Katsoin komediaa,
humalluin,
poltin sikaria.
Aloin miettiä
elämäni ihmisiä
ja tajusin,
miksi heitä rakastan.
He hyväksyvät minut,
sellaisena kuin olen,
töissä, kotona,
ystävänä, sängyssä.
Olin iloinen,
onnellinen,
ihmisistä,
joita ilman en olisi minä.
Toki on niitäkin,
ihmisiä,
joita kohtaan tunnen paljon,
ja jotka ovat tärkeitä,
mutta jotka eivät ymmärrä minua.
Heille esitän parastani,
yrittäen vakuuttaa,
että minut kannattaa tuntea,
minuun kannattaa luottaa.
Ja miksipä ei?
En myönnä olevani paskimmasta päästä
turha tai hävytön
säälittäväkään.
Vaikka toiminkin,
kuten aistit ja tunne
- ja joskus ajatuskin -
sanovat.
On hienompaa elää,
elää tunteella,
kuin miettiä jokaista tekoaan,
pohtia syvällisesti,
ajatella häpyään.
Muistetaanko ketään koskaan
siitä, että hän oli aina asiallinen
hyvä, hellä ja huomaavainen,
sekä onnellinen - en tiedä.
Toivoisin niin,
toivoisin olevani sellainen,
muistettava.
Rehellinen itselleen,
rehellinen muille.
Vaikken sanoisi ääneen,
niin rakastan.
Kiitos teille,
elämäni ihmiset!
***
Elämä on kummallista.
Tietynlainen haikeus on aina läsnä.
Aina on joko liikaa
tai liian vähän
- jos ei muuta
niin ihmisiä ympärillä.
Mikään ei riitä,
mutta toisaalta,
ei osaa myöskään sanoa,
mitä kaipaisi.
Helppo elämä muuttuu tylsäksi,
kun taas vaikeudet
syövät miestä.
Liian kylmä
tai liian kuuma.
Liikaa viinaa
tai ei riittävästi.
Onnen hetket liian lyhyitä
tai onnen aiheuttaja
liian monimutkainen
kestettäväksi.
Aina vois olla paremmin,
vaikka vois olla
myös paljon pahemmin.
Pelko lasten pärjäämisestä kalvaa,
mutta toisaalta hetkittäin
ajattelee vain omaa persettään.
Liian turta
tai liian levoton.
Valintoja tai ajelehtimista.
Elämä tai kuolema.
En allekirjoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti