Kun sain 39. syntymäpäivänäni kuulla, että rakkaalle siskolleni on syntynyt samana päivänä tytär, järjestyksessään kolmas, kyynelehdin onnesta. Kun aikanaan sain kuulla, noin viikko syntymäpäiväni jälkeen, odottaessani neljättä lastani, että rakkaan siskoni ensimmäinen tytär kuoli kohtuun ennen laskettua aikaa, ja siskoni synnytti hänet, pienokaisen, joka syntyi kuolleena, itkin monet kerrat elämän ja kuoleman tähden. Jälkeenpäin voi ajatella vaikka mitä, mutta ei pienen ihmisen elämän loppumisesta oikein mitään hyvää sanottavaa keksi. Ainoa, mistä voin tänä päivänä iloita liian nuorena kuolleen Pepin suhteen on, että hänellä on aivan mielettömän ihana pikkusisko Elviira ja nyt siis jo toinenkin pikkusisko, Pai-Pirpana. Sen lisäksi hänellä on - tai olisi ollut - elämässään upeita serkkuja: Miro, Vilmiina, Kuru ja Aarni. Mutta aina elämä ei ole pitkä, ja vaikka olisikin, on se usein myös turhan kova niille, jotka saavat - tai joutuvat - elämään.
Kävin lyhyen keskustelun tänään Vilmiinan äidin kanssa ikäasioista ja siitä, mitä järkeä elämässä on, jos elämää on jäljellä mahdollisesti vielä 2/3, mutta elämä on jämähtänyt paikoilleen (tai tuntuu siltä). Oma näkemykseni on, että olen "jämähtänyt" (tai oivaltanut ainoan elämän "tarkoituksen") jo silloin, kun sain ensimmäisen lapseni Miron kymmenen vuotta sitten, mutta en halveksu elämää, en todellakaan. Sen sijaan olen oman elämäni suhteen aika huoleton, vaikka toivonkin, kaikesta sydämestäni, enemmän kuin mitään muuta elämässäni, että voin ja saan ja pystyn huolehtimaan lapsistani niin kauan kuin elän. Voi olla, että elän vanhaksi ja kasvina minusta huolehtivat sekä tuntemattomat että lapseni, mutta toivon sitä, että voin saatella hyvissä sielun ja ruumiin voimissa lapseni maailmalle ja että he tulevat pärjäämään omillaan. Isovanhemmuudesta en toiveita elättele, mutta jos/kun se nakki napsahtaa, niin toivon pystyväni senkin hoitamaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, enkä sairaana tai riutuneena.
Syntymä ja kuolema ovat siitä epäarvoisia tapahtumia, että kaikki alkaneet elämät eivät koskaan synny, ainakaan elävänä, mutta toisaalta kaikki kuolevat/kuolee.
Tänä iltana palasin jälleen fiktion avulla siihen, kuinka surullista on, että läheinen ihminen kuolee. Jos hän vielä kuolee "ennen aikojaan", hänellä on omaa jälkikasvua ja hän on muutenkin tärkeä, kuten "paras ystävä", niin ottaahan se menetys vittu koville, vaikka kuinka olisikin "fiktiota". Props to magnificent SOA, siis. Kyyneleet silmissä olen tänä iltana ajatellut niin tuota fiktiivistä ihmistä kuin pientä Peppiä ja miettinyt, kuinka elämä onkaan yhtä aikaa niin perseestä ja jotain sellaista, että siitä ei halua luopua millään, ja jonka kynsissä sinnittelee hamaan loppuun asti. En sano itse, että rakastaisin elämää tai haluaisin olla elossa missä tahansa olosuhteissa, mutta joka tapauksessa rakastan ja tulen aina rakastamaan, ja siinä on riittävästi elämän/elämisen tarkoitusta.
1 kommentti:
No. Oma ajatukseni meni jotenkin niin, että olisi ikävää, jos ei näkisi elämässään mitään saavutettavaa enää kolmenkympin jälkeen. Että jos elää vielä vaikkapa 90 vuotiaaksi katkerana kaikesta siitä mitä on jäänyt tekemättä tai kokematta sen sijaan että pyrkisi löytämään jokaisesta päivästä (tai edes vuodesta :-D )jotain itseä kehittävää. Niin ajatuksellisesti kuin konkreettisestikin.
Ei se tarkoita sitä että aina pitäisi mennä ja tehdä niin hirmuisesti. Enemmän että pitää mielen virkeänä ja nauttii näistä ja tulevistakin päivistä ja niiden suomista mahdollisuuksista.
Ethän sinäkään jämähtänyt ole vaan elämän uusien käänteiden jälkeen aina suuntaat kohti tulevaa. Niinkuin vaikka tässä kirjoituksessakin, jossa voit nähdä sen mitä voit antaa vanhempana lapsillesi niin nyt kuin tulevassa.
Lähetä kommentti