Murheen karkoitus

Nuorimmainen skidi kysyi eilen illalla nukkumaan mennessä ison kysymyksen: "Isi, mikä on elämän tarkoitus?" Vastasin yksinkertaistaen, että elämän tarkoitus on "eläminen", aivan kuten kaikki luonnossa; Synnymme, kasvamme, vanhenemme, kuolemme. Jos saamme lapsia, osa meistä jää elämään heissä, ja jos emme, meistä tulee multaa ja muutumme osaksi maapallon elämän kiertokulkua matojen ruokana. Sitten jatkoimme toisen ison kysymyksen pariin: "Miltä kuoleminen tuntuu?" Vastasin, että se on kuin sammuttaisi sähköt - sitten ei tunnu enää miltään. Aivomme sammuvat kuin pelilaite, josta loppuu virta (tämä oli luonnollinen selitys pelihullulle :D), jonka jälkeen meitä ei enää ole. Muistelimme vanhoja isomummoja, joista yhden poika vielä muistikin. Pohdimme ihmisten vanhenemista ja pieni mustan huumorin pilke silmässään poika totesi, ettei voi ainakaan vielä kuolla, kun on joku Fortniten tapahtuma edessä. Tämän yhdeksänvuotiaan mielestä koko ihmiskunta tosin joutaisi kadota kertarysäyksellä - voisimme muuttua kuulemma kaikki kissoiksi.

Kuolemaa tulee kyllä harvoin ajateltua. Jätän sen suosiolla vanhoille ja masentuneille. Elämään kuuluu murhe, ikävä ja tuska samaan tapaan kuin ilo, tyytyväisyys ja onni. Ne loppuvat kuoleman tullen, mutta elämä on elämisen arvoista, kunhan se ei ole pelkkää kärsimystä. Elämä itsessään ei ole minkään arvoista, ellemme kunnioita sitä, ja saa omaan elämämme kunnioitusta muilta. Toisaalta luonnossa elämän kiertokulkuun kuuluu myös tappaminen, elämän riistäminen toiselta, jotta itse voisi elää. Ihmiset ovat jalostaneet tämän pidemmälle ja voivat valita myös elämän kunnioittamisen filosofiana, jota koittaa tavoitella myös tekojen kautta. Meidän ei ole esimerkiksi pakko tappaa eläimiä elääksemme, vaikka suurin osa ihmisistä sen vähintäänkin hiljaisesti hyväksyy. Epäsuorasti osallistun toki samaan eläinten teolliseen tappamiseen ja hyötykäyttöön juodessani kahvikermaa sekä syödessäni juustoa ja kananmunia, vaikka eläinten lihaa en syökään. Olen itsekin tappanut tänä kesänä varmaan lukemattomia pieneläimiä, joita en edes näe sekä yhden kärpäsen, joka häiritsi yöuniani. Sen sijaan ampiaiset olen jättänyt rauhaan ja hätistänyt ulos, koska ne etsivät vain ravintoa, enkä ole heiltä sitä halunnut estää. Ilman ampiaisia ja muita pölyttäjiä elämän edellytykset luonnossakin häiriintyisivät. En minä niitä tietenkään voi pelastaa, mutta kyse on asenteesta. Tosin, jos ampiainen pistäisi minua tai hyökkäisi uhkaavasti, löisin sen todennäköisesti kuoliaaksi, joten missä menee raja elämänkunnioituksen ja tappamisen välillä? Niin, oman perseen kohdalla.

Palatakseni vielä siihen ensimmäiseen tarkoitusta etsivään kysymykseen, mitä tällä elämällä pitäisi tehdä? Tavoittelemme tyytyväisyyttä, hyvää oloa ja jatkuvaa onnellisuutta, vaikka tietenkään se ei ole mahdollista. Saatamme myös joskus nauttia ikävästä, surkeudesta ja surusta, mutta väittäisin, että suurimmalla osalla elämän tarkoitus on Eppujen sanoin murheen karkoitus. Tämä möykky, murhe, tai outo haikeus, pyritään karkoittamaan juhlien, erinäisiä herkkuja tai nautintoaineita sisuksiin imien, rääkkäämällä ruumista synnyttämään hyviä hormoneita ja tekemällä asioita, jotka kiihdyttävät, viihdyttävät, tyydyttävät ja rauhoittavat. Entäs sitten, kun elämänkokemus karttuu ja muistot joko hellivät mieltä tai kummittelevat loputtomiin? Mennyttä ei pääse pakoon, mutta elämiseen kuuluu sen hyväksyminen, että tapahtuu sekä hyvää että pahaa, mutta elämä on vain tässä ja nyt, sekä edessäpäin. Kliseisesti pitäisi kuitenkin siis "tarttua hetkeen", eikä se ole väärin, mutta eihän niinkään voi aina elää. Elämää rajoittavat velvollisuudet, vastuut ja suoranaiset pakot, mutta toisaalta ne myös ohjailevat meitä tekemään valintoja, joiden avulla voimme elää tyydyttävää elämää. Joskus on aika repäistä, mutta useimmiten aika on pysähtyä ja miettiä, ennenkuin tekee tyhmyyksiä, joita saa myöhemmin katua. Toisaalta, hyvää saa levittää, rakkautta antaa ja nautintoa jakaa, kunhan sen tekee kunnioittaen toisia - ja itseään.