Black Metal -päivä

Tänään oli Black Metal -päivä. Se on vapautta ja se on oman tien etsimistä pimeässä. Istuin tosin töissä, mutta oli niin hiljaista, että kun päivä eteni, suljin valot ja katsoin saatanallista rituaalia, joka näytti naurettavalta. Musiikki innosti teknisessä ja ehkä hieman sielullisessakin mielessä pimeyden kautta valoon kurkottavilla melodioillaan, vaikka aatteen palo alkoikin pidemmän päälle vain huvittaa. Sen sijaan norjalainen lähestymistapa miellytti, koska muun maailman Black Metalistit idolisoivat tuota ehkä maailman ristiriitaisinta maata, jossa on puhdasta ja ihanaa, mutta josta huokuu väkivaltainen ahdistus, joka tuottaa muun muassa hienoa taidetta, mukaan lukien Black Metalia. Silti, koska olen enemmän ateisti kuin pakana, tuo saatanan suitsutus nosti lopulta yhtä lailla karvat pystyyn kuin kristittyjen – tai minkä tahansa ”jumalan” palvonta. Ehkä parhaiten tämä tuli esiin suomalaista Black Metal -genreä luotsaavassa ”Gehennan loputon liekki” -dokkarissa, jossa suomalaiskansallista perintöä kunnioittava Black Metallisti kertoi, että olisi silti mieluummin rintamalla kristityn kuin muslimin kanssa rinta rinnan. Eli siis, kristillisyys on kuitenkin saatananpalvojien vastavoima, ying ja yan, hyvä ja paha, paita ja peppu, rakkaus ja viha. Eiköhän se oikea rakkaus – tai viha, jos sitä etsii - löydy jostain muualta, vaikka haarojen välistä, kuin kristillisyydestä (White Metal anyone :D taitaa olla mieluummin nimellä Christian Metal tms, ettei tulisi liian rasistisia mielikuvia, vaikka uskonnolliset ovat loppupeleissä ihan yhtä suvaitsemattomia millekään kuin saatananpalvojat) tai Black Metalista. Jaa mutta hetkinen, entäs mustien tekemä metalli, onko sekin Black Metallia :D

Jotain siinä kuitenkin on, mikä kiehtoo ja onko se sitten kuolema? Elämä on niin perseestä, että kuolema kiehtoo enemmän kuin tyydyttävä elämä? Niinhän se menee. Death Metal on itse asiassa Black Metalin ”esikuvagenre”, mutta se sentään jättää uskonnollisuuden ts. saatanallisuuden pois kontekstista. En ole jyrkkä genrerajojen suhteen ja pidän musiikista, jos pidän musiikista, simple as that. Toki kartan sanomaltaan persiistä olevaa matskua ja rasistinen sekä kristillinen tai saatanan voimaa julistava matsku ovat lähtökohtaisesti aika syvältä ahterista. Joskus sieltäkin tosin kajahtaa, kuten tänään. Keskityin silti ihmisiin ja järjestelmiin, sekä yksilön vapauteen ja ”onnen tavoitteluun” sekä yhteisön tukeen yksilön taistelussa. Minulle metalli on kuitenkin muuta kuin Black Metal, se on vapautta ja puhdistavaa raivoa sekä kaiken paskan katsomista ulkopuolelta. Päivän dokumenteista toisessa eli norjalaisessa ”Blackhearts”-dokkarissa oli nimenomaan kyse siitä: Yksilön noususta oman systeeminsä kurimuksesta vapauteen. Kreikkalaisen bändin jäsenet joutuivat systeemissään ja median toimesta vastaamaan yhden jäsenensä kuulumisesta äärioikeistolaiseen puolueeseen, joka Kreikan valtion toimesta hiljennettiin ja jäsenet pantiin linnaan. Sympatiapisteitä tuli heidän ihannoidessaan norjalaisia metsämaisemia talvisessa räntäsateessa ja miettiessään, kuinka he ovat jääneet yhdeksänkymmentäluvulle hetkeen, jolloin Black Metal syntyi ja elävät sitä hetkeä musiikkinsa myötä, koska se oli heidän hetkensä. Hauskoja hetkiä koetaan mm. kirkkoselfieitä otettaessa, kun Black Metal -bändien jäsenet niin kreikasta kuin kolumbiasta fiilistelevät, kuinka tuo ja tämä kirkko olisi silti hienompi poltettuna. Itse olen kerran blogannutkin samasta aiheesta: Suomessakin kirkon poltosta saa todistetusti enemmän tuomiota kuin ihmisen raiskaamisesta, hakkaamisesta hengiltä tai muusta elämän pilaamisesta. Koska onhan se PAHA juttu. Ei sillä, että haluaisin Kajaanin kirkon palavan, mutta poikani osallistumisen jumalan palvelukseen siellä kyllä estin, kun sitä opettaja ET-oppilaidenkin vanhemmilta kysyi.

Mikähän olisi Black Metal -päivälle hyvä lopetus. Ainakin kaljanjuonti, se näytti maistuvan monille metallisteillekin. Ehkä vähän pitää jotain ”äärimetalliakin” kuulostella – esimerkiksi Enslavedilla on loistavia biisejä, mutta syvimpien syövereiden Black Metalista en tiedä. Pakanoiden taistelusta kristinuskoa vastaan voisi toki myös katsoa Vikings-sarjan myötä tai toisaalta kristityistä tappajista eli temppeliritareista kertovaa Knightfall-sarjaa. Elämme uskontojen ja uskomusten ja uskomattomien tapausten maailmassa, mutta Black Metal -päivänä tunnustan väriä vain pitämällä mustia vaatteita (niinkuin aina) ja istumalla pimeässä. Rytmit sen sijaan saattavat olla iloisiakin, koska itselleni resonoi enemmän toivo kuin epätoivo.