"Lempitaideteos, joka on vaikuttanut maailmankuvaasi"

15v-poikani sai lukiossa koulutehtävän, joka kuului suurin piirtein, että kerro, mikä on lempitaideteoksesi, joka on vaikuttanut maailmankuvaasi. Ymmärsin, että tehtävänä on paitsi tietysti kertoa, mikä se taideteos on, myös miten se on vaikuttanut maailmankuvaan. Pojalle tuntui koko tehtävän aloitus mahdottomalta, koska vaikka hän voisi ehkä valita mahdollisen lempikirjansa, niin ainoa asia, mikä päällisin puolin ajateltuna tekee siitä hänen lempikirjansa on se, että "se on hyvä". Yritin avata sitä kysymällä, että miksi se on hyvä, mikä tekee siitä hyvän, mitä siinä tapahtuu ja minkälaisia hahmoja siinä ja on mitä he tekevät, jotka voisivat olla asioita, jotka ovat vaikuttaneet hänen maailmankuvaansa.

Koska tehtävä kuulostaa pojastani abstraktilta, ajattelin avata sitä hänelle (ja toki itsellenikin) kirjoittamalla omasta lempitaideteoksestani ja sen vaikutuksesta - tai oikeastaan muutamista omista, koska en pysty itsekään yhtä lempitaideteostani nimeämään. Ensinnäkin totean, että minulle rakkaimpia tai elämänkuvaani vaikuttaneita taiteen lajeja eivät ole vaikkapa kuvataide tai tanssitaide, vaan kirjallisuus, musiikki ja elokuva. Näin ollen esimerkkini käsittelevät noita kolmea taiteen alaa.

Shike on edesmenneen Robert Shean vuonna 1981 julkaisema tuplaromaani, joka on suomeksi julkaistu nimillä Shike: Lohikäärmeiden aika ja Shike: Karman kehä. Romaani tapahtuu historiallisessa viitekehyksessä 1200-luvun Japanissa ja osin Kiinassa, ja sen päähenkilö on soturimunkki Jebu. Hänen elämänsä perustuu zinja-veljeskunnan oppeihin askeettisesta elämäntavasta ja eri herrojen ja klaanien palvelemisesta. Zinja-veljeskunta on vahva taustavaikuttaja yhteiskunnassa ja sillä on samanlaisia, mutta eri nimisiä haaroja muualla maailmassa. Zinjat ovat kirjailijan keksintöä, mutta soturimunkeille löytyy esikuvia Japanin historiasta. Jebun tie vie eri kilpailevien klaanien palkkalistoille ja myös Kiinaan taistelemaan mongoleita vastaan. Kirjan osia sitova "karman kehä" muodostuu teoista ja tapahtumista, jotka liittyvät hänen ja ensimmäisellä zinja-tehtävällä tavattuun ylhäisen perheen tyttäreen Tanikoon, sekä tämän ja Jebun yhteiseen elämäntarinaan, jonka aikana rakastetetaan, vihataan, ollaan pitkiäkin aikoja erossa, annetaan anteeksi ja ehkä jopa "valaistutaan". Kirja vaikutti maailmankuvaani, koska kiinnostuin tutkimaan Japanin historiaa taaksepäin mongoliaikoihin asti ja tutustuin moniin historiallisiin tapahtumiin, jotka avasivat Aasian historiaa, joka on mongolien kautta vaikuttanut myös Eurooppaan. Samaten zinjojen elämäntapa pani miettimään uhrautumisen ja vapaaehtoisen kärsimyksen tematiikkaa elämässä sekä pohtimaan omia elämänarvoja, kuten mihin olisi valmis läheistensä, perheensä ja yhteisönsä, "työnantajansa" tai elämänrakkautensa takia. Samaten se sai pohtimaan perimän vaikutusta siihen, miten ihminen hyväksytään omassa yhteisössään ja yhteiskunnassaan, jos hän on "erilainen"; Romaanissa Jebu on huomattavasti isokokoisempi kuin muut ja tummatukkaisten keskellä punatukkainen, minkä lisäksi hänen isäkseen paljastuu romaanin aikana mongolisoturi. Mielestäni maailmankuvan muokkausta on myös se, että romaani on tartuttanut minuun kiinnostuksen zenbuddhalaisen elämäntavan, samuraikulttuurin ja sitä kautta elämän merkityksen ja arvostuksen pohdintaan. 

Kuulin yhtä lempiyhtyeistäni eli kanadalaista, jo uransa lopettanutta Rushia, ensimmäisen kerran vuonna 1991 ollessani lapsuuden ystäväni Juhan kanssa hänen toisen, vähän vanhemman kaverin luona kylässä. Vietimme iltaa muun muassa katsomalla musiikkivideoita. Rushin vuonna 1988 tallennettu konsertti Englannin Birminghamissa oli julkaistu videona ja sitä katsoessamme ystäväni ja hänen kaverinsa kehuivat bändiä parhaaksi trioksi koskaan. Olin eri mieltä, vaikka en montaa trioa tiennytkään, mutta väitin, että The Police on ainakin paljon parempi, kuunnelkaa nyt tuota outoa solistin lauluääntäkin. Enpä arvannut, että sen illan väittelystä seuraisi yksi isoimpia fanitukseni kohteita koskaan. Koska väittely ei edennyt juupas-eipäs -vaihdetta pidemmälle, sovimme, että lainaan Juhalta A Show of Hands -livelevyn, joka on tallenne tai kokoelma tallenteita juurikin samalta kiertueelta. Kuuntelin levyä, kunnes Subdivisions jysähti soimaan. Tai ei se nyt varsinaisesti jysähtänyt, koska biisi on 1982-vuoden Signals-levyltä olevaa syntikka-rokkia, mutta tajuntaani se jysähti. Kuuntelin siis Subdivisions-biisiä repeatilla ja aloin pian kiinnittää huomiota sanoitukseen, joka kertoo lähiöelämästä ja nuoren sopimisesta paitsi lähiön, myös kouluelämän ja yleensä nuoren muottiin. Tähän väliin on pakko lainata sanoitusta, koska en halua alkaa sitä suomentamaan:

"Growing up it all seems so one-sided

Opinions all provided

The future pre-decided

Detached and subdivided

In the mass production zone

--

Nowhere is the dreamer

Or the misfit so alone

--

Subdivisions

In the high school halls

In the shopping malls

Conform or be cast out

--

Subdivisions

In the basement bars

In the backs of cars

Be cool or be cast out"

Biisi tuntui kertovan elämästäni. Yläasteelle mentäessä koin vahvasti tunnetta, että en kuulu joukkoon, mutta haluan kuulua joukkoon, paitsi kun joukko käyttäytyy mielestäni typerästi. Piti käyttää tiettyjä vaatteita, tietynmerkkisiä farkkuja. Koulun pihalla pipoa ei käytetty, koska se oli junttia, paitsi kunnes yläasteen vanhimmatkin alkoivat käyttää (eli suurin piirtein keskitalvella, jos silloinkaan). Välitunneilla kokoonnuttiin ulos laumoihin, joissa oli samanhenkisiä. Nuoret jakautuivat pukeutumisen ja tapojen mukaan eri leireihin. Yläasteen perinteisiin kuului, että isommat uittavat joko vesihanan alla tai pöntössä. Joukkoon kuulumisen tarve ylitti yleensä sen, halusiko edes yrittää tehdä asioita tai käyttäytyä omalla tavallaan, vaikka olisikin ollut sitä mieltä, että joukossa tyhmyys tiivistyy. 

Kun biisin sanoma kolahti - sen lisäksi että ihastuin sen sointimaailmaan - olin myytyä miestä. Rushista tuli kaikkien aikojen lempiyhtyeeni, jonka kaikki levyt hankin alkuperäisinä, osin monena kappaleena eli vinyyleinä ja CD:nä, sekä fanitin yhtyettä omaa nettisivua bändistä tekemällä, osallistumalla suomalaisten fanien foorumilla ja lopulta käymällä Rushin kahdella keikalla Helsingissä, jotka olivat odotettuja ja muistorikkaita reissuja. Maailmankuvani Rushin Subdivisions muutti sekä sillä, että tajusin, että samanlaisia nörttejä on maailma pullollaan (elettiin kuitenkin ysärin alkua eli aikaa ennen nettiä, joten tietoisuus maailmasta luotiin television kautta, mutta sielläkin näkyi vain kolme kanavaa) ja että aluksi oudon kuuloinen musa (Rush on tunnettu proge-rockin, syntikkapohjaisen rockin ja jopa hard rockin tekijän, mutta laulusolisti Geddy Lee jakaa tunteita ja hänen äänensä ehkä on se tekijä, miksi Rush ei ole maailman kovin yhtye ihan kaikkien mielestä :D) voi avata portin maailmaan, jossa taidokas musisointi yhdistyy upeisiin sanoituksiin ja maailmankuva muuttuu, koska tajuat, että et ole yksin ja joku musiikki tai kappale - kuten Subdivisions - tuntuu kuin sinusta tehdyltä tarjoten samaistumispintaa elämiseen yhteiskunnassamme.

Lapsena näkemäni elokuvat tulivat TV:stä. Kiinnostavimpia elokuvia olivat seikkailuelokuvat ja westernit. Jo ala-asteella muistan tehneeni koulussa sheriffin liivit käsityötunnilla. Rio Bravo on Howard Hawksin ohjaama western eli lännenelokuva eli länkkäri vuodelta 1959. Elokuvassa John Wayne näyttelee sheriffiä, joka joutuu turvautumaan vanhan juopon, raajarikon ja nuoren pyssysankariudesta haaveilevan pojan apuun, kun hänen vangitsemansa miehen veli uhkaa hyökätä kaupunkiin vapauttamaan veljensä. Elokuva käsittelee hauskasti ja jännittävästi, hieman koskettavastikin sukupolvien eroja sekä ihanteiden ja reaalimaailman törmäystä. Vanha juoppo on elämänhallintansa menettänyt, masentunut mies. Hän on kuitenkin myös parhaimmillaan (kun on juomatta ja saa krapulatärinän taltutettua) todella terävä ja loistava ampuja. Raajarikko vanhus naurattaa, mutta on oikeamielinen ja tekee kaikkensa niillä keinoin, mitä hänellä on. Nuori poika haluaisi ihailemiensa pyssysankarien kerhoon, mutta hänellä ei ole hajuakaan siitä, mitä tulitaistelu ja ihmisen ampuminen tarkoittaa. Sheriffi saa porukan toimimaan yhdessä ja näin tämä etukäteen todella sekalainen ja vähän surkeakin posse pystyy haastamaan väkivaltaisen kaupunkiin hyökkääjän joukkoineen. Elokuvan oikeamielisyyteen, rehellisyyteen (niin muille kuin itselleen) ja oikean asian puolesta taisteluun keskittyvä teema vaikutti nuoren pojan mieleen ja sitä kautta maailmankuvaani. Vaikka en asiaa voi faktana sanoa, niin väitän, että koska vaikutuin niin kovasti elokuvan hahmoista, se auttoi minua ymmärtämään sukupolvien välisiä haasteita ja hyväksymään erilaisuutta. Se, että joku on juoppo tai raajarikko, ei tee hänestä hyödyntä ihmistä. Se, että nuori mies ihailee jotain elämäntapaa ja halveksuu vanhempia "luusereita" (ennenkuin saa opetuksen elämästä), ei tarkoita, etteikö hän voisi kehittyä ja kasvaa joksikin, jota kunnioitetaan. 

Nämä olivat esimerkkejä lempitaideteoksistani, jotka ovat muokanneet maailmankuvaani. Niitä on monen monta lisää ja ne resonoivat usein sitä, miten ajattelen maailmasta, elämästä ja ihmisistä. Taide on mielestäni tärkeä väline maailmankuvan luomiseen tai vahvistamiseen.

Jarkon all-time TOP10 ja bubbling under

Ystävänpäivän kunniaksi 2024 teimme rakkaan Niinani kanssa toisillemme listaukset kaikkien aikojen biiseistä ja tietty soittolistat mukaan. Koska tässä mennään musa edellä, julkaisen oman kirjelmäni myös blogissa muistojen kirjaan kirjattavaksi:

Mahdoton tehtävä valita kymmenen parasta biisiä ikinä, eivätkä nämä ne varmaankaan ole, vaan toivon, että ne ovat vielä kuulematta. Tässä kuitenkin TOP10 selityksineen ja ajatuksena käydä läpi elämänvaiheita ja bändejä ja ihmisiä ja tietysti myös niitä biisejä, joilla iso merkitys sitten kuitenkin on. Toisaalta listan olisi voinut jakaa kahteen ja panna siihen pelkästään Eppuja (Murheellisten laulujen maa, Pimeyden tango, Joka päivä ja joka ikinen yö, Älä katso jne.) ja Rushia (Between The Wheels, Afterimage, Natural Science, Middletown Dreams jne.), mutta tästä tuli enemmän semmoinen Jarkon kasvutarina rytmimusiikin parissa, vaikka konemusa tällä kertaa jäi harmittavasti listalta puuttumaan, kuten myös punk. Toisaalta koneita on näissäkin osassa käytetty tai ainakin soitinsellaisia :D Ja punk on sitäpaitsi enemmän elämänasenne kuin musiikkityyli. Joten mennään tällä kertaa vaikka näillä ja ehkä vuoden tai kymmenen päästä jotkut muut ovat elämäni TOP10:ssä, tosin hyvin todennäköisesti eivät ole:

1. Tähdenlennon tiellä - Eppu Normaali (1984)

Neljäkymmentä vuotta sitten julkaistu "Rupisia riimejä, karmeita tarinoita" on ensimmäisiä, ehkä ensimmäinen itselleni hankittu levy. Tai kasetti se silloin oli, mutta alkuperäinen myyntikappale kuitenkin, ei nauhoitus. Ensimmäiset nauhoitukset olivat olleet todennäköisesti AC/DC:tä Juhalta vuotta-paria aiemmin. Eppujen levyistä tämä sisältää monta uskomatonta helmeä. Levyn päräyttää käyntiin mahtava "Taivaassa perseet tervataan", joka Lucky Lukensa lukeneelle kymmenvuotiaalle Jarkolle oli tietysti mieleen. Heti toisena tulee levyn helmi, josta on kasvanut ikisuosikkini. Olin jo kymmenvuotiaana hienoinen scifi-fani ja kyllähän tämä tarina siihen(kin) lokeroon sujahtaa, vaikka rakkauslaulukin on. Ehkä jopa vähän maailmanlopun meininkiä sisältävä tarina siitä, kuinka "maailma hukkuu hätään ja paskaan, eikä pelkoa torju ase paraskaan", mutta "tähdenlennon tiellä sinua lemmin". Tässä olisi voinut soida myös vaikkapa karaokessakin usein vetämäni "Pimeyden tango", josta Hittimittarissa oli siihen aikaan hassutteluvideokin, mutta kyllä "Tähdenlennon tiellä" on silti aina mulle se ykkösbiisi, kun Epuista puhutaan. Kuten johdannossa sanoin, olisin helposti voinut panna TOP10:iin vaikka viisi Eppujen biisiä, mutta annetaan muillekin artisteille mahdollisuus. Kaikkien aikojen kovin suomalainen yhtye.

2. Phantom of the Opera (live at the Hammersmith Odeon, lokakuu 1984) - Iron Maiden (1985)

Fazerin musiikkikerhosta tuli tilattua muitakin uutuuslevyjä kasetteina. Iron Maiden oli tullut tutuksi naapurinpojalta, joten tämä tupla-live Maidenin maailmankiertueelta oli siinä mielessä hyvä ostos, että pääsin vähän niinkuin kesken bändin uran messiin, koska aikansa Maidenin best of tämä on. "Live After Death" on kaikkien aikojen hienoin live-levy. Toinen toistaan upeampia vetoja, joista erityisesti megalomaanisen pitkä proge-eepos "The Rime of the Ancient Mariner" ja tämä "Phantom of the Opera", joka myös proge-hevin lokeroon lumpsahtaa, ovat ehkä jääneet minulle rakkaimmiksi vedoiksi monen muun biisin ja välihuutojen lisäksi. Nämä ovat minulle ne oikeat versiot koko Maidenin tuohon astisesta urasta, jonka aikana eka solisti ehtikin jo vaihtua kaikkien aikojen hevilaulajaan eli Bruce Dickinsoniin. Biisi kertoo vertauskuvallisen tarinan päähenkilön sisäisestä kamppailusta minkäs muun kuin sisäisen petonsa kanssa. Ehkä tämän sisarbiisi voisikin olla Eppujen Rupisten riimien "Peto minussa"? Biisi on tietysti tilutuksen ilotulitusta, kun vuoroin Dave Murray ja Adrian Smith vetävät soolojaan, Nicko paiskii rumpuja ja bändin aivot sekä useimpien biisien tekijä Steve Harris bassottelee menemään. Kaikkien aikojen kovin heviyhtye.

3. One - Metallica (1988)

Yläasteelle meno oli elämäni toinen murrosvaihe, ensimmäisen oltua Kajaaniin muutto. Yläaste tuntui lapsuuden lopulta ja nuoruuden alkamiselta. Halusin kuulua porukkaan, mutta en halunnut kulkea massan mukana. Äitini piti huolen siitä, että minulla oli aina ajankuvan mukaiset uusimmat vaatteet ja puoliksi pakotti minut parturiin aina, jos hiukset kasvoivat hiemankin pidemmiksi. Minua lähinnä ärsytti se, että jokaisen piti toimia, kuten isommat näyttivät. Hölmöjä ulkonäköön liittyviä "sääntöjä" oli muun muassa se, että oltiin syystalvella paljain päin niin pitkään, että päät jäätyi. Jos erehtyi olemaan pipo päässä alkupakkasilla, niin sai kuulla vittuilua tai pipo lähti päästä lentoon. Kiersin sääntöä hatulla, jossa oli korvaläpät, joita pidin aina kun isompien lössin katse vältti. Eli olin aika paljon yksin ja hengailin jossain nurkilla näkymättömissä näyttäen typerässä hatussani typerältä, mutta kun korvia palelsi, niin vitut kauneudesta. Yläasteaikoina kuuntelin monenlaista musiikkia maailmalta ja vähän Suomestakin, mutta varhaisnuoruuden rock ja hevi eivät enää olleet ykkösmusaa, vaan maailmantähdet, kuten Michael Jackson olivat in. Kahdeksannen luokan keväällä Metallica julkaisi "...And Justice for All" -levyn ja palasin jälleen "mustan musiikin" puolelta (Kajaanin musiikin ukkeli muisti minut ainoana, joka käy aina ostamassa "mustaa musiikkia", eikä se siihen aikaan tarkoittanut black metallia :D) hevikantaan. Metallica oli ollut siihen asti meikäläisen makuun liian rajua, speed metal ja thrash metal eivät vielä kolisseet. Tämä levy kuitenkin aiheutti uuden metalliherätyksen ja on yhä tänä päivänäkin yksi suosikkilevyistäni. Muistan kuinka kuuntelimme levyä ehkä kasi- ja ysiluokan välisenä kesänä ja tuntui, että jotain on tapahtumassa, siirtymä johonkin uuteen. Ehkä ne oli ne kuuluisat hormonit, koska sinä kesänä tapasin myös ensi kertaa Tuulin. Mut Metallicassa vetosi aggressiivisuus, joka tuntui nuoren miehen päänsisäisessä myllerryksessä hyvältä. Levyllä on toinen toistaan hienompia rykäisyjä alkaen ympäristökatastrofista kertovasta aloitusbiisistä "Blackened" aina loppupuolen lähes instrumentaaliseen "To Live Is To Die" -vetoon ja levyn päättävään nuorison vapautuslauluun vanhempien ikeestä eli "Dyers Eve". Levyn hitiksi nousi videonsa kera "One", joka on yhä yksi parhaita sodanvastaisia kappaleita Kollaa Kestään ja Liisa Tavin "Jäähyväiset aseille" -vedon ohella ja ehkä tuolloin istutettiin minuun pasifistinen maailmankuva, vaikka kaikki sotaan liittyvä olikin nuorta minua aina kiehtonut  - tai juuri siksi eli silmät piti avata karulle todellisuudelle:

"Landmine has taken my sight

Taken my speech

Taken my hearing

Taken my arms

Taken my legs

Taken my soul

Left me with life in hell"

4. They Won't Go When I Go - George Michael (1990)

Ensirakastuminen oli yhtä tunnemyrskyä ja ääripäitä. Muistan, kun talvella 1990 kuunneltiin yhdessä tätä levyä ja tunsin suurta tuskaa siitä, että olen niin rakastunut, mutta en saa rakastani, koska tämä asuu kaukana ja hänellä on oma elämänsä ja kaverinsa ja ystävänsä ja toisia poikia piirittämässä (joku on-off poikaystäväkin) Stadissa. En tiennyt rakkaudesta tai parisuhteista mitään, mutta se tunne, mitä siitä seurasi, oli jotain älytöntä, ylimaallista, uskomatonta - hirveää ja parasta ikinä yhtä aikaa. Siksi rakkaus on siitä lähtien ollut "elämäntarkoitukseni". Ei siis se älytön ja hullu rakastuminen tai suru vastarakkauden saamattomuudesta tai kaikki tuska, mikä siihen voi liittyä, vaan se, kun oikeasti rakastaa toista ihmistä ja haluaa tämän parasta ja tietää, että ei ole mitään parempaa. George Michaelin "Listen Without Prejudice" oli kuin raikas tuulahdus elämääni ja se linkittyy niin noihin hetkiin, jolloin tajusin myös ensimmäistä kertaa sen painon, kun on vaan päästettävä irti jostakusta, jota rakastaa. Oikeastaan tässä pitäisi olla levyltä kolme kappaletta, joista kuitenkin valitsin vain "They Won't Go When I Go" TOP-listalleni eli ensin suru, sitten perään olisi kuulunut "Something to Save" eli luopuminen ja hyväksyntä sekä lopuksi "Heal The Pain" eli ilo siitä, että on saanut rakastaa. Vaikka en minä kyllä sitä vielä silloin talvella 1990 tuntenut, kun Tuuli oli käymässä ja sisällä myllersi ihan vitusti. Ja olihan meillä seuraavana kesänäkin vielä jotain juttua, jonka jälkeen Tuulin lähdettyä taas kauas Stadiin kirjoitin tussilla Leinolan vintin seinään yksinäisen pojan tuskasta ja siellä se tussaus on vieläkin. Semmostapa se on tuo nuori rakkaus ihanuudessaan ja riipaisevuudessaan. Mut Yrjö Mikkelin levy on mulle yhä henkilökohtaisesti kovin pop-musiikin klassikko.

5. Subdivisions (live at Birmingham, 1988) - Rush (1989)

Vuonna 1991 täytin 18 vuotta, mutta se oli edessä vasta syksyllä, joten kun kesällä alkoi kalja maistua, oli väärennettävä opiskelijakortti, jolla onnistuin ostamaan jopa kaljaa, sekä käytyä Juhan kanssa Kajaanin ainoassa baarissa, jonne pääsi alaikäisenä eli Kajanuksen alakerran katutasossa olevassa pienessä baarissa. Jonkun tuommoisen illan aikana oltiin Juhan kaverin luona ja katsoimme Rushin live-videota vuoden 1988 kiertueelta ja aloimme väittelemään siitä, onko tässä nyt hienoin yhtye (tai ainakin trio) koskaan, koska Juhan ja kaverinsa mielestä oli. Väittely ei edennyt, koska Juhan kanssa oli haastavaa väitellä, joten kompromissina ja riidan välttämiseksi totesin, että haen myöhemmin Juhalta lainaan "A Show of Hands" -levyn, joka oli samalta kiertueelta ja kuuntelen sen, ennenkuin sanon lopullisen mielipiteeni. Kun "Subdivisions" pärähti live-levyltä soimaan, olin myyty. Siitä alkoi tähän päivään asti kukoistanut rakkaus maailman parasta bändiä, Rushia, kohtaan. Biisi olisi joka ikisellä TOP-listallani, tekisinpä sen vaikka missä tilanteessa ja elämänvaiheessa ja spekseillä hyvänsä. Se on kertomus lähiönuoren paineista sopeutua massan mukana eli just siitä tunteesta, jota koin koko yläasteen ajan. Vasta lukiossa aloin löytää paikkani, kavereita joiden kanssa hengata ja tärkeimmän ystäväni. 

"Subdivisions

In the high school halls

In the shopping malls

Conform or be cast out

Subdivisions

In the basement bars

In the backs of cars

Be cool or be cast out"

6. The Ship Song - Nick Cave & The Bad Seeds (1990)

Rakkauslaulu Nick Caven malliin. Lukiossa tutustuin rakkaimpaan ystävääni Kimmoon, joka esitteli minulle monia bändejä, joita en ollut kuunnellut aiemmin. The Doors, Pelle Miljoona, Joy Division ja sitten Nick Cave, tuo Australian lahja musiikille. Ausseissa Nick teki Birthday Partyn riveissä aika rajua kamaa, mutta vasta Berliinin muuton jälkeen Nick löysi semmoisen possen, jonka kanssa nousi alternative-piireistä maailmanmaineeseen. Kimmo näytti jopa silmissäni vähän Nickiltä, samanlainen liehuletti. Nickin laulussa on aika ajoin pimeää raivoa ja välillä suurta lämpöä, todella vaikuttavaa. Ystävyys kasvoi siinä sivussa tätä kuunnellessa.

7. Songs From The Wood - Jethro Tull (1977)

Lukion jälkeen olin ensin avoliitossa Tanjan kanssa, mutta sen päätyttyä murheellisissa merkeissä tuntui Riikan kanssa hyvältä, kunnes ei enää tuntunut. Suhteemme oli ylämäkeä ja alamäkeä ja loppujen lopuksi niin pitkään tasaista kaveruutta, että kun tapasin Katjan, iski minuun joku samanlainen hulluus kuin ehkä aiemmin vain ensirakastumisen huumassa. Katja oli kiehtova sekoitus lävitsetunkematonta synkkyyttä ja niin hurmaavaa hymyä, että olin sulaa vahaa. Ja seksi oli ihanaa ja yhdessä kuunneltiin musiikkia, pääasiassa Jethro Tullia. Katjan kanssa suhde päättyi, koska se oli loppujen lopuksi nimenomaan sitä, miltä se alussa tuntuikin, hulluutta, myrkyllistä sellaista. Mutta ei se suhde turha ollut, löysin nimittäin uuden rakkauden, Jethro Tullin. Olin Rushin myötä tutustunut progeen ja olihan Iron Maidenillakin hetkensä tuon ihanan musiikkigenren parissa, mutta progressiivisen rockin syvään päätyyn lähdin menemään vasta Jethro Tullin löydettyäni. Sitten löysin Yesin, Camelin ja monta muuta, mutta Jethro Tull ja Ian Andersonin ääni ja huilu porautuivat sydämeeni. 

8. Kelaa sitä - Fintelligens (2000)

Lauran kanssa siirryimme Mikkelin kautta Espooseen ja sitten Helsingin Kallioon. Urbaani syke, bileet ja Suomi-räpin nousu värittivät aikakautta, joka oli varsin sekavaa aikaa, jota en muistele isolla lämmöllä, mutta toisaalta siellä Miro sai alkunsa, joten jotain hyvää siitäkin ajanjaksosta jäi käteen. Fintelligensin "Kelaa sitä" aloitti vahvan Mikkelissä alkaneen Suomi-hevi-kauden (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vahviten eturintamassa) jälkeen Suomi-räpin uuden nousun sen oltua hautautuneena Raptorin ja MC Nikke T:n alkuaikojen huumoriräpin varjoon. Kuuntelin tätä joissain bileissämme niin monta kertaa, että loppuillasta taisin saada kuunnella biisiä ihan yksin, kun muut lähti jo baariin. Mut tää oli mulle punkkia, jota mä kuuntelin lukion jälkeen jonkun aikaa koko ajan ja tuntui, että muuta musaa tai asennetta ei olekaan. Punk-musa jäi pääosin taustalle, vaikka asenne, DIY ja ajatukset säilyivät (sitäpaitsi kyllä punkin räimekin aika ajoin toimii ja olihan viime vuoden suosituimpien listallakin uutta suomipunkkia parin artistin ja todella monen biisin voimin, joten se siitä "taustalle jäämisestä"). Fintelligensin tulo rytinällä esiin osoitti, että myös räppi voi ottaa kantaa, myös suomeksi. Ja suomiräppi onkin ollut genrenä mun suosituinta musaa Spotifynkin mukaan jo monena vuonna eli joku siemen tuolloin 2000-2001 Kalliossa biisiä kuunnellessa kylvettiin.

9. Pidä liekkis - Paarma (2005)

Ystävyyden, läheisyyden ja rakkauden anthem vuosilta, jolloin Lauran kanssa lisäännyimme urakalla. Eikä vuodet olleet aina helppoja, auvoisia tai edes rakkaudentäyteisiä, mutta ne vuodet kuitenkin kasvattivat ja maistuivat elämälle. Tämä biisi tuo aina mieleen ne vuodet ja sen lämmön, joka perheessämme ja parisuhteessamme parhaimmillaan oli. Se on kantanut tähänkin päivään saakka ja on syy, miksi olemme yhä yhdessä.

10. Valon valtameri - Jukka Poika (2012)

Aina kun tämä biisi alkaa soimaan, mulle tulee tunteellinen, surumielinen olo ja kyyneleet alkaa kihota silmäkulmiin. En tiedä, pidänkö tästä kappaleesta - tai tietenkin pidän, mutta ilo sekoittuu katkeransuloisuuteen. Tätä biisiä kuuntelin lukemattomia kertoja, kun olin huonoimmassa paikassa elämässäni, yksinhuoltaja pojilleni ja vielä pahasti alkoholin koukussa. Jukka Pojan sanat antoivat voimaa ja uskoa siihen, että minussa on sisälläni voimaa nousta tästä alhosta. Silti palaan aina tätä kuunnellessani hetkeksi niihin tunnelmiin, joissa pahimmillaan olin. Toisaalta, olisinko tässä, jos en olisi saanut uskoa siihen, että pääsen irti kierteestä ja riippuvuudesta - joka yhä tänäkin päivänä aina välillä mietityttää. 

---

Bubbling under:

* Irish Blood, English Heart - Morrissey (2004)

Morrisseyllä on monta loistavaa kappaletta, niin soolouralta kuin The Smithsin kanssa lähtien kasarin Meat is Murderista This Charming Manin kautta tähän vuoden 2004 levyn kappaleeseen, joka oli mulle jonkin sortin anglofiilina - tosin lähes pelkästään jalkapallon ja musiikin takia - loistava veto, jossa irlantilaisten maahanmuuttajavanhempien lapsi Morrissey vetää sydämensä kyllyydestä englantilaisia perinteitä paskaksi tai siis, esittää kainon toiveen, että voisitteko englantilaiset kanssani haistattaa vitut toryille ja labourille ja kuningashuoneelle, joka yhä tänäkin päivänä vannoo Oliver Cromwellin nimeen, joka mm. aikanaan johti sotaa Irlannin katolilaisia vastaan, pakkolunasti maat, aiheutti maahan nälänhädän, jossa kuoli 200000 ihmistä, pakkosiirsi 50000 irlantilaista muualle ja oli osaltaan aiheuttamassa suurta nälänhätää, joka johti noin miljoonan ihmisen kuolemaan, kun Englannin pakottama yhden viljeltävän kasvin, perunan, sato epäonnistui, eikä irlantilaisilla ollut ruokaa. Näitä faktoja Morrissey ei tietenkään lausu, mutta pakkohan sitä oli googlailla, kun biisissä myös Cromwellin nimi esiin syljettiin. Biisi siis on kuitenkin kohdistettu valtaapitäviin, ei Englantiin tai englantilaisiin, onhan Morrissey itsekin yksi heistä. Mut biisi on täyttä tulitusta, hieno pop-kappale, yksi hienoimmista mun kirjoissa.

* Vaeltava mies - Pelle Miljoona & Rockers (2004)

Pelle oli yksi punk-aikani löytöjä ja kun kuuntelin ensimmäisiä kertoja parikymppisenä Moottoritie on kuumaa ja Juokse villi lapsea, oli se valtava herätys, että näin hienoja veisuja tehtiin joskus punk-aikojen loppupuolella. Onhan Epuillakin punk-juurensa, joihin olen tietysti tutustunut, mutta Pelle on jäänyt mulle semmoiseksi suomi-punkin isoisäksi. Tämä vuoden 2004 levyllä ollut biisi vaikutti tosi paljon, koska juutalaisten ja Israelin valtion ja tietysti myös historian vaikutus on ollut minulle suuri ja olen ollut aikanaan sekä mukana Israel-boikotissa että todennut mielenosoituksessa, että nyt meni överiksi, kun palestiinalaiset alkoivat huutaa kuolemaa juutalaisille. Tai ei se ehkä ihan niin sanatarkasti mennyt, mutta siltä se tuntui. Sama paska on jatkunut vuosikymmeniä tai no, koko Israelin valtion olemassaolon ajan, mutta aina välillä vähän pahempana, kuten nyt taas. Pellen biisissä muistellaan juutalaisten eli "vaeltavan miehen" historiaa, mukaan lukien tietysti holokaustia, ja siinä on juutalaisia kunnioittava asenne, mutta koska "yhtä vain ei aikaan saa - veljensä kanssa rauhaa", niin lopussa sitten asetetaan ehto sille, että siihen voitaisiin päätyä: "Ei rauhaa ennen nähdä saa, kaunis Palestiinan maa, ennenkuin väsyy sotiinsa, palaa kotiinsa...vaeltava mies, päättynyt on ties, yksi maa, kaksi kansaa, rauha itsensä ja veljensä kanssa". Biisi päättyy laulaen sanoihin: "shalom, shalom, shalom, shalom, shalom". Ei hyvältä näytä rauhan kannalta tällä hetkellä, mutta toivoa ei saa menettää. Komea ja vaikuttava kappale, Pellellä on aina paikka mun sydämessä. 

* Ahdistus - Turun Tauti (1992)

Tätä biisiä ei ole Spotifyssä, eikä koko bändiä, joka oli siis turkulainen punk-bändi, joka vaikutti 1990-luvulla ja kävi Kajaanissakin, ainakin sen kerran Tanelissa, kun minä siellä kävin heitä varta vasten fanittamassa. Otanmäestä tulleet punkkarit rähisivät paikallisten kanssa, jonka jälkeen Turun Tauti veti keikan, jossa oli räkää ja punkkia, eikä laulusta saanut mitään selvää, mutta minä tiesin sanat, koska olin biisejä kuunnellut jo paljon EP:ltä. Olin nuori wanna-be-punkkari ja "Ahdistus" kolisi kovaa, myös ahdistukseen. Loistava biisi, niinkuin tietty muutkin EP:n biisit, mutta varsinkin ahdistusta piti huutaa mukana niin keikalla kuin hiljaa kotona yöllä omassa sängyssä. En mä tiedä, oliko siinä mitään järkeä, mutta  kai minusta tuntui silloin siltä. 

"Tekis mieli huutaa tuskasta, tuhota kaikki ja itsensä 

-- 

mieli huutaa, mutta olen hiljaa - vois saada rauhan!"

* Love Will Tear Us Apart - Joy Division (1980)

Yksi kaikkien aikojen bändejä ja tämä liittyy sekä mun punk-heräämiseen että Kimmoon. Joykkareiden alkuaikojen punkahtavampi meno ja loppuaikojen synkeät ulisevat ja hidastempoisetkin syntetisaattorivetoiset biisit toimivat aina. Harmiteltiin just siellä Tampereella, kun jäi legendaarinen RadioMafian Joykkari-spesiaali pois matkasta, Kimmolla ois ollut se CD:llä. Mä nauhotin sen joskus radiosta ja siinä Pertti Salovaara kertoili synkeitä käänteitä bändin historiasta biisien soidessa välissä. Sen sijaan "Love Will Tear Us Apart" on hittibiisi, josta bändi tunnetaan. Ja sen jäsenien jatkourasta New Orderin parissa, kun laulusolisti Ian Curtis oli päättänyt päivänsä ja bändin toiminnan juuri ennen "suurta läpimurtoa" ja Amerikan kiertueelle lähtöä. Rakkaus erottaa meidät, universaali tarina rakkaudesta ja rakkauden paradoksista - siitä, että kun rakastuu toiseen, niin aiempi rakkaus yleensä alkaa haihtua, vaikka ei päättyisikään.

* Blue Monday - New Order (1983)

Vuonna 1983 Joykkareiden entiset jäsenet julkaisivat tämän tanssilattioiden klassikon, jossa ei ollut enää punkkia tai surullisia syntikoita vaan menoa ja meininkiä. Kaikilla DJ:eillä pitäisi olla tämä levyhyllyssään tai ainakin kaikilla, jotka kunnioittavat itseään. Ainakin Heikkisen Ollilla on, olen kuullut ja nähnyt älpyn pyörähtävän levylautaselle paikallisessa :D

* Aivosähköä - CMX (1992)

Cloaca Maximan alkuaikojen rypistyksiä. Bändi on minulle yksi suomalaisista klassikkoyhtyeistä Eppujen, Pellen, Liekin, Limonadi Elohopean, Trio Niskalaukauksen, Stam1nan ja Mokoman ohella. Tätä biisiä tuli kuunneltua poikasten kanssakin, kun ne oli pieniä ja hypittyä yhdessä läjässä hikipäissään. Toimii aina. Ei mulla ole hajuakaan, mistä monikaan näistä CMX:n vedoista kertoo, mutta tätä ei voi kuunnella paikallaan, ei vaan voi. Edeltävä "Härjät" on jo aivan saatanan kova, mutta sitten tulee  "ajattelen aikaa - ja aivosähköä", jolloin alkaa armoton moshaus. Myöhemmin biisissä "liha uhmaa aikaa, liha uhmaa aikaa - ja aivosähköä" ja taas mennään. Lopussa tempo laskee lähes olemattomiin ja  rauhoitutaan lempeämpiin rytmeihin ja "juostaan helvetin kyytiä turvaan pimeään". Klassikko.

 

* Spirits In The Material World - The Police (1981)

Kun Juhan kanssa aikanaan väittelimme siitä, muodostavatko Rushin muusikot parhaiten yhteen soittavan trion, heitin, että no ei ne ainakaan The Policea parempia ole! Stingin bassottelu ja laulanta, Stewart Copelandin vitun kova rummuttelu ja Andy Summersin vähemmälle huomiolle jäänyt kitarointi (vähän niinkuin Alexilla Rushissa, vaikka Alex saikin koko seiskytluvun soittaa framilla skittaa, ennenkuin Rush syöksyi syntikkapopin maailmoihin) toimivat. Tämä biisi on kovin The Policen biisi. Menis aika monen Rushin biisinkin ohi, jos lähdettäisiin kiihdyttelemään, vaikka onhan The Policellakin muita huippuvetoja, kuten "Message in a Bottle", "Roxanne" ja "Walking on the Moon". Tämän biisin syntyhistoriaa luettuani tajusin muuten, miksi Andy Summers ei hirveästi tässä syntsavetoisessa biisissä - jossa toki rummut ja basso ovat hienosti framilla - loista, koska hänen kitaransa on levyversiossa häivytetty syntsan taakse, joka on Stingin käsialaa. Bassolinja on aivan maaginen ja toistuu koko biisin ajan. Copelandin rummut paukkivat päälle ja syntsamatot ovat nautittavia. Biisin sanoma on kai se, että olemme henkisiä olentoja materialistisessa maailmassa ja kaikkea ei voi ostaa, vaikka siltä välillä kaupallisuuden keskellä tuntuukin. Ja tämä biisi on kuitenkin tehty jo 1981, jolloin kasarin hullut kulutusjuhlat olivat vasta edessäpäin.

* Indians - Anthrax (1986)

Lukioikäisenä upposin historian maailmaan. Olin tykännyt historiasta jo yläasteella, mutta yläasteella opettaja Matti Eerola oli jo suorastaan idolini. Kolmannelle luokalle tullessa minulla oli vain yksi ajatus tulevaisuuteni ammatista: Historianopettaja. Yhtenä tutkielmatyönä kirjoitin intiaanisotien vaikutuksesta Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen elämäntapaan ja senhän tietää, että se oli surullinen tarina. Olin ollut tietysti monen muun nuoren poijan tavoin kiinnostunut aina westerneistä, sarjakuvista, länkkäreistä - ja inkkareista. Joissain sarjakuvissa koitettiin jopa pitäytyä osin faktoissa ja koska olen aina ollut pienten ja häviäjien puolella, oli intiaanikansojen tarina surullista luettavaa ja tutkittavaa. Tässä biisissä amerikkalaisen Anthraxin intiaaniverta suonissaan (toinen vanhempi irokeesi) kantava laulaja Joe Belladonna laulaa surumielistä tarinaa sanoiksi: "Cry, cry, cry for indians." Tosin biisin kulminaatiopiste thrash metal -fanien keskuudessa on keskellä biisiä pysähtyvä breikki ja huuto: "Wardance!" jolloin viimeistään pitti alkaa yleisön keskellä pyörimään.  

* The Heathen (Live at The Rainbow Theatre, London, 1977) - Bob Marley & The Wailers (1977)

Bob Marley on legenda. Minulla on vain yksi Marleyn alkuperäinen levy, kokoelma nimeltään "Legend". Reggaen ylipappi, rastafari. Legend-levyllä on kaikki Bob Marley -klassikot, paitsi "The Heathen", joka on noussut henkilökohtaiseksi myöhempien aikojen klassikoksi. 

"Rise up fallen fighters

Rise and take your stance again

'Tis he who fight and run away

Live to fight another day"

Erityisesti live-versioista olen digannut ja nimesin niistä yhden, koska siitä on hieno video-taltiointikin. Junior Marvin kitaran varressa on aivan loistava. Bob ja taustakuoro laulavat upeasti yhteen samalla, kun basso ja rummut nakuttavat reggae-rytmejä. Sitten Marvinin kitara itkee. Tilutuskin toimii, upeasti. Välillä Bob vain tanssii rytmikkäästi kädet sivuillaan. Kaikki tanssivat, kun basso ja kitara pitävät rytmiä yllä. Marvin soittaa pienesti, kuin taustalla nyyhkyttäen, kunnes Bob taas julistaa: Mitä suurempi taistelu, sitä suurempi on jahin voitto! Sitten taas Marvinia. Kova, kovempi, kovin. 

* A Sight to Behold - Gojira (2008)

Ranskalaisen ympäristöhevin kuninkaat. Japanilaisen Godzillan (hirviö, joka mutatoituu ydinkokeista ja nousee merestä tuhoamaan ihmiset) japaninkielisellä nimellä esiintyvä teknistä äärimetallia ja jotain muuta sen sorttista esittävä bändi, jonka seuraaminen alkoi tästä biisistä. Biisin alku on kuin alienien lausuma, synteettisen kuuloisen laulun kera, synkkä kertomuksen alku siitä, kuinka ihmiskunta tuhoaa luontomme, mikä näky! Eikä kovin positiivisessa mielessä. Bändin biiseissä seikkailevat myös lentävät valaat ja välillä mennään ihmiselon (ja kuoleman) ytimeen tai sitten vaan syvälle metsään. Tästä biisistä kaikki alkoi, surullisesta ja hieman lohduttomastakin kappaleesta, jossa kuitenkin pääsee myös kanavoimaan raivoaan kaikkea turhaa tuhoa kohtaan.

* A Tout le Monde - Megadeth (1994)

Biisi kertoo kuolevasta, joka sanoo viimeiset sanansa kaikille läheisilleen: 

"So as you read this, know, my friends

I'd love to stay with you all

Please smile when you think of me

My body's gone, that's all

A tout le monde

A tout mes amis

Je vous aime

Je dois partir

These are the last words

I'll ever speak

And they'll set me free"

Yksi hienoimmista heviballadeista koskaan, ehkä hienoin. Metallican "Nothing Else Matters" on ehkä hitusen sydäntäkouraisevampi ja koskettavampi, mutta tämähän ei mikään nyyhkylaulu ole muutenkaan. Metallican ja Megadethin yhdistää se, että ennenkuin Metallica oli julkaissut ensimmäistäkään levyä, oli Mustaine bändin kitaristi, mutta sai Metallicasta potkut. Tämä ei Mustainea pysäyttänyt ja Megadethista tuli omalta osaltaan todella arvostettu ja suosittu thrash/heavy metal -bändi. Davella on isänsä puolelta myös suomalaisia sukujuuria, joka kaivetaan esiin aina, kun Megadeth käy Suomessa. Tämä on yksi harvoja biisejä, jotka edes tiedän Megadethiltä. Mutta aika vitun paljon parempi kuin moni muu hevikappale.

* Haaveissa vainko oot mun - Riki Sorsa (1985)

Alkaen saksofonisoolosta klassikko. Myös karaokessa :D Ja kun kultakurkku (eli Riki, en minä) avaa pelin, olen myyty: 

"Haaveet, kaikki turhat haaveet

Minut on jo saaneet huutamaan huomiseen"

Haaveilla mennään siis etiäpäin elämässä, minunkin, katkeransuloiseen loppuun saakka. 

SOITTOLISTA SPOTIFYSSÄ (miinus Ahdistus)

Ahdistus Youtubessa

50v-juhlien wanhojen kuvien kavalkadi

Risto pyöritti 50v-juhlissani kuvashowta, jota varten oli vanhoista valokuvista kuvannut sekä muuten koonnut kuvakavalkadin. Kuvaajina kuvilla on useita ihmisiä, eikä osan kuvaajista ole tietoa. Kuvaajia ovat olleet mm. tätini Sointu ja mahdollisesti Vuokko, mahdollisesti vanhempani sekä siskoni Marianne. Mietin, että kommentoisin kuvia tähän yksitellen, mutta toisaalta, tärkeintä minusta on, että ne jäävät elämään ja löytyvät jostain sittenkin, kun aika minusta jättää, joten tein niistä nettiin kuva-albumin:

50 vuotta kuvina

Parhaat keikat 2023

Vuonna 2023 kävin ehkä kaiken kaikkiaan viidellä keikalla. Saatan muistaa väärinkin. Näistä on kuitenkin helppoa tehdä top-5 -listaus, koska kaikki olivat omalla tavallaan tosi hyviä keikkoja. Lopuksi mainitsen vielä pari missiä, jotka jäivät harmittamaan. Keikoilla käynti on kivaa! Kun tyttäreni kävi tuossa joulunjälkeisviikolla ja juttelimme hänen täysi-ikäistymisestään, oli hänelläkin ensimmäisenä mielessä lähteä ystävänsä kanssa keikoille, kunhan 18v tulee ensi keväänä täyteen. Keikat ovat pääasiassa keskustan baareissa, vaikka toki konsertteja järjestetään muuallakin, mutta ehkä baarikeikoissa on oma klanginsa, sellainen helppous, että jos ei aivan nappaa, niin lähdenpä vaikka veks kesken kaiken tai vessaan tai tilaamaan kaljaa. Mutta jos johonkin konserttiin vasta vasten raahautuu, niin siellä on sitten oltava ja viihdyttävä ja taputettava loppuun saakka. Silti arvostan kovasti, että konsertteja järjestetään ja että minua vei vuonna 2023 niihin rakkaani Niina.

1. Jarkko Martikainen  @ Kuhmo-talo

Kuhmon kulttuuritalossa ollut keikka tarjosi pimeyden läpi ajamisen (Niina ajoi, minä sain vain ottaa rennosti) lisäksi aivan upean akustiikan, hämyisen tunnelman ja mielettömän hienojen puitteiden lisäksi Jarkko-kaiman upean keikan. Lauluja pohjustettiin tarinoilla elämästä ja moni kappale avautui itselleni uusin silmin. Kosketti, nauratti, sykähdytti. Konserttitilassa keikka oli moninverroin meluista baaria parempi paikka yksinäiselle trubaduurille, joka veti kokemuksella, karismalla, lämmöllä ja ilolla läpi yleisön kanssa yhteisöllisen keikan, joka jäi mieleen kummittelemaan, hyvällä tapaa. 

2. Litku Klemetti @ Kulma

Litkua päästiin näkemään hikisellä Runoviikon keikalla. Tunnelma oli katossa, jos ei läpikin mennyt. Upeeta, mahtavaa.

3. Aili Järvelä trio @ Kouta-sali

Vähän kai niinkuin synttäreiden ennakkokeikkana menimme katsomaan Kaukametsän Kouta-saliin Ailia, jonka Keväthuudosta on tullut henkilökohtainen kevät-klassikko. Tällä keikalla kuitenkin isomman orkesterin sijaan trio, joka oli sympaattinen, kuten Ailikin. Hyväntuulen ja ilon keikka, josta tuli muutama uusi tuttavuus biisienkin osalta, tosi mukava keikkakokemus.

4. Laineen Kasperi & Liian iso trio @ Vastavirta-klubi

Kimmon ja mun 100v-reissulla Tampereella päästiin Vastavirta-klubin tunnelmaan mukaan ja Kimmo sai oman osansa keikan hurmoksesta, kun hänen 50v-päivänään pidetyn keikan kunniaksi kuultiin "Kimmo, Kimmo, Kimmo" -chanttia lavan etuosan ihmisiltä ja Laineen Kasperi toimi uskomattoman hienona seremoniamestarina, aivan loistava keikka, jossa juuri tämän paikan jengi otettiin huomioon ja jengi esiintyjät avosylin vastaan. 

5. Samuli Putro @ Kulma

Vuoden viimeinen keikka, jossa kuultiin Martikaisen keikan tavoin tarinointia ja draaman kaarta, tunnelmasta toiseen. Oli hauskaa, koskettavaa, menevää ja rauhallisempaa. Keikan jälkeenkin keskustelua siitä riitti, joka on hyvä merkki - ei ollut yhdentekevä show tämäkään!

Vuoden missit eli mitä keikkoja jäi näkemättä:

* Vihtahousu. Taas kerran! Miksi, no kun ei jaksanut. Olen missannut bändin jo about miljoona kertaa. Vähän liioittelen, mutta siis kyseessä kuitenkin kajjjaanilainen yhtye, joka on toiminut vuosikausia, mutta niin vaan olen missannut kaikki keikat. 

* Dai Kaht. Ja tämä, melkein vannoin, että Dai Kahtia nyt AINAKIN menen katsomaan, jos en mitään muuta, mutta joulukuinen keikka jäi kuitenkin kokematta, harmi. 

Polyamoria lehtijutun aiheena, elämässä, olemassa

Sain rakkaalta vaimoltani eilen viestiä, että hän oli saanut Kainuun sanomilta haastattelupyynnön polyamoriaan liittyen. Kuulemma hänen miehensä/kumppaninsa ei halua osallistua ja vastasin itse samansuuntaisesti: "En minä mitään mieltä haastiksesta ole, tosin en ole kiinnostunut osallistumaankaan :D"

Tänään sitten sain viestin, että toimittaja tulee ensi viikolla käymään ja oli kysynyt, haluaisinko antaa kommenttia, nimettömänäkin käy. Mielestäni olin jo vastannut edellispäivänä, mutta äkkipikainen kun olen ja väsynyt (viisi tuntia yöunia ei riitä mulle) ja töissä, niin vastasin hieman happamesti: "Sinä osaat kertoa, mitä haluat kertoa. Ei vois vähempää kiinnostaa mennä näyttämään pärstäänsä lehteen, mistään syystä. Ehkä jos sais kymppitonnin tai loppuelämäksi Kainarin kotiin, mutta en ehkä sittenkään. Tai joku nimetön kommentti, ketä kiinnostaa: 'Miksei ihmisten anneta olla rauhassa ja rakastaa ketä haluaa?' Siinä sille toimittajalle, lehteen ei tarvii painaa."

Vastaukseni vaimoni tulkitsi vihamielisyydeksi häntä kohtaan. Valitettavasti hän ymmärsi väärin. En suunnannut vitutustani häneen vaan nuuskiviin toimittajiin. Mitä yleishyödyllistä tai kiinnostavaa on tavallisen ihmisen rakkauselämässä niin että siitä pitää tehdä lehtijuttu? Ikävä kyllä vaimoni otti arvostelun itseensä ja kun vielä soitin, niin riitelyksihän se meni. Olisi vaan pitänyt lahnana todeta, että "en halua osallistua", mutta kun sanoin mielipiteeni, olin vihamielinen ja hyökkäsin häntä kohtaan. 

Tässä nyt sitten on useita tunteja ollut semmoinen fiilis, että teen vaan jotain kotitöitä, enkä lähde tähän väittelyyn enempää mukaan. Onneksi vaimoni lähti miesystävänsä eli kumppaninsa luo ja saan pohtia tätä omalla tavallani, kirjoittamalla. Ikävä kyllä tilanne siis tulehtui niin nopeasti sellaiseksi, että kumpikaan ei ollut valmis keskustelemaan aiheesta.

Ensinnäkin haluan kyseenalaistaa sen, miksi media, tässä tapauksessa paikallislehtemme haluaa tehdä jutun polyamoriasta ja käyttää paikallisia kasvoja (tai ainakin jotain sinnepäin). Ymmärrän sen, että kun aiheita tuodaan "lähelle", niin sitä on ehkä helpompi ymmärtää. Ei ole. Mitä pienempi paikkakunta, sen juntimpaa sisäsiittoista väkeä. Eivät ihmiset ymmärrä - tai korjaan, halua ymmärtää. 

Vaimoni käytti puhelimessa termiä "vähemmistö", kun viittasi meihin, polyamorisiin. No se me varmasti olemme. Aion kertoa tässä kirjoituksessa myös kokemuksiani siitä, mitä on olla polyamorinen ja miten minuun on sen takia suhtauduttu tässä korpikylässä, jossa asumme. Toisaalta vierastan sanaa vähemmistö omalla kohdallani, olenhan valkoinen keski-ikäinen heteromies. Jotenkin tuntuu siltä, että jos kutsun itseäni "vähemmistön" jäseneksi, se olisi jollain lailla muiden vähemmistöryhmien väheksymistä, vaikka eihän se ole. Joten hyväksytään tämä termi ja mennään eteenpäin.

Vaimoni käytti puhelimessa myös perusteena sitä, että hän haluaa saada elämänmuotoamme tutuksi massoille, ei näillä sanoin, mutta siis periaate oli tämä. Okei, tämänkin hyväksyn. Jos asioista ei puhuta, jos niistä ei kirjoiteta, ei niistä myöskään voi koskaan tulla arkipäivää ja hyväksyttyjä asioita. Me olemme lisäksi osa sellaista sukupolvea, jossa erilaisuutta ei ole hyväksytty. Vaimoni jos kuka tietää sen, entisenä punkkarina. Minä olen elämäni ajan kulkenut massojen perässä niitä halveksuen, mutta uskaltamatta tehdä siihen pesäeroa. Ainoa tapa lähteä mukaan kapinaan massojen tyranniaa, tasapäistämistä ja ahdasmielisyyttä vastaan on ollut lähteä vaimoni kelkkaan, jossa olen saanut uskallusta olla itsekin oma itseni, ainakin joskus, ainakin kirjoituksissani. Siinä kelkassa on menty, välillä ojan kautta vauhtia ottaen, hyppyristä rähmälleen ja taas matkaan. Olen tästä matkasta kiitollisempi kuin vaimoni ehkä tietääkään. Hänen mielestään olen mulkku. Tai niin hän tänään sanoi minulle puhelimessa. Toisaalta ansaitsin sen, vaikka toisaalta minullakin pitää saada olla oikeus mielipiteeseen. Toisaalta vaimoni on oikeassa ja olen häneltä anteeksipyynnön velkaa. Yritän pyytää sitä livenäkin, mutta haluan sanoa sen tässäkin: Rakastan sinua Laura, anteeksi että pahoitin mielesi ja olin vihamielinen, mulkku. 

Palataan hetki taaksepäin. Ehkä 12-13 vuotta sitten olisin sanonut polyamoriasta (vaikka termiä ei varmaankaan edes silloin - ainakaan me - käytetty), että joo, se on ihan hyvä juttu, sellaiselle, joka on polyamorinen - kuten vaimoni on. Minulla oli siitä silloin vain kokemus vaimoni kautta. Hän rakastui toiseen mieheen, kuten oli sitä ennen ihastunut ja ehkä rakastunutkin moneen muuhunkin. Toisaalta itse kerroin hänelle ensimmäisillä treffeillämme (jonka jälkeen olimme aina yhdessä) kuinka olen ollut suhteissa ja tehnyt väärin, pettänyt ja salaillut ja mennyt aina uuteen syliin, koska olen ollut sekaisin ja kännissä ja muuten vaan tuuliajolla. Mutta ihan yhtä lailla minäkin olen ollut aina jos en polyamorinen niin siihen suuntaan kallellaan (paitsi pettämisen ja salailun suhteen, josta teemasta kohta lisää) kun muistelen menneitä ja ihastumisia - palaviakin - vaikka olen ollut kuinka onnellisessa seurustelusuhteessa. Monogamia on yhteiskuntamme ja maailmamme normi, mormonit ja osa muslimeista ja muut moniavioiset ihme-hörhöjä. Täällä vaan petetään ja harrastetaan sarja-monogamiaa, eroja ja uusia suhteita ja avioliittoja. Meinasin tähän väliin heittää luonnonvalinnan ja että eläimiähän me olemme, mutta en nyt lähde sen syvemmälle sille tielle. Totean kuitenkin, että minulle on aina ollut luonnollista ihastua ja toisaalta tuntea jotain outoa - ehkä opittua? - syyllisyyden tunnetta, kun olen "lupautunut" toiselle ja sitten sisällä on hirveä myllerrys, kun miettii, että mikä tunne on vahvin, sekö joka sanoo, että tämä on oikein, tuo ihminen on ihana, en tee mitään väärää - vai se, joka sanoo, että nyt olet vaarassa, menetät pian kaiken, lopeta ajoissa äläkä ainakaan missään nimessä myönnä ihastustasi ääneen! Jotain biologista siinäkin täytyy olla, että emme voi olla avoimia. Ja siitä päästäänkin polyamorian ytimeen: Avoimuuteen.

Ilman avoimuutta polyamoria ei voi toimia. Okei, tuossa on tietty sellainen paradoksi, että ihmiset eivät useinkaan halua kuulla totuutta. Mikä on totta ja mikä on totuus, sekin on suhteellista, mutta monisuhteisuudessa tai usean rakastamisessa eli polyamoriassa on siis tärkeintä se, että suhteen osapuolet tietävät, missä mennään, keitä on kuvioissa ja että kaikista uusista ihmisistä kerrotaan. Tässä tulee sitten perusjampalla mieleen, että mitä vittua, kerrotteko te toisillenne kaiken? No ei tietenkään, ihmisellä on oikeus ja pitää olla järkikin pitää asiota sisällään, koska jos lukisimme toistemme ajatuksia, ei kukaan haluaisi olla kenenkään kanssa. Mutta jos oletus, monogaminen salailu-sellainen on, että a) en kerro kumppanille, että olen ihastunut ja/tai b) en kerro kumppanille, jos olen vaikkapa pussannut tai suudellut tai mennyt vielä pidemmälle ihastukseni kanssa, niin tietäähän sen, mihin se johtaa: Petokseen. Valehtelu ja pettäminen ja salailu ja peittely ja välttely johtavat ennen pitkää joka tapauksessa siihen, että ei enää kunnioita toista ja suhde hyvin todennäköisesti kuolee omaan mahdottomuuteensa ja ero on edessä. Polyamorisessa suhteessa sen sijaan kerrotaan, että olen ihastunut, löysin ihanan naisen baarista ja olemme jutelleet kaikenlaista ja haluan häntä ja hän minua. Josta päästään toiseen inhimilliseen, mutta polyamoriassa avoimesti käsiteltyyn ja oikeastaan ihmisten väliseen luottamukseen liittyvään asiaan: Mustasukkaisuuteen. 

Mustasukkaisuus on luonnollista. Jokainen on mustasukkainen jostain. Tai no, varmaan on niitäkin, jotka eivät ole, mutta yleensä nämä luonnonlapset ovat harvinaisuus tai vähemmistö, koska oman tulkintani mukaan ihminen tuijottaa aina ensisijaisesti omaa persettään. Ja jos/kun tuijottaa omaa persettään, niin tottakai ajattelee omaa etuaan, omaisuuttaan ja hyvinvointiaan. Vaarallisin yhtälö tässä tapauksessa - kun ihmissuhteista kuitenkin on tarkoitus puhua - on henkilö, joka on epävarma itsestään tai narsistinen tai molempia ja normina on monogamia, ja suhteen toinen ihminen onkin avoin ihmisille ja ystävällinen ja avoin ja jostain ehkä ulkoisesta syystä tai omasta epävarmuudestaan johtuen lähtenyt toisen kelkkaan, ja kun sitten tulee ensimmäinen kamppailu siitä, onko toinen minun vai ei, niin alkaa sekä henkinen että joissain tapauksissa fyysinen väkivalta, jolla rajoitetaan toista ja pidetään lie´assa, mieluiten todella lyhyessä eli tarkkaillaan, kytätään, vakoillaan, kysellään, epäillään, vihjaillaan, syytetään, painostetaan, ahdistellaan jne. Kyllähän te tiedätte, ihmissuhteet voivat olla vankila ja helvetti, ihan jopa normaalien ja ulkoisesti "terveiden" ihmisten toimesta. Tästä päästäänkin polyamorisuuden kauneimpaan arvoon: Vapauteen.

Vapaus on suuri vankila, lauloi jo Pellekin aikoinaan, mutta vapaus päättää siitä, ketä rakastaa, on polyamorian ydintä. Sitä vapautta ei saa uhata menettämisen pelkoa seuraavalla uhrautumisella tai mustasukkaisuudella tai millään muullakaan ja se on polyamorisen suhteen ensimmäinen koetinkivi: Luotanko minä sinuun, kuten sinä luotat minuun? Ilman vapautta valita ei ole mitään polyamorista suhdetta. Se on sopimus ilman sopimuksia, luottamusta siihen, että sinä tiedät, mitä sinä teet ja minä tiedän, mitä minä teen, mutta ainakin siitä voidaan puhua. Tietenkään se ei sovi kaikille. Vaatii elämänkokemusta (tai "luonnonlahjakkuutta") olla niin itsevarma ja vapautunut, että voi sanoa toiselle, että luota minuun, minä luotan sinuun ja kun sovimme näin, niin se pitää. Toki kaikki on yhtä muutosta tässä maailmassa ja sitä on ihmisenkin elämä, eikä mikään ole pysyvää, ei rakkaus, ei edes se, että olemme elossa. Miksi siis vapaus ja luottamus ja sopimus niistä olisi pysyvää? Ehkä se on jotain, mikä kuuluu polyamorian ytimeen: Luottamus.

Lupasin kertoa tässä kirjoituksessa myös omia kokemuksiani tässä korpikaupungissa ja sen teen nyt. Olen ihastunut usein ja palavasti, joskus vähän vähemmän ja hetkellisesti, joskus melkein huomaamatta - yleensä humalassa. Kaikkia ihastuksiani en ole saanut lähelleni ja joskus olen jälkikäteen katunut niitä, koska kaikkea ei ole tarkoitettu koettavaksi ja joistain ihmisistä on päästettävä irti ennenkuin heihin saa edes koskea tai pitäisi päästää ennenkuin jo silmillään himoaa. 

Kun vaimoni ihastui ja rakastui ystäväänsä aikoinaan, niin sallin sen hänelle, koska olin jo kerran kokenut eron ja sen, kun hän sanoi, ettei enää rakasta minua (koska ei osannut siinä vaiheessa muuta tapaa työntää minua pois ja oli ehkä muutenkin tunteiden osalla syvässä kuopassa...) ja pakotin itseni hänestä eroon, vaikka rakkaus ei koskaan sammunut. Kun sitten olimme yhdessä ja uskoin meidän olevan yhdessä onnellisia, mutta hän kertoi, että on ihastunut/rakastunut toiseenkin, niin se tuntui alun ihmetyksen jälkeen jopa kiihottavalta, kun hän kertoi minulle millaista oli hänen uuden rakkaansa kanssa, eli tavallaan se ehkä jopa ruokki minun ja vaimoni suhteen liekkiä. Polyamorinen suhteemme sai alkunsa niistä hetkistä. Tajusin, että rakastan vaimoani enemmän kuin ketään koskaan, enkä todellakaan ole valmis luopumaan hänestä tai työntämään häntä pois siksi, että hän nyt sattuu olemaan ihminen, jonka on helppoa ihastua ja rakastua - ja tärkeimpänä: pystyä rakastamaan sekä minua että toista/toisia ihmisiä. 

Kuitenkin vuosia tuosta olimme tilanteessa, jossa minä ihastuin vaimoni ystävään ja tämän naisen kanssa menin niin syvään päätyyn, että kun hän totesi, että hän haluaa minut ja minun pitää tehdä valinta, niin tein sen. Se on yksi elämäni suurista katumuksen aiheista. Nimittäin en koskaan lakannut rakastamasta vaimoani, miksi siis hylkäsin hänet, jätin ja työnsin pois. Eli tein juuri sen, mitä ensin olin ajatellut, että en voi tehdä koskaan. Sielunkumppaneita ei tule vastaan usein, minulle sellainen on tullut vastaan kerran. Erosimme tällä kertaa myös avioliitosta, minun toiveestani. Tulevat vuodet olivat minulle elämäni vaikeimmat, koska olin yksin (kun ei se suhde tietenkään kestänyt, minkä vuoksi vaimoni jätin, ei olisi voinutkaan, se olisi ollut liian kovia kompromisseja ja luopumista ja menettämistä) ja en oikein osaa elää yksin. Toki minulla oli lapset, mutta kukaan ei pitänyt huolta minusta. Voi kuulostaa riippuvuudelta ja minun kohdallani myös jonkinlaiselta keskenkasvuisuudelta sekä voimattomuudelta, että en pärjännyt yksin, ilman toista, lähellä olevaa kumppania, joka olisi pitänyt minua vertauskuvallisesti kädestä kiinni, etten luisuisi päihteiden ja surkeuden johdosta pohjalle asti. Silti oli vaikeata ottaa rakas vaimoni takaisin, kun olin jo ehtinyt vuosia elää niinku pellossa, omalla tavallani. Hän kuitenkin tuli ja otti paikkansa ja jäi ja se oli ainoa hyvä asia, mitä olin saanut siinä vaiheessa aikaan usean vuoden tarpomisen keskellä. Kun menimme toisen kerran naimisiin, olivat kuviot selvillä: Nyt alamme elää polyamorista elämää, avointa ja luottamuksellista, johon olemme molemmat sitoutuneet, mutta jossa on vapaus mennä ja olla oma itsensä, ihastua ja rakastua, mutta me olemme ja pysymme. 

Silti se ei ollut minulle kovin auvoista. Tapasin kyllä aika ajoin baarissa naisia. Osan kanssa olin pidempään, osan kanssa vähemmän. Lähes aina vastaanotto näiltä vapailta naisilta oli, että höh, en olekaan vapaa, olen naimisissa, en voi sitoutua, minua ei voi omistaa, voiko minua edes rakastaa...ja käyttäydyin myös itse niin kuin saarnasin, en voikaan sitoutua niin kuin sinä haluat, minua ei voi omistaa, minua voi rakastaa, mutta en ole koskaan vain sinun. Ja näin edettiin eteenpäin, yrityksen ja erehdyksen ja monenlaisten naisten sylistä toiseen. Jossain vaiheessa lakkasin käyttämästä vihkisormusta, kun sain melkein turpaani yhdeltä naiselta, joka huomasi sen vikiteltyäni ensin häntä monta tuntia baarissa. Jotkut sivulliset tutut ihmiset tulivat joskus baarissa juttelemaan, että Jarkko, miksi sinä nyt tuota naista suutelet, eikös sinulla ole kotona vaimo odottamassa. Ja sitten kun kerroin, missä mennään, niin muuttuikin yhtäkkiä ääni kellossa ymmärtävämmäksi ja joissain tapauksissa vaihtui siihen, että no, älä nyt ainakaan tuota enempää vikittele, se on ihan kauhee. Saatoinpa joskus päästä osalliseksi jonkun parin seksielämään, mutta pääasiassa seikkailin vapaiden heteronaisten maailmassa - joskin kerran yksi aviomies tuli aamulla kotiin, kun nainen oli "unohtanut" kertoa olevansa naimisissa ja jouduin pakenemaan pakkaseen pamppua heiluttelevaa ukkoa, joka ei onneksi ollut kovin väkivaltainen, vaan antoi minun vielä hakea sukkani, kun olin jo kerran sulkenut oven. Mutta palatakseni niihin vakavampiin suhteisiin, joita sain kokea, niin aika pian ne alkoivat väljähtyä ja vain siksi, että minua ei voinut saada omakseen. Sitten suhteiden jälkeen saatoin saada kommenttia, että "jospa sinäkin vielä saisit kokea OMAN onnen". Öö, niin minä koenkin, mutta toki se oli aika ajoin haastavaa, kun vaimollani oli pitkäaikaisempi kumppani ja minulla vaan jollain tavoin sekopäisiä suhteita. Kunnes vastaan tuli Niina.

Vasta viimeiset vuodet ovat olleet minulle onnellista polyamorisen elämän aikaa. Niinan kanssa olen kokenut rakkauden, jollaista en uskonut voivan olevan olemassakaan, vaikka tiesin, että sellaista on, olinhan sen jo Lauran kanssa kokenut. Niina on kuitenkin ihminen, jota ilman en enää haluaisi elää, niin tärkeäksi tämä "sivusuhde" (kauhealta kuulostava sana ihmisestä, joka on minulle tämän hetkisen elämäni tärkein) on muodostunut. Mutta eikös Lauran pitänyt olla elämäni nainen? No toki, onhan hän, elämänkumppanini, se joka ei lähde, ennenkuin aika minusta tai hänestä jättää, mutta silti on ollut upeata huomata, että samaan aikaan voi rakastua toiseenkin ihmiseen kuin tämä olisi ainoa maailmassa. Tämä on polyamorian kauneinta antia. Voit rakastaa, vapaasti.

Miksi siis suhtauduin toimittajan haastattelupyyntöön kuten suhtauduin. Eikö polyamoria olekaan osa elämäni iloa ja onnea? Onhan se, mutta mitä se kenellekään kuuluu. Kuitenkin olen nyt kääntynyt sille kannalle, että jos rakas vaimoni haluaa kovasti antaa haastattelun ja se tuntuu hänestä hyvältä ja tärkeältä, niin minun pitää tukea häntä sen tekemisessä ja antaa oma osani. En tiedä, mitä siitä tulee tai hyväksyykö hän edes enää minua mukaan, mutta aion ilmoittaa, että osallistun mukaan haastatteluun. Minulle polyamoria on elämää ja elämäni on polyamoriaa. Rakkautta.

Musavuosi 2023

Taas on aika musiikinkuuntelun vuosikatsauksen ja koska käytännössä kuuntelen lähes pelkästään Spotifytä, niin lista tulee suoraan sieltä. Mietittiin Niinan kanssa, että onkohan joulukuu mukana vuosilistauksessa ollenkaan? Jos on, niin kyseessä on listaus kuunnellusta musasta joulukuusta 2022 marraskuun loppuun 2023, jolloin listaus pärähtää ilmoille. Jos joulukuu puuttuu, niin sehän on ihan perseestä. Mä en ainakaan kuuntele joululauluja joulunakaan, joten olisi kiva, jos vuosikatsaus olisi sitten vuosikatsaus, mutta näillä mennään...

 

Muutamia nostoja vuodesta:

Kuuntelin 3415:aa eri kappaletta, mutta eniten kuunneltua vain 20 kertaa :O

Kuuntelin 1770:ää artistia, mutta Eppuja eniten :)

Kuunnelluimmat artistit:

1) Eppu Normaali. Ikisuosikkini, musiikillisen peruskivijalkani kolmasosa. Ei pelkkää nostalgiaa, aina löytää uusia kulmia vanhoihinkin viisuihin. Kävin laulamassa myös karaokessa.

2) Ren. Brittiläinen, Walesissa syntynyt laulaja-lauluntekijä, rap-artisti, tuottaja ja multi-instrumentalisti, jonka löysin yhtenä keväisenä perjantai-iltana ja kuuntelin biisejä, erityisesti bipolaarista "Hi Ren" -viisua aika helvetin paljon Youtubesta. Kaikki kuuntelut ei siis näy Spotify-listoillakaan. Renissä yhdistyy hauskasti tarinankerronta, brittiläinen rap, konemusa, hieman anarkistinen katusoittajatausta ja toisaalta varsinkin uudemmissa biiseissä paljon sairastumiseen ja siitä toipumiseen liittyvä tematiikka. Vuoden löytöjä.

3) Cruachan. Mietin, että olikohan Cruachan kuunnelluin artistini vuonna 2021, mutta ei päässyt top100-listalle? No, taas kärkikolmikossa, Erin go Bragh! Irlantilaista folkkia ja metallia sekä tarinoita historiasta kertaava yhtye on viime vuodet ollut aina paljon kuuntelussa.

4) RAYE. Raye eli Rachel Keen on brittiläinen laulaja-lauluntekijä, jonka bongasin The Graham Norton Showsta ja The Thrill Is Gone toimi blues- ja jazz-viboineen porttihuumeena, jonka jälkeen Rayen muihin, enemmän moderniin R&B:hen ja elektroniseen pop-musiikiin biiseihin oli helppoa lähteä tutustumaan. Niinan kanssa tätä kuunneltiin jatkuvasti myös Youtubesta yhdelläkin ihanalla keväisellä Kuopion reissulla.

5) Vapaa Maa. Tästä lisää vähän myöhemmin.

Suosikkigenret:

1) Suomalainen hip hop

2) Suomirock

3) Rock

4) Suomirap

5) Suomalainen punk

Sitten varsinaiseen top100-biisien listalle, jonka tuplavoiton otti VVORSE kahdella kappaleellaan albumilta Kurjien elegia. Erityisesti ensimmäiseksi tullut biisi "Käännyn hiljaa pois" ansaitsee kärkisijansa, ehkä syvimmin minuun vaikuttanut biisi tänä vuonna.

Kolmantena listalla Moonspell, portugalilainen dark/goottimetalliyhtye, jonka vuoden 2006 biisi "Luna" jäi soimaan päähän ja Spotifyhin monen monta kertaa. Melodista ja melankolista ärjyntää sekä naislaulantaa vierailevan tähden Brigit Zacherin toimesta, toimii.

Neljäntenä jo 18 vuotta matkassani kulkenut Stam1na ja vaikka en aina ja joka levyyn ole niin syventynyt, niin joka levyltä nousee joitakin suosikkeja. "Vereen piirretty viiva" on ehkä perinteistä stamp1o-jyystöä ja olikohan eka sinkku levyltä, ehkä siksi myös soi eniten. Levyjen kuuntelijahan minä en ole ollut enää vuosiin, sen synnin olen tunnustanut jo monesti. En kuuntele levyjä, kuuntelen biisejä, kokoelmia, soittolistoja. 

Tässä vaiheessa muuten voi jo todeta, että suosikkilistani koostuu lähinnä metelistä, joten selvästi soittolistoistani "Jaken meteli" on soinut eniten. Kai se on eniten resonoinut tunnelmiini. Jokainen päivä ei ole pelkkää euforiaa ja tarvitsen voimaa välillä jostain muualta kuin sisältäni, jolloin löydän sen useimmiten musiikista ja mikä on voimakkainta musiikkia, no meteli tietysti! Tässä siis myös termistön selventämiseksi, että parasta meteliä ovat useat metallin genret, raskas rock, punk ja hardcore. Tästä aasinsiltana listan vitoseen, joka on Vapaa Maa, joka yllätti minut myös olemalla vuoden viidenneksi kuunnelluin artisti! Tästä on kiittäminen yksinomaan wanhaa ja rakasta ystävääni Kimmoa, joka bändistä minulle mainitsi. Hyvä bändi, hyviä kantaaottavia sanoituksia, joista tässä siis maistiaisena "Pelko". Kuudentena olevan Cavalera Conspiracyn esi-isä-yhtye Sepultura muuten otti paljon vaikutteita kahdeksankymmentäluvun alun suomalaisesta hooceesta. Sepultura-cover "Morbid Visions" potkii Maxin ja Igorin voimin henkeä vanhaan klassikkoon, nuokin veljekset jo yli viiskybäsiä, silti jaksavat vääntää hooceeta ja rässiä keikoilla menemään.

Sit väliin yllättäen Irlannin lahja punkahtavalle rokille, aina melodinen ja jostain elämän kieroudesta kertovine sanoituksineen toimiva Therapy? Tuohon ei varmaan voi panna perään pistettä, vaikka loppuikin kyssäriin, muttako se o bändin nimi! Ei hajuakaan, mistä mä tämän biisin bongasin tai mistä tämä kertoo, "kauhean mestarin päähän ampumisesta". 

Sitten väliin kotimaista melodista death-goottimetallia eli Swallow The Sun, jonka "Moonflowers Bloom in Misery" on biisi, jonka ärjyntäkohta nousee aina mun naamalle, ei sillai että huutaisin, mutta on pakko irvistää ja työntää kieli ulos vähän niinku maureilla, jotka vetävät hakaa. Upeata, koskettavaa metallia. 

Sit vähän lisää Vvorsea ja Vapaata Maata. Vvorsella siis kolme biisiä top10:ssä. Unohdin muuten kertoa, mistä bändin bongasin. No, Spotifystä. Kuuntelin siis Kimmon kehumaa Vapaa Maa -yhtyettä, kun siitä jotenkin hairahduin kuuntelemaan Spotifyn ehdottamia samankaltaisia yhtyeitä ja huomasin, että tämä Vvorsehan on ihan perkeleen kova. Vapaa Maa on ehkä hieman "helpompi" seurattava sanoitusten puolesta, mutta Vvorse pesee sen tunnelmassa. Hyviä silti molemmat, vuoden metelilöytöjä, ehdottomasti.

Tähän voisi tietysti lopettaa, mutta jos siis listan kärkipaikalle pääsi 20:llä kuuntelulla, niin siihen nähden voin kertoa, että mun listan biisit ovat kyl kaikki mun mielestä hyviä, joskin osa vaan sattunut olemaan sopivassa saumassa oikeaan tunnelmaan sopivassa listassa eli aika usein siinä Jaken meteli -listassa.

Sijalla 11 ja 12 pääsevät ääneen pitkän linjan kotimaiset räppärit Timo Pieni Huijaus ja Paleface. Loistavaa riimittelyä, ensin ollaan paratiisissa pään sisällä ja sit Pale kertoo meistä suomalaisista miehistä, jotka ei olla kovin hyviä tunteilemaan, paitsi yksin ja humalassa. Mun mielestä muuten "Suomirap" on enemmän oikein kuin Spotifyn ehdottama "Suomiräp", koska "räp" ei ole mikään vitun sana, se on suomeksi "räppiä" ja räppärit on räppäreitä, mut musagenrenä se on silti rap. Eli Suomiräppi menis, mutta mun oman listan nimi on "Suomirap" ja sillä mennään. Suomalainen hip hop on muuten mun kuunnelluin genre koko vuonna eli repikää siitä. Taidan olla vähän hipetihop koko ukko. 

Sijalla 13 paluu metelilinjalle ja suomalainen pitkän linjan black metal -sooloartisti Satanic Warmasterin Berserk Death, joka on jostain syystä Spotifyssä kirjoitettu väärin. Varmaan joku kännissä näpytellyt, saatana. Tai ehkä se on vaan vittuillakseen jätetty väärin. En tiiä mistä siinä öristään, mut varmaan jonkun hullun kuolemasta, kuulostaa hyvältä. 

Cruachanin eka listabiisi on tällä kertaa "The Ghost". Lisää on tulossa vähän myöhemmin, kun "The Queen" pärähtää vähän top20:n jälkeen sekä "The Reaper" sijalla 25 ja "The Dead" sijalla 30 ja hännänhuippuna vielä sijalla 100 "An Bean Sidhe". Hyvä bändi yhä ja edelleen, vaikka nämä eivät ole edes bändin parhaita kappaleita koko tuotannosta. Tein muuten ihan viimeisimpänä kokoelmana Irkkusuosikit-listan, jossa on viisi tuntia parhautta vihreältä saarelta. Mukana ei ole U2:sta, kiitos ei kysymästä.

Sit taas väliin Vvorsea ja Vapaa Maa -yhtyettä. On ne kovia. 

Sijalla 17 jo artistilistauksessa mainittu Ren ja "Hi Ren". Tämä on kyllä niin hyvä, että kannattaa katsoa tästä yli 9-minuuttinen video (on kappalekin yli 8 minuuttia pitkä), niin pääsee vähän paremmin jyvälle (minäkin olen tätä videota katsonut ainakin niin monta kertaa, että jos Youtube-katselut laskettaisiin mukaan, saattaisi tämä biisi ollakin kärjessä). Loistava Ren!

Daft Punkin "Within (Drumless Edition)" kosketti wanhaa robotti-housen ystävää. Päkän "Ehjä" sen sijaan kosketti sitä osaa minusta, joka on (mukaellen sanoitusta) ehjä, ehkä.

Vapaa Maa -vedon ja Cruachanin jälkeen jatkaa yksi vuoden iloisia uusia löytöjä eli Crown Lands, joka on kanadalainen duo, joka vetää hyvin Rush-maista matskua. Tässä "Starlifter: Fearless Pt. II":ssa onkin kuunneltavaa 18:23 verran, joten saa aika hyvän kuvan duon vaikutteista ja musiikillisesta kauneudesta, Rush ja proge sydämessäin, ain!

Sit vaihteeksi "Kaikki häipyy, on vain nyt", koska onhan Eppuja aina välillä kuunneltava. Tai siis niin paljon, että kuuntelin taas vaihteeksi eniten kaikista!

Perään Renin toinen veto Sick Boi -levyltä eli "Genesis", joka alkaa sekin akustisella kitaralla, mut sit mennäänkin hauskoihin äänimaailmoihin. Renin parhaimpia biisejä kuuntelee aina vaan uudestaan aina yhtä innoissaan. 

Cruachan-välipalan jälkeen yksi vuoden kauneimmista kappaleista "Valkeakuulaat", jonka Tero-Petri Suovanen teki aikoinaan Patelle, mutta tässä nyt sitten oma tulkinta Laura Heikelän kanssa ja kylläpä taas toimii. Loistava syksynaloitusbiisi!

Valkeakuulaiden jälkeen "Rautasiivet", jonka doom metal -syövereihin vie Kuolemanlaakso. Kaunista tämäkin!

RAYE oli siis artistilistauksessa neljäs, mutta jostain syystä mun vuosi on ollut tämmöinen 50-vuotiaan tursake-ukon vuosi, pelekkiä ukkoja laulamassa 27 eka biisiä, voehan helevetti. Jo oli aikakin päästä kuuntelemaan kauniimman, viisaamman ja kaikin puolin ihanamman sukupuolen edustajaa (vaikka eihän nykypäivänä sukupuolilla vissiin ole mitään väliä, eikä sillä kai musiikissakaan ole väliä, mutta jostain syystä mä olen pro-feministisestä elämänasenteestani huolimatta erotellut sukupuolia niin, että mulla on Naiset-niminen soittolista, koska muuten tuntuu, että naiset hukkuu ukkojen ylivallan alle, vähän niinku mun toisessakin intohimon kohteessa eli futiksessa...) ja tämä brittiläinen, 26-vuotias, kuuden levy-yhtiövuoden jälkeen indie-artistiksi ryhtynyt RAYE päästelee sen verran hienoissa sfääreissä, että mä ainakin upposin. Ja niin kyllä Niinakin upposi, vielä enemmän kuin minä, ainakin päätellen hänen vuosilistastaan, jossa tais olla viisi eka biisiä RAYEta! Ekana naisena listalla siis sijalla 28 RAYE ja "Black Mascara", jossa on muuten myös hyvä tanssivideo, tarkasta tämä.

Mutta niin, palataan sitten taas äijiin, vaikka ei Michael Stipe oo äijä, sekin on vaan ukko, niinku minä. Oon alkanut kutsua itseäni nyt ukoksi, viiskymppisenä tuntuu jo siltä. Mut en kyllä tykkäis, jos lapset alkais sanoa mua ukoksi. Mun naiset kyl saa sanoa, jos haluisivat. En aio silti sanoa niitä akoiksi. Mut Maikkolista siis piti sanomani, että jostain hiton syystä R.E.M. -yhtyeen "So. Central Rain" vuodelta 1984 on mun listan sijalla 29. Mistä se tänne tuli, ehkä sit vuodesta 1984, se oli kyllä jotenkin yksi semmoisia käänteentekeviä vuosia mun lapsuudessa, musiikin ja elokuvien ja sarjojen ja elämänkin saralla kai sitten. Vaikka enhän minä R.E.M.iä silloin kuunnellut, kuin vasta ysärillä, mutta olkoon tämäkin nyt todiste siitä, että silloin teki monet myös hyvää musaa.

Taas yhden Cruachanin jälkeen sit toista viime vuosien folk-metal -suuruutta mun kirjoissa eli islantilaista Skálmöldiä ja "Ratatoskur". Uus levy siis ilmestyi Islannin hurjiltakin ja kyllähän tuo ärjyntä edelleen toimii ja melodiat kolisee, mut ehkä tämä ei nyt sit tänä vuonna niin kovaa kolahtanut. Silti yksi parhaita bändejä. 

Ajan syövereistä listalla ponnahtaa myös The Smashing Pumpkinsin "Mayonaise", joka liittyy yhteen tiettyyn elämänvaiheeseen. Se on kyllä hauska, miten biiseistä tulee mieleen paikkoja ja aikoja ja tapahtumia ja vaikkapa ihmisiä, joita ei ole nähnyt reiluun 25:een vuoteen. Semmostapa se on, elämänmeno. Majoneesi ei ole kyl herkkujani, tämän vuoden vittumaisimman mainoskampanjan tittelin luovutan Hesburgerille, haistakaa vittu sen majoneesinne kanssa (vaikka en omista telkkaria, joudun kattomaan mainoksia, kun katson esimerkiksi Vain elämöintiä tai muuta Ruudusta tai jostain). Mut tää smässäreihin majoneesi menneisyydestä on yhä toimivaa. 

Obituaryn "My Will to Live" taasen on uusi kappale. Bändihän on tietysti Floridan death metal -skenen suuria nimiä ja ollut pystyssä jo vuodesta 1984. Hieno vuosi se 1984, mutta ei nyt mennä siihen. Hauskaa, että sedät jaksaa yhä mättää menemään ja kyllähän elämän halusta laulaminen kevyesti öristen ja sylkien kuuluu setien elämään. 

Aika raikkaalta tuntuu kyl edellisen jälkeen RAYEn "Hard Out Here", vaikka biisissä onkin vähän välitestamentin teon makua, kun RAYE kertaa, miten kuusi vuotta levy-yhtiöbisneksessä meni niinku omasta mielestä. Kyl sieltä addiktion ja nilkkien komenneltavana olostakin voi nousta ja tässä on siitä elävä esimerkki, hyvä Raye!

Ursus Factory, tuo Suomen hauskin rock-duo, olisi kyllä pitänyt ehkä käydä kattomassakin, kun tulivat Kajaaniin. En ois mennyt, vaikka oisin ollut terve, koska ois pitänyt mennä Böhémien piqqujouluihin. Sairastuin, ei ollut jouluja, ne on sit vasta ensi viikolla. Hommat siis fixattu, kuten tässä vedossa, mut live jäi näkemättä...

Davion Farrisin "Sometimes" soi jossain sarjassa, oisko ollut The Chi:ssä. Varsinkin alku kolahti, falsetilla laulettu miehen elämän tuska. Semmostapa se on ja mä olen mies, kai se on jo viiskymppisenä varmaa se. 

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli tapetilla tässä syksyllä, kun antoivat potkun Sepolle. Seppo oli kutsuttu ABC:lle ja sanottu, että et enää kuulu bändiin. Seurasi some-kohu. Mä ihmettelin jo 2000-luvun vaihteessa, että miten se pappa pysyy tahdissa, mut olihan se tyyli varmasti osa Niskiksen viehätystä Timon ulinan ohella. Saunan takana on tilaa. Tässä biisissä ei muuten ole mitään sanottavaa (ja siksi siitä tykkäänkin)!

Orbit Culture on näitä sattumanlaukauksia listalla. Siis tämmösiä tiiättekö, että joku biisi soi, kun oot pannut sen meteli-listalle ja mietit, että niin, tämä soi nyt taas, mmm, mikähän vittu tämä on, no kuulostaa ihan messevältä, antaa olla listalla. Kai nää on jotain ruottalaisia, fyj fan. Perään vähän saatanallista sotamaisteria, niin johan häviää korvista OC:n tylsä ysärirässi.

Olemme sijalla 40. Miki Liukkonen kuoli kesällä. Kyllähän se järkytti, kun nuori mielenkiintoinen taiteilija-kirjailija, jota olin seurannut lähinnä tv-sarjansa ja muun julkisuuskuvan kautta päätyi itsemurhaan. Sarjan nimi oli "Sivullinen", joten kun päässä alkoi soida heti Jenni Vartiaisen kappale, niin olihan sitä sitten kuunneltava ja vähän kyynelehdittäväkin. 

Kornin "Blind" on liveveto. Kornia basson länkytystä ja muuta pomppimista, mut olihan bändi aikanaan kova. Tästä en tiiä, miten tää listalle päätyi, mut kai mä diggasin tämän liven livemäisyydestä. Eka minuuttiin ei paljon tapahdu, mut kuuluu yleisön reaktiot, kuten myös myöhemmin lauluosien välissä. Livemusa on kyl parasta. Tämän synttäri-syksyn aikana näin neljä aivan mahtavaa keikkaa, joista Jarkko Martikaisen Kuhmo-talossa (Niina houkutteli ja kuskasi, oli aivan maagisen hieno tunnelma, upeaa tarinankerrontaa ja koskettavia lauluja, aivan mielettömän upea keikka), Samuli Putron Kulmassa (sielläkin oltiin Niinan kanssa, taisi houkutella alun perin sinnekin, mutta kannatti lähteä, tarinankaari oli tässäkin mukana, tunnelmasta mentiin välispiikiien kautta hienosti toiseen, nauratti ja kosketti ja laulattikin, ainakin joitakin...) ja kahdesta muusta keikasta kerronkin vähän myöhemmin.

Hetkinen, sijalla 42. on yllättäen taas ne hurrit! Anteeksi, en ole ruotsalaisvastainen, tietenkään. Tykkään monesta ruotsalaisesta asiasta ja artististakin, kuten ABBA, Ghost, Petter, Opeth, Dr. Alban, eiku ei se nyt enää kolise, mut joo, onhan niitä. Mut niin, Orbit Culturelta listalle toinenkin biisi eli "From The Inside". Tämäkin on melo-rässipauketta, en mä kyl tiiä, onhan tämä vähän niinku sliipattu versio kaikesta, mitä metalli mulle merkitsee. Gojira tekee samantyyliset räimeet paljon paremmin. Mut tänä vuonna ei sit vissiin kuunneltu ranskiksia.

Renin levyn nimikappale "Sick Boi" jatkaa sairaus/terveys-teemaa ja alkaa tunnistettavasti huohotuksella, sit tulee joku ihmeen lapsikuoro ja lisää huohotusta, kunnes alkaa Ren-räpit, toimii!

Pauli Hanhiniemen "Hetken tahdoin ja hetken sain" on varmaan listan eka suomi-iskelmä. Vai meniskö tää suomi-rokista. Menis. Paulilla on komea ja tunnistettava ääni, sanoista saa selvää ja tässä on jotain semmoista ikääntyvän miehen tunnelmaa, jotain samaa siis kuin omassa mielessä. 

Jostain sitä Kornia kun löysin, niin tuli mieleen tämä klassikko, jota piti sit luukuttaa vissiin useamminkin. "Y`all Want a Single" on legendaarinen levy-yhtiösedille tehty vittuilubiisi, jota ei voinut soittaa päiväsaikaan Music Televisionissa, kun siinä lauletaan "haluutteko sinkun, vitut siitä", tosin ameriikan englanniksi, mutta kuitenkin. Yhä hauska laulaa mukana.

Tänä vuonna en ehkä kuunnellut niin paljon jazzia. En tiiä miks. Kalle Kaliman ja Jimi Tenorin "Time's Up" on vähän härö biisi jo itsessään, mutta myös listan outolintuja.

Kendrick Lamar on kuulemma yksi kovimpia nykyräppäreitä ja mustan amerikan ääni, mutta jäänyt silti vähemmälle kuuntelu, kuten monilta muiltakin nyky-Amerikan räppistaroilta (pois lukien Megan Thee Stallion). Rap-listallanikin on alussa 2Pacia ja muita klassisia. Kai tää on uuden ajan klassikkokamaa sit, vuoden 2017 levyltä DAMN. kappale DNA. (piste molempien perässä). Kovaa settiä kuulostaa olevan. 

Mut palataanpa sit mun suosikkigenreen eli suomalaiseen räppiin. Mari-Johanna muutti jostain syystä artistinimensä MJ:ksi, ehkä erottuakseen muista naisartisteista, joilla aika usein on joku erisnimi artistinimenä. Mut eipä siinä sit, MJ on silti kovin...naisräppäri. Teki pahaa taas sanoa se "nais", mut mä oon vanhan kerhon ukko, enkä mä pahalla sitä sano. Sitäpaitsi ei sillä oo väliä, kuka on kovin missäkin, MJ:n vahvuus on tiukat stoorit monissa biiseissä. Täs "100%"-biisissä, jossa Eevil Stöö fiittaa, ollaan "100% mä, kun muut on niin fucking fake" ja MJ:n biiseissä se ei kuulosta edes kornilta, koska kyseessä on yksi Suomen kovimpia räppäreitä (ja kovin naisräppäri by a mile). 

Aili Järvelä on aivan ihana. Tarinankertoja, upea laulaja. Syyskuussa oli mun synttärikuukausi ja lähdettiin Niinan kanssa Kouta-saliin kattomaan Ailia triona. Hauska, intiimi ja koskettava keikka. Piti kyl kuunnella muitakin Ailin biisejä tämän jälkeen ja jäi mieleen. "Oisit sä silti mun kaa" on uuden levyn nopeampia vetoja, joka jää päähän soimaan.

Välillä tykkään kuunnella jotain instrumentaalihässäköitä. Monesti ne on teknoa, mut tää Ash Soanin "Subs" on enemmän jotain breakbeat-rumpuhässäköintiä. Hauska välipala, elektronisen musiikin listalla tääkin taitaa kyl olla, ehkä, vaikka ihan aidot rummut ja pianohan täs soi, mut ehkä hieman DJ-tyyliin miksattuina sämpleinä.

Palefacen uusi levy Autofiktio oli kyl levyistä aika hyvin kuuntelussa, vaikka en siis kokonaisia levyjä yleensä kuuntelekaan kuin ehkä kerran poimien sieltä mieleisiä kappaleita (montakohan hyvää biisiä jää tällä tekniikalla unholaan, varmaan aika monta...) Tähän väliin soi "Malmin ääni", jossa toinen pitkään skenessä vaikuttanut Gracias messissä. Palen sanoitus tapansa mukaan kantaaottavaa, tällä kertaa päihdekuvioiden kelausta.

Kuolemanlaakso jatkaa "Juuret jalkojeni alla" -vedolla. Mennään jo listan 52. biisissä. Nää on ehkä tätä nykyajan metalli-iskelmää, jos Niskalaukaus oli sitä parikymmentä vuotta sitten. Tosin Kuolemanlaakso saattaa lähteä iskelmänkuuloisesta liikkeelle, mut sit saatetaankin matkata melankolisten kitaravallien kautta death-metallin syövereihin, että se siitä iskelmästä, toki mulle tää toimii aina kuin häkä, ja dödö-kohdatkin voi laulaa näissä mukana eli onhan se, iskusävelmä!

Tinyhawk & Bizzarro on melkein yhtä outo lintu kuin nimensä, suomalaista instrumentaali-kitaramusiikkia. "Yama" soi mulle aluksi vähän samaan tapaan kuin se joku afrikkalainen aavikko-blues, kitarassa on semmonen klangi. Sit koskettimet tulee peliin mukaan, hitto tää on vaan niin kiva. Pitäis ehkä antaa niiden levylle vielä mahdollisuus, koska siinä oli niin erilaisia biisejä, että oiskohan siinä muitakin tämmöisiä, jotka kolahtaa. Tässä vaan kitara soi niin kauniisti, että.

Stevie Ray Vaughaniakin sit koitin jossain välissä taas kuunnella. Se liittyy täysin Mikkelin aikaan viime vuosituhannen lopussa, jossa kaverustuin paikallisen Purhosen Jarin kans ja Laurakin oli välillä messissä. Jari oli kova Stevie Ray (ja muistaakseni myös Emmylou Harris -)fani, kateltiin videoita ja juotiin kotiviiniä. "Pride and Joy" on blueskitaristina uuden ajan kuuluisimpiin kuuluneen Stevie Rayn hittejä, jossain mielentilassa ehkä ärsyttävä renkutus, toisessa tyylipuhdasta blues-rockia. Stevie Ray delasi 35-vuotiaana helikopterionnettomuudessa vuonna 1990, joten jo silloin Mikkelissä, kun sitä tuijotettiin, se oli semmosta kalmistokamaa. Mut tais se olla aika kova lajissaan.

Sijalla 55 Keanen "Somewhere Only We Know" menee sen majoneesin ja remin kanssa kategoriaan 'etsin kuunteluun vanhoja tuttuja biisejä' ja pistin Spotify-listalle. Brittibändin ominainen solistin kuulas ääni ja piano rytmittämässä bändin menoa taustalla kolahtivat joskus jo ennen Spotify-aikoja, mutta mistä lie tuli mieleen taas. 

Sveitsiläisen house-DJ Jimi Julesin biisi on vääntynyt Tiesto-remixissä meneväksi EDM-kappaleeksi, jota tanssisin mielelläni jossain, ja tanssinkin tietysti kotona kuulokkeet korvilla esimerkiksi ruokaa laittaessani, mutta ei ole kyllä tullut vähään aikaan käytyä enää missään klubeilla tai vastaavilla heilumassa.

Päkä jatkaa sooloillen, "Porvari". Gaselleilta oon tykännyt osasta tuotantoa paljonkin, mut nää soolot, varsinkin DJ Ibusalin ja sit tää Päkän toimii kyl kokonaisuutena melkein paremmin. Stooreja elämästä. Tämä hänen tarinansa siitä, että kun meni lujaa, niin meni lujaa ja tuli rahaa, mut sen jälkeen tuli morkkis (tai Päkän sanoin "morgani"), kun ihmissuhteet kärsi vauhdissa.

Ursus Factoryn "Eläköön" on hyvä viululla höystetty elämän ylistys-anthemi pienelle pojalle ja miksei vähän isommallekin, kuten minä. 

Kornin "Here to Stay" on bändin raskaampaa osastoa, lähes alusta alkaen tasaista mättöä tuttuun Korn-tyyliin.

Sijalla 60 Dave Goljat vääntää nyky-suomi-reggaeta ihan mukavalla melankolisella suomi-otteella. Vierailijana Stepa ja biisissä "Babylon kaatuu". Davella ehkä vähän enemmän koko maailmaa syleilevät lyriikat, Stepalla enemmän sisäänpäinkääntynyt suomi-reggae, jossa vilahtaa masennus ja lappi, muun muassa. Välillä on ikävä suomi-reggaen kulta-aikoja, mut kiva, että tämmöisiä tehdään vielä nykyäänkin.

Vaihteeksi taas naisvoimaa, jota tarjoilee Satu Lii, joka on taas näitä sattumia eli en tiedä artistista mitään ja mulla on tasan yksi biisi listoilla, tämä "Enemmän kuin koskaan". Kantri-folk -meininkiä ja mukavaa laulantaa. 

Ursus Factoryn uutta levyäkin tuli sit kuitenkin kuunneltua, taas bändiltä uuden levyn veto, nimeltään tällä kertaa "Sadetakin pintaan". Suomi-rock-slovari -tyyppinen veto, mut semmoisella stadion-otteella. Ois kyl ollut kiva tosiaan nähdä nämä livenä, kun siel ois menon nähnyt semmoisena kuin se on, eläväisenä. 

Paperi T teki myös vaihteeksi uuden levyn. Ja hyvän tekikin. Laura innostui tästä enemmän kuin aiemmista, vaikka on niitäkin biisejä kuulunut. Mirokin tuntui kuunnelleen, kun kesällä vähän "Kopsalan musiikkiapinoita" oltiin eli kuunneltiin jollain teemalla jokaiselta biisejä. "Joo joo" on tän biisin nimi, jossa mielestäni käydään jo vakiintuneen tai jopa vanhan parin ihmissuhdetta, toki myös vanhat ystävät muistetaan. "Mut tuntuu, että mun ihmiset ois täynnä". Kertsi on hyvä ja ytimekäs: "Kunhan me ollaan ookoo, kaikki muu joo joo".  Vaikka ei versetkään huonoja ole, Papru toimittaa selkeätä ja ajatuksia herättävää matskua.

Terveet Kädet vääntävät edelleen hoocee-mättöään. "Ääni päässäni" käskee kuuntelemaan, ainakin sen 1:23, koska hoocee-biiseissä mennään eikä meinata.

Absoluuttinen nollapiste on yksi bändeistä, jotka olen tiennyt ikiajat, mutta jota en ole oikeastaan koskaan kuunnellut. Tämäkin siis jotain menneiden kaivelua, mistä lie bongasin, mutta muistaakseni itse - vaikka kun oltiin Kimmon kanssa Tampereella odotettua 100v-viikkoa viettämässä, huomasin, että Kimmolla oli tämä biisi yhdellä Tampere-listoistaan (tehtiin joka päivälle oma lista, vuoropäivinä mun ja Kimmon listat, mikä oli yksi viikon parhaita "ohjelmanumeroita", olla vaan ja tehdä ruokaa ja syödä ja juoda ja kuunnella musaa...harmittaa vähän, kun matkan jälkeen mulla oli päässä ajatus kirjoittaa siitä jonkinlainen muistelo, mutta en saanut aikaiseksi, ehkä se jäi sit vaan meidän molempien muistien varaan, miten siellä meni ja mikä oli kivvaa ja mikä ei). Biisi alkaa heti hauskalla kitarasoundilla ja riffillä, jota aina välillä toistellaan, mutta tietysti Liimatan ääni & lyriikat on se, mistä Absot muistetaan. Tässä tarinassa nimeltään "Eräät tulevat juosten" on jonkinlaisia yhtymäkohtia myös lähimenneisyyteen, onhan tässä ollut kaiken maailman arabikeväitä ja muita kansannousuja ja vallanvaihtoja, kuten tässä biisissä, joka rullaa välillä kepeissäkin tunnelmissa, välillä progehtavammissa merkeissä, mutta kun kuuntelee sanoitusta, niin välillä ollaan kepeästi synkissä vesissä, hieno kappale: 

”Kansa ei pelkää

Kansalla ei ole muistia

Kansalaiset joudutaan tunnistamaan hampaista”.

Crown Landsin "Context: Fearless Pt. 1" on siis sisarkappale aiemmin listalla olleelle kakkososalle. Tässäkin vahvoja Rush-viboja, mutta onhan bändillä myös oma voimansa, ei se pelkkä Rush-pastisseja tekevä bändi ole. Upeata musiikillista muotokieltä kuitenkin mun korvaan, koska Rush ja proge kolahtavat kovaa. Odotan innolla näiden tulevaisuudenkin tekemisiä.

Sijalla 67. taasen taaksepäin kumartaen yksi henkilökohtainen klassikko eli Metallican "One". Ajaton klassikko vielä varmasti pitkään ja koska aina jossain soditaan, on sodanvastainen sanomakin ajaton.

Gettomasan viime vuonna ilmestynyttä lättyä tuli kuunneltua aluksi jonkin verran ja muutamat biisit nousi esiin, tämä "Se ois ollu siin" ennenkaikkea. Tarina tyypeistä, joilla elämä on lähtenyt lipsumaan sivuraiteille. Gettomasan flow ja artikulointi miellyttää, joten näitä stooripohjaisia biisejä on kivointa kuunnella, vaikka onhan tääkin aika raskasta settiä.

Creamin "White Room" lienee ikivanha klassikko, jolle ehkä olen joskus aikaa sitten altistunut, koska kun kuuntelin jotain vanhoja biisejä Spotifystä, niin tämän riffi ja laulu tuntuivat jotenkin tutulta. Cream oli aikoinaan kasassa vain kaksi vuotta, mutta sitä pidettiin vissiin ensimmäisenä rockin super-ryhmänä (Eric Clapton, Jack Bruce, Ginger Baker) ja vaikken mitään mistään tiedäkään, niin jottain oon lukenut. Tässä on biisiä eteenpäin vievän riffin ja laulun ja Claptonin tiluttelujen lisäksi ehkä jotain magiaakin, ainakin ajoittain.

Sami Jaakkola Quartet on yksi suomi-jazzin kovia tekijöitä, mun mielestä. Modernia otetta, tiukkaa, jopa uhkaavankuuloista välillä, hienoa instrumentaali-musiikkia, jossa soi komeasti piano, basso ja rummut, välillä xylofoni ja mitä lie muuta. "Aurinko" tuo mulle musiikin ilon liikkuen tunnelmista toiseen, noususta laskuun ja taas uudestaan.

"Flat Beat" on myös ajaton klassikko viime vuosituhannelta. Ranskalainen DJ Mr Oizo julkaisi biisin levynsä ekstrabiisinä, mutta pääsy mainokseen ja musiikkivideo tekivät kappaleesta listaykkösen monissa maissa, myös Suomessa. Aina, kun kuulen tuon jytkeen, tulen hyvälle mielelle ajatellen keltaista Flat Ericiä, joka heiluttaa päätään biisin rytmissä ja sillai nopeasti edestakaisin välillä, jota yritän tietysti myös siinä onnistumatta mimikoida. 

Lisää klassikkokamaa listalle tarjoilee Joy Division, josta tehty Control-leffa oli yksi Tampere-reissumme valikoidusta leffoista. Näin jälkikäteen ajatellen huomasi, että se oli valokuvaajana ja video-ohjaajana paremmin tunnetun Anton Corbijnin esikoisohjaus rakkaan aiheen parissa, koska elokuvana se ei mielestäni ollut kovin kummoinen, mutta tunnelma ja (mustavalkoinen) kuvaus ja Ianin näyttelijän eläytyminen olivat kohdillaan. Vuoden 1980 Closer-levyllä ollut "Dead Souls" -biisi sai uuden elämän vuonna 1994 Nine Inch Nailsin versiona The Crow -elokuvan soundtrackilla, joka oli aikanaan parikymppisenä kova juttu, sekä leffa että soundtrack. Mut onhan tää orkkis aina parempi, Joy Divisionin soundi ja tarina ja biisit ovat porautuneet nuoren Jarkon mieleen ja sieluun, jossa ne pysyvät yhä. Harmi vaan, kun legendaarista Pertti Salovaaran Radiomafia-spesiaalia Joykkareista ei ollut saatu Tampereelle matkaan, sitä ois pitänyt kyllä ystävän kanssa hartaudella (ja huvittuneisuudella) kuunnella (mullakin se on vaan jossain vintin tai toivottasti ei homekellarin kätköissä...)

Laineen Kasperia käytiin katsomassa Tampereen perjantaissa, kun Kimmolla oli ihan oikea 50-vuotispäivä. Poijat, eli Kimmo ja Timppa, joka tuli Stadista perjantaina, olivat jossain vaiheessa iltaa sen verran pierussa, että tunsin hienoista vastuuta viedä poppoo "kotio" nukkumaan, mutta sitä ennen käytiin kuitenkin aivan mielettömän hienolla keikalla. Vastavirta-klubi oli ensinnäkin kokemus jo itsessään, vaikka ihmisethän sen tekee, mut siel oli vaihtoehtoväkeä punkkareista hoppareihin ja kaikkea siltä väliltä. Laineen Kasperi oli paikalla Liian Iso Trio -yhtyeen kanssa, joka oli hyvä, välillä soi viulu ja naislaulu, DJ piti rytmiä ja välillä räppäsikin. Mut Laineen Kasperi ite oli ihan mahottoman symppis ja karismaattinen hemmo, joka välillä spiikkasi, välillä huudatti yleisöä, välillä mietti keski-ikäistymistään, mut sit Kimmo (joka heilui lavan edessä) kävi supattamassa sen korvaan jotain ja sai oman julkisen mainintansa 50-vuotispäivästä, yllättäen melkein vieressä oli 40-vuotispäiviään viettävä nainen, mut sit Kimmo sai oman chanttinsakin, kun vieressä heilunut yleisö lauloi hetken rytmissä "Kimmo, Kimmo, Kimmo". Mua nauratti ja melkein itketti yhtä aikaa, oli niin hauskaa ja uskomatonta, kun synttäreiden kunniaksi oli tämmöstä ekstraspesiaalia tapahtumassa, Kimmohan on siis itse kova Laineen Kasperi -fanikin vielä. Keikan jälkeen Kimmoa hieman hävetti heiluminen lavan edessä (ja vähän lavallakin), mut sanoin että syyttä suotta, se oli ihan mahtavaa, näin kruunataan synttärit! Mut palatakseni muisteloista listalle, niin Palava Kaupunki on toinen Laineen Kasperin keikkailevista yhtyeistä, enkä ole ihan varma, kuultiinko "Hullun marssi" keikalla, mut paljon hyviä biisejä kuultiin ja innostuin tyypin touhuista itsekin enemmän.

Pekka Pohjolan "Strange Awakening" on taattua instrumentaali-progen riemujuhlaa, tykkään kyl näistä Pohjolan touhuista todella paljon ja nää vertautuu mulle noihin suomi-jazzin outolintuihin, joita kuuntelen, toki ne jazzit on monesti uusia, kun nää Pekan vedot jostain seiskytluvulta. 

Listan 75. biisi on henkilökohtainen klassikko vuodelta 1986, jolloin kuuntelin tätä ihan vitusti, tai saattoi se olla jo 1987, kun kuuntelin, mutta kuitenkin. Tästä tuli jonkinlainen yhden ajan soundtrack ja muistan lukeneeni tuohon aikaan paljon sarjakuvia, yhtenä erityisenä kiinnostuksen kohteena länkkäriaikaan sijoittuvat sarjikset, kuten Lännentie ja Tex Willer, joissa pidin erityisesti intiaanikansojen kohtaloiden ruotimisesta. Jostain syystä Ozzy Osbournen "The Ultimate Sin", melankolinen hevi kolisi siinä lukemisen taustalla hyvin, kun mietin ultimaattista syntiä, maailmanloppua (joka intiaaneille koitti valkoisten myötä ja jota kasarilla pelättiin ydinaseista johtuen) ja muuta lopullista. 

Kasarin lopulla - ysärin alussa innostuin house-musiikista ja acid housesta ja aina välillä tulee yhä kuunneltua jotain uusia (ja vanhojakin) house-vetoja. En itse asiassa tiedä, onko tämä Todd Terryn uudempaa tuotantoa, mukana Riva Starr, biisissä hoetaan kasarin malliin (tai sämplätään) "This is the sound of house music" -hokemaa ja rytmiikka on kuin suoraan kasarilta - Todd Terryllä kyllä usein yhä on. Mut veikkaan, että biisi on myöhempien aikojen kumarrus sille kasarin lopun house-estetiikalle ja biisin nimi on "This Is The Sound".

The Whitest Boy Alive on joku bändi jostain, en tiiä, mut biisi "Burning" on aivan loistava, eteenpäin laukkaava bassovetoinen laulu, josta tulee mieleen jotkut ysärin brittiartistit. Ei hajuakaan, mistä mä tämän bongasin, näköjään bändi on Berliinistä ja aloitti elektronisella meiningillä, mutta tässä ei ole enää siitä tietoakaan. Bändi vaikutti 2000-luvun ekalla vuosikymmenellä, ainakin, mutta sitä ei enää ole. Tämä biisi kuitenkin on ja hyvä niin, musiikki eläköön ikuisesti.

The Chemical Brothersista tulee mieleen Tuomo, jonka luona sitä aikanaan kuunneltiin paljonkin. Tää on uutta matskua, nekin teki levyn tänä vuonna. Kuulostaa tutulta, bassovetoisuus nautittavaa, hyvin paukkuu ja väliin pienet acid house -narinatkin, niin ollaan asian ytimessä. Ei bändi silti vieläkään mun suuria suosikkeja ole, mut kiva, kun ovat yhä olemassa ja tekevät musaa. 

 Arppa on hauska hahmo, toki Arppa on myös bändi. Arpan "Kartta väärinpäin" tais soida jossain tv-ohjelmassa ja siitä lähtien olen siitä digannut. Katoin jotain Arpan keikkaa ja se oli aikamoista jazzia ajoittain, mut tämän soidessa oli kaunis ja hieno rauha. Oispa kiva nähdä joskus livenä ja kun vielä sois tämä biisi, joka on varmasti kaikkien joskus tyrivien voimalaulu. Eli minunkin.

Aivolävistystä tuli kuunneltua yhdessä vaiheessa, nopeata hoocee-vauhdilla etenevää perinteistä punkkia, jossa on usein sanottavaa. Näitä kotimaisia punkkareita bongailin siinä Kimmon Vapaa Maa -suosituksen peesissä ja tämä kun oli tuttu jo ennestään, niin "Tapamme kaiken" kuulosti just siltä kuin pitääkin. Välillä on vaan sanottava ääneen ihmiskunnan typeryyydet.

Skálmöldin uutuudelta listalla myös toinen biisi "Ullur". En tiiä, mistä ne laulaa, tai oon minä joidenkin biisien sanoituksiin tutustunut, mut meneehän tämä ihan vaan kuunneltunakin. Tykkään laulajan kurkussa lähes limaisesti rohisevasta ärinälaulusta (örinää se ei ole, sanoista saa selvää) ja kauniista mieskuoro-osista sen rinnalla, mahtipontisesta viikinkihevistä ja melodisesta melankoliasta. Väliosassa (biisihän kestää reilut kymmenen minsaa) liekkien rätinää ja kaunista soololaulua, tunnelma kohillaan.

Cardinals Folly on kotimainen doom metal -poppoo, jonka "Luciferian" soi kasikytlukulaisen komeasti, kitarat murisee kivasti ja laulussa on jotain jännän symppistä, ei mitään kieuntaa tai ärjyntää vaan semmoista mies-hevilaulua suht korkealta ja riittävän kovaa, vaikka siinä on jotain semmoista säröäkin, ei liian kliiniä superlaulua tosiaankaan, tunteella mennään. 

Toinen Arpan biisi uudelta tänä vuonna ilmestyneeltä levyltä on kans hiton sympaattinen, jos oli Kartta-biisikin. "Hiekkasäkki aivojen tilalla" ruotii taas ihanasti nuoren esiintyvän taiteilijamiehen tai ihan vaan tyypin itsekriittisyyttä ja hölmöyttä, mutta on kuitenkin myös armollinen, koska hölmökin ollaan vain välillä, eikä koko ajan. 

Vanha suosikki konemusakentällä eli Orbital teki sekin tänä vuonna uuden levyn. En valita. "You Are The Frequency" narisee ja paukkuu ja etenee orbital-henkisillä tausta-pimputuksilla höystettynä kuin vain Orbital voi edetä, vastustamattomasti. Kimmo suunnitteli meille jo keväälle 2024 keikkamatkan Englantiin kattomaan Orbitalia, koska on senkin suuri fani, kuten minä, mut joudun sanomaan ystävälle, etten lähde messiin. Pakko saada talous taas balanssiin, kun tänä vuonna menoja oli enemmän kuin normaalisti syksyn juhlinnan myötä, vaikka sainhan mä lahjarahaakin, mut tuhlasinkin sitä sit huoletta.

Sijalla 85 taas Kornia. Mitenhän minä nyt niitä noin paljon olen kuunnellut - tai no, metelilista ja sen oltua jostain syystä eniten resonoiva tänä vuonna, niin siinähän se selittyy Kornikin. Tämä lienee bändin tunnetuimpia biisejä "Freak On A Leash", jossa on hitaahkon alun jälkeen kaikenlaista tapahtumaa, eikä vähiten siinä vaiheessa, kun Jonathan Davis alkaa scattaamaan.

Radiohead oli OK Computerin aikaan todella suosittu, mikä hieman vinoutuneesta kulmasta poppia tekevälle bändille oli iso saavutus. En itse ollut tai ole koskaan ollut mikään iso fani, mutta onhan näillä hetkensä. Yksi niistä on "Karma Police" -kappaleen alku, joka on jotenkin tarttunut pysyvästi tajuntaan. Thom Yorke solistina ja keulahahmona on myös aina miellyttänyt. Kid A -levyn vähän koneellisemmat toteutukset kolisivat mulle ehkä tätä levyä kovemmin. Mut kyllähän tämä tuttu kappale on ja viimeistään "I lost myself" -hokema myös tuntuu jossain, vaikka ei kappale minulle sinänsä mitään merkitsekään (enkä tarkoita, että se olisi huono tai mitäänsanomaton, se vaan ei merkitse minulle niinkuin jotkut sieluun tunkeutuneet ja siellä pysyvästi asuvat kappaleet). 

Kuolemanlaakson "Kuoleman laulu" on nimensä puolesta tietysti synkkä, mutta ihan täyttä pop-heviä tämä on tyyliin CMX ja Kotiteollisuus, parempi solisti kuin Kotiteollisuuden narisija mutta huonompi kuin CMX:n nenästäpuhaltelija. Naislaulaja lisää vähän taustalle sävyjä. Eiku nyt mä tajusin, tämä on ihan täyttä Viikatetta! Paitsi vähän parempi, ehkä. 

Michael Bleu kuulostaa aikamoiselta tekonimeltä suomalaiseen artistikenttään, mutta tämä kultakurkku, moderni Badding ja koko laulun falsettia ja vibraattoa esittelevä mieslaulaja on kyllä miellyttävä tuttavuus, vaikka en tiedä yhtään toista biisiä häneltä, mut tykkään tästä. Lopussa biisiin tulee vielä vähän gospel-kuorohenkistä hurmosta, melekosta. Ehkä yks vuoden lauluesityksistä mun makuun siis kuitenkin.

Emeli Sandé on siitä kiva nykyartisti, että sen äänenvärin tunnistaa, lauloipa se niitä iänikuisia voimaballadejaan tai henkäilipä se sit tämmöisessä nopeassa elektrojumputuksessa. Mut sopii hyvin tähän, mun mielestä Emeli vois vetää tämmösiä enemmänkin. Tai enhän minä tiedä, vaikka tämä ois joku miksaus jostain sen voimaballadista, enkä jaksa tutustua asiaan. Tämän biisin tekijöiksi on merkitty kolmen miehen elektroyhtye Rudimental sekä koneartisti CLIPZ ja sit lauluosuudet Emelin toimesta. 

Aivovuoto on yks mun suosikkiyhtyeitäni. Uusia hittejä ei vaan ole pukannut, niin on pitänyt kuunnella jotan vanhoja. Tää on yksi parhaita, koska monissa Jodarokin sanoituksissa on niin paljon jotain inside-juttuja tai muuta outoa, josta ei tajua, niin tässä on kerrankin sanoitus, jossa on ajoittain rivi toisensa perään mahtavia koukkuja. Eikä tämä kuulemma tai mukamas ole edes mikään kannanotto ihmisten puhelinhulluuteen, mutta ihan sama, ei näitä voi ihan pelkkinä "huomioinakaan" pitää. "Kaiken sanomani hymiöllä hyvitin."

Ulla Kolla on naislaulaja, varmaan lauluntekijäkin, tässä soi akustinen kitara ja huilu sekä Ullan koskettavan perinteisen tai vanhanaikaisen kuuloinen laulusuoritus. En ees oo varma, mistä tämä "Kauneus joka puolella" kertoo, oon kai kuunnellut tätä aina vaan semmoisena mun korvaan sopivan kauniin kuuloisena lauluesityksenä. Niin no, kauneus on laulun nimessäkin, niin siinä kai sitä sitten, sanoissa ja äänissä, kauneutta.

Ren paukuttaa "Illest of Our Time" -biisissä hieman jo häiritsevien soundien takaa, ysärin ja Prodigyn perinnettäkin ehkä jatketaan musiikillisesti. Räppikin on vähän taustanmukaisen hyökkäävä. 

Paperi T:n biisi "Basilikanlehtiä" on myös komea osoitus siitä, miten Papru saa kuulostamaan sanomansa fiksulta. Ringa Manner henkäilee väleihin. 

Polku-duo ja Timo Pieni Huijaus pohtivat maapallon meininkiä, nykyaikaa, arvoja ja arvovalintoja. "Pyörivä pallo" on toimiva ja ajatuksia herättävä rap-kappale. Jos joku sanoo, että suomiräppi on aivotonta sontaa, niin ne ei vaan ole kuunnelleet oikeita kappaleita, fiksua räppiä on vaikka kuinka paljon.

OFF! -yhtyeen "Keep Your Mouth Shut" on jotain noisen, punkin ja garage rockin välimaastosta. Eli meteliä. Et varmaan ois arvannut.

Jarkko Martikaisen "Jäätiellä" on uudelta levyltä ja tais tulla sinkkuna jossain vaiheessa, koska olen kuunnellut sitä enemmän. Levyllä oli pari hyvää biisiä, mut aika vähän mä sitä olen kuunnellut. Kuhmo-talon keikan jälkeen keräsin kuunteluun paljonkin Jarkon tuotantoa ja onhan siellä mielettömän hienoja kappaleita, jotka aukesivat mulle tuolla reissulla ihan eri lailla. Myös pimeässä kotiin ajaessamme kuunneltiin shufflella Jarkon tuotantoa ja monta hyvää biisiä jäi mieleen. Tästä tuli mieleen vähän YUP:kin, jollain tavoin. Teemallisesti ollaan parisuhteen jäätiellä, jossa kompuroidaan. 

ABBAn "Chiquitita" nousi listalle, kun Niina teki mulle vastavuoroisesti mun hänelle tekemilleni kokoelmille ABBA-kokoelmia, koska hänellä on Ruotsin suuruus vähän paremmin hallussa. Tää hitti jäi korvamadoksi soimaan ja saatoinpa sitten kuunnellakin muutaman kerran enemmän kuin kokoelmia muuten. Kaunista harmoniaa ja nostatusta. Tykkään myös piano-outrosta. 

Rushin "Vital Signs" -liveveto on taas listalla, vähän toki tippunut, mutta edelleen toimii. Viime vuoden vuosilistauksessa siitä vähän enemmän melkein heti alussa.

Lista alkaa loppua. Ronnie James Dio on yksi kaikkien aikojen hevilaulajista ja Dion "Don´t Talk To Strangers" kasarilta oleva kasarihenkinen vähän jopa toksista miesenergiaa huokuva kappale hikisille teinipojille. Mut semmostapa se oli, kasikytluku. Enkä mä nyt usko, että Ronniekaan ihan mulkku oli. Ehkä tää on vaan introvertin itkuvirsi. Ja onhan tää kokonaisuutena vähän semmonen Ronnien omakuva: Taikauskoinen äijä varoo tekemästä asioita, jotka johtaa tuonelaan (kuten unelmoimasta naisista, koska ne vaan vetää sut maihin/alas).

Listan lopettaa, kuinkas muutenkaan, Cruachan! Irlannin folkkimetelin suuruuden kappale "An Bean Sidhe" on 12 vuoden takaiselta levyltä. Naislaulun siivittämänä edetään huilumelodian myötä ärisevämpään jytinään. Biisin nimi siis iirinkieltä ja tarkoittaa "bansheeta", joka on irlantilaisessa folkloressa (no vittu kansantarustossa, anteeksi englishmini) naishenki, joka varoittaa tai ennustaa perheenjäsenen kuolemasta esimerkiksi huutamalla ja valittamalla. Viimeisin elokuva, jonka katsoin oli The Banshees of Inisherin ja tajusin vasta nyt tämän kirjoitettuani, että elokuvassa oli myös tuollainen naishenki, vanha kaapuun pukeutunut muori, jota ihmiset karttoivat ja joka ennusti kuolemia. Elokuva oli läpikotaisin irlantilainen teemoiltaan, kieleltään (vaikka iiriä olikin vähän, mut aksentti paistoi läpi), maisemiltaan ja kieltämättä minua se irlantilaisuus siinä nimenomaan kiehtoi, vaikka elokuvan tarina olikin osin vähän ahdistavakin kokemus. 

Kiitos musiikki, muusikot, lyyrikot, soittajat, laulajat ja kaikki, jotka elävät ja hengittävät musiikkia. Minä nautin. 

PS. Soittolista.