eka koe

Luin tänään loppuun Jukka Pojasta kertovan haastattelukirjan. Ja kertoihan se Suomi-reggaestakin sekä sen ympärillä kukoistavasta musiikin alakulttuurista. Pääosassa oli kuitenkin tuo mielihyvän messias, joka pohti toki myös elämän varjopuolia, vaikka musiikki ja sen ilot olivatkin pääosassa. Yksi Jukan sanoma haastattelunpätkä jäi mielen päälle, kun pohdin omaa päänsisäistä liikehdintääni kuluvan viikon aikana: "Tunteetkin ovat monille viihdettä. Kiukku tuntuu viihdyttävältä, samoin itsesääli. Jotain millä täyttää kuppiansa. Sitten kun kuppi on tyhjä, sinne mahtuu todellisuutta." Mietin itsekriittisesti mm. tätä blogia, kuinka "viihteellistän" suruni ja iloni ja tunteeni ja ajatukseni, vaikka en myönnäkään kirjoittavani tätä "viihdyttääkseni". En ole viihdyttäjä, en taiteilija, en runoilija, en kirjailija, en kolumnisti, en toimittaja. Jos jotain, olen kirjoittaja ja kirjoitan omaksi "ilokseni", purkaakseni tunteita ja ajatuksia sanoiksi, jotta voisin käsitellä ne ehkä parhaalla tavalla, jonka osaan. Luen itse blogiani aika ajoin, vanhoja kirjoituksia joskus ja uusia useastikin. Se on itseterapiaa, ei viihdettä - ainakaan tarkoituksenmukaisesti. Mutta Jukan sanomasta tuli kyllä mieleen, että totta tuokin, osuvasti sanottu, hieno mies, varmasti.

Oma viikkoni on siis ollut vuoristorataa - helvettiin. Kouluarvosanaksi 4-10 asteikolla vois lätkäistä juuri ja juuri hyväksytyn 5-, hyvästä yrityksestä, monista hyvin alkaneista jutuista ja harvoista onnistuneista. Luulin vielä lukioon mennessäni matematiikkaa eksaktiksi tieteenlajiksi, jossa vain lopputuloksella on merkitystä, eikä itse laskusuorituksella kohti vastausta. Sen sijaan lukion laajan matematiikan opettajani antoi minulle yhdestä kokeesta 5-, vaikka koepaperissa ei ollut yhtään laskua oikein. Oikein alkaneita suorituksia oli sen verran monta, että läpi meni, että heilahti. Ehkä elämässäkään, arjessa - tai tässä tapauksessa loma-arjessa - ei tartte pyrkiä mihinkään, kunhan suorittaa, ainakin pyrkii tekemään oikein, yrittää, aloittaa hyvin ja vaikka hyytyisi loppusuoralla - kun ei tämä isi näköjään jaksa, ei - niin eipä sillä näytä olevan loppupeleissä merkitystäkään, kun lapset nukkumaan mennessään lähettävät lentosuukkoja ja jäävät näennäisen tyyninä nukkumaan; Olen tehnyt ilmeisesti edes jotain oikein :)

Tänään parasta kai oli pienimmän poijan pyöräilyinnostus. Se nyt muutenkin keksii koko ajan itse, mitä tehdä haluaa, kun iskä ei jaksa tuputtaa sille mitään muuta kuin pottaa alle. Onneksi isi on myös vastuuntuntoinen isi ja pani potan päähänkin, kun jätkä veti sitten kaarella pyörän päältä asfalttiin. Ois ollut taas lisää otsankolinaa luvassa aiemman, sairaalareissunkin vaatineen otsalleentulon jälkeen. Haettiin sit vahingosta viisastuneena pienempi pyörä isovanhemmilta ja vedettiin pienet rundit kahden pienimmän poikasen voimin. Pidempää rundia ei ois jaksanutkaan; Hermothan siinä ois riekaleina, kun yks vetää jossain omia polkujaan, ja toinen ei pysy tien reunassa, vaikka kuinka vääntäisi. Saunakin piti pitkästä aikaa pistää sit tulille, jos se vaikka rentouttaisi? Itse saunominenhan ei rentouttanut, kuten yleensäkään, se muistiin pantakoon. Kolme läträävää, kinastelevaa, kuseksivaa, ovissa ramppaavaa apinaa ei takaa saunarauhaa. Mutta olihan se saunanjälkeinen poltetun ihon euforia ihan mukava ja jatkuu vielä näköjään loppuiltaan. Tää oli sit tässä, ehkä ensi viikolla ollaan opittu ensimmäisen lomaviikon sudenkuopista ja päästään jonnekin seiskan tienoille. Sen parempia viikkoja täällä harvoin vietetään muutenkaan. Tai eihän viikko ole edes vielä ohi, mutta huomenna onkin sunnuntai, päivistä pahin. Ja koska en odota siltä mitään, se tulee olemaan varmasti jälleen yksi aivan siedettävä päivä :)

Huomiseen

Hävettää melkein myöntää:
Jätin ilmoituksen deittipalstalle.
Pikkupäissään kirjoittelin,
asioita, joita en haluaisi itsekään itsestäni lukea.
Ja pistin oikein yrmyn kuvankin,
etteivät naiset vahingossakaan mitään tyhjännaurajaa odottaisi.
Pari päivää kärvistelin ajatuksen kanssa treffeistä,
joille en ehtisi tai pääsisi.
Enkä ehkä edes haluaisi.
Pistin profiilin jäihin ja jäin miettimään...
Mitä elämässäni olisi antaa ja kenelle?
Olen oman elämäni vanki,
kahlittu lapsiini, kotiini,
omasta tahdostani - toki - ja
vastuuntunnosta, pelosta olla toisinkaan.

Ja kun yritän pientäkin irtiottoa,
tulee sanomista,
hoitajilta - tai lapsilta,
jotka muutenkin tuntuu haluavan vaan olla koko ajan muualla,
eikä mun kanssa (mitä en ihmettele).
Ja sekin vielä, että oma "tuulettuminen" on näköjään sitä,
että vetää pään täyteen,
ja pilaa siten seuraavat kolme päivää elämästään.

Tänäänkin olin kuin perseelle ammuttu karhu.
Huusin ja räyhäsin, sinkoilin.
Olin kiukun voimalla aktiivinen,
järjestelin kämppää ja sänkyjä,
siivosin leluja ja lakaisin pölyjä,
tein ruokaa ja hoidin lapsia,
mutta ai jai, että olin myös vittumainen.
Kun mitta täyttyi, kävin riehumassa
oli aihetta tahi ei.

Isoin pojista sai kuulla kunniansa,
kun ei muut vielä mitään tajuakaan.
Keskimmäinen pojista sai kuulla kunniansa,
kun ei yritäkään tajuta.
Pienin pojista sai kuulla kunniansa,
kun minä en vaan jaksa.

Pieniä onnenhetkiäkin päivään mahdutin;
Helvetin hyviä biisejä kuuntelin,
samalla, kun istuin pihalla kokaten vohvelia - tietysti yksin,
ja nautiskelin hetkestä...
...jota häiritsivät alituiseen vohvelin vonkujat,
yhteen naapuriin kylään singahtanut känninen äijä,
ylisosiaaliset keskenään pulisevat toiset naapurit,
autot, lokit, tuuli, aurinko, ihan sama, kaikki.
Ja omia vieraitakin odoteltiin.

Kyl se piiloleikki ja muu touhuilu pihalla oli hetken hauskaa,
ja ne mun sisko ja sen mies ja niiden lapsi ovat aivan ihania,
mutta sit, kun ne lähti, en enää taas jaksanut edes yrittää,
vaan vajosin vitutukseen,
räyhähenkeen.
Kun en enää kestänyt itseänikään,
tuijotin tyhjään,
komentelin ja odotin,
iltapalan syöjiä, pesullakävijöitä.
Lopulta vein ne nukkumaan ja luin kärsivällisesti,
sen mitä luin, ja käskin nukkua.
Vein sentään vielä pienelle lohduksi kaivurin,
ja pääsin lopulta omaan rauhaani.

Nyt otan pari bisseä,
ja kirjoitan tyhjänpäiväisiä,
tyhjänpäiväisistä tunteistani,
tyhjänpäiväisiä ajatuksia kelaten,
tyhjänpäiväisesti.
En odota huomiselta mitään.
Silti jaksan uskoa huomiseen.

Työminä

Kesäloman kunniaksi ajattelin julkaista vaihteeksi valokuvia. Tällä kertaa tämä voi vaikuttaa hieman omahyväiseltä, koska kuvat ovat itsestäni, mutta menköön :D Kuvat on ottanut kollegani Aldin Tokalic, ystäväni. Se(kin) toivottavasti näkyy kuvissa, olenhan ilomielin suostunut kuvattavaksi, jopa työmaalla.

Tämä Bloggerin kuvatyökalu on sen verran idiotic-mallia oleva, etten nyt saa tämän järkevämpää kuvakollaasia aikaiseksi, mutta kuvissa seikkaillaan mm. uudessa koulutusluokassa, jota kesäkuussa 2011 Altsun kanssa pystytimme, sit istun kirkasvalolampun loisteessa omalla työpisteelläni helpparivuorossa kevättalvella (meillä on aika hyvä ilmastointi ja tulee kylmä ilman hanskoja, joskus on ollut pipokin päässä :D), sekä varastohuoneessamme, jossa on "hieno" palvelintyöasema erittäin upeilla työergonomiaominaisuuksilla (näyttö jonkun lootan päällä pöydän vieressä). Sit yks foto on asennuskeikalta ja tappomeiningillä ollaan liikenteessä, kun on meisseli kourassa. Semmottiis! Mut nyt on loma, joten ei ihanasta työpaikastani sen enempiä :)

30 päivän viikonloppu

Herätään
Pottaillaan
Pestään hampaat
Syödään aamupalaa
Katsotaan ohjelmia
Pottaillaan
Ammuskellaan vesitykeillä
Juostaan hippaa
Syödään lounas
Pottaillaan
Rakennellaan legoilla
Pelataan
Pottaillaan
Pelataan
Taaperon päiväunet
Rakennellaan legoilla
Syödään välipalaa
Pottaillaan
Rakennellaan legoilla
Hillutaan pihalla
Syödään päivällinen
Pottaillaan
Rakennellaan legoilla
Mennään leikkipuistoon
Pottaillaan
Mennään suihkuun
Katsotaan ohjelmia
Syödään iltapalaa
Pottaillaan
Pestään hampaat
Luetaan kirjoja&lehtiä
Nukutaan
Ja iltaisin iskä jaksaessaan valvoo, dokaa, tupakoi, mietiskelee, kirjoittaa, katsoo elokuvia
Toisinaan päivät menevät hieman eri tahtiin, peruskuvioiden pysyessä samana
Tää on tätä, mutta toisaalta...
Tehdään yhdessä
Syödään yhdessä
Riidellään yhdessä
Viihdytään yhdessä
Ollaan yhdessä
Loma on alkanut

Levotonta

Yöllä (harhailemassa):

Illan hämy, aamun kämy.
Yksin kaupungilla, yksin muiden keskellä.
Humaltumista ilman päämäärää.
Nuoret naiset tulee juttusille,
mutta mitä vittua ne wanhalle ukolle.
Iän arvuutteluun pakottavat – voisin olla faijanne.
Höh, liukenen paikalta, omaan rauhaan,
sinne ihmisten keskelle, missä en tunne ketään.

Illalla (humalassa):

Ihan ESBiä,
kun noi porukat valtaa terassit
ja mä yksinäinen
en kehtaa tunkea mihkään,
joten istun tyhjissä sisätiloissa
ja nautin ESBiä.

Aamulla (krapulassa):

Elämä ei armahda yksinäistä
vaan nakkaa sen
suden suuhun
naisen syliin
viinamäelle
alas
ja taas ylös.

Päivällä (töissä):

Valo antaa voimaa
Kuumuus vie voimaa
Tuskaa tuottaa tupakka
Tuskaa lieventää tupakka
Odottavan aika on pitkä
Pinna on liian lyhyt
Hyvännäköinen nainen värähdyttää
Hiljaa istuminen kypsyttää
Munat ovat hiessä
Suihku ja alaston nainen olisivat poikaa

Tunteiden muisti

Aika parantaa haavat, sanotaan.
Mut rakkauden rupi
voi olla vaikea tapaus.
Mietin myös,
haluanko sen parantuvankaan
raavittuani sitä taas auki.

Saavutetuista eduista
on vaikea luopua
- ja sama pätee onneen,
jonka saa ja joka mullistaa;
Irtipäästäminen ei ole helppoa.
Vaalin muistoja,
ne ovat minulle rakkaita.

Ehkä vielä tulee aika,
jolloin tämäkin rakkaus haalenee,
roihu hellittää,
muistot patinoituvat.
Olet tallessa rintalastassa,
kuten ensirakkauteni,
jonka kanssa samaa sydämeni taloa
sinäkin, viimeisin rakkauteni, asutat.

Lainauksia

Aina ei jaksa kirjoittaa omaa, uutta ja originelliä. Silloinkin voi kuitenkin yrittää sanoa jotain ja käyttää muiden sanomaa, mieleen erinäisistä lähteistä tarttunutta matskua lähteenään. Tällä kertaa siis esittelyssä erinäisiä lainauksia:

"Ehkä kaikki mikä Jumalasta on jäljellä, on käänteinen jälki hänestä, ja se tunnetaan ilkeyden nimellä, niin kuin jostain suurenmoisesta sinfoniasta jää vain hiljaisuus, jonka se jättää ilmaan vaietessaan. Ehkä ainoastaan pahuus lämmittää sitä paikkaa, missä Jumala joskus oli."
- Terry Eagleton, suom. Riku Korhonen HS:n Kolumnissaan

"It's too fucking easy and god-lazy to be a destroyer. Being a father has made that very clear to me."
- Kurt Sutter SOA-blogissaan

"There are no men like me. Only me."
"You should get some sleep. It's going to be a long war."
- Game of Thrones tv-sarjan ensimmäisen kauden päätösjaksossa joristua

Ja vielä muutamia klassisempia jorinoita jostain Quotes-kokoelmasta:

"Believe those who are seeking the truth. Doubt those who find it."
- André Gide

"Better to write for yourself and have no public, than to write for the public and have no self."
- Cyril Connolly

"Normal is getting dressed in clothes that you buy for work and driving through traffic in a car that you are still paying for – in order to get to the job you need to pay for the clothes and the car, and the house you leave vacant all day so you can afford to live in it."
- Ellen Goodman

zekalaista

Perjantai.
Aiemmin tänään mua nauratti.
Sitten mua vitutti.
Ja lopulta vielä itkettikin.
Mitäs tunteita tässä vielä päästäisi valloilleen?
Humala ei kai vieläkään ole tunne.

**

Lauantai.
Hurahdin vaihteeksi yhteen sarjaan. Game of Thrones on upea, keskiaikaista fantasiakuvastoa kuvankauniisti esittelevä toiminnan, vehkeilyn, romantiikan, taistelujen, juonimisten ja omituisten otusten soppa. Ja pirun hienosti kirjoitettua tv-draamaa, jossa on aivan hiton komeita henkilöhahmoja, kuten vaikka yksi miekkailunopettaja, joka tokaisi pikkutytölle opin elämää varten:

”There is only one god: Death.
And there is only one thing we say to Death: Not today.”

**

Mieluummin raakaa mättöä, kuin vitsailua alkoholin kera.
Mutta entäs jos mättö onkin raakaa alkoholin ja vitsailun kera?
Siinä tapauksessa pistä soimaan rap, jota pelimiehet ei kuuntele:

”Pelisäännöt?
Tunge ne pelisäännöt perseeseesi
ja pelaa siellä.”

**

Sunnuntai.
Perusvitutuksen sekä raivon purkua:
'80-lukulainen gansta-rappi soimaan kovaa,
rajua tanssimista ja nyrkkien heilutusta,
ringissä heilutaan isä ja pojat.
Välillä kiikutaan,
välillä soitellaan sähkökitaralla
- vähän älämölöä rapin sekaan.
Masuntäytteeksi viel chilimaustettua ruokaa
ja kyytipojaksi Gojiraa,
niin jopas hävisi kaikki vitutus!

**

Maanantai.
Kurun kanssa kaksisteen.
Ei sitä rauhaa tajua
tai huomiota osaa samalla lailla antaa
kun vieressä heiluu nuorempi ja vanhempi
ja keskimmäinen hulivili riehuu,
jotta saisi huomiota.
On hienoa, että minulla on mahdollisuus
edes joskus saada hetki rauhassa
lapsen kanssa kahdestaan
- jokaisen niistä.

**

Tuomio tuli: avioero.
Tai yhtä lailla: uusi alku.
Liittomme on liian vahva,
jotta se särkyisi,
vaikka instituution mukaan,
olemmekin nyt entisiä.
Mutta rakkaus ei särjy,
sillä rakkaus on voima,
joka ei riipu riippuvuuksista,
ei liitoista, ei suhteista, ei himojen kohteista.
Rakkaus vain on,
ja meillä sitä riittää,
arkista, ystävyyden sävyttämää,
kanssavanhemmuutta ja
kumppanuutta elämän tiellä.

Ohi on

Travian-urani alkoi kesäkuussa 2008 ja 13.6.2011 tuli täyteen kolme vuotta ja yksi päivä päivittäistä tai ainakin lähes päivittäistä pelaamista. Nyt server1:n päätyttyä on aika lopettaa. Teen sen yhtä aikaa tyytyväisenä, haikeana ja helpottuneena. Aikaan mahtuu monia muistoja, niin hyviä kuin huonoja. Aloitin kesällä 2008 Travianin Suomen server2:lla muutaman viikon myöhässä, mutta pääsin nopeasti sisään pelin koukeroihin. Ensimmäinen hyökkäys, joka kylääni tupsahti oli merkityksellinen. Otin nimittäin yhteyttä hyökkääjään ja kiitin häntä siitä, että alkoi jotain tapahtua. Alkoi viestinvaihto, joka jatkui serverin loppupuolelle saakka. Alussa peli oli ollut yksinäistä puurtamista, jota Travian huonoimmillaan on. Kyseessä on nimittäin peli, jossa yksin ei voi voittaa (tai edes selvitä välttämättä kovin pitkälle) ja joka vaatii liittopelaamista, jotta sen merkitys kasvaa sellaiseksi, että sitä oikeasti jaksaa jopa sen vuoden kerrallaan, jonka yksi "servu" kestää. En ala selittämään pelin koko mekaniikkaa siihen vihkiytymättömille, vaan keskityn tässä lähinnä muistelemaan liittoumia, liittoja ja pelikavereita sekä tapahtumia kuluneiden vuosien varrelta.

Ensimmäisellä servulla pelasin täysin umpiona alkaen pelin mekaniikasta, mutta varsinkin siitä, miten muiden pelaajien kanssa pelataan. Tein virheitä ja opin niistä. Pelin luonne - joka on ikävä kyllä sama kuin oikeassakin elämässä eli nopeat syövät hitaat ja niin edelleen - tuli pian tutuksi ja tiedot karttuivat sitä mukaa, mitä enemmän peli sitoi mukaansa. Ensimmäinen askel oli oppia puolustautumaan, sitten alkaa luoda yhteyksiä. Päädyin kuitenkin mainostamaan peliä silloisille työkavereilleni, joista sainkin heti alkuun kaksi innokasta pelikaveria. Perustimme kolmestaan liittouman, jota lähdin johtamaan. -YK- oli syntynyt. Jouduimme työkavereiden kanssa jokainen eri puolille karttaa, mikä oli pelin kannalta haastava tilanne. Travianin maailmahan on pallomainen paikka [Travianin kartta ei ole oikeasti pallo vaan torus – joukot kulkevat pohjois-etelä- ja itä-länsisuunnissa pisteestä 400 pisteeseen -400], jossa sijoituspaikka riippuu siitä, mitä pelaaja tiliä perustaessaan valitsee sekä siitä, mihin aikaan hän pelin aloittaa - ensimmäiset ovat lähimpänä origoa eli koordinaatteja 0,0 ja myöhemmin aloittavat kauempana). Liittouman toiminta vaatii lähellä pelaavia liittolaisia, joiden kanssa puolustetaan, hyökätään ja jaetaan resursseja yhdessä. Koska intoa riitti, opettelimme kaiken kantapään kautta, mutta paljon apua oli myös toisen työkaverin aiemmasta kokemuksesta. Hän valaisi minulle esimerkiksi sitä, miten kauan peli (servu) kestää ja millaiseksi se muuttuu loppupuolella.

Ensimmäisen servun pelaaminen oli todella hauskaa. Pidimme töissä kerran jopa kahvipalaverin luentosalissa pelin tiimoilta päättäen miten alamme liittoumaamme kasvattamaan ja teimme muutenkin työnjakoa. Pikku hiljaa porukkaa alkoikin kertyä ja sain lähistöltäni (siis pelissä) yhden todella hauskan tapauksen mukaan. Aletheia (Travian-pelinikki) oli turkulainen, silloinen teologian opiskelija, nuori nainen, nykyinen pappi. Pitkään pidimme yhteyttä ja pelasimme jonkun aikaa myös toisella servulla vuonna 2010. Vaikka en koskaan ole Alea tavannut, niin jossain vaiheessa olimme kuitenkin hyviä kavereita ja muistanpa eräänkin kerran, kun hän irc:ssä (josta pian lisää) kysyi minulta, saako rukoilla onnea pian syntymässä olevalle lapselleni. Annoin luvan, koska se oli minusta osoitus nimenomaan siitä, että hän välittää - ei siitä, että hän haluaisi uskonnollisessa mielessä vaikuttaa (Ale tiesi, että olen ateisti :D). Raimo oli kans messissä, armoton pelimies ja armoton myös vihollisille, mutta oman liiton pelaajille uskollinen, lojaali ja auttavainen. Raimon kanssa peliura jatkui yhdessä syksyyn 2010 saakka, jolloin mies jätti pelikentät, kun pelaaminen alkoi häiritä liikaa perhe-elämää - jota sekin Travian voi pahimmillaan tehdä. Lonzo taasen, yksi harvoja Travianin kautta tulleita kavereitani myös Facebookissa, teki paluun keväällä 2009 päättyneen ekan servun jälkeen viime syksynä alkaneelle viimeiselle servulleni, mutta oli pitkään siinä välilläkin tavoitettavissa ircissä, jossa joristiin joskus niitä näitä, vaikka ei yhdessä pelailtukaan. Lukuisia muitakin pelaajia jäi jo eka servulta mieleen, mutta täytyy vielä mainita Kyösti, joka oli se ensimmäinen kimppuuni hyökännyt pelaaja, jolta ammensin paljon tietoutta, jonka siviilielämän tempauksia naureskelin, ja jonka "tapasin" aikanaan seuraavalla s2:lla syksyllä 2009.

Ensimmäisen servuni -YK- oli paitsi liittouma, myös tietyllä tapaa "lapseni" - foorumini julistaa yhteistyön ja tasa-arvon sekä yhteispelin merkitystä. Toki se tuntuu hieman naurettavalta, että selainpelissä, jossa soditaan, pyrkii luomaan jotain tuommoista, mutta se oli naiivi ja idealistinen lähtökohtani. Ajan myötä ihanteet karisivat, kun pelin realiteetit alkoivat painaa vaakakupissa enemmän kuin vaikkapa kaverisuhteet - varmasti vähän samaan tapaan kuin oikeassa elämässä, kun siirrytään ihanteellisesta pienjärjestötoiminnasta isojen poikien pöytiin mellastamaan. En kuitenkaan myönnä, että valta olisi "korruptoinut", mutta valintoja oli tehtävä, vaikeitakin, ja ne perusteltiin aina liittouman - tai myöhemmin liittoumien kesken muodostettujen liittojen/koalitoiden - edulla. Lisäksi loin -YK-hon järjestelmän, jonka mukaan oli elettävä, vaikka se tarkoitti mm. sitä, että alkuperäisestä kolmikosta karsiutuivat duunikaverit pois siinä vaiheessa, kun jouduimme fuusioitumaan loppupelin ajaksi isompaan liittoon. -YK-ssa päätökset tehtiin mahdollisimman demokraattisesti, mutta sen johtava elin oli Turvallisuusneuvosto, johon nostimme äänestämällä tärkeimmät pelaajat ja jota kasvatimme sen mukaan, mitä pidemmälle ja haastavammaksi servu eteni. -YK- oli pieni liitto, jossa monet opettelivat pelin saloihin ja jossa monet pääsivät loppupeleissä mukaan porukkaan, johon heillä ei olisi ollut mitään asiaa ilman sinnikästä työtä, jota paitsi minä, myös Turvallisuusneuvostomme teki. Ilman aktiivista liittouman johtamista kasvoton Travian (koska kaikki pelaavat pelinikkiensä takana) aiheuttaa sen, että liittouma ei tule pärjäämään. -YK- kaikki pyrittiin tekemään Peruskirjamme mukaan, jolle naureskeltiin servun toiselta puoleltakin, kun pistin liiton profiiliin sen valittuja paloja. Koskaan ei kuitenkaan naureskelua kuulunut omilta ja jälkeenpäinkin monta kertaa muistelimme, kuinka hauskaa sillä servulla olikaan...

Travianissa alkoi ärsyttää jo ensimmäisellä servullani kaikkitietävät, vain "oikeita asioita" tekevät pro-pelaajat, joilla ei tuntunut olevan elämää. Varmasti useat heistä käyttivät erinäisiä apuvälineitä, kuten kiellettyjä botteja, jotka osasivat pelata (ja varastaa, josta lisää myöhemmin) pelaajan puolesta tai sitten kasasivat pelitililleen useita pelaajia, jotta voitiin ylläpitää 24/7 toimintaa - koska Travian ei alettuaan keskeydy missään vaiheessa ennen kuin aikanaan maailmanihme on kasattu tasolle 100 ja siihen mennessä onkin yleensä pelattu vuosi ja risat. 24/7 pelaaminen on tietysti mahdotonta monille, mutta yllättävän no-life -meiningiksi pelaaminen osalla repsahti ja myönnän, että itsekin oli jossain välissä niin, että minulla oli elämässäni paitsi oma perhe ja työ, myös toinen "perhe" eli liittouma, jonka asioita hoidin myös töissä tai yömyöhään.

Suurin osa no-life -porukasta vietti ja viettää aikaansa irc:ssä, jossa keskustellaan liittojen kanavilla eli "kannuilla"; yleisillä kannuilla, suljetuilla kannuilla, johtoportaan kannuilla, liittolaisten kannuilla sekä taisteluryhmien kannuilla yötä päivää. Suuri osa keskustelusta on tavallista höpinää, milloin mistäkin. Se on myös yksi tekijä, mikä pitää monia pelissä mukana ja muistanpa yhdenkin liittouman ajalta tyypin, joka ei enää ollut pelannut Traviania yli puoleen vuoteen, mutta roikkui liiton kannulla ja oli liiton "maskotti" jutellen kaikenlaista "normaalien ihmisten" höpinää. Ircissä on ihan oma maailmansa ja "sääntönsä" sekä säätönsä ja onpa sieltä kuulunut juttua irc-tuttavien ja -kavereiden lisäksi myös irc-rakkauksista ja -suhteista, joita siis ylläpidetään siellä, mutta saatetaan myös tavata livenä, kuten muutkin internetin kautta erinäisten palstojen tai chattien kautta tutustuvat. Ircin huono puoli on sen sitovuus, joten itsellä on ollut Travian-urani aikana on-off -suhtautuminen siihen: Joko olen ircissä (ja tavoitettavissa) tai en ole. Yllättävän monet "tosissaan" pelaavat (ei tarkoita välttämättä pro-pelaamista, jota itse inhoan) suosivat irciä ja kaikki "vakavasti otettavat" liittoumat pitävät neuvottelunsa ircissä. Pelin sisäinen viestityökalu on monille punainen vaate siksi, että pelitileillä saattaa pelata useita henkilöitä, etkä tiedä, kenen kanssa keskustelet, minkä lisäksi tilin salasanaa on saatettu jaella ympäriinsä ja sitten ovat vielä kylävahdit (Travianissa voi jokaisella olla kaksi kylävahtia, joille annetaan tiettyjä oikeuksia tilin käytön suhteen), joten tietovuodon mahdollisuus on suurempi kuin ircissä. Tiedän tosin yhdenkin hauskan hepun ja pitkään kanssani pelanneen irc-ammattilaisen (toinen Facebook-kaverini, btw) Empin eli Emperorin (the one and only - noita emperoreita ja niiden muunnelmia kun tuppaa olemaan joka servulla pilvin pimein, kun pelissä voi pelata roomalaisilla...) harrastaneen ircissä nikkien "lainaamista" ja tunkeutumista toisten liittojen kannuille salakuuntelemaan tai heittämään scheissea. Ircissä olen kokenut monet hauskat hetket, mutta kärsinyt myös siitä, että kaikki muu on jäänyt, kun on pitänyt iltakaudet ja yömyöhät kukkua seuraamassa keskusteluita ja höpisemässä jotain itsekin - joskus melkein pakonomaisesti.

Yksi Travianin omituisimmasta sisällöstä ulkopuolisille selostettuna voi olla ns. farmaus tai raidaus eli suomeksi sanottuna resurssien nyysiminen toisilta. Se on varastamista, mutta kuuluu pelin luonteeseen ja yleensä ottaen resurssit nyysitään epäaktiivisilta pelaajilta, joten resurssit otetaan ns. hyötykäyttöön niiltä, jotka eivät niitä itse käytä (varastojen ja siilojen täyttyessä resurssit katoavat taivaan tuuliin). Pelissä puhutaan kuitenkin tietyllä tapaa halveksuvasti "farmeista" ja pro-pelaajat lisäksi "farmiliitoista", joiden kanssa ei neuvotella saati keskustella; heidän tehtävänsä on tuottaa resursseja pro-pelaajille. Tosipelaajat tietävät niksit, miten farmiksi alistamiselta vältytään, mutta aloittelevammille pelaajille ja erityisesti nuoremmille/kokemattomammille oli Travianissa varsinkin aiemmin porsaanreikiä kaiken maailman kiusaajille ja kiristäjille. Sitä vastaan jouduin omalta osaltani omissa liittoumissani taistelemaan, yrittäen nostaa pelaajien itseluottamusta ja korostamaan sitä, että kiristäjä ei välitä paskaakaan. On ihan turhaa maksaa suojelurahaa, jos jonain päivänä "suojelija" tulee ja valtaa parhaat kyläsi. Ja tietysti muutenkin: Ei kannata alistua, jos meinaa olla vakavasti otettava pelaaja. Myönnän toki, että jo ensimmäiseltä servulta lähtien farmasin itsekin; Jos pelitili jää epäaktiiviseksi, sen kyllä huomaa, eikä silloin ole mitään syytä jättää sen resursseja käyttämättä hyödyksi – koska joku ne varastaa kuitenkin ja se joku saattaa pian hyökätä sinun kylääsi...näin ollen minäkin olen samaan aikaan järjestelmän uhri ja sen hyväksikäyttäjä, samalla tapaa kuin kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässämme. Viime aikoina tilanne Travianissa on parantunut, kun sääntöihin tuli pykäliä siitä, että kiristää tai uhkailla ei saa, mutta ongelma ei ole poistunut, koska uhri voi edelleen ehdottaa esimerkiksi "suojelurahan" maksua, kunhan aloite ei ole tullut hyökkääjältä...kiristys siis jatkuu ja onnettomat surkimukset saattavat oppia onnettomia läksyjä elämästä myös sinänsä yksinkertaisen selainpelin avustuksella. Viimeistä Travianin versiota en ole kunnolla pelannut ja siinä lukemani mukaan on "farmeillakin" enemmän toimintavaraa, kun kultaa (ja sen avulla esimerkiksi joukkojen väistöominaisuuden) pystyy hankkimaan sankarin tekemien seikkailujen kautta – aiemmin sankari oli vain hyökkäyksen tai puolustuksen boostaaja sekä resurssibonusta tuottavien keitaiden valloittaja.

Varsinkin -YK-:n suuruuden aikoina minulla oli tapana pitää palopuheita, esitellä kaikki uudet pelaajat ja kirjoittaa muutenkin koko ajan, pitäen liittouman henkeä yllä omalla esimerkiklläni. Varmasti voisin koota kirjan (jos tekstit olisivat tallessa) kaikesta siitä, mitä tuli aikanaan kirjoitettua lähtien -YK-n Peruskirjasta, esittelyistä ja liittoneuvotteluihin tekemistäni syväanalyyseistä - puhumattakaan hauskoista ja mieltä kohottavista taistelujen raportoinneista. Se oli hauskaa - melkeinpä hauskempaa kuin itse pelaaminen - mutta kyllä se vei pirusti aikaa ja energiaa, jos siitä sitä sainkin. Katosin Travianin pyörteisiin ensimmäisen pelivuoteni aikana aika lahjakkaasti ja vaikka toinen vuosikin meni vielä aika lailla samassa tahdissa pelaamismäärien suhteen, niin pikku hiljaa kirjoittaminen jäi vähemmäksi. On kuitenkin hauska kaivaa ihan ensimmäisiä pätkiä -YK-n historiasta esiin ja tässä muutamia löytämiäni tekstejä syksyltä 2008:

Perustajakolmikkomme on toisensa livenä tuntevia atk-alan ammattilaisia, jotka yhtenä harrastuksenaan muiden muassa on alkanut "suuren gurunsa", Jmlbohemin, vetämänä travianisteiksi. Siviilissä perhekeskeinen, heviä (ja lastenlauluja...pakosta) kuunteleva ja töihin mustissaan pyöräilevä Jmlbohem tarvitsee vastapainoksi myös säkenöivän vision roomalaisesta valtakunnasta, jossa valkoisiin pukeutunut keisari kulkee kultavaunuissa, katselee ylpeänä ahkeria kansalaisiaan ja käy tiukkoja diplomaattisia neuvotteluja kilpailevien valtakuntien kanssa. Rauhaa ja rakkautta ystävät - tai sitten legioonalaiset liikkeelle...Ave Caesar, morituri te salutant!

Anterius on nettiroolipelaamisen puoliammattilainen, mutta untuvikko Travianissa. Sokeririippuvainen Anterius taistelee berliininmunkin voimalla läpi dokumentoinnin, asennusten ja vianselvitysten, kunnes on jälleen aika wowittaa ja välillä piipahtaa Travianissakin katsastamassa roomalaisen kylänsä tilanne. Vaikka hän on lempinimeltään Armoton, on hänen pelistragiansa olennainen osa sankari, joka syöksyy läpi keitaita kansoittavien villieläinlaumojen luonnon rikkauksien äärelle, jossa hän kumartuu kauniin lammen äärelle juomaan...pullollisen ediä. Tämä siis, kunhan sankarin nyt saisi joskus liikkeelle...

ergi on juniorimme (kuten hänen pelinikkinsä kirjoitusasustakin voi päätellä ;-)), vaikka ei 22v-ihmisiässään mikään poikanen enää olekaan. Kun punaiset silmät ovat aamulla auenneet, sukii ergi mustan harjansa pystyyn ja lähtee seikkailuun, löytyi se sitten pölyisen atk-pöydän alta tai teutonien nuija-armeijojen verisistä yhteenotoista. Vaikka ergin lempinimi on the Kamala, ei siitä ole oikeasti tietoakaan. Tosin ergissä on mystinen puolensa ja vahvuuksia, joita me muutoin ehkä kokeneemmat emme ole vielä havainneet...ergi on myös Travianissa kolmikostamme kokenein ja tietää, mitä tuleman pitää, kun nataarit saapuvat...sitä ennen ergin teutonit pyrkivät herättämään kauhua ja inhoa lähinaapureissaan ;D

Emme syrji pelaajia iän, sukupuolen tai pelikokemuksen/-näkemyksen/-tavan perusteella, olemmehan itsekin riippumattomia pelaajia. Toki liittomme pyrkii toimivaan yhteistyöhön aktiivisella toiminnalla ja peruskirjaa olisi hyvä osata lukea, ennen kuin vaivautuu ottamaan meihin yhteyttä.

-YK-n rekryhakuilmoituksesta syksyllä 2008

Ave Lonzo,

Sain kuulla ystävältäni Aletheialta, että hän oli käynyt luonasi yllätysvierailulla ja hyökkäysraporteista kävin tämän myös toteamassa. Kohteliaasti olit lisäksi viestinyt, että vierailu oli vähän turhankin yllättävä, eikä tarjoilu siksi oikein pelannut ;D

Asenteesi on ihailtava ja haluaisinkin ehdottaa virallisia liittoumaneuvotteluja. Eli pyydän anteeksi Aletheian hyökkäystä ja toivon, että voisit harkita liittoutumista kanssamme, koska huumorintajuinen ja taistelukykyinen lisäporukka ei ole koskaan pahitteeksi.

- rekrykirjeestä Lonzolle syksyllä 2008

Ave foorumistit,

Pitihän sitä itsekin tulla tänne kommentoimaan, kun kar_tza niin kivasti otti esille maanviljelysliittoumamme kuvauksen ;D Otan siitä ja sen naiiviudesta täyden vastuun. Olisihan se varmasti hauskaa kar_tzan kaltaisille pelaajille, että ei tarvitsisi sietää kaikenmaailman hippejä sotapelissä, jossa pro-natsipelaajien saappaiden kannat kopsuu ja käskyjä jaellaan apinoille toteutettavaksi. Jos siis vaihtoehtona on robottimainen pelaaminen ilman minkäänlaista moraalista selkärankaa, niin otan mielelläni vastaan farmiliittouman "arvonimen" -YK-lle, jonka perustamisesta, raamatun mittaisesta kuvauksesta (jota muuten lyhensin aika paljon jo ennen kar_tzan vierailua ) ja pelaajavalinnoista sekä erottamisista olen loppukädessä vastannut. Myyrätkin on ihan kivoja, kuten se Zdenek Milerin piirrosanimaatioissa seikkaileva myyrä, joka joutuu mm. koiran ja leijonan jahtaamaksi, mutta löytää lopulta keinot voittaa näiden luottamuksen. Toivottavasti nämä meidänkin väitetyt "myyrät" ovat tyyppejä, jotka ovat huomanneet, että meillä ei -YK-ssa ole salaisuuksia, joista olisi mitään hyötyä kenellekään. Kaikkihan tietävät muutenkin, että farmiliittoumassa tehdään vain valtavia resuvuoria ilkeiden ryöstäjien vietäväksi, joten myyrille kyllä riittää jyviä syötäväksi ilman, että tarttee lähteä muualle näistä ihanuuksista kertomaan

Kiitän vielä tässä julkisessakin yhteydessä GB/FBI-koalitiota rohkeudesta, jota he osoittivat solmiessaan rauhankumppanuussopimuksen kanssamme huomattuaan, että -YK-liittoumasta voi olla molemminpuolista hyötyä sodassa länttä vastaan. Tämä tapahtui vasta, kun olimme pakittaneet kymmeniä tuhansia sotilaita väljemmille metsästysmaille – joista suurin osa toki omia raskaasti aseistautuneita farmareitamme. Ja ei sijainnistakaan haittaa tietysti ole – ystävät kannattaa pitää lähellä ja viholliset kaukana, vaikka niitä onkin sitten harmittavan pitkä matka lähteä rökittämään

Amat victoria curam - Victory favors those who take pains

Jmlbohem, liittouma -YK-

PS. Ai niin meinas unohtua, että kiitos kar_tza ihanasta palautteestasi näin isänpäivän kunniaksi. Toivottavasti nauroit edes hetken aidosti, jotta sait voimaa ahdituksesi keskelle. Ja onnea kaikille isille! Terveisin neljän lapsen isä (+ 29 liittoumakaverin "isä aurinkoinen" ;D)"

- Travianin roskafoorumille joskus ekan servun loppuvaiheilla 2008-2009 kirjoittamani "isänpäivätervehdys"

Ensimmäisen servuni ollessa vielä kesken päädyimme -YK-n foorumilla keskustelemaan toisen servun aloittamisesta meneillään olevan rinnalla (koska Travianissa jokainen servu elää omaa elämäänsä - ja servuja on meneillään yhtäaikaisesti, mutta eri vaiheissa useita, paitsi Suomessa, myös maailmalla). Järjestimme sille nimiäänestyksen ja sovimme, missä ilmansuunnassa uudella server4:lla aloittaisimme. Syntyi Saksi-liittouma, jossa olin mukana rivimiehenä pitkälle kevääseen 2009 saakka. Ensimmäinen servu päättyi siis -YK-liittouman fuusioitumiseen isomman Busters-koalition kanssa ja voitto oli tosi lähellä jäädessämme toiseksi. Servu muistetaan kuitenkin aktiivipelaajien parissa siitä, että sen loppusota ja kisa maailmanihmeen pystytyksestä sai omituisen käänteen, kun muutama pelitili päätti aivan loppusuoralla keskenään irtisanoutua heitä tukeneista suurista liitoista ja perusti oman porukan, joka vei voiton. Periaatteessa voittajia oli siis enemmänkin, mutta näiden muutamien tilien takinkääntö oli paitsi mielenosoitus myös suuri petos. Oma koalitiomme pelasi reilusti ja toinen sija ei tuntunut tappiolta. Enemmän tappiolta tuntui henkilökohtaisesti se, että pelaajiamme kohdeltiin fuusion aikana huonosti ja sekä kommunikaatio että viestintä liiton johdon tasolta oli täysin ala-arvoista verrattuna siihen, mitä olimme kokeneet -YK-ssa, jossa esimerkkini myötä muutkin Turvallisuusneuvoston jäsenet antoivat oman tärkeän panoksensa. Neuvoston päätöksellä kuitenkin fuusioiduimme ja sen päätöksen mukaan pelasimme katkeraan loppuun saakka.

Toisella servullani ajattelin pärjääväni rivipelaajan roolissa, mutta kun Saksi alkoi hyvän alun jälkeen murentua, ehdotin että alan vetää pientä siipiliittoumaa, johon kokoan pakkipelaajia. Travianissahan puhutaan offeista (hyökkäävät yksiköt / hyökkäävä pelityyli) ja pakeista (puolustavat yksiköt / puolustava pelityyli) sekä niiden suorittamista hyökkäysoperaatioista ja pakituksista. Pakkipuolen kasaaminen on aina vähän enemmän passiivista pelaamista eikä vaadi ehkä niin paljon aktiivisuutta kuin offi-puolella, joten luulin selviäväni vähällä työllä. Kesken servun porukan kasaaminen oli kuitenkin työn ja tuskan takana. Jouduin potkimaan onnettomia farmauksen uhreja persiille yrittäen vakuutella yhdellekin suojelurahaa maksavalle, että se tie vie vain tuhoon – ja että me emme ala liittoumana häntä puolustamaan siinä vaiheessa, kun rosvo päättää, että kylät ovat kiinnostavampia kuin resut. Jossain vaiheessa siipemme kasvoi yhtä isoksi ja vakuuttavaksi kuin alkuperäinen Saksi, joten aloin ehdotella Saksiin jääneille porukoille fuusioitumista takaisin yhdeksi liittoumaksi. Näytti nimittäin siltä, että Saksi on ilman johtoa ja en nähnyt sillä tulevaisuutta. Siinä vaiheessa vanha -YK-kamu Raimo koki, että olen tekemässä vallankaappausta, koska hän itse asiassa johti Saksin raunioita yhdessä uuden johtohahmon Papan kanssa, joka tosin oli toiminut siihen saakka itselleni täysin pimennossa, enkä siksi tilannetta havainnut. Saatuamme sotkut selviteltyä ja vakuutettuani lojaalisuuteni Saksille, yhdistyimme uudestaan yhdeksi Saksiksi, jolloin aloin jälleen aktiiviseksi liittouman johtamisen suhteen. Operoimme vähillä voimillamme, dokumentoimme operaatiot, jonka jälkeen panin kaikki diplomaattiset eväät käyttöön saadakseni aikaan sopimuksen ison liittouman kanssa. Olimme tekemässä lähes samaa kuin aikanaan -YK-ssa paitsi että nyt oli aivan pakko liittyä, koska olisimme pian olleet täyspommituksessa – olimme siinä vaiheessa ainoa ison liittouman haastaja alueellamme ennen loppusotia. Sen sijaan saimme aikaan aivan mainion sopimuksen muodostaa uusi siipi Old & Notorious eli O&N-koalitioon ja meistä tuli O&N New Generation. Koalition riveissä taistelimme loppuun mielettömän hienosti - joskin hetken aikaa diktatuurisen yksinvaltiaan ja natsimeiningin johdolla, joka en ollut minä, eikä minun hyväksymäni tapa - ja otimme voiton. Se tuntui uskomattoman hienolta ja liittoumapeli sai aivan uuden merkityksen, kun olimme kaataneet lukumääräisesti huomattavasti isomman porukan eli suurin piirtein 3/4 muusta servun väestä omalla porukallamme. Liittoumalla oli hyvä ja toimiva foorumi, kriittistä ja asiansaosaavaa väkeä, oikeita ratkaisuja tekevä johto ja parhaat pelaajat.

Arvostamme kokemusta, mutta arvostamme myös uusien pelaajien intoa. Etsimme liittopelaajia, emme sooloilijoita. Emme käskytä, mutta emme myöskään pyydä toista kertaa. Aktiivisuus on tärkeätä, mutta tärkeämpää on kommunikoida ja tiedottaa johdolle menemisistään.

Liittoumaan ei oteta siksi, että antaisimme suojaa farmausta vastaan. Liittoumaan otetaan, jos sinulla on jotain annettavaa liittotyöskentelylle. Pienilläkin resursseilla voi saada aikaan suuria asioita, kun puhaltaa yhteen hiileen. Emme tuijota ikään, sukupuoleen tai kyliesi kokoon, jos kommunikaatio, aktiivisuus ja asenne ovat kohdillaan.

- Liittouman rekryosiosta Saksi-T -siipiliiton aikaan keväällä 2009

Kolmas servuni jäi välityöksi, kun käväisin opettelemassa pelaamista teutoneilla, joilla yleensä pelataan enimmäkseen offi-peliä. Se oli hauskaa, aikansa, kunnes liittouman johto (vanhaa eka servuni Busters-porukkaa) sössi homman niin pilalle, että alkoi tosissaan ahdistaa. Johto tuntui vain riitelevän keskenään ja pelaavan hälläväliä-asenteella, joka ei taas meikäläistä tai monia muitakaan miellyttänyt. Lähdin lätkimään ja jätin tilini perinnöksi yhden pelaajan veljelle, joka nostikin tilini vielä kukoistukseen. Oli sillä servulla myös opettavaista merkitystä; Opin "counttaamaan" eli tekemään vastahyökkäyksiä niin, ettei vastustaja ehdi väistää hyökkäävillä (ja huonosti puolustavilla) joukoillaan sekä taistelin verisesti alueen hallinnasta yhden naapurin kanssa. Välillä räiskittiin kaikella mitä löytyy, välillä oltiin asemasotavaiheessa, välillä sain tulitukea liittolaisilta, kunnes lopulta onnistuin tekemään niin vahingollisen iskun, että naapuri siirtyi pelaamaan toiselle tilille. Rankkaa, mutta pelin hengen mukaista, eikä toinen osapuolikaan ollut siitä pahoillaan, vaan totesi vaan, että oli hyvät matsit niin kauan kuin kesti.

Yhdessä välissä kävin pelaamassa hetken saksalaisella servulla, mutta eihän siitä mitään tullut, kun ei ollut kultaa (josta lisää myöhemmin), enkä ymmärtänyt muiden pelaajien puheista mitään. Minut kutsuttiin johonkin surkeaan liittoumaan, vaikken ymmärtänyt heitä, eivätkä he minua (englanninkielelläkään ei pärjännyt, d'oh). Neljäs servuni oli kuitenkin vielä koettava, jotta sain vielä kerran kokeilla oman liittouman vetämistä. Yhtenä lauantai-iltana syksyllä 2009 päädyimme ircissä perustamaan seuraavalle s4:lle uudestaan Saksin, tällä kertaa Papan, Raimon, Jopen sekä Empin kanssa (joka tosin sai kuulla osallisuudestaan vasta myöhemmin - avattuamme hänelle tilin :D). Meillä oli - tai piti olla - tietyt roolit, mutta käytännössä tein itse alussa niin paljon, että tuntui, kuin olisin yksin liittouman johdossa. Se korjaantui myöhemmässä vaiheessa - onneksi - koska muuten olisimme ennen pitkää kaatuneet. Sen sijaan Saksi kasvoi ja vahvistui sekä otti lopulta suvereenin voiton servusta. Se ei kuitenkaan enää lopulta ollut "minun" liittoumani - vaan kaikkien sen entisten ja loppuun asti pelanneiden liitto, jonka johtokin oli ehtinyt vaihtua ennen päätöstä - vaikka minullekin moni kunniaa halusi servun alkupuolen työstä, foorumitoiminnasta ja Saksin voitostakin antaa. Oli hienoa olla mukana, vaikka en ihan loppuun asti täysillä jaksanutkaan. Jos olisin - tai elämäntilanteeni olisi erilainen - olisin ehkä lähtenyt miittiinkin, jotka ovat live-tapaamisia, joita parhaat liittoumat usein servun päättymisen kunniaksi järjestävät. Ne voivat siis olla saunailtoja tai mökkeilyä tai muuta, mutta tähän mennessä en ole vielä tavannut yhtään jo valmiiksi kaveripiiriini kuuluvaa Travian-tuttavaa, vaikka aika lähellä se viime kesänä olikin, kun Lonzo kävi duunimatkallaan Kajaanissa.

laumasi on valmiina [ally]

S'on moro kaverit,

Nyt on kuulkaas niin, että meidän lauma alkaa kohta kulkea kiltisti jonossa, eikä säntäile ees ja taas. Joukkoomme on nimittäin astunut Paimentaja. Hän on tosin vaatimaton immeinen. Kun kerroin, että lätkäisimme julmasti hänelle kahden viikon koetusajan, vastasi paimenemme, että hän "yrittää viihdyttää" meitä edes sen kaksi viikkoa. Äläs nyt, kyllä sä pärjäät, vaikka tyttöystävä vaanisikin selän takana, kun yrität näpytellä höökejä menemään. Mutta ei sit pakoteta ircciin, kyl se tyttöystävä on tärkeämpi kuin tää peli. Vai onko? ...eiku oikeesti, pidähän huolta siitä tytöstäs, kyllä me pärjätään ja kuunnellaan sit sujuvasti sun koottuja selityksiä siitä, kuinka myöhästyit operaatiosta, kun piti lähteä tyttöystävän kanssa shoppailemaan rättejä :D

Mutta hei, itse asiassa: Pistäkääs nyt kaikki se peli kiinni ja menkää halimaan rakastanne, jos teillä semmonen on. Ja jos ei oo, niin halikaa sitten vaikka itseänne...hyviä öitä ja kädelle muitakin töitä kuin "näpytys" (<- vaimoni sana sille, mitä mä hommaan näköjään nykyisin kaiket illat...)

-Jimbo

- Uuden pelaajan (Travian-nikki Paimentaja) esittelyviesti koko liittouman jakelulla Saksin toisen yrityksen aikaan maaliskuussa 2010

Kulta on ylimääräinen hyödyke, jota Travianissa hankitaan pääasiassa ostamalla sitä ihan oikealla rahalla, joten luottokortti vinkuu ja Saksan Travian-päämajassa ollaan tyytyväisiä. Toki peliservereitä pitää pyörittää ja peliä kehittää, mutta varmasti massia jää myös firman taskuun – sen verran kallista huvia kullan hankkiminen on. Travian ei ole kallein mahdollinen harrastus, mutta jos arvioisin käyttäneeni Travian-urallani keskimäärin 20 euroa kuukaudessa, niin siitä voi laskea, että kolmessa vuodessa paloi noin 720 euroa pelin parissa. Ja siihen ei lasketa sitä lukematonta tuntien määrää, mitä pelin parissa kului ja jonka olisi voinut käyttää rakentavammin – kuten vaikkapa perheestä ja parisuhteesta huolehtimiseen. Harrastus – ja jopa tärkeä sellainen - se silti oli minullekin, vaikka se ei hirveän järkevältä "ulkopuolisista" kuulostaisikaan. Pieni rahallinen satsaus siihen ei tuntunut pahalta, koska sen avulla pelissä sai tiettyjä helpotuksia, eikä tarvinnut alkaa aivan no-lifeksi.

Myyrät on pakko ottaa esiin yhtenä Travianiin erottamattomasti kuuluvana osana. Ja ei, en puhu myyrä-eläimistä vaan "vakoojista", sanansyöjistä, selkäänpuukottajista, pettureista ynnä muista limanuljaskoista, joita tosin käytetään isojen liittoumien pelinappuloinakin ja ihan tietoisesti alusta alkaen kunnon vakoojameiningillä. Välillä liittotoiminta voi mennä naurettavuuksiin, kun kaikkea salaillaan, johto ei uskalla kertoa mitään liittouman pelaajille, pelaajat eivät uskalla kertoa asioita toisilleen ja omaa foorumia sensuroidaan, jotta tietoa ei vaan valuisi vihollisille. Itse en myyräpelkoa ole jaksanut lietsoa, koska usein on käynyt myös niin, että jotain on aiheettomasti epäilty myyräksi ja aiheutettu ikävää kalabaliikkia ja riitoja pelaajien kesken. Siinä vaiheessa, kun isossa asemassa oleva pelaaja kyllästyy tai kokee joutuneensa kaltoin kohdelluksi, on hän huomattavasti vaarallisempi kuin yksikään vakoojaksi asetettu myyrä. Peli on niin paljon anonyymiyteen ja pelinikkien taakse piiloutuva, että kuka tahansa voi olla periaatteessa kuka tahansa. Välillä joutuu vaan luottamaan ja uskomaan siihen, että hyvät ihmiset voittavat.

Parasta kaikilla Travian-servuilla on ollut saada toimia asemassa, jossa kanssapelaajia pääsee motivoimaan, luomaan heille yhteishenkeä ja onnistuu antamaan tunteen siitä, että tämä on enemmänkin kuin vain selainpeli. Kuten Travian onkin. Ja ei ole. Kaikissa asioissa on puolensa. Varmasti voit pelata Traviania ilman, että tutustut keneenkään, toimit konemaisesti, vastaat mahdollisiin viesteihin mahdollisimman lyhyesti, etkä välitä paskaakaan siitä, mitä liittoumasi tekee, mihin se pyrkii, ketä siinä pelaa tai mitä omalle tilillesi tapahtuu. Varmasti mukana on myös huvikseen pelaavia, jotka tulevat paikalle, roikkuvat mukana ajankulukseen ja simssailevat kyläänsä...kunnes ensimmäinen pulttaus iskee päälle ja koko paska romahtaa. Monet lapsipelaajat saavat tarpeekseen siinä vaiheessa, kun katapultit astuvat kuvioihin (pelin alussa kaikilla on rajatusti resursseja ja pikku hiljaa joukot kehitetään iskukykyisemmiksi ja joukkojen valikoima monipuolistuu) – ja siihen ei mene kovin pitkään servun alusta. On myös lähes mahdotonta osallistua liittouman toimintaan, jos iskä ja äiskä päästävät koneelle ainoastaan pari tuntia päivässä. Travian on haastava ja pitkäjänteiseen toimintaan sitova peli, jota voi yrittää pelata "15 minuuttia päivässä" - kuten pelin aloittaessani ajattelin :D – tai siihen voi käyttää valveillaoloajastaan useita tunteja, mielellään monta kertaa päivässä, osallistuen sen lisäksi ircissä, miettien peliä vaikkei pelaisi ja näkemällä välillä siitä jopa unia. Kaikkein hulluinta on, että jotkut heräilevät keskellä yötä kellon kanssa tekemään operaatioita, ajastamaan hyökkäyksiä, seuraamaan pakitusta tai muuten vain klikkailemaan ja tarkistamaan, että rakennusjonot ovat kunnossa, kasarmilla on kouluttautumassa solttuja sekä tuhlaamassa resurssit mahdollisten ryöstäjien varalta. Peli aiheuttaa riippuvuutta – suuressa määrin – perustuen jatkuvaan nakutteluun, jota ei voi keskeyttää pitkäksi aikaa, jos haluaa, että kaikki uurastus, mitä on tehnyt aluksi viikkoja, sitten kuukausia, lopulta ehkä jo vuoden – puhumattakaan kaikesta kullasta, jota on ostanut – ei menisi hukkaan. Koska tahansa voi joutua sellaisen hyökkäyksen kohteeksi, jonka jälkeen kylissä ei voi tehdä mitään (viljantarve kasvaa sitä mukaa, mitä isommiksi kylät kasvavat ja jos hyökkääjä onnistuu tuhoamaan viljapellot, viljasiilot sekä päärakennuksen, on kylä ns. viljalukossa). Elämä Travianissa on joskus hiuskarvan varassa, mutta niinhän se on oikeassakin elämässä - varsinkin jos joudut elämään ympäristössä, jossa soditaan.

Saksin toinen tuleminen ja meidän voitokas server4:semme (toinen voitto siis siltä servulta peräjälkeen, mutta ensimmäinen Saksi-nimellä & täysin "omalle" liittoumalleni, joka toimi samalla nimellä servun alusta alkaen) oli minulle periaatteessa servu, johon olisi voinut lopettaa, mutta pikkuisen siitäkin silti jäi hampaankoloon. Servun aikana opin paljon lisää pelistä ja osallistuin liittouman kaikkeen toimintaan. Liittouman oman foorumin perustaminen sekä sen ylläpito ja sinne aktiivinen kirjoittaminen olivat aikansa hauskaa, mutta lopulta myös pirun työlästä hommaa. Kyseinen foorumi (saksi.foorumi.org) on edelleen olemassa, joten kävin katsomassa, että sinnekin ehdin vuoden aikana 760 viestiä kirjoittaa. Sen lisäksi opin paljon artefakteista, jotka olivat iso uudistus pelissä. Sitä ohjeistettiin meidän johdon toimesta aktiivisesti ja liittouma teki töitä niiden saamiseksi. Artefakteihin panostaminen auttoi meitä suuresti voittoon (ja melkeinpä tiesin seuraavalla, viimeisellä servullani, että koska artefakteja ei saatu, ei myöskään voittoon ole mitään asiaa). Peliä kehitetään koko ajan ja uusimmassa Travian-versiossa on taas niin paljon kaikkea muuttunut, että kun kävin muutaman minuutin sitä vilkaisemassa, totesin, että ei vaan jaksa alkaa opettelemaan, näyttääkin niin oudolta ja totesin esimerkiksi, että "mitä hittoa ovat nuo sankarin seikkailut" - homma alkoi kuulostamaan melkein roolipeliltä. Travian ei minulle ollut koskaan roolipeli, eikä se toki sellainen ole vieläkään, koska yksi sen viehätysvoimista on (tai oli) sen yksinkertainen rakenne ja mekaniikka, jota sitten yhteispelillä väännettiin sellaiseen muotoon, että saatiin luotua jotain isompaa ja jännittävämpää kuin "vain selainpeli, jossa soditaan ja rakennellaan kyliä".

Aloitin viimeisen Travian-servuni vuonna 2010. Suomen server1 ei olisi houkutellut minua muuten, mutta kun pari vanhaa Travian-tuttua jo ensimmäiseltä servultani (aviopari "Jaws" ja "Kurpitsa", joista molemmat pelasivat omilla tileillään, myöhemmin myös heidän lapsensa) kysyivät, olisinko tulossa mukaan, niin olihan se lähdettävä. Päädyin kuitenkin heti pelaamaan erilläni noista vanhoista tutuista ja keskityin omaan lähiympäristöön. Halusin myös tällä kertaa pelata täysin oman mielen mukaan. Perustin pian liitonkin ja sain mukaan porukkaa. Pikku hiljaa jengi alkoi kasvaa ihan mukavannäköiseksi ja -kokoiseksi. Tällöin jonkin sortin väsymys sitten iski. Siihen vaikutti toki muuttunut elämäntilanteenikin syksyllä 2010. Olin onneksi onnistunut haalimaan mukaan fiksuja tyyppejä, jotka nostinkin sitten johtoon kanssani. Karma ja Kaaleppi toimivat aktiivisesti johdossa ja pikku hiljaa yhä enemmän ohjasivat myös sitä, miten liittoumamme toimi. Koko johtokolmikkomme alkoi kuitenkin pikku hiljaa väsyä liittouman pelaajien paimentamiseen. Siinä vaiheessa olikin helppo suostua fuusioehdotukseen isomman liittouman kanssa. Servun aikana sekä Karma että Kaaleppi heittivät pyyhkeen kehään, ainakin jälkimmäinen vaihtelevien työkuvioidensa vuoksi, enkä ihmetellyt yhtään - koska tiedän, miten paljon Travian vaatii, jos siihen uppoutuu. Itse roikuin mukana ja aloin keskittyä BG-toimintaan. Sainkin porukkaa innostettua, mutta samaan aikaan muu liittouma oli huolestuttavan hiljaa. Uusi fuusioidun liittouman johto ei kokemuksestaan huolimatta ollut kovin innokasta vetämään liittoumaa siten, että sen toiminta olisi koko ajan ollut hanskassa ja asiallisesti johdettua, joten liittouma alkoi ottaa osumaa. Isommat veivät ja me vikisimme. Lonzo palasi pelaamaan kanssamme hieman myöhässä servun aloituksesta, mutta nousi jossain vaiheessa tämän uuden liittouman johtoporukkaan. Sekään ei kuitenkaan riittänyt innostamaan minua ja keskityin pitämään naapurin rouvan (pelinikki "Mrs_Virus") kanssa kyliä pystyssä. Naapureista on pidettävä huolta - jos ei oikeassa elämässä, niin sitten pelissä :) Puolustussotamme vihulaista vastaan osoittautui hieman tuskalliseksi käytyäni haastamassa riitaa ison pahan pelaajan kanssa ja saatuani suurimpaan osaan kylistäni kivisateen, jonka seurauksia en kaikkia jaksanut korjata edes servun loppuun mennessä. Loppuvaiheiksi erosinkin omasta tahdostani liittoumasta (koska en voinut mielestäni osallistua mihinkään yhteistoimintaan) ja palasin oman soturimunkki Shiken mukaan nimeämäni liittouman ainoaksi jäseneksi viljellen sekä omassa, että liittouman profiilissa soturimunkin filosofiaa.

s2 2008 - 2009 Busters
s4 2008 - 2009 O&N
s2 2009 - 2010 *
s4 2009 - 2011 Saksi
s1 2010 - 2011

Tiliä pelailee samuraiden ja soturimunkkien ajatuksia viljellen
Jimbo

IRC: Jmlbohem @quakenet

This time with a new twist :)

-- toinen palsta -->

Hagakure - Samurain tie

Samurain tie vie kuolemaan. Kun joutuu valinnan eteen, on vain oitis valittava kuolema. Se ei ole ylen vaikeaa. Tulee vain edetä päättäväisesti.

Samurain tehtävä on vain puolustaa herraansa, uskoa kysymys hyvästä ja pahasta hänen huomaansa ja hylätä oma etunsa. Jos tällaisia miehiä on vain kaksi tai kolmekin, läänitys on turvattu.

Mestari Yagyûn mainitaan kerran sanoneen: "En tunne tapaa voittaa muita vaan tavan voittaa itseni."

- Yamamoto Tsunetomo -"

- peliprofiilini "Hagakure" viimeisellä servullani s1.fi 2010-2011

Travian-servun loppupuoli keskittyy pelin voittamiseen maailmanihmeen rakentamisen kautta. Maailmanihmeen pystytykseen en ole koskaan henkilökohtaisesti osallistunut edes kylävahtina, joten se "hauska" jäikin kokematta, mutta toisaalta en usko, että nauttisin siitä, että saa ympärivuorokautisesti olla klikkailemassa ihmettä ja sen edellyttämiä isoja varastoja/siiloja rakennusjonoon samalla, kun pyrkii pitämään sekä ihmekylän että rakennusohjekylät pystyssä valtavien pulttihyökkäysten alla, haalimalla sinne järjettömät määrät pakkeja liittolaisilta ja muilta tukijoilta, sekä yrittää samalla sompailla jatkuvan viljapulan kanssa. Rivipelaajana loppusota muuttuu helposti konemaiseksi pakkien raksaamiseksi ihmekylän puolustukseen ja viljan lähettelyksi, jota viimeisellä servullanikin riitti kuukausitolkulla. Tuettava ihme taisi vaihtua kerran (en edes muista enää), kisa kävi kuumana ja kärkisijat vaihtelivat sitä mukaa, kun isoja "lanoja" iskeytyi eri pelaajien ihmeisiin, mutta viimeiset kuukaudet tosiaan yhtä ja samaa ihmeen rakennustyömaata tuin ja pidin viestiyhteyttä pääkallopaikalle loppuun saakka, vaikka ihan erakkomeiningillä muuten pelasinkin. Voittoa ei tällä kertaa tullut, vaikka ei se hirveän kaukanakaan ollut. Isot pojat veivät potin todella tiiviillä porukalla, joten ansaitusti ottivat voiton kasaamalla koko servun ajan jättiarmeijoitaan ja rysäyttämällä muiden maailman ihmeet nurin viime hetkillä. "Meidän" ihmeemme nousi parin pudotuksen jälkeen tasolle 94, joten kaukana ei oltu. Itselle oli kuitenkin tärkeätä taistella loppuun asti - periaate, josta en tinkinyt, vaikka erakoksi herkesinkin.

Tärkeimpänä muistona Travianista minulla ovat kanssapelaajat. Viimeisellä Saksi-serverilläni pidin pitkään yhteyttä jankkah-irc-nikillä ja siikli-pelinikillä pelaavaan tyyppiin, jonka kanssa tuli kirjoiteltua monet kerrat niin pelistä kuin elämästä. Samaisella servulla juttelin ircissä eräänkin kerran yömyöhään guine-irc-nikin ja Lady G -pelinikillä pelaavan todella mukavan naisen kanssa ja ruodimme ihmissuhteidemme ylä- ja alamäkiä pohjanmaan kautta. Viimeisellä servulla ei mitään sydänystävyyksiä ehtinyt muodostua, mutta naapurin rouva Viruksen kanssa toki jotain juttua tuli väännettyä, kuten myös Lonzon sekä liittoumapomojen tileiltä Kefbus ja Fossiili. Myös Kaaleppi, Karma ja FinnStone olivat kovastikin isossa roolissa servun alkupuolella. Mukava kokemus oli myös Sohvista, joka oli viimeisellä servulla semmoinen "tosipelaaja", johon saattoi aina luottaa jokaisessa operaatiossa, jota BG-johtajana vedin, ja jollaisen kanssa oli ilo pelata. Tosipelaajien kuninkaana sen sijaan pidän Pappaa, jonka kanssa ircissä on tullut joristua pitkät pätkät, vaikka mies ei mikään kovin avoin persoona koskaan ollutkaan - mutta pirun hieno mies kumminkin. Jope taasen oli pelaaja, jolle olisin voinut panna vaikka pääni pantiksi, jos olisi tarvinnut, vaikka Jopekaan ei itsestään - tai siis siviiliminästään - juuri mitään hiiskunut. Pelimiehiä ja -naisia tuli tavattua monenlaisia, oli junnuja ja vanhuksia, äkäpusseja ja hissuttelijoita, mutta tosi monet persoonat jäivät mieleen hyvinä kavereina, joista parhaat ystävinä. KIITOS, se oli siinä ja nyt se on loppu!

-Jimbo
(lempinimeni, jonka taisin saada Kurpitsalta jo ensimmäisellä Travian-servullani, vaikka Jaws yrittikin vääntää sen muotoon Jambo :D)

Sadepäivän touhuja

Majan rakennusta
Majan suunnittelua
Majan uudelleenrakennusta
Majailua
Majan hajottamista
Makoilua
Könyämistä ja nahistelua
Riitelyä ja riitojen sovittelua
Yhteispelaamista ja levottomuutta
Pottailua ja märkiä vaippoja
Käsienpesua ennen välipalaa
Kaakaota ja paahtista sekä taistelua kantapaloista
Vimmaista tuuletusta ja viileitä huoneita
Patjojen roudaus hellepakoilun jälkeen yläkertaan
Vuodevaatteiden vaihtoa
Aimee Mannia ja Finntrollia
Synttäriherkkujen kartoitusta
Päänsärystä toipumista
Kuvien katselua
Kuvankäsittelyä ja albumin väsäämistä
Eläviä kuvia

Teille ja itselleni

Katsoin komediaa,
humalluin,
poltin sikaria.
Aloin miettiä
elämäni ihmisiä
ja tajusin,
miksi heitä rakastan.
He hyväksyvät minut,
sellaisena kuin olen,
töissä, kotona,
ystävänä, sängyssä.
Olin iloinen,
onnellinen,
ihmisistä,
joita ilman en olisi minä.
Toki on niitäkin,
ihmisiä,
joita kohtaan tunnen paljon,
ja jotka ovat tärkeitä,
mutta jotka eivät ymmärrä minua.
Heille esitän parastani,
yrittäen vakuuttaa,
että minut kannattaa tuntea,
minuun kannattaa luottaa.
Ja miksipä ei?
En myönnä olevani paskimmasta päästä
turha tai hävytön
säälittäväkään.
Vaikka toiminkin,
kuten aistit ja tunne
- ja joskus ajatuskin -
sanovat.
On hienompaa elää,
elää tunteella,
kuin miettiä jokaista tekoaan,
pohtia syvällisesti,
ajatella häpyään.
Muistetaanko ketään koskaan
siitä, että hän oli aina asiallinen
hyvä, hellä ja huomaavainen,
sekä onnellinen - en tiedä.
Toivoisin niin,
toivoisin olevani sellainen,
muistettava.
Rehellinen itselleen,
rehellinen muille.
Vaikken sanoisi ääneen,
niin rakastan.
Kiitos teille,
elämäni ihmiset!

***

Elämä on kummallista.
Tietynlainen haikeus on aina läsnä.
Aina on joko liikaa
tai liian vähän
- jos ei muuta
niin ihmisiä ympärillä.
Mikään ei riitä,
mutta toisaalta,
ei osaa myöskään sanoa,
mitä kaipaisi.
Helppo elämä muuttuu tylsäksi,
kun taas vaikeudet
syövät miestä.
Liian kylmä
tai liian kuuma.
Liikaa viinaa
tai ei riittävästi.
Onnen hetket liian lyhyitä
tai onnen aiheuttaja
liian monimutkainen
kestettäväksi.
Aina vois olla paremmin,
vaikka vois olla
myös paljon pahemmin.
Pelko lasten pärjäämisestä kalvaa,
mutta toisaalta hetkittäin
ajattelee vain omaa persettään.
Liian turta
tai liian levoton.
Valintoja tai ajelehtimista.
Elämä tai kuolema.
En allekirjoita.

Mustan kirjan päivät

pari kirjoitusta pienestä mustasta kirjasta viime ajoilta

En ole masentunut
En ole onneton
En ole luovuttanut
Olen väsynyt
Olen yksinäinen
Olen uuden ajan äärellä.

***

Pieni poikani
Sinä suloinen
Hymysi valloittava
Hymyilemään pakottava
Ja silti välillä
huudan sinulle
räyhään ja vittuilen [minkä tiedän siitä, että sanoit minulle yhtenä päivänä 2,5-vuotiaan viattomalla painokkuudella "elä vittuile!"]
Mutta kun aamulla heräämme
ja katsot minua virnistäen
Rakkaus on läsnä
ja elämä hymyilee.

Manifesti 125.

Jokin aika sitten luin yhden vanhan tutun blogia. Yksi hänen kirjoituksistaan käsitteli naamakirjaa eli tutummin Facebookia. Jutussa kaveri pohti sitä, mikä häntä Facebookissa ärsyttää. Yksi kohta oli itselleni läheinen: Tyyppi valitti siitä, kuinka jotkut FB-kaverit, isät ja äidit, tekevät päivityksiä pääasiassa lapsistaan. Asia ei ole minulle tietenkään läheinen siksi, että minä kirjoittaisin itse vain lapsistani tai toisaalta se, että minua ärsyttäisi se, että jotkut kirjoittavat lapsistaan (ja aika harvat minun FB-kavereistani muuten niistä pelkästään kirjoittavatkaan), vaan se, miten lapseton, yksinasuva mies näkee niin erilailla, eikä selvästikään tunnu ymmärtävän mistä puhuu – aivan kuin lapsista puhuminen olisi noille ihmisille, isille ja äideille, joku harrastus, kuten urheilu tai musiikki ja siihen liittyvät FB-päivitykset. Lapsen saaminen, pienten lasten kanssa eläminen ja vanhemmuuden opettelu ovat aivan mieletön elämänmuutos ihmisille, jotka sitä ennen olivat loppukädessä vastuussa vain itsestään. Vertaisin lapsen saamista ja lapsen kanssa elämistä johonkin parantumattomaan sairauteen, joka muuttaa elämän, muuttaa sen perspektiivin ja mikä tärkeintä: sen sisällön. On toki vanhempia, jotka eivät ota vanhemmuutta vastaan. He ehkä pakenevat töihin, harrastuksiin tai eroavat, jotta pääsisivät eroon perheestään – mitä tahansa muuta kuin se, että jäisi ”vangiksi” lasten elämään. Kuitenkin suurin osa vanhemmista haluaa lastensa parasta, haluaa olla osa heidän elämäänsä ja haluaa ottaa vastuun. Se ei tarkoita sitä, että elämä olisi ohi ja kaikki ennen kiinnostanut pitäisi heittää kaivoon, mutta se merkitsee sitä, että jos haluaa opetella vanhemmaksi, on heittäydyttävä siihen. Tuo vanha kaverini ei voi ymmärtää, mistä puhun, ellei pane vanhemmaksi tuloa sellaiseen perspektiiviin, jonka hän itse voisi ymmärtää. Se voisi olla hänelle joku suuri elämänmullistus, syöpään sairastuminen, vakava onnettomuus, suuri ja kaiken muuttava rakkaus, käänteentekevä uravalinta tai jotain, minkä lapsetonkin voi käsittää ja jonka vain lapsen vanhemmuuden avosylin vastaanottava tietää.

Elämässä ei nähdäkseni ole hirveästi merkitystä, ellei etsi sille syvempiä tarkoitusperiä, hurahda jonkin uskonnon kannattajaksi tai löydä jotain aivan omaa uraa, johon uppoutua. Biologisessa mielessä on kuitenkin tärkeintä vain elää, pysyä elossa, lisääntyä, pitää huolta jälkikasvustaan ja sen jälkeen ammentaa oppinsa niille, jotka jäävät jälkeen, kun kuolema korjaa. Lisääntymisen ja lasten saamisen lisäksi - tai yhä useammilla sen sijasta - on siis löydettävä joku yhtä iso merkittävä asia, johon ammentaa koko elämänsä. Yhä harvemmin se jokin löytyy palkkatyöstä, koska ainakin meidän yhteiskunnassamme voi vielä elää ilman, että tekisi mitään, mistä maksetaan. Monissa maissa köyhien elämän täyttää työnteko, koska ilman sitä ei olisi ruokaa ja suojaa – ei olisi elämää. Meillä elämä sen sijaan arvotetaan eri tavalla, koska ruokaa saa vaikka jonottamalla, jos ei muuten hengissä pysyisi. Elämän tarkoituksen ja merkityksen etsiminen onkin joillekin – ellei useimmille – rikkaissa länsimaissa koko elämän kestävä kiirastuli, kun ei ole ollenkaan selvää, mitä elämällään tekisi. Kertoo jotain elämän köyhyydestä, jos pitää blogia kirjoittaen vanhasta kaverista, joka omassa blogissaan pohtii Facebookissa ärsyttäviä asioita tärkeinä mietteinään, ja yksi niistä on se, kuinka jotkut toiset kirjoittavat vain omista lapsistaan :) Toisaalta elämä on rikasta juuri siksi, että voi kuulua ryhmään, jota toinen ei ymmärrä ja todeta kaiken maailman ”mitäpä kuuluu?” -kyselijöille, että ”arkista lapsiperheen elämää” – eikä siihen ole luvassa muutosta seuraavien viidentoista vuoden aikana.

Haaveita ja unelmia toki olla pitää, aina ja kaikilla, koska ilman niitä mikä tahansa elämä alkaa polkea paikallaan ja pikku hiljaa valua alamäkeen. Haaveita ja unelmia ei pidä saadakaan kaikkia toteen vaan niitä pitää elätellä mahdollisina, mutta pitää ne kuitenkin tarpeeksi vaikeina, jotta niiden saavuttaminen ei olisi liian yksinkertaista – ja vaikka saavuttaisikin ne, voi vielä jatkaa unelmointiaan. Näen siinä jopa jotain uskonnollista, koska siinä missä uskovaiset saattavat vaikkapa odottaa taivasten valtakuntaa tai maailmanloppua, voin minä haaveilla päivästä, jolloin saan aikaiseksi järjestää kotiini tilan, jonne voin hankkia rummut ja - mikä haastavampaa – oppia ehkä joskus niitä vielä soittamaankin. Tai sitten saatan haaveilla paikoista, jotka on nähtävä ennen kuolemaa, kuten Dublin, Lontoo, Praha tai Sarajevo. Ehkä realistisemmatkin haaveet, kuten lasteni onni, elämässä pärjääminen ja suloiset lastenlapset riittävät, mutta omatkin pienet ja suuremmat haaveet, kuten vaikkapa oman kirjan kirjoittaminen ovat elämässä niitä asioita, jotka pitävät liikkeessä silloin, kun heikolla hetkellä miettii elämisen järjettömyyttä.

Työ on monille elämänsisältöä ja siinä ei ole mitään väärää niin kauan, kun työ ei aiheuta terveyden menettämistä tai vie loppujakin rippeitä elämänilosta. Sen sijaan työn tulisi olla sitä elämän tärkeintä sisältöä, koska se on kuitenkin meille iso asia, että koemme tekevämme hyödyllisiä asioita, joita tekemällä paitsi saamme elantomme, myös kehitymme ihmisinä. Eikä se ole sitä nykyajan hapatusta, ura-ajattelua tai pyrkyryyttä, vaan sitä luonnollista kehitystä, että kehittyy ammatissaan ja voi jakaa oppejaan nuoremmilleen, jotka aikanaan astuvat eläkkeelle väistyvän saappaisiin. Niin on tehty agraariyhteiskunnassa ja niin soisin tehtävän jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassakin. Olen idealisti, se myönnettäköön, vaikka tiedän, että työelämä on nykyaikana ikävän usein kaikkea muuta kuin uralla kehittymistä. Sen sijaan se on sirpaloitunutta, moniammatillista ja ikävä kyllä joillekin myös uranäkemyksetöntä oman edun tavoittelua. En ymmärrä itse sitä, että ihmiset mieluummin pyytävät koko ajan hankaloituvasta työstä (nimenomaan henkiseltä kantilta) enemmän palkkaa sen sijaan, että pyytäisivät parempia työolosuhteita tai enemmän työntekijöitä jakamaan vastuun. Työelämä on kieroutunutta ja raha sekä ihmisten ahneus syövät koko ajan pohjaa siltä, että ihmiset arvostaisivat työelämää yhtenä elämän peruskivistä. Joillakin on onneksi rohkeutta etsiä itselleen sellaisia työtehtäviä, joissa voi kokea tekevänsä merkityksellistä työtä. Itsekin koen olevani etuoikeutettu, kun olen sattuman ja oikea-aikaisuuden ja ystävän ohjaamisen myötä päässyt työhön, jossa olen saanut olla ja viihtynyt jo pitkään ja jonka koen tärkeäksi. Minulle on tärkeätä ammentaa oppejani muille, palvella asiakkaita ja kehittää työtapoja niin, että kaikki osalliset hyötyisivät – enkä vain minä.

Välillä itsekkyyden ja ahneuden korostaminen projisoidaan myös yleisemmälle, yhteiselle ja yhteiskunnalliselle tasolle, josta selvimpänä merkkinä näen nationalismin nousun. Se ei ole suinkaan uusi aate, enkä sano, että se olisi pelkästään huono aate – jos sen avulla suojellaan arvoja, tapoja ja kulttuuria, joka ei perustu muiden alistamiseen. Minä näen nimittäin taloudellisen riiston, globaalin kapitalismin ja oikeistopolitiikan yhtä pahana yhteiskunnallisena ongelmana kuin rasismin ja muun erilaisuuten perustuvan syrjinnän. Vastenmielisimpiä olentoja ovat tyypit, jotka esiintyvät rasismin ja syrjinnän vastustajina, mutta jotka kannattavat taloudellisen edun tavoittelun nimissä ääri-individualismia, ajavat itsensä ja toisten hyväosaisten asiaa, mutta silti ovat mukamas hyvällä, yhteisellä asialla. Välillä ihmisillä tuntuu hämärtyvän se tosiasia, että edes nationalistit eivät useinkaan saa tehtyä yhtä paljon pahaa kuin globalisaation ylipapit, jotka eivät välitä kenestäkään, joka ei pysy yhteiskunnan kärrynpyörän kyydissä. Toki on muistettava, että nationalistien takia on sodittu ja soditaan vastakin sekä syrjitään aina joitakin kansanryhmiä, mutta globalisaation ja vapaan markkinatalouden kannattajien ”ansiosta” meillä ei ole kovinkaan kaukana tulevaisuudessa ajat, jolloin eläminen tällä planeetalla alkaa käydä tietyiltä osin mahdottomaksi. Siinä ei paljon mikään talousjärjestelmän vakaus paina, jos ympäristö ei ole elinkelpoinen, ”luonto kostaa”, jonka lisäksi jätteillä ja saasteilla myrkytetyt eläimet, ihmiset ja kasvit voivat koko ajan huonommin. Siinä mielessä ottaisin itse vastaan mieluummin aineellisen köyhyyden kuin rikkauden luonnon kustannuksella. Mitä sitten jätän lapsilleni perinnöksi? Toivottavasti se on kestävä, kehittävä, jatkuva, oppiva, rakastava ja luonnonmukaisempi elämä, vaikka itse en enää tiedä, miten minä voisin tehdä paluun luontoon.

Sen tiedän, että rakastamalla en ainakaan voi tehdä pahaa. Joskus se ehkä voi jostakusta siltäkin tuntua, jos en rakasta hänen mielestään oikeata ihmistä oikeaan aikaan, mutta loppupeleissä – uskaltaisin väittää – en tule katumaan sitä, että olen rakastanut, vaan sitä, etten ole rakastanut enemmän :)

Miusta

Ilta oli kaunis,
se haisi hyvälle,
oli lämmintä
ja raikasta.
Päiväkin sujui hyvin,
luonto oli komea
ja lasten energia tarttui.
Silti iltaa kohden väsyin,
olin ärtynyt,
riehuin ja huusin lapsille
- halusin vain oman hetken.
Sen toivat omat eväät,
ruoka, juoma, sikari
sekä hieno futismatsi.
Huomenna on lepopäivä,
jos lapset sallivat
ja hermo kestää.
Kyllä se siitä!
Elämä on ihanaa,
kun sen oikein oivaltaa.
Eikä se ole klisee
vaan sen tajuamista,
että onni lähtee itsestä.

Hei itse

Yksinäinen on yksin
niin hyvässä kuin pahassa
niin voiton kuin häviön hetkellä
olipa rikas tai köyhä
huippukunnossa tai kuolemansairas.
Yksinäinen ei pääse jakamaan
ja on sitä paitsi
- mutta onnellinen
hän kai silti olla voi.

Elämä on yhtä ristiriitaa.
Niin tai näin,
asioilla on puolensa.
Yhdessä joutuu joustamaan,
tekemään kompromisseja,
huomioimaan, tekemään töitä.
Yksin ihan sama juttu,
paitsi että joutuu taistelemaan
vain oman mielensä ja ruumiinsa kanssa.
Ja se se vasta on veristä hommaa!

Minä olen muokkautunut tällaiseksi.
En äitini kohdussa,
en vain geeneistä.
Elämä on koulinut,
ja opettanut,
miten minä selviydyn.
Minulle ovat ominaista
myötätunto ja empatia,
läheisyys ja jakaminen,
mieluummin kuin itsekkyys,
oma tahto
ja yksin oleminen.
Nyt kun ei ole enää ketään,
joka kanssani kaiken jakaisi,
koitan opetella selviämään
pahimman ja parhaimman ystävän
- itseni - kanssa.

Rotan lailla

Hyvää syömistä,
hyvää juomista,
hyvä elokuva.
Mitä muuta tarvitsee - illaksi.
Mutta tulee yö,
tulee aamu,
tulee päivä - ja uusia iltoja.
Yksinäisyys syö miestä,
pieni pala kerrallaan.

En ole enää yhdessä.
Minusta ei ollut moneksi.
Meitä oli liikaa,
ja minulla ei siihen voimia.
Mutta onko yksinkään?

Lapset, oi lapset.
Kiitos teille,
kiitos ajasta.
Kiitos kaikesta.
Minä jaksan,
minä huollan.

Tunteeni kiteytyivät tänään sanoiksi:
Tyhjä. Yksin. Väsynyt.
Vanha. Huono. Pöljä.
Tyhmä. Saamaton. Laiska.
Löysä. Vetelä. Vittumainen.
Musta. Paska.
Pahoja sanoja, mutta tosia.
Totta toinen puoli.

Lohduttomaksi en rupea,
loputonta ei ole.

Viikon uutiskatsaus

"Päivällä paistaa, illalla pisuttaa" runoili uutiskatsauksessaan ystäväni Raimo joskus vuonna 1 tai 2 kun leffoja vielä mökillä väännettiin. Paremmin ei vois tämän päivän säätä kuvailla - on taas perskännintai. Uhosin kylläkin tupakoinnin (taas kerran) lopettaneelle Karolle, että meikä ajatteli lopettaa dokaamisen. "Ethän sinä dokaa", vastasi herra R, missä on totuuden siemen, mutta myös suuri valhe. Tottahan nimittäin on, että olen riippuvainen ajoittaisesta humalatilasta ja olutfani, mutta kuten yksi viikon informatiivisimmista uutisista kertoo "Kaikkialla, minne ihminen on matkannut, on aina ollut pakko huolehtia veden, ruuan, suojan ja vaatteiden hankinnasta. Yleensä olut on ollut seuraavana listalla". Eli peruselintarvikkeesta puhutaan ja kyllähän jo muinaiset egyptiläiset tunsivat tuon hurmaavan mallasjuoman vaikutuksen.

Faniudesta puheen ollen, viikon kuuminta hottia eli tylsintä vitun louhintaa mediassa on ollut leijonien kultajuhlinnan jälkimaininkien retostelu. Kaiken maailman tekopyhät jeesustelijat on päästetty ääneen paheksumaan sitä, kun sedät tulee voitetun matsin ja öisten juhlien jälkeen Suomeen. Kai siinä nyt helevetti vähän voi jo horjuttaa, jos on ensin monta viikkoa rytistellyt kaukalossa, käyttänyt loputkin voimansa kumilimpun jahtaamiseen - jonka jälkeen on jo varmasti valmiiksi ihan finaalissa - ja sit vielä päälle vähän skumppaa. Mä oisin sammunut jo ajatuksesta. Mutta että piti tulla vielä kaiken kansan eteen pällisteltäväksi. No oisivat helevetti pitäneet ne juhlat sitten jonain toisena iltana, jos nyt niin kaameata sekoilua tuli harrastettua, pöh. Itse myönnän katsoneeni kultajuhlintaa telkusta ja ei mulla kyllä jäänyt sieltä oikein mitään mieleen. Ihan juhlinnalta se näytti. Ainoa, josta huomasi, että on tullut vähän maisteltua, oli valmentaja Jukka Jalonen, jota haastateltiin. Mitä sitten, jos kapitan Koivu vähän halasi Tarja Halosta - minäkin oisin Mikkona halannut :) Sitäpaitsi: Ns. törttöilijöitähän olivat juuri nimenomaan joukkueenjohtoon kuuluvat Pasi Nurminen (no kun matto oli rullalla), Timo Jutila (mulla on niveltulehdus) ja edellä mainittu Jalonen, jolta tuli kuiteskin suusta ihan suomenkieltä, eikä sössössöötä.

Jeesustelijoiden lisäksi yksi anti-kristuskin oli onneksi päässyt ääneen, kun Venäjällä kauden menestyksekkäästi valmennushommissa kiroillut Raimo Summanen kertoi elämän totuuksia Ilta-Sanomissa: "Summanen kehottaa märän juhlinnan säikäyttämiä vetämään happea.
- Pian pojat taas addiktoituvat asioihin, jotka normiyhteiskunta hyväksyy, mutta sama helvetin tuli heitä ajaa ja samat demonit heitä jahtaavat!"

Mainittakoon vielä, että itse asia - lätkän maailmanmestaruus - oli hieno saavutus tämän pienen maan suosituimman lajin edustajilta. Tyylikästä peliä, kerta kaikkiaan. Penkkiurheilija minussa heräsi hetkeksi fiiliksiin seuratessani lähes koko tämänkertaiset kisat Suomen matsien osalta yllättävän tiiviisti jopa. Ja se välierän kuuluisa ilmaveivikin oli hienointa juuri siksi, että sen tekijä on niin helevetin suloinen jätkä :) Enkä sano tätä homoseksuaalisessa mielessä vaan vanhempana setänä, joka osaa arvostaa nöyryyttä ja yhdessä joukkuetovereiden kanssa toimimista - yhteisen hyvän puolesta. Se oli siinä matsissa "vain yksi maali", kuten Mikke haastattelussa sanoi, mutta se sytytti joukkueen pelaamaan hurmoksessa ja johti Suomen lopulta koko turnauksen voittoon asti. Siinä kaikille nuorille mallia, eikä niissä humalaisissa äijissä, jotka joukkueen voittoon valmensivat.

Voittoon ei sen sijaan yllä tällä viikolla Cannesin filmifestivaaleilla natseista ja Hitleristä jutustellut Lars von Trier (ainakaan uskoakseni, kaksinaismoralistisessa maailmassa kun elämme). Siellä sitä vasta osataan jeesustella, herran jestas! "Von Trier on nyt "persona non grata" Cannesissa, kilpailun järjestäjät ilmoittivat tiedotteessaan." Ei voi muuta sanoa, kuin että tervetuloa Iron Sky :) Toivottavasti suomalaisten natsi-huumoripläjäys päästelee ensi vuonna aiheesta kunnolla, jotta Cannesissa voidaan taas kauhistella. En yhtään vähättele sitä, että voi tuottaa joillekin tuskaa muistella toista maailmansotaa tai sen kuolemanleirejä, mutta mitä helvettiä, eikö elokuvaohjaaja saa kertoa mielipiteitään, joissa ei kertaakaan mainitse mitään rasistista, joka ei sisällä pätkääkään vihapuhetta tai muuta vastaavaa, jonka lisäksi herra von Trier vielä muisti mainita jopa Hitleriä henkilökohtaisesti hieman sympatiseerattuaan (kuolevana miehenä bunkkerissa sodan lopussa), että ei puolusta toista maailmansotaa tai vastusta juutalaisia. Silti herkkänahkat saivat syyn taas alkaa jorista keskitysleireistä ja tuomita siinä sivussa elokuvaohjaajan, jolla on henkilökohtainen kiinnostus aiheeseen. Toki Lars von Trierin oli sitten myös vastattava syytöksiin ja hän teki sen mielestäni oikein ja tyylillä sanoessaan: "Rakastan provokaatioita, mutta tällä provokaatiolla ei ollut tarkoitusta. Minä en ole Mel Gibson. Olen hänen vastakohtansa. Olen käynyt keskitysleireillä. Pidän juutalaisten kansanmurhaa pahimpana rikoksena ihmisyyttä kohtaan". Onneksi von Trierillä riitti huumoria myös tuon "ei-toivotuksi henkilöksi" julistamiseksi joutumisen jälkeen ja hän muisteli lämmöllä Groucho Marxin sanoja: "I don't want to be a member of any club, that would have me as a member".

Ei pidä myöskään unohtaa tämän viikon uutisoinnista lempiaihettani eli omasta mielestäni yhtä pahimmista rikoksista ihmisyyttä vastaan: uskontoa. Kiva rippipappi Torniosta opetti nimittäin hesarin uutisen mukaan mm. että "rippikouluoppilaat, naispapit, homot ja lestadiolaiset joutuvat helvettiin. Seurakunnan rippikoululaisten mukaan pappi kertoi, että homoseksuaalisuus on eläimellistä sekä perverssiä ja naispappeus johtaa homoseksuaalisuuteen." Hehheh. Mutta oikeasti ei naurata yhtään. Jalkapuuhun tuommoiset, munistaan!

Jotta viikon uutiskatsaus ei menisi ihan off-line rantiksi, palataan hetkeksi ihan vaan meikäläiseen ja omiin mielenkiinnon kohteisiini, jotka ovat heränneet just ihan tässä viikon sisään...ja musiikin puolelta löytyykin ei-niin-yllättäen heti fiilisteltävää (soinut tämänkin kirjoituksen taustalla illan mittaan):

Finntroll oli minulle pitkään "huumoribändi", josta en tiennyt mitään. Sitten koitti päivä, jolloin huomasin, että perkele, siinäpä hieno yhtye. Musiikillisesti ihan yhtä kunnianhimoinen kuin mikä tahansa metallibändi - ellei toisaalta kunnianhimoisempi kuin useimmat. Konsepti on ovela ja peikkometalli tarttuvaa, polveilevaa, soljuvaa, tyylikästä, ammattitaitoista - ja mikä tärkeintä: aidosti hauskaa. Enkä tarkoita tosiaankaan, että tässä olisi missään nimessä tai ollenkaan huumoribändi - mutta huumorintajua pitää olla, metallissakin! Naurettavimpia metallivirityksiä kautta aikain ovat omasta mielestäni urpoyhtyeet, joissa uhotaan joka välissä ja tehdään metallista jotain "suurempaa" kuin se onkaan - eli siis vaikkapa joku fucking saatanallinen voima, juupa juu. Naurettavuus syntyy usein vakavuudesta ja hauskuus taas siitä, kun tuntee, että tyypit vääntää metallia biisistä toiseen omalla asenteellaan, oli sitten vaihteena apinanraivo, humppa tai hissuttelu. Jeah, jag älskar Finntroll!

Yhtymäkohtia Turisas-yhtyeeseen ei voi välttää - kun puhutaan suomalaisesta melodisesta metallista, jossa ei kiljuta, vaan enemmänkin öristään. Soitannassa kuulee paljon samankaltaisia melodioita siellä täällä. Vanha Amorphis totta kai muistuu myös mieleen. Ja onhan noita - varmaan joku metallientusiasti voisi nimetä suoralta kädeltä kymmenen tai kaksikymmentä bändiä, joiden soitannassa on jotain samaa ja vaikutteita on imetty sieltä täältä. Finntrollissa on suomalaiseksi metallibändiksi tietty se "erikoisuus" eli laulu/örinä on toisella kotimaisella eli finlands-svenskalla, mikä toisaalta antaa musalle vielä enemmän sitä "metsänhenkeä" vai miksi minä sitä nimittäisin. Semmoista tunnelmaa, joka vie tuonne jonnekin korpimetsiin, peikkojen tykö :) Kaupunkilaispoikakin siis osaa nauttia metsäläisyydestä, kun se esitetään sähköisen metallisessa muodossa suomenruotsiksi, hehehee...

Joku saattaisi osata kertoa Finntrollista jotain asiaakin, mutta minulle riittää tunne. Ja kiitos Spotifyn, ovat levyt kivasti kuunneltavissa. Mutta onko uusi Finntroll parempaa kuin vanha? Ei, se on vain erilaista. Ehkä hieman synkempää, mutta samapa tuo - sitähän se on elämäkin, ylä- ja alamäkeä, eikä aina jaksa humppaa, jos vituttaa oikein kovasti.

"Sanotaan, että ihminen ei koskaan kyllästy katsomaan nukkuvaa lasta, tulen liekkiä ja pyörivää kasettia." Tuo hieno ajatus esiintyi artikkelissa, jossa sosiologi-keräilijä valotti c-kasetti-innostustaan. Musiikin "kulutus" (joka sinänsä on vähän järkyttävä ajatus - eihän musiikki, varsinkaan hyvä, koskaan kulu vaan patinoituu!) on muuttunut hirveästi 1980-luvusta, jolloin itse aloin kuuntelemaan musaa. Alkuperäisten kasettien ostaminen muuttui tosin jo 1990-luvun alussa järjettömäksi, koska vanhoissa kunnon vinyylilevyissä - joita onneksi yhä julkaistaan (vaikken niitä itse kuuntelekaan, kun poika rikkoi ainoan levysoittimen, nyyh) - oli kerta kaikkiaan vaan parempi soundi, ja samaan aikaan CD:t valtasivat alan, CD-R:ien muuttuessa pikku hiljaa uusiksi kassuiksi, joihin tallennettiin kavereiden ja kirjastojen musaosastojen helmiä. Silti c-kassuissa oli ja on ajan henkeä. Omia c-kassuja en kyllä raski poiskaan heittää, koska vielä tulee aika, jolloin niitä aarteita - kuten vaikkapa punkkari-Hilun juontamia Ilmestyskirjan biisikimaroita tai vielä vanhempia Ripatin Ocsideita - jollain laitteilla kuunnellaan, ihan varmasti.

Arjen keskenmeno

Surullinen kettu
katsoo tyhjyyteen.
Kaksi tautia
kaksi pesua.
Liian kuumaa vettä
liian huonot karvat.
"Mitä vielä?"
se tuntuu kysyvän,
"Poltatko seuraavaksi?"
Mut ei,
elämä jatkuu myös unilelulla
yrjötaudin jälkeen.

Kaunis nainen kuvassa.
Pyytää olemaan hiljaa.
Levyllä hän vaikenee laulaen.
Hiljennyn, kuuntelen, syvennyn.
Ja löydän itseni kaipaamasta...

Hiljaa sinua kaivaten,
pistin soimaan albumin.
Tajusin heti,
että tämä laulu kertoo myös minusta.
Liian aikaisin,
sinut kohtasin.
Liian aikaisin,
jotta meillä olisi ollut
todellinen mahdollisuus.
Rakentaminen sortuvaan maaperään
ei ole helppoa.
Ja vanhakin rakennus
seisoo yhä tontilla.
Puhtaalta pöydältä on nyt vaikea aloittaa,
mutta pistän levyn uudelleen soimaan.
Toivoen katson tulevaisuuteen,
entistä parempaan,
niin sinulle kuin minulle,
meillekin.

Elon kuvia

Mitä tekee yksin lasten kanssa asuva mies "omalla ajallaan"? Itse olen täyttänyt tuota rakoa mm. pelaamalla, kuuntelemalla musiikkia, dokaamalla, lueskelemalla kaikenlaista sieltä täältä...ja aina välillä on audiovisuaalisen taiteen vuoro. Päädyin katsomaan muutaman päivän sisällä kaksi erilaista, mutta jollain tavoin itseäni syvältä koskettavaa elokuvaa.

Skavabölen pojat on kertomus veljeksistä, heidän lapsuudestaan, perheen rikkoutumisesta, alkoholismista ja ylipäätään mielestäni myös ajan murroksesta Suomessa 1970-luvulta 1980-luvulle. Oma varhaislapsuuteni ajoittuu 1970-luvulle, joten jotain pirun kiehtovaa jo siinä ajankuvauksessa on, vaikka en muistakaan niistä ajoista kuin pätkiä ja yksityiskohtia sieltä täältä - tai juuri siksi. Millainen lapsuus minulla oli? Sitä täytyy pohtia ja kaivella syvällisemmin vaikka sitten kirjoittamalla ennen kuin elon kuvia en enää itse ole katselemassa...

Skavabölen pojat ei ole kaiketi mitään elokuvataiteen juhlaa, mutta sen teemat koskettivat. Koin elokuvan niin, että siinä oli koko ajan lasten - tai ainakin vanhemman veljen - näkökulma, lapsuusmuistojen näkökulma. Elokuvassa näin ja kuulin, koin, mitä veljekset kokivat. Se ei ollut koko kuva, eikä elokuvassa myöskään selitetty kaikkea, päin vastoin. Vihjailtiin poikien isän oman isän sota-ajan vaikuttaneen siihen, millainen isä tämä oli ollut. Se näkyi siinä, miten poikien isä osasi olla aviomies ja isä omille lapsilleen. Kaikki oli hyvin niin kauan, kuin kulissit olivat pystyssä, auto kiilsi ja vaimo sekä lapset kiltisti. Avioliiton rikkoutuminen, äidin mielenterveyden järkkyminen ja itsetuhoisuus sekä isän alkoholismi ja avuttomuus vanhempana tulivat esille ja ahdistivat. Kannanko minäkin suomalaisena samaa taakkaa, jossa puhumattomuus, kyvyttömyys vanhemmuuteen, heikkous päihteiden käyttöön ja ihmissuhteiden repaleisuus kiertävät kehää, joka tuottaa aina vaan uusia lapsia, joista kasvaa tulevaisuudessa aikuisia, jotka toistavat taas samat virheet. Jukka Poika lauloi hienosti kappaleessaan 'Huonot hylkää': "Huonot hylkään, hyvät mä kylvän, elämään eteenpäin, aika parantaa haavat, sukupolvet kun vyöryy eteenpäin". En tahdo toistaa samoja virheitä, en halua aiheuttaa traumoja omille lapsilleni, viinan ja puhumattomuuden ja perheriitojen taakkaa - vaikka niitä on minunkin elämässäni riittänyt. Tahdon, toivon, teen valintoja - ja minun on pakko uskoa, että tästä noustaan ja että lapsillani on eväät kohdata oman aikuiselämänsä haasteet sitten aikanaan.

Sofia Coppolan elokuva Somewhere kuvaa toisenlaista elämää - vai onko se sittenkään yhtään erilaista? Hollywood-tähden elämä on tyhjää, sisältö on pintaa: alkoholi ja lääkkeet ja seksi ja ihmiset, jotka vain haluavat palasen sinusta, mutta eivät välitä siitä, mitä sisimmässäsi olet. Lapsen tupsahdettua elämään ja jäädessä kuvioihin pysyvämmin muutenkin kuin hetken tapaamisiin (jolloin iskä näplää kännykkäänsä), herättää elokuvan päähenkilön henkiin, elämään, näkemään oman elämänsä sisällöttömyys. Se on lohdullinen näkymä ja kertoo sekin siitä, minkä minä jo tiesinkin: On pidettävä huolta läheisistään, koska vain heidän kanssaan elämän merkityksellisyys korostuu. Pitäkää siis ihmiset huolta ystävistänne, vanhemmistanne, lapsistanne - ja siinä sivussa itsestänne. Yksinäisyys tappaa, hitaasti mutta varmasti.

Flässi

Keväältä 2011 kootut kuvat

Aara aara, gondee gondee

Jos voisin olla matkalla,
matkustamatta.
Jos voisin juoda paljon,
humaltumatta liikaa.
Jos voisin rakastaa rajoitta,
loukkaamatta silti ketään.
Jos voisin olla onnellinen,
menettämättä mielen muita sävyjä.
Jos voisin olla tyytyväinen,
tyytymättä vain kompromisseihin.

***

Rock, rauha ja rakkaus.
Tarvitseeko ihminen paljon muuta :)
Tuo "pyhä kolmiyhteys"
- uskonto minun makuuni.

***

Rushin keikan innoittamana lainaan tähän vielä Neil Peartin kirjoittamaa lyriikkaa (poimittu yhden tekemäni Rush-kokoelman biiseistä):

I can learn to resist
Anything but temptation
I can learn to coexist
With anything but pain

If the future's looking dark
We're the ones who have to shine
If there's no one in control
We're the ones who draw the line
Though we live in trying times
We're the ones who have to try
Though we know that time has wings
We're the ones who have to fly...

It's understood
By every single person
Who'd be elsewhere if they could
So far so good
And life's not unpleasant
In their little neighborhood

A tired mind become a shape shifter,
Everybody need a mood lifter,
Everybody need reverse polarity.
Everybody got mixed feelings
About the function and the form.
Everybody got to elevate from the norm.

All of us get lost in the darkness
Dreamers learn to steer by the stars
All of us do time in the gutter
Dreamers turn to look at the stars

Just between us,
I think it's time for us to recognize
The differences we sometimes fear to show.
Just between us,
I think it's time for us to realize
The spaces in between
Leave room for you and I to grow.

All the same, we take our chances,
Laughed at by Time,
Tricked by Circumstances.
Plus ca change,
Plus c'est la meme chose,
The more that things change,
The more they stay the same.

And if the music stops
There's only the sound of the rain
All the hope and glory,
All the sacrifice in vain
And if love remains
Though everything is lost
We will pay the price,
But we will not count the cost

Believe in what we’re told
Blind men in the market
Buying what we’re sold
Believe in what we’re told
Until our final breath
While our loving Watchmaker
Loves us all to death

- Neil Peart

Mustan kirjan merkintöjä menneiltä ajoilta

Rakastan, rakastan.
Yhtä liikaa, jotta voisin pitää toisen.

--

Ihmissuhteet ovat kuin elämä;
Lapsena on viatonta ja ihanaa.
Murrosiässä alkaa eriytyminen.
Jos selviää suhteen keski-ikään,
joutuu tekemään töitä
sen kunnon puolesta.
Vanhuksena ihmissuhde harmaantuu,
tasoittuu - ja lopulta päättyy.
Joskus elämä - ja ihmissuhde
päättyy yllättäen, kuin salamaniskusta,
tai hitaasti kituen kohti kuolemaa.
Kuolemassa vapaudumme
- elämän - ja ihmissuhteen kahleista.
Mitä elämän - ja ihmissuhteen
päättymisen jälkeen seuraa?
Uusi elämä? Kadotus? Taivas? Helvetti?
Se lienee ainakin varmaa,
ettei ihmissuhde - kuten elämäkään,
voi alkaa alusta.
Vai voiko?

--

Hetkeksi unohtuu kaikki:
Huolet, harmit, itkut,
ristiriidat, pelot - toiveetkin.
Eikä siihen paljon tarvita.
Vain pehmeä pallo
- ja lauma ympäri taloa
juoksentelevia jannuja,
isä etunenässä,
kalsarisillaan.
Ilo elämään syntyy leikistä.

--

Naapurin setä ajoi ohi.
Nostimme kättä.
Sillä oli alla Harrikka,
joka möyri komeasti.
Muistin sen sanat,
kun puhuttiin niiden
uuden talon maalaamisesta.
"Vuoden päästä, ehkä..."
"Jos on rahaa - tai edes hengissä..."
Niinhän se on,
ja naapurin setäkin sen ties:
Elämä on tässä ja nyt.

--

Näin lammen reunalla
joukon tutun tuttuja.
Pysähdyttiin, tervehdittiin.
Naiset jutustelivat neuvoloista
- toinen odotti vauvaa,
toinen oli vähän aikaa sit synnyttänyt.
Toinen pariskunnista oli ostanut vanhan puutalon,
toinen etsi itselleen omaa.
Elämänvaiheeni on eri,
ja itsellä nuo samat ajat tuntuvat tapahtuneen
ikuisuuksia sitten.
Silloin, kun Kopsalassa oli
vielä kuningatar kuninkaan vierellä
ja vain yksi prinssi.

En päivääkään vaihtaisi pois,
koska sitä olemme, mistä tulemme.
Enkä osaa nähdä sellaistakaan,
mitä olisi voinut olla,
jos tuolloin olisi tehnyt toisin.
Toivoin äänettä hyvää noille,
tutun tutuille, nuorille ihmisille,
joilla oman elämänsä
vaikeimmat vuodet
ovat vasta edessä.

--

Vappuperinteet:
Juopottelua puistossa,
pussikaljaa pientareella.
Kontiomäen retki
Böhémien kanssa.
Joskus joku hassu marssikin,
Helsingissä.
Sit ilmapalloja ja serpentiiniä,
lasten vappu.
En perusta perinteistä.
Vappukin on aina erilainen,
kuten jokainen päivä elämässä.

Kanada!

Rush tulee, Rush elävöittää. Nimittäin Suomen ja Helsingin, sekä suomalaiset Rush-fanit toistamiseen tällä vuosituhannella, mikä on sinänsä hunajaa, että bändi, jonka levyjä on näillä mainkin - tai no en mene takuuseen, että 1973 kovin moni Suomessa vielä tiesi Rushista - kuunneltu jo meikäläisen syntymävuodesta lähtien, on taas tulossa Suomeenkin. Faneja täällä on kuitenkin tiettävästi ollut ainakin sen 30+ vuotta, joten on ihan asiallista tulla piipahtamaan täällä rautaesiripun vieressä, vaikka eikai ne kanukit tuommoisista ole niin välittäneet, eihän. Onhan se tietty pitkä matka tulla Juoroopan kiertueelle toiselta mantereelta ja vielä jonnekin jääkarhujen maahan, jossa tietkin on päällystämättä ja tyypit kuuntelee vaan kansantanhuja. No, Hartwallilla kuitenkin tavataan jo toistamiseen vuoden 2007 "debyyttikeikan" jälkeen.

Meillä on myös fanien oma foorumi. Se on joidenkin anglo-saksisten pystyynpykäämä, mutta meillä suomalaisilla on oma, moneen kertaan vithuralleen kurattu osio (tekstit päin prinkkalaa ja sitä rataa), jonne äsken kävin piiiiiitkän tauon jälkeen kirjoittamassa seuraavasti:

Tervehdys ystävät, Rush-fanit!

Pitkä on aika, joka on vierähtänyt siitä, kun tälle foorumille kirjoitin, mutta aika on tullut - kuten Rushin kiertueen teemaankin kuuluu - ilmoitella itsestään. Eli Time Machine pysähtyy keskiviikkona 4.5. ja jokainen meistä Hartwallille mars. Itsehän saavun toisen Rush-fanin, minut vuonna 1991 Rushin syliin sysänneen, vanhimman ystäväni Juhan kanssa Kajaanista, mukavan about 6-7 tunnin junassaistumisen jälkeen Helsingin rautatieasemalle klo 12:48. Sen jälkeen ohjelmassa lienee elpymistä matkasta sekä voimien keruuta iltaa varten ennen Hartwallille siirtymistä.

Siirtymisajankohtaa olen yrittänyt pohdiskella muiden paikalle tulevien tuttujen Rush-entusiastien kanssa eli että milloin sinne pitää sitä kentälleryntäystä varten tulla jonottamaan, mutta jospa sitä nyt ei ainakaan ihan kentän takaosaan joutuisi. Mahtavaa kyllä keikalle tulla, vaikka Juha olikin todennut tulevalle ex-vaimolleni pääsiäisenä baarissa, että "hävettää lähteä niitä vanhoja ukkoja kattomaan". Veikkaanpa, että Juha, kuten minäkin, olemme keskiviikkona aika lailla tunnelmissa, eikä tuosta hävetyksestä ole Juhalla tietoakaan. Jos jumalauta jotkut fakin Rollarit kiertää maailmaa toinen jalka haudassa, niin kai nyt Rush-fanit voi täysillä intoilla idoleistaan, jotka ovat sentään vasta "tyylikkäästi ikääntyneitä" vai miten se meni.

Vappuaaton iltana tuli kuunneltua yksin kotona (tai no, lapsukaiset nukkuu yläkerrassa) yksi tietty levy, jota en ole vähään aikaan kuunnellutkaan. Tiedätte varmaan, rakkaat Rush-faniystäväni, mikä levy se on. Sen pitäisi soida ennakkoasetelmien mukaan kokonaisuudessaan keikan väliajan jälkeen. En malta odottaa :)

Keikan jälkeen siirryn todennäköisesti kiltisti yöpaikan perässä minne nyt Juhan pikkuveli Janne - mukana keikalla, veri velvoittaa ja kai se on vähän käännynnäinenkin - meitä kuljettaa. Harmi, ettei taida nyt siis mitään miitinpoikasta olla, kun viimeksi se oli kiva jännä lisä keikkaan, mutta toivottavasti jonkun tutun kasvon näkisi, ainakin Eeva ja JuseR vissiin kenttäpaikoilla kummiskin viilettää.

Mahtavaa keikkaa kaikille! Vois yrittää jotain tänne keikan jälkeen runoilla samaan tapaan kuin viimeksi - seuraavan linkin takaa löytyy vissiin samat höpinät, mitä kirjoitin 2007 tänne, jonnekin -> http://jmlbohem.com/rushfani/helsinki07.html (kohdassa 31.10.2007 ja sen yläpuolellakin)

Jarkko