Kutsuin paholaisen kylään

Avasin Duvelin eli ”paholaisen”, pitkästä aikaa. Tuli mieleen ilta joskus ~22 vuotta sitten. Istuin silloin vielä lapsuuden kodissani, viimeisiä kertoja, koska muutin pian sen jälkeen Riikan kanssa Lohtajalle. Olut, tämä kyseinen saatanan nektari, maistui loistavalta ja niin nytkin. Pippurinen blondi, oolalaa, ja vapaus kaikesta, edes hetkeksi.

Samalla kutsuin kuitenkin myös paholaisen kylään. Synkätkin ajatukset, humalan ja levottomuuden. Miksi elämä on tällaista? Vaikka se olisi näennäisen hyvää, ei siinä ole mitään ”järkeä”. Elämme vain, koska se on meille luontaista. Ihmettelin sitä varsinkin, kun luin rauhanpuolustajien lehteä. Mietin erinäisiä ihmisiä, joilla on erinäisiä vahvoja mielipiteitä ja asenteita elämään ja yhteiskuntaan, mutta mitä vitun väliä millään on – ja onko yksilön mielipiteillä ja asenteilla merkitystä, koska koneisto jyllää kuitenkin rahan voimalla eteenpäin? Eikö tärkeintä yksilölle ole kuitenkin saada ruokaa, lämpöä ja lepoa, sekä toissijaisesti – tai joskus ensisijaisesti – läheisen kosketusta. Luin jostain aviisista myös uutisen japanilaisesta naisesta, joka oli ollut lukittuna pihavajaan 15-vuotiaasta alkaen, mutta kuollut siellä 33-vuotiaana kylmään. Siis mitä vittua? Miksi elää niin pitkään tuollaisissa olosuhteissa ja miksi ei tee jotain itselleen, kai itsensä tappaminen ääriolosuhteissa on mahdollista? En tiedä, en ole joutunut koskaan kokeilemaan, käytän hidasta taktiikkaa. Paholainen kylään ja päänupista aivosoluja nurin.

Kuuntelin myös Bad Religionia ja koitin jälleen kerran miettiä, mikä tässä niin koskettaa:

https://youtu.be/IFBVmhISLos

Ehkä se on se huudahtavasti laulettu ”Struck a Neeeeerve” siellä loppupuolella, jolloin ottaa tosissaan tunnehermoon tämän maailman ja elämisen sietämätön keveys ja raskaus samassa paketissa. En tiedä, millaista olisi olla vähäosainen tai vaikkapa koditon tai muuten palella tuolla jossain ja koittaa vaan pysyä hengissä, koska minulle se ei ole hyväosaisena tuottanut vaikeuksia. Jos minun sydämeni tykyttää vähän epärytmissä, hätäännyn ja mietin, että ”ei nyt, en halua kuolla”...ja sitä on tietysti helppo selittää vaikkapa sillä, että minulla on huollettavia ja niin eespäin, mutta kai siinä jotain muutakin on, joku hengissäsäilymisvietti, jota sitten aina välillä yritämme häätää kutsumalla paholaisen kylään. On muuten mahtava maku, belgihiivat taikovat puraisevan maun ja nautinto leviää limakalvoille, sekä nielaisun jälkeen nieluun, jonka jälkeen päässä humisee mukavasti.

Tästä jatkan varmaankin iltaa pohtimalla hienoa tapaa elää ja kohtuullista tapaa lähteä. Itse en varmaan lähde miekka kädessä enkä edes saappaat jalassa, mutta toivottavasti en kauhean katkerana mennyttä katsellen vaan nauttien viimeisistäkin pisaroista elämän nektaria, sitten joskus.