Kotipoikamies

Olenko onnellinen?
Olenko yksinäinen?
Olenko väsynyt?
Olenko peloissani?
Olenko turhautunut?
Olenko terve?
Olenko vapaa?

On kysymyksiä,
joihin ei ole yksiselitteistä vastausta.
On vastauksia,
jotka ovat ympäripyöreitä,
kuin liikenneympyrä,
josta voi ajaa pois eri suuntiin
tai pyöriä ympyrää,
kunnes päättää,
minne on menossa.

Eri asia sitten on,
haluaako mennä sinne,
minne kääntyy.

Ajatukset, tunteet, faktat.
Kommentit, tulkinnat, diagnoosit.
Asioilla on puolensa.

Silti poikanikin tietää jo vastauksen
tärkeimpään kysymykseeni: "Ihan".

Olen ihan onnellinen.
Olen hieman yksinäinen.
Olen aika väsynyt.
Olen joskus peloissani.
Olen välillä turhautunut.
Olen suht terve.
Olen vapaa, monella tapaa.

Eli kuten Pellekin jo lauloi:
"Vapaus on suuri vankila",
jollain tapaa.

Ehkä olisin onnellisempi,
jos minulla olisi elämänkumppani,
jonka kanssa jakaa syvimmät tuntoni.
Olisin varmasti vähemmän yksinäinen.
Ehkä olisin vähemmän väsynyt kaikkeen.
En välttämättä pelkäisi tulevaisuutta tai pärjäämistä.
Turhautuminenkin olisi käsiteltävissä, jaettavissa.
Mielenterveydelle tekisi hyvää pystyä avautumaan,
ja ehkä alkaisin huolehtia itsestäni fyysisessä mielessäkin paremmin.
Vapaus tiettyihin asioihin voisi vähentyä,
mutta toisaalta en alkaisi suhteeseen,
jossa tuntisin olevani vankilassa.

Välillä kun kohtaa ihmisiä arjessa ja juhlassa,
alkaa miettiä, mitä nuo ihmiset sisällään kantavat.
Joistakin ihmisistä aistii levottomuutta,
toisista hiljaista tuskaa,
mutta ihmiset myös osaavat peittää tunteensa,
ajatuksensakin.
Minäkin ajelehdin, hiljaa, puhumatta,
vaikka haaveilenkin siitä,
että voisin sanoa jotain merkityksellistä,
kiinnostaville ihmisille, joita kohtaan.
Välillä yllätän itseni hyvänä seuramiehenä,
mutta silloinkin yleensä väärille ihmisille.
Tai eivät he vääriä ole,
tietenkään,
mutta eivät myöskään niitä,
joihin välttämättä haluaisin tutustua,
tai joista olen todella kiinnostunut.
Kaikista ei myöskään kannata kiinnostua,
vaikka haluja olisikin...

Ei ole siis pelkästään helppoa hommaa olla Jarkko,
vaikka oliskin joidenkin mielestä
fiksu ja filmaattinen :)
Joskus tarvitsisi läjäpäin onnea,
ihania sattumia,
tai sitten vaan rohkeutta kysyä
ja sanoa ja puhua,
vaikka ei sekään tarkoita,
että pääsisi sen pidemmälle.

Ihmissuhteeseen, olipa se millainen tahansa,
tarvitaan molemmat osapuolet,
eikä kenellekään voi tyrkyttää itseään,
jos ei toinen kiinnostu sinusta.
Mutta jos ei uskalla sanoa mitään,
ei myöskään voi koskaan tietää,
mitä toinen ajattelee.
Toki toinenkin voi olla samanlainen ajelehtija,
hiljaa, puhumatta,
haaveillen jostain tai jostakusta,
joten ikävä kyllä olen hänelle ihan samanlainen,
väärä ihminen.

Kohtasin baarissa vanhan heilani,
molemmilla meillä neljä lasta,
ja päällimmäinen ajatus oli,
että "ei oo helppoo".
Elämämme lasten ja ihmissuhteiden aallokossa
on ollut välillä myrskyä, välillä tyyntä,
ja usein kaikkea siltä väliltä.
Vanha heilani löysi baarista jonkun nuoren uuden heilan,
kun taas itse juttelin kans todella mukavan tytön kanssa,
mutta tietysti "väärän" sellaisen, parisuhteessa olevan,
enkä illan ja yön aikana saanut vaihdettua kuin pari sanaa
yhden tietyn ihmisen kanssa, josta olen todella kiinnostunut,
ja jonka kanssa olen kohdannut satunnaisesti siellä täällä.

Onnenpotkua odotellessa voi tulla aika pitkäksi.