Mitä tekee yksin lasten kanssa asuva mies "omalla ajallaan"? Itse olen täyttänyt tuota rakoa mm. pelaamalla, kuuntelemalla musiikkia, dokaamalla, lueskelemalla kaikenlaista sieltä täältä...ja aina välillä on audiovisuaalisen taiteen vuoro. Päädyin katsomaan muutaman päivän sisällä kaksi erilaista, mutta jollain tavoin itseäni syvältä koskettavaa elokuvaa.
Skavabölen pojat on kertomus veljeksistä, heidän lapsuudestaan, perheen rikkoutumisesta, alkoholismista ja ylipäätään mielestäni myös ajan murroksesta Suomessa 1970-luvulta 1980-luvulle. Oma varhaislapsuuteni ajoittuu 1970-luvulle, joten jotain pirun kiehtovaa jo siinä ajankuvauksessa on, vaikka en muistakaan niistä ajoista kuin pätkiä ja yksityiskohtia sieltä täältä - tai juuri siksi. Millainen lapsuus minulla oli? Sitä täytyy pohtia ja kaivella syvällisemmin vaikka sitten kirjoittamalla ennen kuin elon kuvia en enää itse ole katselemassa...
Skavabölen pojat ei ole kaiketi mitään elokuvataiteen juhlaa, mutta sen teemat koskettivat. Koin elokuvan niin, että siinä oli koko ajan lasten - tai ainakin vanhemman veljen - näkökulma, lapsuusmuistojen näkökulma. Elokuvassa näin ja kuulin, koin, mitä veljekset kokivat. Se ei ollut koko kuva, eikä elokuvassa myöskään selitetty kaikkea, päin vastoin. Vihjailtiin poikien isän oman isän sota-ajan vaikuttaneen siihen, millainen isä tämä oli ollut. Se näkyi siinä, miten poikien isä osasi olla aviomies ja isä omille lapsilleen. Kaikki oli hyvin niin kauan, kuin kulissit olivat pystyssä, auto kiilsi ja vaimo sekä lapset kiltisti. Avioliiton rikkoutuminen, äidin mielenterveyden järkkyminen ja itsetuhoisuus sekä isän alkoholismi ja avuttomuus vanhempana tulivat esille ja ahdistivat. Kannanko minäkin suomalaisena samaa taakkaa, jossa puhumattomuus, kyvyttömyys vanhemmuuteen, heikkous päihteiden käyttöön ja ihmissuhteiden repaleisuus kiertävät kehää, joka tuottaa aina vaan uusia lapsia, joista kasvaa tulevaisuudessa aikuisia, jotka toistavat taas samat virheet. Jukka Poika lauloi hienosti kappaleessaan 'Huonot hylkää': "Huonot hylkään, hyvät mä kylvän, elämään eteenpäin, aika parantaa haavat, sukupolvet kun vyöryy eteenpäin". En tahdo toistaa samoja virheitä, en halua aiheuttaa traumoja omille lapsilleni, viinan ja puhumattomuuden ja perheriitojen taakkaa - vaikka niitä on minunkin elämässäni riittänyt. Tahdon, toivon, teen valintoja - ja minun on pakko uskoa, että tästä noustaan ja että lapsillani on eväät kohdata oman aikuiselämänsä haasteet sitten aikanaan.
Sofia Coppolan elokuva Somewhere kuvaa toisenlaista elämää - vai onko se sittenkään yhtään erilaista? Hollywood-tähden elämä on tyhjää, sisältö on pintaa: alkoholi ja lääkkeet ja seksi ja ihmiset, jotka vain haluavat palasen sinusta, mutta eivät välitä siitä, mitä sisimmässäsi olet. Lapsen tupsahdettua elämään ja jäädessä kuvioihin pysyvämmin muutenkin kuin hetken tapaamisiin (jolloin iskä näplää kännykkäänsä), herättää elokuvan päähenkilön henkiin, elämään, näkemään oman elämänsä sisällöttömyys. Se on lohdullinen näkymä ja kertoo sekin siitä, minkä minä jo tiesinkin: On pidettävä huolta läheisistään, koska vain heidän kanssaan elämän merkityksellisyys korostuu. Pitäkää siis ihmiset huolta ystävistänne, vanhemmistanne, lapsistanne - ja siinä sivussa itsestänne. Yksinäisyys tappaa, hitaasti mutta varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti