihmisyyttä

Rakkautta ja heikkoutta

Eno-kummituksen matka

Se ois taas matka
- vai pitäisköhän sanoa paremminkin pitkästä aikaa...
Kolme yötä ilman lapsia;
Sitä ei ole tapahtunut hetkeen.
Neljä Ruusua alkaa soida päässä
aina, kun matka alkaa.
Siksipä pureskelen huolella.

Eihän tää suinkaan mikään lapsivapaa reissu ole, päinvastoin.
Matkan tarkoitus on aloittaa kunniatehtävä, kummius.
Toivon sen olevan pitkä ja riemukas matka
- pitkä siis, jos elän pitkään.
Hilma, here I come.

Perjantai
Kun eilen illalla kitisin,
ettei mulle riittänyt glögiä,
totesi M10V: "No, huomenna saat juua kaljaa!"
Väitin, että "istun vain junassa",
mutta onhan täälläkin rafla.
Kaljaa siis - täällähän ei mitään kunnon olutta tarjoillakaan.
Huomenna siskon luo, jee!
Ylihuomenna kummittelemaan, juu!
Yritän ottaa mahdollisimman rennosti.
Vain yksi asia jänskättää:
Ettei vaan Hilma pelkäis mua
ja itkis aina nähdessään :)

***

Kummitodistuksessa 25.11.2012 olen luvannut...

kummina
tukea Hilman vanhempia
hänen kasvattamisessaan
eettiseksi, vastuuntuntoiseksi, ystävälliseksi
ja muut huomioon ottavaksi
ihmiseksi

sekä

tukea Hilmaa itseään,
milloin maailma tuntuu olevan häntä vastaan,
kuunnella häntä, antaa hänelle aikaansa
ja neuvoa,
silloin kun hän neuvoja kaipaa.

***

Tein myös oman "kummilupaukseni", joka on osa "Muistojen kirjaa", jonka annoin kummilahjaksi perinteisen kummilusikan lisäksi. Kirjan annoin vanhempien huomaan siksi aikaa, kunnes Hilma on valmis itse lukemaan ja ymmärtämään asioita, joita olen kirjoitellut ja joita olen luvannut lähettää lisättäväksi kirjaan kirjeiden, korttien, kuvien ja kirjoituksen muodossa, aina kun vierailen hänen luonaan:

Lupaan olla sinulle, Hilma, ihmisen malli.

Ihmisyydessä ei ole tärkeätä se, miltä näyttää muiden silmissä, vaan omissa silmissään.
Haemme hyväksyntää muilta, olemme sosiaalisia eläimiä.
On kuitenkin tärkeätä löytää sisältä itseys ja pitää huolta siitä.
Kun pidät huolta itsestäsi, sinulla on voimia pitää huolta muista.
Onni tulee siitä, kun itseys on kunnossa.

Ihmisyys on myös yhteisöllisyyttä.
Perhe on tärkein yhteisömme.
Pidä perheesi puolta.
Pidä huolta siskostasi.
Älä kanna vanhempiesi huolia omilla hartioillasi,
mutta rakasta ja ymmärrä se, että he tekevät kaikkensa sinun puolestasi.

Olemme osa luontoa.
Muista aina huolehtia siitä,
että et rasita luontoa turhaan.

***

Mielenosoitus hyvän asian puolesta
Rakkauden marssilla
Pidän oman miekkarin
Marssin löntystäen
En valitse puolia
Vaan yritän ymmärtää

***

Kuuntele sydäntäsi ja kuuntele järjen ääntä
Älä luota vääriin ”profeettoihin”
Tai opetuksiin, joiden sisimmässäsi tiedät olevan väärin
Vanha viisaus on kunnioittaa vanhempia,
mutta senkään suhteen ei saa olla sokea
tai kapeakatseinen
Mitä avarammin katsot maailmaa, ihmisiä ja asioita
Sitä enemmän opit
Elämästä ja sen kunnioittamisesta

***

Luota niihin, jotka etsivät totuutta.
Älä luota niihin, jotka väittävät tietävänsä sen.

Ihmiset, joilla ei ole mitään peiteltävää,
eivät vakuuttele,
että heillä ei ole mitään peiteltävää.

***

Maanantai
Hyvä viikonloppu.
Hilma on ihana.
Ja onhan hänellä nyt ihan koko nimikin:
Hilma Rauha Metsätähti.
Rauhantyttö, rauhallinen.
Seitsensakarainen metsän kaunotar.
Lauantain kohokohta oli, kun sain vastuutehtävän:
Tunti Hilman kanssa kahdestaan,
kun muu perhe kävi saunomassa.
Hienosti meni. Laulelin Jukka Poikaa.
Käppäiltiin ympäriinsä.
Musta tyyny,
jossa oli valkoiset lehden ääriviivat,
oli Hilman suosikkikohde ja ajattelin,
että tykkäisiköhän Hilma kans Gojira-paidastani,
jossa on mustalla pohjalla valkoisia lehtiä.
Aivan hetken verran katseemme kohtasivat,
ja ajattelin, että Hilma "hyväksyi" minut kummikseen,
luotettavaksi aikuiseksi elämänpituiselle matkalle.

***

Jotkut rakkaat ihmiset jää
Jotkut jättää
Jotkut heistä kuolee
Jotkut pettää
Se on kuitenkin ihmisen elämää
Eikä sitä pidä pelätä

Syntymä/Kuolema

Kun sain 39. syntymäpäivänäni kuulla, että rakkaalle siskolleni on syntynyt samana päivänä tytär, järjestyksessään kolmas, kyynelehdin onnesta. Kun aikanaan sain kuulla, noin viikko syntymäpäiväni jälkeen, odottaessani neljättä lastani, että rakkaan siskoni ensimmäinen tytär kuoli kohtuun ennen laskettua aikaa, ja siskoni synnytti hänet, pienokaisen, joka syntyi kuolleena, itkin monet kerrat elämän ja kuoleman tähden. Jälkeenpäin voi ajatella vaikka mitä, mutta ei pienen ihmisen elämän loppumisesta oikein mitään hyvää sanottavaa keksi. Ainoa, mistä voin tänä päivänä iloita liian nuorena kuolleen Pepin suhteen on, että hänellä on aivan mielettömän ihana pikkusisko Elviira ja nyt siis jo toinenkin pikkusisko, Pai-Pirpana. Sen lisäksi hänellä on - tai olisi ollut - elämässään upeita serkkuja: Miro, Vilmiina, Kuru ja Aarni. Mutta aina elämä ei ole pitkä, ja vaikka olisikin, on se usein myös turhan kova niille, jotka saavat -  tai joutuvat - elämään.

Kävin lyhyen keskustelun tänään Vilmiinan äidin kanssa ikäasioista ja siitä, mitä järkeä elämässä on, jos elämää on jäljellä mahdollisesti vielä 2/3, mutta elämä on jämähtänyt paikoilleen (tai tuntuu siltä). Oma näkemykseni on, että olen "jämähtänyt" (tai oivaltanut ainoan elämän "tarkoituksen") jo silloin, kun sain ensimmäisen lapseni Miron kymmenen vuotta sitten, mutta en halveksu elämää, en todellakaan. Sen sijaan olen oman elämäni suhteen aika huoleton, vaikka toivonkin, kaikesta sydämestäni, enemmän kuin mitään muuta elämässäni, että voin ja saan ja pystyn huolehtimaan lapsistani niin kauan kuin elän. Voi olla, että elän vanhaksi ja kasvina minusta huolehtivat sekä tuntemattomat että lapseni, mutta toivon sitä, että voin saatella hyvissä sielun ja ruumiin voimissa lapseni maailmalle ja että he tulevat pärjäämään omillaan. Isovanhemmuudesta en toiveita elättele, mutta jos/kun se nakki napsahtaa, niin toivon pystyväni senkin hoitamaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, enkä sairaana tai riutuneena.

Syntymä ja kuolema ovat siitä epäarvoisia tapahtumia, että kaikki alkaneet elämät eivät koskaan synny, ainakaan elävänä, mutta toisaalta kaikki kuolevat/kuolee.

Tänä iltana palasin jälleen fiktion avulla siihen, kuinka surullista on, että läheinen ihminen kuolee. Jos hän vielä kuolee "ennen aikojaan", hänellä on omaa jälkikasvua ja hän on muutenkin tärkeä, kuten "paras ystävä", niin ottaahan se menetys vittu koville, vaikka kuinka olisikin "fiktiota". Props to magnificent SOA, siis. Kyyneleet silmissä olen tänä iltana ajatellut niin tuota fiktiivistä ihmistä kuin pientä Peppiä ja miettinyt, kuinka elämä onkaan yhtä aikaa niin perseestä ja jotain sellaista, että siitä ei halua luopua millään, ja jonka kynsissä sinnittelee hamaan loppuun asti. En sano itse, että rakastaisin elämää tai haluaisin olla elossa missä tahansa olosuhteissa, mutta joka tapauksessa rakastan ja tulen aina rakastamaan, ja siinä on riittävästi elämän/elämisen tarkoitusta.

Rap-lyriikkaa

Joillekin kauhistus, useille vitsi, silti yksi modernin runouden muoto, joka elää rytmisessä muodossaan, musiikkina ja lyriikkana. Mulle uppoaa monet kovemmat riimit ja biitit, joita tänä iltana koitin koota kasaan, siis niitä sanoja. En tiedä, onnistuinko kovin hyvin, mutta tässä on ainakin parin artistin jutskia, tosin alan miehet varmaan tunnistaa, että tuossa on lähinnä yhtä biisiä yhdeltä ja monta biisiä toiselta. Herra Huuta eli Huge L:ää pitäis kyl siteerata kans, mutta tänään äänessä lähinnä klassisemmat Suomi-rap-artistit:

"Käsikirjoitus sun elämän on sun omis käsissä,
tee omat valintas, älä kulje muiden jalanjäljissä.
Kaikki pahimmat ongelmat on sun korvies välissä
jos asennoidut oikein, niin oot jo puolivälissä."

"Mä pysyn nöyränä, mut mä tiedän et mä skriivaan
Siihen asti et sydänkäyrä näyttää suoraa viivaa
Sori, sanoiks mä jotain väärää
Halusin olla rauhassa, ei oo kusi noussu päähän
Älä käsitä väärin, kirjoitan sydämmestä"

"Kaulaa myöten skeidas on turha katsoo alaspäin. Jaksan tän päivän kävi miten kävi.
Polttava pätsi tai lumisade teevees. Me voidaan päättää onks meidän elämä tääl perseest. Kaulaa myöten skeidas on turha katsoo alaspäin. Jaksan tän päivän vaik se veis multa hengen."

"Suomi-rap lepäs rauhassa
Palas takas zombina
Tuhat biittiä ja liike komppia
Kato vähän mihin rupeet!
Mahtaa hävettää kymmenen vuoden päästä,
että laitoit heti ekat biitit tubeen
No, kaikki alottaa nollasta
Mut nykyään voidaan reaaliajassa
Seurata sun ensi konttausta
Kaikki te vauvat kuulostatte muutenkin vittu samalta
Eli aika pitkälti Asalta
Mä en tee sitä erhettä
Että pitää kaveeraa kaikkien kaa
Pitää olla yhtä isoo perhettä
Mun perhe on jotain ihan muuta ku räppärit
Ne selkääntaputtelijat ja muut vitun päällepäsmärit
Mikissä ilman onnistunutta ironiaa
Huumoriräppikään naurata,
kun teette parodiasta parodiaa
Joskus tekis mieli sanoutua irti tästä koko genrestä
Kun lapset leikkii hiihtopipot silmillä vallankumousta
Kuuntelee artistia kuin profeettaa"

"Jos ei ees perheyhteisöt oo enää lujaa tekoo,
ni onks se muka ihme, et nuoret lähiöis sekoo?
Yh-äidit kasvattaa yksin muksunsa, ilman faijaa tai rahaa,
Sossun tuel ei o todellakaan luksusta.
Se on vaan päivä kerrallaan elettävä, kestettävä,
vaarallisint on se, jos ei oo mitään menetettävää."

"Mä oon vaan töissä täällä, mä en allekirjota firman linjaa, työnantajat huoraa.-- Rahan huorat, pahan huorat, perintätoimiston huorat, tupakkayhtiöiden huorat, aseteollisuuden huorat, vittuun huorat! Eläksä rahan takia vai rahalla? Pahuus elää teissä, vittuun raha meistä!"

"Ja mä en arvosta ketään, ketä ei arvosta mua,
ja mä en puolusta ketään, ketä ei puolustas mua.
Asennemuutoksilla kaikki tää paska vast muutetaan,
juttu on nii, et metsä vastaa niinku sinne huudetaan."

"Tää on käyttöohje rakkauden kuolemaks:
Jos me kerran pyritään siihen,
niin tehdään se kunnolla, joo.
Purista perhonen nyrkkiin.
Samal taval kasvatat lapses.
Jos et ole väkivaltanen,
mene puhuun paskaa selkämme taakse.
Yhdistä heikkous pahuuteen,
köyhyys raakuuteen,
saatana saastuneen.
Rukoilemas lopulta ja turvaa
ite tekemässä kansanmurhaa.
Meniks läpät naiviks, häh?
Pistä mut hengiltä, sillä siitä selvitään."

"Aikaa et voi takas kelaa, se ei jää ketään venaa.
Jos voit duunaa jotain tänään, älä tee sitä huomenna,
jokainen meist on ite oman onnensa herra"

Hetket, rauhattoman

Levoton on mieleni ollut jo vuosikausia, ehkä aina. Aina aika ajoin jaksan keskittyä ja rauhoittua sekä syventyä, kun löydän joko tekemistä, jossa voin olla avuksi tai sitten katoamalla (usein historiallisiin) fantasioihin. En ole ollut rauhassa sen enempää naisen sylissä kuin pientä lasta sylissä pidellessäni. En ole ollut rauhassa kännissä tai krapulassa. En ole ollut rauhassa töissä tai työttömänä. Useimmiten syvennyttyäni johonkin maailmoihin, joko kirjallisuuden tai elokuvien tai musiikin tai vain mielikuvituksen kautta, olen sieltä "palattuani" halunnut vain mennä takaisin, koska oloni ei ole rauhallinen täällä.

Mutta olen täällä, olen olemassa, sen olen joutunut toteamaan. Olen myös elävä, ja kuolevainen. Pikku hiljaa tuntuu, että elämä on ollut jo jonkin aikaa ehtoopuolella - jos eläisin vielä puolet lisää, olisin 76-77v, enkä tiedä, jaksanko niin pitkälle. Rauhoittuvatko ihmiset elämänsä lopun lähestyessä vai ovatko he vain kypsyneitä koko paskaan ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että kohta pääsevät eroon elämästä. Jonkun mielestä on lohdullista ajatella "tuonpuolesta elämää", mutta minä en jaksa, enkä halua, uskoa siihen.

Tämä on tässä ja nyt, eikä tässä ja nyt ole paljon muuta kuin ne muutamat hyvät teot, mitä saa aikaiseksi, toisten elävien olentojen auttaminen ja hyvä kohtelu, lämpö ja rakkaus. Suurin osa on turhaa paskaa, vaikka jos voisin kadota fantasiamaailmoihini tai elää maailmassa, jollaisessa kukaan ei kärsisi vaan nauttisi kaikin aistein, musiikista, ruoasta, juomasta, seksistä, läheisyydestä, hoivasta, levosta, lämmöstä, puhtaudesta, hyvyydestä...niin mikäpä ettei.

Mutta kuten tiedän, tiedät, tiedämme, ei sellaista maailmaa ole olemassa. Paitsi niissä hetkissä, joissa joku biisi kolahtaa kuin miljoona volttia tai maistat upeinta maltaista nektaria koskaan, haistat ihanan naisen tuoksun, tunnet väristyksiä ja hyvää oloa läheisyydestä, pidät huolta pienokaisesta tai onnistut jossain yli kaikkien odotusten. Hetkissä on elämämme suuruus, hetkissä joita varten elämme, hetkissä, joita odotamme ja etsimme kärsimättömästi, rauhattomasti.

Sinulle, Sinuhe

"Suunnitellessaan elokuvaa Maailman kaunein tyttö (1953) Armi Kuuselan (kaikkien aikojen ensimmäinen Miss Universe) kunniaksi ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen antoi lehdille haastattelun, jossa hän sanoi, että elokuvan käsikirjoituksen tulee tekemään Mika Waltari. Waltari itse sai tietää tästä suunnitelmasta ensimmäistä kertaa lukiessaan Itkosen haastattelua lehdestä. Kilttinä miehenä hän kuitenkin suostui käsikirjoittajaksi."

Vain hieman täydentämääni Wikipedia-sitaattiin viitaten totean, että olipa kiva taas alkaa lukea Sinuhe Egyptiläistä, pitkästä pitkästä aikaa. Tuo sitaatti oli yksi hauskimmista asioista, mitä Waltarin elämästä Wikipediaan koottu tietopaketti kertoi, koska siitä sai kuvan Waltarista huumorintajuisena ja anteliaana miehenä, joka ei pienestä nipottanut, kun pääsi tekemään sitä mitä rakastaa eli kirjoittamaan. Tietoja Waltarista ja hänen elämästään lähdin etsimään Sinuhe egyptiläinen -romaanin (1945) vuoksi. Eroottisen latauksen ja uskonnon (tai uskonnottomuuden) välisen suhteen Waltari ainakin osasi tuossa näennäisen viihteellisessä huipputeoksessaan kuvata, vaikka minusta kuvaakin siinä vain ajatonta ihmisyyttä. Ja ai että kauniisti ja rosoisesti ja elämänmakuisesti kuvaakin, tosin ehkä myös hieman poikamaisen tylyyn sävyyn. Tai siis, jos Waltari olisi nainen, olisivat nyanssit aivan toiset, kuin ne ovat tuossa, hänen jo aikuisiällään eli 36-37 vuotiaana julkaisemassaan "pääteoksessa". Sinuhessa ihmiset ovat mitä ovat, pääasiassa itsekkäistä paskoja, miehet dokaavat, sota on perseestä, naiset ovat joko vamppeja tai selviytyjiä, miehet joko luusereita tai menestyjiä - tai luulevat olevansa jompiakumpia riippuen humalatilasta. Voi olla, että Waltari itsekin halveksui myöhemmin Sinuhea, menestyneintä romaaniaan, kertomalla, että se on ”valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus”. Tosin, oliko tuo halveksuntaa? Ehkä se oli sittenkin rakkaudenosoitus, kunniaa parhaalle romaanille, jota eivät väritä uskonto, politiikka tai joku muu ihmiskunnan syöpä. Ehkä se olikin kommentti tarkoittaen "Rakkausromaani, parasta matskuani".

Saarikoski oli ehkä Suomen Bukowski, Waltari sitten ehkä Hemingway, vaikka kirjallisesti sivistyneemmät varmasti kertovat minulle toisin, jos olen väärässä. Olen näet kirjallisesti lähes sivistymätön juntti. Ehkä muutenkin :) Lukemisharrastusta ajattelin kuitenkin taas elävöittää. Tai ainakin Waltari-sellaista :D Jos ja KUN saan aikaiseksi lukea ensin tämän Sinuhen, lupaan yrittää lukea myös muita Waltarin historiallisia teoksia, joissa kaikissa on (Wikipedian mukaan) sekä kirjailijan tekemää historiallista taustatyötä myös syvällistä ihmisyyden tuntemusta, koska miksipä me ihmiset aikojen myötä muuttuisimme, pohjimmiltaan.

Huvittaa aina, kun saan hyvää palautetta omista kirjoituksistani ja totean, että yksi kunnon oikea kirjailija pystyy kymmenessä sivussa saamaan aikaan enemmän aikaan kuin yksikään kirjoittamani jorina koskaan missään. Tosin olen myös jäävi sanomaan, olenko joskus onnistunut vaikuttamaan johonkin jutuillani, mutta koska tiedän niiden tason, uskon kyseessä olevan tuttavuusharhan. Mika Waltaria suosittelen joka tapauksessa jokaista lukemaan, olipa sitten mies tai nainen, vaikka miehille tuo matsku uppoaa ehkä luonnostaan paremmin :D

Tällä hetkellä olen enemmän kuin tyytyväinen siihen osaan, jota Sinuhe teoksen alussa suorastaan halveksii; Niihin, jotka tekevät työnsä, mutta nauttivat myös kaikin mahdollisin tavoin maallisista iloista, koska jumala/t ovat vitsi ja kaunis nainen on enemmän kuin yksikään jumala. Mutta Sinuhe on vielä teoksen alussa nuori ja puhdas ja naiivi, vaikkakin jo hieman masentunut. Minä olen jo wanha ja kyyninen siihen nähden. Hyvänä puolena sanottakoon, että muistinikin on sen verran hatara, että voin jatkaa teoksen lukemista kuin lukisin melkein uutta kirjaa; en muista puoliakaan siitä joskus +10 vuotta aiemmin lukemastani tai ainakaan pysty enää aistimaan tunnelmia. Eli hieno matka edessä, vaikka ahdistaakin jo valmiiksi :)

Jos kuolisin

Tänä iltana tuntui taas helevetin typerältä. Istuin vessassa, kello 22. Ajattelin tosissaan, en vitsillään, vaan ihan täysissä järjissäni ja vakaasti, että jos saisin pian tietää sairastavani tappavaa tautia, haluaisin elää ainakin siihen asti, että näen Breaking Badin lopun. Jotkut haluaisivat nähdä lapsensa menevän vihille tai lapsenlapsensa tai jotain järkevää, mutta itse kykenin kaikessa "viisaudessani" edetä elämäni saralla vuoden päähän, jolloin saisin tietää, miten Walter Whiten käy. Se kuitenkin kertoo siitä, miten pitkälle uskalla ajatella. Joo, joulu on tänäkin vuonna, mutta siihen on järkyttävän pitkä aika. Elän hetkessä, elän päivän kerrallaan. Huomenna tulee olemaan tuskainen tiistai, mutta näinpähän ainakin hyvää viihdettä, nautin kaksi olutta ja kaksi helvetin hyvää viinilasillista. Niin että mitä sitten, koska elämällä ei siltikään ole mitään merkitystä. Saan kai nauttia siitä päivän kerrallaan - tai olla nauttimatta. En ymmärrä ihmisiä, jotka tekevät elämästä isompaa, kuin mitä se onkaan. Se järki häviää, jos katsoo pientä lasta, koska sellaista näkyä ei kukaan voi olla huomioimatta - sitä rakkautta ja huolenpidon vimmaa. Mutta kun katse kääntyy taas itseen, tajuaa, että elämä vain on ja menee.

Tänään luimme lehdistä ja netistä, että Tony Scott hyppäsi sillalta. Tuolla laillahan sitä pitäisi lähteä, vaikka yhteiskunta sitä tietyllä tavalla halveksuukin. Ei sitä, että "nukahtaa" kymmenen vuoden dementian jälkeen pedissään, paskat housussa.

Kainuun apina

Kotiseutu elää ihmisessä. Sen kuulee kajaanilaissyntyisen Jari Rättyänkin äänessä tai niin ainakin uskon. Kaunista, koskettavaa, syvälle kainuulaiseen sydämeen uppoavaa musiikkia. Rättyän matsku upposi minuun jo nuorempana, jolloin Rättyän silloinen kajaanilainen bändi Rantanplan osallistui vuonna 1989 Kalma-kokoelmalle kahdella biisillään, jotka ovat soineet vuosikausia omilla kokoelmillani. Kalma-levyn kaksi ensimmäistä biisiä, svengaava "Annabelle" ja koskettava "Lempeä leijona" ovat itselleni aivan älyttömän tärkeitä kappaleita ja niitä kuunnellessa mieli palaa aina nuoren aikuisen kasvuvuosiini 1990-luvun alkupuolella, mutta ne ovat myös säilyneet matkassa aina tähän päivään saakka.

2000-luvulla Rättyä palasi tietoisuuteeni Daddy Giljoteen -räyhäbluesbändinsä kera ja tykkäsin kyl meiningistä, mutta en ollut ihan samoissa fiiliksissä kuin suomenkielisistä Rantanplan-klassikoista. Niinpä Rättyän seuraaminen jäi, toista Daddy Giljoteen -levyä en edes huomioinut ja kun sitten kuulin, että Rättyä on taas palannut soolouralle, oli mies julkaissut jo toisen soololevynsä. Upeita levyjä ovat molemmat, sekä vuonna 2009 julkaistu "Luopion veisu" että 2011 lopussa julkaistu "Käärmekeitto". Vasta kun ystäväni ja "veljeni" Kimmon koneelta levyt puhelimeeni kotimatkan ajaksi kesäkuun alussa siirsin, pääsin Rättyään todella käsiksi.

Viime päivinä olen ihastunut Rättyän uusiin (siis kahden viimeisen levyn antiin) toden teolla. Jostainhan rakkaus aina syttyy ja minulla se syttyi uusimman levyn päätöskappaleesta "Katariina". Aivan mieletön balladi, joka on herättänyt vaikka mitä ajatuksia, itsestäni, naisistani, elämästä, kuolemasta, suhteista, loppumisesta ja jatkumisesta. Koskettavaa ja hienoa matskua, jossa on sielua niin paljon, että sydän pakahtuu. Eikä muu materiaali jää paljon jälkeen ja hienoja hetkiä löytyy molemmilta uusilta sooloilta. Long live Rättyä!

Spotify-käyttäjille kahdelta uudelta levyltä tekemäni soittolista: Jari Rättyä

Jari Rättyän "esittelyvideo" vuodelta 2009: http://www.youtube.com/watch?v=m_-1nE0ysqU

Too Old to Rock'n'Roll

Nollaus oli varsin onnistunut. Jälkeisissä itsekidutusta mm. järjestelemällä, imuroimalla, tiskaamalla ja pyykkäämällä. Musiikkia unohtamatta. Mie niin rakastan tuota Jari Rättyän ääntä. Nyt pauhaa Jethro Tull ja komiasti pauhaakin, mie rakastan myös tätä. Mie rakastan musiikkia!

Lapsoset vielä toisen yön mummoloimassa, joten piti lähteä lähikauppaan, jotta saisi edes  hetken ihmisseuraa. Ja ah, olihan siellä se näppärä tyttö myyjän tontilla, kovannäkönen pisamanaamainen likka, jolta joskus saa hymyn, joka tunkeutuu syvälle...Kotimatkalla naureskelin yksinäni ajatellen, miten pyytäisin sen treffeille panemalla tiskille lapun, jossa lukis "Lähdetkö treffeille? Kyllä / En"  ja puhelinumero. En tietenkään pyydä. I'm too fucking old to rock'n'roll. Siispä istun iltaa yksin, syön suolaista ja juon vähän huurteista sekä katson Spursin valioliiga-avauksen. Come On You Spurs!

Huomenna sitten sunnuntain rauhaa, lapsia ja valmistautumista uuteen ihanaan arkeen.

Yksin

Nollaus,
Väsymys,
vitutus.
Nautinto,
muistot,
kuvitelmat.
Ihanat naiset,
Kuvitelllut ja kaltaiset,
Nuoremmat ja epätoivoiset.
Pienet ja viattomat,
vanhat ja väsyneet,
luovuttaneetkin.
Musiikkia,
siitä on hyvä lähteä.

Summer's Almost Gone

Jotenkin tuntuu helvetin hyvältä ajatus palata arkeen, elämän parhaimpaan aikaan. Lomalla oli kivaa, oli hyvä saada olla vapaa aikatauluista tai muusta vastuusta kuin vastuusta lapsiin, joka on tietysti se suurin vastuu. Mutta en voi, enkä jaksa kantaa vastuuta lapsistani koko ajan, joka hetki, 24/7. Työnteko on tietysti tietyllä tavalla vain elämisen edellytys ja taloudellista turvaa, mutta minulle myös ammatillisen kunnianhimon toteuttamista, tai ainakin siinä tuntee itsensä tarpeelliseksi muutenkin kuin "vain" isänä. Vaikka tajuan kyllä sen, miten tärkeä olen vanhempana, mutta se on vaikeampi duuni kuin duuni. Siitä ei ole koskaan lomaa. Paitsi ehkä juuri päivisin, kun pojat ovat koulussa ja päiväkodissa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja tekisin mitä tahansa heidän vuokseen, mutta tarvitsen vastapainoa. Sitä ei ole paljon tarjolla, jos ei töitä lasketa, joten olen enemmän kuin tyytyväinen, itseasiassa olen onnellinen siitä, että voin tehdä työtä, jossa viihdyn ja joka merkkaa mulle paljon.

Fyysinen rapistuvuus on taas loman aikana tullut esille ja huolestuttaa. En ole enää nuori, joka jaksaa mitä tahansa. Ammattiurheilijoillakin on useimmissa lajeissa neljänkympin vaiheilla eläköityminen edessä. Itseltä tuntuu ihan samalta, enkä ole edes mikään urheilija. Kolottaa, väsyttää, läskityttää. Kaljaa juon liikaa, enkä liiku tarpeeksi, syön mitä sattuu ja nukun liian vähän. Loman aikaan tuli käytyä leikkipuistossa monen monta kertaa, mikä oli tosi kivaa! Siellä leikittiin zombie-hippaa, jossa piti välttää maahan koskemista ja kiipeillä joko perässä zombiena tai zombieta karkuun. Helvetin rankkaa ja hiki päässä monta kertaa sitä leikittiin. Ja huh, että lihakset oli kipeänä siitä kiipeilystä! Ois kyllä mahtavaa, jos ois joku liikuntaharrastus, vaikka sitten se futsal talvisin, jos vaan sais aikataulut sovitettua...pitää miettiä asiaa :)

Hitto, kun tekee kaljaa mieli, mutta ei ole enää muuta kuin vahvaa olutta jäljellä. Ei pitäis dokailla yksinään öisin, mutta tätäpä tämä on tämä mun elämä nykyään. Rakkauden sarallakin olen eristäytynyt ja päätynyt olemaan yksin. Appiukkokin (tai ex-appihan se on, mut ihan sama) sanoi tänään, että näytät sairaalta ja turvonneelta, oletko ryypännyt? No, en sanonut mitään, näkihän sen naamasta, kun on lakannut saamasta. Ja eilen join olutta kans. En tiedä, miten mä jaksan, kun flunssakin on päällä, ei sentään kuumetta, mut semmonen jatkuva pikkunen vittumainen heikkous. Ehkä aivot käy ylikierroksilla tai itseys kaipaa niin vitusti omaa aikaa, että en vaan saa unta tai salli sitä itselleni. Luulen tosin, että nyt kun arki taas alkaa, niin myös unet alkaa maistua paremmin, kun ei voi kesken päivää kellahtaa tunniksi nukkumaan. Elämä menee taas hektiseksi siltä osin, vituttaa jo valmiiksi aamut, kun pitää ehtiä päiväkotiin/kouluun/töihin ja kellokortti naksuttaa miinusta tilille.

Kesäloman hienoin hetki oli ehkä se, että tytär kävi yökylässä! Se tuli eteen yllättäen, mutta meni niin luonnollisesti, kuin vain voisi kuvitella. Ihana tunne oli se, kun oli talo täynnä omia lapsia :)

Rakkautta en kesällä etsinyt, lähinnä välttelin mahdollisuuksia. Kesäkissasta toki jorisin, mutta se oli tuhoontuomittu ajatus jo alkujaan. En käynyt lomani aikanakaan missään. Harmitti, kun missasin tänä kesänä pari mielenkiintoista keikkaa, vaikka olisi ehkä ollut mahdollisuus osallistuakin. Kajaanilähtöinen rap-duo Mac Bueno & TatC meni ohi, samoin Steen1:n keikka. Varmasti paljon muutakin. Sentään raijasin lapset kesäteatteriin kattomaan, kun Hanski veti upean shown isona pahana sutena :) Ihmisten ilmoilla käyminen oli kuitenkin vähäistä ja eipä tuolla mökilläkään tullut viihdyttyä - lähinnä vitutti itikat. Mut ennen kuin arki alkaa, pitää vielä käydä siel, kun on mahdollisuus nähdä rakasta siskoa ja ihanaa siskontytärtä. Lapsista puheen ollen - Touko oli kyl hiton sulonen skidi. Poikasten serkkupoika on viel pikkunen, mut aivan mahtava tyyppi siitä tulee, sanokaa minun sanoneen!

Tähän lieneekin hyvä lopettaa. Ajatukseen siitä, että lapsissa on tulevaisuus. Ja kaikki toivo, kun me wanhat ja kyyniset jatkamme kituuttamista päivästä toiseen, mutta samalla koitamme löytää onnemme ja nautinnon Elämisestä, joka on kuitenkin hienoa, kunhan pysyy kaidalla tiellä ja löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää, vaikka ei aina juhlaa oiskaan.

All you need is love?

Aikuisten välinen rakkaus, universaali rakkaus, jumalan rakkaus, rakkaus lapsiin, rakkaus elämään. Rakkautta ei ole koskaan liikaa. Siitä puhe mistä puute? Ehkä niinkin.

Jumalan rakkaudesta en yleensä jaksa paljon jaaritella, varsinkin kun se on minulle aina ollut ”ulkoistettua” rakkautta, vaikka eipä se minulta ole pois, jos joku sen voimalla elää. Viime aikoina on kuitenkin paljon puhuttu siitä, mitä se Jumalan rakkaus on, kun ainakaan se ei vaikuta olevan suvaitsevaista tai ymmärtävää. Tällä viittaan muutamien valtakunnan eturivin poliitikoiden intoon vedota uskoon ja ”Jumalan sanaan” perinteiden säilyttämiseksi koskien erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää. En sano, etteikö perinteinen malli olisi hyvä ja toimiva, mutta maailma ja ajat muuttuvat koko ajan, eikä enää voi määritellä sitä, millainen on esimerkiksi hyvä perhe, ainakaan minkään mallin mukaisesti. Tärkeintä lienee, että perheessä riittää rakkautta, olipa perheessä isä ja äiti, tai isä ja isä, tai äiti ja äiti, tai vaan äiti tai isä tai ihan mitä tahansa muuta.

Rakkaus on toisista huolehtimista epäitsekkäästi, välittämistä niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Toivon, että omat lapseni ainakin tulisivat muistamaan aina sen, että me vanhemmat rakastimme ja rakastamme heitä, eikä sitä, että vanhemmat ovat eronneet ja asuvat erillään. En usko, että lapsemme jäävät kotonaan rakkautta vaille, eivät poikaseni eikä tyttärenikään, koska tulen varsinkin poikasten äidin kanssa olemaan aina läheinen, ystävä, ja se tuntuu paljon tärkeämmältä kuin mikään perinteinen malli, jossa pysyttäisiin yhdessä hautaan saakka, vaikka yhteiselämä ois kuinka helvettiä. Olen varma, että lapset myös aistivat sen, millaiset meidän vanhempien välit ovat ja eiköhän siitä ole ainakin viime aikoina välittynyt pelkästään se hyvä, toista kunnioittava, lämmin ja läheinen suhtautuminen.

Aikuisten välinen rakkaus on mietityttänyt tietysti itseänikin tässä viime vuodet ja monenlaista suhdeviritystä on tässä nyt tullut nähtyä ja koettua. Rakkauttakin. Se ei ole kuitenkaan helppoa, ei elämäntilanteen eikä kaiken koetun jälkeen. Ehkä tämä Juliet Jonesin Sydämen klassikko vuodelta 1985 kiteyttää aika hyvin sen, mitä minulle on jäänyt käteen: ”Rakkaus meidät repii, repii riekaleiksi.” En sulje sydäntäni rakkaudelta, jos sellainen aikuisten välisen suhteen kauttakin minut kohtaa, mutta en sitä etsimällä jaksa enää etsiäkään.

Jumalan rakkaudesta tuli lähinnä mieleen viihdyttävä, koskettava ja vähän tietysti asiaankuuluen myös ahistava The Walking Dead, apokalyptinen zombie-sarja, jossa ihmisten välistäkin rakkautta on tietysti dramaattisten tapahtumien ohella käsitelty, mutta mieleen jäi tämä lausahdus uskovaisen vanhan papan suusta, kun hänen ajatuksensa ihmiselämän merkityksestä alkoi realisoitua: ”God promised resurrection. I just thought he had something different in mind.”

Onko kuitenkaan mitään rakkautta olemassakaan, jos ei rakasta elämää – ja itseään? Ehkä rakastaminen on vaan asenne, tai asennevamma, miten sen nyt ottaa :) Minä yritän pärjätä sen asenteen tai vamman kanssa, vaikka viime vuosina olenkin kyynistynyt. Luovuttanut en kuitenkaan ole.

Silta romahtaa, krokotiili on pöntössä

Katsoin pitkästä aikaa elokuvan, jossa oli käsitelty ihmisyyttä monelta kantilta ja rehellisesti. Siihen tarvittiin dokumentti, jonka päähenkilöt eivät osaa esittää esittävänsä. "Kovasikajuttu" oli sikakova juttu.

Leffa seuraa Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändiä, jonka jäsenet sattuvat olevaan kehitysvammaisia. Sitä kautta saamme rehellistä kuvaa ihmisyydestä, peloista, ihmissuhteista ja erilaisuudesta. Todella hieno elokuva, jonka ei tarvitse kikkailla, seurata vaan tuota porukkaa, joka lavalla on kuin mikä tahansa punk-bändi, mutta jonka jäsenillä jokaisella on kehitysvammastaan johtuen tai siitä huolimatta asioita elämässään, jotka eivät ihan kohdillaan ole. Mutta kelläpä meistä olisi, taviksillakaan. En nimittäin pidä bändin jäseniä taviksina, koska vammoistaan huolimatta he esiintyvät eläville yleisöille ja hoitavat homman kotiin. Lavalla he ovat tähtiä.

He ovat myös "normaaleja" ihmisiä, niin hyvässä kuin pahassa. Toki aina välillä hassuja ja outoja, ei-kehitysvammaisiin verrattuna, mutta myös pirun sympaattisia taiteilijoita ja persoonia. Erityisesti laulaja Kari saa leffan perusteella täydet propsit punk-asenteensa, mutta myös rakkaus-asenteensa vuoksi :) Mä fanitan Karia täysillä, hieno mies! Elokuvan extroissa Saksan kiertueella paljastui Karin pelot matkustamisvälineisiin ja ne toivat vaan uuden näkökulman miehen elämään. Pelot ovat osa elämää ja iso osa, jos ne sitä hallitsevat. Onhan näitä kuultu ennenkin, "normaalienkin" parista, kuinka vaikka joku futisjoukkueen tähti ei osallistu tiettyihin europeleihin, koska ei uskalla lentää, eli pelko hallitsee. Karin pelot ovat toki sitten vielä normi-ihmisestä äärimmilleen vietyjä, kuten että silta romahtaa. Tosin bändin sävelkynä, toinen mahtipersoona ja ”johtaja” Pertti on ykkönen peloissakin: Hän pelkää, että Saksassa putkistoissa elää krokotiileja tai alligaattoreita ja kyselee sitä matkalla meren yli laivan kapteenilta :)

Helevetin sympaattinen porukka, kaiken kaikkiaan, vaikka kuten Perttikin toteaa: Vihaan Sami Hellettä. Mutta Samillakin on demoninsa. Kilpailuvietti on kova, tappion hetkellä vituttaa ja muutenkin on tarve hallita elämäänsä ja siihen liittyviä asioita kuten bänditoimintaa oman mallin mukaan, joka aiheuttaa kahnauksia muiden bändiläisten kanssa. Silti yhdessä tehdään ja onnistumisista iloitaan. Tyyppien ikä tai osaaminen ei määritä heidän asemaansa yhteiskunnassa, vaan heitä kohdellaan tietyn muotin, kehitysvammaisuuden, kautta, vaikka he jokainen ovat erilaisia. Yksi suunnittelee naimisiinmenoa, toinen ei haluaisi muuttaa ikääntyvien vanhempiensa luota pois.

Mahtavinta on, että bändi tekee rehellisiä biisejä siitä, mikä vituttaa tai vaikka sitten siitä, että kahvi on hyvää. Punk rules ok! Tosin Pertti yhdessä välissä ilmoittaa Samiin hermostuttuaan, että punk on roskaa, hän alkaa kuunnella tästä lähtien vaan iskelmää ja klassista, ja aikoo mennä kotiin heittämään punk-levynsä roskiin :)

Upea dokumentti hienoista ihmisistä, jotka ovat elokuvan arvoisia ja antavat komeat kasvot kehitysvammaisuudelle, jota yhteiskunta siivoa ”normaalien” silmistä aika tehokkaasti.