Manifesti 125.

Jokin aika sitten luin yhden vanhan tutun blogia. Yksi hänen kirjoituksistaan käsitteli naamakirjaa eli tutummin Facebookia. Jutussa kaveri pohti sitä, mikä häntä Facebookissa ärsyttää. Yksi kohta oli itselleni läheinen: Tyyppi valitti siitä, kuinka jotkut FB-kaverit, isät ja äidit, tekevät päivityksiä pääasiassa lapsistaan. Asia ei ole minulle tietenkään läheinen siksi, että minä kirjoittaisin itse vain lapsistani tai toisaalta se, että minua ärsyttäisi se, että jotkut kirjoittavat lapsistaan (ja aika harvat minun FB-kavereistani muuten niistä pelkästään kirjoittavatkaan), vaan se, miten lapseton, yksinasuva mies näkee niin erilailla, eikä selvästikään tunnu ymmärtävän mistä puhuu – aivan kuin lapsista puhuminen olisi noille ihmisille, isille ja äideille, joku harrastus, kuten urheilu tai musiikki ja siihen liittyvät FB-päivitykset. Lapsen saaminen, pienten lasten kanssa eläminen ja vanhemmuuden opettelu ovat aivan mieletön elämänmuutos ihmisille, jotka sitä ennen olivat loppukädessä vastuussa vain itsestään. Vertaisin lapsen saamista ja lapsen kanssa elämistä johonkin parantumattomaan sairauteen, joka muuttaa elämän, muuttaa sen perspektiivin ja mikä tärkeintä: sen sisällön. On toki vanhempia, jotka eivät ota vanhemmuutta vastaan. He ehkä pakenevat töihin, harrastuksiin tai eroavat, jotta pääsisivät eroon perheestään – mitä tahansa muuta kuin se, että jäisi ”vangiksi” lasten elämään. Kuitenkin suurin osa vanhemmista haluaa lastensa parasta, haluaa olla osa heidän elämäänsä ja haluaa ottaa vastuun. Se ei tarkoita sitä, että elämä olisi ohi ja kaikki ennen kiinnostanut pitäisi heittää kaivoon, mutta se merkitsee sitä, että jos haluaa opetella vanhemmaksi, on heittäydyttävä siihen. Tuo vanha kaverini ei voi ymmärtää, mistä puhun, ellei pane vanhemmaksi tuloa sellaiseen perspektiiviin, jonka hän itse voisi ymmärtää. Se voisi olla hänelle joku suuri elämänmullistus, syöpään sairastuminen, vakava onnettomuus, suuri ja kaiken muuttava rakkaus, käänteentekevä uravalinta tai jotain, minkä lapsetonkin voi käsittää ja jonka vain lapsen vanhemmuuden avosylin vastaanottava tietää.

Elämässä ei nähdäkseni ole hirveästi merkitystä, ellei etsi sille syvempiä tarkoitusperiä, hurahda jonkin uskonnon kannattajaksi tai löydä jotain aivan omaa uraa, johon uppoutua. Biologisessa mielessä on kuitenkin tärkeintä vain elää, pysyä elossa, lisääntyä, pitää huolta jälkikasvustaan ja sen jälkeen ammentaa oppinsa niille, jotka jäävät jälkeen, kun kuolema korjaa. Lisääntymisen ja lasten saamisen lisäksi - tai yhä useammilla sen sijasta - on siis löydettävä joku yhtä iso merkittävä asia, johon ammentaa koko elämänsä. Yhä harvemmin se jokin löytyy palkkatyöstä, koska ainakin meidän yhteiskunnassamme voi vielä elää ilman, että tekisi mitään, mistä maksetaan. Monissa maissa köyhien elämän täyttää työnteko, koska ilman sitä ei olisi ruokaa ja suojaa – ei olisi elämää. Meillä elämä sen sijaan arvotetaan eri tavalla, koska ruokaa saa vaikka jonottamalla, jos ei muuten hengissä pysyisi. Elämän tarkoituksen ja merkityksen etsiminen onkin joillekin – ellei useimmille – rikkaissa länsimaissa koko elämän kestävä kiirastuli, kun ei ole ollenkaan selvää, mitä elämällään tekisi. Kertoo jotain elämän köyhyydestä, jos pitää blogia kirjoittaen vanhasta kaverista, joka omassa blogissaan pohtii Facebookissa ärsyttäviä asioita tärkeinä mietteinään, ja yksi niistä on se, kuinka jotkut toiset kirjoittavat vain omista lapsistaan :) Toisaalta elämä on rikasta juuri siksi, että voi kuulua ryhmään, jota toinen ei ymmärrä ja todeta kaiken maailman ”mitäpä kuuluu?” -kyselijöille, että ”arkista lapsiperheen elämää” – eikä siihen ole luvassa muutosta seuraavien viidentoista vuoden aikana.

Haaveita ja unelmia toki olla pitää, aina ja kaikilla, koska ilman niitä mikä tahansa elämä alkaa polkea paikallaan ja pikku hiljaa valua alamäkeen. Haaveita ja unelmia ei pidä saadakaan kaikkia toteen vaan niitä pitää elätellä mahdollisina, mutta pitää ne kuitenkin tarpeeksi vaikeina, jotta niiden saavuttaminen ei olisi liian yksinkertaista – ja vaikka saavuttaisikin ne, voi vielä jatkaa unelmointiaan. Näen siinä jopa jotain uskonnollista, koska siinä missä uskovaiset saattavat vaikkapa odottaa taivasten valtakuntaa tai maailmanloppua, voin minä haaveilla päivästä, jolloin saan aikaiseksi järjestää kotiini tilan, jonne voin hankkia rummut ja - mikä haastavampaa – oppia ehkä joskus niitä vielä soittamaankin. Tai sitten saatan haaveilla paikoista, jotka on nähtävä ennen kuolemaa, kuten Dublin, Lontoo, Praha tai Sarajevo. Ehkä realistisemmatkin haaveet, kuten lasteni onni, elämässä pärjääminen ja suloiset lastenlapset riittävät, mutta omatkin pienet ja suuremmat haaveet, kuten vaikkapa oman kirjan kirjoittaminen ovat elämässä niitä asioita, jotka pitävät liikkeessä silloin, kun heikolla hetkellä miettii elämisen järjettömyyttä.

Työ on monille elämänsisältöä ja siinä ei ole mitään väärää niin kauan, kun työ ei aiheuta terveyden menettämistä tai vie loppujakin rippeitä elämänilosta. Sen sijaan työn tulisi olla sitä elämän tärkeintä sisältöä, koska se on kuitenkin meille iso asia, että koemme tekevämme hyödyllisiä asioita, joita tekemällä paitsi saamme elantomme, myös kehitymme ihmisinä. Eikä se ole sitä nykyajan hapatusta, ura-ajattelua tai pyrkyryyttä, vaan sitä luonnollista kehitystä, että kehittyy ammatissaan ja voi jakaa oppejaan nuoremmilleen, jotka aikanaan astuvat eläkkeelle väistyvän saappaisiin. Niin on tehty agraariyhteiskunnassa ja niin soisin tehtävän jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassakin. Olen idealisti, se myönnettäköön, vaikka tiedän, että työelämä on nykyaikana ikävän usein kaikkea muuta kuin uralla kehittymistä. Sen sijaan se on sirpaloitunutta, moniammatillista ja ikävä kyllä joillekin myös uranäkemyksetöntä oman edun tavoittelua. En ymmärrä itse sitä, että ihmiset mieluummin pyytävät koko ajan hankaloituvasta työstä (nimenomaan henkiseltä kantilta) enemmän palkkaa sen sijaan, että pyytäisivät parempia työolosuhteita tai enemmän työntekijöitä jakamaan vastuun. Työelämä on kieroutunutta ja raha sekä ihmisten ahneus syövät koko ajan pohjaa siltä, että ihmiset arvostaisivat työelämää yhtenä elämän peruskivistä. Joillakin on onneksi rohkeutta etsiä itselleen sellaisia työtehtäviä, joissa voi kokea tekevänsä merkityksellistä työtä. Itsekin koen olevani etuoikeutettu, kun olen sattuman ja oikea-aikaisuuden ja ystävän ohjaamisen myötä päässyt työhön, jossa olen saanut olla ja viihtynyt jo pitkään ja jonka koen tärkeäksi. Minulle on tärkeätä ammentaa oppejani muille, palvella asiakkaita ja kehittää työtapoja niin, että kaikki osalliset hyötyisivät – enkä vain minä.

Välillä itsekkyyden ja ahneuden korostaminen projisoidaan myös yleisemmälle, yhteiselle ja yhteiskunnalliselle tasolle, josta selvimpänä merkkinä näen nationalismin nousun. Se ei ole suinkaan uusi aate, enkä sano, että se olisi pelkästään huono aate – jos sen avulla suojellaan arvoja, tapoja ja kulttuuria, joka ei perustu muiden alistamiseen. Minä näen nimittäin taloudellisen riiston, globaalin kapitalismin ja oikeistopolitiikan yhtä pahana yhteiskunnallisena ongelmana kuin rasismin ja muun erilaisuuten perustuvan syrjinnän. Vastenmielisimpiä olentoja ovat tyypit, jotka esiintyvät rasismin ja syrjinnän vastustajina, mutta jotka kannattavat taloudellisen edun tavoittelun nimissä ääri-individualismia, ajavat itsensä ja toisten hyväosaisten asiaa, mutta silti ovat mukamas hyvällä, yhteisellä asialla. Välillä ihmisillä tuntuu hämärtyvän se tosiasia, että edes nationalistit eivät useinkaan saa tehtyä yhtä paljon pahaa kuin globalisaation ylipapit, jotka eivät välitä kenestäkään, joka ei pysy yhteiskunnan kärrynpyörän kyydissä. Toki on muistettava, että nationalistien takia on sodittu ja soditaan vastakin sekä syrjitään aina joitakin kansanryhmiä, mutta globalisaation ja vapaan markkinatalouden kannattajien ”ansiosta” meillä ei ole kovinkaan kaukana tulevaisuudessa ajat, jolloin eläminen tällä planeetalla alkaa käydä tietyiltä osin mahdottomaksi. Siinä ei paljon mikään talousjärjestelmän vakaus paina, jos ympäristö ei ole elinkelpoinen, ”luonto kostaa”, jonka lisäksi jätteillä ja saasteilla myrkytetyt eläimet, ihmiset ja kasvit voivat koko ajan huonommin. Siinä mielessä ottaisin itse vastaan mieluummin aineellisen köyhyyden kuin rikkauden luonnon kustannuksella. Mitä sitten jätän lapsilleni perinnöksi? Toivottavasti se on kestävä, kehittävä, jatkuva, oppiva, rakastava ja luonnonmukaisempi elämä, vaikka itse en enää tiedä, miten minä voisin tehdä paluun luontoon.

Sen tiedän, että rakastamalla en ainakaan voi tehdä pahaa. Joskus se ehkä voi jostakusta siltäkin tuntua, jos en rakasta hänen mielestään oikeata ihmistä oikeaan aikaan, mutta loppupeleissä – uskaltaisin väittää – en tule katumaan sitä, että olen rakastanut, vaan sitä, etten ole rakastanut enemmän :)