Jos kuolisin

Tänä iltana tuntui taas helevetin typerältä. Istuin vessassa, kello 22. Ajattelin tosissaan, en vitsillään, vaan ihan täysissä järjissäni ja vakaasti, että jos saisin pian tietää sairastavani tappavaa tautia, haluaisin elää ainakin siihen asti, että näen Breaking Badin lopun. Jotkut haluaisivat nähdä lapsensa menevän vihille tai lapsenlapsensa tai jotain järkevää, mutta itse kykenin kaikessa "viisaudessani" edetä elämäni saralla vuoden päähän, jolloin saisin tietää, miten Walter Whiten käy. Se kuitenkin kertoo siitä, miten pitkälle uskalla ajatella. Joo, joulu on tänäkin vuonna, mutta siihen on järkyttävän pitkä aika. Elän hetkessä, elän päivän kerrallaan. Huomenna tulee olemaan tuskainen tiistai, mutta näinpähän ainakin hyvää viihdettä, nautin kaksi olutta ja kaksi helvetin hyvää viinilasillista. Niin että mitä sitten, koska elämällä ei siltikään ole mitään merkitystä. Saan kai nauttia siitä päivän kerrallaan - tai olla nauttimatta. En ymmärrä ihmisiä, jotka tekevät elämästä isompaa, kuin mitä se onkaan. Se järki häviää, jos katsoo pientä lasta, koska sellaista näkyä ei kukaan voi olla huomioimatta - sitä rakkautta ja huolenpidon vimmaa. Mutta kun katse kääntyy taas itseen, tajuaa, että elämä vain on ja menee.

Tänään luimme lehdistä ja netistä, että Tony Scott hyppäsi sillalta. Tuolla laillahan sitä pitäisi lähteä, vaikka yhteiskunta sitä tietyllä tavalla halveksuukin. Ei sitä, että "nukahtaa" kymmenen vuoden dementian jälkeen pedissään, paskat housussa.