My tribute to Christopher Hitchens

I made this like a month a so ago, but did not send this to the tribute campaign as it seemed to be too big in size, altough I made it a short one (some 1,5 minutes at length). But nevertheless, I want to publish this in my blog as it goes to one of the great thinkers and writers of our time. Here's to you Hitch!

Elämä/kuolema

"Hän on taivaan isän luona
tuolta hän katselee"
Tyttäreni lausui kuulemiaan
Mutta myös omaksi lohdukseen
Totuudekseen muokkaamiaan ajatuksia elämästä
- ja kuolemasta, joka oli koskettanut läheltä
Lohdullista, sanon minäkin
ja arvostan lapsen uskoa, jolla käsitellä asioita
Joita me aikuisetkaan emme aina osaa

Ihmiskunta syö omaa häntäänsä

Ihmiset on vittu omituisia
Katkeria paskoja
Valittavat asioista paikoissa,
joissa heidän tiedetään ylittävän ärsytyskynnyksen
Kiusaajia, katkeria paskoja

--

Nyt olen sen tehnyt
Sanoin, mitä ajattelen
Kerroin, mitä tunnen
Yhdelle, toiselle
Mutta tärkeintä itselleni
On olla rehellinen
Niin, itselleni

--

Harmittaa, että ihmiset ajattelevat niin paljon
Elävät muka elämäänsä
Vai elävätkö?
Mitä on eläminen
Muuta kuin sitä ihteään
Miksi pelkäämme elämää
Kaikkea siihen liittyvää
Pohdimme ratkaisuja
Mietimme seurauksia
Vaikka millään ei ole mitään merkitystä
Tai on
Vain ja ainoastaan rakkaudella

--

Loppuun Gojiran, rakastamani ranskalaisen äärimetallia (tai äärimmäisen ihanaa metallia, riippuu kuulijan korvanvälin tapahtumista) vääntävän bändin hyväntekeväisyys-EP:n nimikappale "Blood and salt". Mukana EP:llä on metallin kovia nimiä soittamassa ja rääkymässä ja tuotot menevät Sea Shepherd -säätiölle, suoran toiminnan porukalle, joka pyrkii suojelemaan merteneläviä. Tässä on siis kyse merien terveydestä ja erityisesti sen viisaimpien asukkien, valaiden, elämästä. Niitä kun ei sattuneesta syystä ihminen arvosta. Sattunut syy on tyhmyys ja ahneus. On varmasti kiva kertoa aikanaan omille lapsenlapsille, että merissä oli kerran semmoisia mahtavan isoja, tosi viisaita eläimiä, jotka ihminen tappoi - ruoaksi. Ja ahneuttaan. Surullista, mutta totta. Onneksi jotkut uskovat yhä siihen, että valaatkin voi vielä pelastaa - tai siis ettei niitä ole tarvis metsästää sukupuuttoon ennenkuin maapallon elinolosuhteet muuttuvat kelvottomiksi eläville olennoille.

Gojira: Of Blood and Salt

Vastaus (Die Antwoord)

Etelä-Afrikka. Paikallisessa rap-skenessä pitkään duunia tehnyt jäbä haluaa tehdä taas jotain muuta. Roolit kiinnostavat, nyt hän haluaa olla kovis, "superman", gangsta. Nimi: Ninja.

Kaverina hänellä on tyyppi, joka tekee kotona PC:llä biitit, jotka ovat läskejä ja/tai nopeita, riippuen tarpeesta. Nimi: DJ Hi-Tek. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä triossa vaikuttaa nainen, blondattu, seksikäs, rivo, kaunis, viaton - mitä nyt vaan biisin runko vaatii. Nimi: Yolandi Visser tai siis Yo-Landi Vi$$er.

Mikeissä siis kaksi persoonaa, biitit kohillaan ja kieli niin syvällä poskessa, että siihen voi tukehtua, koska huumori on myös pirun mustaa ja osuvaa. Tämä musiikki rasittaa ja vituttaa, mutta kun visuaalinen puoli pistetään mukaan, niin tajunta räjähtää, jos on räjähtääkseen.

Minulla räjähti, kun katsoin tämän bändin uusimman videon, josta kerron kohta lisää. Mutta ensin asiaan (suosittelen katsomaan loppuun asti, jotta saatte koko kuvan):

"Fok Julle Naaiers":
http://vimeo.com/31730747

Biisi alkaa uhkaavalla syntetisaattoriulinalla. Video näyttää ylävartaloltaan paljaita eri rotuisia miehiä, jotka näyttävät hekin uhkaavilta. Piano pimputtaa syntsan päälle tyylikästä mattoa. Vähän päälle 30 sekunnin jälkeen ilmestyy kuviin vielä yksi ylävartaloltaan paljas jäbä, tatuoitu ja hullut viikset sekä yhtä lailla hullun tukan omistava Ninja...joka ei vielä sano mitään. Sen sijaan iskee riimeillään Yo-landi 44 sekunnin kohdalla. Paremman tietämyksen puutteessa väitän, että tytsä vetää Afrikaansin kielistä räppiä - sairaan hienon kuuloista shittiä. 57 sekunnin kohdalla, kertsin jo alettua, ilmestyvät kuvaan - koko videon ajan mustavalkoiseen - jo perhosetkin. Wau! Upeata.

En tiiä yhtään, mitä on sanottu, koska en pysy riimien perässä, mutta homma iskee tajuntaan. U-P-E-A-T-A. Eka kuuntelulla mietin, että tässä sanotaan selvästi jollekin "Julle Naaiersille", että haistapa jätkä vittu! Tarkemmin asiaan tutustuneena tiedän nyt kuitenkin, että koska kieliä sekoittelevat, niin tuo tarkoittaakin, että "Haistakaapa kuulkaa kaikki vittu". Tosi fiksua, joo...mutta hitto, kun nuo kielten sekoitukset kuulostaakin hienoilta. Ja hei, tämä on sarkasmia! Tämä on vittu keskisormen näyttö jokaiselle idioottigangstalle, joka heittää tappo-/huora-läppäänsä. Fuck y'all!

No, Yo-landi jatkaa kertsi-räppiään sekä lehmäpuvussa että elävien perhosten ympäröimänä. Tehokasta. Sit vähän päälle minsan pääsee Ninja viimein ääneen - hänen bändinsähän tämä on. Kuulostaa sekä hauskalta että näyttää tiukalta, kun jäbä on yhtä aikaa sympaattinen ja pelottava. Välillä näytetään myös videon alussa esiteltyä jäbäkaartia ja se vakuuttaa yhtä lailla. Sit Ninja vetää hommaa satiirin puolelle. Homma alkaa kuulostaa eräältäkin Slim Shadylta, välikohtauksessa hampaaton mies ölisee, ja valkoiseen kommandopipoon naamioitunut pyssymies on saanut smiley-facen. Hieno efekti on myös Ninjan "punch you into face", jolloin "kameran" lasi särkyy. Sit yhtäkkiä päällä on Playboy-merkein varustettu revitty farkkutakki ja räppi raikaa Hugh Hefneristä. Douppii :)

Sit on riimei tatskoina ja ison pajan polttelua, sit taas haistatellaan. Perhoset on edelleen vaikuttavia ja nyt vierailevat tähdet alkaa kans innostumaan: keskisormet ja aseet heiluu, viimeisimpänä mieleenpainuvan sekopäisesti oman pään ympärillä. Sit taas Yo-landin fantsua afrikaans-rappia, kunnes 3:33:n kohdalla aikaa vielä koko biisin ja videon kummallisin osuus. DJ Hi-Tek räppää distortionit kaakossa, mutta ennenkaikkea visuaalisuus iskee. Naamalla on nimittäin Mike Tyson -kuminaamari ja koko loppubiisin teksti on mukailua Miken uhoiluista jossain pressitilaisuuksissa nyrkkeilyurallaan (kyseinen uhoilu löytyy myös YouTubesta). DJ Hi-tek fok you in the ass!

Jotta homma ei ois aivan yksinkertainen, on biisin lopussa Yo-landin osuus, jossa tämä sanoo jotain kirjaimia, joita en ole vielä hahmottanut. Ehkäpä seuraavilla katselukerroilla tämä mysteeri minullekin aukenee :D

Videon katsomisen jälkeen on hyvä katsoa myös tämä Ninjan tekemä video, jossa hän selittää kulttuurieroja (erityisesti herkille amerikkalaisille) ja toteaa, että Hi-Tek ei sano sanaa "faggot" homovastaisena kommenttina, koska on itsekin homo. Se vaan kuuluu tuohon idiootti-Tysonin uhorepertuaariin:

http://vimeo.com/31741727

Jotta tämä horina ei jäisi liian yksipuoliseksi, pistetään vielä loppuun muita linkkejä.

Die Antwoord englanninkielisessä Wikipediassa:

http://en.wikipedia.org/wiki/Die_Antwoord

Naisnäkökulmaa bling-bling -räppäreiden elämään antava "Rich bitch" (tää on kans uusi video)
Tää on itse asiassa hieno! Ensin Yo-landi räppää kultakoristeisena, mut sit alkaa muistella aikoja, jolloin oli köyhä ja visuaalisuus on kohillaan, kuten aina Die Antwoordilla. Vanhat mykkäelokuvat saa samalla rispektiä. Ja Yo-landi heittää taas tietty afrikaansia, jota on kiva kuunnella :)

Läpimurtovideo "Enter the Ninja"

Mm. penis-asiaa sisältävä video "Evil Boy"
Wikipediasta: "The single Evil Boy contained a verse by guest vocalist Wanga (a Xhosa rapper) in his native language, which rejects the traditional Xhosa passage to manhood achieved in part by circumcision, electing to remain uncircumcised; thus an "evil boy for life"."

Keskellä arkea on parasta

Keskiviikot on parhaita päiviä
Aamulla ehkä alkaneen viikon myllerrys väsyttää,
mut muuten alkaa rytmi löytyä
Viikko taittuu

Sunnuntai on enää haaleneva muisto
Perjantai edessä häämöttävä kohde
Töissä ehtii sumplia niin alkuviikon,
kuin loppuviikon hommia

Iltapäivällä haen tyttäreni päiväkodilta
ja olen tyytyväinen elämääni
Kaikki lapset koolla ja kotona kanssani
Olen onnellinen mies

Ilta sujahtaa mukavan leppoisissa merkeissä
Saan olla lasteni kanssa oma itseni
Kun tytär on palautettu äitinsä hellään huomaan,
on iltapalan, -pesun ja satujen aika...

...Paitsi minulle, koska Sons of Anarchyn uusin jakso
Ilmestyy aina keskiviikkoisin
Joten nappaan ykkösen, puraisen juustoa ja uppoan mielikuvitusmaailmoihin
Arjen selkä on taitettu, hymyssä suin

Sunnuntaina, aina

Mä en jaksa
Vaikka aamulla vielä kuvittelin
Olevani virkeä
Suorastaan sirkeä
Tytärtäkin kyselin kylään
Ootellen leppoisaa kotipäivää
Lomapäivää...
Mutta ei semmoista olekaan
Ei tässä huushollissa

Arkihan rullaa mainiosti
Viihdyn duunissa
Illat sujuu rutiinien keskellä
Kuin omalla painollaan
Viikonloppu on kuitenkin
Kaikkea muuta
Mahdollinen "iltavapaa"
Kuten tänä viikonloppuna
Ja väsyneitä toipilaspäiviä
Kun ei osaa oikeasti levätä
Silloin kun pitäisi

Kotipäivä on ruokahuoltoa
Vaatehuoltoa, pyykkäystä
Viikon aikana kertyneiden
Puhtaiden pyykkivuorten perkausta
Nuorimmaisen nukutusta
Keskimmäisen kanssa leikkimistä
Vanhimman komentelua
Toki myös kivoja hetkiä
Jokaisen kanssa
Haleja ja hymyjä ja hyvää mieltä
Mutta myös kitinää
Hermojen venytystä
Hermojen menetystä

Tytär ei sit tänään tullutkaan
Mut ihan tarpeeksi oli tässäkin
Kolmen pojan apinalaumassa kaitsemista
Ehkä tästä vois nauttia
Jos ei tarttis huolehtia
Hoitohommista, vaatteiden vaihdosta
Ruokkimisesta, perseen pyyhinnästä
Sotkujen siivouksesta, järjestelystä
Arkeen valmistautumisesta

Ja vielä kun on väsynyt itse
Lopen uupunut
Vaikka luulin olevani
Pirteä kuin peipponen
Iski sunnuntai taas halolla takaraivoon

Kissaa olen katellut päivän mittaan
Kadehtien sen leppoisaa menoa
Kerällä nukkunut sohvalla
Käynyt välillä syömässä
Venytellyt ja ollut lasten silitettävänä

Toki se on myös mun armoilla
Kuten viime yönä, kun nukahdin Aakin viereen
Enkä ollutkaan antamassa iltaruokaa
Mut fiksuna kissana osasi tulla
Puoli viideltä makkariin mouruamaan
Ja tottakai minä lähdin sen ruokkimaan
Lempeä varahoitaja
Ja kattelin, kun Ortsu alkoi hotkia ruokaa
Kuin ei olisi syönyt mitään aikoihin

Mut ei musta ois elämään
Tommosta kissanelämääkään
Tulisin hulluksi vankeudessa
Tois(t)en armoilla
Tai vaikka vain kokopäiväisenä koti-isänä
Yhteiskunnan tukien varassa

En enää kiroa työtä
Kuten joskus nuorempana
Tosin siitä maksetaankin paremmin
Ja piti vaan löytää duuni
Jossa on hyvä
Ja jossa on hyvä olla
Joka antaa enemmän kuin ottaa

Isänä oleminen käy työstä
Ja on siinä ja siinä
Antaako se enemmän kuin ottaa
Hetkittäin se on parasta
Mitä elämä tarjoaa
Välillä raskasta
Kuin helvetillisin duuni
Jossa ihmisestä revitään kaikki mehut
Eikä mua oo tarkotettu semmosiin hommiin

En tosin tarkoitusta etsikään
Elämässä tai työtä tehdessäni
Kunhan vaan pärjäis
Päivästä toiseen
Kunnialla tän yhden elämän
Tai edes sunnuntain :)

Viikon varrelta eli tunnelmien kertausta, elokuvakokemus ja Ville Leinosen upea keikka

Yhtenä iltana
Kyyneleet silmissä
Koska on vain niin yksin
Toisena iltana
Kyyneleet silmissä
Koska on niin hyvä olla
ja elää ihanien lasten kanssa
En ota vieläkään kantaa siihen
Pitäisikö ihmisten oppia elämään yksin
En ainakaan itse osaa, enkä tahdo

--

Kiintoisa kokemus
Katsoa "historiallista toimintaelokuvaa"
Jossa ei tapahdu paljon mitään
On hiljaista ja hidasta
Välillä raa'asti purkautuvaa väkivaltaa
Typerän taikauskon sekoittamia ihmisiä
Mykkä, mutta muuten paljon puhuva päähenkilö
Tarina, joka välillä häviää Kuvan ja Äänen ja mielipuolisuuden taa
Lopun päätös, joka minulle isänä on osoitus siiitä,
että lapsen vuoksi uhrautuminen on kauneinta epäitsekkyyttä

--

Yksinäinen perjantai-ilta vaihtui netissä höpöttelyn jälkeen sosiaaliseksi keikkatapahtumaksi, kun päätin sitten kuitenkin lähteä Ville Leinosen keikalle. Ja mikä keikka se olikin! Yllättävä, hämmentävä, naurattava, nautittava. Taisinpa luonnehtia keikan hurjimmissa käänteissä sitä "Osasto 12" -meiningiksi, millä viittasin paikalliseen psykiatriseen osastoon. Kieltämättä kokemus oli maaninen, tai oikeastaan vaihdellen rauhallisista ja hiljaisista rakkauslauluista armottomaan repimiseen ja psykedeliaan. Hienoa, siis!

Ville ja Janne Lastumäki astuivat mustiin pukeutuneina lavalle ja aloittivat ambient-sävyisten äänten myötä matkan Ville Leinosen musiikin moniin puoliin. Mitä ilmeisimmin äänimies Teemu Markkula pisteli myös omaa osuuttaan peliin samalla, kun väänteli nappeja kauempana lavasta. Osaa katsojista tuntui hämmentävän äkkiä vaihtelevat tunnelmat liikaa ja päitä pyöriteltiin. Osa ei tiennyt, pitäisikö nauraa siksi, että oli hauskaa vai siksi, että tunsi myötähäpeää - jota Ville ei näyttänyt kaipaavan kyllä pätkääkään :)

Keikkapaikka Ballsilla ei ollut hirveästi porukkaa, mutta näytti siltä, että artisti silti kiinnosti ja varmasti yleisökin sai muistorikkaan kokemuksen, vaikka jokainen ei ehkä saanutkaan sitä, mitä läksi hakemaan. Jos on kuitenkin kuunnellut tai edes kuullut Ville Leinosen paria viimeistä levyä, on ehkä huomannut, että koko ajan mennään enemmän ja enemmän psykedeelisempään suuntaan, josta pop tai pop-rock tai muu vastaava kategorisointi ei onnistu antamaan oikeata kuvaa. Todellista alternative-meininkiä - vai pitäisikö sanoa paremminkin avant garde -meininkiä, jollaista on kiva kuulla pitkän linjan artistin esittämänä, jolloin vanha (tai vanhat) ja uusi tyyli vuorottelevat ja show on sen mukainen - todella monipuolinen ja koko ajan kiinnostava.

Keikka oli myös vuorovaikutusta yleisön kanssa, vaikka yleisöä ei juurikaan kosiskeltu. Yhdessä vaiheessa Ville mainitsi, että lavan edessä on tilaa, vaikka tanssijoillekin, jolloin pari naista liikahtikin lavan eteen. Tämän jälkeen esitetty biisi kliimaksoitui siihen, että Ville hinkkasi kitaraansa kuin villisti masturboiden ja tilanne oli huvittava, kun tanssijoilta meni yhtäkkiä rytmi alta ja "tanssibiisi" muuttui lopun räminäksi loppuen vielä muistaakseni äkkiä.

Toinen tanssikohtaus koettiin myöhemmin, jolloin Ville hiipi lavalta lähekkäin tanssivien ystävysten viereen polvilleen ja lauloi serenadia, jonka huomattuaan tanssijat hämmentyivät ja taas yleisöä nauratti. Välillä kuultiin kaunista ja herkkää Villen sooloilua, hyviä tuttuja biisejä ja sitten taas yhtäkkiä jotain rajumpaa, tempovaihteluita kesken biisin jopa laulun osalta, teatraalista mölinää, huudahduksia, kaiutusta ja vaikka mitä. Hieno kohtaus keikassa oli duetto nuken kanssa, joka alkoi tämän "laulajan" etsinnällä ja paljastamisella lavan reunalta mustan liinan alta, jossa led-valot silminä vilkkuen tyttönukke mukamas mikkiin lauleli (nauhalta kuului naisen laulua).

Loppuvaiheissa keikkaa revittely ja sekoilu yltyivät. Mahtava punk-asenteella vedetty keikka, joilla sanoin kiitin Villeä myös henkilökohtaisesti samalla, kun pyysin ex-vaimolle nimmaria/viestiä, kun tämä ei päässyt paikalle, vaikka olisi varmasti ollut keikasta todella innoissaan. Nimmari/viesti oli kaunis/komea muisto ja kyllähän se L sitä arvosti, suuresti, kun tänään sen hänelle ojensin. Hieno mies tuo Ville ja keikka jäi kyllä mieleen yhtenä mielenkiintoisimmista koskaan.

Mustan maanantain jälkeiset

Tiistai

Party, party

Kuuntelinpa tänään tallustaessani kotiin vesisateessa yhtä mahtavaa kappaletta, joka sai aikaan mielleyhtymän hautajaisiini, joissa soitettaisiin tuo biisi, ja monta muuta hyvää. Musiikillahan olen aina tunteitani peilannut ja eikös kuolemanodotus (tai -pelko, kutsu sitä miksi haluat) aiheuta aikamoisia tunteita sekin - ainakin silloin, kun olo on yhtä paska kuin minulla tässä taannoin, aika vähän aikaa sitten. Eli siis silloin, kun sydäntä kivistää - tai kuten Martikainen jo vuonna 1987 asian osuvasti Euthanasian biisissä totesi: "Oksetti ja huimasi ja päässä soi." Kenpä ei tuolloin, heikkona hetkenään, ainakin hetkisen miettisi myös kuolemaansa, joka tulee joko kohta tai sitten vasta viidenkymmenen vuoden päästä kasvina laitoksessa, mutta tulee silti. Jos se kuitenkin tulisi kohta, olisi syytä jälkeenjäävien ystävien ja läheisten pitää hyvät pirskeet, koska eiväthän hekään ole vielä aivan kasveja, vaikka keskiluokkainen, keskinkertainen ja keskipalkkainen eivät kuulostakaan enää kirosanoilta, vaan arjelta.

Niinpä tässä olisi biisejä, joita alan koota tänään, tiistaina 4.10.2011, 38-vuotiaana, eli vuosien verran kappaleitakin olisi varmaan syytä kerätä yksien kalmankalpeiden bileiden järjestämiseksi muistokseni, jos aika pian jättää, ja jää vain nyt.

CMX - "Vainajala"

Komea kappale, jonka tunnelmasta olen pitänyt aina, mutta ennenkaikkea tänään. Ollapa vesisade ja matka, taas, niin tämän soittaisin. Ja matka se on viimeinenkin matka.

Paarma - "Pidä liekkis"

Mä olen sanomanlevittäjämiehiä ja mun sanoma on rakkaus (vaikka aina ei uskois, kun olen vanhemmiten muuttunut myös vihaiseksi). Pidä siis mies/nainen/ystävä/lähimmäinen/kuokkavieras liekkis, älä anna sitä pois! Tehkää jokainen elämällänne mitä haluatte, älkääkä sitä, mitä joku toinen haluaa. Rakastakaa, mutta muistakaa, että rakkaus ei ole suuri vankila, vaan ainoa todellinen vapaus - tunne, joka tulee, kun tekee hyvin ja oikein, sitä mitä tahtoo.

Pelle Miljoona - ”Mä vaan pogoon”

Tanssi, musiikki, punk-asenne. Mä vaan pogoon, vaan pogoon, vaan pogoon, vaan pogoon - kunnes kuolen!

Bad Religion - ”Sorrow”

There will be sorrow, there will be sorrow, there will be sorrow – no more. Eli minun – tai kenenkään – puolesta ei enää kannata surra, kun aika on jättänyt. Jälkeenjäävien puolesta voi toki huolta pitää – lapsista eritoten.

...to be continued

--

Keskiviikko

Höpöpuhetta

Suomessa puhutaan "vihapuheesta",
jota kuulemma kuulee joka suunnasta.
Eniten tietysti motkotetaan Halla-Ahon fasistivitseistä,
joista äijälle seurasi hurja kahden viikon karanteeni
oman puolueensa toiminnasta – ja jonkun mielestä se on vielä rangaistus.
Mutta muualla Euroopassa ne vasta motkottaakin.
Lars von Trier joutui jopa poliisikuulusteluihin,
kun lehdistötilaisuudessa jutteli niitä näitä siitä,
kuinka ajatteli joskus, että olisi halunnut olla juutalainen,

mutta tajusikin olevansa natsi,
ja miettineensä millaista vanhalla, kaiken menettäneellä Hitlerillä
oli ennen kuolemaansa bunkkerissaan.

Siinä missä Lars von Trier sai elinikäisen tahran uralleen,
kun media demonisoi miestä oikein olan takaa,
langetti ties kuinka pahan maineen elokuvateollisuudessa
sekä aiheutti lopulta jotain naurettavia poliisikuulusteluja,
kulkee, kirjoittaa ja politikoi Suomessa vapaana mies,
joka on tärkeässä valtiollisessa asemassa,
ihannoi fasistidiktatuureja,
ja on oikeasti natsi...paska,
jonka sanomisia ei mukamas kuitenkaan pitäisi ottaa todesta,
koska hänhän sanoo niitä vain ”kärjistäen” ja ”leikillään”.

En sympatiseeraa aikoja,
jolloin napin sai otsaan vähemmästäkin,
mutta kyllä kunnon sakinhivutus ois välillä tarpeen
itse kullekin tyhjänpuhujalle,
joka ei ota edes vastuuta puheistaan.

Joku roti olisi syytä saada tähän hommaan.
Kertaan vielä, mitä tapahtui ja yritän ymmärtää:

Taiteilija pohtii pikkuhiprakassa elokuvan lehdistötilaisuudessa elämänarvojaan
peilaten itseään ja ehkä omaa ristiriitaisuuttaan maailmanhistorian kammottavimpiin aikoihin, jonka vuoksi hänet teilataan pahimman luokan natsiksi
ja alistetaan poliisikuulusteluihin.
Rasistinen, pitkään muukalaisvihaa kirjoittaen kylvänyt valtakunnan tason poliitikko
ehdottaa oman ”huumorintajunsa” keinoin julkisesti verkossa
fasistista sotilasvallankaappausta toiseen EU-maahan,
jolloin häntä hetki paheksutaan, ja nuhdellaan oman puolueensa toimesta,
mutta homma jatkuu kuten ennenkin, kunhan pöly on laskeutunut.

Oikeutta ja kohtuutta ei ole enää siis olemassa.
Ne ovat ääripäitä, joiden välillä poukkoillaan järjettömästi,
kun kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa missä tahansa,
jonka jälkeen media saa antaa tuomionsa
ja muut ihmiset päivittävät näkemyksiään
kaiken valheellisenkin paskan avulla.

Millään ei ole kuitenkaan mitään merkitystä,
koska jokainen voi tämän jälkeen jälleen sanoa mitä tahansa, missä tahansa.
Rasisti jatkaa puuhiaan ilman kunnon seuraamuksia
ja taiteilija jatkaa anteeksipyytelyään, kun ei muutakaan voi.

--

Torstai

Hyvän illan ainekset

Rauhallinen, lämmin, hyvä fiilis.
Lapset rauhallisia, eivät tappele.
Mieli on valpas, hetkessä.
Lapset saattelen unten maille.
Suukkojen ja hyvän yön toivotusten kera.
Nautin hyvää ruokaa.
Lasin punaviiniä.
Pari pienen pientä siivua viskiä.
Sons of Anarchyn parissa tunnelma tiivistyy.
Aivan helvetin intensiivistä draamaa.
Justifiedin parissa jatkan, kun SOA päästää otteestaan.
Hyvää on tämäkin paska.
Samaistun päähenkilöön, joka hymyilee,
mutta pitää sisällään voimakkaita tunteita,
jotka purkautuvat vain tilanteen salliessa
– tai kun uskaltaa tarttua hetkeen.

Illan päättää linkki, jonka aukaisen naamakirjassa.
Upea esitys, ”hiphopin kuningattarelta”, jonka ura on jo pitkällä,
mutta jonka olen sivuuttanut P. Diddyn ”suojattina”,
jolla on diivan elkeet, mutta ei sielua.
But she is gorgeous! Ja löytyy netistä muutakin hyvää,
tuoreen, kymmenennen levyn sinkkukin kolahtaa.
Aina on kiva löytää uusia artisteja, uusia itselle,
sellaisia, joiden musiikki voi koskettaa, ainakin hetkessä,
tänä hyvänä iltana.

--

Perjantai

Tarantinon tytöt

Viikko lopuillaan.
Yllättävä tarjous ex-vaimolta,
kun kaksi poikaa on jo menossa mummolaan,
joten hän ottaa sitten kolmannen yökylään.
Vapaa-ilta minulle – kunhan en kuulemma ryyppäisi, vaan lepäisin.
Sitäkin voi tehdä monella tapaa :)

Parasta ruokaa, sauna, olutta – tosin vähäalkoholista, etten ryyppäisi, tietty.
Elokuvien parissa lopullinen rentoutuminen.
Inglourious Basterds jäi kesken aiemmin viikolla,
ja nyt senkin ehdin päättää.
Yhtä hyvä kuin ensimmäiselläkin katsomiskerralla vuosia sitten.
Christoph Waltzin roolisuoritus korostuu jälleen.
Hans Landa on elokuvan ensimmäisessä ja viimeisessä kohtauksessa
ja leffan päätähti, vaikka Brad Pitt ”pääosaa” esittääkin,
mutta kuten Tarantinolla yleensä, on osansa jokaisella, joka pääsee puhumaan.
Siinä missä Pittille on kirjoitettu pari hauskaa repliikkiä,
vetää Waltz varsinaisen wiener-valssin ja ottaa elokuvan – ja katsojan – otteeseensa.

Illan toisessa elokuvassa, alelaarista 4 eurolla ostamassani Death Proofissa
Tarantino nostaa hattuaan 1970-luvun amerikkalaisille ja 1980-luvun australialaisille kaahailuelokuville,
kikkailee kuvalla, väreillä, naatiskelee naiskauneudella ja seksikkyydellä,
soittaa tapansa mukaan vinyyliltä asiaankuuluvaa musiikkia
ja tarjoilee väkivaltaisia kohtaamisia – autoilun merkeissä.
Kurt Russell on täydellinen elokuvan miespahiksena,
kun taas naisten osana on paitsi kuolla (ja olla seksikkäitä), myös toimia koston enkeleinä.
Täydellistä perjantaiviihdettä tuutin täydeltä - ja pöhöttynyt ukko nukkumaan.

--

Lauantai

Ulkoiluaamu

A2V:n (12 päivän päästä A3V...) palattua kotiin,
alkaa leikki – ja isän arki.

Kun äiskä lähtee, pistetään hevi soimaan ja jorataan.
A2V:n tanssityylinä on nostella kyynärpäitä ilmaan, iskä pogoaa.
Ruoka valmistetaan lapsen ohjeiden mukaan: Munaa, kastiketta ja pastaa.
Pitkä pyöräilylenkki virkistää mielen ja ruumiin.
A2V paahtaa menemään, paitsi ylämäessä, jolloin iskän pitää työntää pyörää.
Vastaan tulee ilman käsiä ajava isompi poika – A2V nauraa ja yrittää matkia häntä.
Iskän matka kuluu komentaessa poikaa olemaan kiemurtelematta, mutta sujuu muuten hyvin.

Kotipihalla onkin aika vaihtaa kulkupeli – rattaat kehiin ja lampea kiertämään.
Ajatukset pyörivät naisissa ja seksissä, kunnes housuissa värähtää,
julkinen paikka muistuu mieleen vastaantulevien ihmisten myötä
- ja ajatusten aihe vaihtuu, vaikka pakolla.
Musiikki, kirjoittaminen, arkikin pyörivät mielessä, kunnes ei enää mitään.
On mielenrauha, ainakin hetken.

Kotona odottaa hetkinen omaa aikaa, kun A2V nyt nukkuu.
Kirjoittamaan on päästävä, suoltamaan ajatuksia näppikselle.
Sepultura tarjoaa tahdit, sokeriton Red Bull energian.
Lopulta pää tyhjenee ja on aika olla hetki vaan tekemättä yhtään mitään.

Finns and weather

This was inspired by one Bosnian girl, who said, that Finnish jokes are funny. Then she pasted a joke about we Finns and weather. I thought it was quite funny, but was not satisfied as I'm more of a serious person myself. This is what I pasted as a reply:

I read that joke about Finnish people and the weather. It was funny, but I'm more a man to appreciate fact over exaggeration. So, I will try to do my own assessment of what we Finns are made of, using weather (or temperature) as an example. I don't know if there is anything funny about this, but I thought that I would do a real-life insight on this.

+30 celsius
Finns can't sleep, nor they can eat. So they just drink. And complain about the weather, as it is too hot to do anything else than drink and complain.

+25 celsius
Fuck it's hot! Finns wait for the thunder storm to begin and release they from agony of the heat...

+20 celsius
Finns go to holiday, are on the beaches and burn their skin. And wait for the autumn and cooler days.

+15 celsius
Aah, this feels good, warm, but not too warm...shit! Finns are either waiting for the agonizing heat to come back so they could be burning their skin on the beaches or to complain about the weather, which is soon going to be either too hot or cold, because there is never a good weather for a Finn.

+10 celsius
Fucking cold with these t-shirts and shorts. Now Finns are no more going to the beaches. They are preparing for the winter, though there is still this ugly moist and dark time of year to follow the short summer - autumn.

+5 celsius
Oh no, should we start to change clothes for the autumn now. Everyone are thinking about finding their scarves and gloves.

+-0 celsius
Shit, it's almost freezing. Now Finns finally start wearing their scarves and gloves.

-5 celsius
Snow becomes to fall. Oh, how beautiful it is after that horrible autumn. Though it's still autumn and in the afternoon that beautiful white snow has changed into watery dirty shit. Finnish people hate this weather above all. Woolly hats called "pipo" are now started to worn on heads.

-10 celsius
Finally a good mid-freeze. There are no more of those afternoon meltdowns of snow, there is a permanent snow. Finnish people love this weather above all.

-15 celsius
Now it's starting to be cold even with all the woolly hats and gloves and jackets. It's finally a winter time. But we still go to work and school and places without complaining, because this is just a cold, not freezing weather.

-20 celsius
It's freezing. Finns start to put more clothes on them, even inside the house. Beards and moustaches and hair start to turn white from the freeze outside, but everything is normal in Finns' life, though there are not outside sports activities at school, if this temperature is reached.

-25 celsius
This is actually a very cold weather. Finns start to discuss the weather and the cold in their work places. People tend to stay indoors, if possible.

-30 celsius
Though it's fucking cold, everyone still go to work, school etc. It might slow the Finns down, but it's never too cold to do your duty!

Uni paras lääke on

Nukuin
Puoli yhdeksästä puoli yhdeksään
Vieläkin ois väsyttänyt
Hymyilytti, kuitenkin
Raukeus, lauhkeus
Huusin eilen niin, että ääni meinas loppua
Jospa tänään voisin ottaa rennommin
Sovitella, komentaa lempeästi, huutamatta
Väsyttää jo valmiiksi
Onneksi illalla pääsee taas nukkumaan...

--

Äh, se mitään auttanut
Hermot meni jo, huuto raikui
Pitää varmaan hankkia rauhoittavia
Tai hyväksyä, että olen hermoraunio
Kunhan vaan muistan pyytää anteeksikin
Kun syyttä suotta(kin) äksyilen

Me and my shit

Aloin kuunnella heviä, kun ei enää uponnut muu
Vaihdoin punkkiin, kun hevi alkoi maistua liian urpolta
Pian punk tylsytti ja siirryin Cypress Hilliin
Mutta mitä seuraavaksi, kun latino-hiphop-gangsta-dope-rap on jo turmellut mieleni?
Ei taida enää jäädä muuta kuin Beethoven - ja kuurous

--

Ystävä soitti, taas
Ei jaksanu varmaan tekstata takaisin
Mutta halus ystävälle vastata
Ja joutui paskaa jauhamaan parikymmentä minuuttia
Vittu mä vihaan puhelimia
Mutta puhun mielellään ystävän kanssa

--

Luin yhden vuosia tiiviisti seuraamani bändin edesottamuksia
Kitaristi ja pääasiallinen säveltäjä pohti inspiraation merkitystä
Sitä, että saattaa mennä puoli vuotta, ettei tule ideaa
Tai että tulee ideoita tuutin täydeltä ja ei meinaa kerkeä kaikkia hyödyntää
Tuo on niin tuttua mulle
Kirjailijaksi en halua, kun pakko ahistaa
Se luomisen pakko, vaikka paljon ihanampaa on
Jos saa vaikka kerran puolessa vuodessa oikeasti Idean
Jota pääsee purkamaan sanoiksi
Se on perkele elämää, taidetta
Sanottakoon sitä nyt vaikka luomiseksi
Nautintoa yhtä kaikki
Tarkoitus olemiselle, itselle, itsestä

--

Oon miettinyt paljon sairastumista ja kuolemaa
Sitäkin, että kohtaa joku häpeä, kun ei voi suoriutua
Mutta vielä ei ole tullut raja vastaan
Kukaan ei ole sanonut mitään, mikä herättäisi
Ihmiset kestävät paljon myrkkyjä
Kestänkö minä

--

Kun mietin, minkä puolesta taistella
En mieti itseäni
Vaikka pitäisi
Jos meinaan lapsistani huolehtia
Vaikka ehkä joku muukin ne hoitais
Mut mitä on mies ilman perhettä
Kunnia vittuun, perhe kunniaan
Ja pidetään nyt huolta itestämme sen verran
Että kenenkään ei tarttis pakosta huolehtia meistä
Vaan siksi, että meitä voi rakastaa

--

Fucking dope music
Rhythm like dope itself
Though I'm drunk
With a deadly drug, alcohol
Still enjoying the chill
'Cause shit's going down, yet liquid

--

Montakohan kertaa olen uhannut telkkarin paskomisella
Sen piuhojen saksimisella
Kakejen piilottamisella
Tai jopa sen paskan heittämisellä ovesta pihalle
Pitäisköhän väittää sitä vaan perjantai-illan hulluuskohtaudeksi
Syyttää Cypress Hilliä biisistä "Throw your set in the air"
Vaikka taitaa niiden "setti" olla vähän eri kaliiberia ja ihan muuta
Mut mä oon tekopyhä paska, eniveis
Ja katon ite "telkkaria" netistä

--

"Oy Hartwall Ab on juuri julkaissut tiedotteen, jossa vakuutetaan etteivät uudet oluen vahvuusluokat tule muuttamaan Lapin Kullan makua millään tavoin" by Lehti (humour)
Senhän tiedämme toki kaikki, ettei bulk tule muuttumaan, vaikka prossat laskisivatkin
Ja lapsosillemme ei tule (ehkä) niin paljon alkoholihaittoja, paitsi jos ne vaan toteaa, että voi ottaa pari enemmän ku ennen
Mut niille, jotka dokaa, ei uudistus tuo mitään
Ne menee Alkoon ja ostaa pullojaan, joilla korjata ne olot, jotka keskikepponen on aikaansaanut, oli se sitten vittu minkä vahvusta tahansa
Kyl mä tiiän, mä olen sillä tiellä kulkenut jo monta vuotta
Kyllä se viski tai viina tai mikä-vittu-tahansa siellä kaapissa korjaa sen kännin oikealle raitille, jos keppana on liian löysää paskaa
Känni on tauti ja lääke ja pakokeino
Ja kun tajuaa, ettei halua olla ilman viinaa
Niin voi nauraa paskasesti kaikille terveysintoilijoille
Ja itkeä omaa oloaan, tai molempia yhtä aikaa

--

Tässä vaiheessa iltaa, yötä
Alkaa jo tajuta, ettei ole kuolematon
Vaikka se unohtuikin jo tunteja sitten
Mutta totuushan tulee vastaan, piankin
Kun lapset herää ja pitää jaksaa
Ainakin aamupalaa nakata lautaselle
Ehkä joku kankaankappale päälle pukea
Ja sanoa, että kattokaa nyt tota ohjelmaa
Kun isi ei nyt muuta jaksa

--

Kyl siinä kehujien naamat vääntyis
Kun näkis mut krapula-aamuna
Lasten kanssa, selviämässä
Yrittämässä, sinnittelemässä
Turhaa touhua, läsnäolosta ei tietoakaan
Välillä tekis mieli huutaa apua
Mut ystävä saa maanpinnalle
Tajuamaan, ettei ole sen parempaa ratkaisua
Selvitä arjesta, ottaa silti oma aikansa
Ja vaikka heittäisi pyyhkeen kehään
Joku täällä, tässä maassa, ainakin jotenkin huolehtii.

Tauti kaataa, jos kaataa

Imusolmukesyöpä
Kaikkeen sitä vittu ihminen voi kuolla
Andy Whitfield kuoli juuri äskettäin siihen
Michael C Hall sairasti saman, mutta selvisi
Jos se minulla nyt olisi, en tiedä mitä tekisin
Andysta tuli kuolematon Spartacuksena
Michael C Hall on kuolematon Dexterinä
Minäkin olen kai "kuolematon"
Vaikken mainetta tee julkisesti
Kunhan lapseni säilyttävät muistoni
Ja jakavat sen omille lapsilleen
Niin yksinkertaista on elämä
Suvunjatkamista tai maineen tekemistä
Kuolemista
Milloin, missä ja mihin vaan
Enkä edes tiedä olevani sairas
Mutta silti jo valmistaudun

--

"Accept the diagnosis not the prognosis. There are millions of people out there who overcome this. And always try to do normal special things, like seeing a great film and spending time together."
- Vashti Whitfield (39-vuotiaana imusolmukesyöpään kuolleen Andy Whitfieldin vaimo)

38 and a life in Kainuu

Sain soiton ystävältä kello kahden maissa viime yönä. Oli tosi hauskaa jutustella. Sain myös onnittelut, onhan tänään 38. syntymäpäiväni. Se tuli huomaamatta ja ajattelin, että se meneekin huomaamatta. Ensin kuitenkin lapset alkoivat vaatia "ohjelmaa" (lue: synttäriherkkuja), sitten mutsini kyseli varovaisesti, että "onko vastaanottoa" ja myöhemmin ilmoitti, että tulevat käymään. Yöllä soitellut ystäväni aikoi myös päästä käymään, joten alkoi tuntua siltä, että ehkä syntymäpäivä onkin juhlan arvoinen. Ja niinhän se onkin. Harva meistä ihmisistä syntyy ja läheskään kaikki syntyneet eivät elä minunkaan sinänsä merkityksettömältä tuntuvaan välimallin ikään; Ei vielä nelikymppinen, mutta melkein.

Asennettani ennen eilistä voisi kuvailla lehdistä tutulla "grumpy old men" -perinteellä, jossa pikkuilmoituksessa lukee "En juhli" ja nimi perässä. Se olisi kuitenkin valhe. Juhlinhan minä, ainakin vähän. Mutta ymmärrän kyllä, mitä noiden vanhojen jäärien mielessä liikkuu. "Kauhia vaiva yhen ukon syntymäpäivien takia", "minä en perkele niitä sukulaisia halua tänne metelöimään", "mitä kaikkea tarjottavaakin sitä pitäis hankkia", "siitä tulee hirveä sotku", "eihän tänne ketään kehtaa kuhtua", "siivotakin pitäis, imuroida, matot käyttää ulkona, ikkunat pestä, ruoho leikata..." ja ehkä tärkeimpänä "en minä halua itestäni tehä mittään numeroa".

En tiedä, ollaanko me suomalaiset enemmän erakkokansaa kuin monet muut, mutta ainakin minä olen. Toisaalta kaipaan sosiaalisia kontakteja siinä missä muutkin. Harva meistä esimerkiksi oikeasti lähtee tuonne korpeen asumaan luonnon armoille, vaikka kuinka inhoaisi nykymaailman menoa. Eikä se edes ole siitä kiinni - vaan ihmisistä. Meitä on moneen lähtöön, mutta ehkä suomalaiset kunnioittavat toisten yksityisyyttä jopa liikaa, koska yksinäisyys on aika pirun tappava tauti. Veikkaanpa, että ei meikäläinenkään paljon vastustele, jos vielä vanhana ukkona elossa olen ja yksin asustan, jos edes kerran vuodessa lapset ja ystävät muistavat - ehkä jopa kyläilevät.

Tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, että yksinäisyydestä ei voi puhua. Minulla on lähellä perhettä ja ystäviä. Stressiäkään en juhlinnasta ota, tarjottavaa en ole miettinyt, saunassakin aateltiin käydä vasta tänään juhlimisen jälkeen ja kämppä haisee eilisillan lettukäryltä. Imuroinut en ole aikoihin, mutta nyt ois hyvä tekosyy, eikä sekään oikeastaan ahista. Vielä kun toipuisi eilisestä, kun piti valvoa pitkään tämän vuorokauden puolelle katsellen jostain syystä kumman kiehtovaa Spartacus-sarjaa (ei, se kiehtovuus ei johdu alastomista mies- ja naisvartaloista, vaan ehkäpä perinteisestä "vaikeuksien kautta voittoon" -meiningistä) ja nauttia hyviä ja vähemmän hyviä oluita meksikolaisen salsakastikkeen ja halloumin kera, nam. Uni paras lääke on, mutta nyt ei jouda, kun isukin pitäisi alkaa toteuttaa tälle päivälle ladattuja lupauksia eli perunamuusin väsääminen odottaa.

Nelikymppisiä haluaisin kyllä lähteä juhlimaan jonnekin kauas. Ja ei, en paetakseni ihmisiä, vaan mielellään hyvässä seurassa.

Muistelmat ja aatelmat

Luin viimein loppuun Christopher Hitchensin upean muistelmateoksen "Hitch-22 - A Memoir". Kauan sitä makustelin, ruokapöydässä lähinnä aamuisin ja pätkän kerrallaan, palan kerrallaan sulavaa englantia sulatellen. Hienoja tarinoita riitti. Niin Hitchin elegantista äidistä, joka haaveili hieman elegantimmasta elämäntavasta kuin upseerimiehensä, kuin Irakista 1970-luvulla, jossa Hitch sai esimakua siitä, millainen on maan ilmapiiristä tuleva, kun pelko valtaa mielet uuden puoluejohtaja Saddam Husseinin ottaessa valtaa käsiinsä. Iso osa kirjasta käsitteli Hitchin elämää vasemmistolaisena aktivistina ja toisaalta vasemmistosta erkaantumista siinä vaiheessa, kun se alkoi tuntua "viimeiseltä diktatuurilta" (en usko, että Hitch itse käytti tuota käsitettä, mutta sellaiseksi hänen kehityksensä ja kokemuksensa koin), jota ei enää voi kannattaa, jos haluaa ajatella omilla aivoillaan. Paljon Hitch vuodatti myös ihanista ja vähemmän ihanista ystävistään, siitä, miten ajat ja ihanteet vaikuttavat ystävyyssuhteisiin, aatteisiin, aktivismiin ja politiikkaan niin yksilö- kuin valtiotasolla.

Itsellenikin Hitchin vuodatus oli jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarkoitan sillä sitä, että tajusin - ellen ole mukamas jo aiemmin sitä tehnyt - että ei ole vain yhtä totuutta, ei koskaan, ei missään, ei milloinkaan. Sen takia Hitch on tullut osaksi myös uus-ateistista liikettä, että hän ei sulata mitään kirjoitettua oppia, joka ei kehity, joka ei muutu ajan mukana, joka ei löydä uusia uria tai opi koetusta. Mitä hyötyä on mistään elämässä opitusta, jos pitää vaan elää jonkun vitun kirjan mukaan tai tehdä, kuten on opittu tai sanottu, kuten "pitäisi tehdä", jotta voi olla kunniallinen ihminen. Hitch ei ehkä ole aina kannattanut ns. ylväitä moraalisia arvoja, rauhaa ja rakkautta tai hyvää ja pyhää, mutta hän on aina tinkimättä tonkinut syvemmältä, käynyt paikan päällä maailman kriisipesäkkeissä, antautunut kuolemanvaaralle ja "totuuksien" taakse kurkistelemiselle. En voi väittää enää Hitchiä lukeneena, että voisin ajatella samalla tavoin mustavalkoisesti - mistään - kuten olen ehkä joskus aiemmin tehnyt.

Hyvä esimerkki on rauha ja rauhan puolesta taisteleminen. Usein rauhanaktivismi on sitä, että vastustetaan sotaa. Sodanvastustaminen itsessään ei kuitenkaan useinkaan onnistu, vaan on vastutettava jotain sodan osapuolta, koska "se on enemmän syyllinen kärsimykseen". En sano, ettenkö minä (tai Christopher Hitchens - tai varsinkaan hän) ottaisi puolia eri konflikteissa ja sodissa, mutta että tajuan, kuinka joka ikinen sota ja konflikti on kuitenkin periaatteessa molempien, tai kaikkien, osapuolten ongelma, jossa ei ole pelkästään voittajia ja häviäjiä, syyllisiä ja syyttömiä. Toki on voitava osoittaa ja nimittää ne, jotka käyttävät tilannetta tai mahdollisuutta hyväkseen ja esimerkiksi tappavat säälimättä siviilejä, joukkomurhaavat, kansanmurhaavat ja lopulta murhaavat vaikka perheensä ja ystävänsä, jos sekin järjettömällä logiikalla oikealta tuntuu, ja pistettävä nuo kusipäät säälimättä vastuuseen teoistaan. Silti minulla on jo pitkään ollut se tunne, että en voi marssia enää minkään asian puolesta, jos sen asian puolesta ei voi marssia lietsomatta vihaa tai väkivaltaa jotakin toista osapuolta kohtaan. Jokaisessa kansassa, tai muussa konfliktin osapuolessa on viatonkin osansa, joka ei osallistu vihanpitoon, sotimiseen, tappamiseen tai muuhun vastapuolen tuhoamiseen. Silti välillä on Hitchin tavoin valittava puolensa, koska Jeesus-mentaliteetilla ei voi aina vain kääntää toista poskeaan, jos toista hakataan - eikä poskiakaan ole kuin kaksi.

Hitchiin palatakseni: Hänen suurimmat pettymyksen aiheensa nuoruuden rakastettuun marxilaiseen (ja trotskilaiseen) vasemmistoon olivat tapaukset Salman Rushdie ja Irakin (Persianlahden + toinen Irakin) sota. Ensin hänen ystävänsä Salman Rushdie hylättiin syyttämällä häntä itseään Iranin hengellisen johtajan asettamasta fatwasta, jossa Rushdieta vaadittiin tapettavaksi jumalanpilkasta. Itsekin muistan olleeni Salman Rushdien osalta jossain määrin huolissani ja se saattoi myös olla ensimmäisiä kertoja, kun elämässäni aloin miettiä uskontojen vaikutusvaltaa maailman politiikassa (aiemmin olin lähinnä nähnyt maailman kansojen ja poliitiikan pelikenttänä).

Ensimmäisen Persianlahden sodan aikaan olin lukiossa ja muistan, kun katsoimme joitain uutislähetyksiä sodan alettua Linnan lukiossa televisiosta hämmentyneinä ja mykistyneinä, koska olimme sukupolvea, jolle vuoden 1989 myllerrykset Euroopassa olivat vielä olleet liian käsittämätön asia sulatettavaksi, ja olimme yhtäkkiä keskellä "mediasotaa". Olin tuohon aikoihin äärimmäisen kiinnostunut historiasta ja myös sotahistoriasta, joten Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin oli massiivisen uutisvirran ja jatkuvien lehtireportointien vuoksi todella mielenkiintoista seurattavaa. En minä miettinyt silloin, onko sodalla jotain inhimillisiä aspekteja ja muistan toivoneeni, että amerikkalaiset olisivat kaataneet "hullun diktaattorin", eivätkä jättäneet hommaa kesken. Kaikki tuntui kuitenkin menevän joidenkin "kansainvälisten säädösten" mukaan ja YK:n mandaatilla, joten kun Kuwait oli vapautettu, ei enää kansainvälistä yhteisöäkään kiinnostanut Irakin (ja Saddamin kaataminen).

Se olisi pitänyt tehdä silloin, jos näin jälkikäteen asiaa ajattelee. Kun idiootti-Bush-nuorempi lähti toiselle sotaretkelleen Irakiin, oli kaikki pielessä. Maailma oli muuttunut. Media oli muuttunut. Ilmapiiri oli muuttunut. Minäkin olin muuttunut. Mitä vittua te sinne hyökkäätte, vitun maailmanpoliisit? Öljyä te vaan sieltä hamuatte, saatanan hullut amerikkalaiset! Mutta Saddam kaatui ja Christopher Hitchens juhli kurdiystäviensä kanssa kansanmurhaajan kaatamista. Myönnän olleeni marssilla Irakin sotaa vastaan Helsingissä ja olleeni erittäin ylpeä siitä. En tiedä silti, marssinko silloin oikealla asialla. Tai tiedän tietysti sen, että marssin rauhan puolesta, sotaa vastaan, mutta näin jälkikäteen on hyvä spekuloida, onko asiallista marssia imperialistisen hyökkäysarmeijan toimintaa vastustaen, jos samalla marssiikin omia (sekä naapurimaan JA oman maan vähemmistöjen) kansalaisiaan tappavan diktaattorin vallan jatkumisen puolesta.

En minä tiedä. En minä mikään sotahullu ole. En epäile hetkeäkään, etteikö maailmantalous pyörisi kapitalististen periaatteiden mukaisesti ja valtiot olisi vain sätkynukkeja toteuttaa sotapolitiikkaa (joka mm. tukee sotateollisuutta ja vaatii tiettyjen energiavarojen hankintaa oman lähipiirin haltuun), mutta silti olen mm. Hitchensiä lukemalla oppinut sen, että aina, AINA, asioilla on toinen puoli. Minulla on hyvä yksilönä elää tällaisessa maassa, jossa voin ajatella ja kirjoittaa suht vapaasti siitä, mitä mielessäni liikkuu ja vaikka Yhdysvallat ei ole viime vuosina osoittanut aivan yhtä suurta sinnikkyyttä sananvapauden saralla (terrorismin vastaiset lait ynnä muu paska, jolla ihmisiä voi syyttää ilman perusteita), niin on sen perusta silti itsellenikin aina läheisempi kuin vaikkapa teokratinen yhteiskunta, jossa eletään uskontokunnan sääntöjen mukaisesti.

Hitch leimautui itse viimeistään toisen Irakin sodan aikaan oikeistolaiseksi kannatatettuaan Saddamin johtaman Irakin kaatamista. Se oli kovaa aikaa. Silloin kaikki Irakin sotaa kannattavat leimattiin oikeistolaisiksi paskoiksi ja muistan ajatelleeni esimerkiksi Neil Youngista, että vaikka se äijä on tehnyt hienoa musaa, niin ei se perkele kovin hieno ole, kun kannattaa Bushia, tai Busheja. Ehkä kaikki olisi ollut toisin, jos sitä idioottia ei olisi ollut, vaikka ei Hitchens anna kovin mairittelevaa kuvaa myöskään demokraattisen puoleen edeltäjästä, Clintonista. Hitchin mukaan Bill Clinton on naisia vihaava idiootti ja valehtelija. Se on minusta ihan yhtä paha tuomio - ellei pahempi - tuomio kuin heittää George W. Bushista mitä tahansa viitaten herran tyhmyyteen :) Clintonin hallituksen kunniaksi - tosin ei sitäkään tietty Clintonin kunniaksi - Hitch sentään laskee sen, että Yhdysvallat lopulta lähti YK:n mandaatilla sotimaan, tai ainakin vähän kurmoottamaan serbejä - jota Hitchin mukaan vasemmisto-intellektuellit sanoivat "Yhdysvaltain suorittamaksi Jugoslavian pommitukseksi", vaikka Hitchin mielestä tilanne oli lähinnä se, että serbit pommittivat "Jugoslaviaa", jota ei siis siinä vaiheessa enää entisessä mittakaavassa ollut olemassa. Bosnian sodasta Hitch kertoo monia muitakin mieleenpainuneita tapahtumia, koska oli itse journalistina Sarajevossa aikana, jolloin serbipiirittäjät moukaroivat kaupunkia kranaatinheittimillä ja "känniset tarkka-ampujat" (Hitchin määritelmä) ampuivat kaduilla liian avoimesti liikkuneita ihmisiä.

Hitchin muistelmat luettuani minulle on entistä selvempää - ja yhtä lailla sekavampaa - mitä ovat oikeisto ja vasemmisto. Ajan myötä poliittinen liikehdintä on mennyt sellaiseksi, että ehkä ei ole enää oikeisto- tai vasemmistopuolueita siinä merkityksessä, kuin on ollut joskus aiemmin. Hitchin mietelmät esimerkiksi entisen Jugoslavian sosialisteista (eli entisistä kommunisteista) olivat, että ehkäpä Kroatiassa (jossa jo toisen maailmansodan aikaan oli vahva natsikannatus) ja Serbiassa oli sosialismin sijaan kansallis-sosialistinen aate valloillaan - ja sitähän se toki olikin. Äärinationalismia ja natsismia, vaikka sitä ei ehkä hakaristein silloin julistettukaan. Suomalaisena on hyvä muistaa tässä vaiheessa, että siinä missä Kroatia oli "nazi-puppet state", ei siitä kaukana ollut Suomikaan toisessa maailmansodassa, enkä väheksy sen yhteyden merkitystä siinä, että Suomi on tänä päivänäkin yhä itsenäinen valtio, vaikka olisi voinut olla osa suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa jo kauan sitten. Sitä suuremmalla syyllä on hienoa, että voimme elää maassa, jossa tänä päivänä saa ja pitää ajatella omilla aivoillaan, koska elämme modernissa maailmassa, jossa kansallismielisyys on mielestäni vanhanaikaista ja menneisyyttä - siinä merkityksessä, jossa se usein yhdistetään toisten kansojen, eri väristen, eri uskontokuntia tai kulttuureja edustavien ihmisten vastustamiseksi - sen sijaan, että voitaisiin olla ylpeitä, että meillä täällä, synkässä ja pimeässä ja kylmässä pohjolassakin pärjätään, oli sitten asuttajina ketä tahansa, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen ja kulttuuriin katsomatta.

Auto

Ostin perkele auton. Vittu, että vituttaa. Vituttaa se, että tarvitsen sitä. En tulisi toimeen ilman autoa. Olen ihan liian laiska siihen, että mun pitäisi työntää/pyöräillä/kävellä lasten kanssa päiväkotiin/töihin/päiväkodille/kotiin tai käydä jossain kauempana kaupassa ja kantaa kädet paskana kauppakasseja, koska en halua käydä Siwassa ja syödä vaan sitä paskaa, mitä siellä sattuu olemaan (vaikka Siwa onkin oikeasti kokoonsa nähden maailman paras kauppa, ainakin meidän Siwa Purolassa). Ei jei, mä kärsin ihan tarpeeksi nuorempana ja köyhempänä. Nyt borgare vaan kruisaa saatana uudella kalliilla autollaan. Ja vittu se mikään uusi ole. Tai no onhan se nyt uudempi kuin entinen peltiläjä, joka ei kelvannut autoliikkeelle, ei edes nollalla egellä. Mutta onhan se perseestä, että ihminen vois säästöillään vaikka matkailla Euroopassa tai ostaa jotain todella kivaa kotiinsa, mutta ei helevetissä. Sen sijaan pitää pistää työnteolla (ja vähän valtion avustuksillakin) kerätyt roponsa siihen, että pulittaa käsirahan jostain vitun kalliista ja mukamas isosta autosta, johon ei saatana edes sovi lasten turvaistuimet takapenkille. On sitä ennenkin matkustettu ilman turvaistuimia. Ja turvavöitä. Ja kuoltu. Vitun urpot. Mutta niin se vaan on, että jos ei autoon niitä vitun hienoja istuimia sitten sovi, kun on lisääntynyt liian monta kertaa, niin olkoon sitten saatana, pistetään perkele korokkeet, että ette ainakaan kuristu turvavöihin sitten, kun isi pamauttaa edellä ajavan perseeseen - uudella vitun kalliilla autollaan.

Drinking beer

Oh fuck, how I love beer. I love it so much, I may puke sometimes. And of course my love is a double-edged sword: I also hate it. I hate puking. I hate stomach aches. I hate fucking hangovers. Why the fuck do I drink? Not because I'm thirsty, that's for sure. Fuck it, I like, I love, I hate, I drink beer. I love my life, but it would be too fucking silly to say, that it would become better, if I wouldn't drink my beloved beer. Maybe I'm just stupid drunk asshole. Maybe I am. I am. So, what to do, what to drink. I also like vichy. Well, I'm not gonna drink vichy 'till I die, motherfuckers!

Yah ta she

Palaan vielä intiaaniaiheeseen, jota käsittelin aiemmassa kirjoituksessani. Otsikko on tervehdys lakotan kielellä. Katsoin upean ”Into The West” -minisarjan nimittäin viimein loppuun. Intiaanilasten assimilointi valkoisiksi oli surullista seurattavaa – mutta toisaalta myös ”luonnollista” kehitystä. Tukka pois, vaatteet vaihtoon, englanti omien intiaanikielten tilalle, kaiken intiaanikulttuuriin kuuluvan kieltäminen ja uuden valkoisen kulttuurin pakkosyöttö. Ehkä se oli silti ainoa keino noille lapsille saada mahdollisuus sopeutua uuteen yhteiskuntaan, koska reservaateissakaan ei ollut kunnon elämänedellytyksiä.

Intiaanien viimeinen isompi teurastus Wounded Kneessä (n. 300 tapettua) oli sen sijaan järkyttävää katsottavaa. Aavetanssista (intiaanien hengellinen ”herätysliike”) uutta intoa saanut oman kulttuurin varjeleminen ja muutamien intiaanijoukkioiden reservaattien surkeista oloista pakeneminen aiheuttivat valkoisen hallituksen väliintulon lopettamaan ”kapina”. Vastenmielisintä sodankäyntiä on, kun alistetut ja pääosin aseettomat ”kapinalliset” pakotettiin tilanteeseen, jossa tunteet kärjistyivät, vahingonlaukaus laukaisi väkivallan, jonka seurauksena aseettomat naiset ja lapsetkin tapettiin teloitustyyliin, koska he olivat poistuneet reservaatista miestensä mukana ja olivat siis hekin kapinallisia ja valtion vihollisia, vaikka halusivat vain mahdollisuuden elää muutenkin kuin kortilla jaettavien vähäisten elintarvikeannosten avulla. Luin vielä historiankirjoitusta siitä, kuinka Wounded Kneen verilöylystä paenneista suurin osa kuoli kylmään ja vain muutama lapsi löydettiin hengissä alueelta, kun paikalle tultiin hautaamaan kaikki tapetut joukkohautoihin. Teurastus oli vapaiden intiaanien loppu. Into The Westin lopussa todettiin kuitenkin, että toivo jäi elämään, koska kaikkia intiaaneja ei kuitenkaan ollut tapettu. Aina on toivoa, niin kauan kuin on elämää.

Yhä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa käydään keskustelua siitä, onko intiaanikansoille korvattava kunnolla heidän 1800-luvulla menettämänsä maat mm. mustilla vuorilla. Intiaaniliikkeet ovat kuitenkin hajautuneet (ei ole yhtä intiaanikansoja edustavaa järjestöä, kun 1968 perustettu American Indian Movement jakautui riitelyn johdosta) ja intiaanien alkuperä on sekoittunut muihin rotuihin (samoin kuin heimojen kesken). Intiaaneille on kuitenkin annettu oikeus perustaa intiaaniyhteisöjen paikallisia hallituksia, joilla on päätäntävaltaa alueillaan (mm. palo- ja pelastustoimi, luonnonvarojen käyttö ja lakien täytäntöönpano). Intiaanien pääasiallinen elinkeino on nykyään uhkapelien tarjoaminen (kasinot ja bingosalit), koska intiaanihallituksille on annettu erillisoikeudet perustaa pelisaleja, vaikka liittovaltio- tai osavaltiolait eivät niitä sallisikaan. Niistä saatua vaurautta on voitu jakaa myös intiaanialueiden kehittämiseen. Osa yhteisöistä ei ole kuitenkaan halunnut käyttää erillisoikeuksiaan, koska ovat katsoneet uhkapelit uhkana perinteisille tavoilleen.

Täytyy nostaa hattua Steven Spielbergin tuottamalle sarjalle, koska Into The West oli upeata katsottavaa ja antoi 1800-luvun tärkeimmistä tapahtumista Pohjois-Amerikassa – niin valkoisten valloittajien kuin alkuperäiskansojen näkökulmasta – mielenkiintoisen, monipuolisen kuvan. Paljon väkivaltaa ja myllerrystä toki aikaan kuului, mutta myös ihmistä, kulttuuria ja historiaa käsiteltiin monelta kantilta. Olen varma, että intiaanitkin arvostavat Into The Westin näkemystä historiastaan.

Seuraavassa muutama viime aikoina katsomistani intiaaniaiheisista elokuvista/sarjoista mieleen tarttunut lainaus:

”There are four directions, four virtues.
Who knows them?
Courage.
Strength.
Wisdom.
Generosity.
Each of us is born with one of these.
All of you must find the other three within you.”

- Into The West -sarjasta kohtaus, jossa intiaaninainen opettaa lapsille neljää ”hyvettä” elämässä, joista yhden jokainen saa syntyessään ja muita joutuu elämänsä aikana itsestään etsimään

"Is there tobacco in heaven?"
"No, there is not.
There is not anything."
"Not even women?!"
"No, there is only God."
(intiaanien hymähtelyä ja pään pyöritystä)
"Father, they don't seem to appreciate that."

- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa intiaanit ja jesuiittapappi keskustelevat siitä, mitä kristittyjen taivaassa odottaa – vai odottaako mitään

”Tell me Blackrobe – what does your dream say now?”
”I'm too weary for dreams.”
”You must. How else you could see ahead?”
”I put my trust in god.
He will guide me - all the way to paradise.”
”But you have not seen this paradise.
No man should welcome death.
This world is a cruel place.
But it is the sunlight.
I'm sorry I used it up.”

- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa intiaani kysyy jesuiittapapilta (jota intiaanit kutsuvat mustakaavuksi = Blackrobe) unista, koska ne intiaanien mielestä kertovat tulevaisuudesta ja ohjaavat meitä eteenpäin

”What can we say to people who think their dreams are the real world.
And this one is an illusion.
Perhaps they are right.”

- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa Blackrobe miettii edelliseen lainaukseen viitaten, ovatko intiaanit sittenkin oikeassa unista ja niiden merkityksestä

Amba! (”Näkemiin!” lakotan kielellä)

Ei voi olla välittämättä

Päätään heiluttaen hän,
kätensä naaman eteen nostaen,
muissa maailmoissa lentäen,
välittämättä,
mutta välittäen.

Silti hän tulee,
koska häntä odotetaan,
hänen on tultava,
mentävä, oltavakin,
mutta välittäen.

Hymy karehtii kasvoilta,
hetki sitten puuskaan peitetyiltä,
eikä huolta ole huomisesta,
jos oli ensinkään,
vaikka välittikin.

"Alkuperäiskansojen" kohtaloista

Viimeisen parin viikon aikana olen innostunut katsomaan elokuvia ja yhtä tv-sarjaa Pohjois-Amerikan "alkuperäiskansojen", intiaanien, kohtalonhetkistä 1600- ja 1800-luvuilla. 1600-luvullahan Pohjois-Amerikkaa alkoivat asuttaa eurooppalaiset maista kuten Ranska, Englanti, Espanja ja Hollanti. Yllättävän paljon yhtäläisyyksiä - ainakin elokuvallisten tapahtumien pohjalta - oli niissä 1600-luvun ensikohtaamisissa verrattuna 1800-luvulla tapahtuneisiin, jolloin Yhdysvallat (ja sen rajanaapuri Meksiko) olivat jo itsenäisiä valtioita, eivätkä enää Eurooppalaisten valtioiden siirtomaita. Kaikissa kuvauksissa korostettiin sitä, että intiaanit elivät omassa kulttuurissaan, omassa henkimaailmassaan ja omien perinteisten tapojen mukaan, jotka olivat suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä "valkoiset" toivat tullessaan. On käytännössä historiallinen totuus sanoa, että valkoiset valloittajat toivat mukanaan lähinnä kuolemaa mongolidista alkuperää (kuten Keski- ja Itä-Aasian väestö) oleville "alkuperäiskansoille" (joka tarkoittaa, että he olivat ensimmäisiä ihmislajin edustajia kyseisellä mantereilla). Kuolema tuli joko musketin, kiväärin tai tykin piipusta, tai sen aiheutti (itse asiassa paljon todennäköisemmin ja useammin) valkoisten mukanaan tuomat tauti (kuten isorokko, jolle intiaaniväestöltä puuttui vastustuskyky), nälänhätä (jonka senkin aiheutti monesti valkoisten toimet kuten biisonien teurastus tai reservaatteihin pakottaminen) ja viina (jota intiaanit eivät tunteneet ennen valkoisten tuloa).

Ihmisyydestä eri elokuvissa/sarjoissa kertoi se, että intiaanit taistelivat keskenään ihan yhtä lailla, kuin valkoisiakin vastaan. Se, että heistä oli hirveätä sopeutua valkoisten tavoille tai alkaa käyttämään heidän astioitaan/aseitaan, oli silti pientä siihen nähden, miten vihaa pidettiin ikiaikaisten vihollisten, naapurikansojen kanssa. Etelä-Amerikasta en katsonut elokuvia, mutta voin kuvitella, että sielläkin oli vastaavanlaisia ongelmia kuin Pohjois-Amerikan pienemmillä heimoyhteisöillä, kun valkoiset alkoivat roudata paikalle aseita. Niitä kun piti haalia nimenomaan kilpailevan, vihollisheimon lahtaamiseksi, eikä torjumaan tuoretta outoa vihollista. Samalla tulivat sitten taudit, viina ja kuolema. Etelä-Amerikan "korkeakulttuurit" tuhosi suurelta osin taikausko (lue: senaikaiset uskonnot), kun valkoiset nähtiin jonain luvattuna jumalan kansana ja heidän muskettejaan pidettiin jumalien ukkoskeppeinä, joten näitä vieraita valloittajia pelättiin kuin ruttoa. Kyllähän sieltä tauteja tulikin, jotka tappoivat ison osan populaatiosta tuhoten mahtavia imperiumeja eurooppalaisen elämäntavan (eli mm. orjuutuksen ja rikkauksien ryöstämisen) alta. Toki Etelä-Amerikassa intiaanikulttuurit vaikuttavat muutamissa maissa yhä tänäkin päivänä todella vahvasti, toisin kuin Pohjois-Amerikassa, jossa valloittaja käytti erilaista taktiikkaa eristäen intiaaniheimot rajatuille alueille, reservaatteihin, joissa elämänedellytykset olivat surkeita jo alkuunsa.

Siinä missä espanjalaiset onnistuivat kaatamaan ns. korkeakulttuureita, kaupungistuneita valtakuntia, oli Pohjois-Amerikassa valkoisilla valtaajilla vastassaan lähinnä keräilijöitä, metsästäjiä ja paimentolaisia, pieniä heimoja, joilla kaikilla oli omat erityispiirteensä - ja monesti jotain ikiaikaista kiistaa toisten heimojen kanssa. Vaikka valloitustapa ei olisi ollut tarkoituksenmukainen, olivat keinot (ainakin upean minisarjan "Into The West":in antaman mielikuvan mukaan) laskelmalliset: Ensin tultiin paikalle turkismetsästäjien voimin ja tehtiin intiaanien kanssa vaihtokauppaa. Suurin mielenkiinto intiaaneilla oli aseisiin ja viinaan, joten niitä vaihdettiin. Kun intiaanit saivat aseita ja viinaa, ne alkoivat tappaa ikiaikaisia vihollisiaan - eli toisiaan. Kun valkoinen populaatio kasvoi, tapettiin tasankojen intiaaneilta ravinnon ja vaatteiden - koko elinkeinon - lähde eli biisonit. Lopuksi paikalle lähetettiin armeija pakottamaan intiaanit joko reservaatteihin tai mahdottomaan taisteluun aseistukseltaan ylivoimaista vihollista vastaan, joka hyökkäsi usein ammattiarmeijalla suoraan leireihin, perheiden kimppuun.

Toki on tiettyjen tapahtumien - kuten "kultakuumeen" alkamisen syynä se, että suuret valkoiset massat alkoivat ylipäätään työntyä läpi erämaiden kohti länsirannikkoa ja Kaliforniaa. Tämän jälkeen rakennettu rautatie nopeutti muuttoliikettä entisestään ja kun intiaanit sitten olivat ensin tappaneet toisiaan, osin alkoholisoituneet ja luovuttaneet maansa tavalla tai toisella valkoisille, heidät oli helpompi armeijan avulla alistaa ja pistää reservaatteihin, joissa heillä ei ollut mahdollisuuksia muuhun kuin peruselinkeinon hankkimiseen, jos siihenkään (koska viljelysmaina monet reservaatit olivat tiettävästi surkeita - parhaiden laidun- ja viljelysmaiden jäädessä tietysti valkoisille uudisasukkaille).

Yksi mielenkiintoisimpia intiaani-aiheisia elokuvakokemuksia "Into the West":in lisäksi oli 1600-luvulla tapahtunut, Pohjois-Amerikan pohjoisosiin sijoittuva elokuva "Blackrobe", joka kertoi ranskalaisen jesuiittapapin matkasta läpi erämaan Huron-intiaanien leiriin, johon oli perustettu lähetysasema. Elokuva kuvasi hienosti papin omaa henkistä kamppailua "maallisten himojen" ja uskonnon välimaastossa (leikaten välillä pätkiin "onnellisesta nuoruudesta" Ranskassa) samalla, kun hän joutui täysin erilaisen kulttuurin (ja erämaan) keskelle, joka ei kunnioittanut, luottanut tai ymmärtänyt, kuinka joku voi olla kuin tuo mustaan kaapuun pukeutunut jesuiitta. Intiaanit pitivätkin elokuvassa jesuiittaa demonina. Nuoren pappisurasta haaveilevan matkakumppanin tie vei sen sijaan intiaaninaisen syliin ja siinäkös jesuiitalle oli vielä lisää tuskan aihetta, kun hän joutui kokemaan lähellään rakkauden kuumaa huumaa. Yhdessä kohtauksessa matkakumppanit istuivat heitä saattavan intiaanijoukon kanssa nuotiolla. Yksi intiaaneista kysyi jesuiitalta: "Onko taivaassa tupakkaa?", johon jesuiitta vastasi kuivasti, että sitä ei tarvita ja että siellä ei ole mitään muuta kuin Jumala, jonka luona on hyvä olla. "Eikö siellä ole edes naisia?!" intiaanimies jatkoi ihmeissään ja äänekäs hymähtely nuotiolla piippujaan polttavien intiaanien keskuudessa alkoi...Elokuva päättyi historiallisen faktan toteamiseen: Huronien käännyttyä lopulta kristinuskoon, meni vain viisitoista vuotta, jonka aikana vihollisheimo Irokeesit oli tappanut viimeisenkin "tapansa muuttaneen" Huronin (joka ei ollut sitä ennen kuollut valkoisten mukanaan tuomiin tauteihin).

Geronimo (oik. nimeltään Goyaałé) oli yksi kuuluisimmista intiaanipäälliköistä, joka taisteli epätoivoista kamppailuaan vielä, kun koko muu Yhdysvallat oli käytännössä "puhdistettu" (eli intiaanit alistettu reservaatteihin). Katsoin Walter Hillin ohjaaman Geronimo-leffan, jossa apasseille annettiin lynkkyä historiallisia faktoja seuraten, kunnioitettiin heidän taitojaan taistelussa, annettiin käyttöön alkuperäinen kieli (vaikka tuskinpa monikaan elokuvan intiaaneista oli edes apasseja) ja todettiin samat vanhat ongelmat, mitä reservaatteihin pakottaminen aiheutti: Kuiva ja karu maa reservaatissa ei ollut kyllin hedelmällistä maanviljelyyn ja toisaalta maanviljely ei muutenkaan ollut jo pitkään sekä meksikolaisia että amerikkalaisia vastaan taistelleille apassisotureille luonteva tapa hankkia elantonsa. Mielenkiintoinen asia oli uskonnon vaikutus kapinahenkeen: Poppamies (aka medicine man) oli arvostettu hengellinen johtaja ja kun hän alkoi saarnata siitä, kuinka nykymeno ei ole oikein, kuinka valkoiset ovat tulleet ja vieneet iät ja ajat heille kuuluneet maansa, ja kuinka apassien lopullisen tuhon tie on alkanut, oli rytinä valmis. Elokuvassa apassien viimeinen kapina alkoi siitä, että yksi tuollainen saarnamies pistettiin amerikkalaisten toimesta reservaatissa kylmäksi - pitihän uskonnollinen fanatismi ja kansankiihotus kitkeä pois. Homma tietenkin kusi, tappelu oli valmis ja Geronimon johdolla reservaatissa kävi kato. Yhdysvaltain armeija lähti sitten tietysti jälleen voimalla ottamaan homman haltuun. Jotain apassien epätoivoisesta taistelusta kertoo varmasti se, että Yhdysvaltain armeijalla oli alueella n. 5000 sotilasta jahtaamassa viimeisiä vapaita intiaaneja, kun Geronimo lopulta antautui vuonna 1886 - vain 24 miehen, naisen ja lapsen joukkonsa kanssa.

Nuorena poikana kaikki intiaaniaiheiset kirjat ja sarjakuvat kiehtoivat minua. Urheiden, maanläheisten ja omaa perhettään/klaaniaan/heimoaan henkeen ja vereen puolustavien intiaanien taistelu tuntui läheisemmältä kuin tunkeutujien oikeus ottaa, mitä oli otettavissa, koska pystyivät. Nimitän itse Amerikan mantereen intiaanien kohtaloa kansanmurhaksi, vaikka tuskinpa esimerkiksi Yhdysvalloissa koskaan valtaapitävät sitä tunnustaisivat. Se oli heille vain "tyhjän maan" asuttamista. Kyllähän se aika tyhjäksi intiaanien osalta muuttuikin, kun esimerkiksi preeria-intiaanien pääasiallinen elinkeino, biisonit, metsästettiin - tai siis teurastettiin - lähes sukupuuttoon valkoisten toimesta, jonka jälkeen armeija lähetettiin "siivoamaan" kaikki vähänkin vastahakoiset heimot asuinsijoiltaan. Sopimuksia tehtiin ja sopimuksia rikottiin, mutta yksikään historioitsija ei varmasti kiellä sitä, etteikö intiaanien oikeuksia elinkeinoonsa, elämäntapaansa ja "maihinsa" olisi käytännössä varastettu valkoisten valloittajien toimesta. Se oli kuitenkin tietyllä tapaa "normaalia" kehitystä, koska ihminen on aina pyrkinyt ottamaan maasta sen, mitä siitä on otettavissa. Niin oli jo intiaanien esi-isillä, jotka Amerikan mantereen ensimmäisinä ihmisinä asuttivat ja niin oli valkoisilla, jotka viimeisimpinä valloittajina tulivat ja ottivat maat omakseen.

Ehkä jonain päivänä luonto tavalla tai toisella kostaa ihmisille ja jotkut muut lajit jäävät tallaamaan planeettamme maita ja mantuja, mutta olisi hienoa, jos ennen lopullista tuhoaan ihmiskunta pystyisi katsomaan taaksepäin historiaan ja oppisi varjelemaan asuinympäristöänsä, kuten Amerikan mantereen intiaanit ja monet muut "luonnonkansat" tekivät ennen kaupungistumista ja teollistumista. Intiaanit tiesivät, että "äiti maata" täytyy kunnioittaa. Samalla on kuitenkin muistettava, että ihmislajin historia on sodan historiaa ja vaikka kuinka arvostaisi esimerkiksi luonnonmukaista elämäntapaa, niin rauhassa emme koskaan pystyisi toisten heimojen ja kansojen kanssa elämään, koska lopulta aina kaikki johtaa siihen, että vahvempi tulee ja käyttää heikompaa hyväkseen olosuhteiden muuttuessa ja "kehityksen" niin vaatiessa. Harmi vaan, että tuo kehitys yleensä revitään planeettamme selkänahasta, eikä kunnioiteta luonnon kiertokulkua, vaan pyritään nousemaan sen yläpuolelle. Siinä meillä olisi opittavaa, ihan jokaisella, vaikka sitten intiaaneilta, aboriginaaleilta tai saamelaisilta - olemme osa luontoa ja sen varjeleminen on samalla tulevien sukupolvien varjelemista.

HUUTAVAN ääni korvessa

Otsikon perusteella satunnainen surffailija voisi luulla päätyneensä korpiteatteriblogiin (jollaista toki blogini pito usein on), mutta tästä on teatteri kaukana, ellei aihetta voisi verrata muinaiseen Jumalan teatteriin, jossa heitettiin sentään oikeata paskaa virtuaalisen sijasta... Olen nimittäin saanut tarpeekseni nettikommentaattoreista. Keitä nämä ihmiset oikein ovat? Mistä he saavat inspiraationsa aina vain uudestaan trollata asiallisia(kin) blogikirjoituksia, uutisia tai kolumneja? Mistä kaikki se tyhjäpäisyys, tyhmyys, ilkeys ja jonninjoutava paskanjauhanta kumpuavat?

Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kun luet blogia, kolumnia tai uutista, niin ÄLÄ herran jestas mene lukemaan niitä kommentteja. Aika usein se unohtuu...ja silloin unohtuu monesti myös blogin herättämät mielikuvat, kolumnin terävät huomiot tai uutisen pointti. VITUN mölisevät nettikommentaattorit, olkaa HILJAA!

Huomasitte jo varmaan, että rikon "nettietikettiä" HUUTAMALLA niin maan perkeleesti. Useimmiten tilanne on nimittäin se, että mitä enemmän kommentteja blogiin, kolumniin tai uutiseen on annettu, niin todennäköisyys yhdelle huutavalle APINALLE kasvaa olennaisesti. Välillä nuo apinat käyttäytyvät asiallisesti, mutta korostavat sitten asiatonta kommenttiaan vaikkapa HUUTOmerkeillä.

Mikä näissä nettikommentaattoreissa sitten blogikirjoituksista, kolumneista tai uutisista kiinnostuneen ihmisen elämän pilaa? Ei tietty periaatteessa mikään, koska ne eivät sisällä MITÄÄN.

Mitä kommentointi on? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että ihminen OTTAA KANTAA, toteaa mikä kirjoituksessa oli hyvää tai huonoa, antaa asiaan oman näkemyksensä, laajentaa jotain kirjoituksessa käsiteltyä oman tietämyksensä mukaan tai antaa ASIALLISTA kritiikkiä perustellen mielipiteensä. Hyviäkin kommentoijia siis on, mutta nämä nettikommentaattorit, joilla ei ole mitään asiaa, pilaavat hyvänkin keskustelun.

Olen nähnyt keskustelua siitä, pilaavatko tai estävätkö myös moderoijat (kommentteja suodattavat nettisivujen päivittäjät) asiallista, kriittistä keskustelua tai sensuroivatko ne jopa kirjoittajan/median/moderoijan vastaisia kommentteja huolimatta siitä, ovatko ne asiallisia vai eivät. No, poikkeuksia löytyy, koska luen itse myös blogeja, joissa kommenttilaatikkoonkin uskaltaa halutessaan kurkistaa, koska ne ovat moderoituja. Ei ole syvempää HELVETTIÄ kuin kommenttiloota, jossa kaiken maailman munapäät ja vittuaivot on päästetty valloilleen.

Olen miettinyt tätä asiaa pitkään, mutta vasta kun luin tänään Jouni Hynysen Iltalehti-blogia (päätyen sinne sattumalta Facebookin kautta), aloin oikeasti ajatella, että mitä vittua noilla RUSINA-AIVOILLA oikein päässä liikkuu, jotka "kommentoivat" milloin mitäkin, mutta aika harvoin itse asiaa. Vittuilun jaloa taitoa on hyvä harjoitella, ennen kuin yrittää olla vitsikäs, kuten vaikkapa Hynynen parhaimmillaan. Mieshän on periaatteessa ihan normijurpo, jolla on välillä ihan hauskoja pikku huomioita elämästä (ja myös se vittuilun jalo taito), mutta myös ärsyttäviä piirteitä, kuten kaikissa mielenkiintoisissa persoonissa.

Sen sijaan taisin unohtaa tänään hetkeksi, että olin a) julkkiksen blogissa, b) Iltalehden blogissa, c) "nuorisoidolin" blogissa ja d) vittuilun jaloa taitoa viljelevän sekä aika ajoin huumorin rajoja venyttävän tyypin blogissa. Sen verran köyhää oli nimittäin "keskustelu", joka Hynysen kolumneja seurasi, että oikeasti UNOHDIN, mitä olin lukenut kolumnissa, kun ne taliaivot alkoivat kommenteissa heittää mieltäköyhdyttävää, ajatuksetonta läppäänsä. Mutta miksi, OI MIKSI, minä sitten luin niitä kommentteja?! Syytän Hynysen lyhyentynkää tyyliä, joka jätti vissiin usein sen verran kesken jääneen jutun tunteen, että alitajuisesti otaksuin jutun vielä jatkuvan kolumnin jälkeen. Niinpä sitten jatkoin lukemista kommenttiboksissa...VIRHE!

Tämä blogi on moderoitu. Joskus muinoin ei ollut ja aivan asiallista keskustelua tuli käytyä. Sitten pidin niin pitkän tauon tämän blogin kirjoittamisessa, että pääsin eroon kommentoijista (ja lukijoista), jonka jälkeen panin kommentit moderoinnin alle. Ne eivät siis ilmesty sivuille ennen kuin olen ne klikannut hyväksytyiksi. En sano, etteikö kommentointi voisi toimia myös täysin vapaasti JA siitä on useita esimerkkejä, mutta kaikki vähänkin julkisemmat, suositummat tai julkisten eläinten kansoittamat kirjoitusalustat pitäisi pistää moderoinnin alle, VÄLITTÖMÄSTI. Sen lisäksi toki pitäisi huolehtia siitä, että SANANVAPAUS - joka ei tarkoita vapautta olla ääliö - säilyy ja moderoija ei sensuroi asiallista keskustelua.

PS. Niille satunnaisille lukijoille, jotka tämä teksti tavoitti: Anteeksi huutoni, minua vituttaa se ihan yhtä lailla...

"Paskaa runoutta"

Täytyy vielä palata edelliseen kirjoitukseeni "Shit poetry", joka sai alkunsa istuessani pöntöllä vääntäen sitä ihteään ja mutistessani samalla englanniksi kyseisiä riimejä, luettuani juuri Christopher Hitchensin "Hitch-22 - A Memoir" -opusta ja ajatusteni edelleen muotoutuessa ainakin osin englanniksi. Toki viittasin otsikolla myös siihen, että meikäläisen "runous" on vähän mitä sattuu, ajatelmia, paskaakin, mutta runoutta yhtä kaikki. Englanniksi se tosin on varmasti kömpelömpää kuin suomenkieliset yritelmäni, joten siitä vielä lisäpontta otsikointiin. No, isäni, vanha ja viisas, mutta ei mikään kielinero, kokeili sitten kaikkien epäonnistuneiden käännösten äitiä eli Google Translatoria, joka ilmeisesti antoi hieman erikoisen version runostani. Itselläni ei ole Chrome-selainta, joten suoraan en päässyt runoani sivulta kääntämään, mutta kyllähän tuo kääntäjä löytyy myös google.fi -osoitteen takaa. Sinne siis runoni kopsasin ja tässä on tulos:

"Paskaa runoutta
Hyvä elämä on hetkiä
rauhan ja rakkauden
tai himon ja rentoutumista.
Ei ole mitään "elämän tarkoitus"
kuten jotkut haluavat siellä oli
vaan mahdollisuus elää elämääsi täysillä
hetki hetkeltä
jotkut parempia, jotkut huonompia.
Tämä yksi elämän onnellisuutta
ja suru
täynnä toimintaa
ja ikävystyminen
on edelleen ainoa saimme.
Ja kun suru iskee
tai jopa masennusta
mies vain on kestettävä.
Koska siellä on aina
mahdollisuus parempaan huomiseen
hetki hetkeltä
jotkut parempia, jotkut huonompia."

Kyllähän tuosta jotain selvää sai, vaikka ajatus hieman pätkikin välillä :) Ja ei pidä unohtaa sitä faktaa, että oma englannin kielioppini saattoi pätkiä ihan yhtä lailla ja Google Translator ei ottanut kantaa siihen, mitä lauseilla halusin sanoa, vaan siihen, mitä se sana tai sanapari kerrallaan tarkasti meinaa. Translatorin kunniaksi todettakoon, että siinä on mahdollisuus kaivaa vaihtoehtoisia merkityksiä eri sanoille tai lauseen osille, joten periaatteessa kai alkuperäistä vastaava käännös on lopulta mahdollista aikaansaada, jos jaksaa työkalun kanssa säätää (ja jos kirjoittaja osaisi itse kirjoittaa kieltä "oikein"). Runoudessa tosin oikeinkirjoitus ei liene se olennaisin pointti, kuitenkaan.

Koneellinen kääntäminen on aina vähän sinnepäin, suuntaa antava ja mahdollisesti myös täysin väärin tulkittu siihen nähden, mitä tekstillä halutaan sanoa. Siksi itsekin olen pyrkinyt lukemaan viime aikoina englanninkielisiä opuksia alkuperäiskielellä, koska englantia suht hyvin ymmärrän, enkä halua, että käännös pääsisi vaikuttamaan alkuperäisen kirjoituksen luonteeseen. Ainakin Christopher Hitchensiä alkuperäiskielellä (joka on kaiketi jotain britti- ja amerikanenglannin sekoitusta sekä osin myös kielellä leikkimistä) lukiessa tuntuu pääsevän hienosti kirjailijan ajatusten ja äänenpainojen äärelle, oppii tuntemaan tekstissä vilahtelevan huumorin, sarkasmin ja itseironian sekä saa lukea sujuvaa, mutta todella monipuolista kieltä.

Kääntäessä täytyy käyttää monipuolista (elämän)kokemusta, hienovaraisuutta ja sen kielen omia nyansseja, jolle kirjoitus käännetään. Samat vaatimukset on kohdistettava käännettävän kielen hallintaan ja siksi hyvän ja huonon käännöksen ero voi olla niin suuri, että käännös pilaa koko lukukokemuksen. Runouden osalta lienee vielä suurempi riski epäonnistua, koska kääntäjäkin on lopulta vain yksi runon tulkitsija ja kielissä eri sanoilla on erilaisia merkityksiä ja äänenpainoja. Minunkin englantini on tavallaan oma kielensä - se ei ole täydellistä tai kieliopillisesti välttämättä oikein, ja vain minä tiedän, mitä ajattelen kirjoittaessani englanniksi.

Siitä voitte muuten tätä nykyä saada lisämakua uudehkosta olutblogistani, jota aloin kirjoittamaan jokin aika sitten - englanniksi, koska ajattelin, että olutkulttuuri on maailmanlaajuinen asia ja periaatteessa on mahdollista, että joku jossain maailman toisella kolkalla on kiinnostunut tietämään, millaista olutta Suomessa pannaan (vaikka olutblogini ei mitenkään suomalaisiin oluisiin keskittynyt olekaan). Tervetuloa lukemaan, jos aihepiiri kiinnostaa - sillä varauksella, että Google Translator ei välttämättä anna höpinästäni aina sitä kuvaa, mitä olen aatellut :)

Shit poetry

Good life is about moments
of peace and love
or lust and relaxation.
There is no "meaning of life"
as some people wish there was
but a chance to live your life fully
moment by moment
some better, some worse.
This one life of happiness
and sorrow
filled with action
and boredom
is still the only one we got.
And when the sadness strikes
or even depression
man just has to endure.
Because there are always
a chance of better tomorrow
moment by moment
some better, some worse.

Arki-isin ajatuksia

Tuntuu aina yhtä pahalta,
kun lapsi sanoo,
että "isi aina huutaa".
Vielä pahemmalta tuntuu,
jos se jatkaa: "kun se huutaa,
niin se retuuttaa paidasta".
Voin kuvitella millaista on,
kun rakas vanhempi pelottaa.
Ainoa lohtuni silloin on,
että tiedän, ettei se ole koko totuus.
En huuda aina,
ja retuutan harvoin.
Mutta se on laiha lohtu,
pirun laiha.
Koska kuten viisas nainen sanoi:
Lapsi muistaa.
On ihan sama,
huudanko aina,
tai kerran illassa,
vaikka vain kerran viikossa,
- sillai oikein kunnolla -
kun kumminkin huudan.
Ja olen huutanut ihan riittävästi,
retuuttanutkin.

Mutta jos en sanoisi mitään,
en edes yrittäisi puolustella itseäni
- vaikka en totuutta kielläkään,
kasvaisi sisälläni vaan suuttumus,
jopa viha, odottaen purkautumistaan.
Minun on pakko sanoa jotain,
joka pehmentäisi lapsen sanomaa,
koska en voi olla välittämättä.
Haluan lasteni parasta
- kukapa ei,
ja tiedän, että pitää vaan jaksaa.
Pitää yrittää, pitää sietää.
Pitää pitää itsestään ja huolta.
Ja minä pidänkin,
enkä pelkää,
vaikka odotankin päivää,
jolloin saan potut pottuina.

Räjähdän välillä turhasta.
Sanon, että hermot menivät.
Pinna kiristyi, kunnes katkesi.
Kolme poikaa, kauhea kähinä,
oma väsymys, itkevä lapsi,
tappelu, kukaan ei kuuntele,
kukaan ei lopeta.
Perkele!
Onneksi useimmiten räjähdyksen jälkeen
on hiljaista...
Ja hiljaisuus täyttyy hymyllä,
halauksella, naurullakin.
Mutta välillä voimat vaan loppuvat,
ja sota jatkuu,
räjähdykset eivät lopukaan,
viattomat kärsivät,
eikä sopua tunnu syntyvän.
Niistä sodista ei ilman arpia poistuta.

Anteeksipyyntö ja halaus ovat laastari,
jotka useimmiten parantavat akuutin haavan,
mutta muistot jäävät.
Ja vaikka minäkin muistan,
ja yritän,
ne eivät silti muuta olosuhteita,
eivät luonteita,
eivät elämäntapaa,
eivät arjen rutiineja.
Mutta vaikka ei uskoisi voivansa parempaan,
pystyy.
Niin kauan on toivoa,
kuin ei ole menettänyt uskoaan siihen,
että on - olen - ihan kelvollinen,
ihan hyvä, virheineen, heikkouksineen.
Omat lapset ovat ihmisiä,
joiden kunnioitusta ei kannata menettää.
Yritän parhaani,
tai ainakin parempi olisi.

Isyys, äitiys, sukupuoli

Elokuvan Kabuli Kid (kts. ed. kirjoitukseni) jälkimainingeissa mietin tänään miesten ja naisten eroja eri kulttuureissa erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. Nähdäkseni suurin ongelmien lähde vanhemmuudessa - kulttuurista riippumatta - ovat eri uskonnot. Patriarkaalisuus, maskuliinis-autoritaarinen, mieslähtöinen elämäntapa kukoistaa pääuskontojen ja/tai niiden lahkojen toiminnassa niin, että naisten alistaminen (vaikka sitä ei erityisesti itse uskontokunnan piirissä korostettaisikaan) toimii niiden perustana, kantimena, kaiken pohjalla. Ilman naisia ei patriarkaalisuuden nimissä voisi hallita perheitä, sukuja, sukujen yhteisöjä, yhteisöjä, kyliä, kaupunkeja, maakuntia, jopa valtioita. Tuo uskonnon luoma perusta heijastuu siis yksilötasolta koko yhteiskuntaan, kulttuuriin ja politiikkaan, siinä missä se on perheiden, yhteiskunnan tärkeimpien pienyksiköiden, merkittävin hallintakeino, jolla miehet isossa osassa maailmaamme "pitävät kurissa" vaimonsa ja lapsensa, nauttien ja ollen riippuvaisia saamastaan vallasta. Lapset on kasvatettava patriarkaalisen mallin mukaan tai miehet/isät/aviomiehet menettäisivät valtansa.

Toki on muistettava, että ei meidän länsimaalaisten valtakulttuurissakaan ole hirveän kauan ollut "kirkossa kuulutettua" (heh, oli pakko käyttää tuota sanontaa tähän väliin - niin ristiriidassa kirkon ja muun elämänmenon kehitys ovat) se, että naisten asema yhteiskunnassa - lähtien perheistä - on tasa-arvoistunut. Se on ollut kuitenkin väistämätön ja hyvä kehityskulku, josta ovat myöhemmin hyötyneet mm. rotusorrosta kärsineet värilliset valkoisessa lännessä tai vaikkapa seksuaaliset vähemmistöt, joiden olemassaolon kriminalisoinnistakin päästiin eroon vasta muutamia vuosikymmeniä sitten (vaikka uskonnollisia tuomitsijoita tietty riittää hamaan maailman loppuun saakka).

Mielenkiintoista on huomioida myös oman kulttuurimme sisällä kukoistavat vanhanaikaiset (valta)rakenteet. Enkä puhu edes nyt politiikasta vaan ihan uskontokunnista, kuten vanhoillislestadiolaiset, jotka ovat kuitenkin varsin merkittävä uskontokunta pienessä Suomen maassa (Suomessa on eri arvioiden mukaan 80 000–150 000 vanhoillislestadiolaista, lähde: Wikipedia "Vanhoillislestadiolaisuus"). Jostain syystä lessuja on ymmärtääkseni yllättävän paljon mm. opetusalalla (tämä väite perustuu omiin kuulopuheisiini), joten heidän vaikutustaan yhteiskuntaan ei pidä väheksyä.

Enemmän olen silti itse ihmetellyt Suomessa toimivaa Kristillisdemokraattista puoluetta, jonka puheenjohtaja ja nykyinen Suomen hallituksen sisäasiainministeri Päivi Räsänen on raamatulla päähän lyövä kiihkouskovainen, joka etsii raamatusta politiikkansa pääkohtia (tuomiten mm. homouden, avoliiton, abortin, feminismin ja vääränlaisen maahanmuuton - vain kristityt maahanmuuttajat/pakolaiset kelpaisivat Päiville, koska hän sattuu olemaan kyseisen uskontokunnan kiihkoilija). Suurin ihmetykseni koskee sitä, että Päivi Räsänen on nainen, joka ei voi uskontonsa vuoksi - huolimatta saamastaan vaikutusvallasta - hyväksyä muita kuin uskontokuntansa peruskappaleen raamatun opetuksia, joita tietty pitää lukea sanasta sanaan sieltä vanhan testamentin puolelta, missä jumala on kaikkea muuta kuin lempeä ja jeesusteleva ja jossa miessukupuoli hallitsee ja päättää viime kädessä kaikesta. Päivinkin siis ilmeisesti saisi hiljaiseksi hänen miehensä?

Muissakin länsimaisissa kulttuureissa on lestadiolaisten kaltaisia uskontokuntia, kuten mormonit, joiden elämäntapa on hyväksyttyä, vaikka se kulkisi jälkijunassa muun yhteiskunnan kanssa. Miksi siis sallimme uskonnollisille liikkeille tai ryhmille "uskonnonvapauksia", jotka mahdollistavat joissakin tapauksissa ainakin epäsuorasti sen, että naisten asema ei ole lähelläkään ympäröivän yhteiskunnan mukainen?

Jos elää tiukkojen normien ja sääntöjen (sekä miesten) hallitsemassa uskonnollisessa yhteisössä, on (kulttuurista riippumatta) sidottu sen patriarkaalisiin tapoihin ja elämäntapaan perheissä. Se tarkoittaa väistämättä sitä, että mies on pomo ja nainen tekee, mitä pomo käskee - oli se sitten nussimista haluista huolimatta, lasten tekoa ja niiden ympärivuorokautista hoitamista vuodesta toiseen, ehkäisyn unohtamista - koska lapset ovat siunaus - ja lapsikoneena toimimista ilman henkilökohtaista valinnanvapautta tai mahdollisuutta tehdä mitään perheeseen liittyviä päätöksiä. Tai vaikka tekisikin, on miehellä aina veto-oikeus. Miestään, aviopuolisoaan, ja ehkä myös lähimpiä sukulaismiehiä, on toteltava ja palveltava, sekä omistauduttava perheelle, kodinhoidolle ja lapsille. Mielestäni kaikki edellämainittu on olosuhteisisiin liittyvää pakottamista ja alistamista huolimatta siitä, tunteeko nainen olevansa uhri vai ei. Miehellä ei ole mitään hätää, jos hän ei tee uskontokunnan kieltämiä tekoja eli hakkaa vaikkapa vaimoaan muusiksi. Tai jos tekee, se pitää vaan perustella niin, että se oli akan syytä.

Ongelma ovat myös erot tyttö- ja poikalapsien välillä. Poika saa kasvaa mieheksi, mutta tytön pitää kasvaa miehen palvelijaksi. Näin se on myös niissä uskonnollisissa yhteisöissä, jotka muuten elävät "tasa-arvoisissa" länsimaissa. Miehet käyvät töissä, naiset hoitavat kotia. Pojat valmistautuvat työelämään, tytöt valmistautuvat vaimoiksi. Pojat auttavat "miesten töissä", kouluttautuvat, mutta tytöt auttavat äitiä perheen kotitöissä. Ehkä sama kuvio toistuu myös monissa "maallistuneissa" länsimaisissa perheissä, ainakin osittain. Sukupuolten välisiä eroja korostetaan syntymästä alkaen, mutta nykyaikaan kuuluu toisaalta myös tasa-arvon korostaminen ja se, että myös tyttö voi tehdä asioita, joita pojatkin tekevät. Oikeastaan vain uskonnolliset piirit pyrkivät korostamaan sitä, että tytön pitää olla tyttö, kasvaa naiseksi ja vaimoksi. Nämä samat uskonnolliset piirit pyrkivät parhaansa mukaan saamaan ihmisille sellaisen mielikuvan, että koko yhteiskunta rappeutuu ja kaikki menee päin vittua, jos meininki ei jatku samanlaisena kuin ennen - "vanhoina hyvinä aikoina", kun nainen oli kotona ja mies toi leivän pöytään ja nainen ei haikaillut mitään muuta. Ja vaikka se elämäntapa sopiikin joillekin naisille ja miehille, niin itse kannatan yksilön valinnanvapautta ja suosin sitä, että ihmiset elävät elämänsä hyvin, onnellisina ja itseään toteuttaen, jolloin myös jälkikasvu saanee vanhemmiltaan parhaan mahdollisen kuvan elämästä.

Naisissa on voimaa ja minä näen itseni pro-feministinä, joka pyrkii siihen, että naisilla on samat oikeudet, itsemääräämisoikeus elämäänsä, kehoonsa, koulutukseensa, ammattiinsa, perhemuotoonsa ja kaikkiin niihin valintoihin, joita miestenkin sallitaan tekevän. Ennenkaikkea tämä on siis toive maailmanmenon muutoksesta, joka tosin vaatisi erityisesti uskontokuntien avautumisen elämälle, ikivanhojen opusten kuten raamatun ja koraanin opetusten kirjaimellisen ja orjallisen seuraamisen lopettamista, sekä avoimuuden aikakauden aloittamista. Voi olla, että maailma tuhoutuu, ennenkuin maailma vapautuu, mutta toivottavasti edes ihmiset yksilöinä voisivat luottaa omaan harkintakykyynsä, eivätkä kuuntelisi uskonnollisia guruja tai tottelisi niitä (uskonnollisia) määräyksiä, jotka kokee vääräksi oman perheen ja sen yksilöiden kohdalla. Helpoin tapa aloittaa vastarinta on sallia itselleen ja perheelleen, kotona, vapaus olla oma itsensä, koska siitä lähtee pikku hiljaa kasvamaan aalto, joka kaataa vanhoillisen yhteiskuntarakenteen, hylkää patriarkaaliset uskonnot ja luo uutta, parempaa tulevaisuutta koko ihmiskunnalle (ja sitä kautta antaa jatkoaikaa myös planeetallemme ja sen muille lajeille).

Elokuva Afganistanista

Mietiskelin aiemmin, että en ole tainnut katsoa montaa hollantilaista elokuvaa, mutta eilen tuli katsottua elämäni ehkä ensimmäinen afganistanilainen elokuva, Kabuli Kid. Jotenkin kaikki vaikutti silti tutulta. Naisen asemasta Lähi-idän alueen kulttuureissa on puhuttu, kirjoitettu ja tehty elokuvia, joita olen muutamia, mm. yhden iranilaisen nähnyt. Osaksi elokuva käsitteli jälleen samaa aihepiiriä, mutta ei osoitellen. Afganistania on sivuttu monissa länsimaisissa elokuvissa, sodan (tai sotien) kautta, mutta sekään ei ollut tämän elokuvan ydinaihe. Oli erityisen mielenkiintoista katsoa elokuvaa, jossa pitkään jatkunut sota ja sen jäljet ovat toki taustalla aina vaikuttamassa, mutta elämä on silti tavallisille ihmisille arkea, töissäkäymistä ja kodinhoitoa.

Kabuli Kid -elokuvassa viiden tyttölapsen isä, taksikuski Khaled, joutuu tilanteeseen, jossa burkhaan pukeutunut nainen jättää poikavauvan taksin takapenkille. Äitiä ei löydy mistään, poliisi ei pysty auttamaan (varsinkin kun tuntomerkitkin ovat tyyliin "pitkä nainen, jolla on burkha") ja orpokotikaan ei pysty ottamaan aivan pieniä lapsia vastaan. Ranskalaisen kansanjärjestön edustajat sattuvat kuitenkin olemaan orpokodissa paikalla ja keksivät, että radiossa voisi kuuluttaa pojan äitiä ja lupaavat 100 dollaria, jos äiti tulee noutamaan lasta. Sitä ennen Khaled kuitenkin ehtii yrittää kaikenlaista, että pääsisi eroon lapsesta (vaikka toisaalta tahtoisi ehkä pitää poikalapsen itsellään, koska "vaimo tekee vain tyttöjä"), mutta noutaa tämän silti orpokodista omaan kotiinsa toiseksikin yöksi hoidettavaksi.

Khaled kertoo rukoilleensa jumalalta poikalasta, koska poika olisi myöhemmin jakamassa työkuormaa ja miesten tehtävää - joka on tuoda kotiin rahaa. Naisten tehtävä on hoitaa kotia ja tyttöjen tehtävä kasvaa tottelevaisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi. Sukupolvien välistä asetelmaa tutkaillaan siten, että Khaledin isä asuu poikansa kotona ja vaikka onkin vanhan ajan ukko ja kiroaa mm. telkkarin, osoittaa myös isovanhemman lempeyttä ottaessaan yhden tytöistä mukaan syöttämään kyyhkyjä, kun taas isä toteaa tyttärelleen tämän pyydettyä mukaan katolle, että "se [kyyhkyjen ruokkiminen ja lennätys] ei ole tyttöjen hommaa". Suhde vaimoon vaikuttaa olevan aika platoninen (Khaled mm. toteaa kuivasti isälleen, että "naitit minut leskelle") ja vaimo jää sivustakatsojaksi, mutta osoittaa myös omia tunteitaan (osaksi ehkä jonkinlaista häpeää ja pettymystä, kun ei ole "onnistunut" itse synnyttämään poikia - osaksi ehkä jonkinlaista tarvetta saada huomiota mieheltään) yritettyään - yhtenä monista burkhaan pukeutuneista naisista - käydä noutamassa radion kuuluttaman poikalapsen itselleen (tosin se on myös Khaledin itsensä suunnitelma, koska hän ottaa vaimonsa mukaan radioasemalle ja käskee ottaa burkhan mukaan). Khaledille on kuitenkin tärkeintä totella omaatuntoaan ja hän onkin iloinen tunnistaessaan nilkassa näkemästään syntymämerkistä lapsen oikean äidin, 16-vuotiaan tytön.

Kaiken kaikkiaan Kabuli Kid oli virkistävä elokuvakokemus, jossa ihmisyys, perinteet, tavat, kulttuuri, perhe ja arki pitkän sodan runtelemassa maassa esittäytyvät mielenkiintoisella tavalla. Toivottavasti joskus vielä koittaa aika, jolloin tuollakin oikeasti asuvat ihmiset saisivat elää rauhassa ja ilman sotaa tai sen aiheuttamaa kaaosta, vaikka epäilenpä, että siitä toipumiseen menee joka tapauksessa useiden sukupolvien pituinen aika.

Läski liikkuu

Huhhei tätä kesälomailua. Olo tuntuu päivä päivältä raskaammalta; On tullut syötyä liikaa. Tai periaatteessa kai syön tällä hetkellä "normaalimmin", kuin arkena, mutta toisaalta kaikki normaalisti "epänormaali" menee nyt kokonaan liikasyömisen piikkiin (tai niinhän se menee tietty muutenkin :D). Kun normaaliarjessamme syön kerran päivässä lämpimän aterian, on nyt noita isompia aterioita kaksi. Lasten kanssa kotona lomaillessani pitää elää heidän rytmiensä mukaisesti: Aamupala, lounas, välipala, iltaruoka, iltapala. Yleensä työpäivinä syön aamupalan, riennän töihin, syön töissä puolen päivän aikaan täysjyvänäkkileipää keijulla ja juon palanpainikkeeksi vettä. Aina silloin tällöin herkuttelemme töissä jollain pullalla, mutta se ei ole säännöllistä mässyä. Kotiin ehdittyäni vetäisen puoli viideltä vähän leipää, jotta pahin nälkä siirtyisi ja kuuden maissa syömme lämpimän aterian - minulle siis päivän ainoan. Kun illan hämy koittaa ja lapset nukkuvat, menen joko itsekin nukkumaan tai alan kaivaa iltapalaa kaapista. Tällöin tulee myös harrastettua usein niitä huonoimpia mässyjä: Kaljaa ja lakritsia sekä joskus myös jätskiä, sipsiä ja muuta karkkia. Kesälomalla tuntuu, että koko päivän on täynnä evästä ja turvottaa, mutta silti myös iltaisin tulee mässäiltyä.

Liikuntaahan sitä pitäis (kuulemma) harrastaa ja toki kesälomalla tulee liikuttua päivittäin. Pyöräretkillä saa "taluttaa" kävellen ja välillä hölkäten pyöräilevää taaperoa, rattailla tulee kierrettyä kaupunginlampea päivänukutushommissa ja leikkipuistossakin on tullut käytyä. Aika vähäistähän tuo "liikunta" kuitenkin on siihen energiamäärään nähden, mitä tulee suuhun päivien (ja iltojen) aikana lomalla mätettyä. Läski siis kasvaa, olo on tukala. Liikunko sitten toisaalta töissäkään? No, siellä tulee singahdeltua ees ja taas tilanteen mukaan, minkä lisäksi päivällä näkkäristä hankittu energiamäärä tulee myös tuhlattua - ja vähän ekstraakin. Joskus mietittiin kollegoiden kans, että jos ois askelmittari, näkis paljonko kiireisimpinä päivinä tulee rampattua ympäri taloa. Jos aina käyttäis portaita, tulis harrastettua vielä tehokkaampaa hyötyliikuntaa. Oikeestihan mä en kuitenkaan "harrasta" liikuntaa...

Yhteen aikaan kuljin töissä kävellen ja pyörällä, mutta se loppui, kun piti alkaa roudata lapsia Kaarnapurteen. Pidin kuitenkin samoihin aikoihin vuoden mittaisen tauon kaljanjuonnissa, jolloin paino laski pysyvästi. Nyt on taas alkanut näyttää uhkaavasti siltä, että kaljamaha on alkanut kohota. Oluen nauttimista (kuulostaa paljon komiammalta kuin "kaljanjuonti" ;D) en kylläkään ajatellut lopettaa, vaan ajattelin pyrkiä jälleen töiden alkaessa näännyttämään itseäni päivisin, jotta turha painonnousu estyisi. Työssäkäymisestä on myös se hyvä puoli, ettei kaljaa tule lantattua niin herkästi, kun tietää, että herätys on jo kuuden jälkeen aamulla.

***

Kesäloman ehkä paras puoli on ollut, että voi herätä ilman herätystä, nukkua aina johonkin kahdeksaan tai mihinkä lapset nyt sit jaksaakaan ja elää muutenkin suurimmaksi osaksi ilman pakollisia aikatauluja. Kesäloman tärkein tehtävä on olla tekemättä mitään. Se on onnistunut osittain, koska lapsista joutuu kummiskin huolehtimaan, mutta eniten olen ehkä nauttinut lukemisesta, koska tuntuu, että arkena ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Christopher Hitchensin "Hitch-22 - A Memoir" taitaa olla ylittänyt puolenvälin ja kirja on todella kiinnostava. Sitä pitää lukea ajatuksen kanssa, kuten Hitchiltä aiemmin lukemaani "god is not Great" -opusta, koska hommasin senkin alkuperäiskielisenä. Jotenkin tuntuu, että kirjailijan persoona tulee vielä vahvemmin läpi oikealla kielellä, josta suurimman osan onneksi myös tajuan :)

Eilen kävellessäni lammen ympäri A2V:tä rattaissa työnnellen, aloin mielessäni miettiä mitä muita kieliä osaan ja jos nyt tulisi joku tutustumistilanne, niin mitä tekstiä irtoaisi. Totesin, että osaisin tervehtiä, kertoa nimeni, luetella numerot ja pyytää rakastelemaan kanssani tänä iltana rakkauden tunnustusten kera - ranskaksi. Totesin myös, että saksan kielen osaamisessa on jäänyt jostain syystä korkkareista (siis Korkeajännitys-lehdistä) mieleen päällimmäisenä "Schnell! Schnell!" ja "Achtung!" ynnä muut sotatilannehuudahdukset tai sikakoiraksi haukkuminen. Kaipa sitä saksaksikin tervehdykset irtoaisi, saisi kaljan tilattua ja kieltäydyttyä kohteliaasti uudesta. Ruotsin osaaminen on vähän niin ja näin, vaikka toki ranskaan ja saksaan verrattuna sanastoa on huomattavasti enemmän hallussa. Lukeminen sujuisi varmaan välttävästi - jos teksti olisi yksinkertaista - mutta puhuminen on mitä on eli heikkoa. Ehkäpä kuitenkin keskityn siihen yhteen ulkomaiseen, mitä jo riittävästi osaan. Englanninkielisen kirjallisuuden lukemisesta on ehkä jotain hyötyäkin - tai ainakin oppii pikku hiljaa arvostamaan myös sen vivahteita, kuten olen oppinut arvostamaan omaa kieltäni.

***

Lammen kapeita raitteja kävellessä on myös hyvä päästellä ilmoja pihalle. Tarkoitan siis suolistokaasuja - en hakkaa ketään :) Olenkin tullut siihen tulokseen, että jos näet jonkun kävelevän polulla ja tämä kääntyy katsomaan taakseen, vaikka selvästikään takaa ei olisi kuulunut mitään ääniä, on hän joko pieraisemassa tai juuri pieraissut. Ainakin minä teen usein niin :D

Välillä ihmetyttää, kun lammen kapeimmissa kohdissa takaa tulee pyörä ja vasta ehkä metrin päässä ollessaan huomaat sen ja paniikissa väistät reunaan. Ehkä tämä kertoo jotain suomalaisesta kulttuurista? Pyörissä on kilkatuskello sitä varten, että jos tiellä on sakkia, sitä kelloa pitäisi rinkuttaa, jotta he osaisivat väistää. Mutta ei, ei nyt sentään - eihän sitä nyt kehtaa alkaa ventovieraita säikyttelemään, kävelevät vielä ojaan! Jo lapsille teroitamme: Älkää rinkuttako sitä kelloa turhaan, sitä käytetään silloin, kun on tarvis. Eli öö, ei milloinkaan. Koska milloinkaan ei ole niin tarvis, että suomalainen lähtisi toista suomalaista häiritsemään selän takana kilkuttelulla. Sen sijaan ajetaan ihan peesiin, hidastetaan, hidastetaan, rykäistään tai ajetaan tahallaan johonkin kiveen, että räminä kuuluisi, jolloin edessä menevät väistävät.

Välillä tuota liikennekäyttäytymistä on tullut mietittyä myös ratin takana. Suojatiet ovat hyvä esimerkki: Minulle on käynyt kerran niin, että hidastin lähestyessäni suojatietä, jonka päässä seisoskeli kadun ylitystä odottava keski-ikäinen äijä. Hidastin lisää, lähes pysähdyin, mutta ukkeli vaan tuijotti. Pysähdyin. Näytin kädellä, että saapi mennä. Ukkeli alkoi huitoa kädellään, että ala mennä. Minä, jo kokonaan pysähtyneenä heilautin uudestaan kättäni ja totesin, menehän nyt. Ukkelin naama muuttui vihaiseksi, hän lähti liikkeelle, jupisi jotain ja huitoi minulle käsillään. Haistatin sille mielessäni vittua. Toinen esimerkki: Uskallan aika harvoin pysähtyä suojatielle, jos vieressä on toinen kaista. Lukemattomia kertoja toista kaistaa ajava ei ole pysähtynyt ja tyypit ihmettelevät autoni edessä, kun toista kaistaa paahtaa menemään joku liikennesäännöistä tai -käyttäytymisestä täysin tietämätön urpo. Monikohan liikenneonnettomuus on saanut alkunsa vastaavasta tilanteesta. Ehkä se vaan on hyväksyttävä, että maan tapa (tai ainakin Kajaanin tapa) on suojellakseen lähimmäisiään toimia niin kuin jo ala-asteella leikeissä opimme: "Ei väistetä! Ei väistetä!"

Toisaalta opetammehan me lapsiammekin väistämään aina autoja - suojatiestä huolimatta - vanhalla kunnon "katso vasempaan, katso oikeaan ja vielä kerran vasempaan, ennen kuin ylität tien" -mantralla. Ehkä se jalankulkijan suorittama väistäminen vaan on turvallisin tapa, josta syystä autoilijan pysähtyminen suojatien eteen opettaa tavallaan väärää käyttäytymismallia. Toki sitä "oppia" ottavat kai lähinnä vain lapset, mutta sitä suuremmalla syyllä on mietittävä sitä, miten liikenteessä toimii. Me järkevät aikuiset toimikaamme tilanteen ja parhaimman harkintakykymme mukaan, varovasti ja liikennesääntöjä noudattaen. Lapset ottavat meistä mallia ja vanhan laulun säkeet lienevät parasta opetusta:

Muista aina: Liikenteessä - monta vaaraa ompi eessä.
Siksi valpas aina mieli - se on turva verraton.

Suojatietä muista sä käyttää, se kadun poikki vie.
Valkoviiva ohjaa ja näyttää missä on suojatie.
Niin vasemmalle, kuin oikealle katsahda sittenkin,
silloin et jää auton alle - tiesi on turvaisin.