All you need is love?

Aikuisten välinen rakkaus, universaali rakkaus, jumalan rakkaus, rakkaus lapsiin, rakkaus elämään. Rakkautta ei ole koskaan liikaa. Siitä puhe mistä puute? Ehkä niinkin.

Jumalan rakkaudesta en yleensä jaksa paljon jaaritella, varsinkin kun se on minulle aina ollut ”ulkoistettua” rakkautta, vaikka eipä se minulta ole pois, jos joku sen voimalla elää. Viime aikoina on kuitenkin paljon puhuttu siitä, mitä se Jumalan rakkaus on, kun ainakaan se ei vaikuta olevan suvaitsevaista tai ymmärtävää. Tällä viittaan muutamien valtakunnan eturivin poliitikoiden intoon vedota uskoon ja ”Jumalan sanaan” perinteiden säilyttämiseksi koskien erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää. En sano, etteikö perinteinen malli olisi hyvä ja toimiva, mutta maailma ja ajat muuttuvat koko ajan, eikä enää voi määritellä sitä, millainen on esimerkiksi hyvä perhe, ainakaan minkään mallin mukaisesti. Tärkeintä lienee, että perheessä riittää rakkautta, olipa perheessä isä ja äiti, tai isä ja isä, tai äiti ja äiti, tai vaan äiti tai isä tai ihan mitä tahansa muuta.

Rakkaus on toisista huolehtimista epäitsekkäästi, välittämistä niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Toivon, että omat lapseni ainakin tulisivat muistamaan aina sen, että me vanhemmat rakastimme ja rakastamme heitä, eikä sitä, että vanhemmat ovat eronneet ja asuvat erillään. En usko, että lapsemme jäävät kotonaan rakkautta vaille, eivät poikaseni eikä tyttärenikään, koska tulen varsinkin poikasten äidin kanssa olemaan aina läheinen, ystävä, ja se tuntuu paljon tärkeämmältä kuin mikään perinteinen malli, jossa pysyttäisiin yhdessä hautaan saakka, vaikka yhteiselämä ois kuinka helvettiä. Olen varma, että lapset myös aistivat sen, millaiset meidän vanhempien välit ovat ja eiköhän siitä ole ainakin viime aikoina välittynyt pelkästään se hyvä, toista kunnioittava, lämmin ja läheinen suhtautuminen.

Aikuisten välinen rakkaus on mietityttänyt tietysti itseänikin tässä viime vuodet ja monenlaista suhdeviritystä on tässä nyt tullut nähtyä ja koettua. Rakkauttakin. Se ei ole kuitenkaan helppoa, ei elämäntilanteen eikä kaiken koetun jälkeen. Ehkä tämä Juliet Jonesin Sydämen klassikko vuodelta 1985 kiteyttää aika hyvin sen, mitä minulle on jäänyt käteen: ”Rakkaus meidät repii, repii riekaleiksi.” En sulje sydäntäni rakkaudelta, jos sellainen aikuisten välisen suhteen kauttakin minut kohtaa, mutta en sitä etsimällä jaksa enää etsiäkään.

Jumalan rakkaudesta tuli lähinnä mieleen viihdyttävä, koskettava ja vähän tietysti asiaankuuluen myös ahistava The Walking Dead, apokalyptinen zombie-sarja, jossa ihmisten välistäkin rakkautta on tietysti dramaattisten tapahtumien ohella käsitelty, mutta mieleen jäi tämä lausahdus uskovaisen vanhan papan suusta, kun hänen ajatuksensa ihmiselämän merkityksestä alkoi realisoitua: ”God promised resurrection. I just thought he had something different in mind.”

Onko kuitenkaan mitään rakkautta olemassakaan, jos ei rakasta elämää – ja itseään? Ehkä rakastaminen on vaan asenne, tai asennevamma, miten sen nyt ottaa :) Minä yritän pärjätä sen asenteen tai vamman kanssa, vaikka viime vuosina olenkin kyynistynyt. Luovuttanut en kuitenkaan ole.

Silta romahtaa, krokotiili on pöntössä

Katsoin pitkästä aikaa elokuvan, jossa oli käsitelty ihmisyyttä monelta kantilta ja rehellisesti. Siihen tarvittiin dokumentti, jonka päähenkilöt eivät osaa esittää esittävänsä. "Kovasikajuttu" oli sikakova juttu.

Leffa seuraa Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändiä, jonka jäsenet sattuvat olevaan kehitysvammaisia. Sitä kautta saamme rehellistä kuvaa ihmisyydestä, peloista, ihmissuhteista ja erilaisuudesta. Todella hieno elokuva, jonka ei tarvitse kikkailla, seurata vaan tuota porukkaa, joka lavalla on kuin mikä tahansa punk-bändi, mutta jonka jäsenillä jokaisella on kehitysvammastaan johtuen tai siitä huolimatta asioita elämässään, jotka eivät ihan kohdillaan ole. Mutta kelläpä meistä olisi, taviksillakaan. En nimittäin pidä bändin jäseniä taviksina, koska vammoistaan huolimatta he esiintyvät eläville yleisöille ja hoitavat homman kotiin. Lavalla he ovat tähtiä.

He ovat myös "normaaleja" ihmisiä, niin hyvässä kuin pahassa. Toki aina välillä hassuja ja outoja, ei-kehitysvammaisiin verrattuna, mutta myös pirun sympaattisia taiteilijoita ja persoonia. Erityisesti laulaja Kari saa leffan perusteella täydet propsit punk-asenteensa, mutta myös rakkaus-asenteensa vuoksi :) Mä fanitan Karia täysillä, hieno mies! Elokuvan extroissa Saksan kiertueella paljastui Karin pelot matkustamisvälineisiin ja ne toivat vaan uuden näkökulman miehen elämään. Pelot ovat osa elämää ja iso osa, jos ne sitä hallitsevat. Onhan näitä kuultu ennenkin, "normaalienkin" parista, kuinka vaikka joku futisjoukkueen tähti ei osallistu tiettyihin europeleihin, koska ei uskalla lentää, eli pelko hallitsee. Karin pelot ovat toki sitten vielä normi-ihmisestä äärimmilleen vietyjä, kuten että silta romahtaa. Tosin bändin sävelkynä, toinen mahtipersoona ja ”johtaja” Pertti on ykkönen peloissakin: Hän pelkää, että Saksassa putkistoissa elää krokotiileja tai alligaattoreita ja kyselee sitä matkalla meren yli laivan kapteenilta :)

Helevetin sympaattinen porukka, kaiken kaikkiaan, vaikka kuten Perttikin toteaa: Vihaan Sami Hellettä. Mutta Samillakin on demoninsa. Kilpailuvietti on kova, tappion hetkellä vituttaa ja muutenkin on tarve hallita elämäänsä ja siihen liittyviä asioita kuten bänditoimintaa oman mallin mukaan, joka aiheuttaa kahnauksia muiden bändiläisten kanssa. Silti yhdessä tehdään ja onnistumisista iloitaan. Tyyppien ikä tai osaaminen ei määritä heidän asemaansa yhteiskunnassa, vaan heitä kohdellaan tietyn muotin, kehitysvammaisuuden, kautta, vaikka he jokainen ovat erilaisia. Yksi suunnittelee naimisiinmenoa, toinen ei haluaisi muuttaa ikääntyvien vanhempiensa luota pois.

Mahtavinta on, että bändi tekee rehellisiä biisejä siitä, mikä vituttaa tai vaikka sitten siitä, että kahvi on hyvää. Punk rules ok! Tosin Pertti yhdessä välissä ilmoittaa Samiin hermostuttuaan, että punk on roskaa, hän alkaa kuunnella tästä lähtien vaan iskelmää ja klassista, ja aikoo mennä kotiin heittämään punk-levynsä roskiin :)

Upea dokumentti hienoista ihmisistä, jotka ovat elokuvan arvoisia ja antavat komeat kasvot kehitysvammaisuudelle, jota yhteiskunta siivoa ”normaalien” silmistä aika tehokkaasti.

Sisältä

Vain rakkautta me tarvitsemme
Emme vihaa
Vain läheisyyttä me kaipaamme
Emme pintaa
Vain onnea me etsimme
Emme tuskaa

Mutta vaikka kuinka etsimme
Kaipaamme ja tarvitsemme
Seuraavat myös pahat asiat meitä
Ja nakertavat meihin onnettomuutta
Itsekästä ja välinpitämätönä

Onko typerämpää ihmistä
Kuin huumassa huikentelija

Onko hölmömpää kuin harmoniaton
Muttei harmiton himo

Mistä löytyy onni
Rakkaus ja rauha
Jos ei itsestä

Kesä ja kissa

Tuli kesä, tuli lämpö
Tuli tyttö, tuli tuli
Tuli luli luu
Titityy ja miau

Kissa karkasi
Palasi
Lähti taas
Etsii onneaan

Kesä on myös kostea
Märkä mirri yöjuoksenteli
Janottikin
Mahla valui puissa

Minä hoidan kesän kissaa
ja viihdytän kesänaista
Vaikken tiedä
pitäisikö sittenkin
Viihdyttää kissaa
ja hoitaa naista

Molemmilla kaipuu jonnekin
Minne minä en uskalla päästää
Joten he karkaavat
Ja palaavat, jos ovat palatakseen...

Sinä

Tähdet silmissäsi loistivat
Kun halasimme
Läheisyys tuntui hyvältä
Mutta ajatus sinusta on pimeän peitossa
Ei kai pitäisi ajatella ollenkaan
Vaan nauttia hetkistä, vapaudesta
Vaikka meillä onkin omat kahleemme

Totuus on, että pelkään
Enkä jaksa liikaa säätöä
Mitään vaatimuksia
Tai sopimuksia
Arki vie voiton kaikesta muusta
Ja pitää kasassa
Mutta silti tulen tapaamaan sinut uudestaan...

Hän ja minä, perseillen

Näin hänet marketin pihalla
ihastukseni
ja sanoin "moi"
mutta en muuta,
vaikka sydän muljahti.
Kotipihalla sydän teki sen toisen kerran,
kun mietin, mitä täällä yksin teen.
Kyynel puski silmään,
joten turrutin sen avaamalla oluen.

---

Eeeengland!
Gojiraaaaa!
Orriii, perkele, mitä sä siinä teet!

---

En tunne oloani paremmaksi,
kun perseilen ympäriinsä.
Mutta helpottaa, kun voi olla perseilemättä.

Niilo-sedän opetukset

Vanha kunnon Rush julkaisi jälleen albumin ja tilasin oikein "fanipaketin" tämän suht harvinaisen tapauksen vuoksi. Mukana tullut magazine on kyllä hienosti koottu läpyskä täyttä Rush-asiaa ja lueskelin mm. rumpalilegenda Neil Peartin haastattelua mielenkiinnolla. Haastattelussa oli tietysti jälleen pakko kerrata Niilo-sedän elämän kovia aikoja (joista tosin ei kerrottu yksityiskohtaisesti - tietenkään - koska kyseessä on Rush-faneille suunnattu läpyskä), jonka jälkeen bändikin meni luonnollisesti tauolle, vaikka palasihan ne jo aikaa sitten uudestaan kehiin, mutta kumminkin. Niilo-setää oli ärsyttänyt silloin (vaimon ja tyttären kuoltua) se, että hänelle oli toitotettu, että "onhan sinulla musiikki". Sen sijaan mies etsi rauhaa moottoripyörän selässä, ajaen minne nokka näyttää. Myös sanat ja kirjoittaminen olivat tärkeitä, mutta ei musiikki. Kun välillä itse ajattelen oman elämäni koukeroita, vaikka ne eivät tragedian mittoihin tietty ylläkään, niin minulla taasen se rauhan etsiminen tapahtuu juuri musiikin kautta. Meillä on Niilo-sedän kanssa sellainen ero, että hän on ammattimuusikko, virtuoosi toki ja varmasti rakastaa sitä touhua ja on siinä intohimoinen, mutta musiikki on myös hänen työnsä, leipäpuunsa. Musiikki on hänelle väline toteuttaa sitä, mitä parhaiten osaa, mutta se ei välttämättä ole hänelle se väline, jolla itseään alkaa terapoimaan. Aina, kun hän puhuu Rushista, hän puhuu bändikavereistaan, ystävistään. Ilman ystävyyttä Rush olisi kuollut ja kuopattu jo ajat sitten.

Lopuksi Niilo-setä tietysti myös vitsailee. Auttoihan siinä prätkän ja itsensä etsimisen matkoilla myös vanhat kunnon huumeet ja viina. Totta toinen puoli. Kyllähän me ihmiset olemme päihteistä riippuvaisia, eri tavoin, eikä tarvitse edes puhua huumeista ja viinasta, kun voi puhua lääkkeistä tai keskushermostoa myrkyttävistä aineista kuten kofeiini, nikotiini jne. Ruoka-aineissa on vaikka mitä stimulanttia ja relaksanttia ja niin toimii nostattaen ja rentouttaen myös liikunta. Jokaisen pitää vaan löytää omalle elämälle sopivat mömmöt, sitähän se on. Minulla se taitaa olla sitten  kalija - sen musiikin ja muiden elämän ainesosien ohella, tietty. Joten vaikka en ota absinttia, niin en ala kyllä absoksikaan.

Rush jatkaa musisointia ja Niilo-setä jauhaa innoissaan musasta ja harrastuksistaan ja ystävistään. Minä kuuntelen Rushia ja koitan löytää siitä tunnepohjaa oman elämän hanskaamiseen. Toistaiseksi ei uuden lätyn osalta ole hirveästi löytynyt, vaikka toki muutamat biisit kolahtavatkin. Setärokki on kuitenkin näköjään tässä hienoisen kaoottisessa mielentilassa liian lepsua matskua, joskin muut vanhat lepsut lällybiisit välillä kolisee kovaa eli ehkä se on sitten vaan se tunnetasolla kohtaaminen, tai Rushin äijien nykyinen kohkaaminen, mikä aiheuttaa kohtaamattomuuden, mutta ei riemukohtausta.

Niilo-setä on hieno mies ja hyvä rumpali, mutta en ostanut lippua ensi kesän Rushin keikalle. Sen sijaan vois käydä joskus jossain paikallisessa kattomassa punkkia. Ainoa huono puoli siinä on, että eihän sitä punkkia katota selvinpäin - ainakaan tämmönen vanha kiljupunkkari :)

Hullun pitkä viikonloppu

Joka vanhoja muistelee, saa kaatumataudin.
Joka vitsaa säästää, sitä tikulla silmään.
Tai sitten vastoinpäin.
On tullut kaatuiltua ja silmiin on osunut tikkuja,
joten kaipa sitä edelleen mennnään virtaa vastaan.

Nyt kuitenkin edellisen, hullun pitkän, tai hullulle liian pitkän viikonlopun pariin.
Muistivihko, kerro tarinasi:

Näin maailman kauneimman naisen.
Hän käveli vastaan marketin pitkällä käytävällä.
Huolittelematon, huoleton, unelmoivan näköinen.
En katsonut perään, mutta hän jäi verkkokalvoille.
Elämä oli hetken pysähdyksissä.
Ja kaunista.

Viikon olen miettinyt, miten lähestyisin ihastustani.
Kyselin neuvoja niin tutuilta kuin tuntemattomilta.
Selvittäisinkö puhelinnumeron tai osoitteen,
lähettäisinkö tekstarin tai kirjeen.
Paras neuvo oli yksinkertaisin: Mene juttelemaan.
Vielä kun löytäisin hänet.
Ja saisin suuni avattua niille sanoille,
joita sieltä ei viimeksikään tullut.

...

Ihastus vastasi viestiini, lopetin unelmoimasta.
Vedin huolella överit, kadotin vaatteitani.
Löysin yöpaikan ja itseni tuntemattoman naisen sylistä.
En löytänyt unelmieni naista, en rauhaa.
Lohdutan itseäni: En ole tehnyt kenellekään pahaa.
Paitsi ehkä itselleni, mutta niinhän me jokainen aina välillä.

Vajoan kohti pohjaa, mielessäni.
Mutta minusta huolehtivat, minua rakastavat
niin vanhemmat kuin lapsenikin.
Lapsista kannan huolta ja vastuuta aina,
mutta koittaakohan vielä päivä,
jolloin voin korvata vanhemmilleni kaiken sen,
huolenpidon ja rakkauden,
jota yhä heiltä saan.

Tehtäväni ensimmäinen vaihe on pysyä hengissä
sekä riittävissä sielun ja ruumiin voimissa riittävän pitkään.
On taas päästävä kuosiin, pidettävä huolta itsestä.
Juotava vähemmän, ajateltava terveyttä,
niin mielen kuin kehonkin.
On myönnettävä vaillinaisuutensa ja tavoiteltava parempaa.
On luotettava siihen, että riittää.

---

Ihmisille vittuilu -festivaalit olivat ja menivät.
Ylibookattu alue oli yhtä jonoa;
Jonota alueelle, jonota anniskelualueelle, jonota juomaa.
Juotuasi jonota pantinpalautukseen, jonota ulos anniskelualueelta.
Jonota vessaan, jonota ruokaa, jonota vettä, jonota metrilakua.
Jonota jonottamisen ilosta tai kökötä päivä seisten kohti lavaa.

Hetken olin rauhallinen, kun istuin "muurahaispesän" reunalle
ja katselin poluillaan kiirehtiviä ihmisiä.
Nautiskelin ihmisten juomaa,
jonka juuri pari päivää sitten ehdin kirota alimpaan helvettiin.
Van eipä tuo juoman syy ole,
että typerä ihminen juo sitä typerässä mielentilassa liikaa
ja joutuu typeriin tilanteisiin.
Estoton on armoton
niin itselle kuin muille
ja elää hetkessä.

Ystävän luona oli hyvä olla.
Ystävä tuli vastaan, ystävä opasti.
Ystävä oli varannut evästä.
Ystävä johdatti syömään hyvin.
Ystävä oli parasta seuraa.
Ystävän kanssa myös luovutettiin yhdessä,
kun ei enää jaksettu.
Ystävän kanssa autettiin nuorta tyttöä pulassa.
Ystävän kanssa tavattiin kolmas ystävä.
Ystävä otti luokseen haisevan matkamiehen.
Ystävä oli järjestänyt niin,
että lapsensakin oli viety mummoloimaan,
ja matkamies saattoi lojua jouten ja rauhassa.
Ystävä tarjosi täysihoidon.
Ystävä väsäsi herkkuruokaa.
Ystävä saattoi kotimatkalle.
Ystävä kallis - kiitos!

---

Kotiinpaluu hyvän musiikin parissa:
Steen1, Jukka Poika - epäkohtien ruotimista, toivon julistus.
Gojira, Orbital - tulen rytmejä, rytmien riemua.
Kotona odottaa hiljaisuus, nukkuvat lapset.
Arki lyö huomenna turpaan
tai antaa kaiken anteeksi.

Matkalla tuli luettua ja nämä ajatukset pysäyttivät ajattelemaan elämän eri puolia:
- On käytävä pohjalla ymmärtääkseen, mistä onnellisuus kumpuaa. (Mikko Herranen)
- Toisaalta on välttämätöntä, että ihmiset häpeävät tekojaan, toisaalta on yhtä välttämätöntä päästä häpeästä eroon. (Hanna Kuusela, mukaellen Jouko Turkan kirjan sanomaa)
- Kasvinsuojeluaineiden on arveltu aiheuttavan syöpiä, allergioita ja lapsettomuutta. Pitkäaikaisseuranta niiden käytön vaikutuksista kuitenkin puuttuu - eihän aineiden käytön historiakaan ulotu kuin muutaman kymmenen vuoden päähän. (Kirsi Haapamatti)
- Kalat eivät kohtalostaan valita, mutta se ei tarkoita, että niillä menisi hyvin. Tällä hetkellä yli 99 prosenttia maailman meristä on kalastuksen piirissä. Eivätkä teollisen kalastuksen menetelmät ole mitään mökkikalastusta - yhden jättikokoisen trooliverkon suuaukkoon mahtuisi 13 jumbojet -lentokonetta. Jopa kolmannes maailman kalasaaliista jauhetaan eläinten rehuksi. Kuolleena poisheitettävän sivusaalliin määrä on 200 kertaa Suomen koko kalasaalis. (WWF)
- Rattiin nukahtaminen lyhentää elämää. Junassa nukahtaminen voi jopa pidentää sitä. (VR)

Olen katsonut junan ikkunasta Suomen kaunista luontoa enemmän kuin aikoihin.
Matkalla parasta on pysähtyminen.
Niin luonnon kuin oman elämänkin
ja sen tärkeiden ihmisten merkityksen ajatteleminen.
Kiitos Te, rakkaat.
Pidetään huolta ympäristöstämme!

Pieniä vitutuksen ja ilon aiheita arjessa

Aloitetaan vitutuksella, koska on niin mukava valittaa.
1) Vituttaa varhaisteinit, jotka sylkevät leikkipuistossa lasten liukumäkeen ja sotkevat paikkoja. Vituttaa myös se, etten mennyt niskaperseotteella pyyhkimään kyseisten varhaisteinien perseillä sitä sylkeä pois. Vituttaa sekin, etten edes mennyt sanomaan niille mitään sen jälkeen, kun olin jo motkottanut niille roskaamisesta ja vituttaa sekin, että vein niiden puolesta pahimmat roskat roskikseen. Vituttaa sekin, että teki mieli tehdä vähän muutakin kuin retuuttaa niitä niskaperseotteella. Vituttaa väkivaltaiset ajatukset ja turhautuminen siihen, että yritän olla samalla hyvä esimerkki lapsille ja hyvä isä, mutta tekisi mieli olla myös epäkorrekti hullu, joka pistää apinat kuriin, ja joka joutuisi todennäköisesti sen johdosta syytteeseen pahoinpitelystä ja saisi ehkä omat lapsensa pelkäämään ja häpeämään itseään. Vituttaa vielä enemmän, että välillä oma lapsi joutuu kuuntelemaan rähinääni - niiden sijaan, jotka oikeasti sitä rähinää olisivat ansainneet kuulla - niin kauan, että sanoo äidilleen, että välillä pelottaa, kun iskä riehuu. Mutta eniten silti vituttaa ne varhaisteinit, saatana.
2) Vituttaa, kun ostaa mielijuomaansa vissyä vain huomatakseen sitä maistellessaan, että se on vittu pilattu hedelmäsokerilla makeuttamalla ja meinaa yrjö lentää sitä litkua juodessaan.
3) Vituttaa, kun jumalasta seuraava eli lääkäri haukkuu puhelimessa kuinka taaskaan ei ole atk-tuki tehnyt hommiaan (vaikka olisikin tehnyt parhaansa) ja kuulemma juuri atk-tuen takia pihalla jonottaa viisikymmentä potilasta, kun laitteet eivät satu toimimaan.

Ilon aiheitakin on kuitenkin arjesta aina syytä löytää, jotta vitutus ei valtaisi mieltä.
1) On ilo ja onni, kun lapset tulevat päiväkodin pihalla vuorotellen syliin ja ovat innoissaan selittämässä päivän aikaansaannoksiaan.
2) On hienoa, että voi tehdä helposti ruokaa, josta tykkää sekä itse että lapset.
3) On kiva kuulla monta kiitoksen sanaa päivän aikana asiakkailta, joita on pystynyt palvelemaan nopeasti ja vaivattomasti niin, että näillä on hyvä mieli, kun asiantuntija pystyy auttamaan vain muutaman hetken puhelimessa ongelmia kuunneltuaan.

Kotipoikamies

Olenko onnellinen?
Olenko yksinäinen?
Olenko väsynyt?
Olenko peloissani?
Olenko turhautunut?
Olenko terve?
Olenko vapaa?

On kysymyksiä,
joihin ei ole yksiselitteistä vastausta.
On vastauksia,
jotka ovat ympäripyöreitä,
kuin liikenneympyrä,
josta voi ajaa pois eri suuntiin
tai pyöriä ympyrää,
kunnes päättää,
minne on menossa.

Eri asia sitten on,
haluaako mennä sinne,
minne kääntyy.

Ajatukset, tunteet, faktat.
Kommentit, tulkinnat, diagnoosit.
Asioilla on puolensa.

Silti poikanikin tietää jo vastauksen
tärkeimpään kysymykseeni: "Ihan".

Olen ihan onnellinen.
Olen hieman yksinäinen.
Olen aika väsynyt.
Olen joskus peloissani.
Olen välillä turhautunut.
Olen suht terve.
Olen vapaa, monella tapaa.

Eli kuten Pellekin jo lauloi:
"Vapaus on suuri vankila",
jollain tapaa.

Ehkä olisin onnellisempi,
jos minulla olisi elämänkumppani,
jonka kanssa jakaa syvimmät tuntoni.
Olisin varmasti vähemmän yksinäinen.
Ehkä olisin vähemmän väsynyt kaikkeen.
En välttämättä pelkäisi tulevaisuutta tai pärjäämistä.
Turhautuminenkin olisi käsiteltävissä, jaettavissa.
Mielenterveydelle tekisi hyvää pystyä avautumaan,
ja ehkä alkaisin huolehtia itsestäni fyysisessä mielessäkin paremmin.
Vapaus tiettyihin asioihin voisi vähentyä,
mutta toisaalta en alkaisi suhteeseen,
jossa tuntisin olevani vankilassa.

Välillä kun kohtaa ihmisiä arjessa ja juhlassa,
alkaa miettiä, mitä nuo ihmiset sisällään kantavat.
Joistakin ihmisistä aistii levottomuutta,
toisista hiljaista tuskaa,
mutta ihmiset myös osaavat peittää tunteensa,
ajatuksensakin.
Minäkin ajelehdin, hiljaa, puhumatta,
vaikka haaveilenkin siitä,
että voisin sanoa jotain merkityksellistä,
kiinnostaville ihmisille, joita kohtaan.
Välillä yllätän itseni hyvänä seuramiehenä,
mutta silloinkin yleensä väärille ihmisille.
Tai eivät he vääriä ole,
tietenkään,
mutta eivät myöskään niitä,
joihin välttämättä haluaisin tutustua,
tai joista olen todella kiinnostunut.
Kaikista ei myöskään kannata kiinnostua,
vaikka haluja olisikin...

Ei ole siis pelkästään helppoa hommaa olla Jarkko,
vaikka oliskin joidenkin mielestä
fiksu ja filmaattinen :)
Joskus tarvitsisi läjäpäin onnea,
ihania sattumia,
tai sitten vaan rohkeutta kysyä
ja sanoa ja puhua,
vaikka ei sekään tarkoita,
että pääsisi sen pidemmälle.

Ihmissuhteeseen, olipa se millainen tahansa,
tarvitaan molemmat osapuolet,
eikä kenellekään voi tyrkyttää itseään,
jos ei toinen kiinnostu sinusta.
Mutta jos ei uskalla sanoa mitään,
ei myöskään voi koskaan tietää,
mitä toinen ajattelee.
Toki toinenkin voi olla samanlainen ajelehtija,
hiljaa, puhumatta,
haaveillen jostain tai jostakusta,
joten ikävä kyllä olen hänelle ihan samanlainen,
väärä ihminen.

Kohtasin baarissa vanhan heilani,
molemmilla meillä neljä lasta,
ja päällimmäinen ajatus oli,
että "ei oo helppoo".
Elämämme lasten ja ihmissuhteiden aallokossa
on ollut välillä myrskyä, välillä tyyntä,
ja usein kaikkea siltä väliltä.
Vanha heilani löysi baarista jonkun nuoren uuden heilan,
kun taas itse juttelin kans todella mukavan tytön kanssa,
mutta tietysti "väärän" sellaisen, parisuhteessa olevan,
enkä illan ja yön aikana saanut vaihdettua kuin pari sanaa
yhden tietyn ihmisen kanssa, josta olen todella kiinnostunut,
ja jonka kanssa olen kohdannut satunnaisesti siellä täällä.

Onnenpotkua odotellessa voi tulla aika pitkäksi.

Jimbon vappukonsertti

1. CMX - Pyörivät sähkökoneet

Vappu on kansainvälinen työväen juhlapäivä, mutta itselleni ei vapuista tule mieleen niinkään työläisten juhla, vaan ystävien. Böhém-veljien kanssa oli vuosikausien ajan perinteenä lähteä vappuaattona Kajaanista junalla kohti seuraavaa pysäkkiä eli Kontiomäkeä "koska kaikki muut menevät kaupunkiin - menemme me Kontsaan". Se oli hauska perinne. Käpöteltiin asema-alueella, viihdyttiin asemaravintolassa, käytiin joskus ereyksessä myös toisessa paikallisessa kuppilassa, ihmeteltiin autioituneiden talojen sisälmyksiä ja usein myös junailtiin Kontsaan ja takaisin. Vaput oli aikamoista rymyjuhlaa, mutta veljeys ja yhdessäolo oli toki tärkeämpi elementti. Böhémien kunniaksi siis kajahtakoon vapun alkajaisiksi epävirallinen veljeskunnan teemalaulu Pyörivät sähkökoneet, jotka toki meidän suussa kääntyivät aina "sätkäkoneiksi".

2. AC/DC - Live Wire

Nuorena poikana diggailin Juhan myötävaikutuksella ja myöhemmin Juntsinkin intoilua seuraten noista Australian pienistä suurista rokkikukoista, joiden uran kimmellys alkoi omissa silmissä tosin hävitä aika lailla jo joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen, eikä ole siitä myöskään palannut. Myönnettäköön kuitenkin, että bändin alkuvuosien tuotanto jäi ainakin osaksi yhtä lailla hämärän peittoon, mutta löydettyäni jokin aika sitten paikallisesta marketista uudelleenjulkaisuja siedettävään 5,95 euron hintaan, innostuin ekana kokeilemaan High Voltagea. Ja voi hitto, miten hieno meininki levyllä onkaan. Nippu rokkia, bluesia ja räkäistä Bon Scottia parhaimmillaan. Miehen muistolle levyn parhaimmistoa oleva veto, joka lähtee liikkeelle vastustamattomasti kuin juna, ensin soi pelkkä basso, sitten päälle liimautuu kitara, sitten alkaa rumpukomppi ja lopulta on vauhdissa koko kööri.

3. Cypress Hill - Insane in the brain

Palatakseni kuitenkin vappuun, niin ainahan sitä on tullut oltua enemmän tai vähemmän sekaisin. Vappu on taittanut aina talven kohti kesää (kevät on näillä korkeuksilla välimallin vuodenaika) ja joskus nenäkin on sitä taitellessa nyrjähtänyt. Harmi, että viina on monille rähinäjuomaa, eikä pahimmille öykkäreille ole tarjolla vaikkapa pössyteltävää, joka pitäis tyypit ehkä vähän rauhallisempina. Itsehän en ole kannabis-tuotteiden käyttäjä, tai koskaan ollut, mutta monesti sitä on tullut mietittyä tuon viinan valtaa yhteiskunnassa ja kulttuurissamme. Hyi meitä.

4. Eppu Normaali - Viinaa viinaa, tsat tsat tsaa

Siitä puheen ollen, viinaa ei kyllä tee mieli. En tykkää olla kännissä, humalainen pöhnäkin vituttaa, mutta riippuvuus on kova siihen muutamaan oluseen silloin tällöin. Pitäis varmaan tehdä päätös olla juomatta mitään, että vois olla kaljatta. Viime perjantaina otin saunaolueksi alkoholitonta ja se oli ensin ihan ok, mutta muutaman pullon jälkeen alkoi vaan turvottaa. Huomasin, että eihän tästä tulekaan euforiaa. Liika on liikaa, kaikessa.

5. Jukka Poika -Riippuvuus

Elämä on muutenkin täynnä kaikenlaisia riippuvuuksia. Yleensä ottaen niistä ei ole hirveästi haittaa, paitsi, jos ne alkavat hallita elämää. Tällä hetkellä olen suht tyytyväinen riippuvuustilanteeseeni: En koe jääväni mistään paitsi ja osaan antaa itselleni vapautuksen milloin mistäkin riippuvuutta aiheuttavasta asiasta, jos se ei enää pysy positiivisen puolella. Jotenkin tuntuu myös, että moni riippuvuus on tässä vuosien varrella ja aikojen myötä muuttunut parempaan suuntaan, positiivisen puolelle. Riippuvuuteen liittyy kai kuitenkin aina jonkinlainen pakonomaisuus, mutta silloin, kun huomaa, ettei ole oikeasti pakottava tarve, niin osaa nauttiakin enemmän elämän eri osa-alueista.

6. Anna Eriksson - Jos mulla olisi sydän

Sydämeni on ollut ihan ok jo pitkään, kiitos hyvän lääkityksen, joka ei häiritse ollenkaan elämää. Sydämellisyys ja sydämettömyys ovat kuitenkin kokonaan toinen juttu. Rakkautta en osaa kaivata, sitä on lähimmäisissäni ja minussa, vaikka minulla ei olekaan sellaista huumaavaa tunnetta ketään tiettyä ihmistä kohtaan. En myöskään halua sellaista, mikä pakottaisi minut johonkin, mitä en halua, "rakkauden tähden". Olenko siis sydämetön, jos en haluakaan rakastaa tai rakastua? Oikeasti en tietenkään vastustele rakkauden edessä, mutta on monesti myös helpompaa olla ja todeta olevansa vapaa kahleista. Olen vapautunut myös ennakkoluulojen kahleista kuultuani Anna Erikssonin uuden sinkun. Se on aivan mahtava.

7. Emeli Sande -Read All About It part III

Vappukonserttini alkoi rokilla ja on nyt siirtynyt popimpaan. Tämä kaunisääninen brittilaulaja on antanut minulle enemmän kuin kukaan muu artisti pitkään aikaan. Musiikki on minun sieluni ravintoa ja tämä on gourmet.

8. Mac Bueno ja TatC -Kunnon ganjalainen

Muutenhan tässä vaan sitten yrittää päivä kerrallaan olla kunnon kansalainen. Eikä se ole edes vaikeata. Minulla on ystäviä, ihanat lapset, mahtava työ upeine työkavereineen. On koti ja on kaikki, mitä tarvitsen. Välillä päivät vaan tuntuvat kovin merkityksettömiltäkin. Silti aina tulee huominen. Sitä ennen kunnon ganjalainen nappaa galijaansa yön pimeydessä näpytellen tietokoneellaan irkkituttujen, pelikavereiden kanssa ja kattoo viihdettä, yleensä pyrkien löytämään helmiä roskien seasta.

9. PMMP - Heliumpallo

Vappuun kuuluvat pallot ja niitä pojat kantoivatkin mummulareissulta kotiin. Uloskin menivät jo mielellään, kun oli aurinkoista ja lämmintä. Huomasin myös, että pyöräilykelit alkoivat. Useampia rundeja tuli käveltyä ja juostua nuorimmaisen perässä, kun tämä pyörällään rundaili. Eihän se mitään kevyttä ollut, ei noussut jalka ilmaan helposti, kunto on rapistunut. Kunto oli jopa surkea, kun sitä oikein pohdiskelemaan rupesin työpaikan terveystarkastuksessa. Silti en jaksa repiä stressiä siitäkään. Teen mitä jaksan, liikun tarpeen mukaan. Lentäisinkin, jos olisi tarpeeksi iso heliumpallo.

10. Gojira - L'enfant Sauvage

Pian on jo kesäkuu. Silloin lähden Helsinkiin katsomaan Gojiraa. Se on hienoa. Elämä on ihanaa, kun on mitä odottaa. Gojira on parhautta. Uuden levyn maistiaisbiisiä en ole vielä hirveästi sulatellut, mutta levynkin pitäisi putkahtaa juhannuksen jälkeen maailmalle. Ranskanpojat ovat varmasti leiponeet taas semmoisen patongin, että heikompia hirvittää. Nyt on kuitenkin vasta vappu, joten koitetaan klaarata tää nyt tästä, viikon päästä ystävän häät ja siitä etiäpäin kohti kesää. 

PS. 

11. Orbital - Straight Sun
Brittiläisten Hartnollin veljesten konemusa on ollut sydämessäni jo vuosikymmenen, eikä ihme lie, että heidän uudella levylläänkin on viisuja, jota tuovat ihmisen lähemmäksi omaa sisintään. Tässä parasta antia, aurinkoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Se olkoon vapun, kesäntuojan, tärkein anti, nyt ja aina. 

Yhteisöllisyydestä

Kutsun itseäni erakoksi, vaikka toisaalta kyllä viihdyn hyvässä seurassa, kun sellaisen saan valita. On kuitenkin olemassa myös yhteisöjä, joita et voi valita. Perhettään ei voi valita, siihen vaan kuulutaan. Perhe on sekä paras että pahin, riippuen katsantokannasta, mutta se on aina kuitenkin se porukka, johon kuulut kehdosta hautaan. Työpaikan porukkaakaan ei voi valita, paitsi että siihen voi aika suuresti vaikuttaa tai ainakin itse olen voinut - ja työpaikkaahan voi aina vaihtaa, jos ei viihdy (itsellä ei ole sitä ongelmaa, työyhteisö on minulle yksi tärkeimpiä perheen lisäksi).

Naapureitanikaan en ole koskaan valinnut. On olemassa yhteisöjä, joissa esimerkiksi naapurit ja naapurusto voivat olla tärkeä osa elämää, joiden kanssa tehdään yhteisiä asioita, tutustutaan ja jopa ystävystytään. Itselleni naapurusto on vain taloja, joissa asuu pääasiassa vieraita ihmisiä. En tunne edes lähimpiä naapureitani, vaikka joskus jonkun sanan heidän kanssaan vaihdankin tai kättä heilautan. En tiedä heidän nimiään tai vaikka olisi kuullutkin, niin en muista. En ole käynyt yhdenkään naapurini kotona.

Mitä sitten teen, kun yhtenä iltana auto jumittuu pihalle hankeen, renkaat sutivat jäällä tyhjää ja auto uppoaa lumeen. Ensin tappelen tunnin tilanteen parissa, yritän epätoivoisesti työntää autoa liikkeelle, lapioin hikipäissään lunta, kaadan kuumaa vettä toivoen voivani sulattaa jäisiä kohtia, asettelen puita ja keppejä vetävien renkaiden eteen/taakse, virittelen lähtöalustaa hankalasta paikasta...siinä yksin kuitenkaan onnistumatta. Koko tilanteen olisi voinut ratkaista sillä, että joku olisi tullut työntöavuksi, kun melkein yksinkin sain auton liikkeelle. No, naapuriin ei voi tietenkään mennä, enhän minä niitä tunne. Naapurin sedällä voi olla vaikka heikko selkä. Tai se voi olla nukkumassa. En minä kehtaa. Tunnin tappelun jälkeen soitan, josko pojat voisi tuoda mummolasta kotiin (kauppareissu jäi sit väliin) ja kerron, että auto on jumissa pihalla. En pyydä vieläkään apua, vaikka toivonkin, että sitä saisin. Lopulta minua auttavat lasteni isovanhemmat ja vanhin poika työntämällä auton liikkeelle. Mikähän minut saisi naapuriin pyytämään apua? Hengenhätä? Vai soittaisinko silloinkin kumminkin ensin 112:een?

Katsoin eilen pitkästä aikaa elokuvan, jonka olen pitkään halunnut nähdä, mutta jota en ole koskaan katsonut. Tai ehkä olenkin, koska se tuntui todella tutulta, mutta varmaankin siksi, että se oli teemallisesti niin lähellä Schindlerin listaa. Siinä missä Spielbergin mustavalkoinen mestariteos käsitteli natsien suorittamaa juutalaisten joukkomurhaa toisessa maailmansodassa ja yhden natsin taistelua ihmishenkien puolesta, käsitteli Hotelli Ruanda kansanmurhaa, joka tapahtui vuonna 1994 Ruandassa. Tämäkin tositapahtumiin perustuva elokuva henkilöityi yhteen mieheen, joka asemansa puolesta hotellinjohtajana pystyi lopulta auttamaan isoa joukkoa ihmisiä pysymään hengissä mielettömän tappamisen aikana.

Elokuva näyttää mielestäni realistisesti lähtötilanteen jokaisessa kriisissä: Kun alkaa rytistä, pyrimme ensisijaisesti pitämään huolta lähimmäisistämme. Vaimo, lapset, lähimmät sukulaiset. Jos naapuri saa lynkkyä, sille ei voi mitään, jos sille ei voi mitään. On pysyttävä hengissä itse ja suojeltava lähimmäisiään. Kun silmät tilanteen karmeudelle aukeavat ja huomaa, että voi auttaa muitakin, alkaa yhteisöllisyys vaikuttaa yhä enemmän. Hätää ei voi nähdä ainoastaan omissa lähimmäisissä, jos hätä on läsnä kaikkialla.

Onneksi kuitenkin saan elää tässä maassa, jossa on rauha, eikä kukaan ammuskele sinua kukkuloilta tai lyö viidakkoveitsellä päähän, jos satut olemaan "väärää heimoa" tai mitä nyt ikinä syyksi sille agitoidaan, että saadaan vihollinen demonisoitua. Hyvä ystäväni on nähnyt sodan (ei Ruandan, eikä toista maailmansotaa, vaan Bosnian sodan) omin silmin ja hän tietää, kuinka ihmiset voivat muuttua sairaiksi sodan myötä. Meidän pitää vaan pitää huolta siitä, että sitä ei tapahdu täällä. On pidettävä huolta siitä, että meidän yhteisömme ei sairastu vihaan, joka johtaisi lopulta siihen, että alkaisimme tappaa toisiamme, syystä tai toisesta.

Täälläkin on joskus sodittu, jopa keskenämme, punaiset ja valkoiset. Voisiko se vielä toistua? En usko tai pidä sitä mahdollisena, mutta mistäs sitä koskaan tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ihmiskunnan historia on sodan historiaa ja vaikka nykyään elämme tilastojen mukaan varsin väkivallattomassa maassa verrattuna aikaisempaan, on väkivalta kuitenkin läsnä arjessamme - jos ei muuten, niin kirjoituksissa.

En kuitenkaan elä sellaisessa pelossa, että minun pitäisi ajatella jonkun naapurini - tai kenen tahansa vieraan - olevan mahdollinen vihollinen. Sen sijaan elän "erakkonakin" ajatellen, että ihmisissä on aina myös jotain hyvää ja että jonain kauniina päivänä, kun naapuri tulee pyytämään apuani, minä myös autan.

Helvetin pitkä perjantai oli suksee

Upean pitkän perjantain ainekset:
- rauhaisa aamu
- hyvä pääsiäisateria
- mäenlaskua lapsien kanssa
- pelikonsolilla pelaamista papan kanssa
- rakkautta
- ystävyyttä
- mukavia kohtaamisia niin tuttujen kuin tuntemattomien kanssa

Yksi kerrallaan

Taas menneenä viikonloppuna
Tutustuin itseeni ja ihmisyyteen
Ihmisyyteen itsessäni ja muissa
Lähimmäisissä ja ennestään tuntemattomissa
Itkin ja nauroin

Vaikka voin nyt viikonlopun päättyessä todetakin
että en tehnyt mitään väärää
Pyörivät päässäni asiat
ja koittavat päättää puolestani
Miten minun pitäisi elää elämäni?
Mitä minun pitäisi sallia muilta, mitä läheisiltä?
Missä asioissa voisin parantaa omaa elämääni?

Minä minä minä
Miksi en osaa ajatella laajemmin?
Elän elämääni itseni kautta,
se kai on vaan hyväksyttävä
Vaikka haluaisin tehdä enemmän ja parempaa,
en voi tehdä enemmän kuin mitä minä voin tehdä

Ehkä silti voin vaikuttaa
Vaikka vain yhteen ihmiseen kerrallaan

Valo, pimeys, Jukka ja Timo

Jukka pojan biisi alkoi soida päässä
Ja soittimissa repeatilla
Samalla kun luin Timo Tolkin kirjaa
Jossa mies käy läpi elämäänsä
Ja tekee hienoja oivalluksia
Siitä millaiseksi on tullut ja mitä on
(Millaisia me ihmiset olemme)
Mitä on kokenut ja mitä nähnyt
Miten sairastunut ja miten ymmärtänyt sen
Oppinut lopulta tuntemaan itsensä
Hyväksynyt omat heikkoutensa
Ja löytänyt sisältään voiman jatkaa

Ja samalla Jukka Poika laulaa siitä
Kuinka olemme yhtä universumin kanssa
Valo on meissä
Valo on energiaa
Valo on elämän lähde
Jokainen voi käyttää valoaan
Ja parantua

Näiden taiteilijoiden ajatusten kautta koen
Omankin elämänkuvani
Vaikka sen muodostinkin
Ilman Jukka Pojan kuuntelua
Tai Timo Tolkin lukemista
Koska tajusin jo kauan sitten
Että kaikki voima lähtee sisältä
Ja ulkoista emme voi hallita

--

Jukka Poika: Valon valtameri
(sanat kirjoiteltu ylös biisiä kuunnellessani, joten virheitä saattaa löytyä -> niitä myös korjattu, kiitos L)

Jos tummalta taival tuntuu
ja sun tekee mieli murtuu
Mitä maailmassa voisi saavuttaa?
Kun et enää meinaa pimeää sietää
sun ois ehkä hyvä tietää
Ympärillä sun - valon valtameri

Jos oot varjo vaan varjojen joukossa
yhden maailman loukussa
Yhteys pykii
etkä pääse lähellekään
Silloin lohduttais sua tietää
mihin polkusi viekään
On jalkojes alla valon valtameri

Jos pelko sua ahdistaa nurkkaan
joka kulmasta kuolema kurkkaa
oot huonon hypnoosin vallassa
Suuri vapautus on vielä tulossa
Suurin ilo on olla elossa
Ympärilläsi valon valtameri

Parannus on lähempänä kuin luuletkaan
Sisälläsi valo vaikket sitä tunnekaan
Siksi hyvä on vaieta kuuntelemaan
Hiljaista tietoa
jota ääneti jaetaan

Jos tummalta taival tuntuu
ja sun tekee mieli murtuu
Mitä maailmassa voisi saavuttaa?
Kun et enää meinaa pimeää sietää
sun ois ehkä hyvä tietää
Ympärillä sun - valon valtameri

Jos oot varjo vaan varjojen joukossa
Yhden maailman loukussa
Yhteys pykii
etkä pääse lähellekään
Silloin lohduttais sua tietää
mihin polkusi viekään
On ympärilläsi valon valtameri
Jalkojes alla valon valtameri
Ympärilläsi valon valtameri
Ympärilläsi valon valtameri

Biisi näyttää löytyvän (ainakin toistaiseksi) myös Youtubesta, vaikka omat kuunteluni olenkin tehnyt levyltä, kännykkään siirretystä mp3:sta ja Spotifystä:
http://www.youtube.com/watch?v=btXWNGUS35A

---

Timo Tolkki on tunnettu Stratovarius-yhtyeen pitkäaikaisena kitaristina, mutta koska en tuollaista kikkelinvenytysheviä ole koskaan kuunnellut (saati ollut kiinnostunut bändin tai sen keulahahmon edesottamuksista), niin Tolkista muodostamani kuva on pääosin vain tämän opuksen kautta, jonka hän jakoi nyt itse netissäkin (voin lähettää halukkaille myös kirjan pdf-version, koska tuolta sivulta lukeminen on hieman rasittavaa kaiken mainostöhkän häiritessä):

Timo Tolkki: Loneliness of a 1000 Years
http://www.scribd.com/doc/86117086/Loneliness-of-a-1000-Years#fullscreen

---

PS. Näinkin voi kuulla osan Jukkiksen biisistä :)
Viljaista tietoa
Oo vaan ääneti
Ja ei tarvii

Hyväntekeväisyyttä

Tulipa taas oltua sitten Gentlemen's Clubin iltamissa. Pelasimme mm. hyväntekeväisyyspokeria :) Kolikot, mitä lompsasta löysin, menivät siis Nervesan rahastoon, jonne toki lahjoitin myös erikseen rahaa. Nuoren naisen elämää uhkaa imusolmukesyöpä - ja syntyminen "väärään" paikkaan. Meillä tauti hoidettaisiin yhteiskunnan toimesta, mutta kaikkialla ei olla yhtä hyväosaisia.

Muuten tulikin sitten törsättyä rahaa lähinnä omaan - ja kavereiden - päihtymiseen. Hyvää tarkoitin, mutta taisi mennä sekin vain kännin puolelle eli siinä mielessä teinkin oikeastaan pahaa sekä itselleni että muille. Kotiinlähtiessä sentään tein yhden hyvän teon, uskoakseni. Joku tuntematon tyyppi makasi selällään pankkiautomaatin edessä kadulla. Kyselin, onko se kunnossa. Puhui ja hengitti, oli vähän väsähtänyt. Ei mikään vanha doku, joku ihan tavallisen näköinen parikymppinen jannu. Sanoin sille, että lähden taksilla kotiin, nyt tulet mukaan, etkä jää siihen makaamaan. Taksi nakkasi ensin sen toiselle puolelle kaupunkia, sitten minut. Eihän sitä tiedä, vaikka tyyppi ois paleltunut tai jotain, jos en ois toiminut noin. Ainakin ne tuntui järkevimmin käytetyiltä euroilta koko iltana niiden Nervesalle lähtevien ropojen lisäksi.

Bruno!

Travian addiktoi. Se naksuttelu. Se vahtaaminen. Se raksailu. Se hyökkäily. Se puolustusten järkkääminen. Se liittoumatoiminta. Se liittoumatoiminta - sepä se, kun piti se perustaa. Ja irc liittyy mulla vain siihen. Nyt kun vielä on kännykässäkin netti, niin hitto - mä olen aina Travianissa. Mutta oikeasti sen vetovoima on niissä ihmisissä, koska ihmiset sitä pelaa. Ne ihmiset, ystävät, tuttavat, kaverit, vihut. Se on oma maailmansa, joka on lähellä, vaikkakin anonyymi.

Vanha heila, tyttäreni äiti. Nyt taas vuosien tauon jälkeen Facebook-kaverini. Se tuntuu suurelta askeleelta, outoa kyllä. Me olemme taas väleissä, joissa ei tarvitse puhua menneistä. Me olemme kavereita. Ja meillä on yhteinen tytär, joka meitä sitoo ikuisesti, koko elämän ajan. On hienoa, että olemme ylittäneet molemmat omat katkeruutemme. Minulla on hyvä fiilis hänestä ja uskon, että hänellä myös minusta.

Vanhat ystävät. Ja "ystävät". Kun kohtaa ystävän, on helppo olla. Kun kohtaa "ystävän", tuntuu, että on kohdannut jonkun tutun, mutta ei tunne mitään. Ystävyys on harvinaista ja arvokasta - vaalikaa sitä, jos sen kohtaatte! Good ol' friend kävi kylässä ja se tuntui hyvältä. On aina mukavaa vastaanottaa tyyppi, joka on ystävä, jonka kanssa ei tarvitse esittää mitään, koska se tietää, kuka sä olet.

Wat wat in da butt. Bruno oli voimakas, etten sanoisi jopa jäykkä, kokemus :)

Sacha Baron Cohenin leffat ne jaksaa mua riemastuttaa. Ja samalla masentaa, koska ne näyttävät, millaisia ihmiset suurimmaksi osaksi ovat. Emme suvaitse erilaisuutta; pelkäämme sitä. Homoseksuaalisuus on suuri peikko, jota on Suomenkin presidentinvaaleissa käsitelty, mutta aina se tulee esiin, kun joku uskaltaa sanoa ääneen, miltä tuntuu katsoa homostelua. Minua se ei haittaa. Miksi haittaisi. En ymmärrä, miten ihmisen seksuaalisuus liittyy mihinkään, mitä hän edustaa. En ymmärrä, miksi ihmiset kokevat homoseksuaalisuuden uhkaksi itselleen tai miksi he kokevat sen ällöttävänä. That's not my cup of tea, but if I'm not drinking it, so - So what!

Bruno-leffan hauskin pätkä oli, kun tyyppi meni metsästäjien messiin ja sai niiden "luottamuksen" puhumalla siitä, kuinka mahtava on naisen "vagina". Nuotiolla metsästyksen jälkeen Bruno sitten "vitsaili", kuinka hän ei halua, että hänen "arschenholen" olisi aamulla revenneenä, kun on näin paljon miehiä paikalla.

Sen jälkeen Bruno kävi yöllä yhden metsästäjäporukan jäsenen luona juttelemassa, kuinka hänen telttakaverinsa on varmaan homo. Ja kun ei päässyt, niin toisella kertaa härskimmin: "Karhu söi vaatteeni ja mulla on vaan kondomit, saanko tulla." No, homma tietty repesi käsistä. Kuten koko elokuvan ajan. Ihmiset vaan ovat homofobisia, valitettavasti.

Loppuun vielä olutarvostelu, tavallaan:

Lammin sahti Juhlaolut

No head, fruity. Weird. Not bad.

** Drinkable


PS. Lisäyksenä homokeskusteluun: Pietari ei varmasti ole yhtään sen homokammoisempi kaupunki kuin vaikka tämä oma syrjäkylänikään, mutta onpahan tuossa linkin jutussa yksi lisäsyy olla käymättä tuollakaan koskaan...

Stam1na - Nocebo

Ostin pitkästä aikaa levyn. Vuonna 2005, oltuamme erossa ja eroamassa ensimmäistä kertaa, innostuin kovasti monista heviakteista. Raivo piti purkaa positiivisiin asioihin ja metalli tarjosi siihen oivan kanavan. Soittolistalla oli sekä ameriikan ihmeitä että esimerkiksi Fall of The Leafe, edesmennyt turkulainen poppoo, jonka levyt ovat soineet syystä tai toisesta viime aikoina taas aivan helvetisti...Siinä missä FoTL hiipui bändien hautuumaalle, on toinen tuolloin tehty tuttavuus, Stam1na, nyt uransa huipulla. Vuonna 2005 tulevan debyyttilevyn sinkku "Kadonneet kolme sanaa" - jotka olivat sekä biisissä hoetut "Vihaan sinua ihminen" että oikeasti kadonneet "Minä rakastan sinua" - kolahti lujaa silloiseen elämäntilanteeseen.

Stam1naa on siis tullut seurattua ja bändistä on kasvanut mielenkiintoinen, omia polkujaan kulkeva metalliyhtye, jolta on aina vara (tai vaara) odottaa jotain hämmentävää, kun levy ilmestyy. Nyt ilmestyi "Nocebo", jonka ymmärrän - yhtään ennakkohaastattelua tai muuta bändiin liittyvää juttua lukemattomana - siten, että se on vastaisku placebolle, lumelääkkeelle (Stam1nallahan on muuten ennestään myös biisi "Lääke"), ja että tämä rieska on lopultakin sitä aitoa oikeaa lääkettä tuskaan - ja samaan aikaan Stam1nan veijareiden tyyliin rohkean rennosti nykäistyä, mutta täyteläistä paskaa (housuun).

Ensikuuntelussa - hyvin pinnallisesti, mutta ensifiilikseen luottaen - siis nyt Nocebo (ainoastaan sinkkubiisin "Valtiaan uudet vaatteet" olen kerran kuullut - ja nähnyt):

Heti eka biisissä "Pirunpaskaa" Stam1na iloittelee siihen malliin, että nyt on ollut vapaamielisyys valloillaan, liekkö sitten ulkopuolisen tuottajan syytä tai ansiota, mutta tunnistettavan Stam1na-paahdon lisäksi kuullaan hauskoja musikaalisia vokalisointeja ja niin, heti päästään siihen lumelääke-teemaankin, jota tuossa jo ennakoinkin: "Apteekin hyllyltä löytyi uus' ystävä, Vaik' ruumiin saa vaihtamaan väriä, lumelääkkeillä". Pirteä veto, jossa oli tavallaan pieniä YUP-vivahteita, joita aina vaistomaisesti poimii, kun isoveli-Hyyrynenhän maalaili YUP:n kitarakuviot ja isoveljeä idolittanut pikkuveli (ja varmasti myös Pexi) keulii Stam1nan riveissä.

"Valtiaan uudet vaatteet" kuulostaa ensi alkuun perinteisemmältä Stam1nalta, kunnes syntsa/kosketinmatot pääsevät valloilleen ja jälleen hauskat melodiakoukut rikkovat rytkettä.

"Tavastia palamaan!" saa varmasti Tavastian palamaan. Punk-kaahausta ja vaikka mitä, kunnes välillä komeaa ja hillittyä progeilua väliin ja sitten taas vauhdilla loppuun. Hyvä!

"Puolikas ihminen" alkaa ja jatkuu Hyrden komeilla puhtailla vokaaleilla. Soitanto perinteistä nopsaa Stam1naa, mutta kertsissä Hyrde pistää kyllä laulupuolella parastaan: "Eheydy tai yksin kuole".

"Aivohalvaus" huudetaan käyntiin ja se myös etenee aika Stam1namaisesti, tutulla paahdolla, eteenpäin. Tässä varmaan kaikista vähiten uusia elementtejä. Sanoihinkin alkaa kiinnittää huomiota, vaikka en ehdi niihin nyt syventyä (eikä minulla ole tapanani lukea lyriikoita ennakkoon kuulematta musiikkia). "Jos et tottele olet päissäsi tai on päässäsi - aivohalvaus."

"Rabies" lähtee hienosti käyntiin. Kitaroinnissa on jotain hienoa ja koukuttavaa tässä biisissä. Möreät vokalisoinnit muun tekstin välissä kuulostavat mureilta. Sitten yllättää Hyrden herkempi vokalisointi. Ja perinteinen Pexin tilutussoolo. Biisi alkaa sinkoilla Stam1namaisesti taas ihan minne sattuu, eikä alun tunnelmasta ole tietoakaan...kunnes jynkkä alkaa taas ja palataan kertsiin, joka on kosketinsoitinmattoineen kyllä aika lepsunkuuloista biisin alun jälkeen. Onneksi biisi loppuu siihen hienoon alkupuolen riffiin.

"Lepositeet" alkaa tyylikkäästi hiljaisella ja selkeällä laululla. Koskettimet tukevat tunnelmointia upeasti. "Toivoisin näkeväni edes painajaista". Biisi jatkuu hiljaisella tunnelmoinnilla laulun puolesta. Onkohan tuo edes Hyrde? No, tulihan se Hyrdekin sieltä esiin. Hienon kuuloinen kertsi. Sitten jopa imelän kuuloista meininkiä, hui. Kunnes siirrytäänkin melodisen hokeman jälkeen hienoon murinaan...ja alkaa hämmentävin Stam1na-soolo koskaan. Jatsia? ;) Hyvä jätkät! Kovin veto tähän mennessä.

"Nomad" on levyn ainoa englanniksi vetäisty viisu. Sekin sopii Stam1nan "teemme mitä haluamme, miten haluamme" -mentaliteettiin. Hyrde tosin kuulostaa aluksi hieman oudolta englanniksi, mutta kyl se siitä: "I am Atheist I am None". Heh, huomasin, että välissä on myös suomenkielisiä laineja ;) Biisi hieman junnaa menemään ja jossain vaiheessa tuntuu jo, että nyt alkoi mennä liikaa taas harhailun puolelle. Mielenkiintoistahan tätä ois livenä todistaa, kun biiseissä on vaikka mitä soiteltavaa :)

"Ei encorea" kaahaa jälleen tuttuun Stamp1o-tyyliin. Kitaroinnissa on kevyttä räyhää, kunnes edetään pidemmälle ja tulee, öö, kosketinsoitinsoolo? Tämä on just hienoa näissä. Oikeasti et voi tietää etukäteen, mitä biisissä pian tapahtuu (ennenkuin tietty oppii tuntemaan biisit), mutta aina saa yllättyä iloisesti. Täytyy myöntää, että ihan pikkusen minua häiritsee Pexin tilutussoolot, joita en vaan kerta kaikkiaan jaksa hirveästi kuunnella. En ole siis tilutushevin ystävä :) Ja ylinopea stam1nointikaan ei aina sytytä. Se on liian täyteenahdettua. Ymmärrän kuitenkin Stam1nan sielunelämää. Se ei ole mitään normi-ihmisen rauhallista arkea. Se on hyperventiloimista arjen kourissa. Biisi loppuu aivan vitun hienosti: "Hiljaa!"

"Arveton on arvoton" kaahaa jälleen, mutta jälleen yksityiskohdat ja monipuolisuus ja riffit ja laulumelodiat ja kaikki antaa semmoisen fiiliksen, että perkele. En tiedä, tuleeko tästä (taaskaan) mitään ikikuunteluklassikkoa (koska sellainen ei ole minulle yksikään Stam1nan levyistä - vaikka biiseistä ja bändistä pidänkin, tavattoman paljon), mutta on aina ilo löytää heidät: "Uudelleen!"

Summa summarum: Pika-arvio eka kuuntelulla on ohi. Käteen jäi hyvä fiilis. Kaikenlaista kivaa pitää lähteä kokemaan ja kaivamaan esiin uudelleen ja uudelleen...Kosketinsoittimet hienosti messissä, minä pidän! Hyrde laulaa hienosti! Pexillä tilutuksista huolimatta ote hallussa! Kake rumpaloi kaiken kuten vain Kake pystyy! Kaikka on mun idoli! Stam1naaaa!

Juoppo julkaisee

Viime aikoina ei ole oikein "kynästä" irronnut mitään kovin ylevää. No, kirjoitin minä yhdelle naiselle pienen elämäkerran itsestäni, mutta muuten on vähän semmoinen fiilis, että tulee kirjoitettua ainoastaan päissään - ja huonosti. Olen välillä joutunut blogistanikin poistamaan seuraavana aamuna kirjoituksia, joita en muistanut sinne laittaneeni. Aika huolestuttavaa, tiedän...

Eli juoppous pitäis saada ensin kuriin. Se ei onnistu ainakaan varastoimalla kaappiin viskiä - jota sitäkin sitten käyttää väärin ja lantraa, kuten tässä eilisiltaisessa pätkässä:

Otin just Red Bullin ja kaadoin siihen Johnny Walker Black Labelia.
Kaikki on The Voice of Finlandin syytä.
Noi laulajat on niin ihania!
Ja tuomaritkin. Mä en tiiä, miks mä niin tykkään tosta.
Tavoittelevat jotain...unelmaa?
Vetävät kuin viimeistä päivää - tai ääni väristen.
Laulavat suoraan sydämestä - tai kuvitellen, että heidän äänensä on kultaa.
Suurta draamaa on ilmassa.
Tämä on minulle tosi-tv:n huipentuma.
Musiikki tulee sydämestä.

Joskus viikko sitten vissiin kirjoittelin kans The Voice of Finlandista, jota katson siis netistä, koska en säännöllisesti katso telkkarista mitään. Tuossa "laulu ratkaisee" -tyyppisessä kisailussa on hauska tuomarinelikko (Mike Monroe, Paula Koivuniemi, Lauri Tähkä ja Elastinen) ja on hienoa kattoa sekä tietty ennen kaikkea kuunnella noita laulajia. Tämmöinen pätkä ajatuksenvirtaa jäi talteen edellisestä kattelukerrasta:

musiikin hienous, kauneus, vaikuttavuus ovat onneksi edelleen jokaisen meidän päätettävissämme, eivätkä mitään ammattilaisten "arvoja", joita pitäisi seurata...

Niin, olutta ostin muutaman eilen illalla ja pääsin ne nauttimaan, kun tytär oli palautettu ja poijatkin nukkumassa. Saatanan keksintö, viski, sen sijaan pisti sitten äijän ihan sekaisin. Tässä vaiheessa en vissiin ollut vielä kauhean sekaisin, mutta en kyllä muista, mistä tämä ajatuksenjuoksu lähti liikkeelle:

Verot ovat hyvästä.
Meidän pitää antaa osamme, ennen kuin saamme.
On järjetöntä, että jotkut rikkaat vaan rikastuvat lisää.
Ja köyhät köyhtyvät.
Tai ettei työnteolla koskaan saavuta elintasoa,
joka turvaisi oman - tai lasten - elämän
sairauden tai kuoleman varalta,
varsinkaan jos ei saa henkivakuutusta,
jos on jo valmiiksi sairas.
Rikkaat sen sijaan saavat osinkonsa,
kunhan vaan sijoittavat rahansa oikein.
Kai sekin on työtä, jonka rahatalous sallii
mutta on se vaan vitun väärin.

Känni alkoi sitten kohota ja laulut oli tsiigattu. Facebookiin kävin jorisemassa ja linkittämässä Basement Jaxxia ja Lisa Kekaulaa, mutta tässä horinassa ei ole enää kyllä kaikki palikat kohdillaan:

Kun on tarve kuunnella vain se yksi biisi
niin on hienoa, että se löytyy internetin ihmemaasta
eikä sitä tarvitse etsiä 100+ cd-levyn tai muun äänimaiseman seasta
ja että pääset rakkaan viisusi pariin, oli se sitten mieltä nostattava
tai kaiken lokaan lakoava kappale.
Pääasia, että se on sun kappale,
sellainen jonka puolesta sanot "vittu joo!" tänä iltana
vaikka paremmin perusteltuna (tai 10 vuoden päästä) sanoisit,
että "se OLI hyvä biisi!"

Lopulta oli vissiin jo aika sekava olo. Aivoissa selvästikin alkoi liikenne vähetä ja palattiin perusasioiden äärelle ajatustenkin osalta:

Miksköhän vitussa kännisen tekee mieli alkoholia?
Vaikka tietää, että ei se oloa paremmaksi tee...
Tai hurmosta miksikään nosta.
Ehkä se ongelma on silti aina sen kokijan päässä.
Että jos ottaa sitä viskiä vielä lisää,
vaikka tietää olevansa jo kännissä,
niin onko tuo nyt niin suuri kumma,
että sitä känniä seuraa krapula.

Oisko nyt viimein ja oikeasti aika pistää se korkki kiinni. Tässä vielä teemaan liittyen aiempi kirjoitukseni "Ystäväni alkoholi" viime vuoden keväältä, kun kävin kattomassa upean ja ajatuksia herättäneen näytelmän Kajaanin kaupunginteatterissa.

Ja jotta typeryys olisi huipussaan, aloitin pelaamaan Traviania, jotta voisin mukamas mahdollisesti korvata yhden addiktion toisella...

Pekka Haavisto pressaksi, perkele

Se on kyllä jännä,
että pitäis olla jotenkin uskottava,
ennenkuin voi sanoa mielipiteensä.
Tai että et voi näyttää tunteitasi,
ilman, että ne pitää vesittää jollain...
aggressiolla, huumorilla, tyhjänpuhumisella.
Mieheys, naiseus.
Kärjistäen siis kovuus ja herkkyys.
Paskaa, saatana.
Väkivalta, viha ja ennakkoluulot eivät katso sukupuolta,
mutta tunteiden näyttämisessä on välillä tuskaa,
kun edustaa "väärää" sukupuolta,
eikä osaa edustaa mielipidettään ääneen,
vaikka haluaisi.
Positiivisesti ajatellen
on helpompaa olla mies,
joka voi välillä reippaasti raivota,
kirota ja vittuilla ääneen.
En kai vaan kuulosta liian vihaiselta,
hullulta äijältä,
jos sanon,
että "haistakaa vittu kansanedustajat ja hallitus"!?
Onneksi jotkut osaavat.
Sanovat mielipiteensä tarpeeksi monin sanoin,
ja sellaisin,
joita kuunnellaaan.
Itse olen hiljainen puolestapuhuja,
milloin minkäkin asian.
Toisaalta olen myös hullu äijä,
joka huutaa niin, että perseestä raikuu.
Ikävä kyllä sen huudon kuulevat vain lapset.
Koska mieshän ei näytä tunteitaan,
ei sano syvimpiä ajatuksiaan,
eikä kannata ääneen Pekka Haavistoa,
jos ei kysytä.

Vain muutos on varmaa

Harvoin pitää samasta biisistä
kuin 20 vuotta sitten
tai on ihastunut samaan ihmiseen
tuskin käy enää samaa koulua
tai on samassa työpaikassa
ei asu enää samassa asunnossa
eikä luultavasti käytä samoja vaatteita

Kahdessa vuosikymmenessä
muuttuu paljon
ja sanotaankin
että vain muutos on varmaa
elämäntavat, asenteet sekä poliittinen kanta
voivat muuttua elämän aikana
ihmisen persoonallisuuskin muuttuu
kun hän kasvaa ja kokee ja muistaa - tai unohtaa

Kokemuksetkin siis muuttuvat
muistot niistä ja arvailut tulevista
luonteen sanotaan olevan pysyvä,
kaiken pohjalla
jotenkin silti tuntuu,
että sekään ei ole mikään kiveen kirjoitettu
kuten ei välttämättä ikuinen ole kivikään
jos se hiekaksi murenee
tai vaikka vain hioutuu ajan myötä

Onko sitten vain muutos varmaa?
join kahvia myös 20 vuotta sitten
join myös viinaa
halusin nussia
ja nukkua
kai sitä jotain perusasioitakin säilyy
vaikka nyanssit hieman vaihtelevatkin :)

Tosin jos katsoisikin taaksepäin kauemmas
kolme vuosikymmentä
muutos olisi vieläkin isompi
vanhemmiten kuitenkin muutos päinvastoin hidastuu
uraudumme, totumme, pysähdymme, kypsymme
jääräpäisyys ja muutosvastarinta kasvavat

Se voi olla huono kehityssuunta
jos elämä vaatisi muutosta
mutta ei vaan pysty enää siihen
tai toisaalta hyväkin
kuka nyt jaksaisi koko ajan muutoksia
vaikka onkin muotia
"kehittää itseään"
ja siinä sivussa
"muuttua ajan mukana"

Väistämätöntä muutos silti on
ja jokainen päivä uusi ja erilainen
ellei tuijota yksisilmäisesti
vain tiettyjä asioita
ja elä elämäänsä
jonkin tiukkojen doktriinien
uskonkappaleiden, pyhien kirjojen mukaan

Suurimmalle osalle ihmisistä
on kuitenkin tärkeätä rakastaa
jokaisessa katuojassakin, tavalla tai toisella
ja se on voima, joka säilyy
vaikka muuttuisi

Presidenttiehdokkaat esittelyssä

Vielä on aikaa käydä läpi presidentinvaaliehdokkaat, koska joku ehkä vielä tuolla jossain empii valintaansa ja tulee tekemään sen tavalla tai toisella. Tässä omanlaisensa näkemys asiaan.

Sari Essayah - Jeesuksen morsian. Haluatko presidentin, jolla on suora yhteys yläkertaan? Haluatko presidentin, joka johdattaa meidät syntiset valoon? Valitse minut, koska Jumalakin valitsi!

Timo Soini - Paavin oppipoika. Vaikka olenkin kansallismielinen, on minun todettava, että vain roomalaiskatolinen kirkko ja rakas oppi-isäni Paavi ovat lähempänä minua kuin raiskattujen naisten syntymättömät lapset, joita uhataan saatanallisella abortilla. Jos sinäkin haluat toteuttaa katolisen kirkon doktriineja elämässäsi, olen oikea valinta!

Paavo Väyrynen - poliitikkojen poliitikko. Minulla on vastaus kaikkeen! En tosin aio perustella itseäni, koska asia on minusta yksinkertaisesti niin, että mielestäni on aivan väärä olettamus, että jokaiseen kysymykseen pitäisi esittää perusteluja, koska useimmat kysymykset ovat kuitenkin lähtökohtaisesti esitetty väärällä tavalla tai ne eivät perusteluja kaipaa, joten niihin on voitava vastata siten, että toteaa asian olevan joko oikein tai väärin. Suomi kaipaa minunlaistani nuorekasta johtajaa!

Paavo Lipponen - vanhus. Olen Suomen kuva, vanha ja väsynyt. Minua tarvitaan istumaan järkähtämättömänä presidentin pallilla näyttämässä se kuva, koska Suomi vanhenee vauhdilla. Lupaan istua loppuun asti ryhdikkäänä ja olla kiinnostunut asioista.

Eva Biaudet - hurri. Det är ingen problem för mig att vara kaksikielinen, eftersom vi finlandsvenska är inte bättre folk. Edustan Suomea, en Suomen kansaa.

Sauli Niinistö - porvari. Työ on jokaisen suomalaisen oikeus, mutta nämä teidän työmarkkinajärjestöt pitäisi ajaa kaikki alas, koska eiks niin, että teille se työ on tärkein? Mitä siitä, jos palkat, työolosuhteet tai muu epäolennainen tökkii. Jokaiselle työtä, hinnalla millä hyvänsä.

Paavo Arhinmäki - kommari. Veljet, siskot. Olemme uuden ajan edessä. Taistelemme vapauden puolesta, riistäjiä vastaan. Tosin menimme itsekin mukaan porvarihallitukseen, koska riistäjien joukossa on paremmat vaikutusmahdollisuudet. Koittakaahan kestää, kyllä se vallankumous sieltä tulee aikanaan.

Pekka Haavisto - vihreä homosivari. Suomelle tarvitaan edustava keulakuva ja se olen minä. Edustan kaikkia mahdollisia vähemmistöjä, joita ymmärrän paremmin kuin kukaan muu ehdokas. Lisäksi olen istunut neuvottelupöydässä vaikka kuinka monen heimopäällikön kanssa - tuskin nuo valtioiden päämiehet sen kummoisempia ovat. Homotansseissa itsenäisyyspäivänä nähdään - Linnassa!

Cigarettes & Alcohol

Mietin tänään oikeasti, että onkohan tuossa "poissa silmistä, poissa mielestä" -meiningissä, jota nyt viimeksi tupakan esillepanon osalta toteutettiin, sittenkin jotain perää. Että jotta olisinko minä jättänyt ostamatta sen ensimmäisen Al Capone -askin cigarilloja eli noita ah niin ihanoita filtterillisiä pikkusikareita, jos en olisi sitä mustaa askia nähnyt lähi-Siwassa joskus viime kesänä. Ja jäänyt koukkuun noihin saatanan "hyvänmakuisiin" tupakkatuotteisiin, jos niitä hyvänmakuisia on vielä keksittykään. Nythän on sitten tilanne se, että kun tänään ensimmäistä kertaa vuodenvaihteen jälkeen astelin lähi-Siwaan, niin tiukkailmeinen kaupantyttö (pakko sanoa "tyttö", kun ei kaksikymppinen ole vielä mielestäni täti, no insult intended) totesi metallinharmaa takatiski loimottaen (se, jossa ennen oli tupakkatuotteiden ihanan kirjava seinäkollaasi), että "no mitäs saisi olla?", kun mainitsin vielä muiden ostosteni lisäksi hamuavani tupakkatuotteita. No viddu, ois jääny kyllä Al Caponet ostamatta, jos ois nyt ollut se hetki harmaa kesäinen tai sitten oisin ostanut vanhasta muistista "vihreätä ällämmää" ja todennut kotipihalla, että "vittuku on pahhaa!" ja lopettanut röyhyttelyn siihen. Nyt totesin kylmän viileästi: "Al Capone"...tai no en ihan, kun piti vielä lisätä, että "siis semmonen musta pikkusikariaski, iso mielellään".

Muistan tosin myös ajat - joo, olen vanha, blaablaa - jolloin Alkossa oli palvelutiski. Täysi-ikäisyys oli saavutettu, joten kavereiden kanssa käytiin ostoksilla. Tiskille tullessa piti tietää, mitä halusi. Ei siellä muistaakseni enää mitään esitteitä alettu pläräämään. Saattoi ne myyjät toki tuoda jonkun "peruspullon", jos osasi suurinpiirtein sanoa, minkälaista alkomahoolia asiakas kaipailee. Muistelen aikojen olleen kuitenkin jo huomattavan turmiollisia. Siellä liikkeessähän taisi jo olla "näytetuotteita"! Niitä ei vaan taidettu myydä, niitä sai katsella ja sit tiskillä otettiin "kossua" ja "Egri Bikaveria" ja "nelosolutta". Tai mitä lie. Otettiin eniveis. Ja kyllä ne tupakatkin haltuun ihmiset ottaa, halusivat lainsäätäjät sitä tai ei, mutta voihan se olla, voihan, että ehkäpä jollain jää ne tupakit ostamattakin, ehkä just sillä, joka ei ois oikeastaan ostamassa, mutta melkein, jos tietäis, mitä ostaa...

No, tottakai jotkut tuosta innostuneena sitten totesi, että hei, oluetkin pitäis panna verhon taakse. Hehheh, siinäpä idea...joka tappaisi nykyisen kehityksen, jossa pienpanimotkin saattavat silloin tällöin saada myytyä jotain halvan (ja useimmiten paskan) bulkkilagerin lisäksi, kun niitä on tarjolla. Jos homma menisi tupakkamyynnin kaltaiseksi, olisi entistä vaikeampaa mennä kokeilemaan edes siinä pikkuisessa lähikaupassa jotain muuta kuin tutuksi tulleita kotimaisia merkkejä. Vähentäisikö se kaljan kulutusta? Tuskinpa. Kaljaa ihmiset kyllä lantata osaa, oli sitä kaupassa esillä tai ei. Tupakat on vähän moniselitteisempi juttu, luulen ma.

Breaking the bad day

Elämäntapaguruinani toimivat tätä nykyä ex-tyttöystäväni
ja yksi kaikkien aikojen parhaimmista tv-sarjoista.
No, huonomminkin vois kai olla :)
Ennen nukkumaanmenoa mietin exän sanoja,
lapsieni, mutta myös itseni hyvinvointia.
Herään kuitenkin kesken unen,
jossa tyyppi juo tuplabourbonia
ja tajuan, että persettä kutittaa ikävästi.
Lähden suihkuun, otan viskin.
Puhdistaudun, otan toisen.
Mietin, miten paljon järkeä onkaan exäni sanoissa.
Onhan niissä.
Sitten muistan Breaking Badista (siitä tv-sarjasta),
Walter Whiten sanat tilaisuudessa,
jossa hänen toipumistaan syövästä juhlitaan:
"Kun sain tietää, että minulla on syöpä, kysyin: Miksi minä?
Kun sain tietää, että olen toipumassa, kysyin saman kysymyksen."

--

Mikä vitun "tipaton tammikuu"?
Oisit sanonut "tipaton ilta",
niin oisin pysynyt kartalla.
Elän päivän - en kuukautta - kerrallaan.

--

Kiitos kaikille menneestä vuodesta. Siinä oli monta hyvää päivää. Oli rakkautta ja oli Rushia, oli ystävyyttä ja oli olutta. Perhe-elämä oli haasteellisuudestaan huolimatta hienoa, koska kaikki lapset olivat tavalla tai toisella osa arkea - elämäni parasta aikaa. Hyvien päivien lisäksi oli tietysti rakkaudettomuutta ja oli yrjötauteja, oli eroja ja oli krapuloita. Mutta jotta ei jäisi kenellekään epäselväksi: Minulla on ihan hyvä olla, tässä ja nyt, ja voin ilolla todeta viime vuoden antaneen paljon, kuten antaa tämäkin päivä - ja tulee ihan varmasti antamaan myös meneillään oleva vuosi.

Tumman Valon Soturin käsikirja osa 4

Viime jouluna annoin lahjaksi rakkaalleni pienen mustan kirjan, jossa oli ajatuksiani, ajatelmiani ja pohdintojani kirjoitettuna tyylitellen - kunnioittaen Paulo Coelhon teosta "Valon soturin käsikirja" sekä Yamamoto Tsunetomon teosta "Hagakure - Samurain tie". Tänä jouluna julkaisen Tumman Valon Soturin käsikirjan blogissani sopivasti jaotelluissa osissa.

Osa 1
Osa 2
Osa3

*

Tumman Valon Soturi elää rakkaudesta, mutta mitä tahansa ei rakkaudenkaan vuoksi voi tehdä. Jos rakkaus esimerkiksi muuttuu vahingolliseksi ja mädättää käden, Soturi leikkaa käden irti. Se sattuu, mutta kipuakin pahempaa on, että mätä leviää sydämeen, koska jos sydän mädäntyy, on Soturi yhtä kuin kuollut.

*

Lempeys on tunnetila ja käytöstapa, jota Tumman Valon Soturi tavoittelee. Hermostuttuaan Soturi ruoskii itseään ja kuorii lian alta lempeyden esiin. Lempeys on ainoa oikea tapa kunnioittaa Elämää - ja se jos mikä, on Soturin Tehtävä.

*

Tiellään Tumman Valon Soturi kohtaa monenmoista kulkijaa. Hän kuitenkin pysyy hiljaa ja anonyyminä kulkien pääasiassa varjoissa, ellei häntä kohdata tai erikseen häneltä apua pyydetä. Se on Soturin tapa elää ja selviytyä. Soturikaan ei ole kaikkivoipa tai pysty auttamaan kaikkia. Soturin voima kasvaa yksinäisyydessä ja kun häntä tarvitaan, hän tekee parhaansa auttaakseen.

*

Tumman Valon Soturi pyrkii taistelemaan elämässään hyvän puolesta, pahaa vastaan. Soturi puolustaa rauhaa, rakkautta, lapsia ja ihanaistaan. Hän sotii ahdasmielisyyttä, rasismia, sydämettömyyttä, välinpitämättömyyttä, ahneutta ja väkivaltaa vastaan - käyden sotaan kynällään, äänellään, puheillaan ja esimerkillään. Passiivinen, rauhanomainen vastarinta on Tumman Valon Soturin tapa taistella myös ihmiskunnan sodanhalua vastaan.

*

Tumman Valon Soturi on tavallinen ihminen. Hän pitää oluesta, ruisleivästä ja rakastelusta. Hän ei ole sen parempi tai huonompi kuin muutkaan, eikä uskottele muillekaan olevansa ketään parempi. Soturi vain on ja elää, koska vain elämällä hän voi pyrkiä tekemään asioita, joihin uskoo. Soturi tietää, että joskus asiansa edessä on myös kuoltava, mutta toivoo - kuten suurin osa elävistä olennoista - että saisi elää, kasvaa ja rakastaa vapaasti.

Loppu.

Tumman Valon Soturin käsikirja osa 3

Viime jouluna annoin lahjaksi rakkaalleni pienen mustan kirjan, jossa oli ajatuksiani, ajatelmiani ja pohdintojani kirjoitettuna tyylitellen - kunnioittaen Paulo Coelhon teosta "Valon soturin käsikirja" sekä Yamamoto Tsunetomon teosta "Hagakure - Samurain tie". Tänä jouluna julkaisen Tumman Valon Soturin käsikirjan blogissani sopivasti jaotelluissa osissa.

Osa 1
Osa 2

*

Tumman Valon Soturi tietää, että jokainen on loppujen lopuksi maan päällä yksin. Elämän aikana jokainen on välillä yksin, mutta lopun kohtaamme aina yksin, koska kukaan ei lähde kanssamme tai ole luonamme, kun lähdemme, eikä ole mitään paikkaa, minne menemme, jossa olisi muita. Loppu on armoton, mutta myös lohdullinen. Yksinäisyys lopussa on luonnollista, mutta yksinäisyys alussa on suuri tragedia. On myös suuri murhe kantaa yksinäisyyden taakkaa - joko välillä, aika ajoin, tai jopa koko elämänsä ajan. Yksinäisyyden taakka on eri asia kuin yksinäisyys ja Tumman Valon Soturi on tultuaan sellaiseksi tajunnut, että tuo taakka on laskettava alas. Ensin Soturi laskee sen itse ja sitten hän pyrkii laskemaan sen kaikilta niiltä, joilta sen voi laskea, jotka sen sallivat, ja jotka haluavat tuntea Soturin kosketuksen. Sillä ei Soturikaan kaikkia maailman yksinäisyyden taakkoja voi poistaa - vain niiden, joiden Tiet risteävät Soturin Tien varrella ja yhdistyvät yhdeksi Tieksi, jolla vaellamme.

*

Tumman Valon Soturi on heikko siinä missä kuka tahansa muukin. Ei Soturista tee vahvaa se, että hänen miekkansa on terävä ja hänen lyöntinsä viuhuva. Ei, kuka tahansa voi tulla takaa ja tappaa hänet. Soturi kulkeekin pimeässä, jossa hän voi paremmin säilyä hengissä. Ei hänellä ole tarvetta astua estraadille, toreille ja turuille, julistamaan jotain, koska julistus on aina yksisilmäistä. Joskus harvoin Soturi eksyy mielenosoituksiin, mutta sielläkin hän huomaa, että hän ei halua seistä minkään yhden asian puolella ja sylkeä vastapuolelle. Mikään asia ei ole vain hyvä tai paha, kuten mikään ihminenkään ei ole vain hyvä tai paha. Jopa taistellessaan vääryyksiä tai vihaamiaan ideologioita vastaan, Soturi miettii, miksi vääryyttä tehdään tai miksi joku ajattelee, kuten ajattelee. Ei ole yhtä totuutta, mihinkään kysymykseen. On vain loppumaton määrä kysymyksiä, joihin etsiä vastauksia. Jotta voisi kehittyä, on oltava aina valmis muokkaamaan vanhaa vastausta, löytämään uusi vastaus. Mutta silti Tumman Valon Soturi ei koe olevansa vahvoilla - eikä hänen tarvitsekaan olla. Soturille tärkeintä on löytää herkkyys ja sitä kautta löytää paras mahdollinen vastaus aina kulloiseenkin kysymykseen.

*

Herkkyys on ominaisuus, jota Tumman Valon Soturi vaalii, koska se on kaiken ymmärryksen pohjalla. Se ei tarkoita, että Soturi alkaisi itkeä heti nähdessään pahuuden. Ei, Soturi itkee vasta, kun on lyönyt pahan palasiksi. Hän itkee sitä, että paha ylipäätään on olemassa, ja siksi, että tietää pahan elävän ikuisesti. Se elää meissä kaikissa, kuten hyvä, johon Soturi myös herkkyyttään tarvitsee. Ilman herkkyyttä soturi on kuin eksynyt lammas, kuin kala hapettomassa lammessa tai kuin lapsi pimeässä huoneessa mörköjen ympäröimänä. Tumman Valon Soturi on välillä tulta ja tappuraa, mutta ilman herkkyyttä hän ei olisi Soturi laisinkaan.

*

Kuten kukaan, ei myöskään Tumman Valon Soturi ole - tai kuvittele olevansa - voittamaton. Hän on heikko. Hän elää hetkessä ja kun paha hetki koittaa, hän joko taistelee - tai käpertyy kasaan. Ei ole helppoa taistella, jos taistelu on mahdoton, koska sellaisiakin taisteluita tulee vastaan, jolloin mikään miekka ei auta. Soturi on valmis kuolemaan, mutta vain läheistensä hengen puolesta. Heikkous on kuitenkin myös vahvuus, koska ei ole mitään typerämpää, kuin Soturi, joka luulee olevansa voittamaton.

...jatkuu

In Memoriam: Christopher Hitchens

RIP Hitch...

Christopher Eric Hitchens (13 April 1949 – 15 December 2011)

He was a Great writer, who had a huge influence on me and my thinking/writing. I feel it also as a personal loss and the only thing that now comes to mind is a part of the lyrics from the song Afterimage by Rush: "Suddenly, you were gone. From all the lives you left your mark upon."

Vanity Fair (one of the magazines that published Christopher Hitchens' columns in recent years) published a short piece after his death.

Wikipedia-page of the great man for those, who still don't know who I'm talking about.

My earlier posts about Hitchens (A tribute-video in English and two posts in Finnish):
My tribute to Christopher Hitchens
Muistelmat ja aatelmat
Kauan eläköön Christopher Hitchens

Tumman Valon Soturin käsikirja osa 2

Viime jouluna annoin lahjaksi rakkaalleni pienen mustan kirjan, jossa oli ajatuksia, ajatelmia ja pohdintojani kirjoitettuna tyylitellen - kunnioittaen Paulo Coelhon teosta "Valon soturin käsikirja" sekä Yamamoto Tsunetomon teosta "Hagakure - Samurain tie". Tänä jouluna julkaisen Tumman Valon Soturin käsikirjan blogissani sopivasti jaotelluissa osissa.

Tsekkaa Osa 1

*

Tumman Valon Soturi rakastaa. Hän elää rakkaudesta, rakkaudella, rakkauden vuoksi. Tumman Valon Soturi ei ole mitään ilman rakkautta. Hän rakastaa itseään, lapsiaan, rakastaan, vanhempiaan, läheisiään. Hän ei lakkaa rakastamasta, ennen kuin kuolee. Mutta vielä sittenkin Soturi rakastaa - sanoillaan, jotka jäävät elämään.

*

Jos jostain, saa Tumman Valon Soturi voimaa musiikista. Se auttaa aina - silloinkin, kun rakkaus raatelee. Musiikki on öljy, joka voitelee Soturin miekan. Musiikista Soturi saa lohtua, kun hänen voimansa uhkaavat ehtyä. Musiikki pistää Soturin liikkeelle. Musiikki on kauneus, jota Soturi ihailee, todistaessaan elämän synkkiä sävyjä. Musiikki on sammumaton liekki, kun Soturi lähtee yksinäiselle marssilleen kohti auringonlaskua. Musiikki on valo pimeydessä, ystävä yksinäisyydessä.

*

Rasismi ja kaikenlainen syrjintä nostavat Tumman Valon Soturin karvat pystyyn. Idiootit ovat asia erikseen - heille Soturi nauraa. Sen sijaan todelliset pahantekijät Soturi pistää kumoon, jos vain saa siihen mahdollisuuden. Hän tekee sen väkivallattoman vastarinnan keinoin, mutta väkivaltaisin sanoin, koska vihaa vastaan voi käydä myös vihalla, jolloin ne kumoavat toisensa ja mitätöivät asian. On mitätöntä olla rasisti, sanoo Soturi ja lyö sanaisella nyrkillään fasismin palasiksi. Mutta Soturi myös tietää, että ihmiset syrjivät toisiaan, kuten ovat tehneet aina, koska sekin on osa ihmisen luontoa. Siksi Soturi pyrkiikin muistamaan koko luonnon ja tyytyy siihen, että taistelee sanoillaan ja teoillaan aina yhtä pahuutta vastaan kerrallaan, vaikka kaiken maailman muutkin vääryydet olisivat hänen käsiensä ulottuvilla. Soturi ei voi taistella kuin yhden rintaman sotaa kerrallaan.

*

Ahneus on asia, jonka Tumman Valon Soturi tunnistaa kaikissa - myös itsessään. Ahneus tekee ihmisistä itsekkäitä ja vaikka itsekäs on välillä pakko olla tiettyyn rajaan saakka, on ahneus sitä, ettei kykene epäitsekkyyteen. Ahneus korruptoi rikkaat rikastumaan ja pakottaa köyhät köyhtymään. Ahneus ei tunne sääliä, ei myötätuntoa, eikä kohtuutta. Jos Tumman Valon Soturi pääsee väliin, on ahneella paskainen loppu. Soturi vie ahneelta tyydytyksen tunteen, koska ahneudellakin on rajansa ja jonkun on se raja pystytettävä.

...jatkuu

Pressanvaalit

En ole hirveästi korviani lotkauttanut saati katsonut ainuttakaan presidentinvaalitenttiä, koska periaatteessa en presidentti-instituutiota hirveän korkealla arvoasteikossa pidä sen suhteen, mitä merkitystä sillä enää nykypäivän Suomessa on. Toisaalta se on kuitenkin ainoa vaali, jossa kaikki arvot, asenteet ja voisiko sanoa "tulevaisuudenusko" kiteytyvät yhteen ihmiseen, tulevaan presidenttiin. Muistan siis hyvin edelliset muutamat presidentinvaalit, joissa kannatin juurikin niitä henkilöitä, joita pressoiksi valkkautui: Martti Ahtisaarta ja Tarja Halosta. Kyseiset tyypit edustivat lähimpänä omaa ajatusmaailmaani ja minusta oli lisäksi hienoa, että sosiaalisia arvoja edustanut nainen valittiin presidentiksi.

Näissä vaaleissa en edes muista kaikkien ehdokkaiden nimiä, vielä, mutta toisaalta vaalit tuntuvat jo valmiiksi pedatun Sauli Niinistölle, jolla on ainakin porvariston täysi kannatus ja monen muunkin, jotka eivät ole sitoutuneita puoluepolitiikkaan eli eivät välitä muissakaan vaaleissa, ketä äänestävät, jos äänestävät ollenkaan. Niinistöllä on siis vahva etumatka ja lööppijulkisuus, mutta vaaleja ei ole vielä käyty. Tuntuu silti lähes selvältä, ettei Suomen kansa tule äänestämään presidentiksi ketään muuta ehdokasta. Olen myös aika varma, että jos toisella kierroksella vastakkain ovat Niinistö ja Soini, äänestän itsekin edellämainittua, vain äänestääkseni Soinia vastaan. Jos ei mitään muuta syytä ole osoittaa niin minulle riittää se, että en halua presidentiksi katolilaista Soinia, joka on sanonut julkisesti vastustavansa aborttioikeutta kaikissa tapauksissa - siis myös raiskattujen naisten osalta.

Ketä sitten ajattelin äänestää ensimmäisellä kierroksella? Olisihan siellä tietysti punainen vaihtoehto eli Arhinmäki, mutta jatkan silti valitsemallani "epäpoliittisella" linjalla, koska minusta Vihreät ovat ainoa puolue, jolla on yksi aidosti kannatettava arvo (luonnonsuojelu) ja vaikka presidentivaalit ovatkin "puoluepoliittisesti riippumattomat", on minulle jo yksi pieni plussa Pekka Haaviston äänestämiseen vihreiden edustaminen. Pekka Haavisto on kotimaisen puoluetyön lisäksi Suomessa toiminut ympäristö- ja kehitysyhteistyöministerinä, Euroopan vihreän puolueen puheenjohtajana ja puolueriippumattomasti Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelmassa asiantuntijana. Kyseessä on siis kansainvälisesti suuntautunut poliitikko ja jos presidentin nykyistä toimenkuvaa ajattelee, on nimenomaan kansainvälisten suhteiden hoitaminen presidentin heiniä.

Ennakkoluuloja ja ristiriitojakin Pekka Haavisto herättää, onhan hän sivari ja homo, eli siis öö, sivarihomo :) Sanonpa tämän nyt tässä kaikille puna- ja sikaniskoille, joiden mielestä ihmisen seksuaalisuus tai asenne militaristisuuteen on merkittävä tekijä Suomen presidentille: Eikä ole! Ensinnäkin ihmisen seksuaalinen suuntautuminen ja seksuaalisuus on ihmisen yksityisasia. Toiseksi se on ihmisoikeus. Kolmanneksi: Mitä ihmeen pahaa kukaan homoseksuaali on koskaan sinulle tehnyt arvon homofoobikko? En ymmärrä edes sitä perustetta, että "raamattu kieltää sen". Tai ymmärrän, että joillain on niin laho latva, että lukevat raamattua sanasta sanaan, mutta nuo fundamentalistit ovat asia erikseen ja niiden ymmärtämisistä tai ymmärtämättömyyksistä en välitä muutenkaan paskaakaan. Siis: Jos presidentin tehtäviin kuuluisi esitellä seksipuuhiaan tai puhua omista seksikokemuksistaan, voisin ymmärtää sen pointin, että kaikki eivät haluaisi esimerkiksi lapsilleen esitettävän "maan päämiehen" suusta, että miten sekstaillaan samaa sukupuolta olevan kanssa. Mutta herranjestas, vaikka se olisi "maan päämiehen" (tai -naisen) tehtävä, en usko ikipäivänä, että Pekka Haaviston kaltainen helvetin fiksuna tunnettu mies alkaisi paasata homoasiaa - vaan korostaisi sen sijaan sitä, mitä pitäisi seksuaalikasvatuksessa korostaa muutenkin eli välittämistä, toisen huomioonottamista, suojautumista sukupuolitaudeilta jne. Niille, jotka jättäisivät äänestämästä Pekka Haavistoa, koska "se on homo", sanon siis, että menkää itseenne, ajatelkaa vähän, kasvakaa aikuisiksi, herätkää tähän päivään.

Seuraava vasta-argumentti on sitten se, että miten siviilipalveluksen käynyt mies voisi toimia Puolustusvoimien ylipäällikkönä. No voi hellanlettas: Miten varusmiespalvelusta käymätön nainen, kuten Tarja Halonen, sitten voi? Siviilipalveluksen suorittanut kansalainen on suorittanut lakiin kirjatun kansalaisvelvollisuuden, joka koskee kaikkia miespuolisia kansalaisia. Siviilipalvelusmies on kaiken lisäksi myös toista nostoluokkaa sodan syttyessä. Minä olen käynyt varusmiespalveluksen ja aliupseerikoulutuksen, mutta silti olen tätä nykyä siviilipalvelusmies. Se mahdollistui sillä, että kieltäydyin aikanaan punk-henkisyyden ja pasifismin nimissä kertausharjoituksista ja kävin siviilipalveluskeskuksen järjestämän täydennyskoulutuksen. Sodan tultua olisin kuitenkin toisessa nostoluokassa vanhempien herrasmiesten kanssa lähdössä rintamalle, jos sota alkaisi. Presidentti on muodollinen armeijan ylipäällikkö, mutta ennenkaikkea valtion edustaja, eikä näin ollen ole käsittääkseni missään olosuhteissa menossa rintamalle (enää) muutenkaan. Sota-aikana armeija toimii valtion valtuuttamana, eikä presidentti voi määrätä armeijaa tekemään sitä tai tätä. Näin ollen vaikka presidentti olisi henkilökohtaiselta vakaumukseltaan millainen pasifisti tahansa, ei hän voi vaikuttaa sotatoimiin muuta kuin mielipidevaikuttajana ja tuskin Pekka Haavistokaan on ääripasifisti, joka mieluummin astuu kiväärin piipun eteen tapettavaksi kuin nostaa oman aseensa. Pekka Haavisto ei ole koskaan tunnustautunut kiihkopasifiksi, mutta on sen sijaan tehnyt paljon työtä rauhan puolesta. Jos jonkun mielestä presidentin olisi oltava Mannerheimin kaltainen sotapäällikkö, on Pekka Haavisto hänelle varmasti väärä valinta, koska tämä mies nimenomaan tekee ja on tehnyt työtä sen eteen, että maailmassa ei sodittaisi, kriisejä selviteltäisiin ja rauhanturvaajien avulla säilytettäisiin rauha kriisialueilla. Pekka Haavisto on toiminut mm. EU:n erityisedustajana Sudanissa ja Darfurissa, osallistunut Darfurin rauhanneuvotteluihin sekä avustanut YK:ta Darfurin ja Somalian rauhanprosesseissa, ja toiminut Suomen ulkoministerin erityisedustajana Afrikan konflikteissa. Juuri tällaista presidenttiä tarvitsemme tulevaisuudessa, emme sotapäällikköä.

Kävin sitten katsomassa Pekka Haaviston kampanjasivuakin ja faktojen lisäksi kattelin muutamia tukijoiden lausahduksia. Poimin niistä tähän kaksi. Ensimmäinen on muusikko Anssi Kelalta, joka ei kuulu suosikkeihini missään määrin, mutta Kelan kirjoitusta omalla blogisivullaan (http://www.anssikela.com/tag/pekka-haavisto/) on Facebookissa jaettu ja linkitetty ja kehuttu viime päivinä aika paljonkin, joten tämäkin lyhyempi lausunto "kelvannee" :) ->

"Henkisesti pahoinvoiva Suomi tarvitsee eteensä uudenlaisen johtajan. Rauhantekijän, joka pystyy rakentamaan siltoja kuilujen ylitse ja luomaan innostavaa keskustelua vihan, pelon ja katkeruuden lietsonnan paikalle. Haluan maallamme olevan inhimillisyyden ja toivon kasvot. Siksi äänestän Pekka Haavistoa."

Toisen kommentin poimin suuresti arvostamaltani tv- ja teatteriviihteen pitkäaikaiselta tekijältä, Neil Hardwickilta, joka sattuu olemaan myös oluenystävä (tai ainakin teki 1990-luvulla mainion olut-sarjan Britannian oluista), kuten minäkin :) ->

"Suomessa ei tarpeeksi ymmärretä, kuinka valtavan positiivinen maine Pekalla on kansainvälisesti. Minulle hän edustaa sitä oikeaa Suomea - edistyksellistä, keskustelevaa, arvostettua. Fiksu mies. Kunnioitan syvästi."

Ehdokkaani on siis selvä ja näillä mennään - ainakin presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella.

SOA ja Samae

Sons of Anarchyn neloskausikin saatiin sitten päätökseen. Pari kollegaa on seurannut kanssani samaan tahtiin internetin ihmemaasta imuroituja jaksoja ja nuorten miesten mielissä neloskausi ei saanut aivan yhtä räjähtävää päätöstä, kuin olisi toivottu. Itselleni sen sijaan sarjan luojan Kurt Sutterin aivoitukset kauden lopetukseen sopivat ja tykkäsin kovasti. Sarja sai jälleen tyypillisen yllätyskäänteen viimeisessä jaksossa ja jatkuvuus on taattu. Perhedraama, "Hamlet-näytelmä kuvitellun kaupungin kuvitellun prätkäjengin elämässä" jatkuu ja hyvä niin. Kurt Sutter itse summasi blogissaan (http://sutterink.blogspot.com/) kauden päätöstä ja eritoten kriitikoiden merkitystä (tai merkityksettömyyttä) lopettaen kirjoituksensa mielestäni hauskasti (tässä pätkässä ei spoilereita kautta näkemättömille - Kurtin blogissa spoilereita muistaakseni on), joten lainaan sitä myös tähän:

"Anyway, I'll keep writing the show the way I always have and hopefully the audience will continue to show up. And the critics will lament how imperfect and frustrating the show is to watch and yet they'll continue to watch it and write about it, week after week, after week, after week... it's almost as if they're being entertained.

I was going to tag this entry by calling them all cunts, but maybe that's a little harsh.

Half-cunts."

***

Aina välillä tulee törmättyä itselle tuntemattomaan biisiin, joka kolahtaa täysillä kuin halko päähän, ensirakkaus tai tuhti paukku selvälle. Tai jotain sinnepäin :) Tämä Samae Koskisen biisi oli uusi tuttavuus minulle ja tykkäsin ihan saatanasti. Joten katsokaapa ja todetkaa joko sama tai älkää todetko, koska musiikkimaku ja tykkäilythän ovat aina jokaisen oma asia: Samae Koskinen - En anna periks

Tumman Valon Soturin käsikirja osa 1

Viime jouluna annoin lahjaksi rakkaalleni pienen mustan kirjan, jossa oli ajatuksia, ajatelmia ja pohdintojani kirjoitettuna tyylitellen - kunnioittaen Paulo Coelhon teosta "Valon soturin käsikirja" sekä Yamamoto Tsunetomon teosta "Hagakure - Samurain tie". Tänä jouluna julkaisen Tumman Valon Soturin käsikirjan blogissani sopivasti jaotelluissa osissa.

*

Tumman Valon Soturi ei tunne jumalia, ei Jumalaa, ei suurempia voimia.
Hän tuntee itsensä. Hän tuntee valon ja hän tuntee pimeyden.
Niistä muodostuu tumma valo
- voima, jota eivät valon tai pimeyden soturit voi päihittää.
Tumman Valon Soturi voittaa itsensä ja on siksi vahva - paitsi kuoleman äärellä.
Väistämättömät asiat kuten kuolema ovat väistämättömiä,
eikä Tumman Valon Soturi ota niistä paineita,
vaan elää päivän kerrallaan.

*

Vääryyksiä kohdatessaan Tumman Valon Soturi vetää miekan huotrastaan.
Se riittää. Hän ei käytä väkivaltaa,
hänen miekkansa on kynä ja hän kirjoittaa vääryyksiä vastaan.
Vääryydet eivät lopu kirjoittamalla, mutta jos hän ei kirjoita,
tarkoittaisi se vääryyksien hyväksymistä.
Vääryydet ovat niin moninaisia,
että Tumman Valon Soturin miekka on aina veren tahrima.

*

Ei ole mitään ehdotonta totuutta - on vain ihmisten tulkinta.
Tumman Valon Soturi ei sorru kertomaan kenellekään,
miten asiat aivan varmasti ovat.
Soturin lentävä lause on "vannomatta paras".
Soturi ei lupaa mitään, mitä ei voi toteuttaa,
koska turhan lupaaminen on yhtä kuin valehtelu.
Tumman Valon Soturi ei ole paskanpuhuja.
Jos ja kun Soturi kuitenkin erehtyy lupaamaan jotain,
mitä ei voikaan esteitä kohdatessaan toteuttaa,
hän pyytää anteeksi lupauksen kohteelta,
koska lupaus on lupaus on lupaus,
ja pyrkii hyvittämään lupauksen.
Tätä Soturi ei kuitenkaan ota tavaksi.
Sen sijaan hän ei lupaa toiste asiaa,
jonka tietää olevan mahdoton tietää varmaksi.

*

Tumman Valon Soturi elää hetkessä, tätä päivää.
Hän punnitsee tekojaan, paitsi leikkiessään,
jolloin hän toimii kuten eläin. Tai ihminen.
Hänhän kuitenkin on ihminen,
mutta ihmiskuntaa hän ei aina ymmärrä
ja tuntee kuuluvansa yhtä lailla eläinkuntaan,
jonka puolesta hän on myös valmis taistelemaan.
Leikkiessään hän pelaa kovempaa peliä: kostaa heti, ajattelematta,
mutta nauraa, koska tietää, ettei vahingoita ketään.
Oikeassa elämässä ei voi ottaa vastaan tai antaa iskuja,
ei voi kääntää poskeaan, mutta ei myöskään kostaa, harkitsemattomasti.
Elämä on valintoja ja pienet ihmiset, sekä vastuunsa,
Tumman Valon Soturi muistaa aina ennen taisteluun ryhtymistä.
Omilla jaloillaan on kuitenkin seisottava, jokaisen
- ja Tumman Valon Soturikin tietää sen;
Jokainen meistä on lopulta tässä maailmassa yksin.
Se on yhtä aikaa lohdullinen ja pelottava ajatus.
Tumman Valon Soturi ottaa kaikki tunteet vastaan ja jatkaa matkaa Tiellään,
niin kauan kuin jalat kantavat.

...jatkuu