Vanha kunnon Rush julkaisi jälleen albumin ja tilasin oikein "fanipaketin" tämän suht harvinaisen tapauksen vuoksi. Mukana tullut magazine on kyllä hienosti koottu läpyskä täyttä Rush-asiaa ja lueskelin mm. rumpalilegenda Neil Peartin haastattelua mielenkiinnolla. Haastattelussa oli tietysti jälleen pakko kerrata Niilo-sedän elämän kovia aikoja (joista tosin ei kerrottu yksityiskohtaisesti - tietenkään - koska kyseessä on Rush-faneille suunnattu läpyskä), jonka jälkeen bändikin meni luonnollisesti tauolle, vaikka palasihan ne jo aikaa sitten uudestaan kehiin, mutta kumminkin. Niilo-setää oli ärsyttänyt silloin (vaimon ja tyttären kuoltua) se, että hänelle oli toitotettu, että "onhan sinulla musiikki". Sen sijaan mies etsi rauhaa moottoripyörän selässä, ajaen minne nokka näyttää. Myös sanat ja kirjoittaminen olivat tärkeitä, mutta ei musiikki. Kun välillä itse ajattelen oman elämäni koukeroita, vaikka ne eivät tragedian mittoihin tietty ylläkään, niin minulla taasen se rauhan etsiminen tapahtuu juuri musiikin kautta. Meillä on Niilo-sedän kanssa sellainen ero, että hän on ammattimuusikko, virtuoosi toki ja varmasti rakastaa sitä touhua ja on siinä intohimoinen, mutta musiikki on myös hänen työnsä, leipäpuunsa. Musiikki on hänelle väline toteuttaa sitä, mitä parhaiten osaa, mutta se ei välttämättä ole hänelle se väline, jolla itseään alkaa terapoimaan. Aina, kun hän puhuu Rushista, hän puhuu bändikavereistaan, ystävistään. Ilman ystävyyttä Rush olisi kuollut ja kuopattu jo ajat sitten.
Lopuksi Niilo-setä tietysti myös vitsailee. Auttoihan siinä prätkän ja itsensä etsimisen matkoilla myös vanhat kunnon huumeet ja viina. Totta toinen puoli. Kyllähän me ihmiset olemme päihteistä riippuvaisia, eri tavoin, eikä tarvitse edes puhua huumeista ja viinasta, kun voi puhua lääkkeistä tai keskushermostoa myrkyttävistä aineista kuten kofeiini, nikotiini jne. Ruoka-aineissa on vaikka mitä stimulanttia ja relaksanttia ja niin toimii nostattaen ja rentouttaen myös liikunta. Jokaisen pitää vaan löytää omalle elämälle sopivat mömmöt, sitähän se on. Minulla se taitaa olla sitten kalija - sen musiikin ja muiden elämän ainesosien ohella, tietty. Joten vaikka en ota absinttia, niin en ala kyllä absoksikaan.
Rush jatkaa musisointia ja Niilo-setä jauhaa innoissaan musasta ja harrastuksistaan ja ystävistään. Minä kuuntelen Rushia ja koitan löytää siitä tunnepohjaa oman elämän hanskaamiseen. Toistaiseksi ei uuden lätyn osalta ole hirveästi löytynyt, vaikka toki muutamat biisit kolahtavatkin. Setärokki on kuitenkin näköjään tässä hienoisen kaoottisessa mielentilassa liian lepsua matskua, joskin muut vanhat lepsut lällybiisit välillä kolisee kovaa eli ehkä se on sitten vaan se tunnetasolla kohtaaminen, tai Rushin äijien nykyinen kohkaaminen, mikä aiheuttaa kohtaamattomuuden, mutta ei riemukohtausta.
Niilo-setä on hieno mies ja hyvä rumpali, mutta en ostanut lippua ensi kesän Rushin keikalle. Sen sijaan vois käydä joskus jossain paikallisessa kattomassa punkkia. Ainoa huono puoli siinä on, että eihän sitä punkkia katota selvinpäin - ainakaan tämmönen vanha kiljupunkkari :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti