Mutta kaiken jälkeen minulla on isyys.
Kuten Reidar Palmgren sanoi komeassa kolumnissaan, vanhemmuuden suurin tragedia on, että rakkaus lapseen ei lakkaa koskaan, mutta lapsen rakkaus vanhempaan aikanaan katkeaa. Eihän se tietysti niin yksinkertaista ole, mutta...
Kesälomani aikana olen kohdannut lapseni monin eri tavoin, verrattuna työ- ja kouluarkeen. Yhteistä aikaa on ollut paljon enemmän.
Rytmien heitettyä häränpyllyä nuorimmainen ei ole saanut unta ja on pitkästä aikaa kaivannut isiä nukutuskaveriksi. Tänään kannoin tuota 9-vuotiasta sylissäni ja tunsin suurta rakkautta - tai siis suurinta, sitä jota ei voi vaihtaa tai kohdistaa uusiin ihmisiin, vanhemmanrakkautta. Kaiken se kestää, kaiken se antaa.
Neljä ihanaa lastani, kiitos maailmankaikkeus.
Onneksi minulla on heidät arkielämässäni vielä vuosikausia, ennenkuin he lentävät pesästä ja palaavat ehkä jouluisin ja kesäisin käymään. Mahdollisesti he palaavat ennen pitkää myös esittelemään jälkikasvuaan. Ehkä sitten saan taas rakastaa täysillä. Alan pikku hiljaa ymmärtää noita isovanhempia :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti