Levoton on mieleni ollut jo vuosikausia, ehkä aina. Aina aika ajoin jaksan keskittyä ja rauhoittua sekä syventyä, kun löydän joko tekemistä, jossa voin olla avuksi tai sitten katoamalla (usein historiallisiin) fantasioihin. En ole ollut rauhassa sen enempää naisen sylissä kuin pientä lasta sylissä pidellessäni. En ole ollut rauhassa kännissä tai krapulassa. En ole ollut rauhassa töissä tai työttömänä. Useimmiten syvennyttyäni johonkin maailmoihin, joko kirjallisuuden tai elokuvien tai musiikin tai vain mielikuvituksen kautta, olen sieltä "palattuani" halunnut vain mennä takaisin, koska oloni ei ole rauhallinen täällä.
Mutta olen täällä, olen olemassa, sen olen joutunut toteamaan. Olen myös elävä, ja kuolevainen. Pikku hiljaa tuntuu, että elämä on ollut jo jonkin aikaa ehtoopuolella - jos eläisin vielä puolet lisää, olisin 76-77v, enkä tiedä, jaksanko niin pitkälle. Rauhoittuvatko ihmiset elämänsä lopun lähestyessä vai ovatko he vain kypsyneitä koko paskaan ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että kohta pääsevät eroon elämästä. Jonkun mielestä on lohdullista ajatella "tuonpuolesta elämää", mutta minä en jaksa, enkä halua, uskoa siihen.
Tämä on tässä ja nyt, eikä tässä ja nyt ole paljon muuta kuin ne muutamat hyvät teot, mitä saa aikaiseksi, toisten elävien olentojen auttaminen ja hyvä kohtelu, lämpö ja rakkaus. Suurin osa on turhaa paskaa, vaikka jos voisin kadota fantasiamaailmoihini tai elää maailmassa, jollaisessa kukaan ei kärsisi vaan nauttisi kaikin aistein, musiikista, ruoasta, juomasta, seksistä, läheisyydestä, hoivasta, levosta, lämmöstä, puhtaudesta, hyvyydestä...niin mikäpä ettei.
Mutta kuten tiedän, tiedät, tiedämme, ei sellaista maailmaa ole olemassa. Paitsi niissä hetkissä, joissa joku biisi kolahtaa kuin miljoona volttia tai maistat upeinta maltaista nektaria koskaan, haistat ihanan naisen tuoksun, tunnet väristyksiä ja hyvää oloa läheisyydestä, pidät huolta pienokaisesta tai onnistut jossain yli kaikkien odotusten. Hetkissä on elämämme suuruus, hetkissä joita varten elämme, hetkissä, joita odotamme ja etsimme kärsimättömästi, rauhattomasti.
3 kommenttia:
Kirjoituksesta tuli mieleen eräs otsikko:
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200801297169580_ul.shtml
Eli voi hyvin olla, että 70vuotiaana tuntuu mukavammalta kuin kuin kolmikymppisenä. Tai sitten ei. Ehkä kannattaa vain elää täysillä, jopa ne huonoimmatkin hetket..
Vielä edelliseen otsikkoon liittyen. Tiettyyn elämänvaiheeseen taisi Dante viitata:
Elomme keskimatkaan ehtineenä
samoilin synkkää metsää, koska olin
pois harhautunut tieltä oikealta.
Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda
tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys,
sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon!
Se karmea kuin kuolema on miltei;
vaan kun myös hyvää sieltä löysin, tahdon
kuvailla muunkin siellä kokemani.
Samaa teemaa on CMX:n kappaleessa "Aura".
Heissan Json!
En haluu olla jeesustelija, enkä varsinkaan vanhempi viisas ukko. Ei
mulla ole taitoa eikä viisasten kiveä, jolla kertoisin kuinka elämisen taitoa voisi lisätä.
Mutta lueppa seuraava:
www.fi.dhamma.org/art.htm
Daddy
Lähetä kommentti