Ajatuksenvirtaa tänä perjantaina

Kuten otsikosta ja edellisestä postauksestani ehkä voitte huomata, on ajankohtaisuus minulle tärkeä teema. Elän aina tätä päivää. Harva asia saa minua miettimään tulevaa ja olen sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi elää odottaen tulevaa. Toki se voi myös toimia motivaattorina, jos esimerkiksi tekee töitä saavuttaakseen jonkun päämäärän tai jos kerää rahaa johonkin itselle tärkeään asiaan. Muuten tulevaisuudessa eläminen on kuitenkin petollista: Harva asia tuntuu sitten kuitenkaan niin ihanalta, kun se odotettu asia lopulta on tässä ja nyt. Silti tai siitä huolimatta unelmointi on sallittua ja erittäin tärkeä osa elämää. En nyt tiedä unelmoinnista, mutta odotan mielenkiinnolla tulevia futiksen MM-kisoja, koska ne ovat aina parasta viihdettä, mitä voi olla, ja lisäksi odotan syksyistä 90v-matkaa rakkaan ystäväni Kimmon kanssa. Futis toimii aina, mutta syksyisen Tampereen valloituksen suhteen voi käydä miten vaan. Uskon ja toivon sen kuitenkin toimivan katalyyttinä tulevaisuuteen, uusiin matkoihin ja elämyksiin sekä ystävyytemme kertausharjoitukset (sallinette tämän kielikuvan, vaikka olemmekin molemmat siviilipalvelusrekisterissä, vaikka itse heikkona miehenä armeijan kerkesin käydäkin).

Tykkään rikos- ja poliisisarjoista, tykkään dramaattisesta ja väkivaltaisesta viihteestä. Ihannoin joskus sankareita, jotka pistävät pahikset nippuun ja koen itsekin väkivaltaisia tunteita, mietin vetäväni jotain turpaan ja suojelevani perhettäni. Haistattelen mielessäni ja näytän keskisormea salaa toisille ja itselleni peilin kautta. Kuuntelen hc-punk-biisiä ja laulan mukana haistatellen vittua. Tähän liittyen voisi todeta, että eniten vituttaa kaikki, mutta toisaalta tuo on vaan purkautumiskanava ja punk on oikea väylä purkaa nuo(kin) tunteensa.

Satunnaisista vihanpuuskistani huolimatta Rakastan ja kunnioitan monia ihmisiä ja olen pro-feministi; Epätasa-arvo ja naisten kohtelu vituttaa. Itsekin kyllä kauniita naisia katselen sillä silmällä, mutta kohtelias hymy ei varmasti heille pahaa tee. Toivottavasti. Olen myös elänyt mielestäni hyvän elämän sen suhteen, että olen kohdellut naisia hyvin, siinä missä kaikkia muitakin. Kännissä olen varmasti ollut ääliö, mutta onneksi en ole koskaan tietääkseni tehnyt mitään peruuttamatonta vahinkoa kenellekään, sellaisen kanssa olisi todella vaikeata elää.

Olen väkivaltaisista mietteistäni huolimatta pääasiassa rauhan mies. Vanhemmiten olen kuitenkin tajunnut, että jotta säilyttäisi itsekunnioituksensa ja/tai koskemattomuuden tai puolustaessaan periaatteitaan, läheisiään tai itseään, voi joutua käyttämään väkivaltaa ja se on ok. Erotan sen valtioiden itsemääräämisoikeudesta ja sotien muodossa tapahtuvasta väkivallasta, mutta en enää tuomitse väkivaltaa, jos olen koskaan tuominnutkaan. Väkivaltakoneistot ja maskuliininen uho ovat perseestä, mutta väkivalta on joskus - valitettavasti - välttämätöntä.

Väkivalta itseä kohtaan voi joskus olla surullista ulkopuolisten silmissä. Tänään uutisissa oli ruoan ja juoman maailmanlaajuisen sanansaattajan Anthony Bourdainin kuolemasta kertova uutinen. Ruoan ja juoman maailmankuulu rakastaja sai tarpeekseen elämästä 61-vuotiaana Pariisissa ja tappoi itsensä. Mitäpä siihen sanoisi muuta kuin että jokaisella on oikeus elää tai kuolla, oman elämänsä puitteissa, muita vahingoittamatta. Itsemurha on kuitenkin myös julma tapa lähteä. Se jättää läheiset ja ystävät sellaiseen tilaan, että he miettivät, mitä olisivat voineet tehdä, sanoa. Miten olisi voinut auttaa, vaikuttaa...mutta mitään ei ole tehtävissä, koska loppu on loppu. Kevyet mullat. Ruokaa ja juomaa nauttineena nostan maljan makujen ruhtinaalle!

Jostain syystä nämäkin mietteet johtavat vaan siihen, että ajattelen perhettäni, rakkaita lapsiani, pikkuepeleitä, poikiani, tytärtäni. He ovat minulle tärkeintä elämässä. Elämässä, jota elän päivä ja hetki kerrallaan, välillä hedonistisesti, usein vain pyrkien harmoniaan. Olen monesti pettynyt itseeni itsehillinnän suhteen, mutta tavattoman onnellinen hetkissä, joissa näen lapsieni ilon tai oman hyvän olon. Elämä ei ole sysipaskaa, siinä on hetkensä :D

Ajankohtainen arkinen

Hyvää iltaa Ajankohtaisesta arkisesta! Tänään aiheina muun muassa Lapsiperheen arki, jossa lyhyt katsaus lapsikatraan kehittymiseen sekä isän keskivartalon rakennukseen. Penkkiurheiluakin on käytävä läpi, koska onhan taas Futiskesävuosi. Ajankohtaisen arkisen Viihdenurkkauksessa käydään läpi pääasiassa tv-sarjoja sekä piipahdetaan musiikkimaailman ilmiöiden äärellä.

selfie Kopsalan portailta 5 viikkoa sitten

Niin se vaan on, että elämän etenemisen huomaa lapsista. Ja vähän vanhuksistakin, mutta ei niin selkeästi. Jonkin verran sen huomaa kyllä peilistäkin ja siitä, että kun töissä könyän (jo 15:ttä vuotta KAKS:lla :o) pöytien alla koneiden kimpussa, niin kumpu tulee välillä ikävästi eteen, mutta ei kait siinä, niin kauan ku keho taipuu ja liikun mielelläni (ainakin töissä), niin ei ole mitään hätää.

M15V on pian suorittanut oppivelvollisuutensa ja nauttii tällä hetkellä elämästä Ródoksella, luokkaretken merkeissä. Ehkä ne kaikki leivotut kakut (ja minun tiskaamat leivontakamat), sukat ja herkut eivät menneet hukkaan, ehkä matkailu avartaa? Vaihdettuani viestejä poijan kanssa totesin, että on se vaan fiksu poika. Kliseinen ”pojasta polvi paranee” on jälleen huulilla. Sitä voi tietysti mitata monella mittarilla, mutta näen jo nyt, että ainakin fiksuudessa, elämänarvoissa ja toisten ihmisten huomioonottamisessa poikani on ikäisekseen hyvällä tiellä.

V12V käy edelleen viikottain luonamme ja se katkaisee mukavasti arjen aherruksen. Teen tuolloin lyhyemmän työpäivän ja käymme tyttären kanssa läpi viikon tapahtumat, vietämme ukin ja mummun ansiosta piirakkapäivää, pysymme yhteyksissä. Tottakai se on erilaista kuin poikain kanssa, kun tytärtä näkee vain kerran viikossa, mutta siinäkin ajassa ehdimme yleensä kuroa umpeen elämänmenoa ja pysymme läheisinä. Meille on muodostunut hyvät arkiset rutiinit myös keskiviikoille, joten mitään "erikoista" ei tarvitse yrittää tehdä, vaan ollaan vaan ja öllötellään.

K11V on musamies, videomies ja asioiden suunnittelua harrastava äänimies. On upeata seurata poikasta, kun tämä innostuu suunnittelemaan peleissä kenttiä, erilaisia värkkejä ja rakennuksia. Iltaisin sängyssä jatkuu monesti piirtämällä omanlaisensa suunnittelusessiot. Ja aina kuulokkeissa soi musiikki. Välillä huolettaa tämän visionäärin puolesta, kun jämähdys sohvalle makaamaan on houkuttelevampaa kuin mikään muu tekeminen, mutta aina sieltä on noustu.

A9V on pieni ja pippurinen oman tiensä kulkija, joka tunnistaa ja tarvitsee asiat, jotka antavat elämään tarvittua järjestystä. Tietyt ruoat, juomat ja joka-aamuinen peiton särmäys reunoja myöten antavat järjestystä kaaokseen. Koulu sujuu hyvin, koska se on järjestynyttä toimintaa. Pelit ja videot vievät elämässä suurimman mielenkiinnon, mutta lukeminenkin maistuu, varsinkin kiinnostava sellainen. Kaikki mitä poika saa itse valita, rules ok. Se pätee niin ihmisiin kuin kiinnostuksen kohteisiinkin.

--

Kesäkuussa tulee 10 vuotta täyteen Travian-”uraa”, jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Harva peli kuitenkaan on vienyt minua samalla lailla - tai no, ei mikään. Ultima 4:sta pelasin aikoinaan aktiivisesti ehkä vuoden, Football Manageria ja Piratesia ehkä kaksi, samoin Championship Manageria ja 2:sta. Mutta kymmentä vuotta en ole pelannut aktiivisesti mitään muuta kuin Traviania.

Travian fi2 -servun tili "pakananyrkki"

Kuuluisat viimeiset ajatuksenihan olivat ”löysin kivan strategiapelin, jota voi pelata 15 minuuttia päivässä”. Huutonaurua! Olen pelannut Traviania ehkä keskimäärin kaksi tuntia päivässä viimeiset kymmenen vuotta, miinustettuna puolen vuoden tauko pelistä parin ekan vuoden jälkeen sekä kaikki päivät, jolloin olen ollut humalassa tai krapulassa. Niitäkin on kyl liikaa, d’oh. Joinain päivinä Travianiin on mennyt 10 tuntia, joinain ehkä oikeasti se 15 minuuttia, mutta koko ajanhan tuommoinen 24/7 peli mukana kulkee. Kännykkäversiota ei Travian ”Legendsistä” (on siitä uudempikin graafisempi versio olemassa, mutta ketä kiinnostaa) edelleenkään ole ja jos en pääsisi läppärin tai pöytäkoneen ääreen, niin siihenpä se peliura sitten loppuisi. Toistaiseksi en ole joutunut/päässyt eroon em. laitteista, joten pelit jatkuvat. Parhaimmillaan olen pelannut neljää servua yhtä aikaa lähes tosissani, tällä hetkellä kahta. Tosissani en tosin pelaa enää ollenkaan, koska ei huvita. Liian raskasta, ei huvien pitäisi olla raskaita, vaan hauskaa ajanvietettä. Travian on pääsääntöisesti pitkäpiimäistä tylsääkin tylsempää nakuttelua, mutta juju onkin yhteisöissä, jotka netissä touhottavat niin pelistä kuin muustakin elämästä sen ympärillä. Olen saanut Travissa ystäviä (mm. rakas ystäväni Guine) ja vihamiehiä (jos jotakuta joskus pitäis vetää turpaan, niin vetäisin Kekkkosta, ärrimurr!) sekä joukot kavereita ja satunnaisia seuramiehiä ja –naisia. Vähän niin kuin elämässä yleensä, on monet kaverit jääneet taakse ja niitä sit muistellaan kaiholla, mutta elämä etenee ja vaikka ”ennen oli kaikki paremmin”, niin on mielestäni parempi elää edelleenkin vain tätä päivää. Jos jokin Travianin peluussa kaduttaa niin se, että olen tunkenut saksalaisille pelintekijöille kuukausittain rahaa jo sen kymmenen vuotta. Eihän Travi toki kallein harrastukseni ole, siitä on kalja pitänyt huolen (sic).


--

Musiikkipuolella elän Spotify-aikaa, joka perustuu soittolistoihin – kokonaisia levyjä tulee kuunneltua harvemmin. Yhden levyn (Maanalaiset) tilasin kannatussyistä (vaikka sekin on Spotifyssä), mutta muuten olen sen varassa, mitä löydän netistä ja Spotifystä. Soittolistoja on monta aihepiirien mukaan, mutta ”hittikokoelmani” Jarkon koottuja sisältää tällä hetkellä n. 1200 biisiä ja siihen tulee viikottain 0-10 biisiä - välillä ei pitkään aikaan mitään, sitten useampia kerralla. Kuuntelen kokoelmia yleensä viimeisimmästä lisäyksestä alkaen, joskus artistijärjestyksessä, joskus satunnaisella. Viime aikojen ”hitit” ovat olleet poikkeuksellisen rankkoja, koska monesti listalle valuu sekalaista poppia, rokkia, räppiä, edm:ää ja milloin mitäkin. Viime aikojen lisäyksiin kuuluu kuitenkin kolme raskaampaa vetoa: Stam1nan ”Elämänlanka”, Maj Karman ”Osa minusta kuolee” ja jo mainitun Maanalaisten ”Paska”. Tykkään siis punk-/räyhähenkisestä rokista, jossa on jotain, mikä minua ”koskettaa”. Joskus se koskettaa sydäntä, joskus sielua ja joskus vaan lauluhermoa, satunnaisesti myös nauratus- tai ajatushermoja.

Stam1nalla on minulle erityinen historiallinen merkitys, koska löysin bändin keväällä 2005, joka oli vaikea vuosi ihmissuhdesotkuineen. En ole todellakaan jaksanut innostua kaikesta bändin tekemisestä, vaikka olenkin iloinen, että heidän jo 1996 alkanut taipaleensa on jatkunut ja jatkuu upean tekemisen merkeissä. Syksyllä ilmestyvän levyn sinkkuraita ”Elämänlanka” julkaistiin siis vähän aikaa sitten ja siinä on mielestäni jotain menneisyyden kaikuja, haikeata elämän filosofointia, sukupolvien välistä fiilistelyä ja huikea ”Matkaan!” –huudahdus, joka tarttuu mieleen ja soi sieluun. Odotan levyä innolla.

Stam1na

Maj Karma ei ole itselleni kolahtanut aiemmin juuri ollenkaan, tosin en mene sanomaan muuta aiheesta, koska en siis ole bändiä koskaan aktiivisesti kuunnellut. Ainoat suosikkilistallani olevat biisit ovat Herra Ylppö & Ystävät –kokoonpanon ”Riisu siipesi” ja ”Horros”, ja onhan Herra Ylpön ääni hyvinkin tunnistettava ja jossain määrin maaginen (vaikkei ihan kasarityyliin ts. Alangot). Nyt kuitenkin Herra Ylpön emobändi (sic) Maj Karman kappale, joka on niin hienolla tavalla itseironinen ja hauska, että ei voi kuin nauttia koko ajan. Biisi alkaa jyräävän hevahtavalla riffillä ja tällaiselle angstisuudessaan aika ajoin rypevälle sympaattisuudessaan mielenräjäyttävällä tokaisulla ”Miksi mikään ei kiinnosta? Miksi mikään ei kiinnosta?” Eikä paljon jäädä jälkeen jatkossakaan: ”Osa minusta kuolee toisten seurassa. Osa minusta kuolee paskanjauhantaan.” Legendaarista. Erakon anthem on syntynyt!

”Paska” ei häviä paljoa edellisille. Sairaan kova bassoriffi ja punkkiin sopivat sanat. Kaunis pohjola on yltä päältä paskassa ja paskaa valuu ”sun suustas, kun sä avaat sen”. Jotta tulevaisuusvisiokin olisi täytetty, niin ”ei täällä ole kukaan siivoamassa sun jälkiäsi, eikä tosiaankaan pyyhkimässä sun persettäsi.” Välillä alatyyli on vaan pakko, ja punkkiin jos johonkin se sopii kuin nappi otsaan. Kovaa paskaa.

Bubbling under: Saatanallisten Vain elämää –sessioiden Terhi Kokkos –veisut ”Amen” ja ”Sirpa” nyt vaan ovat mahtavia vetoja. Nyt meni katu-uskottavuus, mutta onneksi sitä ei ollut ennestäänkään :D Lisäksi tanssijalkaa vipattaa sheitanasti modernin elektronisen musiikin parhaimmille Ranska-viboille (Daft Punk, Sébastien Tellier yms) ja koko historialleen kumartava britti-elektron isoisäkaksikko Orbital, jonka ”Tiny Foldable Cities” on parasta Orbitalia vuosikausiin. Erikoismaininta täytyy antaa aavikkobluesin kruunaamattomalle kuninkaalle Bombinolle, jonka ”Imuhar” on soinut mun päässä varmaan kuukauden, aika ajoin. Mitään en tajua jutuista, mutta väittäisin, että tunnelma välittyy!

--

Televisiokatsauksen vuoro. Oikeastihan en katso ”televisiota” juuri ollenkaan. Menneitä jääkiekon MM-kisoja oli pakko tiirata vähän töllöstä, kun oikeasti se striimaus ei sovi näemmä mainostelevision agendaan. Eipä siinä, menettävät paljon potentiaalisia katsojia nuoressa nettinatiivien kansassa, josta monet eivät edes omista tv-vastaanotinta, mut omapahan on häpeänsä. TV-katsauksessa käyn siis läpi viime aikojen parhaita ”TV-sarjoja”, joka sanana jäänee myös Suomessa ajan kanssa historiaan, kunhan striimaus-palveluiden sarjat valtaavat loputkin kotitaloudet. Tulevaisuudessa kaikki tulee siirtymään nettiin, kunhan se toimii kaikkialla yhtä nopeasti kuin TV antennin kautta nykyään.

Bosch on kodinkonemerkki, mutta myös yksi viime vuosien parhaimmista poliisisarjoista. Hieronymos ”Harry” Bosch on Los Angelesin poliisin henkirikosyksikön etsivä, jonka elämää seurataan sarjassa pääasiassa työn, mutta myös perheen kautta. Harry Bosch on Michael Connellyn luomus. Connelly on entinen toimittaja ja vuodesta 1993 kirjoja – lähinnä Harry Boschin tarinaa – tehtaillut (rikos-/dekkari-)kirjailija. Bosch-kirjoja on ilmestynyt vuodesta 1993 alkaen 17, jonka lisäksi Harry Bosch on esiintynyt myös neljässä muussa Connellyn rikosromaanissa yhtenä henkilöistä. En ole lukenut yhtään Connellyn romaania, mutta Bosch-sarjan ensimmäiset neljä kautta ahmittuani voi olla, että tulevaisuudessa tulen niitä lukemaan. Vitoskauden pitäisi ilmestyä ensi vuonna.

Hieronymos "Harry" Bosch

Mikä Boschissa sitten kolisi meikäläisen ”sarjahermoon”? Noh, Titus Welliver on ensinnäkin kerrassaan loistava pääroolissa. Miestä on saattanut nähdä sivurooleissa vaikkapa Sons of Anarchyssa, mutta nyt pääroolissa hän vetää koko sarjan läpi vaikeasti tunteitaan näyttävänä, lapsuuden traumojaan yhä läpikäyvänä kivenkovana soturina. Boschin menneisyydestä kerrotaan pikku hiljaa enemmän: Hänen äitinsä on ollut prostituoitu, hänen äitinsä on murhattu hänen ollessaan teini-iässä, aikuisena hän on käynyt kolme kertaa sodassa (Irak, Afganistan x 2). Hän on eronnut ja tytär on juuri muuttanut kolmen vuoden Hong Kongissa asumisen jälkeen lähelle, Las Vegasiin, äitinsä, Boschin ex-vaimon ja tämän uuden miehen kanssa. Bosch rakastaa työn vastapainona jazzia - ja tytärtään (sekä selvästi myös ex-vaimoaan). Hän alkaa sarjan edetessä rakentaa uudestaan suhdetta jo teini-ikään ehtineeseen tyttäreensä ja se antaa – varsinkin itselleni, kerran viikossa omaa tytärtäni tapaavalle isälle – isosti kosketuspintaa Harry Boschin sielunmaisemaan. Toisaalta hänen elämässään on vain työ, mutta toisaalta tytär tulee sarjan edetessä koko ajan enemmän mukaan kuvioihin ja laajentaa Boschin tunneskaalaa. Jos Titus Welliver tuo jotain rooliin, niin se on valtava karisma, joka välittyy hänestä koko ajan, vaikka mies ei näyttäisikään isosti ulospäin tunteitaan. 

Pikku hiljaa Harry Bosch kietoo pikkusormensa ympärille ja sarja on ahmittava nopeasti. Tytär, ex-vaimo, työpari (myös hyvin karismaattinen Jamie Hector, roolinimi Jerry Edgar) ja LAPD Homicide -osaston muu väki alkaa myös koko ajan tulla sarjan edetessä enemmän tutuksi ja vaikka sinänsä sarjassa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, niin jollain tavoin löysin itse siitä samanlaista ”syvempää”, mieleenpainuvaa ja siellä pysyvää draamaa kuten vaikkapa aikoinaan NYPD Blue -sarjan Andy Sipowiczin ja hänen syvästi inhimillisen kamppailunsa kanssa. Siinä missä Sipowicz kamppaili inhorealistisessa New Yorkin rikosmaailmassa oman menneisyytensä, alkoholismin, väkivallan ja oppimiensa ennakkoasenteiden kanssa, Boschin kamppailu tapahtuu aurinkoisessa Losissa ja eniten hänen omassa mielessään. Siinä missä Sipowiczin tarinaa oli aika ajoin todella vaikeata seurata rujon ja raa'an realismin potkiessa päähän, on Boschin tarina erilaisella tapaa kiehtova, mutta mielestäni yhtä lailla koskettava. Dennis Franz on ehkä kaikkien aikojen näyttelijä, mitä poliisirooleihin tulee, mutta Titus Welliverin Harry Boschissa on jotain varauksettoman hienoa ”Hollywoodia”, jota vain rakastaa. Ei sillä, etteikö Andyllekin nostaisi hattua, mutta jää nähtäväksi, pystynkö koskaan katsomaan NYPD Blueta uudestaan - sen verran kova ja kylmä maailma sen ympärillä pyöri.

Sota-aiheinen 10-osainen The Pacific oli viimeisimpiä katsomiani ”sarjoja”, tosin tässä tapauksessa puhutaan ”minisarjasta”, joka ei jatku kaudesta toiseen. Panostus näkyi ja The Band of Brothers -minisarjan pikkuserkku keskittyi Yhdysvaltain merijalkaväen Tyynenmeren sotanäyttämöön toisessa maailmansodassa. Sarjassa seurataan päähahmojen kautta erittäin rujoa ja likaista (sanan kaikissa merkityksissä) sotimista eri saarilla japanilaisia vastaan. Innostuin sen verran aiheesta, että tilasin sen pohjana olleen yhden päähenkilön oikean elämän vastineen kirjoittaman kirjan ”With The Old Breed”.

CB Strike on uusi sarja kirjasarjan pohjalta, jolle jatko riippuu siitä, tuleeko kirjoja lisää. Harry Potterin luojan J. K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama kirjasarja (kolme ilmestynyttä romaania, neljäs tulossa) Cormoran Strike -nimistä yksityisetsivää ja hänen apulaisekseen, mutta myöhemmin myös tärkeäksi työpariksi muuttuvan Robin Ellacottin seikkailuja. Hiton symppis sarja kaikkien poliisisarjojen ja jenkkipaatoksen keskellä. Pääosanesittäjä Tom Burken karisma riittää haastavassa pääroolissa, jossa joutuu paljon lukemaan Cormoran Striken kasvoilta, koska jäyhä etsivä ei paljon meteliä itsestään pidä, mutta on kuuluisan rokkitähden poika ja siksi julkinen eläin. Assistantiksi tulevaa Robinia näyttelee valloittava Holliday Grainger, joka saa vipinää Cormoranin punttiin ja sähköistää tunnelman, sekä saa etsivätoimiston menestymään. Tykkäsin ja voi olla, että tämäkin sarja saa meikäläisen vielä kirjojen pariin...

Robin Ellacott & Cormoran Strike

Barry on uusi mustan huumorin sävyttämä sarja palkkatappajasta, joka innostuu harrastelijateatterin toiminnasta. Upeita sivuhahmoja (mm. loistava armenialainen dandy-gangsteri) ja teatterilaisten touhut yhdistettynä Barryn synkeään ammattiin, josta mies yrittää pyristellä irti, aikaansaavat parhaan viihde-/huumoripläjäyksen pitkään aikaan. Mielenkiintoista nähdä, jatkuuko sarja tämän jo päättyneen ensimmäisen kauden jälkeen ja mihin suuntaan se seuraavaksi lähtisi, koska jatkossa hahmoista ei saa ainakaan irti yhtä hupaisaa uutuudenviehätystä.

Here and Now on Alan Ballin (mm. American Beauty, Six Feet Under ja True Blood) mielenkiintoinen perhedraama, jossa on tosin myös omituisia ja mystisiä elementtejä, josta syystä sen jatko ensimmäisen kauden päätyttyä on avoinna...silti hahmokatraassa on todella mielenkiintoisia tyyppejä, joista kaivetaan esiin menneisyyden traumoja ja käsitellään perhedynamiikkaa tuoreella ja mielenkiintoisella tavalla. Tykkäsin kyllä ja tällaisia sarjoja tarvitaan, jossa kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää, mutta mystiset elementit tuntuivat silti välillä jopa syövän pois draamallisia aineksia...

Kesken olevia sarjoja eli jaksoja katsomatta tai tulossa katseluun lähiaikoina: Gomorrah (italialainen mafiasarja – piristävää nähdä muutakin kuin jenkkien ja brittien tv-tuotantoa, ainoastaan Ruotsi-Norja-Tanska -akselilta ovat löytyneet muut muutamat kiinnostavat sarjat, kuten Silta ja Skam), The Expanse (Scifin uusimpia isoja tulokkaita, pahasti vaiheessa, kun alettiin katsoa kolmikolla minä, vaimo ja M15V eikä oikein ikinä näköjään joudeta yhdessä telkkarin ääreen...), Poldark (historiallista draamaa isolla D:llä, muutama jakso ois viimeisintä kolmatta kautta vielä katsomatta), Fear The Walking Dead (zombie-apokalyptistä heiluntaa pääsarjan spinoffissa, hyvin vaihtelevissa fiiliksissä, mutta toistaiseksi 4. kausikin on ollut ihan mielenkiintoinen). Uusimpana Yle Areenasta seuraamani Top of The Lake: China Girl, joka on todella kylmäävän kiehtovaa katsottavaa; Siinä jää zombiet ja muut kakkoseksi kauheuksissa ihmispsyykeä syvältä luodattaessa.

Odotan lisäksi seuraavien sarjojen uusia kausia: Catastrophe (3 kautta tehty, tummahkoa huumoria ja inhimillistä draamaa brittiläisamerikkalaisessa kontekstissa), Vikings (History channelin viikinkisarjan vitoskausi jatkuu syksyllä), The Last Kingdom (Bernard Cornwellin viikinki-kirjasarjan televisioversion kolmatta kautta kuvataan parhaillaan – näitä kirjoja olen myös lukenut!), Outlander (Diana Gabaldonin kirjasarjasta tehty loistava sarja – varsinkin 1. kausi oli jotain ennennäkemätöntä tv:ssä – jatkuu 4. kauden merkeissä loppuvuodesta), Orange is the new Black (viime vuosien piristävimpiä sarjauutuuksia naisvankilan elämästä, huumorin täyttämän draamasarjan woman power -fiilistely jatkunee tänä vuonna 6. kauden merkeissä), Peaky Blinders (tyylikkään brittiläisen gangsterisarjan 5. kausi alkanee loppuvuodesta), The Crown (brittien kuningasperheen vai pitäisikö sanoa kuningatarperheen historiaa mielenkiintoisesti luotaava sarjan 3. kausi alkanee loppuvuodesta), Game of Thrones (George R.R. Martinin kirjasarjasta tehty massiivinen tv-adaptaatio päättyy ensi vuonna viimeisen 8. kauden merkeissä), The Walking Dead (zombiesarjojen aatelia olevan sarjan 9. ja ehkäpä jo viimeinen kausi startannee loppuvuodesta) ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä Better Call Saul (Breaking Badin riemastuttavan outo spinoff, joka lähtee neljännelle kaudelleen loppuvuodesta).

--

Palataanpa maan pinnalle sarjamaailmasta. Pysytään kuitenkin viihdemaailmassa, sillä sitähän se penkkiurheilukin on, eikös! Kuluneen futissarjakauden aikana sain jopa katsottua muutaman Tottenhamin matsin ja parhaana kokemuksena täytyy pitää (kun pystit jäi saamatta jälleen kerran) liigamatsia Manurea vastaan, koska katsoimme sitä Aldinin kanssa Kukossa ja voittohan siitä Spursin plakkariin napsahti. Come On You Spurs!

Zizou juhlinnan kohteena

Mo "The Egyptian King" Salah

Odotellessani Spursin siirtymistä voittokantaan joudutaan ”tyytymään” Mestareiden liigan finaaliin Liverpoolin ja Real Madridin välillä, jossa oma kannatusvaakakuppini on tällä kertaa isälleni rakkaan punaisen puolella, vaikka kuten Juha totesikin, Liverpool-fanit ovat ilkeilleet Spursille ja Kanelle siihen malliin kauden mittaan, että sympatiapisteitä ei jaella. Silti, onhan Klopp muovannut Liverpoolista joukkueen, joka yksittäisissä otteluissa on saanut pystyyn sellaisen shown, että hurlumheita on ollut todella nautinnollista katsoa. Hyökkäyskolmikko Mané, Firmino ja Salah ovat nuijineet kumoon kaksiosaisissa otteluissa Porton 5-0, Man Cityn 5-1 ja välierässä AS Roman 7-6. Jos jotain, niin maaleja voi siis finaalissakin odottaa. Egyptiläinen Mo Salah on myös mielettömän kiinnostava persoona ja pelimies, jota seuraa aina mielenkiinnolla. Eikä tartte paljon vastapuolenkaan ajatella bussia parkkeeraavan maalin eteen, siitä pitää kaksi edellistä Mestareiden liigan pyttyä nostanut Real Madrid huolen, ”Minä olen kaikkien aikojen jalkapalloilija” aka Cristiano Ronaldo keulillaan. Jos voitto tulee, se on historiallinen ja tekee päävalmentaja Zizousta elävän legendan myös valmennusvastuussa – pelaajanahan Zinédine Zidane oli yksi kaikkien aikojen parhaista, vaikka urasta muistetaankin ehkä parhaiten sen päättänyt pusku 2006 MM-kisojen finaalissa; Zizouta koko pelin ajan hiostanut Materazzi onnistui supattelemaan jotain, joka käänsi lopulta kupin nurin, jonka jälkeen Z puski näyttävästi M:ää rintaan ja sai punaisen kortin (ja Italia voitti lopulta mestaruuden rankkiskaballa). Edit after the game: Ramos on törkyläjä - Mo Salah likvidoitiin ja Poolin peli saatiin totaalisesti sekaisin. Benzema oli tulessa, Ronaldo ihan pihalla. Bale vanha karkuri (ex-Spurs) loisti, Karius munasi kaksi kertaa järjettömän pahasti. Zizoulle ja joukkueelle kaikki kunnia, paitsi Ramos on törkyläjä.

Harry Kane, captain of England

MM-kisoista puheen ollen, kesällä nekin ovat taas edessä, loistavaa! Ainoa intoa sumentava tekijä on kisojen pitäminen Putin-landiassa, mutta toivoa pitää, että Venäjällä saadaan huliganismi ja muut lieveilmiöt kuriin, eikä Putin saa ainakaan propagandahurmospisteitä hirveästi kerättyä. Hirveästi ennakko-odotuksia ei ole, mutta Englanti-fanina tietysti Spurs-miehiä Kanea, Deleä, Dieriä, Rosea sekä hieman yllättäen kisakoneeseen hypännyttä Kieran Trippieriä pitää kannustaa. MM-kisojen hienointa antia ovat kuitenkin yleensä joukkueet, jotka ylittävät ennakko-odotukset, joten näissä kisoissa voisi tiirata esimerkiksi Egyptin tai Tanskan (Spurs-mies Eriksen!) jengien edesottamuksia.

Hyvää jalkapallokesää ihmiset!

Lapsuus Kantsussa

Synnyin Kajaanissa, kuulemma.

Isä muutti pian Helsinkiin töiden perässä.

Mummu kävi hoitamassa minua aamulypsyjen jälkeen, jotta äitikin pääsi töihin.

Kauppakadulla elin vauvan elämää,

kunnes ollessani puolivuotias,

muutimme äidin kanssa isän perässä Helsinkiin.

--

Kuulemma noustuani jaloilleni poltin käteni uunin lasia vasten 

- siitä olen kuullut ehkä eniten elämäni aikana.

Varmaan se järkytti mutsia ja faijaa.

Itse en muista siitä mitään.

Parhaiten muistan valokuvat kylvyistä siskoni kanssa,

joita olen katsonut isompana.

Kuvissa nauramme alastomina naamat täynnä kylpyvaahtoa.

Olohuoneessa rakennan ensimmäiset legolinnani.

Asuin ja elin siellä, sen tiedän.

--

Alan muodostaa pysyviä muistikuvia.

Koti on täällä, minulla on oma huone, koska sisko on vielä niin pieni.

Jouluna saan ison - valtavan paketin!

Pimeässä huoneessa poliisiauton valot välkkyvät jahdaten toista autoa.

Autot kiertävät radalla kehää ja olen kuin transsissa.

Ensimmäinen muistamani koti ja yltäkylläinen joulu.

--

Yritämme heittää lumipalloja niin korkealle kerrostalon seinään kuin pystymme.

Minun kotitaloni seinään, kukaan ei saa palloa katolle asti.

Takanamme jännittävä puistikko ja pimeys, jonka tuntematon pelottaa.

Pihalla kuitenkin valo ja leikit.

--

Eräänä kesäpäivänä armoton sota ruusunmarjoilla.

Isot pojat ovat tehneet ritsoja, joilla marjat lentävät kauas, olen kade.

Toisena päivänä haetaan kotoa henkarien muoviputkia,

sekä kuivia herneitä, joita sitten puhalletaan kohti muita.

Ensimmäinen sotani, jotakuta sattuukin.

--

Eräänä päivänä joku pöllii meidän talon edessä mun Jopon,

mutta isä käy hakemassa sen takaisin…

Talvella nojailen samalla kohtaa rautakaiteeseen ja kieli jäätyy siihen kiinni.

Naapurirapun kaveri muuttaa kauas Joensuuhun ja lähettää sieltä kirjeen.

Yläkerran tyttö aikoo mennä kanssani naimisiin.

--

Mene nurkkaan häpeämään!

Koulu Kannelmäen ala-asteella on alkanut.

Siellä seison, enkä muuta voi – olemme häpeällä kasvatettu sukupolvi.

Puistossa syömme kesäkeittoa ja kaikki tuoksuu ihanalta - ruoka ja puut ja ruoho.

Lähimetsässä on jotain outoja bunkkereita ja kuulemma pelottavia juoppoja.

Tai ehkä ne ovatkin vampyyreja…

--

Vasta, kun varastan setelin, jonka löydän jostain pöydältä lojumasta,

tajuan häpeän merkityksen.

Rahalla käyn ostamassa kiskalta salaa ison pussin merkkareita.

Ne maistuvat katkeran suloisilta, enkä enää ikinä voi syödä merkkareita,

muistamatta sen päivän häpeää.

--

Päivähoidossa tytöt haluavat leikkiä suhdeleikkejä.

Monika haluaa pussailla kanssani, joten Patriciakin haluaa.

Minua hävettää, enkä tiedä miksi.

Ihana Monika lähtee kuitenkin pois, mutta ei-niin-ihana Patricia jää, 

koska on hoitopaikan oma lapsi.

Hänellä on paksut lasit ja toinen linssi keltainen, ja hän on äänekäs ja päällekäyvä.

Soittorasiasta soi leikkien aikana Für Elise, 

vaikka opinkin tuntemaan kappaleen vasta aikuisena.

Kun kuulen sen, muistan tytöt ja häpeän.

--

Alan kulkea koulussa yksin ja tulen hoitopaikkaan vain iltapäivisin.

Olen mielestäni jo iso poika.

Käyn sitten koulun jälkeen hoitopaikan pihalla yksin keinumassa ja otan kovat vauhdit…

…kunnes lennän kaarella alas kivikkoon.

Päätä särkee, myöhemmin oksettaa.

Aivotärähdys, sanovat.

Olen taas avuton pikkupoika ja hoidettavana.

--

Junarata on lähellä, se on äänekäs ja haisee - se on jännittävä.

Käymme junalla toisella asemalla, kun menemme elokuviin.

Siskonikin on mukana, kun menemme katsomaan piirrettyä.

Emme kuitenkaan saa lähteä kauas kotoamme yksin,

vaikka minua kiehtoisi lähteä jonnekin, hypätä vaan junaan ja mennä...

---

Käymme isäni työpaikalla Pasilassa.

Siellä on pitkiä käytäviä, hissejä, isoja pöytiä ja kokolattiamattoja.

Huoneissa on isoja ikkunalaseja ja siellä haisee…toimistolta.

Isäni käy siellä kuulemma neuvotteluja, aikuisten asioita, tärkeitä kai.

--

Kahdeksanvuotiaana muutamme takaisin Kajaaniin.

Siitä alkaa uusi elämä, kainuulaisena, joka kai aina olen ollutkin.

Käyn vuosien kuluttua ensimmäisellä kotipihallani Kantsussa, 

16-vuotiaana, elettyäni puolet lisää lapsuutta Kainuussa.

Nyt olen kuitenkin jo nuori mies ja riiuu-matkalla.

Kannelmäki näyttää kerrostalolähiöltä 

ja pihamme todella pieneltä.

Kävelen huoltsikalle ja ostan elämäni ensimmäisen kerran kondomeita, 

hävettää.

Kutsuin paholaisen kylään

Avasin Duvelin eli ”paholaisen”, pitkästä aikaa. Tuli mieleen ilta joskus ~22 vuotta sitten. Istuin silloin vielä lapsuuden kodissani, viimeisiä kertoja, koska muutin pian sen jälkeen Riikan kanssa Lohtajalle. Olut, tämä kyseinen saatanan nektari, maistui loistavalta ja niin nytkin. Pippurinen blondi, oolalaa, ja vapaus kaikesta, edes hetkeksi.

Samalla kutsuin kuitenkin myös paholaisen kylään. Synkätkin ajatukset, humalan ja levottomuuden. Miksi elämä on tällaista? Vaikka se olisi näennäisen hyvää, ei siinä ole mitään ”järkeä”. Elämme vain, koska se on meille luontaista. Ihmettelin sitä varsinkin, kun luin rauhanpuolustajien lehteä. Mietin erinäisiä ihmisiä, joilla on erinäisiä vahvoja mielipiteitä ja asenteita elämään ja yhteiskuntaan, mutta mitä vitun väliä millään on – ja onko yksilön mielipiteillä ja asenteilla merkitystä, koska koneisto jyllää kuitenkin rahan voimalla eteenpäin? Eikö tärkeintä yksilölle ole kuitenkin saada ruokaa, lämpöä ja lepoa, sekä toissijaisesti – tai joskus ensisijaisesti – läheisen kosketusta. Luin jostain aviisista myös uutisen japanilaisesta naisesta, joka oli ollut lukittuna pihavajaan 15-vuotiaasta alkaen, mutta kuollut siellä 33-vuotiaana kylmään. Siis mitä vittua? Miksi elää niin pitkään tuollaisissa olosuhteissa ja miksi ei tee jotain itselleen, kai itsensä tappaminen ääriolosuhteissa on mahdollista? En tiedä, en ole joutunut koskaan kokeilemaan, käytän hidasta taktiikkaa. Paholainen kylään ja päänupista aivosoluja nurin.

Kuuntelin myös Bad Religionia ja koitin jälleen kerran miettiä, mikä tässä niin koskettaa:

https://youtu.be/IFBVmhISLos

Ehkä se on se huudahtavasti laulettu ”Struck a Neeeeerve” siellä loppupuolella, jolloin ottaa tosissaan tunnehermoon tämän maailman ja elämisen sietämätön keveys ja raskaus samassa paketissa. En tiedä, millaista olisi olla vähäosainen tai vaikkapa koditon tai muuten palella tuolla jossain ja koittaa vaan pysyä hengissä, koska minulle se ei ole hyväosaisena tuottanut vaikeuksia. Jos minun sydämeni tykyttää vähän epärytmissä, hätäännyn ja mietin, että ”ei nyt, en halua kuolla”...ja sitä on tietysti helppo selittää vaikkapa sillä, että minulla on huollettavia ja niin eespäin, mutta kai siinä jotain muutakin on, joku hengissäsäilymisvietti, jota sitten aina välillä yritämme häätää kutsumalla paholaisen kylään. On muuten mahtava maku, belgihiivat taikovat puraisevan maun ja nautinto leviää limakalvoille, sekä nielaisun jälkeen nieluun, jonka jälkeen päässä humisee mukavasti.

Tästä jatkan varmaankin iltaa pohtimalla hienoa tapaa elää ja kohtuullista tapaa lähteä. Itse en varmaan lähde miekka kädessä enkä edes saappaat jalassa, mutta toivottavasti en kauhean katkerana mennyttä katsellen vaan nauttien viimeisistäkin pisaroista elämän nektaria, sitten joskus.  

Suurimmat tunteet

Rakkaus on hyvä tunne. Se ei ole kärsimystä. Mutta se voi syntyä kärsimyksestä. Se voi syntyä kärsimyksen oheistuotteena, kun syntyy side, jota ei voi katkaista. Vain viha voi katkaista rakkauden siteen, koska se on sen oheistuote, sen toinen ilmenemismuoto. Viha on huono tunne. Se on kärsimystä. Mutta se voi syntyä rakkaudesta. Se voi syntyä kärsimyksen oheistuotteena, kun side, jota ei voi katkaista, katkaistaan.

Oikeastaan en kyllä usko tuohon mitä kirjoitin. Välinpitämättömyys ja aika ovat ainoat oikeat keinot unohtaa rakkaus, joka sattuu, ilman että se muuttuisi vihaksi. Ja vihan voi voittaa vain samoin aineksin. Rakkaus ei voita vihaa, tai toisinpäin. Ehkä tämä oli liian kyyninen lausunto ja kaiken maailman ihanuuksien ja vihaisuuksien lausujat rynnivät tuon johdosta halaamaan ja hakkaamaan minua. Jeesus ei kääntänyt toista poskea siksi, että olisi halunnut vaan siksi, että viha voitti sen erän. Enkä tiedä, miksi vedin Jeesuksen tähän mukaan, mutta ehkä siksi, että hän on ultimaattinen "rakkauden symboli". Kosto on ihan yhtä inhimillistä tai epäinhimillistä kuin anteeksianto. Silti se on suurinta rakkautta, mitä voi toista kohtaan tuntea – anteeksianto siis. Kosto on suurinta vihaa, eikä auta mitään, kuten ehkä jo syy-yhteyden tästä tunnistitte. Rakkaus ja viha ovat voimat, joita jokainen tunnemme, mutta molempia tarvitaan, jotta selviämme elämästä, emmekä silti hengissä. 

Onnellisuus on kuitenkin kokonaan eri juttu kuin rakkauden tai vihan liitto. Tavoittele sitä ja ole tyytyväinen, niin minäkin!

Black Metal -päivä

Tänään oli Black Metal -päivä. Se on vapautta ja se on oman tien etsimistä pimeässä. Istuin tosin töissä, mutta oli niin hiljaista, että kun päivä eteni, suljin valot ja katsoin saatanallista rituaalia, joka näytti naurettavalta. Musiikki innosti teknisessä ja ehkä hieman sielullisessakin mielessä pimeyden kautta valoon kurkottavilla melodioillaan, vaikka aatteen palo alkoikin pidemmän päälle vain huvittaa. Sen sijaan norjalainen lähestymistapa miellytti, koska muun maailman Black Metalistit idolisoivat tuota ehkä maailman ristiriitaisinta maata, jossa on puhdasta ja ihanaa, mutta josta huokuu väkivaltainen ahdistus, joka tuottaa muun muassa hienoa taidetta, mukaan lukien Black Metalia. Silti, koska olen enemmän ateisti kuin pakana, tuo saatanan suitsutus nosti lopulta yhtä lailla karvat pystyyn kuin kristittyjen – tai minkä tahansa ”jumalan” palvonta. Ehkä parhaiten tämä tuli esiin suomalaista Black Metal -genreä luotsaavassa ”Gehennan loputon liekki” -dokkarissa, jossa suomalaiskansallista perintöä kunnioittava Black Metallisti kertoi, että olisi silti mieluummin rintamalla kristityn kuin muslimin kanssa rinta rinnan. Eli siis, kristillisyys on kuitenkin saatananpalvojien vastavoima, ying ja yan, hyvä ja paha, paita ja peppu, rakkaus ja viha. Eiköhän se oikea rakkaus – tai viha, jos sitä etsii - löydy jostain muualta, vaikka haarojen välistä, kuin kristillisyydestä (White Metal anyone :D taitaa olla mieluummin nimellä Christian Metal tms, ettei tulisi liian rasistisia mielikuvia, vaikka uskonnolliset ovat loppupeleissä ihan yhtä suvaitsemattomia millekään kuin saatananpalvojat) tai Black Metalista. Jaa mutta hetkinen, entäs mustien tekemä metalli, onko sekin Black Metallia :D

Jotain siinä kuitenkin on, mikä kiehtoo ja onko se sitten kuolema? Elämä on niin perseestä, että kuolema kiehtoo enemmän kuin tyydyttävä elämä? Niinhän se menee. Death Metal on itse asiassa Black Metalin ”esikuvagenre”, mutta se sentään jättää uskonnollisuuden ts. saatanallisuuden pois kontekstista. En ole jyrkkä genrerajojen suhteen ja pidän musiikista, jos pidän musiikista, simple as that. Toki kartan sanomaltaan persiistä olevaa matskua ja rasistinen sekä kristillinen tai saatanan voimaa julistava matsku ovat lähtökohtaisesti aika syvältä ahterista. Joskus sieltäkin tosin kajahtaa, kuten tänään. Keskityin silti ihmisiin ja järjestelmiin, sekä yksilön vapauteen ja ”onnen tavoitteluun” sekä yhteisön tukeen yksilön taistelussa. Minulle metalli on kuitenkin muuta kuin Black Metal, se on vapautta ja puhdistavaa raivoa sekä kaiken paskan katsomista ulkopuolelta. Päivän dokumenteista toisessa eli norjalaisessa ”Blackhearts”-dokkarissa oli nimenomaan kyse siitä: Yksilön noususta oman systeeminsä kurimuksesta vapauteen. Kreikkalaisen bändin jäsenet joutuivat systeemissään ja median toimesta vastaamaan yhden jäsenensä kuulumisesta äärioikeistolaiseen puolueeseen, joka Kreikan valtion toimesta hiljennettiin ja jäsenet pantiin linnaan. Sympatiapisteitä tuli heidän ihannoidessaan norjalaisia metsämaisemia talvisessa räntäsateessa ja miettiessään, kuinka he ovat jääneet yhdeksänkymmentäluvulle hetkeen, jolloin Black Metal syntyi ja elävät sitä hetkeä musiikkinsa myötä, koska se oli heidän hetkensä. Hauskoja hetkiä koetaan mm. kirkkoselfieitä otettaessa, kun Black Metal -bändien jäsenet niin kreikasta kuin kolumbiasta fiilistelevät, kuinka tuo ja tämä kirkko olisi silti hienompi poltettuna. Itse olen kerran blogannutkin samasta aiheesta: Suomessakin kirkon poltosta saa todistetusti enemmän tuomiota kuin ihmisen raiskaamisesta, hakkaamisesta hengiltä tai muusta elämän pilaamisesta. Koska onhan se PAHA juttu. Ei sillä, että haluaisin Kajaanin kirkon palavan, mutta poikani osallistumisen jumalan palvelukseen siellä kyllä estin, kun sitä opettaja ET-oppilaidenkin vanhemmilta kysyi.

Mikähän olisi Black Metal -päivälle hyvä lopetus. Ainakin kaljanjuonti, se näytti maistuvan monille metallisteillekin. Ehkä vähän pitää jotain ”äärimetalliakin” kuulostella – esimerkiksi Enslavedilla on loistavia biisejä, mutta syvimpien syövereiden Black Metalista en tiedä. Pakanoiden taistelusta kristinuskoa vastaan voisi toki myös katsoa Vikings-sarjan myötä tai toisaalta kristityistä tappajista eli temppeliritareista kertovaa Knightfall-sarjaa. Elämme uskontojen ja uskomusten ja uskomattomien tapausten maailmassa, mutta Black Metal -päivänä tunnustan väriä vain pitämällä mustia vaatteita (niinkuin aina) ja istumalla pimeässä. Rytmit sen sijaan saattavat olla iloisiakin, koska itselleni resonoi enemmän toivo kuin epätoivo.  

Siskolle

Synnyit 1977, minä neljä vuotta aiemmin. Seitkytluku on mulle kyllä aika hämärän peitossa, jos omaa lapsuutta miettii. Muistan lapsuudesta välähdyksiä, enkä muista mitään siitä, kun synnyit ja sisaruutemme alkoi. Olen nähnyt kuvia siltä ajalta, kun olit varmaankin vielä taapero, ja kuinka kylvimme yhdessä vaahtokylvyssä nauraen makeasti. Muistan, että isoveljen asemani oli huolehtia siskosta ja olin varmaankin sinulle myös jonkinlainen tuki ja turva, kun menimme yhdessä perhepäivähoitopaikkaan. Aloitin koulun Kannelmäessä ja tulin koulupäivän jälkeen iltapäiväksi samaan hoitopaikkaan.

Kasikytluvulla muutimme Kajaaniin, jossa vanhemmat olivat lähellä omia vanhempiaan ja meidän kainuulaistuminen alkoi. Siltä ajaltakin muistan pääasiassa joitain välähdyksiä, jotka ovat painuneet syvälle mieleen – millaistakohan sisaruutemme silloin oli? Varmaankin aika tyypillistä, nahistelimme, mutta myös välillä leikimme yhdessä, mm. ensimmäisessä kodissamme Rastaantiellä, kun roikotimme jotain pehmoeläintä yläkertaan vievien portaiden välistä ja jaksoit olla siitä loputtoman innostunut. Sitten muutimme Riekkolaan ja olikohan silloin, kun saimme molemmat omat huoneet. Muistan siltä ajalta pääasiassa tilanteita, joissa olin yksin tai kaverien kanssa kokien jotain mullistavaa, kuten ensimmäiset omat musiikkinauhoitukset tai pelikokeilut ennennäkemättömillä kotimikroilla tai kun vaikkapa tein legolinnoituksiani ja kuvittelin itseni niiden maailmaan, tai kun löysin divarit ja haalin sarjakuvia kaapin täydeltä välillä vaihtaen läjän niitä taas uusiin löytöihin. Olet kertonut joskus yhteisistä leikeistämme, mutta ehkä meidän yhteytemme tuossa vaiheessa oli ennenkaikkea perheside ja sisaruussuhde – elimme samassa kodissa, samojen vanhempien ja sukulaisten ympäröiminä.

Kasikytluvun lopulta muistan taas itsekin yhteisiä juttuja; Kuinka sinäkin kiinnostuit musiikista, joka oli minusta upeata, koska musiikki oli itselle aina niin iso juttu. Oli hauskaa, että sinullakin oli omia kasetteja, joita kuuntelit ja diggailit. Jouluisin meillä oli jossain vaiheessa perinne, että hankimme toisillemme lahjoja, joiden pitää olla tosi halpoja, joten ainakin kerran koitin tehdä hauskan yllätyksen ja piilotin purkkapaketin pehmusteläjän sisälle isoon pahvilaatikkoon ja sitten oli hauska kattoa ilmeitäsi, kun avasit sitä. Sen muistan, että saatoimme tuohon aikaan jo jutella enemmän asioista kuin aiemmin, ja aloin kunnioittaa sinua omana itsenäsi omine mielipiteinesi enkä vaan ”pikkusiskona”. Ehkä lapsuudessamme koin, että veit huomion vanhemmilta minun kustannuksellani, ja että ehkä siksi minä koin ajautuvani myös enemmän omaan maailmaani kuin sosiaaliseen käyttäytymiseen. Toki minulla oli aina muutama hyvä kaveri, joiden kanssa jaoimme yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta läheisiä ystäviä minulla ei silloin vielä ollut, enkä muista, että sinunkaan kanssa olisi silloin hirveästi syvimpiä tuntoja jaettu.

Sisko ja sen veli kasarin-ysärin vaihteessa, kuva: Tuuli T.

Ysikytluvun alettua elin itse murrosikää ja myös aikuistumisen ensi hetkiä, vaikka aika hakemistahan se pitkään oli. Samoihin aikoihin sinäkin koit vaikeita murrosiän hetkiä ja paineita koulun ja ystävien kanssa. Uskoakseni silloin lähennyimme, vaikka olin itse tekemässä lähtöä kotoa. Muistan, että olit minulle rakas, kuten olet nyt. Aloimme molemmat eriytyä vanhemmista omiin ympyröihin, minä muutin lopulta pois kotoa ensimmäisen pitempiaikaisen tyttöystävän kanssa ja sinä lähdit opiskelemaan. Muistan ajatelleeni, että elät mielenkiintoista elämää, kun opiskelit Voionmaan opistossa tai kun muutit Helsinkiin. Minä sen sijaan olin jämähtänyt Kajaaniin, koitin yhteiseloa avoliitossa jo toisen kerran, välillä vanhempien luo palattuani. Kun olin jälleen yhdessä tunnemyrskyssä ja keskellä kriisiä, miettien mitä oikein teen, muistan ajatelleeni, että en osaa kertoa tästä kenellekään muulle kuin Mallulle, joten kirjoitin sinulle kirjeen – olit ainoa, jonka uskoin ymmärtävän minua, ja tukevan minua elämänvalinnoissani. Luonasi Helsingissä oli aina mahtava käydä ja olin ylpeä ja onnellinen siitä, että minulla on sinunlainen rohkea, herkkä ja rakastava sisko. Kun sitten törmäsin Lauraan, niin ei mennyt kauaa, että halusin päästä luoksesi Helsinkiin hänen kanssaan, koska tiesin, että tietäisit meidät nähtyämme minun olevan todella onnellinen.

Elämämme ovat olleet pitkään erillään eri puolilla Suomea, vaikka asuimme toki jonkin aikaa lähekkäinkin samoilla hoodeilla. Meillä on myös ollut pitkiltä tuntuvia taukoja yhteydenpidossa, ja olemme nähneet vain loma-aikoina, jos aina silloinkaan, mutta aina sinut kohdatessani on sisälläni lämmin olo. Sen sijaan oli hirvittävin tunne ikinä yrittää kaukaa puhelin korvalla kuunnella ja lohduttaa sinua, kun menetit Riston kanssa ensimmäisen tyttäresi. Olen ollut sitäkin onnellisempi seuratessani sinua myöhemmin syntyneiden tyttäriesi kanssa. Olin otettu ottaessani vastaan pyyntösi alkaa nuorimman tyttäresi kummiksi – vaikka olihan se tähtiin kirjoitettu, kun meillä on sama syntymäpäiväkin. Mietin toki samalla ristiriitaisesti, että mitä minulla on kummisetänä annettavaa, koska haluaisin olla mukana hänen elämässään, mutta miten se tulee onnistumaan asuessamme eri puolilla Suomea perheinemme. Toisaalta olen varma siitä, että kummius on yksi lisätekijä näinä elämiemme ruuhkavuosina, että pysymme yhteyksissä, emmekä myöskään menetä sitä sisaruusssuhdetta, joka meillä on menneinä vuosina ollut, ja jonka pohjalta sinua sisko niin kovasti rakastan, kunnioitan ja arvostan.

Kummitytön 1v, kummisedän 40v - kuva: Marianne Leinonen

Nyt kun täytät 40 vuotta, mietin, miten pitkä matka mekin on jo yhdessä ja erikseen tällä pallolla tallattu. Muistan kesät Leinolassa, jolloin pyöräilimme yhdessä Helmi-mummun luo syömään vanhempiemme ollessa töissä – eka päivänä keitettyä pottua, toisena pottumuusia, kolmantena pottuvelliä ja välissä vähän lettujakin samoista aineksista. Muistan yhteiset joulut, jolloin vietimme perhejuhlaa - olimme perheen kesken yhdessä koko illan. Muistan hetket, jolloin jaoimme toisillemme tunteitamme ja ajatuksiamme elämästä. Muistan halaukset aina kohdatessamme ja erotessamme. Toivottavasti elämä on sinulle hyvä vielä pitkään ja saamme jatkossakin nähdä mahdollisimman usein niin hyvissä - kuin huonoissa, niitäkään kun ei elämässä voi välttää - merkeissä, aina toinen toistemme ilona, tukena ja turvana. Me Leinoset, sisko ja sen veli.

Se, mitä tapahtuu toisaalla

Olen kotipoika. Viihdyn parhaiten kotioloissa, mutta toisaalta, kun juttelimme töissä kollegan kanssa, niin totesin, että en välttämättä aina. Hän kysyi vieläpä työstä - ja minähän en ole mikään työn orja saatana. Sattumoisin pidän kuitenkin työstäni ja se on minulle paljon, paljon enemmän kuin vain rahan ansaintaa tai työpaikka. Kummeksuin nuorempana ihmisiä, joilla on työura ja/tai -putki jossain firmassa. Luulisi eläkkeellepääsyn kiinnostavan, kun ryynäsivät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ja miksi? Tosin ei eläkkeelle siirtyminenkään aina hääviä ole. Luovuin ajatuksesta eläkepäivien ihanuudesta, kun kuulin yhden sympaattisen kollegan kuolleen syöpään vuoden päästä siitä, kun jäi eläkkeelle. En tuntenut häntä hyvin, joten en tiedä, oliko hänellä syöpä jo aiemminkin, mutta jotenkin tuo oli semmoinen tieto, että ajattelin, että vittu, en halua ainakaan eläkkeelle. Kun yksi sympaattinen töistä tuttu ukkeli jäi äskettäin eläkkeelle, kysyin, että eikö huvittaisi tulla vielä takaisin, jos pyytävät (koska kyseessä on niin kokenut ja tärkeä tekijä), niin hän hyvin lyhytsanaisesti torppasi nämä ajatukset. Ei nyt ehkä sanonut "vitut", mutta melkein. Meni ehkä kuukausi, niin äijä tuli takaisin, tosin projektihommiin ja osa-aikaisena. Kyl se vaan on niin, että jos sulle soitetaan, että Me Halutaan Sut, Me Tarvitaan Sua, niin jos ei nyt aivan leipääntynyt ole tai jotain muita suunnitelmia ole tehnyt, niin kyllähän se jatkaminen on jos ei nyt "järkevää", niin ainakin mielekästä. Meidät ihmiset on rakennettu myös niin, että me tarvitaan semmoista tekemistä, missä koemme olevamme hyviä ja tarpeellisia.

Sen sijaan, että nyt tässä perjantai-iltana tätä kirjoittaessani ajattelisin, että oispa kiva olla töissä ryynäämässä, arvostan sitä vapautta minkä työni mahdollistaa. Työyhteisö, lähimmät toisistaan oikeasti välittävät ja huolehtivat kollegat, liukuva työaika eikä niskaan hengittäviä pomoja. Kohtalaisen pitkä kokemus samoista hommista (14. vuosi samassa paikassa), mutta vaihtelevat ja myös uusiutuvat työtehtävät sekä mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa tehdä töitä ja joita "palvella". Olen asiakaspalvelija ja pidän siitä roolista. En pidä kiireestä tai valtavasta työkuormasta tai yksitoikkoisista työtehtävistä tai varsinkaan palaverissa istumisesta, mutta pidän monenlaisista tehtävistä työssäni ja varsinkin asiakaspalvelusta, ongelmien ratkaisusta ja auttamisesta. Se antaa minulle monesti enemmän kuin normiarki kotona, jossa minua tarvitaan - tai tarvittaisiin - yhtä lailla...

Tätä kirjoitan omassa yksinäisessä ylhäisyydessäni, kun rakas vaimo ja nuorin poikanen ovat Stadin matkalla ja muut poijat mummoloivat. Ehkä se on se ihmisten puute, tarpeettomuuden fiilis, mikä aiheuttaa sen, että en osaa tästäkään hetkestä nauttia. Toki yritän, tein vain itselleni ruokaa välittämättä kenenkään makutottumuksista tai inhokeista tai tykkäämisistä, ja ostin mielenkiintoisia oluita, tein yhden olutbloggausvideon ja huudatan kovalla Bad Religionia laulaen välillä Stuck a Nerveä ynnä muita klassikoita. Aika uskomattomia muuten nämä Greg Graffinin sanoitukset välillä:
I look to tomorrow for salvation
But I'm thinking altruistically (=epä-egoistisesti)
And a wave of overwhelming doubt
Turns me to stone

Tässä jökötän enkä muuta voi. Tai voin, koska minulla ei ole tänään lapsia hoidettavana. Ajattelin, että lähtisin elokuviin katsomaan Blade Runner 2049:iä, mutta en jaksanut (ja miks vitussa BioRex ei saa näyttää Tokasikajuttua ensi illassa, onko sekin Finnkinon ahneiden paskojen syytä?). Tunnin päästä ois Maria P:ssä jotain bluesin tapaista funk ja reggae -mausteilla, mutta ei jaksaisi. Eniten harmittaa, että kun mietimme tätä päivää aiemmin, olisin voinut lähteä Helsinkiin, mutta en jaksanut ajatella matkustamista...haluaisin olla siellä, siskoni luona, juhlimassa ja halaamassa ja nauramassa yhdessä ja nauttimassa elämästä sellaisen ihmisen kanssa, joka on aina ollut elämässäni, vaikka olemmekin siirtyneet toisaalle. Kirjoitin kuitenkin aiemmin viikolla jo siskolle, joten toivon, että kun panen sen kohta tänne blogiin ja linkin siskolleni synttärionnitteluiden kera, voin olla siellä, ainakin ajatuksissa, vaikken muuten.

Syytön, syyllinen, totuus?

Uutisten seuraaminen on raskasta. Tietoa tulee joka tuutista, jonka lisäksi "tietoa" tulee lisää joka toisesta. Vanha sanonta siitä, kuinka "totuus on sodan ensimmäinen uhri" tuntuu aina toteutuvan - joka kriisistä, sodasta ja konfliktista puhuttaessa. Välillä mietin, voiko uskoa edes näkemäänsä. Videoissa tai dokumenteissa saatetaan esittää vain toisen osapuolen hirmutekoja tai saada konflikti näyttämään vain siltä, että X pommittaa meitä, koska Y on pyytänyt siltä tukea ja dokumentin pommitettu Z-väki joutuu syyttöminä kokemaan edellisten väkivaltaiset iskut. Haluaisin olla syyttömien, siviilien ja "oikeamielisten" puolella, mutta mistä helvetistä voin tietää, kuka on ja mitä. Järki sanoo vaikkapa, että koska Venäjä pommittaa Syyriassa, on se siellä vain omien intressiensä takia ja tukemassa liittolaistaan, ei tekemässä hyvää tai "oikeutettua". Pommit pudotetaan "kapinallisalueille", joilla kuolee siviilejä, koska he ovat kapinallisten "ihmiskilpiä" tai tukijoita. Parempi kysymys kuin miettiä "syyttömyyttä" on miettiä syyllisyyttä: Venäjä syyllistyy väistämättä kapinallisia pommittaessaan myös siviilien ja infrastruktuurin tuhoamiseen, joten se ei ole syytön osapuoli. Sodassa on kuitenkin Syyrian hallintoa vastaan sotivia "kapinallisia", jotka eivät ole sen syyttömämpiä tehdessään omia iskujaan hallitusta vastaan. Totuus onkin karkeasti yleistettynä se, että syyllisiä ovat kaikki, jotka jatkavat sotaa (tai antavat sen jatkua, koska joko hyötyvät siitä tai eivät hyödy sen lopettamisesta) eivätkä puutu sen syihin vaan pahentavat pohjatonta humanitaarista kriisiä, jonka takia maa on tuhottu ja ihmiset ajettu pakolaisiksi.

En kuitenkaan ajatellut uutisten ja totuuden kadottamisessa tai syyllinen vs. syytön -keskustelussa vain Syyriaa (tai vaikkapa Israelin miehitystä Länsirannalla tai Turkin harjoittamaa kurdien sortoa - joitakin pitkäaikaisia ja hankalia konflikteja mainitakseni) vaan uusimpia uutisia Espanjan Kataloniasta, EU:n sisältä, maasta, jossa pitäisi vallita parlamentaarinen demokratia ja länsimainen sivistys. Uutiskuvat ja muut videot katalaanien itsenäisyysäänestyksen väkivaltaisuuksista ovat olleet järkyttäviä ja ihmisten pieksentä aivan hirveätä katsottavaa.

Periaatteessa "ymmärrän" sen, että hallitus pyrkii estämään valtion hajoamisen, ja "separatismin" nousun - varsinkin kun Katalonia on Espanjan rikkain alue ja miksipä Espanjan valtio/hallinto nyt haluaisi tuhota talouttaan, joka saattaisi johtaa kierteeseen, joka murskaisi mennessään ehkä koko EU:n talouden. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että tätä ei voida estää - tai siis sovitella - rauhanomaisesti, parlamentaarisen demokratian keinoin. Sen sijaan ihmisiä vastaan pannaan poliisit, joiden pitäisi nimenomaan suojella tavallisia ihmisiä väkivallalta! Ihmisiä revitään, hakataan, heitellään, pamputetaan, potkitaan ja ammutaan kumiluodeilla. Kaikkea muuta paitsi kumiluoteja olen nähnyt erinäisissä videopätkissä, joissa tilanne on ollut jokaisessa se, että kansalaiset protestinomaisesti, mutta täysin rauhanomaisesti ja ilman väkivaltaista provosoimista istuvat, seisovat tai laulavat äänestyspäivän tilaisuuksissa - ja aina tilanne päättyy siihen, että poliisit käyvät raa'asti päälle ja poliisien harjoittama yksipuolinen väkivalta alkaa.

Ovatko itsenäisyyttä vaativat katalaanit sitten syyttömiä kohteluunsa? Ainakaan he eivät ansaitse oman valtion taholta väkivaltaa. Sananvapautta ei voi loputtomiin tukahduttaa vapaassa maassa, jos se on rauhanomaista ja perustuu kansalaisten tahtoon. Pelkään pahoin, että Espanjan hallinto aiheuttaa väkivallalla nimenomaan sen, mitä se ei halua: Separatismin nousun, joka tulee johtamaan lisääntyneen väkivaltaan muuallakin kuin Kataloniassa.  Espanjan hallinnon pitäisi nyt myöntää oma syyllisyytensä omien kansalaistensa väkivaltaiseen kohteluun, pyytää anteeksi ja pyrkiä sovintoon. Totuus on, että katalaanien itsenäisyysliike ei tule kuolemaan niin kauan kuin sille annetaan tällainen "syyttömien marttyyrien" viitta, eikä välttämättä sittenkään, mutta vain aika näyttää, mihin tuo konflikti johtaa. Pelkään, että monet syyttömät, jos kohta syyllisetkin, tulevat kärsimään prosessin aikana, ennenkuin rauha palaa Espanjaan ja Kataloniaan.

20 vuotta

20 vuotta sitten elämäni oli sekavaa nuoren aikuisen elämää, vaikka en minä aikuinen silloin ollutkaan kuin iän puolesta. Asuin toki omillani (kun äiti "pakotti" - mistä olen muistaakseni kiittänytkin jälkikäteen :D), mutta aika holtitonta itsensä etsimistähän se aika oli. Olin 24-vuotias, mutta en tiennyt yhtään, mitä elämältä haluaisin. Opiskelin tradenomiksi, kun en muutakaan keksinyt, vaikka sekin vitutti. Juopottelin vähät rahani jo ennakkoon ja kun sain opintolainan, ensimmäinen tehtävä oli maksaa kaverille juomavelat, jotta saattoi jatkaa entiseen malliin, ja kierre oli valmis. Sitä samaa olivat ihmissuhteet, kiertämistä ja etsintää. Olin jo ehtinyt asua kahden naisen kanssa avoliitossa, mutta juopottelu ja "hankaliin" naisiin törmääminen eivät auttaneet rauhoittumaan [enkä sano, ettenkö itse olisi yhtä lailla syypää eroihin - en vaan löytänyt sellaista "vastinparia" elämälleni, jonka kanssa olisin voinut asettua]. Sitten tapahtui jotain yllättävää, missäs muualla kuin Tuomon luona, jossa suurin piirtein asuin puolet ajasta - eli aina, kun juopoteltiin ja teimme sitä usein. Toki olimme vielä nuoria ja viriilejä, emme vetäneet väkeviä tai muita aineita, ja molemmilla oli opiskelut kesken, joten rappioromantiikkaa oli vain fiiliksissä - emme ajatelleet olevamme pohjalla tai mitenkään luovuttaneet.

Olin ollut ahdistunut ja masentunutkin aiemmin armeija-aikaan, mutta tuossa vaiheessa, viisi vuotta myöhemmin, eli 20 vuotta sitten, oli jo pitkään tuntunut vähän samalta ja ahdistus hiipi usein rintaan; suunta oli kadoksissa, ajelehdin ja join, mietin kaiken tarkoitusta ja etsin jotain, valoa pimeydestä. Silloin törmäsin Lauraan, nuoreen punkkarityttöön. Tapasimme Tuomon luona ja olin tietysti tuhannen päissäni ja vielä keskellä yhtä epätoivoista ei-mihinkään edennyttä suhdetta. Sen verran jarrut toimivat, että päätin päättää tuon suhteen ennenkuin tapaan Lauran uudestaan, ja muutenkin, mitä siitäkin nyt muka tulisi: Ikäeroa kahdeksan vuotta ja minä aivan sekaisin. Päätin, että jos taas kerran jotain yritän, niin olen rehellinen. Se riitti ja Laura oli kai tarpeeksi herkkä nähdäkseen heti lävitseni - halusimme molemmat olla toistemme lähellä, läsnä, yhdessä ja yhtä. Aloimme välittömästi seurustella ja kolmen viikon päästä olimme jo kihloissa, vaikka rikki meneviä kivisormuksia jouduttiinkin ostamaan useaan otteeseen - ehkä se oli enne siitä, että tiemme ei tule olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista :D

Olin kuin olinkin löytänyt valon pimeydestä, tumman ja pehmeän valon. Vapauduin, luovuin paineista, ja antauduin suhteelle, jossa saatoin löytää itsestäni uusia puolia, kasvaa ja rakastaa. Pääsin voimieni tunnossa ja vapauden löytäessäni eroon konventioista, sovinnaisuudesta, ja minua pitkään vaivanneista asioista, kuten kirkosta, armeijasta ja lihansyönnistä. Lauran kanssa saatoin toteuttaa itseäni, tulla sellaiseksi, joka halusin olla.

Löysin siis sattumalta tai kohtalon myötä elämäni naisen, vaikken tuota toki vielä 20 vuotta sitten tiennytkään, saati sitä, että sekin löytöretki olisi varsin kuoppaisella tiellä kulkemista, joskin aina elämänmakuista. Ainakin se on ollut täynnä rakkautta, vaikka sekin on ollut monesti koetuksella. Silti minusta tuntuu, että elämä on kohdellut minua hyvin siitä lähtien, kun törmäsimme toisiimme. En voisi kuvitella sen menneen yhtään paremmin, vaikka olisihan se silti helpommin saanut mennä. Meillä on kuitenkin paljon, mistä iloita ja olla onnellisia, eikä mitään ole menetetty. Minä tahdon uskoa siihen, että voitamme kaikki eteen tulevat vaikeudet ja 20 vuoden kuluttuakin voin yhä mennä nukkumaan vaimoni viereen ja sanoa "hyvää yötä rakas", kuten aion tehdä nytkin, lauantaina 30.9.2017, päivää ennen kuin tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun yhteinen taipaleemme sai lähtölaukauksen.

Elon kuvat on

Vaimoni pitää päiväkirjaa, johon hän kirjaa katsomansa ohjelmat, elokuvat ja sarjat. Ainakin näin hän minulle kertoi. Ilmeisesti niiden avulla hän voi palata tunnelmiin, joissa oli ohjelmia katsellessaan. Ja mikäs siinä - eipä meillä paljon muita harrastuksia olekaan, tv-sukupolven lapsilla.

Koska en keksi mitään muutakaan sanottavaa elämästäni, kirjoitan samasta aiheesta. Sen sijaan, että töllöttäisi, voisi toki uppoutua myös kirjoitetun sanan maailmaan, mutta se on nyt jollain pimeän ajan tauolla. Sain kyllä lukulasit - keski-ikä here I come - mutta lukeminen ei ole vielä alkanut innostaa uudestaan tarpeeksi ja syksyllä aloitetut kesken olevat kirjat ovat kesken yhä. Toki olen lukenut nuorimmaiselle iltaisin kissakirjoja niin paljon, että silmät onkin sitten jo väsyneet ja ei ole jaksanut enää keskittyä "omalla ajalla" mihinkään. Ainoa, mikä on tällöin enää maistunut, on ollut joku mielenkiintoinen sarja tai elokuva. Tavallisesti olen sarjaorientoitunut, mutta Quarryn jälkeen ei ole löytynyt uutta niin mielenkiintoista, että olisin jäänyt koukkuun. Marco Polo on yhä alkutekijöissään ja Peaky Blindersin kolmoskausi odottaa katsojaansa. Vaimon kanssa katselin osin sivusilmällä norjalaista nuortensarjaa Skamia (suom. Häpeä), joka alkoi kiinnostaa jo itseäkin, kunnes loppui. Siispä elokuvien pariin.

Häpeä on kamala tauti, mutta Skam on ihqu sarja / Skam

The Revenant oli komiaa katseltavaa. Ei niinkään Leonardo DiCaprion tai Tom Hardyn ansiosta, vaikka herrat helvetin hienot roolisuoritukset tekivätkin. Leon kovin rooli, ehdottomasti. Mutta ennenkaikkea kai tässä nyt on virtuaalihattua nostettava näille herroille: Ohjaaja Alejandro González Iñárritu ja kuvaaja Emmanuel Lubezki loihtivat sen verran mahtavat menot ruudulle, että heikompaa olisi voinut hirvittää. Minua vaan ihastutti. Elokuva kertoi ainakin ihmisen sitkeydestä/heikkoudesta, sosiaalisuudesta/itsekkyydestä ja väkivaltaisuudesta/välittämisestä. Se oli ylistys luonnolle, luonnonvoimille ja ihmiselle yhtenä osana sen palapeliä. Toki se oli myös historiallinen kuvaus ääriolosuhteista samalla, kun käytiin läpi perinteisiä ihmislajin pakkomielteitä: Rasismi, ahneus, viha, kosto, sovitus, elämäntarkoitus. Elokuvan loppukuvasta tuli mieleen yksi meidän kaveriporukalla tehdyn leffan loppukuva, joten hyvällä tavalla nauratti, vaikka ei kait siinä elokuvan lopussa sinänsä naurun aiheita enää hirveästi ollut. Upea leffa, jonka merkitys itselle on kolahtanut, jos leffan loputtua jo alkaa miettiä, että tuo olisi kiva katsoa joskus uudestaan, esimerkiksi hieman isommalta kankaalta...

Koskessa on kiva lillua / The Revenant

Katseltuani Revenantin päädyin googlaamaan leffan pahista Tom Hardya, joka kai "tunnetaan" nykyään paremmin Mad Maxina (loistava leffa muuten, viime vuosien ehdotonta kärkeä ja tuo uudelleenkatseluhalu on senkin osalta korkealla) tai jopa naamioituneena Batman-pahiksena Balena, vaikka itselle näyttelijä on jäänyt mieleen Peaky Blinders -sarjan juutalaisgangsteri Alfie Solomonsina. Hyvänä aasinsiltana löysin sitten miehen upean soolosuorituksen leffassa, jonka oli käsikirjoittanut ja ohjannut Peaky Blinders -luoja Steven Knight.

Katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa / Locke

Locke oli hämmentävän upean vangitsevaa katseltavaa. Elokuvan tapahtumat on kerrankin helppoa tiivistää yhteen virkkeeseen: Mies ajaa autolla ja puhuu puhelimessa. Siis oikeasti! Leffassa ei tapahdu mitään muuta. Voin vakuuttaa, että se ei kuitenkaan ole tylsä, paitsi jos et jaksa keskittyä siihen, mitä päähenkilö Locke sanoo, mitä hänelle sanotaan ja miten hän reagoi äänenpainoillaan, ilmeillään ja eleillään käymiinsä keskusteluihin. Uskomattoman hieno pieni elokuva, jonka parissa vilahtaa vajaa puolitoistatuntinen ihan huomaamatta. Päästyäni Steven Knightin kerronnan makuun päätin etsiä käsiini myös miehen esikoispitkän, eikä tarvinnut katua sitäkään.

Elä helevata tuu niin lähelle miäs... / Redemption

Redemption oli sykähdyttävä tarina, jossa sekoittui rikosdraama, toiminta ja ihmissuhde-elokuva kivaksi keitokseksi. Sattumat ja epäloogisuudet antoi helposti anteeksi, koska elokuvakin on satua, vaikka sillä yhteiskunnan/ihmiskunnan epäkohtiin haluttaisiinkin puuttua ja tonkia yksilöiden motiiveja elää ja antaa toisten kuolla - tai välittää toisista. Elokuva ihmisyydestä, mielen ja lihan heikkoudesta, väkivallasta ja alistamisesta, elämän turhuudesta ja suuresta - tai pienestä - merkityksellisyydestä. Aivan maaginen päähenkilökaksikon kemia pelasti paljon, tönkötkin näyttelijäsuoritukset (mukaanlukien miespääosa) ja "epärealistiset" juonenkäänteet. Elin päähahmojen mukana alusta loppuun täysillä. Aivan kuten täysin toisenlaisenkin pääparin mukana, joita kävimme vaimon kanssa katsomassa ihan elokuvateatterin penkeillä asti.

No mutta! / Redemption

La La Land oli rytmikkään romanttinen musikaalisatu, joka osui ainakin meikäläisen nautintohermoon. Kuvallisesti, musiikillisesti ja juonellisestikin onnistunut musikaali, jossa oli elämänmakuinen tarina. Alunperin tiesin elokuvasta vain tönkkösuolatun Ryan Goslingin (loistava tönkkösuolatuissa osissaan elokuvissa Drive ja Only God Forgives) ja ohjaaja Damien Chazellen, jonka Whiplash oli ehdottomasti vaikuttavin leffa, jonka katsoin viime vuonna. Naispääroolin Emma Stone yritti varastaa shown, mutta oli miellyttävä seurata myös Goslingin suoritusta, joka täydensi loistavasti Stonen tunnelatausta. Tönkkösuolaisuuskin mureni, koska Gosling oikeasti kosketti, vaikka leffa menikin musikaalin nimissä audiovisuaalisen sillisalaatin puolelle. Silti, upeaa jatkoa Whiplashille - Chazellelta on lupa odottaa vielä vaikka mitä, tyyppi on vasta 32v. Odotan ainakin jazz-saagalle jatkoa, haluan lisää popularisoitua jazzia, koska en ole genren suuri ymmärtäjä tai kuuntele sitä muuten paljon, mutta tuntuu siltä, että jossain sisälläni on kasvamassa wanha jazz-setä.

Jatsinkakkaa, arvon leidi, jatsinkakkaa / La La Land

Katselkaa ihmiset hyviä elokuvia - siinä ei aika mene hukkaan, koska parhaiden leffojen kuvat ja äänet ja teemat ja näyttelijäsuoritukset jäävät sisimpään tykyttämään ja luovat elämänsisältöä kaiken sisällöttömän hötön keskellä.

Uuden vuoden päivitys

Uuden vuoden vastaanotto kotona. Juhlat jäi väliin, vaikka sellaisiinkin oli kutsu, mutta aina ei vaan pysty/jaksa/kykene. Kiitos muuten kutsusta - monestihan tuppaa se tärkeä pieni sana unohtumaan arjessa, joka merkitsee kuitenkin paljon, kun sen sydämensä pohjasta sanoo: Kiitos. Kiitos kohtaamisista, kiitos rakkaudesta, kiitos ystävyydestä, kiitos kaveruudesta, kiitos!

Kotona vaimon kanssa kahdestaan on hyvä, toki kissatkin seurana, lapset vaan ulkoistettu rakkaiden isovanhempien hellään huomaan. Kaupungin ilotulituskin missattiin, mutta sentään lampi kierretty ja happea haukattu. Loppuillan ohjelmaan saattaa liittyä maailmanlopun meininkiä maya-tyyliin tai sitten ei - riippuu suostuttelukyvyistäni. Ja ei, en ala uhraamaan falafelia alttarilla vaan ajattelin, että voisi vihdoin katsoa 10 vuotta vanhan Apocalypto-elokuvan, kun wanhin ystäväni Juha aka Kourallinen Nitraattia -elokuvablogisti suositteli kyseistä äksönpläjäystä, joten ehkä voin antaa mahdollisuuden ohjaaja Gibsonillekin ja tarkastaa yhden korkeakulttuurin kuolinkorinoista innostuksensa saaneen toimintapläjäyksen. Jos siis vaimo suostuu. Voi olla, että joudumme sen sijaan katsomaan jotain laatusarjaa, eikä sekään ole huonompi ajatus.

Jotta harvinainen fb-päivitykseni ei menisi ihan horinaksi, niin kiitänpä samaan hengenvetoon tästä vuodesta kaikkia läheisiä, ystäviä, sukulaisia ja kaiffareita; Toivottavasti 2016 onnistuin antamaan jotain positiivista kohtaamisissamme elävänä tai verkossa, koska tavoitteeni on kaikesta huolimatta antaa jotain hyvää tähän maailmaan. Samalla tavoitteella ensi vuoteen, näköstellään/kirjoitellaan/kuulostellaan samaan tapaan ensi vuonnakin! Erityiskiitos rakkaalle vaimolleni - ihanaa, että olet olemassa, Rakastan sinua!

Kaikille: Peace & Love ja Hyvää Uutta Vuotta 2017!

Tänään, töissä, kotona ja mielisairaalassa

Välillä elämä on pyllynreikä, josta tulee kaikenlaista kakkaa silmille. En edes jaksa kirjoittaa, mutta voihan sitä kai blogiin raapustaa pari sanaa, kun Travianissakaan ei jaksa jutella, netti pätkäisi ircinkin poikki ja enää ei huvita ihmisten ilmoille tai linjoille. Sen sijaan aloin jonkun omituisen mielleyhtymän vuoksi (tai no, ei se ole vaikeata, olenhan töissä sairaalassa) miettiä työtä, tuota rakasta ja vihattua asiaa, josta ihmiskunta on kuuluisa. Tekevätkö muut eläimet töitä? Eivät. Ne etsivät ruokaa, syövät, nukkuvat, parittelevat, synnyttävät, hoitavat jälkikasvunsa ja kuolevat. Sitten on uuden kierron aika. Ihminen sen sijaan tekee töitä. Ja siitä pitäisi olla ylpeä ja onnellinen. Silti ihmiset haaveilevat "kultaisista eläkepäivistä" tai ainakin lottovoitosta, jotta vois ottaa rennommin ja tehdä mitä huvittaa. Elääkseen on tehtävä töitä - ainakin välillä, että saa liiton päivät täyteen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...

Tästä minulle sitten tuli mieleen Mastodonin huikea Workhorse, joka taitaa olla live-versiona jollain levylläkin, tai ainakin lähes liven kuuloisena. Tämä hieno live-versio alkaa toisen vokalisti-kitaristin (joka ei ole pääosassa tässä karjumassa) tokaisulla: "Work fucking sucks!" Niinpä! Joten tässä kaikille työn sankareille/orjille:

Tässä vaiheessa onneksi isäni, joka on luultavasti harvoja blogini seuraajia, ei ole painanut playta, koska hän ei ymmärrä "äänisaastetta", jota Mastodonkin aivan varmasti hänelle edustaa. Olisitteko muuten uskoneet vuonna 2004, jos joku olisi soittanut teille tämän ja sanonut, että tässä soittaa yksi metallimaailman supertähdistä? Hirveätä, tai siis ihanaa mekkalaa, riippuu tietysti kuulijasta ja katsojasta. Karvapää huutaa naama punaisena, rumpali hakkaa kuin heikkopäinen ja eihän tämä taida ihan täysipäinen bändi olla muutenkaan. Eikä ole, mutta metallia, perkele. Myöhemmillä ajoillaan bändi onkin sitten tehnyt niin koukeroista ja hienoa metalliprogea, että ei paremmasta - tai monimutkaisemmasta - väliä ja lähestynyt ehkä vokalisoinnin osaltakin paljon ns. suurta yleisöä. Mä olen näitä "eka oli paras" -jengin tyyppejä tämän bändin osalta.

Mistä sitten tupsahdin työhön ja Mastodoniin. No, ensin netti tosiaan pätkähti, sitten vitutti, sitten sain kuunneltua Mana Manan "Maria Magdalenan". En linkitä sitä, koska se on oikeasti masentava. Masentava se on ennenkaikkea siksi, että noin vuosi tuon levytyksen jälkeen bändin solisti ja kitaristi ja tuon biisin tekijä Jouni Mömmö teki itsemurhan. Hän oli lisäksi skitsofreeninen ja varmasti ehti kokea monenlaista "hullun arkeen" kuuluvaa osastojaksoineen, vaikka en sen enempää hänen elämästää tiedäkään. Tänään minua ei voi liehitellä hullujen jutuilla. Tänään vituttaa. Mietin jopa, että olisi ihan oikein joillekin panna tuo biisi Facebookiin ja sanoa, että tänään minusta tuntui hetken tältä, mutta enpä viitsinyt. Se ei olisi oikein myöskään häntä kohtaan, jota rakastan.

Kesäpäiväkirja

Kesä, tuo kärpästen, hien ja valon aika, on ollut vuonna 2016 minulle tähän mennessä tällainen…

Alkukesästä olin vielä duunissa ja ahkeroimme harjoittelijasta kesätyöläiseksi saadun Timon kanssa saadaksemme toisen vuosineljänneksen poistoerän valmiiksi. Samaan aikaan alkoi Lauran pelkäämä koulujen kesäloma, mutta isovanhempien avulla ja tiukan päiväjärjestyksen turvin homma saatiin mainiosti pakettiin. Kesäkuussa alkoi myös lähes odottamatta EM-futis, joka on MM-futiksen ohella aina hienoimpia tapahtumia, joita tulee seurattua. Telkkaria joutui siis tiiraamaan iltamyöhään monet kerrat, mutta pieni väsymys ei haitannut jalkapallomagian antaman sielunravinnon ansiosta. Englanti oli jälleen kerran pettymys ja Spurs-pelaajien otteet eivät suuremmin vakuuttaneet, vaikka yhdessä matsissa Eric Dier pääsikin loistamaan. Spurs-pelaajista Hugo meni pisimmälle eli finaaliin Ranskan kanssa, mutta kisaisännät jäivät Ronaldon loukkaantumisen jälkimainingeissa pienen hurmoksen päälle saaneen Portugalin jalkoihin, vaikka toki matsi oli tiukka ja ratkesi yhteen Ederin jatkoaikamaaliin. Kisojen kuuminta hottia oli kuitenkin Islanti, joka Taisteli isolla viikinkisydämellä puolivälieriin ja sai aikaan fani-ilmiön viikinkikannatushuutoineen. 

Kesävieraita ei ole Kopsalassa hirveästi nähty, tosin olimme myös oikein kunnon kesäflunssassa pari viikkoa ja useampikin etelän vieras jätti sitten tulematta. Ei sillä, että olisi edes ketään erikseen meille kutsuttu – meidän sirkuksessa on ihan riittävästi elämää ilman vieraitakin. Siskoa ja sen perhettä on kyllä jo ikävä, mutta vielä on kesää jäljellä, jospa sitä ensi viikolla…yksi harvinainen vieras tai siis vieraat saatiin kuitenkin kylään; Heikki ja Krista kävivät meillä ja muisteltiin Heikin kanssa, että olisiko ollut about 9v edellisestä tapaamisesta :D Niin se aika rientää. Oli kyllä mahtia nähdä, koska no, mukavat ihmiset on mukavia :) Heikin kanssa oli puhetta tietysti ainakin futiksesta ja musasta. Tulipa todettua, että on jäänyt keikoilla käynti tänä kesänä ihan kokonaan. Runoviikon HC-punk/Suomi-rap –ilta olisi kyllä maistunut. Ja taisihan Gettomasakin käydä keikalla eli näitä Suomi-rapin uudempia kovia tulokkaita. Ehkäpä sitä joskus taas saa aikaiseksi vääntäytyä ihmisten ilmoille ja elävääkin musaa kuuntelemaan…

 

Kesään kuuluu myös lukeminen. Olen aivan helvetin laiska lukija ja väsyn nopeasti, mutta kesälomalla löytyy yleensä hetkiä sieltä täältä, jolloin lukea vaikka sitten pätkä kerrallaan. Luin toki tuossa viime talvena innostuksen vallassa kaikki viisi Antti Tuomaisen eli ”Helsinki noirin kuninkaan” dekkaria, mutta muuten on ollut aika hiljaista, vessalukemisia lukuun ottamatta. Kesän kunniaksi kaivoin esiin vanhan jännärin/dekkarin eli Robin Hunterin ’Neljäs enkeli’ –opuksen, jonka olin lukenut viimeksi joskus teininä. Sehän toimi edelleen hienosti. Tilasin fiiliksissä jopa teoksen kaksi jatko-osaa, jotka ovat jossain netin syövereissä edelleen, koska ne olivat myynnissä jossain erinäisissä kirjakaupoissa Atlantin takana, mutta kaipa ne sieltä joskus saapuvat, kun olen niistä jotain maksanutkin…

Neljäs enkeli innoitti myös etsimään netin syövereistä kyseisen leffan inspiroiman elokuvan. ”Based on” on minusta vähän liikaa todettu kyseisen leffan krediiteissä, sen verran kaukana alkuperäisteoksesta elokuvassa mennään. En itse asiassa ole kyennyt leffaa ensimmäistä varttia pidemmälle katsomaan, koska eihän siinä oikeasti ole mitään alkuperäisestä jäljellä. En tiedä pitikö Robin Hunter tai siis Robin Neillands elokuvasovituksesta, joka tehtiin viitisen vuotta ennen ahkeran kirjailijan kuolemaa. Pääasiassa Neillands kirjoitti ”tietokirjoja” mm. sota-ajoista, mutta jonkun verran myös taiteilijanimillä muuta tuotantoa, kuten Hunterina kolme Simon Quarry –dekkaria, joista kahta jälkimmäistä siis edelleen odotan saapuvaksi...

Vessapokkarina toimi viime ajat ’Veronika päättää kuolla’, jonka sain tänään päätökseen. Jälleen kerran Paolo Coelholta taattua tavaraa: Ajatuksia herättävä, inhimillinen tatsi. Kirjan loppupuheessa Coelho kertoo omasta nuoruudestaan, josta hän on ammentanut kirjan eri hahmoihin omia kokemuksiaan. Hänet vietiin Brasilian sotilasdiktatuurin (1964-1989) aikana kolme kertaa pakkokeinoin mielisairaalaan, koska hän oli vanhempiensa mielestä ”huonossa seurassa” liityttyään harrastajateatteriryhmään. Coelhon mukaan ”taiteilija” oli tuon ajan Brasiliassa yhtä kuin homoseksuaali, kommunisti, narkkari ja vetelehtijä. Kirjassa on myös Coelhomaista huumoria ja magiikkaa; Sairaalan tohtori Igor tutkii potilaidensa pohjimmaista sairautta Vitriolia, toisin sanoen katkeruutta, ja etsii siihen hoitokeinoja eri tavoin. Ainoaksi hoitokeinoksi hän toteaa tietoisuuden elämästä, jonka ainoa lääke on tietoisuus kuolemasta…Coelhon loppupuhe kruunaa kirjan ollen melkeinpä sinänsä aika leppoisan kirjan hyytävintä antia, kun hän kertaa oman elämänsä kokemuksia. Hän kertaa ajatelleensa, että toteuttamiskelpoisin tulevaisuudenvaihtoehto hänelle olisi ollut ryhtyä ”täysipäiväiseksi hulluksi”, mutta yhden uuden sukupolven lääkärin oivallus mahdollisesti pelastaa hänet ja vaikeuksien (mm. kolme tuomiota vankilassa poliittisten mielipiteiden vuoksi) kautta hän päätyy lopulta nelikymppisenä kirjailijaksi.

Oma kesäloma alkoi tutuissa tunnelmissa: Lapset ensin, en nyt niin tiiä siitä ”omasta lomasta”. Ihan mukavasti on kuitenkin puolet lomasta mennyt, eikä tunnu mitenkään rasittuneelta, vaikka lastentarha onkin viime viikonkin täällä pyörinyt. Lapsilla on kuitenkin ollut kivoja pidempiä pätkiä Leinolan mökillä ja Kuru sai olla Lauran vanhempien kanssa Kuhmon mökillä, jonka jälkeen Aarni kävi mummon kanssa Stadin reissulla. Kahden vanhemman poikasen lisäksi kuluvalla viikolla vietettiin Vilmis-viikkoa; Tytär oli meillä viitenä päivänä. Ihan mukavasti meni, vaikka yhtenä iltana totesinkin Lauralle, että kylläpä muuten väsyttää. Sitähän se on tietty, mutta mukavampi on kyllä olla väsynyt siitä, että on touhunnut lasten kanssa ja huolehtinut niiden (ruoka)huoltamisesta, kuin että olisi vaikkapa krapulan takia voipunut.

Siitä puheen ollen, saimme Lauran kanssa neljän päivän lapsivapaankin tälle kesälle, juhlaa! Toki tuli juhlittuakin, pääasiassa parhaassa seurassa, eli keskenämme. Toisena päivänä sentään järkkäsimme erittäin minimaaliset Luola-festarit ts. kutsuimme Juhan kanssamme katsomaan Children of Meniä Luolan viihtyisällä leffasektorilla. Yllätysnumerona oli Buffyn musikaalijakso Once More With A Feeling, joka oli hyvä, mutta illan leffa sen sijaan loistava. Todella upea, ajatuksia herättävä, sympaattinen, komean karhea visio tulevaisuuden brexiteistä ja pakolaiskriisin kärjistymisestä. Toki siinä muutama olutkin maisteltiin Juhan kanssa. Kolmantena päivänä päätettiin pitää sitten poikien ilta. Sekin oli hieman kosteahko, mutta avaruusleffat olivat pääosassa: Gravity eli Children of Men –ohjaaja Cuaronin uusin oli meikäläiseltä tsekkaamatta, joten ensin sen kimppuun. Tekemäni falafel-ateria ei oikein Juhalle leffan ohessa uponnut – kuulemma falafel-pullat maistui kuivalle hiekalle tai jotain vastaavaa :D – mutta onneksi nautittiin vähän kiinteätäkin evästä, kun Juhan hankkimaa jääkylmää Absolutiakin oli melkein pullollinen maisteltava :P

Gravity oli mielenkiintoinen, aika suoraviivainen pläjäys, jossa oli omat hauskatkin hetkensä, mutta pääosassa oli kokea ihmisen pienuus ja selviytyminen lähes mahdottomissa olosuhteissa. Toisena leffana katottiin itselle maagisena elokuvakokemuksena jo aiemmin iskenyt Interstellar, jossa oli Juhalle ennestään liian vähän vaikuttavaa scifiä ja liian paljon tympeää perhedynamiikkaa. Helvetin hyvä leffahan se yhä oli, Juhakin taisi harkita ”pisteiden nostoa” 7/10:stä. Sit vietettiin vielä youtube-talkoita eli Juha soitti elektroa ja minä omituisia suomi-räppäreitä ja Gojiraa. Illan viimeistä leffaa en ihan enää jaksanut, joten Rocky Horror Showta en ole vieläkään jaksanut läpi katsoa. Menihän siinä sitten useampi päivä toipuessa tuosta lapsivapaasta ja monena yönä heräilin vielä lasten tultuakin aivojen toimiessa miten sattuu, ajatusten valvottaessa ja unen häiriinnyttyä. Ei wanha enää jaksa.

Vanhenemisesta tuli mieleen yksi kesän pokkareista, Bernard Cromwellin ”Azincourt”, jossa kerrataan 1400-luvun alkuvuosien taisteluita Englannin ja Ranskan välillä Englantilaisten pitkäjousimiesten näkökulmasta. Mielenkiintoinen teos alkaa varsin brutaalilla kuvastolla sodan kauhuista ja ihmiselämän heikosta hinnasta aikana, jolloin vapaus oli lähinnä lordien ja papiston etuoikeus. Sotilaista puhuttaessa yhdestä tyypistä todettiin, että vanha sotilaaksi – kolmikymppisenä. Helvetin kokenut soturi oli nelikymppinen, toinen jalka haudassa. Sitä vanhemmaksi ei välttämättä sitten selvinnytkään. Aluksi kirjan kuvaukset vihollisen raakuuksista kaupungin valloituksen jälkeen tuntuivat vastenmielisiltä, mutta sitten ne alkoivat asettua kontekstiin ja pohdin itsekseni, että elämä on kuitenkin ollut myös elämistä, eikä vain sotimista. Silti, väestömääriin nähden maailma on ollut aika lailla hullumpi paikka elää siihen aikaan.

Ei hulluus toki ole väistynyt meidänkään ajassamme. EM-futis vedettiin läpi ilman pahempia hulinoita ja onneksi myös ilman pelättyjä terrori-iskuja. Eipä mennyt kauaa kisoista, kun yhdellä kisapaikkakunnista eli Nizzassa nähtiin kuorma-autolla suoritettu väkijoukkoon ajelu ja päälle ammuskelua. Yhtenä yönä Turkissa nähtiin vallankaappausyritys, jonka jälkimainingeissa koko maa on myllätty presidentin valtakoneiston toimesta lähes vallankumoushengessä ja puhdistuksia on verrattu Saksassa 1930-luvulla nähtyyn – tai ehkä vertaus johtuu vaan presidentti Erdoganin väitetystä Hitler-ihannoinnista, mutta sekaisin maa joka tapauksessa on ja tulee olemaan varmasti vielä pitkään. Afrikassa muhii tai on käynnissä useampikin sisällissotaan verrattava konflikti ja Irak-Syyria –akselin uutisiin on jo turtunut. Sieltä tulee vähän väliä uutisia terrorista, joka sivuutetaan länsimaiden mediassa ja ihmisten mielissä, koska jotenkin sitä ei kai enää vaan jaksa huomioida. Tuntuu toivottomalta, että suurvaltapeleissä sekasortoon ajetut maat saisivat enää minkäänlaista turvallista yhteiskuntajärjestystä aikaan, mutta kai se on vaan pakko uskoa, että senkin aika koittaa. Länsimaissakin tapahtuu, viimeksi eilen Munchenissa 18-vuotias nuorukainen, Breivikiä ihannoinut ja joidenkin tietojen mukaan pahasti koulukiusattu poikanen käveli glockin kanssa tavaratalon McDonaldsiin ja ammuskeli muita nuoria huudellen jotain kiusaamiskokemuksiinsa liittyvää. USA:ssa kesä on ollut poliisiväkivallan ja toisaalta muutamien tapettujen poliisien veriseksi värittämää aikaa, eikä meneillään olevien presidentinvaalien voittajakaan – olipa se sitten vihaa lietsova Trump tai opportunisti Clinton – varmasti jätä kääntämättä kiviä löytääkseen jossain vaiheessa joko sisä- tai mieluummin ulkopoliittisen vihollisen, jonne kääntää kansakunnan katseen pois yhteiskunnan todellisista ongelmista. Yhdysvalloissa näyttäisi korostuvan jatkuva ihmisten eriarvoistuminen (jos kohta Euroopan vuosikin on ollut yhtä ”siirtolaisongelmaa”), jonka ohessa jatkuu kuumana perunana jo pitkään tapetilla ollut aseväkivalta. Lisäksi ilmastonmuutoksen myötä syntyy koko ajan lisää ehkä pienemmältä tässä ajassa tuntuvia, mutta tulevaisuudessa tavalla tai toisella kärjistyviä kriisejä kuten Kalifornian vesipula.

Silti tai juuri siksi todellisuuspakoinen kainuulainen perheenisäkin harrastaa amerikkalaisia tv-sarjoja :D Kesällä olemme Lauran kanssa naureskelleet ja ehkä vähän herkistelleetkin New Girl –sarjan kimppakämppiksille ja Brooklyn Nine-Ninen sekalaiselle etsiväporukalle. Outlander-innostus on edennyt kirjojenkin puolelle, kun uutta kautta joutuu odottamaan ensi vuoteen; Laura alkoi lukea ensin kolmatta kirjaa, jonka tilasin, koska itse luen sitä varmaan seuraavan vuoden meikäläisen lukuvauhtia. Hell on Wheels saa päätöksensä tänään ja näemme, onko Cullen Bohannonilla enää tulevaisuutta rautatien valmistuttua. Sarjoissa minua viehättää jatkuvuus verrattuna elokuvien kertaluontoisuuteen. En etsi sarjoista elämänohjeita, vaikka väitänkin, että ne eivät ole tyhjänpäiväistä hömppää – edes komediallisimmasta päästä olevien sarjojen osalta. Paskat sarjat ovat paskoja, niin kuin paskat asiat ovat paskoja muussakin elämässä, mutta minä ainakin saan nautintoa hyvin kirjoitetusta, ohjatusta, näytellystä, lavastetusta, kuvatusta -- jatka listaa kaikilla niillä ammattimaisilla ihmisillä, jotka tekevät huippusarjoja ja toki myös elokuvia -- tv-sarjasta, joka antaa ajattelemisen aihetta, naurattaa, herättää tunteita, mietityttää, saa parhaimmillaan aikaan pitkäaikaista hyvää oloa ja kasvattaa arjen pienten pakollisten asioiden sietokykyä. Se on myös ”taidetta”, hampuusien hommaa ja elämän suolaa. Vaikeinta elämässä on elää, joten miksi ei helpottaa oloaan ja saada inspiraatiota sellaisesta taidemuodosta ja tekemisestä, mikä hyvältä tuntuu.

Elokuvista tv-sarjojen ohella on pakko mainita yksi, joka todella jysäytti hermoon tänä kesänä: Whiplash. Sekä musiikillisesti – vaikken jazzista juuri mitään ymmärräkään – että tunnelmallisesti hiton vahva kuvaus pakkomielteistä niin opettajan kuin oppilaan osalta. Huikea jännite ja sähkö ilmassa, vaikka ruudulla ei tapahdu paljon muuta kuin että tyypit juttelee, väittelee ja musisoi. Eipä tuota oikein voi sanoiksi kuvata, kannattaa tsekata ja ottaa ennen kaikkea audiovisuaalisena kokemuksena, jossa tunne voittaa järjen.

Pelitkin ovat ”taidemuoto”, jos minulta kysytään. Niissä opitaan elämistä siinä missä joskus satoja vuosia sitten opittiin leikittäessä risuista tehdyillä leluilla. Leikki on kuitenkin tärkeintä, se että pelaaminenkin pysyy leikinomaisena ja hauskana, eikä ole pakkosuorittamista tai taistelua. Enkä tarkoita taistelulla pelin sisältöä vaan sitä, miten pelaamiseen suhtaudutaan; taisteleminenhan on meille ihmisille sisäsyntyistä, samoin kilpailu ja ylipäätään noista juontuva luonnonvalintaan kuuluva selviytyminen. En tiedä, onko Pokemon Go:lla merkitystä ihmisen selviytymisessä, mutta ihan varmasti sillä on merkitystä sitä pelaavien ihmisten sosiaalisten suhteiden ja mielenkiintoisen liikkuvan ajanvieton kanssa. Ihan samalla tapaa kuin vaikkapa perinteisemmällä staattisella tekemisellä kuten kirjan lukemisella, joka vanhan kansan mielestä olisi ehkä ”fiksumpaa ja järkevämpää tekemistä” kuin pelaaminen.

Pokemon Go on muuten tullut meidän perheelle kalliimmaksi kuin meikäläisen Travianin pelaaminen. Tai en ole ihan varma, sen verran kauan on tullut pelailtua :D Taas piti uusi Suomen etanaservu (11kk) aloittaa, kun mukava pelikaveri pyysi mukaan ja eihän sitä viitti laiska pelata ilman apuja, joita saa vaan oikealla rahalla. Pokemon Go ei sinänsä maksa mitään, mutta Kurulla kävi kaksinkertainen vahinko pelin parissa: Ensin hajosi oma älypuhelin, sitten äidiltä saatu varapuhelin. Kyseessä on kuitenkin hauska peli(-ilmiö), jonka olen saanut todeta seuratessani Miron ja Vilmiinan sekä monien muidenkin tuttujen Pokemon Go –vöyhötystä somessa ja lehdissä. Olen toki osallistunutkin siihen ainakin välillisesti, kun on tehty aina automatkoilla pieniä koukeroita, jotta on päästy Pokestopin luota hakemaan siellä jaettavia pokepalloja ja muuta tarpeellista. Samoin automatkan varrella olemme käyneet salia valtaamassa Miron joukkueelle, vaikka eihän se kauan hallussa pysy, mutta ainakin saa kouluttaja ja pokemonit kokemusta ja uusia tasoja. Hienoa pelissä on myös se, että se vaatii oikeastikin liikkumista, jotta pokemonmunia saa haudottua ja pelaaminen ei pääasiallisesti onnistu autoillessa – nuo olivat vaan esimerkkejä, miten olen itse sekaantunut asiaan :) Ymmärrän siis innostuksen, mutta onneksi oma ”nokialainen” ei tuommoisia edes pyöritä ja voin keskittyä staattiseen selainikkunaan Travianin parissa :D

Travianiin panin vaihteeksi taas esittelytekstinkin, uuden servun kunniaksi - tässä ilman alkuhöpinöitä:

Olen pitkän linjan travianisti ja saanut kutsumanimeni - tällä kertaa myös pelinikkini - Jimbo aikanaan ensimmäistä tai toista servua pelatessani yhden pelaajapariskunnan yhteistyönä. Perinteinen nikkini jmlbohem oli heille vaan liikaa ja irkissä se alkoi pikku hiljaa vääntyä miksi milloinkin, lopulta Jimboksi. Minua ei kannata sekoittaa Jimb0on, joka myös vaeltaa Travian-servuilla ja on kuulemma helvetin kova travianisti. Minä en, olen vaan sitkeä.

Minulle tärkeintä Travianissa on itse peli ja tekeminen, joka ei vaadi kuitenkaan muusta maailmasta sulkeutumista. Pelaan aika vähän muuten; Tänä kesänä olen myskänyt jonkun verran Steam-alennusmyynnistä ostamiani Stronghold-pelejä, jotka menevät ehkä jopa hitusen verran samaan genreen, vaikka eihän tällaista peliä oikein voi verrata mihinkään muuhun. Travian pyörii 24/7 ja servu kestää jopa 11kk, joten se vaatii pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista, ei hetken huumaa. Toki tätä voi pelata aika iisisti aika ajoin, mutta onpa tähän joskus tullut pantua lähes kaikki vapaa-aika liittoja, opsuja, diplomatiaa ja milloin mitäkin "isoa kuviota" pyöritellessä. Toki myös omaan tiliin voi upottaa aikaa vaikka kuinka paljon, mutta ei tämä peli ilman liittotoimintaa oikein iske. Siinä siis toinen tärkeä syy pelata tätä vuodesta toiseen: Ihmiset ja yhteisö pelin ympärillä.

Pelin vahva anonymiteetti mahdollistaa kyllä seikkailun servuilla ja erakkopelailunkin, mutta yhteisöt elävät ainoastaan asioiden jakamisesta. Tarvtaan siis aktiivista liittotoimintaa, pelaajien halua toimia yhdessä, ja myös jakaa osaamistaan niille, joilla on vielä opittavaa. Ja aina on opittavaa, ihan jokaisella! Jos ei muusta, niin ihmisistä, pelityyleistä ja isommassa mittakaavassa strategioistakin. Toki pelikin on muuttunut ajan myötä ja välillä tuntuu oikeasti siltä, että uuden nuoren sukupolven ilmestyttyä kehiin, on itse jo dinosaurus. Turhapa niitä vanhoja on muistella, ei muuta kuin uuteen taistoon, uudella porukalla, uusin kujein.

Pelin oheistoiminnoista irc lienee tärkein - ainakin minun tuntemissa peliporukoissa. Kuulin kyllä, että tälläkin porukalla olisi jonkin sortin whatsapp-ryhmäkin jo olemassa, mutta ei pysty - joku raja se pitää olla jatkuvan päivystämisenkin suhteen. Irkissä on kuitenkin pitkällä tähtäimellä lähes pakko osallistua, jos haluaa tietää, mitä tyypit miettii, koska pelifoorumit ovat yleensä aika hiljaisia ja pelissä viestitellen et voi koko porukkaa tavoittaa, ellet satu olemaan aktiivinen johdon edustaja ja liittoviesteillä pommittaja. Jos jossain, niin irkissä tutustut ihmisiin pelinikkien takana - niin hyvässä kuin pahassa. Itselläni irkin käyttö on vähentynyt olemattomiin, mutta pitäisi nyt taas uuden servun kunniaksi yrittää suoriutua sinnekin. Muuten liittotoiminta jää auttamatta vajaaksi, kun ei tunne muuta porukkaa, paitsi tietysti vanhat tutut, joiden vuoksi ylipäätään tuli taas kerran lähdettyä mukaan...

Tämä taisi kuitenkin olla pelaajaesittelyketju, joten perustiedot kehiin: Kainuun korvessa asuva 42v mies, neljä lasta, kaksi kissaa ja yksi vaimo sekä rintamamiestalo, jota en osaa remontoida. Perhe-elämä vie niin paljon aikaa, etten minä oikeastaan ehdi muuta pitkäjänteisesti harrastaa kuin Traviania ja hyviä tv-sarjoja, joissa on elokuviin verrattuna sitä jatkuvuutta, mitä elämässä etsin, vaikka elänkin aina tätä päivää. Töissä käyn sote-kuntayhtymän ICT-tuessa, josta rekrysin kahdeksan vuotta sitten kesällä ensimmäiset liittolaiset, silloiset työkaverini. Nykyään pelikaverini ovat matkalla mukaan tarttuneita ihmisiä, joiden kanssa muistelemme vanhoja ja mietimme, miten tällä servulla voisi välttää stressin ja liian touhuamisen sekä nauttia ja pitää hauskaa. Toivottavasti tällä servulla pääsisi ainakin tutustumaan mukaviin ihmisiin peleistä parhaimman parissa, vaikka onhan tämä ihan hölmöläisen hommaa, mutta silti jostain syystä mukana pyöritään, vuodesta ja servusta toiseen :)

-Jimbo

Suomen kesä ja kesälomakin jatkuvat vielä, joten pokkareita, tv-sarjoja ja lapsekkaita päiviä on vielä paljon luvassa. Toivottavasti sinne Leinolan mökillekin taas suoriutuisi, siskoa ja kummityttöä on päästävä tapaamaan. Ehkä jopa talviturkin heitto voisi olla edessä tällekin kesää, ei kait tässä wanhaksi kävyksi kannata vielä kovettua.

Edit: Talviturkki heitetty! Knausgårdin pokkareita hankittu entisen lukupinon oheen! Siskon perhe tavattu ja lisää on luvassa! Cullen Bohannonin matka sai tyydyttävän lopun - tai alun! Summa summarum: Hyvin menee, mutta menköön, nyt on kesä!