90v-reissu Tampereella

Vanhemmuus

Mutta kaiken jälkeen minulla on isyys. 

Kuten Reidar Palmgren sanoi komeassa kolumnissaan, vanhemmuuden suurin tragedia on, että rakkaus lapseen ei lakkaa koskaan, mutta lapsen rakkaus vanhempaan aikanaan katkeaa. Eihän se tietysti niin yksinkertaista ole, mutta...

Kesälomani aikana olen kohdannut lapseni monin eri tavoin, verrattuna työ- ja kouluarkeen. Yhteistä aikaa on ollut paljon enemmän. 

Rytmien heitettyä häränpyllyä nuorimmainen ei ole saanut unta ja on pitkästä aikaa kaivannut isiä nukutuskaveriksi. Tänään kannoin tuota 9-vuotiasta sylissäni ja tunsin suurta rakkautta - tai siis suurinta, sitä jota ei voi vaihtaa tai kohdistaa uusiin ihmisiin, vanhemmanrakkautta. Kaiken se kestää, kaiken se antaa. 

Neljä ihanaa lastani, kiitos maailmankaikkeus. 

Onneksi minulla on heidät arkielämässäni vielä vuosikausia, ennenkuin he lentävät pesästä ja palaavat ehkä jouluisin ja kesäisin käymään. Mahdollisesti he palaavat ennen pitkää myös esittelemään jälkikasvuaan. Ehkä sitten saan taas rakastaa täysillä. Alan pikku hiljaa ymmärtää noita isovanhempia :D

Murheen karkoitus

Nuorimmainen skidi kysyi eilen illalla nukkumaan mennessä ison kysymyksen: "Isi, mikä on elämän tarkoitus?" Vastasin yksinkertaistaen, että elämän tarkoitus on "eläminen", aivan kuten kaikki luonnossa; Synnymme, kasvamme, vanhenemme, kuolemme. Jos saamme lapsia, osa meistä jää elämään heissä, ja jos emme, meistä tulee multaa ja muutumme osaksi maapallon elämän kiertokulkua matojen ruokana. Sitten jatkoimme toisen ison kysymyksen pariin: "Miltä kuoleminen tuntuu?" Vastasin, että se on kuin sammuttaisi sähköt - sitten ei tunnu enää miltään. Aivomme sammuvat kuin pelilaite, josta loppuu virta (tämä oli luonnollinen selitys pelihullulle :D), jonka jälkeen meitä ei enää ole. Muistelimme vanhoja isomummoja, joista yhden poika vielä muistikin. Pohdimme ihmisten vanhenemista ja pieni mustan huumorin pilke silmässään poika totesi, ettei voi ainakaan vielä kuolla, kun on joku Fortniten tapahtuma edessä. Tämän yhdeksänvuotiaan mielestä koko ihmiskunta tosin joutaisi kadota kertarysäyksellä - voisimme muuttua kuulemma kaikki kissoiksi.

Kuolemaa tulee kyllä harvoin ajateltua. Jätän sen suosiolla vanhoille ja masentuneille. Elämään kuuluu murhe, ikävä ja tuska samaan tapaan kuin ilo, tyytyväisyys ja onni. Ne loppuvat kuoleman tullen, mutta elämä on elämisen arvoista, kunhan se ei ole pelkkää kärsimystä. Elämä itsessään ei ole minkään arvoista, ellemme kunnioita sitä, ja saa omaan elämämme kunnioitusta muilta. Toisaalta luonnossa elämän kiertokulkuun kuuluu myös tappaminen, elämän riistäminen toiselta, jotta itse voisi elää. Ihmiset ovat jalostaneet tämän pidemmälle ja voivat valita myös elämän kunnioittamisen filosofiana, jota koittaa tavoitella myös tekojen kautta. Meidän ei ole esimerkiksi pakko tappaa eläimiä elääksemme, vaikka suurin osa ihmisistä sen vähintäänkin hiljaisesti hyväksyy. Epäsuorasti osallistun toki samaan eläinten teolliseen tappamiseen ja hyötykäyttöön juodessani kahvikermaa sekä syödessäni juustoa ja kananmunia, vaikka eläinten lihaa en syökään. Olen itsekin tappanut tänä kesänä varmaan lukemattomia pieneläimiä, joita en edes näe sekä yhden kärpäsen, joka häiritsi yöuniani. Sen sijaan ampiaiset olen jättänyt rauhaan ja hätistänyt ulos, koska ne etsivät vain ravintoa, enkä ole heiltä sitä halunnut estää. Ilman ampiaisia ja muita pölyttäjiä elämän edellytykset luonnossakin häiriintyisivät. En minä niitä tietenkään voi pelastaa, mutta kyse on asenteesta. Tosin, jos ampiainen pistäisi minua tai hyökkäisi uhkaavasti, löisin sen todennäköisesti kuoliaaksi, joten missä menee raja elämänkunnioituksen ja tappamisen välillä? Niin, oman perseen kohdalla.

Palatakseni vielä siihen ensimmäiseen tarkoitusta etsivään kysymykseen, mitä tällä elämällä pitäisi tehdä? Tavoittelemme tyytyväisyyttä, hyvää oloa ja jatkuvaa onnellisuutta, vaikka tietenkään se ei ole mahdollista. Saatamme myös joskus nauttia ikävästä, surkeudesta ja surusta, mutta väittäisin, että suurimmalla osalla elämän tarkoitus on Eppujen sanoin murheen karkoitus. Tämä möykky, murhe, tai outo haikeus, pyritään karkoittamaan juhlien, erinäisiä herkkuja tai nautintoaineita sisuksiin imien, rääkkäämällä ruumista synnyttämään hyviä hormoneita ja tekemällä asioita, jotka kiihdyttävät, viihdyttävät, tyydyttävät ja rauhoittavat. Entäs sitten, kun elämänkokemus karttuu ja muistot joko hellivät mieltä tai kummittelevat loputtomiin? Mennyttä ei pääse pakoon, mutta elämiseen kuuluu sen hyväksyminen, että tapahtuu sekä hyvää että pahaa, mutta elämä on vain tässä ja nyt, sekä edessäpäin. Kliseisesti pitäisi kuitenkin siis "tarttua hetkeen", eikä se ole väärin, mutta eihän niinkään voi aina elää. Elämää rajoittavat velvollisuudet, vastuut ja suoranaiset pakot, mutta toisaalta ne myös ohjailevat meitä tekemään valintoja, joiden avulla voimme elää tyydyttävää elämää. Joskus on aika repäistä, mutta useimmiten aika on pysähtyä ja miettiä, ennenkuin tekee tyhmyyksiä, joita saa myöhemmin katua. Toisaalta, hyvää saa levittää, rakkautta antaa ja nautintoa jakaa, kunhan sen tekee kunnioittaen toisia - ja itseään.

Kaipaus

Kaipaan kosketusta, joka hivelee sielua.
Kaipaan tuoksua, joka hurmaa.
Kaipaan katsetta, joka vangitsee.
Kaipaan ihoa, jolla viipyä.
Kaipaan lähelle, josta ei halua pois.

Kaipaan rauhaa ja tilaa, jossa vastaan vain itselleni.
Kaipaan vapautta lähteä, liikkua ja palata, kun siltä tuntuu.
Kaipaan nuoruuden jaksamista ja toipumiskykyä.
Kaipaan menneitä mahdollisuuksia ja hetkiä, jolloin olisin voinut valita toisin.
Kaipaan tunnetta, että minulta ei puutu mitään.

Kaipaan vaikeuksia, joista noustuani tunnen äärimmäistä helpotusta.
Kaipaan väsymystä, jonka jälkeen uni on parasta, mitä voi toivoa.
Kaipaan kylläisyyttä, jonka jälkeen unohdan hetkeksi ulkoiset puutteeni.
Kaipaan tyydytystä, jonka hetkellä ei tarvitse ajatella mitään.
Kaipaan kauneutta, yhteyttä, naurua, rauhaa ja kaikkia näitä yhtä aikaa.

Kaipaan kaikenlaista, mutta minulla on jo paljon.
Kaipaan mahdottomia, mutta se ei ole muilta pois.
Kaipaan asioita, joihin en välttämättä voi vaikuttaa.
Kaipaan ihmisiä, joihin en saa yhteyttä.
Kaipaan turhaankin, koska joskus kaipuu on vain ohimenevä tunne...

Kohtaamisia

Erakkokin kohtaa ihmisiä, kun ottaa itseään niskasta ja lähtee ihmisten ilmoille. Kesä tuntuu aktivoineen tätäkin koneen ääressä istuvaa perhekeskeistä hemmoa, jonka elämänpiiri liikkuu yleensä työpaikan ja kodin välillä. Ex temporena lähdin tänä vuonna jopa festareille! Onhan minua kutsuttu mukaan milloin minnekin, muun muassa rakas ystäväni Kimmo kutsui vaihtoehtoisesti Pori Jazziin tai Latviaan, jossa nyt sitten tällä hetkellä on toisen böhémin kanssa festaroimassa Nick Caven perässä ja vähän muutenkin. Itse sen sijaan lähdin kesä-heinäkuun vaihteessa Puolangalle, jossa järjestettiin Lankafest jo yhdeksännen kerran ja edelleen rock/heavy-henkisenä tapahtumana. Pakkasin mukaan teltan ja lähdin avoimin mielin matkaan. Camping-alueella vaikutti olevan oma rento ilmapiirinsä, mutta vähän huonoillakin ohjeilla sain tungettua auton ja teltan pellon reunaan. Naapureita morjestettiin, mutta pysyttelin pääasiassa omissa oloissani, koska no, mitenkäs erakko nyt yhtäkkiä karvoistaan eroon pääsisi. Ehkä leikkaamalla, mutta maybe you know what I mean :D

Festareille lampsittuani totesin, että täällähän on varsin mukavanoloinen ilmapiiri. Festari järjestettiin keskellä Puolankaa, ilmeisesti torilla tai vastaavalla, ja porukassa oli varsin paljon iäkkäämpää väkeä – ehkä nuoriso olikin ennemmin samaan aikaan järjestetyssä Provinssissa tai Tuskassa. Ekana soitti Pelle Miljoona United, joka oli tietysti wanhalle fanille kova. Keikan aikana erakko sai seuraa, kun Gentlemens Club -kamu Manne alkoi koputella olkapäätä. Hänen ja vaimonsa Marin kanssa sitten oltiinkin illan mittaan paljon yhdessä, mikä oli tosi mukavaa. Eihän me mitään sydänystäviä Mannen kanssa olla ja kaveruuskin on clubitapaamisten myötä tullutta yhteistoimintaa, mutta oli ilo huomata, että kelpaan yhä seuramieheksi :D Jotenkin tuntui hirveän hellyttävältä, että kun olen lempinimeltäni Jarkko Senior (toinen clubin Jarkko sitten tietysti Junior), niin kun Manne lähti käymään välillä jossain, niin Mari jäi hengailemaan seuraani väkijoukossa ja tuntui, että olin vähän niinkuin tukena ja turvana, niinku joku isoveli. Mukavata.

Huvittavinta festaroinnissa oli ehkä miesten ”pissatornit”, joissa siis jokaisella oli semmoisen tornin ympärillä oma kusilaari, mutta tyypit näkivät toisensa lähietäisyydeltä ja jutteluksihan se aina meni. Joku tokaisi yhdessä välissä, että ”saa puhua, vasta kun alkaa pissa tulla”, muuten ei kuulemma tule :D Mukavia hemmoja.

Vanhaan heilaankin sitten törmäsin ja juttelu jatkui siitä, mihin oli jäänyt vuosia sitten. Niin se vaan ihmiset ja yhteydet jäävät taakse, kun suhde loppuu, mutta kiva oli kerrata tapahtumia ja hengata hänenkin kanssaan. Festari-illan päätteeksi näin häntä uudestaan, kun etsittiin baaria, joka olisi vielä auki, mutta kun ensimmäinen meni kiinni nenän edestä, niin porukat hälveni paikalta luovuttaen siltä illalta/yöltä. Alkoipa siinä sitten ihan kunnon nujakkakin vieressä ja ex-heilan sisko ryntäsi välienselvittelijäksi, jonka jälkeen tämän veljen ja sukulaispoikien piti käydä häntä repimässä pois tilanteesta, ettei saa itsekin osumaa. Melekosta rytinää. Taskulämmintä kaljaa löytyi sen jälkeen vielä yhden kaupan perältä ja sainpa kyydin leirintäalueellekin ensin palelemaan, sitten hikoilemaan. Leirintäalue raikasi, mutta erakko ei enää jaksanut lähteä uusia tuttavuuksia tekemään.

Festariannista on pakko mainita vielä Stam1na, joka olikin Pellen lisäksi ainoa bändi, jonka edes tunnistin illan annista. Loistava, räyhäkäs veto, jossa oli roppakaupalla tilannehuumoriakin mukana, mm. kaljatelttalaiset sai paljon hauskoja kommentteja ja juoksipa Hyrde ja Kaikka keikan loppupuolella lavalta itsekin kaljateltalle käväsemään kesken soiton. On ne velikultia. Olin lähes eturivissä (mosh pit riehui vähän taaempana) ja oli hauskaa seurata lavan edustan kolmea nuorta tyttöä, joilla jokaisella oli erivärinen pitkä tukka, joka heilui biisien tahdissa koko keikan ajan. Vieressäni seisoneet nuoret naiset lauloivat koko keikan mukana ja sekin tarttui, joten yritin tapailla sanoja, mitä nyt muistin. Uusi biisi ”Elämänlanka” oli tietysti parhaiten muistissa ja huusin mukana. Olipa nastaa. Wanhus ei kuitenkaan jaksanut enää toista päivää ja päätin lähteä kotiin huonosti nukutun yön jälkeen. Manne lähetteli vielä viestiä päivällä ja kutsui uudestaan hengailuseuraksi, mutta ehkä sitten ensi vuonna uudestaan :)

Onpahan tuota toki muitakin kohtaamisia ollut ja missäpä muualla kuin baareissa. Kotona juopottelu ei ole kesän juttu - eikä kyllä minkään muunkaan vuodenajan – joten sosiaalisuuden nimissä olen käynyt sitten kaupungilla. Vaimon kanssa on sovittu parisuhteen aakkoset siten, että kumpikin menee, missä lystää, mutta perhe-elämä tietysti pysyy kotona tutuissa ja turvallisissa kuvioissa lastenkin vuoksi. Perinteistä avioliittoelämää meillä ei kuitenkaan ole, mutta eipä siinä mitään uutta ole, vaikka kaikkea ei ole maailmalle aiempina vuosina huudettukaan. Erojen ja sopujen ja uudelleen naimisiin menemisten taustalla on elämänkumppanuus, jonka myötä olemme toisiamme tukeneet ja lapsiamme koittaneet parhaamme mukaan kaitsea omien rajoitteidemme sallimissa puitteissa. Se siitä, ja sitten muihin kevään/kesän kohtaamisiin.

Baariheiloja on aina joskus ollut, mutta ne yleensä häviävät samaa matkaa humalan kanssa. Tuossa keväällä tuli jonkun pörröpään kanssa tanssittua vähän dirty dancingia tanssilattialla, mutta taisi tulla vähän paha olo (molemmilla) ja poistuttiin molemmat omiin suuntiimme, eikä kyseisen naishenkilön puheesta kyllä muutenkaan saanut mitään selvää :D

Vähän aikaa sitten kohtasin töistä tutun, mutta onneksi ei liian tutun (ts. ettei tartte kohdata liian usein) naisen, joka on minua reilusti vanhempi (ei sillä, että olisin ikärasisti) ja hieman myös asenteiltaan huonosti minulle soveltuva immeinen edes baariheilaksi :D Sain siinä läheisessä juttutuokiossamme mm. tutustua hänen armeijaa käyvään poikaansa ja kuulla kuinka tämän isä oli idioottisivari (en sit tiiä, miten se sivarius liittyi siihen, että oli kuulemma ollut hakkaava idiootti) ja sotaveteraaneistakin vuodatettiin kyllästymiseen asti. Kuulemma elämäni on perseestä ja hän voi ottaa minut hoiviinsa ja pitää hyvänä, mutta homokorvikset pitää ainakin ottaa pois! Kivaa oli tietty saada huomiota, mutta päätin jättää tämän jutun suosiolla tähän iltaan.

Joku nuorempikin flikka näytti vähän yhdellä terassilla istuessamme minusta ensin kiinnostuvan, mutta kun en tuntenut hänen suosikkibändiään (itse asiassa se oli kuitenkin jo melkein 20 vuotta vanha bändi, mutta vitustako sitä kaikkia tietää :D) tai osannut alkaa namedroppailemaan suosikkibändejäni, koska niitä on miljoona – minähän elän niin vahvasti Spotify-aikaa ja olen muutenkin tämmönen ”hiteille” perso hemmo, joka tekee kokoelmaa toisen perään, niin vastaukseksi ei kelvannut, että kuuntelen todella paljon erilaista musiikkia ja suosikkeja on vaikka kuinka paljon. Taisin myös todeta tyttöparan herättelemiseksi, että ”olen niin vanha, että ei näitä kaikkia nykymusiikin nimiä ehdi seuraamaan, kun vanhoissakin bändeissä on niin paljon seurattavaa”. Eipä näkynyt tyttöä sen jälkeen enää kovin pitkään, huomasi varmaan, että tuo on joku faijan ikänen patu.

Tapasinpa sitten ikäisenikin naisen tässä ja jutustelimme ja mietimme hänen miespuolisen ystävänsä kanssa ihmissuhteiden vaikeutta, rakkauden iloa ja tuskaa, rakkauden rajoja tai rajattomuutta ja kaikenlaista muuta sössönsössöä. Koska sitähän se monesti on, kun baarissa tapaa jonkun ja alkaa olla jo ilta pitkällä, että tiedostaako sitä monikaan enää siinä vaiheessa, mitä tapahtuu, kenen kanssa ja onko huominenkin olemassa. Ranskan futisvoiton kunniaksi baariloin epätavallisesti sunnuntai-iltana ja onnistuin houkuttelemaan Gents-Vellunkin useammalle kaljalle (ehkä liian usealle, hänellä kun oli tulossa vaimon perhe seuraavana päivänä vierailulle Iranista asti), mutta hauskaa oli mm. Vellun poliittisia analyysejä kuunnellessa. Sitten illan jo kääntyessä maanantain puolelle (pikkupojat oli mummolassa, en minä muuten ois mihinkään lähtenyt...) huomasin hauskannäköisen tai sanotaan värikkään naisihmisen liikkuvan terasseilta toiselle ja menin sitten hänen perässään myös Gröniin. Siellä silmäpelin jälkeen teimme lähempää tuttavuutta, jonka jälkeen olimmekin rantapuistossa juttelemassa kolmestaan (sen miespuolisen ystävän kanssa) ja aamuun astihan siinä meni. Poikkeuksellista tässä oli vain se, että vaihdoimme puhelinnumeroita, koska no, voisihan sitä tehdä tuttavuutta ehkä toistekin? No, en minä siitä miehestä ollut kiinnostunut, mutta naisesta. Mukava kohtaaminen. Mielenkiintoinen, monisyinen, kovia kokenut ihminen, jonka kanssa on juttua jo jatkettukin.

Erakon viikonloppu taas käsillä. Lapset lähtivät viettämään tukiperheviikonloppua. Esikoinen tosin paukki äsken sisään kaveriensa kanssa. ”Haittaako iskä, kun tulimme häiritsemään sun rauhaa?” No, ei haittaa. Ja ehkä se erakkouskin on suhteellista; Kaikkihan me tarvitsemme toisia ihmisiä – ja elämää rikastuttavia kohtaamisia.

Ajatuksenvirtaa tänä perjantaina

Kuten otsikosta ja edellisestä postauksestani ehkä voitte huomata, on ajankohtaisuus minulle tärkeä teema. Elän aina tätä päivää. Harva asia saa minua miettimään tulevaa ja olen sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi elää odottaen tulevaa. Toki se voi myös toimia motivaattorina, jos esimerkiksi tekee töitä saavuttaakseen jonkun päämäärän tai jos kerää rahaa johonkin itselle tärkeään asiaan. Muuten tulevaisuudessa eläminen on kuitenkin petollista: Harva asia tuntuu sitten kuitenkaan niin ihanalta, kun se odotettu asia lopulta on tässä ja nyt. Silti tai siitä huolimatta unelmointi on sallittua ja erittäin tärkeä osa elämää. En nyt tiedä unelmoinnista, mutta odotan mielenkiinnolla tulevia futiksen MM-kisoja, koska ne ovat aina parasta viihdettä, mitä voi olla, ja lisäksi odotan syksyistä 90v-matkaa rakkaan ystäväni Kimmon kanssa. Futis toimii aina, mutta syksyisen Tampereen valloituksen suhteen voi käydä miten vaan. Uskon ja toivon sen kuitenkin toimivan katalyyttinä tulevaisuuteen, uusiin matkoihin ja elämyksiin sekä ystävyytemme kertausharjoitukset (sallinette tämän kielikuvan, vaikka olemmekin molemmat siviilipalvelusrekisterissä, vaikka itse heikkona miehenä armeijan kerkesin käydäkin).

Tykkään rikos- ja poliisisarjoista, tykkään dramaattisesta ja väkivaltaisesta viihteestä. Ihannoin joskus sankareita, jotka pistävät pahikset nippuun ja koen itsekin väkivaltaisia tunteita, mietin vetäväni jotain turpaan ja suojelevani perhettäni. Haistattelen mielessäni ja näytän keskisormea salaa toisille ja itselleni peilin kautta. Kuuntelen hc-punk-biisiä ja laulan mukana haistatellen vittua. Tähän liittyen voisi todeta, että eniten vituttaa kaikki, mutta toisaalta tuo on vaan purkautumiskanava ja punk on oikea väylä purkaa nuo(kin) tunteensa.

Satunnaisista vihanpuuskistani huolimatta Rakastan ja kunnioitan monia ihmisiä ja olen pro-feministi; Epätasa-arvo ja naisten kohtelu vituttaa. Itsekin kyllä kauniita naisia katselen sillä silmällä, mutta kohtelias hymy ei varmasti heille pahaa tee. Toivottavasti. Olen myös elänyt mielestäni hyvän elämän sen suhteen, että olen kohdellut naisia hyvin, siinä missä kaikkia muitakin. Kännissä olen varmasti ollut ääliö, mutta onneksi en ole koskaan tietääkseni tehnyt mitään peruuttamatonta vahinkoa kenellekään, sellaisen kanssa olisi todella vaikeata elää.

Olen väkivaltaisista mietteistäni huolimatta pääasiassa rauhan mies. Vanhemmiten olen kuitenkin tajunnut, että jotta säilyttäisi itsekunnioituksensa ja/tai koskemattomuuden tai puolustaessaan periaatteitaan, läheisiään tai itseään, voi joutua käyttämään väkivaltaa ja se on ok. Erotan sen valtioiden itsemääräämisoikeudesta ja sotien muodossa tapahtuvasta väkivallasta, mutta en enää tuomitse väkivaltaa, jos olen koskaan tuominnutkaan. Väkivaltakoneistot ja maskuliininen uho ovat perseestä, mutta väkivalta on joskus - valitettavasti - välttämätöntä.

Väkivalta itseä kohtaan voi joskus olla surullista ulkopuolisten silmissä. Tänään uutisissa oli ruoan ja juoman maailmanlaajuisen sanansaattajan Anthony Bourdainin kuolemasta kertova uutinen. Ruoan ja juoman maailmankuulu rakastaja sai tarpeekseen elämästä 61-vuotiaana Pariisissa ja tappoi itsensä. Mitäpä siihen sanoisi muuta kuin että jokaisella on oikeus elää tai kuolla, oman elämänsä puitteissa, muita vahingoittamatta. Itsemurha on kuitenkin myös julma tapa lähteä. Se jättää läheiset ja ystävät sellaiseen tilaan, että he miettivät, mitä olisivat voineet tehdä, sanoa. Miten olisi voinut auttaa, vaikuttaa...mutta mitään ei ole tehtävissä, koska loppu on loppu. Kevyet mullat. Ruokaa ja juomaa nauttineena nostan maljan makujen ruhtinaalle!

Jostain syystä nämäkin mietteet johtavat vaan siihen, että ajattelen perhettäni, rakkaita lapsiani, pikkuepeleitä, poikiani, tytärtäni. He ovat minulle tärkeintä elämässä. Elämässä, jota elän päivä ja hetki kerrallaan, välillä hedonistisesti, usein vain pyrkien harmoniaan. Olen monesti pettynyt itseeni itsehillinnän suhteen, mutta tavattoman onnellinen hetkissä, joissa näen lapsieni ilon tai oman hyvän olon. Elämä ei ole sysipaskaa, siinä on hetkensä :D

Ajankohtainen arkinen

Hyvää iltaa Ajankohtaisesta arkisesta! Tänään aiheina muun muassa Lapsiperheen arki, jossa lyhyt katsaus lapsikatraan kehittymiseen sekä isän keskivartalon rakennukseen. Penkkiurheiluakin on käytävä läpi, koska onhan taas Futiskesävuosi. Ajankohtaisen arkisen Viihdenurkkauksessa käydään läpi pääasiassa tv-sarjoja sekä piipahdetaan musiikkimaailman ilmiöiden äärellä.

selfie Kopsalan portailta 5 viikkoa sitten

Niin se vaan on, että elämän etenemisen huomaa lapsista. Ja vähän vanhuksistakin, mutta ei niin selkeästi. Jonkin verran sen huomaa kyllä peilistäkin ja siitä, että kun töissä könyän (jo 15:ttä vuotta KAKS:lla :o) pöytien alla koneiden kimpussa, niin kumpu tulee välillä ikävästi eteen, mutta ei kait siinä, niin kauan ku keho taipuu ja liikun mielelläni (ainakin töissä), niin ei ole mitään hätää.

M15V on pian suorittanut oppivelvollisuutensa ja nauttii tällä hetkellä elämästä Ródoksella, luokkaretken merkeissä. Ehkä ne kaikki leivotut kakut (ja minun tiskaamat leivontakamat), sukat ja herkut eivät menneet hukkaan, ehkä matkailu avartaa? Vaihdettuani viestejä poijan kanssa totesin, että on se vaan fiksu poika. Kliseinen ”pojasta polvi paranee” on jälleen huulilla. Sitä voi tietysti mitata monella mittarilla, mutta näen jo nyt, että ainakin fiksuudessa, elämänarvoissa ja toisten ihmisten huomioonottamisessa poikani on ikäisekseen hyvällä tiellä.

V12V käy edelleen viikottain luonamme ja se katkaisee mukavasti arjen aherruksen. Teen tuolloin lyhyemmän työpäivän ja käymme tyttären kanssa läpi viikon tapahtumat, vietämme ukin ja mummun ansiosta piirakkapäivää, pysymme yhteyksissä. Tottakai se on erilaista kuin poikain kanssa, kun tytärtä näkee vain kerran viikossa, mutta siinäkin ajassa ehdimme yleensä kuroa umpeen elämänmenoa ja pysymme läheisinä. Meille on muodostunut hyvät arkiset rutiinit myös keskiviikoille, joten mitään "erikoista" ei tarvitse yrittää tehdä, vaan ollaan vaan ja öllötellään.

K11V on musamies, videomies ja asioiden suunnittelua harrastava äänimies. On upeata seurata poikasta, kun tämä innostuu suunnittelemaan peleissä kenttiä, erilaisia värkkejä ja rakennuksia. Iltaisin sängyssä jatkuu monesti piirtämällä omanlaisensa suunnittelusessiot. Ja aina kuulokkeissa soi musiikki. Välillä huolettaa tämän visionäärin puolesta, kun jämähdys sohvalle makaamaan on houkuttelevampaa kuin mikään muu tekeminen, mutta aina sieltä on noustu.

A9V on pieni ja pippurinen oman tiensä kulkija, joka tunnistaa ja tarvitsee asiat, jotka antavat elämään tarvittua järjestystä. Tietyt ruoat, juomat ja joka-aamuinen peiton särmäys reunoja myöten antavat järjestystä kaaokseen. Koulu sujuu hyvin, koska se on järjestynyttä toimintaa. Pelit ja videot vievät elämässä suurimman mielenkiinnon, mutta lukeminenkin maistuu, varsinkin kiinnostava sellainen. Kaikki mitä poika saa itse valita, rules ok. Se pätee niin ihmisiin kuin kiinnostuksen kohteisiinkin.

--

Kesäkuussa tulee 10 vuotta täyteen Travian-”uraa”, jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Harva peli kuitenkaan on vienyt minua samalla lailla - tai no, ei mikään. Ultima 4:sta pelasin aikoinaan aktiivisesti ehkä vuoden, Football Manageria ja Piratesia ehkä kaksi, samoin Championship Manageria ja 2:sta. Mutta kymmentä vuotta en ole pelannut aktiivisesti mitään muuta kuin Traviania.

Travian fi2 -servun tili "pakananyrkki"

Kuuluisat viimeiset ajatuksenihan olivat ”löysin kivan strategiapelin, jota voi pelata 15 minuuttia päivässä”. Huutonaurua! Olen pelannut Traviania ehkä keskimäärin kaksi tuntia päivässä viimeiset kymmenen vuotta, miinustettuna puolen vuoden tauko pelistä parin ekan vuoden jälkeen sekä kaikki päivät, jolloin olen ollut humalassa tai krapulassa. Niitäkin on kyl liikaa, d’oh. Joinain päivinä Travianiin on mennyt 10 tuntia, joinain ehkä oikeasti se 15 minuuttia, mutta koko ajanhan tuommoinen 24/7 peli mukana kulkee. Kännykkäversiota ei Travian ”Legendsistä” (on siitä uudempikin graafisempi versio olemassa, mutta ketä kiinnostaa) edelleenkään ole ja jos en pääsisi läppärin tai pöytäkoneen ääreen, niin siihenpä se peliura sitten loppuisi. Toistaiseksi en ole joutunut/päässyt eroon em. laitteista, joten pelit jatkuvat. Parhaimmillaan olen pelannut neljää servua yhtä aikaa lähes tosissani, tällä hetkellä kahta. Tosissani en tosin pelaa enää ollenkaan, koska ei huvita. Liian raskasta, ei huvien pitäisi olla raskaita, vaan hauskaa ajanvietettä. Travian on pääsääntöisesti pitkäpiimäistä tylsääkin tylsempää nakuttelua, mutta juju onkin yhteisöissä, jotka netissä touhottavat niin pelistä kuin muustakin elämästä sen ympärillä. Olen saanut Travissa ystäviä (mm. rakas ystäväni Guine) ja vihamiehiä (jos jotakuta joskus pitäis vetää turpaan, niin vetäisin Kekkkosta, ärrimurr!) sekä joukot kavereita ja satunnaisia seuramiehiä ja –naisia. Vähän niin kuin elämässä yleensä, on monet kaverit jääneet taakse ja niitä sit muistellaan kaiholla, mutta elämä etenee ja vaikka ”ennen oli kaikki paremmin”, niin on mielestäni parempi elää edelleenkin vain tätä päivää. Jos jokin Travianin peluussa kaduttaa niin se, että olen tunkenut saksalaisille pelintekijöille kuukausittain rahaa jo sen kymmenen vuotta. Eihän Travi toki kallein harrastukseni ole, siitä on kalja pitänyt huolen (sic).


--

Musiikkipuolella elän Spotify-aikaa, joka perustuu soittolistoihin – kokonaisia levyjä tulee kuunneltua harvemmin. Yhden levyn (Maanalaiset) tilasin kannatussyistä (vaikka sekin on Spotifyssä), mutta muuten olen sen varassa, mitä löydän netistä ja Spotifystä. Soittolistoja on monta aihepiirien mukaan, mutta ”hittikokoelmani” Jarkon koottuja sisältää tällä hetkellä n. 1200 biisiä ja siihen tulee viikottain 0-10 biisiä - välillä ei pitkään aikaan mitään, sitten useampia kerralla. Kuuntelen kokoelmia yleensä viimeisimmästä lisäyksestä alkaen, joskus artistijärjestyksessä, joskus satunnaisella. Viime aikojen ”hitit” ovat olleet poikkeuksellisen rankkoja, koska monesti listalle valuu sekalaista poppia, rokkia, räppiä, edm:ää ja milloin mitäkin. Viime aikojen lisäyksiin kuuluu kuitenkin kolme raskaampaa vetoa: Stam1nan ”Elämänlanka”, Maj Karman ”Osa minusta kuolee” ja jo mainitun Maanalaisten ”Paska”. Tykkään siis punk-/räyhähenkisestä rokista, jossa on jotain, mikä minua ”koskettaa”. Joskus se koskettaa sydäntä, joskus sielua ja joskus vaan lauluhermoa, satunnaisesti myös nauratus- tai ajatushermoja.

Stam1nalla on minulle erityinen historiallinen merkitys, koska löysin bändin keväällä 2005, joka oli vaikea vuosi ihmissuhdesotkuineen. En ole todellakaan jaksanut innostua kaikesta bändin tekemisestä, vaikka olenkin iloinen, että heidän jo 1996 alkanut taipaleensa on jatkunut ja jatkuu upean tekemisen merkeissä. Syksyllä ilmestyvän levyn sinkkuraita ”Elämänlanka” julkaistiin siis vähän aikaa sitten ja siinä on mielestäni jotain menneisyyden kaikuja, haikeata elämän filosofointia, sukupolvien välistä fiilistelyä ja huikea ”Matkaan!” –huudahdus, joka tarttuu mieleen ja soi sieluun. Odotan levyä innolla.

Stam1na

Maj Karma ei ole itselleni kolahtanut aiemmin juuri ollenkaan, tosin en mene sanomaan muuta aiheesta, koska en siis ole bändiä koskaan aktiivisesti kuunnellut. Ainoat suosikkilistallani olevat biisit ovat Herra Ylppö & Ystävät –kokoonpanon ”Riisu siipesi” ja ”Horros”, ja onhan Herra Ylpön ääni hyvinkin tunnistettava ja jossain määrin maaginen (vaikkei ihan kasarityyliin ts. Alangot). Nyt kuitenkin Herra Ylpön emobändi (sic) Maj Karman kappale, joka on niin hienolla tavalla itseironinen ja hauska, että ei voi kuin nauttia koko ajan. Biisi alkaa jyräävän hevahtavalla riffillä ja tällaiselle angstisuudessaan aika ajoin rypevälle sympaattisuudessaan mielenräjäyttävällä tokaisulla ”Miksi mikään ei kiinnosta? Miksi mikään ei kiinnosta?” Eikä paljon jäädä jälkeen jatkossakaan: ”Osa minusta kuolee toisten seurassa. Osa minusta kuolee paskanjauhantaan.” Legendaarista. Erakon anthem on syntynyt!

”Paska” ei häviä paljoa edellisille. Sairaan kova bassoriffi ja punkkiin sopivat sanat. Kaunis pohjola on yltä päältä paskassa ja paskaa valuu ”sun suustas, kun sä avaat sen”. Jotta tulevaisuusvisiokin olisi täytetty, niin ”ei täällä ole kukaan siivoamassa sun jälkiäsi, eikä tosiaankaan pyyhkimässä sun persettäsi.” Välillä alatyyli on vaan pakko, ja punkkiin jos johonkin se sopii kuin nappi otsaan. Kovaa paskaa.

Bubbling under: Saatanallisten Vain elämää –sessioiden Terhi Kokkos –veisut ”Amen” ja ”Sirpa” nyt vaan ovat mahtavia vetoja. Nyt meni katu-uskottavuus, mutta onneksi sitä ei ollut ennestäänkään :D Lisäksi tanssijalkaa vipattaa sheitanasti modernin elektronisen musiikin parhaimmille Ranska-viboille (Daft Punk, Sébastien Tellier yms) ja koko historialleen kumartava britti-elektron isoisäkaksikko Orbital, jonka ”Tiny Foldable Cities” on parasta Orbitalia vuosikausiin. Erikoismaininta täytyy antaa aavikkobluesin kruunaamattomalle kuninkaalle Bombinolle, jonka ”Imuhar” on soinut mun päässä varmaan kuukauden, aika ajoin. Mitään en tajua jutuista, mutta väittäisin, että tunnelma välittyy!

--

Televisiokatsauksen vuoro. Oikeastihan en katso ”televisiota” juuri ollenkaan. Menneitä jääkiekon MM-kisoja oli pakko tiirata vähän töllöstä, kun oikeasti se striimaus ei sovi näemmä mainostelevision agendaan. Eipä siinä, menettävät paljon potentiaalisia katsojia nuoressa nettinatiivien kansassa, josta monet eivät edes omista tv-vastaanotinta, mut omapahan on häpeänsä. TV-katsauksessa käyn siis läpi viime aikojen parhaita ”TV-sarjoja”, joka sanana jäänee myös Suomessa ajan kanssa historiaan, kunhan striimaus-palveluiden sarjat valtaavat loputkin kotitaloudet. Tulevaisuudessa kaikki tulee siirtymään nettiin, kunhan se toimii kaikkialla yhtä nopeasti kuin TV antennin kautta nykyään.

Bosch on kodinkonemerkki, mutta myös yksi viime vuosien parhaimmista poliisisarjoista. Hieronymos ”Harry” Bosch on Los Angelesin poliisin henkirikosyksikön etsivä, jonka elämää seurataan sarjassa pääasiassa työn, mutta myös perheen kautta. Harry Bosch on Michael Connellyn luomus. Connelly on entinen toimittaja ja vuodesta 1993 kirjoja – lähinnä Harry Boschin tarinaa – tehtaillut (rikos-/dekkari-)kirjailija. Bosch-kirjoja on ilmestynyt vuodesta 1993 alkaen 17, jonka lisäksi Harry Bosch on esiintynyt myös neljässä muussa Connellyn rikosromaanissa yhtenä henkilöistä. En ole lukenut yhtään Connellyn romaania, mutta Bosch-sarjan ensimmäiset neljä kautta ahmittuani voi olla, että tulevaisuudessa tulen niitä lukemaan. Vitoskauden pitäisi ilmestyä ensi vuonna.

Hieronymos "Harry" Bosch

Mikä Boschissa sitten kolisi meikäläisen ”sarjahermoon”? Noh, Titus Welliver on ensinnäkin kerrassaan loistava pääroolissa. Miestä on saattanut nähdä sivurooleissa vaikkapa Sons of Anarchyssa, mutta nyt pääroolissa hän vetää koko sarjan läpi vaikeasti tunteitaan näyttävänä, lapsuuden traumojaan yhä läpikäyvänä kivenkovana soturina. Boschin menneisyydestä kerrotaan pikku hiljaa enemmän: Hänen äitinsä on ollut prostituoitu, hänen äitinsä on murhattu hänen ollessaan teini-iässä, aikuisena hän on käynyt kolme kertaa sodassa (Irak, Afganistan x 2). Hän on eronnut ja tytär on juuri muuttanut kolmen vuoden Hong Kongissa asumisen jälkeen lähelle, Las Vegasiin, äitinsä, Boschin ex-vaimon ja tämän uuden miehen kanssa. Bosch rakastaa työn vastapainona jazzia - ja tytärtään (sekä selvästi myös ex-vaimoaan). Hän alkaa sarjan edetessä rakentaa uudestaan suhdetta jo teini-ikään ehtineeseen tyttäreensä ja se antaa – varsinkin itselleni, kerran viikossa omaa tytärtäni tapaavalle isälle – isosti kosketuspintaa Harry Boschin sielunmaisemaan. Toisaalta hänen elämässään on vain työ, mutta toisaalta tytär tulee sarjan edetessä koko ajan enemmän mukaan kuvioihin ja laajentaa Boschin tunneskaalaa. Jos Titus Welliver tuo jotain rooliin, niin se on valtava karisma, joka välittyy hänestä koko ajan, vaikka mies ei näyttäisikään isosti ulospäin tunteitaan. 

Pikku hiljaa Harry Bosch kietoo pikkusormensa ympärille ja sarja on ahmittava nopeasti. Tytär, ex-vaimo, työpari (myös hyvin karismaattinen Jamie Hector, roolinimi Jerry Edgar) ja LAPD Homicide -osaston muu väki alkaa myös koko ajan tulla sarjan edetessä enemmän tutuksi ja vaikka sinänsä sarjassa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, niin jollain tavoin löysin itse siitä samanlaista ”syvempää”, mieleenpainuvaa ja siellä pysyvää draamaa kuten vaikkapa aikoinaan NYPD Blue -sarjan Andy Sipowiczin ja hänen syvästi inhimillisen kamppailunsa kanssa. Siinä missä Sipowicz kamppaili inhorealistisessa New Yorkin rikosmaailmassa oman menneisyytensä, alkoholismin, väkivallan ja oppimiensa ennakkoasenteiden kanssa, Boschin kamppailu tapahtuu aurinkoisessa Losissa ja eniten hänen omassa mielessään. Siinä missä Sipowiczin tarinaa oli aika ajoin todella vaikeata seurata rujon ja raa'an realismin potkiessa päähän, on Boschin tarina erilaisella tapaa kiehtova, mutta mielestäni yhtä lailla koskettava. Dennis Franz on ehkä kaikkien aikojen näyttelijä, mitä poliisirooleihin tulee, mutta Titus Welliverin Harry Boschissa on jotain varauksettoman hienoa ”Hollywoodia”, jota vain rakastaa. Ei sillä, etteikö Andyllekin nostaisi hattua, mutta jää nähtäväksi, pystynkö koskaan katsomaan NYPD Blueta uudestaan - sen verran kova ja kylmä maailma sen ympärillä pyöri.

Sota-aiheinen 10-osainen The Pacific oli viimeisimpiä katsomiani ”sarjoja”, tosin tässä tapauksessa puhutaan ”minisarjasta”, joka ei jatku kaudesta toiseen. Panostus näkyi ja The Band of Brothers -minisarjan pikkuserkku keskittyi Yhdysvaltain merijalkaväen Tyynenmeren sotanäyttämöön toisessa maailmansodassa. Sarjassa seurataan päähahmojen kautta erittäin rujoa ja likaista (sanan kaikissa merkityksissä) sotimista eri saarilla japanilaisia vastaan. Innostuin sen verran aiheesta, että tilasin sen pohjana olleen yhden päähenkilön oikean elämän vastineen kirjoittaman kirjan ”With The Old Breed”.

CB Strike on uusi sarja kirjasarjan pohjalta, jolle jatko riippuu siitä, tuleeko kirjoja lisää. Harry Potterin luojan J. K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama kirjasarja (kolme ilmestynyttä romaania, neljäs tulossa) Cormoran Strike -nimistä yksityisetsivää ja hänen apulaisekseen, mutta myöhemmin myös tärkeäksi työpariksi muuttuvan Robin Ellacottin seikkailuja. Hiton symppis sarja kaikkien poliisisarjojen ja jenkkipaatoksen keskellä. Pääosanesittäjä Tom Burken karisma riittää haastavassa pääroolissa, jossa joutuu paljon lukemaan Cormoran Striken kasvoilta, koska jäyhä etsivä ei paljon meteliä itsestään pidä, mutta on kuuluisan rokkitähden poika ja siksi julkinen eläin. Assistantiksi tulevaa Robinia näyttelee valloittava Holliday Grainger, joka saa vipinää Cormoranin punttiin ja sähköistää tunnelman, sekä saa etsivätoimiston menestymään. Tykkäsin ja voi olla, että tämäkin sarja saa meikäläisen vielä kirjojen pariin...

Robin Ellacott & Cormoran Strike

Barry on uusi mustan huumorin sävyttämä sarja palkkatappajasta, joka innostuu harrastelijateatterin toiminnasta. Upeita sivuhahmoja (mm. loistava armenialainen dandy-gangsteri) ja teatterilaisten touhut yhdistettynä Barryn synkeään ammattiin, josta mies yrittää pyristellä irti, aikaansaavat parhaan viihde-/huumoripläjäyksen pitkään aikaan. Mielenkiintoista nähdä, jatkuuko sarja tämän jo päättyneen ensimmäisen kauden jälkeen ja mihin suuntaan se seuraavaksi lähtisi, koska jatkossa hahmoista ei saa ainakaan irti yhtä hupaisaa uutuudenviehätystä.

Here and Now on Alan Ballin (mm. American Beauty, Six Feet Under ja True Blood) mielenkiintoinen perhedraama, jossa on tosin myös omituisia ja mystisiä elementtejä, josta syystä sen jatko ensimmäisen kauden päätyttyä on avoinna...silti hahmokatraassa on todella mielenkiintoisia tyyppejä, joista kaivetaan esiin menneisyyden traumoja ja käsitellään perhedynamiikkaa tuoreella ja mielenkiintoisella tavalla. Tykkäsin kyllä ja tällaisia sarjoja tarvitaan, jossa kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää, mutta mystiset elementit tuntuivat silti välillä jopa syövän pois draamallisia aineksia...

Kesken olevia sarjoja eli jaksoja katsomatta tai tulossa katseluun lähiaikoina: Gomorrah (italialainen mafiasarja – piristävää nähdä muutakin kuin jenkkien ja brittien tv-tuotantoa, ainoastaan Ruotsi-Norja-Tanska -akselilta ovat löytyneet muut muutamat kiinnostavat sarjat, kuten Silta ja Skam), The Expanse (Scifin uusimpia isoja tulokkaita, pahasti vaiheessa, kun alettiin katsoa kolmikolla minä, vaimo ja M15V eikä oikein ikinä näköjään joudeta yhdessä telkkarin ääreen...), Poldark (historiallista draamaa isolla D:llä, muutama jakso ois viimeisintä kolmatta kautta vielä katsomatta), Fear The Walking Dead (zombie-apokalyptistä heiluntaa pääsarjan spinoffissa, hyvin vaihtelevissa fiiliksissä, mutta toistaiseksi 4. kausikin on ollut ihan mielenkiintoinen). Uusimpana Yle Areenasta seuraamani Top of The Lake: China Girl, joka on todella kylmäävän kiehtovaa katsottavaa; Siinä jää zombiet ja muut kakkoseksi kauheuksissa ihmispsyykeä syvältä luodattaessa.

Odotan lisäksi seuraavien sarjojen uusia kausia: Catastrophe (3 kautta tehty, tummahkoa huumoria ja inhimillistä draamaa brittiläisamerikkalaisessa kontekstissa), Vikings (History channelin viikinkisarjan vitoskausi jatkuu syksyllä), The Last Kingdom (Bernard Cornwellin viikinki-kirjasarjan televisioversion kolmatta kautta kuvataan parhaillaan – näitä kirjoja olen myös lukenut!), Outlander (Diana Gabaldonin kirjasarjasta tehty loistava sarja – varsinkin 1. kausi oli jotain ennennäkemätöntä tv:ssä – jatkuu 4. kauden merkeissä loppuvuodesta), Orange is the new Black (viime vuosien piristävimpiä sarjauutuuksia naisvankilan elämästä, huumorin täyttämän draamasarjan woman power -fiilistely jatkunee tänä vuonna 6. kauden merkeissä), Peaky Blinders (tyylikkään brittiläisen gangsterisarjan 5. kausi alkanee loppuvuodesta), The Crown (brittien kuningasperheen vai pitäisikö sanoa kuningatarperheen historiaa mielenkiintoisesti luotaava sarjan 3. kausi alkanee loppuvuodesta), Game of Thrones (George R.R. Martinin kirjasarjasta tehty massiivinen tv-adaptaatio päättyy ensi vuonna viimeisen 8. kauden merkeissä), The Walking Dead (zombiesarjojen aatelia olevan sarjan 9. ja ehkäpä jo viimeinen kausi startannee loppuvuodesta) ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä Better Call Saul (Breaking Badin riemastuttavan outo spinoff, joka lähtee neljännelle kaudelleen loppuvuodesta).

--

Palataanpa maan pinnalle sarjamaailmasta. Pysytään kuitenkin viihdemaailmassa, sillä sitähän se penkkiurheilukin on, eikös! Kuluneen futissarjakauden aikana sain jopa katsottua muutaman Tottenhamin matsin ja parhaana kokemuksena täytyy pitää (kun pystit jäi saamatta jälleen kerran) liigamatsia Manurea vastaan, koska katsoimme sitä Aldinin kanssa Kukossa ja voittohan siitä Spursin plakkariin napsahti. Come On You Spurs!

Zizou juhlinnan kohteena

Mo "The Egyptian King" Salah

Odotellessani Spursin siirtymistä voittokantaan joudutaan ”tyytymään” Mestareiden liigan finaaliin Liverpoolin ja Real Madridin välillä, jossa oma kannatusvaakakuppini on tällä kertaa isälleni rakkaan punaisen puolella, vaikka kuten Juha totesikin, Liverpool-fanit ovat ilkeilleet Spursille ja Kanelle siihen malliin kauden mittaan, että sympatiapisteitä ei jaella. Silti, onhan Klopp muovannut Liverpoolista joukkueen, joka yksittäisissä otteluissa on saanut pystyyn sellaisen shown, että hurlumheita on ollut todella nautinnollista katsoa. Hyökkäyskolmikko Mané, Firmino ja Salah ovat nuijineet kumoon kaksiosaisissa otteluissa Porton 5-0, Man Cityn 5-1 ja välierässä AS Roman 7-6. Jos jotain, niin maaleja voi siis finaalissakin odottaa. Egyptiläinen Mo Salah on myös mielettömän kiinnostava persoona ja pelimies, jota seuraa aina mielenkiinnolla. Eikä tartte paljon vastapuolenkaan ajatella bussia parkkeeraavan maalin eteen, siitä pitää kaksi edellistä Mestareiden liigan pyttyä nostanut Real Madrid huolen, ”Minä olen kaikkien aikojen jalkapalloilija” aka Cristiano Ronaldo keulillaan. Jos voitto tulee, se on historiallinen ja tekee päävalmentaja Zizousta elävän legendan myös valmennusvastuussa – pelaajanahan Zinédine Zidane oli yksi kaikkien aikojen parhaista, vaikka urasta muistetaankin ehkä parhaiten sen päättänyt pusku 2006 MM-kisojen finaalissa; Zizouta koko pelin ajan hiostanut Materazzi onnistui supattelemaan jotain, joka käänsi lopulta kupin nurin, jonka jälkeen Z puski näyttävästi M:ää rintaan ja sai punaisen kortin (ja Italia voitti lopulta mestaruuden rankkiskaballa). Edit after the game: Ramos on törkyläjä - Mo Salah likvidoitiin ja Poolin peli saatiin totaalisesti sekaisin. Benzema oli tulessa, Ronaldo ihan pihalla. Bale vanha karkuri (ex-Spurs) loisti, Karius munasi kaksi kertaa järjettömän pahasti. Zizoulle ja joukkueelle kaikki kunnia, paitsi Ramos on törkyläjä.

Harry Kane, captain of England

MM-kisoista puheen ollen, kesällä nekin ovat taas edessä, loistavaa! Ainoa intoa sumentava tekijä on kisojen pitäminen Putin-landiassa, mutta toivoa pitää, että Venäjällä saadaan huliganismi ja muut lieveilmiöt kuriin, eikä Putin saa ainakaan propagandahurmospisteitä hirveästi kerättyä. Hirveästi ennakko-odotuksia ei ole, mutta Englanti-fanina tietysti Spurs-miehiä Kanea, Deleä, Dieriä, Rosea sekä hieman yllättäen kisakoneeseen hypännyttä Kieran Trippieriä pitää kannustaa. MM-kisojen hienointa antia ovat kuitenkin yleensä joukkueet, jotka ylittävät ennakko-odotukset, joten näissä kisoissa voisi tiirata esimerkiksi Egyptin tai Tanskan (Spurs-mies Eriksen!) jengien edesottamuksia.

Hyvää jalkapallokesää ihmiset!

Lapsuus Kantsussa

Synnyin Kajaanissa, kuulemma.

Isä muutti pian Helsinkiin töiden perässä.

Mummu kävi hoitamassa minua aamulypsyjen jälkeen, jotta äitikin pääsi töihin.

Kauppakadulla elin vauvan elämää,

kunnes ollessani puolivuotias,

muutimme äidin kanssa isän perässä Helsinkiin.

--

Kuulemma noustuani jaloilleni poltin käteni uunin lasia vasten 

- siitä olen kuullut ehkä eniten elämäni aikana.

Varmaan se järkytti mutsia ja faijaa.

Itse en muista siitä mitään.

Parhaiten muistan valokuvat kylvyistä siskoni kanssa,

joita olen katsonut isompana.

Kuvissa nauramme alastomina naamat täynnä kylpyvaahtoa.

Olohuoneessa rakennan ensimmäiset legolinnani.

Asuin ja elin siellä, sen tiedän.

--

Alan muodostaa pysyviä muistikuvia.

Koti on täällä, minulla on oma huone, koska sisko on vielä niin pieni.

Jouluna saan ison - valtavan paketin!

Pimeässä huoneessa poliisiauton valot välkkyvät jahdaten toista autoa.

Autot kiertävät radalla kehää ja olen kuin transsissa.

Ensimmäinen muistamani koti ja yltäkylläinen joulu.

--

Yritämme heittää lumipalloja niin korkealle kerrostalon seinään kuin pystymme.

Minun kotitaloni seinään, kukaan ei saa palloa katolle asti.

Takanamme jännittävä puistikko ja pimeys, jonka tuntematon pelottaa.

Pihalla kuitenkin valo ja leikit.

--

Eräänä kesäpäivänä armoton sota ruusunmarjoilla.

Isot pojat ovat tehneet ritsoja, joilla marjat lentävät kauas, olen kade.

Toisena päivänä haetaan kotoa henkarien muoviputkia,

sekä kuivia herneitä, joita sitten puhalletaan kohti muita.

Ensimmäinen sotani, jotakuta sattuukin.

--

Eräänä päivänä joku pöllii meidän talon edessä mun Jopon,

mutta isä käy hakemassa sen takaisin…

Talvella nojailen samalla kohtaa rautakaiteeseen ja kieli jäätyy siihen kiinni.

Naapurirapun kaveri muuttaa kauas Joensuuhun ja lähettää sieltä kirjeen.

Yläkerran tyttö aikoo mennä kanssani naimisiin.

--

Mene nurkkaan häpeämään!

Koulu Kannelmäen ala-asteella on alkanut.

Siellä seison, enkä muuta voi – olemme häpeällä kasvatettu sukupolvi.

Puistossa syömme kesäkeittoa ja kaikki tuoksuu ihanalta - ruoka ja puut ja ruoho.

Lähimetsässä on jotain outoja bunkkereita ja kuulemma pelottavia juoppoja.

Tai ehkä ne ovatkin vampyyreja…

--

Vasta, kun varastan setelin, jonka löydän jostain pöydältä lojumasta,

tajuan häpeän merkityksen.

Rahalla käyn ostamassa kiskalta salaa ison pussin merkkareita.

Ne maistuvat katkeran suloisilta, enkä enää ikinä voi syödä merkkareita,

muistamatta sen päivän häpeää.

--

Päivähoidossa tytöt haluavat leikkiä suhdeleikkejä.

Monika haluaa pussailla kanssani, joten Patriciakin haluaa.

Minua hävettää, enkä tiedä miksi.

Ihana Monika lähtee kuitenkin pois, mutta ei-niin-ihana Patricia jää, 

koska on hoitopaikan oma lapsi.

Hänellä on paksut lasit ja toinen linssi keltainen, ja hän on äänekäs ja päällekäyvä.

Soittorasiasta soi leikkien aikana Für Elise, 

vaikka opinkin tuntemaan kappaleen vasta aikuisena.

Kun kuulen sen, muistan tytöt ja häpeän.

--

Alan kulkea koulussa yksin ja tulen hoitopaikkaan vain iltapäivisin.

Olen mielestäni jo iso poika.

Käyn sitten koulun jälkeen hoitopaikan pihalla yksin keinumassa ja otan kovat vauhdit…

…kunnes lennän kaarella alas kivikkoon.

Päätä särkee, myöhemmin oksettaa.

Aivotärähdys, sanovat.

Olen taas avuton pikkupoika ja hoidettavana.

--

Junarata on lähellä, se on äänekäs ja haisee - se on jännittävä.

Käymme junalla toisella asemalla, kun menemme elokuviin.

Siskonikin on mukana, kun menemme katsomaan piirrettyä.

Emme kuitenkaan saa lähteä kauas kotoamme yksin,

vaikka minua kiehtoisi lähteä jonnekin, hypätä vaan junaan ja mennä...

---

Käymme isäni työpaikalla Pasilassa.

Siellä on pitkiä käytäviä, hissejä, isoja pöytiä ja kokolattiamattoja.

Huoneissa on isoja ikkunalaseja ja siellä haisee…toimistolta.

Isäni käy siellä kuulemma neuvotteluja, aikuisten asioita, tärkeitä kai.

--

Kahdeksanvuotiaana muutamme takaisin Kajaaniin.

Siitä alkaa uusi elämä, kainuulaisena, joka kai aina olen ollutkin.

Käyn vuosien kuluttua ensimmäisellä kotipihallani Kantsussa, 

16-vuotiaana, elettyäni puolet lisää lapsuutta Kainuussa.

Nyt olen kuitenkin jo nuori mies ja riiuu-matkalla.

Kannelmäki näyttää kerrostalolähiöltä 

ja pihamme todella pieneltä.

Kävelen huoltsikalle ja ostan elämäni ensimmäisen kerran kondomeita, 

hävettää.

Kutsuin paholaisen kylään

Avasin Duvelin eli ”paholaisen”, pitkästä aikaa. Tuli mieleen ilta joskus ~22 vuotta sitten. Istuin silloin vielä lapsuuden kodissani, viimeisiä kertoja, koska muutin pian sen jälkeen Riikan kanssa Lohtajalle. Olut, tämä kyseinen saatanan nektari, maistui loistavalta ja niin nytkin. Pippurinen blondi, oolalaa, ja vapaus kaikesta, edes hetkeksi.

Samalla kutsuin kuitenkin myös paholaisen kylään. Synkätkin ajatukset, humalan ja levottomuuden. Miksi elämä on tällaista? Vaikka se olisi näennäisen hyvää, ei siinä ole mitään ”järkeä”. Elämme vain, koska se on meille luontaista. Ihmettelin sitä varsinkin, kun luin rauhanpuolustajien lehteä. Mietin erinäisiä ihmisiä, joilla on erinäisiä vahvoja mielipiteitä ja asenteita elämään ja yhteiskuntaan, mutta mitä vitun väliä millään on – ja onko yksilön mielipiteillä ja asenteilla merkitystä, koska koneisto jyllää kuitenkin rahan voimalla eteenpäin? Eikö tärkeintä yksilölle ole kuitenkin saada ruokaa, lämpöä ja lepoa, sekä toissijaisesti – tai joskus ensisijaisesti – läheisen kosketusta. Luin jostain aviisista myös uutisen japanilaisesta naisesta, joka oli ollut lukittuna pihavajaan 15-vuotiaasta alkaen, mutta kuollut siellä 33-vuotiaana kylmään. Siis mitä vittua? Miksi elää niin pitkään tuollaisissa olosuhteissa ja miksi ei tee jotain itselleen, kai itsensä tappaminen ääriolosuhteissa on mahdollista? En tiedä, en ole joutunut koskaan kokeilemaan, käytän hidasta taktiikkaa. Paholainen kylään ja päänupista aivosoluja nurin.

Kuuntelin myös Bad Religionia ja koitin jälleen kerran miettiä, mikä tässä niin koskettaa:

https://youtu.be/IFBVmhISLos

Ehkä se on se huudahtavasti laulettu ”Struck a Neeeeerve” siellä loppupuolella, jolloin ottaa tosissaan tunnehermoon tämän maailman ja elämisen sietämätön keveys ja raskaus samassa paketissa. En tiedä, millaista olisi olla vähäosainen tai vaikkapa koditon tai muuten palella tuolla jossain ja koittaa vaan pysyä hengissä, koska minulle se ei ole hyväosaisena tuottanut vaikeuksia. Jos minun sydämeni tykyttää vähän epärytmissä, hätäännyn ja mietin, että ”ei nyt, en halua kuolla”...ja sitä on tietysti helppo selittää vaikkapa sillä, että minulla on huollettavia ja niin eespäin, mutta kai siinä jotain muutakin on, joku hengissäsäilymisvietti, jota sitten aina välillä yritämme häätää kutsumalla paholaisen kylään. On muuten mahtava maku, belgihiivat taikovat puraisevan maun ja nautinto leviää limakalvoille, sekä nielaisun jälkeen nieluun, jonka jälkeen päässä humisee mukavasti.

Tästä jatkan varmaankin iltaa pohtimalla hienoa tapaa elää ja kohtuullista tapaa lähteä. Itse en varmaan lähde miekka kädessä enkä edes saappaat jalassa, mutta toivottavasti en kauhean katkerana mennyttä katsellen vaan nauttien viimeisistäkin pisaroista elämän nektaria, sitten joskus.  

Suurimmat tunteet

Rakkaus on hyvä tunne. Se ei ole kärsimystä. Mutta se voi syntyä kärsimyksestä. Se voi syntyä kärsimyksen oheistuotteena, kun syntyy side, jota ei voi katkaista. Vain viha voi katkaista rakkauden siteen, koska se on sen oheistuote, sen toinen ilmenemismuoto. Viha on huono tunne. Se on kärsimystä. Mutta se voi syntyä rakkaudesta. Se voi syntyä kärsimyksen oheistuotteena, kun side, jota ei voi katkaista, katkaistaan.

Oikeastaan en kyllä usko tuohon mitä kirjoitin. Välinpitämättömyys ja aika ovat ainoat oikeat keinot unohtaa rakkaus, joka sattuu, ilman että se muuttuisi vihaksi. Ja vihan voi voittaa vain samoin aineksin. Rakkaus ei voita vihaa, tai toisinpäin. Ehkä tämä oli liian kyyninen lausunto ja kaiken maailman ihanuuksien ja vihaisuuksien lausujat rynnivät tuon johdosta halaamaan ja hakkaamaan minua. Jeesus ei kääntänyt toista poskea siksi, että olisi halunnut vaan siksi, että viha voitti sen erän. Enkä tiedä, miksi vedin Jeesuksen tähän mukaan, mutta ehkä siksi, että hän on ultimaattinen "rakkauden symboli". Kosto on ihan yhtä inhimillistä tai epäinhimillistä kuin anteeksianto. Silti se on suurinta rakkautta, mitä voi toista kohtaan tuntea – anteeksianto siis. Kosto on suurinta vihaa, eikä auta mitään, kuten ehkä jo syy-yhteyden tästä tunnistitte. Rakkaus ja viha ovat voimat, joita jokainen tunnemme, mutta molempia tarvitaan, jotta selviämme elämästä, emmekä silti hengissä. 

Onnellisuus on kuitenkin kokonaan eri juttu kuin rakkauden tai vihan liitto. Tavoittele sitä ja ole tyytyväinen, niin minäkin!

Black Metal -päivä

Tänään oli Black Metal -päivä. Se on vapautta ja se on oman tien etsimistä pimeässä. Istuin tosin töissä, mutta oli niin hiljaista, että kun päivä eteni, suljin valot ja katsoin saatanallista rituaalia, joka näytti naurettavalta. Musiikki innosti teknisessä ja ehkä hieman sielullisessakin mielessä pimeyden kautta valoon kurkottavilla melodioillaan, vaikka aatteen palo alkoikin pidemmän päälle vain huvittaa. Sen sijaan norjalainen lähestymistapa miellytti, koska muun maailman Black Metalistit idolisoivat tuota ehkä maailman ristiriitaisinta maata, jossa on puhdasta ja ihanaa, mutta josta huokuu väkivaltainen ahdistus, joka tuottaa muun muassa hienoa taidetta, mukaan lukien Black Metalia. Silti, koska olen enemmän ateisti kuin pakana, tuo saatanan suitsutus nosti lopulta yhtä lailla karvat pystyyn kuin kristittyjen – tai minkä tahansa ”jumalan” palvonta. Ehkä parhaiten tämä tuli esiin suomalaista Black Metal -genreä luotsaavassa ”Gehennan loputon liekki” -dokkarissa, jossa suomalaiskansallista perintöä kunnioittava Black Metallisti kertoi, että olisi silti mieluummin rintamalla kristityn kuin muslimin kanssa rinta rinnan. Eli siis, kristillisyys on kuitenkin saatananpalvojien vastavoima, ying ja yan, hyvä ja paha, paita ja peppu, rakkaus ja viha. Eiköhän se oikea rakkaus – tai viha, jos sitä etsii - löydy jostain muualta, vaikka haarojen välistä, kuin kristillisyydestä (White Metal anyone :D taitaa olla mieluummin nimellä Christian Metal tms, ettei tulisi liian rasistisia mielikuvia, vaikka uskonnolliset ovat loppupeleissä ihan yhtä suvaitsemattomia millekään kuin saatananpalvojat) tai Black Metalista. Jaa mutta hetkinen, entäs mustien tekemä metalli, onko sekin Black Metallia :D

Jotain siinä kuitenkin on, mikä kiehtoo ja onko se sitten kuolema? Elämä on niin perseestä, että kuolema kiehtoo enemmän kuin tyydyttävä elämä? Niinhän se menee. Death Metal on itse asiassa Black Metalin ”esikuvagenre”, mutta se sentään jättää uskonnollisuuden ts. saatanallisuuden pois kontekstista. En ole jyrkkä genrerajojen suhteen ja pidän musiikista, jos pidän musiikista, simple as that. Toki kartan sanomaltaan persiistä olevaa matskua ja rasistinen sekä kristillinen tai saatanan voimaa julistava matsku ovat lähtökohtaisesti aika syvältä ahterista. Joskus sieltäkin tosin kajahtaa, kuten tänään. Keskityin silti ihmisiin ja järjestelmiin, sekä yksilön vapauteen ja ”onnen tavoitteluun” sekä yhteisön tukeen yksilön taistelussa. Minulle metalli on kuitenkin muuta kuin Black Metal, se on vapautta ja puhdistavaa raivoa sekä kaiken paskan katsomista ulkopuolelta. Päivän dokumenteista toisessa eli norjalaisessa ”Blackhearts”-dokkarissa oli nimenomaan kyse siitä: Yksilön noususta oman systeeminsä kurimuksesta vapauteen. Kreikkalaisen bändin jäsenet joutuivat systeemissään ja median toimesta vastaamaan yhden jäsenensä kuulumisesta äärioikeistolaiseen puolueeseen, joka Kreikan valtion toimesta hiljennettiin ja jäsenet pantiin linnaan. Sympatiapisteitä tuli heidän ihannoidessaan norjalaisia metsämaisemia talvisessa räntäsateessa ja miettiessään, kuinka he ovat jääneet yhdeksänkymmentäluvulle hetkeen, jolloin Black Metal syntyi ja elävät sitä hetkeä musiikkinsa myötä, koska se oli heidän hetkensä. Hauskoja hetkiä koetaan mm. kirkkoselfieitä otettaessa, kun Black Metal -bändien jäsenet niin kreikasta kuin kolumbiasta fiilistelevät, kuinka tuo ja tämä kirkko olisi silti hienompi poltettuna. Itse olen kerran blogannutkin samasta aiheesta: Suomessakin kirkon poltosta saa todistetusti enemmän tuomiota kuin ihmisen raiskaamisesta, hakkaamisesta hengiltä tai muusta elämän pilaamisesta. Koska onhan se PAHA juttu. Ei sillä, että haluaisin Kajaanin kirkon palavan, mutta poikani osallistumisen jumalan palvelukseen siellä kyllä estin, kun sitä opettaja ET-oppilaidenkin vanhemmilta kysyi.

Mikähän olisi Black Metal -päivälle hyvä lopetus. Ainakin kaljanjuonti, se näytti maistuvan monille metallisteillekin. Ehkä vähän pitää jotain ”äärimetalliakin” kuulostella – esimerkiksi Enslavedilla on loistavia biisejä, mutta syvimpien syövereiden Black Metalista en tiedä. Pakanoiden taistelusta kristinuskoa vastaan voisi toki myös katsoa Vikings-sarjan myötä tai toisaalta kristityistä tappajista eli temppeliritareista kertovaa Knightfall-sarjaa. Elämme uskontojen ja uskomusten ja uskomattomien tapausten maailmassa, mutta Black Metal -päivänä tunnustan väriä vain pitämällä mustia vaatteita (niinkuin aina) ja istumalla pimeässä. Rytmit sen sijaan saattavat olla iloisiakin, koska itselleni resonoi enemmän toivo kuin epätoivo.  

Siskolle

Synnyit 1977, minä neljä vuotta aiemmin. Seitkytluku on mulle kyllä aika hämärän peitossa, jos omaa lapsuutta miettii. Muistan lapsuudesta välähdyksiä, enkä muista mitään siitä, kun synnyit ja sisaruutemme alkoi. Olen nähnyt kuvia siltä ajalta, kun olit varmaankin vielä taapero, ja kuinka kylvimme yhdessä vaahtokylvyssä nauraen makeasti. Muistan, että isoveljen asemani oli huolehtia siskosta ja olin varmaankin sinulle myös jonkinlainen tuki ja turva, kun menimme yhdessä perhepäivähoitopaikkaan. Aloitin koulun Kannelmäessä ja tulin koulupäivän jälkeen iltapäiväksi samaan hoitopaikkaan.

Kasikytluvulla muutimme Kajaaniin, jossa vanhemmat olivat lähellä omia vanhempiaan ja meidän kainuulaistuminen alkoi. Siltä ajaltakin muistan pääasiassa joitain välähdyksiä, jotka ovat painuneet syvälle mieleen – millaistakohan sisaruutemme silloin oli? Varmaankin aika tyypillistä, nahistelimme, mutta myös välillä leikimme yhdessä, mm. ensimmäisessä kodissamme Rastaantiellä, kun roikotimme jotain pehmoeläintä yläkertaan vievien portaiden välistä ja jaksoit olla siitä loputtoman innostunut. Sitten muutimme Riekkolaan ja olikohan silloin, kun saimme molemmat omat huoneet. Muistan siltä ajalta pääasiassa tilanteita, joissa olin yksin tai kaverien kanssa kokien jotain mullistavaa, kuten ensimmäiset omat musiikkinauhoitukset tai pelikokeilut ennennäkemättömillä kotimikroilla tai kun vaikkapa tein legolinnoituksiani ja kuvittelin itseni niiden maailmaan, tai kun löysin divarit ja haalin sarjakuvia kaapin täydeltä välillä vaihtaen läjän niitä taas uusiin löytöihin. Olet kertonut joskus yhteisistä leikeistämme, mutta ehkä meidän yhteytemme tuossa vaiheessa oli ennenkaikkea perheside ja sisaruussuhde – elimme samassa kodissa, samojen vanhempien ja sukulaisten ympäröiminä.

Kasikytluvun lopulta muistan taas itsekin yhteisiä juttuja; Kuinka sinäkin kiinnostuit musiikista, joka oli minusta upeata, koska musiikki oli itselle aina niin iso juttu. Oli hauskaa, että sinullakin oli omia kasetteja, joita kuuntelit ja diggailit. Jouluisin meillä oli jossain vaiheessa perinne, että hankimme toisillemme lahjoja, joiden pitää olla tosi halpoja, joten ainakin kerran koitin tehdä hauskan yllätyksen ja piilotin purkkapaketin pehmusteläjän sisälle isoon pahvilaatikkoon ja sitten oli hauska kattoa ilmeitäsi, kun avasit sitä. Sen muistan, että saatoimme tuohon aikaan jo jutella enemmän asioista kuin aiemmin, ja aloin kunnioittaa sinua omana itsenäsi omine mielipiteinesi enkä vaan ”pikkusiskona”. Ehkä lapsuudessamme koin, että veit huomion vanhemmilta minun kustannuksellani, ja että ehkä siksi minä koin ajautuvani myös enemmän omaan maailmaani kuin sosiaaliseen käyttäytymiseen. Toki minulla oli aina muutama hyvä kaveri, joiden kanssa jaoimme yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta läheisiä ystäviä minulla ei silloin vielä ollut, enkä muista, että sinunkaan kanssa olisi silloin hirveästi syvimpiä tuntoja jaettu.

Sisko ja sen veli kasarin-ysärin vaihteessa, kuva: Tuuli T.

Ysikytluvun alettua elin itse murrosikää ja myös aikuistumisen ensi hetkiä, vaikka aika hakemistahan se pitkään oli. Samoihin aikoihin sinäkin koit vaikeita murrosiän hetkiä ja paineita koulun ja ystävien kanssa. Uskoakseni silloin lähennyimme, vaikka olin itse tekemässä lähtöä kotoa. Muistan, että olit minulle rakas, kuten olet nyt. Aloimme molemmat eriytyä vanhemmista omiin ympyröihin, minä muutin lopulta pois kotoa ensimmäisen pitempiaikaisen tyttöystävän kanssa ja sinä lähdit opiskelemaan. Muistan ajatelleeni, että elät mielenkiintoista elämää, kun opiskelit Voionmaan opistossa tai kun muutit Helsinkiin. Minä sen sijaan olin jämähtänyt Kajaaniin, koitin yhteiseloa avoliitossa jo toisen kerran, välillä vanhempien luo palattuani. Kun olin jälleen yhdessä tunnemyrskyssä ja keskellä kriisiä, miettien mitä oikein teen, muistan ajatelleeni, että en osaa kertoa tästä kenellekään muulle kuin Mallulle, joten kirjoitin sinulle kirjeen – olit ainoa, jonka uskoin ymmärtävän minua, ja tukevan minua elämänvalinnoissani. Luonasi Helsingissä oli aina mahtava käydä ja olin ylpeä ja onnellinen siitä, että minulla on sinunlainen rohkea, herkkä ja rakastava sisko. Kun sitten törmäsin Lauraan, niin ei mennyt kauaa, että halusin päästä luoksesi Helsinkiin hänen kanssaan, koska tiesin, että tietäisit meidät nähtyämme minun olevan todella onnellinen.

Elämämme ovat olleet pitkään erillään eri puolilla Suomea, vaikka asuimme toki jonkin aikaa lähekkäinkin samoilla hoodeilla. Meillä on myös ollut pitkiltä tuntuvia taukoja yhteydenpidossa, ja olemme nähneet vain loma-aikoina, jos aina silloinkaan, mutta aina sinut kohdatessani on sisälläni lämmin olo. Sen sijaan oli hirvittävin tunne ikinä yrittää kaukaa puhelin korvalla kuunnella ja lohduttaa sinua, kun menetit Riston kanssa ensimmäisen tyttäresi. Olen ollut sitäkin onnellisempi seuratessani sinua myöhemmin syntyneiden tyttäriesi kanssa. Olin otettu ottaessani vastaan pyyntösi alkaa nuorimman tyttäresi kummiksi – vaikka olihan se tähtiin kirjoitettu, kun meillä on sama syntymäpäiväkin. Mietin toki samalla ristiriitaisesti, että mitä minulla on kummisetänä annettavaa, koska haluaisin olla mukana hänen elämässään, mutta miten se tulee onnistumaan asuessamme eri puolilla Suomea perheinemme. Toisaalta olen varma siitä, että kummius on yksi lisätekijä näinä elämiemme ruuhkavuosina, että pysymme yhteyksissä, emmekä myöskään menetä sitä sisaruusssuhdetta, joka meillä on menneinä vuosina ollut, ja jonka pohjalta sinua sisko niin kovasti rakastan, kunnioitan ja arvostan.

Kummitytön 1v, kummisedän 40v - kuva: Marianne Leinonen

Nyt kun täytät 40 vuotta, mietin, miten pitkä matka mekin on jo yhdessä ja erikseen tällä pallolla tallattu. Muistan kesät Leinolassa, jolloin pyöräilimme yhdessä Helmi-mummun luo syömään vanhempiemme ollessa töissä – eka päivänä keitettyä pottua, toisena pottumuusia, kolmantena pottuvelliä ja välissä vähän lettujakin samoista aineksista. Muistan yhteiset joulut, jolloin vietimme perhejuhlaa - olimme perheen kesken yhdessä koko illan. Muistan hetket, jolloin jaoimme toisillemme tunteitamme ja ajatuksiamme elämästä. Muistan halaukset aina kohdatessamme ja erotessamme. Toivottavasti elämä on sinulle hyvä vielä pitkään ja saamme jatkossakin nähdä mahdollisimman usein niin hyvissä - kuin huonoissa, niitäkään kun ei elämässä voi välttää - merkeissä, aina toinen toistemme ilona, tukena ja turvana. Me Leinoset, sisko ja sen veli.

Se, mitä tapahtuu toisaalla

Olen kotipoika. Viihdyn parhaiten kotioloissa, mutta toisaalta, kun juttelimme töissä kollegan kanssa, niin totesin, että en välttämättä aina. Hän kysyi vieläpä työstä - ja minähän en ole mikään työn orja saatana. Sattumoisin pidän kuitenkin työstäni ja se on minulle paljon, paljon enemmän kuin vain rahan ansaintaa tai työpaikka. Kummeksuin nuorempana ihmisiä, joilla on työura ja/tai -putki jossain firmassa. Luulisi eläkkeellepääsyn kiinnostavan, kun ryynäsivät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ja miksi? Tosin ei eläkkeelle siirtyminenkään aina hääviä ole. Luovuin ajatuksesta eläkepäivien ihanuudesta, kun kuulin yhden sympaattisen kollegan kuolleen syöpään vuoden päästä siitä, kun jäi eläkkeelle. En tuntenut häntä hyvin, joten en tiedä, oliko hänellä syöpä jo aiemminkin, mutta jotenkin tuo oli semmoinen tieto, että ajattelin, että vittu, en halua ainakaan eläkkeelle. Kun yksi sympaattinen töistä tuttu ukkeli jäi äskettäin eläkkeelle, kysyin, että eikö huvittaisi tulla vielä takaisin, jos pyytävät (koska kyseessä on niin kokenut ja tärkeä tekijä), niin hän hyvin lyhytsanaisesti torppasi nämä ajatukset. Ei nyt ehkä sanonut "vitut", mutta melkein. Meni ehkä kuukausi, niin äijä tuli takaisin, tosin projektihommiin ja osa-aikaisena. Kyl se vaan on niin, että jos sulle soitetaan, että Me Halutaan Sut, Me Tarvitaan Sua, niin jos ei nyt aivan leipääntynyt ole tai jotain muita suunnitelmia ole tehnyt, niin kyllähän se jatkaminen on jos ei nyt "järkevää", niin ainakin mielekästä. Meidät ihmiset on rakennettu myös niin, että me tarvitaan semmoista tekemistä, missä koemme olevamme hyviä ja tarpeellisia.

Sen sijaan, että nyt tässä perjantai-iltana tätä kirjoittaessani ajattelisin, että oispa kiva olla töissä ryynäämässä, arvostan sitä vapautta minkä työni mahdollistaa. Työyhteisö, lähimmät toisistaan oikeasti välittävät ja huolehtivat kollegat, liukuva työaika eikä niskaan hengittäviä pomoja. Kohtalaisen pitkä kokemus samoista hommista (14. vuosi samassa paikassa), mutta vaihtelevat ja myös uusiutuvat työtehtävät sekä mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa tehdä töitä ja joita "palvella". Olen asiakaspalvelija ja pidän siitä roolista. En pidä kiireestä tai valtavasta työkuormasta tai yksitoikkoisista työtehtävistä tai varsinkaan palaverissa istumisesta, mutta pidän monenlaisista tehtävistä työssäni ja varsinkin asiakaspalvelusta, ongelmien ratkaisusta ja auttamisesta. Se antaa minulle monesti enemmän kuin normiarki kotona, jossa minua tarvitaan - tai tarvittaisiin - yhtä lailla...

Tätä kirjoitan omassa yksinäisessä ylhäisyydessäni, kun rakas vaimo ja nuorin poikanen ovat Stadin matkalla ja muut poijat mummoloivat. Ehkä se on se ihmisten puute, tarpeettomuuden fiilis, mikä aiheuttaa sen, että en osaa tästäkään hetkestä nauttia. Toki yritän, tein vain itselleni ruokaa välittämättä kenenkään makutottumuksista tai inhokeista tai tykkäämisistä, ja ostin mielenkiintoisia oluita, tein yhden olutbloggausvideon ja huudatan kovalla Bad Religionia laulaen välillä Stuck a Nerveä ynnä muita klassikoita. Aika uskomattomia muuten nämä Greg Graffinin sanoitukset välillä:
I look to tomorrow for salvation
But I'm thinking altruistically (=epä-egoistisesti)
And a wave of overwhelming doubt
Turns me to stone

Tässä jökötän enkä muuta voi. Tai voin, koska minulla ei ole tänään lapsia hoidettavana. Ajattelin, että lähtisin elokuviin katsomaan Blade Runner 2049:iä, mutta en jaksanut (ja miks vitussa BioRex ei saa näyttää Tokasikajuttua ensi illassa, onko sekin Finnkinon ahneiden paskojen syytä?). Tunnin päästä ois Maria P:ssä jotain bluesin tapaista funk ja reggae -mausteilla, mutta ei jaksaisi. Eniten harmittaa, että kun mietimme tätä päivää aiemmin, olisin voinut lähteä Helsinkiin, mutta en jaksanut ajatella matkustamista...haluaisin olla siellä, siskoni luona, juhlimassa ja halaamassa ja nauramassa yhdessä ja nauttimassa elämästä sellaisen ihmisen kanssa, joka on aina ollut elämässäni, vaikka olemmekin siirtyneet toisaalle. Kirjoitin kuitenkin aiemmin viikolla jo siskolle, joten toivon, että kun panen sen kohta tänne blogiin ja linkin siskolleni synttärionnitteluiden kera, voin olla siellä, ainakin ajatuksissa, vaikken muuten.

Syytön, syyllinen, totuus?

Uutisten seuraaminen on raskasta. Tietoa tulee joka tuutista, jonka lisäksi "tietoa" tulee lisää joka toisesta. Vanha sanonta siitä, kuinka "totuus on sodan ensimmäinen uhri" tuntuu aina toteutuvan - joka kriisistä, sodasta ja konfliktista puhuttaessa. Välillä mietin, voiko uskoa edes näkemäänsä. Videoissa tai dokumenteissa saatetaan esittää vain toisen osapuolen hirmutekoja tai saada konflikti näyttämään vain siltä, että X pommittaa meitä, koska Y on pyytänyt siltä tukea ja dokumentin pommitettu Z-väki joutuu syyttöminä kokemaan edellisten väkivaltaiset iskut. Haluaisin olla syyttömien, siviilien ja "oikeamielisten" puolella, mutta mistä helvetistä voin tietää, kuka on ja mitä. Järki sanoo vaikkapa, että koska Venäjä pommittaa Syyriassa, on se siellä vain omien intressiensä takia ja tukemassa liittolaistaan, ei tekemässä hyvää tai "oikeutettua". Pommit pudotetaan "kapinallisalueille", joilla kuolee siviilejä, koska he ovat kapinallisten "ihmiskilpiä" tai tukijoita. Parempi kysymys kuin miettiä "syyttömyyttä" on miettiä syyllisyyttä: Venäjä syyllistyy väistämättä kapinallisia pommittaessaan myös siviilien ja infrastruktuurin tuhoamiseen, joten se ei ole syytön osapuoli. Sodassa on kuitenkin Syyrian hallintoa vastaan sotivia "kapinallisia", jotka eivät ole sen syyttömämpiä tehdessään omia iskujaan hallitusta vastaan. Totuus onkin karkeasti yleistettynä se, että syyllisiä ovat kaikki, jotka jatkavat sotaa (tai antavat sen jatkua, koska joko hyötyvät siitä tai eivät hyödy sen lopettamisesta) eivätkä puutu sen syihin vaan pahentavat pohjatonta humanitaarista kriisiä, jonka takia maa on tuhottu ja ihmiset ajettu pakolaisiksi.

En kuitenkaan ajatellut uutisten ja totuuden kadottamisessa tai syyllinen vs. syytön -keskustelussa vain Syyriaa (tai vaikkapa Israelin miehitystä Länsirannalla tai Turkin harjoittamaa kurdien sortoa - joitakin pitkäaikaisia ja hankalia konflikteja mainitakseni) vaan uusimpia uutisia Espanjan Kataloniasta, EU:n sisältä, maasta, jossa pitäisi vallita parlamentaarinen demokratia ja länsimainen sivistys. Uutiskuvat ja muut videot katalaanien itsenäisyysäänestyksen väkivaltaisuuksista ovat olleet järkyttäviä ja ihmisten pieksentä aivan hirveätä katsottavaa.

Periaatteessa "ymmärrän" sen, että hallitus pyrkii estämään valtion hajoamisen, ja "separatismin" nousun - varsinkin kun Katalonia on Espanjan rikkain alue ja miksipä Espanjan valtio/hallinto nyt haluaisi tuhota talouttaan, joka saattaisi johtaa kierteeseen, joka murskaisi mennessään ehkä koko EU:n talouden. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että tätä ei voida estää - tai siis sovitella - rauhanomaisesti, parlamentaarisen demokratian keinoin. Sen sijaan ihmisiä vastaan pannaan poliisit, joiden pitäisi nimenomaan suojella tavallisia ihmisiä väkivallalta! Ihmisiä revitään, hakataan, heitellään, pamputetaan, potkitaan ja ammutaan kumiluodeilla. Kaikkea muuta paitsi kumiluoteja olen nähnyt erinäisissä videopätkissä, joissa tilanne on ollut jokaisessa se, että kansalaiset protestinomaisesti, mutta täysin rauhanomaisesti ja ilman väkivaltaista provosoimista istuvat, seisovat tai laulavat äänestyspäivän tilaisuuksissa - ja aina tilanne päättyy siihen, että poliisit käyvät raa'asti päälle ja poliisien harjoittama yksipuolinen väkivalta alkaa.

Ovatko itsenäisyyttä vaativat katalaanit sitten syyttömiä kohteluunsa? Ainakaan he eivät ansaitse oman valtion taholta väkivaltaa. Sananvapautta ei voi loputtomiin tukahduttaa vapaassa maassa, jos se on rauhanomaista ja perustuu kansalaisten tahtoon. Pelkään pahoin, että Espanjan hallinto aiheuttaa väkivallalla nimenomaan sen, mitä se ei halua: Separatismin nousun, joka tulee johtamaan lisääntyneen väkivaltaan muuallakin kuin Kataloniassa.  Espanjan hallinnon pitäisi nyt myöntää oma syyllisyytensä omien kansalaistensa väkivaltaiseen kohteluun, pyytää anteeksi ja pyrkiä sovintoon. Totuus on, että katalaanien itsenäisyysliike ei tule kuolemaan niin kauan kuin sille annetaan tällainen "syyttömien marttyyrien" viitta, eikä välttämättä sittenkään, mutta vain aika näyttää, mihin tuo konflikti johtaa. Pelkään, että monet syyttömät, jos kohta syyllisetkin, tulevat kärsimään prosessin aikana, ennenkuin rauha palaa Espanjaan ja Kataloniaan.

20 vuotta

20 vuotta sitten elämäni oli sekavaa nuoren aikuisen elämää, vaikka en minä aikuinen silloin ollutkaan kuin iän puolesta. Asuin toki omillani (kun äiti "pakotti" - mistä olen muistaakseni kiittänytkin jälkikäteen :D), mutta aika holtitonta itsensä etsimistähän se aika oli. Olin 24-vuotias, mutta en tiennyt yhtään, mitä elämältä haluaisin. Opiskelin tradenomiksi, kun en muutakaan keksinyt, vaikka sekin vitutti. Juopottelin vähät rahani jo ennakkoon ja kun sain opintolainan, ensimmäinen tehtävä oli maksaa kaverille juomavelat, jotta saattoi jatkaa entiseen malliin, ja kierre oli valmis. Sitä samaa olivat ihmissuhteet, kiertämistä ja etsintää. Olin jo ehtinyt asua kahden naisen kanssa avoliitossa, mutta juopottelu ja "hankaliin" naisiin törmääminen eivät auttaneet rauhoittumaan [enkä sano, ettenkö itse olisi yhtä lailla syypää eroihin - en vaan löytänyt sellaista "vastinparia" elämälleni, jonka kanssa olisin voinut asettua]. Sitten tapahtui jotain yllättävää, missäs muualla kuin Tuomon luona, jossa suurin piirtein asuin puolet ajasta - eli aina, kun juopoteltiin ja teimme sitä usein. Toki olimme vielä nuoria ja viriilejä, emme vetäneet väkeviä tai muita aineita, ja molemmilla oli opiskelut kesken, joten rappioromantiikkaa oli vain fiiliksissä - emme ajatelleet olevamme pohjalla tai mitenkään luovuttaneet.

Olin ollut ahdistunut ja masentunutkin aiemmin armeija-aikaan, mutta tuossa vaiheessa, viisi vuotta myöhemmin, eli 20 vuotta sitten, oli jo pitkään tuntunut vähän samalta ja ahdistus hiipi usein rintaan; suunta oli kadoksissa, ajelehdin ja join, mietin kaiken tarkoitusta ja etsin jotain, valoa pimeydestä. Silloin törmäsin Lauraan, nuoreen punkkarityttöön. Tapasimme Tuomon luona ja olin tietysti tuhannen päissäni ja vielä keskellä yhtä epätoivoista ei-mihinkään edennyttä suhdetta. Sen verran jarrut toimivat, että päätin päättää tuon suhteen ennenkuin tapaan Lauran uudestaan, ja muutenkin, mitä siitäkin nyt muka tulisi: Ikäeroa kahdeksan vuotta ja minä aivan sekaisin. Päätin, että jos taas kerran jotain yritän, niin olen rehellinen. Se riitti ja Laura oli kai tarpeeksi herkkä nähdäkseen heti lävitseni - halusimme molemmat olla toistemme lähellä, läsnä, yhdessä ja yhtä. Aloimme välittömästi seurustella ja kolmen viikon päästä olimme jo kihloissa, vaikka rikki meneviä kivisormuksia jouduttiinkin ostamaan useaan otteeseen - ehkä se oli enne siitä, että tiemme ei tule olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista :D

Olin kuin olinkin löytänyt valon pimeydestä, tumman ja pehmeän valon. Vapauduin, luovuin paineista, ja antauduin suhteelle, jossa saatoin löytää itsestäni uusia puolia, kasvaa ja rakastaa. Pääsin voimieni tunnossa ja vapauden löytäessäni eroon konventioista, sovinnaisuudesta, ja minua pitkään vaivanneista asioista, kuten kirkosta, armeijasta ja lihansyönnistä. Lauran kanssa saatoin toteuttaa itseäni, tulla sellaiseksi, joka halusin olla.

Löysin siis sattumalta tai kohtalon myötä elämäni naisen, vaikken tuota toki vielä 20 vuotta sitten tiennytkään, saati sitä, että sekin löytöretki olisi varsin kuoppaisella tiellä kulkemista, joskin aina elämänmakuista. Ainakin se on ollut täynnä rakkautta, vaikka sekin on ollut monesti koetuksella. Silti minusta tuntuu, että elämä on kohdellut minua hyvin siitä lähtien, kun törmäsimme toisiimme. En voisi kuvitella sen menneen yhtään paremmin, vaikka olisihan se silti helpommin saanut mennä. Meillä on kuitenkin paljon, mistä iloita ja olla onnellisia, eikä mitään ole menetetty. Minä tahdon uskoa siihen, että voitamme kaikki eteen tulevat vaikeudet ja 20 vuoden kuluttuakin voin yhä mennä nukkumaan vaimoni viereen ja sanoa "hyvää yötä rakas", kuten aion tehdä nytkin, lauantaina 30.9.2017, päivää ennen kuin tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun yhteinen taipaleemme sai lähtölaukauksen.

Elon kuvat on

Vaimoni pitää päiväkirjaa, johon hän kirjaa katsomansa ohjelmat, elokuvat ja sarjat. Ainakin näin hän minulle kertoi. Ilmeisesti niiden avulla hän voi palata tunnelmiin, joissa oli ohjelmia katsellessaan. Ja mikäs siinä - eipä meillä paljon muita harrastuksia olekaan, tv-sukupolven lapsilla.

Koska en keksi mitään muutakaan sanottavaa elämästäni, kirjoitan samasta aiheesta. Sen sijaan, että töllöttäisi, voisi toki uppoutua myös kirjoitetun sanan maailmaan, mutta se on nyt jollain pimeän ajan tauolla. Sain kyllä lukulasit - keski-ikä here I come - mutta lukeminen ei ole vielä alkanut innostaa uudestaan tarpeeksi ja syksyllä aloitetut kesken olevat kirjat ovat kesken yhä. Toki olen lukenut nuorimmaiselle iltaisin kissakirjoja niin paljon, että silmät onkin sitten jo väsyneet ja ei ole jaksanut enää keskittyä "omalla ajalla" mihinkään. Ainoa, mikä on tällöin enää maistunut, on ollut joku mielenkiintoinen sarja tai elokuva. Tavallisesti olen sarjaorientoitunut, mutta Quarryn jälkeen ei ole löytynyt uutta niin mielenkiintoista, että olisin jäänyt koukkuun. Marco Polo on yhä alkutekijöissään ja Peaky Blindersin kolmoskausi odottaa katsojaansa. Vaimon kanssa katselin osin sivusilmällä norjalaista nuortensarjaa Skamia (suom. Häpeä), joka alkoi kiinnostaa jo itseäkin, kunnes loppui. Siispä elokuvien pariin.

Häpeä on kamala tauti, mutta Skam on ihqu sarja / Skam

The Revenant oli komiaa katseltavaa. Ei niinkään Leonardo DiCaprion tai Tom Hardyn ansiosta, vaikka herrat helvetin hienot roolisuoritukset tekivätkin. Leon kovin rooli, ehdottomasti. Mutta ennenkaikkea kai tässä nyt on virtuaalihattua nostettava näille herroille: Ohjaaja Alejandro González Iñárritu ja kuvaaja Emmanuel Lubezki loihtivat sen verran mahtavat menot ruudulle, että heikompaa olisi voinut hirvittää. Minua vaan ihastutti. Elokuva kertoi ainakin ihmisen sitkeydestä/heikkoudesta, sosiaalisuudesta/itsekkyydestä ja väkivaltaisuudesta/välittämisestä. Se oli ylistys luonnolle, luonnonvoimille ja ihmiselle yhtenä osana sen palapeliä. Toki se oli myös historiallinen kuvaus ääriolosuhteista samalla, kun käytiin läpi perinteisiä ihmislajin pakkomielteitä: Rasismi, ahneus, viha, kosto, sovitus, elämäntarkoitus. Elokuvan loppukuvasta tuli mieleen yksi meidän kaveriporukalla tehdyn leffan loppukuva, joten hyvällä tavalla nauratti, vaikka ei kait siinä elokuvan lopussa sinänsä naurun aiheita enää hirveästi ollut. Upea leffa, jonka merkitys itselle on kolahtanut, jos leffan loputtua jo alkaa miettiä, että tuo olisi kiva katsoa joskus uudestaan, esimerkiksi hieman isommalta kankaalta...

Koskessa on kiva lillua / The Revenant

Katseltuani Revenantin päädyin googlaamaan leffan pahista Tom Hardya, joka kai "tunnetaan" nykyään paremmin Mad Maxina (loistava leffa muuten, viime vuosien ehdotonta kärkeä ja tuo uudelleenkatseluhalu on senkin osalta korkealla) tai jopa naamioituneena Batman-pahiksena Balena, vaikka itselle näyttelijä on jäänyt mieleen Peaky Blinders -sarjan juutalaisgangsteri Alfie Solomonsina. Hyvänä aasinsiltana löysin sitten miehen upean soolosuorituksen leffassa, jonka oli käsikirjoittanut ja ohjannut Peaky Blinders -luoja Steven Knight.

Katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa / Locke

Locke oli hämmentävän upean vangitsevaa katseltavaa. Elokuvan tapahtumat on kerrankin helppoa tiivistää yhteen virkkeeseen: Mies ajaa autolla ja puhuu puhelimessa. Siis oikeasti! Leffassa ei tapahdu mitään muuta. Voin vakuuttaa, että se ei kuitenkaan ole tylsä, paitsi jos et jaksa keskittyä siihen, mitä päähenkilö Locke sanoo, mitä hänelle sanotaan ja miten hän reagoi äänenpainoillaan, ilmeillään ja eleillään käymiinsä keskusteluihin. Uskomattoman hieno pieni elokuva, jonka parissa vilahtaa vajaa puolitoistatuntinen ihan huomaamatta. Päästyäni Steven Knightin kerronnan makuun päätin etsiä käsiini myös miehen esikoispitkän, eikä tarvinnut katua sitäkään.

Elä helevata tuu niin lähelle miäs... / Redemption

Redemption oli sykähdyttävä tarina, jossa sekoittui rikosdraama, toiminta ja ihmissuhde-elokuva kivaksi keitokseksi. Sattumat ja epäloogisuudet antoi helposti anteeksi, koska elokuvakin on satua, vaikka sillä yhteiskunnan/ihmiskunnan epäkohtiin haluttaisiinkin puuttua ja tonkia yksilöiden motiiveja elää ja antaa toisten kuolla - tai välittää toisista. Elokuva ihmisyydestä, mielen ja lihan heikkoudesta, väkivallasta ja alistamisesta, elämän turhuudesta ja suuresta - tai pienestä - merkityksellisyydestä. Aivan maaginen päähenkilökaksikon kemia pelasti paljon, tönkötkin näyttelijäsuoritukset (mukaanlukien miespääosa) ja "epärealistiset" juonenkäänteet. Elin päähahmojen mukana alusta loppuun täysillä. Aivan kuten täysin toisenlaisenkin pääparin mukana, joita kävimme vaimon kanssa katsomassa ihan elokuvateatterin penkeillä asti.

No mutta! / Redemption

La La Land oli rytmikkään romanttinen musikaalisatu, joka osui ainakin meikäläisen nautintohermoon. Kuvallisesti, musiikillisesti ja juonellisestikin onnistunut musikaali, jossa oli elämänmakuinen tarina. Alunperin tiesin elokuvasta vain tönkkösuolatun Ryan Goslingin (loistava tönkkösuolatuissa osissaan elokuvissa Drive ja Only God Forgives) ja ohjaaja Damien Chazellen, jonka Whiplash oli ehdottomasti vaikuttavin leffa, jonka katsoin viime vuonna. Naispääroolin Emma Stone yritti varastaa shown, mutta oli miellyttävä seurata myös Goslingin suoritusta, joka täydensi loistavasti Stonen tunnelatausta. Tönkkösuolaisuuskin mureni, koska Gosling oikeasti kosketti, vaikka leffa menikin musikaalin nimissä audiovisuaalisen sillisalaatin puolelle. Silti, upeaa jatkoa Whiplashille - Chazellelta on lupa odottaa vielä vaikka mitä, tyyppi on vasta 32v. Odotan ainakin jazz-saagalle jatkoa, haluan lisää popularisoitua jazzia, koska en ole genren suuri ymmärtäjä tai kuuntele sitä muuten paljon, mutta tuntuu siltä, että jossain sisälläni on kasvamassa wanha jazz-setä.

Jatsinkakkaa, arvon leidi, jatsinkakkaa / La La Land

Katselkaa ihmiset hyviä elokuvia - siinä ei aika mene hukkaan, koska parhaiden leffojen kuvat ja äänet ja teemat ja näyttelijäsuoritukset jäävät sisimpään tykyttämään ja luovat elämänsisältöä kaiken sisällöttömän hötön keskellä.