Yhteisöllisyydestä

Kutsun itseäni erakoksi, vaikka toisaalta kyllä viihdyn hyvässä seurassa, kun sellaisen saan valita. On kuitenkin olemassa myös yhteisöjä, joita et voi valita. Perhettään ei voi valita, siihen vaan kuulutaan. Perhe on sekä paras että pahin, riippuen katsantokannasta, mutta se on aina kuitenkin se porukka, johon kuulut kehdosta hautaan. Työpaikan porukkaakaan ei voi valita, paitsi että siihen voi aika suuresti vaikuttaa tai ainakin itse olen voinut - ja työpaikkaahan voi aina vaihtaa, jos ei viihdy (itsellä ei ole sitä ongelmaa, työyhteisö on minulle yksi tärkeimpiä perheen lisäksi).

Naapureitanikaan en ole koskaan valinnut. On olemassa yhteisöjä, joissa esimerkiksi naapurit ja naapurusto voivat olla tärkeä osa elämää, joiden kanssa tehdään yhteisiä asioita, tutustutaan ja jopa ystävystytään. Itselleni naapurusto on vain taloja, joissa asuu pääasiassa vieraita ihmisiä. En tunne edes lähimpiä naapureitani, vaikka joskus jonkun sanan heidän kanssaan vaihdankin tai kättä heilautan. En tiedä heidän nimiään tai vaikka olisi kuullutkin, niin en muista. En ole käynyt yhdenkään naapurini kotona.

Mitä sitten teen, kun yhtenä iltana auto jumittuu pihalle hankeen, renkaat sutivat jäällä tyhjää ja auto uppoaa lumeen. Ensin tappelen tunnin tilanteen parissa, yritän epätoivoisesti työntää autoa liikkeelle, lapioin hikipäissään lunta, kaadan kuumaa vettä toivoen voivani sulattaa jäisiä kohtia, asettelen puita ja keppejä vetävien renkaiden eteen/taakse, virittelen lähtöalustaa hankalasta paikasta...siinä yksin kuitenkaan onnistumatta. Koko tilanteen olisi voinut ratkaista sillä, että joku olisi tullut työntöavuksi, kun melkein yksinkin sain auton liikkeelle. No, naapuriin ei voi tietenkään mennä, enhän minä niitä tunne. Naapurin sedällä voi olla vaikka heikko selkä. Tai se voi olla nukkumassa. En minä kehtaa. Tunnin tappelun jälkeen soitan, josko pojat voisi tuoda mummolasta kotiin (kauppareissu jäi sit väliin) ja kerron, että auto on jumissa pihalla. En pyydä vieläkään apua, vaikka toivonkin, että sitä saisin. Lopulta minua auttavat lasteni isovanhemmat ja vanhin poika työntämällä auton liikkeelle. Mikähän minut saisi naapuriin pyytämään apua? Hengenhätä? Vai soittaisinko silloinkin kumminkin ensin 112:een?

Katsoin eilen pitkästä aikaa elokuvan, jonka olen pitkään halunnut nähdä, mutta jota en ole koskaan katsonut. Tai ehkä olenkin, koska se tuntui todella tutulta, mutta varmaankin siksi, että se oli teemallisesti niin lähellä Schindlerin listaa. Siinä missä Spielbergin mustavalkoinen mestariteos käsitteli natsien suorittamaa juutalaisten joukkomurhaa toisessa maailmansodassa ja yhden natsin taistelua ihmishenkien puolesta, käsitteli Hotelli Ruanda kansanmurhaa, joka tapahtui vuonna 1994 Ruandassa. Tämäkin tositapahtumiin perustuva elokuva henkilöityi yhteen mieheen, joka asemansa puolesta hotellinjohtajana pystyi lopulta auttamaan isoa joukkoa ihmisiä pysymään hengissä mielettömän tappamisen aikana.

Elokuva näyttää mielestäni realistisesti lähtötilanteen jokaisessa kriisissä: Kun alkaa rytistä, pyrimme ensisijaisesti pitämään huolta lähimmäisistämme. Vaimo, lapset, lähimmät sukulaiset. Jos naapuri saa lynkkyä, sille ei voi mitään, jos sille ei voi mitään. On pysyttävä hengissä itse ja suojeltava lähimmäisiään. Kun silmät tilanteen karmeudelle aukeavat ja huomaa, että voi auttaa muitakin, alkaa yhteisöllisyys vaikuttaa yhä enemmän. Hätää ei voi nähdä ainoastaan omissa lähimmäisissä, jos hätä on läsnä kaikkialla.

Onneksi kuitenkin saan elää tässä maassa, jossa on rauha, eikä kukaan ammuskele sinua kukkuloilta tai lyö viidakkoveitsellä päähän, jos satut olemaan "väärää heimoa" tai mitä nyt ikinä syyksi sille agitoidaan, että saadaan vihollinen demonisoitua. Hyvä ystäväni on nähnyt sodan (ei Ruandan, eikä toista maailmansotaa, vaan Bosnian sodan) omin silmin ja hän tietää, kuinka ihmiset voivat muuttua sairaiksi sodan myötä. Meidän pitää vaan pitää huolta siitä, että sitä ei tapahdu täällä. On pidettävä huolta siitä, että meidän yhteisömme ei sairastu vihaan, joka johtaisi lopulta siihen, että alkaisimme tappaa toisiamme, syystä tai toisesta.

Täälläkin on joskus sodittu, jopa keskenämme, punaiset ja valkoiset. Voisiko se vielä toistua? En usko tai pidä sitä mahdollisena, mutta mistäs sitä koskaan tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ihmiskunnan historia on sodan historiaa ja vaikka nykyään elämme tilastojen mukaan varsin väkivallattomassa maassa verrattuna aikaisempaan, on väkivalta kuitenkin läsnä arjessamme - jos ei muuten, niin kirjoituksissa.

En kuitenkaan elä sellaisessa pelossa, että minun pitäisi ajatella jonkun naapurini - tai kenen tahansa vieraan - olevan mahdollinen vihollinen. Sen sijaan elän "erakkonakin" ajatellen, että ihmisissä on aina myös jotain hyvää ja että jonain kauniina päivänä, kun naapuri tulee pyytämään apuani, minä myös autan.