Tyttäreni ylioppilasjuhlassa pitämäni puhe

"Rakas tyttäreni Vilmiina, arvon juhlavieraat,

Olen ollut Vilmiinan elämässä kodin ulkopuolinen isä. Nuorempana Vilmiina kävi meillä yleensä kerran viikossa ja viime aikoina on nähty, kun on saatu tyttären kanssa sovittua. Olen aina kokenut tapaamisemme tärkeiksi sekä Vilmiinalle, hänen sisaruksilleen että itselleni, ja rohkaistuin siitä näkökulmasta kirjoittamaan tämän pienen puheen.

 

Kun lapsi syntyy, on se jo pieni ihme itsessään. Se, että lapsi syntyy, vaikka vanhemmat eivät ole yhdessä ja elävät erillään, ei pitäisi olla lapselle syy, että hän ei saisi tuntea molempia vanhempiaan. Olenkin erittäin kiitollinen Maaritille, että olen saanut olla mukana Vilmiinan elämässä niin kuin se on yhteisesti sovittuna meille ollut mahdollista. Minusta on ihanaa, että Vilmiina on saanut kasvaessaan säännöllisesti olla osa elämäämme.

 

Vilmiina, isyytesi* on kasvattanut minua niin, että olen oppinut elämään hetkessä. Vanhemmuus oli ensimmäisinä elinvuosinasi intensiivistä. Lyhyessä ajassa tavatessamme piti koittaa muodostaa luottamus, turva ja suhde välillemme. Sisarussuhteet muodostuivat siinä rinnalla, yhdessä tekemällä. Tavatessamme on voinut olla viikon ainoa hetki, kun olen voinut osoittaa, että olet tärkeä ja rakas. Se on pakottanut minut olemaan avoin, kärsivällinen ja keskittymään hetkeen ja sinuun. Myönnän, että aikanaan, kun perhe-elämämme ja aikuisten väliset suhteet sekä omat ongelmat painoivat päälle, jouduin tsemppaamaan, että edes silloin kun sinä tulet Kopsalaan luoksemme, voisin olla rauhallinen ja lempeä isä. Ja kyllä me leikittiinkin. Miro, Kuru ja Aarnikin tiesivät, että kun on Vilmis-päivä, niin iskä lähtee kaikkeen mukaan. Panostin, koska se oli ainoa mahdollisuus, kun tapasin sinua ja halusin, että sisarussuhteistannekin tulee niin vahvat kuin tällä tavoin oli mahdollista. Itsekin olen veli ja tiedän, että elämän varrella tulee hetkiä, jolloin sisko on se ihminen, jolle voi kertoa synkimmät salaisuudet ja jakaa niin elämän ilot kuin surut.

 

Vuosien saatossa olen harvenneiden tapaamisten ja teidän lasten kasvaessa päätynyt siihen, että minun ei tarvitse enää tavatessamme yrittää olla yhtään enempää kuin muutenkaan, voin olla oma itseni ja se riittää. Nykyisin voimme viestitellä pitkästikin ja kun näemme, on aina yhtä helppoa olla yhdessä. Side on ja pysyy.

 

Tiedän omasta kokemuksesta, että vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan ei koskaan lakkaa, vaikka lapsena itse koin, että oman elämän antimet vanhemmiltani sain jo ensimmäisen parinkymmenen vuoden aikana, jonka jälkeen lähdin tutkimaan oman elämäni tietä.

 

Vilmiina, sinä olet juuri nyt tässä murroskohdassa elämässäsi. Olet hakenut opiskelemaan pois lapsuuden kodin paikkakunnalta ja aloittamassa oman, itsenäisen elämän. Haluan tässä vaiheessa taas antaa mitä suurimman kunnioituksen osoitukseni ja kiitokseni Maaritille sekä Maaritin vanhemmille Heikille ja Astalle, koska tiedän, että te olette antaneet Vilmiinalle sen suurimman ja tärkeimmän lahjan, mitä pieni ihminen voi saada - turvallisen lapsuuden.

 

Vilmiina, kun itsenäisen elämäsi tie nyt alkaa, pääset toteuttamaan itseäsi, etsimään elämäsi tarkoitusta ja tulevaisuutesi ammattia tai ammatteja. Uskon, että teet sen vahvana, elämään luottavaisena ihmisenä. Ehkä minäkin olen antanut sinulle pienen antini siihen, millaista elämää haluat itse elää. Olemme aina sinun perhettäsi, sinun puolellasi, kaikissa elämäsi käänteissä. Olet minulle - meille kaikille - todella rakas ja toivon elämäsi olevan täynnä ilon ja onnen hetkiä."

[* "isyytesi" aiheutti hieman hämmentynyttä naurua tapahtumassa johtuen omastakin reagoinnistani, koska tuo on vähän kaksoismerkityksellinen sana, riippuen siitä, kenelle se sanotaan :D mutta edelleenkään en keksi tuohon parempaa sanaa ja "sinun isänäsi oleminen" kuulostaa hankalalta...]

Jarkon kirjakatsaus höystettynä standupilla

Tammikuisessa kirjoituksessani pohdin Samuli Putron "Elämäni miehet" -kirjan innoittamana mieskuvaani ja samaa teemaa käsitteli tavallaan myös Samae Koskisen "Aina on itketty". Samaen omaelämäkerrallinen, suht kronologisesti etenevä muistelmateos oli tosi mielenkiintoinen. Samae on minua voin viisi vuotta nuorempi, joten ajankuva välittyi ja esimerkiksi yläasteen kiusaamishelvetistä löysin yhtymäkohtia, vaikka itse onnistuinkin sen ajan luovimaan varjoissa ja välttyä silloin varsinaiselta koulukiusaamiselta. Kirjan synkäksi teemaksi muodostui tavallaan se, että kiusaaminen voi jatkua myös aikuisena työelämässä, jossa lapsena traumatisoitunut ihminen voi kokea joutuvansa uudestaan samanlaiseen helvettiin, vaikka ei fyysistä väkivaltaa kohtaisikaan, mutta aivan yhtä musertavaa henkistä sellaista. Sekä Samulin että Samaen kirjoista paistoi kuitenkin läpi se, että ajan myötä traumoja oli pystytty käsittelemään ja kirjat olivat tavallaan puhdistautumista kaikesta tapahtuneesta.

Loppukeväästä, ensimmäisen lomajaksoni alettua, luin Neil Hardwickin "Poistetut kohtaukset", jossa myös muistellaan mennyttä uraa. Ja käsitellään miehisyyttä. Neilin trauman lähde ovat hänen elämänsä tärkeät naiset, psykoottinen äiti ja vaimo, joka pettää koko avioliiton ajan. Neilin ulkopuolisuus koskettaa, eikä se kuulosta ylimieliseltä, että hän kokee sitä myös älykkyytensä vuoksi, jonka takia hän pääsee/joutuu yksityiskouluun ja ulkopuolisuus alkaa siis jo lapsena. Se vahvistuu aikuiselämän aikana brittiläisenä Suomessa. Mielenterveys järkkyy pahasti ja vie moneksi vuodeksi vuoteen pohjalle, mutta tuttava antaa mahdollisuuden ja työ antaa tarkoituksen, jotta tuottelias ura teatterissa ja televisiossa voivat jatkua. Kirja on kuin testamentti urasta, jota on sekä varjostanut että ehkä myös ajanut aina vaan eteenpäin ulkopuolisuuden trauma.

Luin keväällä Mira Aurelia Eskelisen kirjan "Aavistus", joka on transnaisen tarina. Sekin kertoo siis miehisyydestä tai siitä luopumisesta, trans-prosessista ja seksuaalisuudesta. Kiinnostus kirjaan oli kova, koska oma lapseni on oman trans-prosessinsa kanssa alkutekijöissä ja samalla lailla vaihtumassa miespuolisesta naispuoliseksi, joka yhteiskunnan silmissä toki on monimutkaisempaa kuin omassa mielessä. Lähimmäisenäkin se on välillä vaikeata muistaa ja ainakin tietoisella tasolla myös ymmärtää, enkä tarkoita ymmärtämättömyydellä sitä, ettenkö hyväksyisi lapseni muutosta. Tässäkin tapauksessa ulkopuolisuuden tunne on vahva ja liittyy sukupuoli-identiteettiin, oman kehon vääränlaisuuteen sen osalta, mitä ihminen sisällään kokee. Miran kirjassa prosessi alkaa pukeutumiskokeiluista ja siirtyy vaihe vaiheelta syvemmälle, aina sukuelinleikkaukseen asti, koska kehodysforia ja seksuaalisuus ovat niin merkittäviä hänelle. Kirja keskittyy niin paljon seksuaalisiin kokemuksiin, että ehkä omalle lapselleni en sitä ihan ensimmäisenä suosittelisi, mutta silmiä avaava ja kiinnostava se on. Oman lapseni osalta prosessi on alkutekijöissään ja koska kommunikaatiokin asiasta hänen kanssaan on vaikeata, pitää vaan luottaa siihen, että hän tietää, mitä haluaa ja että pystyn olemaan tukena, kun prosessi etenee.

Pajtim Statovcin "Lehmä synnyttää yöllä" on tällä hetkellä kirjapinossa päällimmäisenä ja sen kiinnostavinta antia. Tyylillisesti pidän hirveästi ryöpsähdyksenomaisista teksteistä, joissa pilkuilla erotetaan pitkä dialogi tai tapahtumaketju, eikä välitetä perinteisistä lauserakenteista. Teksti herää sillä lailla eloon ja tilanteiden kiihkeys ja keskusteluiden sisältö kaadetaan lukijan silmille, eikä lukemista voi lopettaa ennenkuin kappale päättyy. Luin vasta nyt haastattelun kirjan tiimoilta ja tajusin, että vaikka siinä onkin Pajtimin omia kokemuksia, se ei ole autofiktiota, vaan romaani, joka käsittelee esimerkiksi miehisyyttä ja ulkopuolisuutta, kulttuurieroista johtuvia törmäyksiä, sodan varjoa ja siitä johtuvaa syvää köyhyyttä Kosovossa, sukupuoli-identiteettiä ja jopa eläinten oikeuksia ihmisten hyödykkeenä. Mielikuvitushahmojen kautta päähahmo, Pajtimin kaltainen herkkä homopoika saa pakokeinon kulttuurien törmätessä, esimerkiksi uskonnollisen ja muun syrjinnän sekä perinteisen mieskuvan ja väkivaltaisen kasvatuksen ristitulessa. Kirjassa liikutaan 1990-luvun ja nykyajan välillä pääasiassa Kosovossa. Isä ja isoisä ovat pelottavia, väkivaltaisia hahmoja ja osa kirjasta onkin osia kirjeestä kuolleelle isälle. Todella vaikuttava ja mielenkiintoinen kirja, joka saa miettimään esimerkiksi kasvatuksen, kulttuurierojen ja miehisyyden teemoja.

Maxilta kesäloman ratoksi katsottavaa etsiessäni törmäsin Jerrod Carmichaelin "spesiaaleihin", jotka ovat siis standuppia, mutta ei ihan perinteistä sellaista. Aloitin minulle tuntemattoman tyypin tuotannon kahlaamisen uusimmasta spesiaalista "Don't Be Gay" vuodelta 2025. Ensin vaikutti siltä, että sympaattinen Jerrod vain höpisee juttujaan, kunnes jutunjuuri alkoi imeä mukaansa. Selvisi, että kyseessä on sinänsä jo pitkän linjan näyttelijä-kirjoittaja-koomikko-elokuvantekijä, jonka "trauma-komedia" (termi, johon törmäsin vähän myöhemmin toisessa ohjelmassa) käsittelee ongelmallista äiti-suhdetta, isä-suhdetta, läheistä romanttista ihmissuhdetta, ystävyyssuhteita ja niin edelleen. Eli Jerrod höpisee elämästään, mutta tavalla, joka on vangitsevaa. Kuten spesiaalin otsikostakin voi päätellä, on yksi elämän isoimpia trauman aiheuttajia se, että hän on afro-amerikkalainen homomies. Uskovainen äiti ei tykkää ja isä on elänyt koko Jerrodin nuoruuden kaksoiselämää, jonka lisäksi Jerrodilla on vaikeuksia ylläpitää ystävyyssuhteita ja olla pettämättä rakastaan. Kaikki tämä kiedottuna standupin suorasukaisen puhumisen viitekehykseen kuulostaa erikoiselta, mutta toimii loistavasti. Toisena katsoin spesiaalin "Rothaniel" vuodelta 2022, jossa päästäänkin syvemmälle traumojen ääreen ja jossa Jerrod tulee julkisesti kaapista. Kyseinen spesiaali voitti samana vuonna myös Emmy-palkinnon kategoriassa "Outstanding Writing For A Variety Special". Eikä suotta, spesiaali naurattaa, koskettaa ja pysäyttää miettimään. Tuon jälkeen siirryin vielä realityn pariin. "Jerrod Carmichael: Reality Show" vuodelta 2024 kertaa Jerrodin elämän käänteitä kahden spesiaalin välillä. Huolimatta siitä, että kyseessä on reality-ohjelma, jossa todellisuus on tietysti totta vai siltä osin, mitä näemme - jos sittenkään - niin se tuntuu aidolta siltä osin, että todella vaikeita kipukohtia käsitellään yhä standupien hengessä suoraan ja peittelemättä, ilman paikalla istuvaa naureskelevaa yleisöä tosin. Kaikki standup-spesiaaleissakin esiin tulleet kipukohdat saavat oman käsittelynsä; hankala äiti-suhde, ongelmallinen isä-suhde, vaikeat ystävyyssuhteet kuin suhde rakastettuun ja seksiriippuvuus. Rohkeata, paljastavaa, koskettavaa. Tuntuu, että puhumalla avoimesti ja haastamalla läheisiään Jerrod lähes polttaa kaikki sillat tai ainakin käräyttää ne, koska ei tee kompromisseja vaan toimii omatuntonsa mukaisesti. Toisaalta, perhe on aina perhe ja ystäviäkin Jerrod pyrkii tukemaan niin pitkälle, kuin se on mahdollista. Todella mielenkiintoinen tuttavuus ja jos joskus olen epäillyt, että onkohan standup saavuttanut pisteen, josta ei ole suunta kuin alaspäin, niin Jerrodin esimerkki kertoo toista. Ihmiset haluavat kuulla oikeita asioita ja se, että vaikeillekin, jopa traumaattisille asioille annetaan lupa nauraa, on vapauttavaa.

Joutenolemisen sietämätön keveys

Olen varmasti vähintään kerran vuodessa, todennäköisesti kesäloman aikoihin, kirjoittanut "olemisen sietämättömästä keveydestä", joka käsitteenä on itselleni tullut tutuksi Milan Kunderan saman nimisestä romaanista sekä Philip Kaufmanin myöhemmin tekemästä romaanin filmatisoinnista. Menemättä sen pidemmälle romaanin filosofiaan, on käsite itselleni siis yksinkertaisesti sen tajuamista, kun joutuu kohtaamaan - yleensä loman koittaessa - oman olemassaolonsa merkityksettömyyden tai merkityksen, riippuen siitä, onnistuuko sen siinä hetkessä määrittelemään. Kun arki vaihtuu lomaksi ja struktuuri särkyy, alkavat aivot raksuttaa, muistojen ja nykyhetken ja tulevan mietteet puskevat päälle ja tuntuu, että jos ei tee jotain, on turhake, joka elää, kun ei muutakaan voi. 

Hetkittäin tietysti on helpompaa, esimerkiksi jos sattuu uppoutumaan hyvän kirjan tai elokuvan tai sarjan pariin, on jotain perheen tapahtumia tai varsinkin jos pääsee rakkaan syliin, mutta omissa oloissa hetken oltuaan alkaa levottomuus. Siihen auttaa yleensä vain alkoholi, mutta sekään ei tunnetusti auta yhtään enempää kuin kusi housuissa lämmittää pakkasella eli lopulta olo on vaan pahempi, koska krapulassa se oleminen vasta sietämätöntä onkin! 

Koitan täyttää lomapäiväni askareilla, vaikka olenkin sitä mieltä, että loman pitää olla työn ja arjen vastapaino, aika jolloin aivot tekevät omia temppujaan ja elämä on lähinnä nukkumista, syömistä ja jotain siinä välissä. Lomasta ei siis saisi repiä stressiä, mutta koska jo lapsuudesta saakka olen pelännyt loman loppumista ja sitä tunnetta, kun pitää palata arkeen, niin kai siitä pitäisi yrittää nauttia, paino sanalla "pitäisi", mikä lienee ongelman ydin, joutenolemisen sietämätön keveys. 

Ajatus jalostuu myös maailmantuskaksi: Miksi minulla on täällä kaikki vapaus ja aika ja turva tehdä mitä huvittaa, kun milloin missäkin, tällä hetkellä esimerkiksi Gazassa kuollaan nälkään ja tullaan hulluiksi ja katkeriksi ja menetetään hyvän elämän kaikki edellytykset kotia ja elinympäristöä myöten?Miksi Ukrainassa pelätään samaa kohtaloa ja taistellaan eloonjäämisestä tai miksi muillakin kriisialueilla - oli syy sitten sota, ahneus, köyhyys tai mikä tahansa - elämän hinta on niin naurettavan pieni ja ihmisten, muiden eläinten ja koko luonnon kestokyky on koetuksella? Sietämätöntä. 

Jotta sietäisin olojani, elämääni ja itseäni, pakenen helppoihin nautintoihin ja hetkelliseen unohdukseen; Kulutan aikaa, että voisin mennä taas nukkumaan ja siirtyä seuraavaan päivään. Parikymmentä euroa Unicefille kriisialueiden lapsia varten ei sanottavasti helpota oloani, mutta tuntuu, että en kykene muuhunkaan. Tämä ihmisten itsekkyys ja oman perseen tuijottaminen vievät perikatoon, ainakin niiden osalta, jotka eivät satu olemaan yhtä onnekkaita kuin minä. 

Ehkä maailmalla on vielä toivoa, ehkä ei. Ehkä tulevaisuudessa järki ja sydän ja viisaus voittavat, ehkä eivät. Ehkä millään ei ole mitään väliä tai sitten on. Ehkä kuitenkin jokainen rakentava ajatus, hyvä teko tai pahan tekemättä jättäminen johtavat johonkin, jotta elämä varsinkaan vaikeina hetkinä - ja ehkä myös niinä vähemmän vaikeina hiljentymisen hetkinä - ei olisi niin sietämätöntä.

Heat, 1995

Juttu sisältää juonipaljastuksia otsikon mukaisesta elokuvasta.

Jos kysytään suosikkielokuvaani, vastaan yleensä aina ensimmäisenä: Heat. Legendaarisen Miami Vice -sarjan (1984-1989) vastaava tuottaja Michael Mann siirtyi sarjan jälkeen elokuvien pariin. Ensin 1992 ilmestyi Viimeinen mohikaani, oman lapsuuteni yhden suosikkikirjani filmatisointi, jonka Michael Mann sekä tuotti, käsikirjoitti että ohjasi. Saman työn Michael teki myös vuoden 1995 Heatissa, joka siis täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Yksi Heatin "sivuosatähdistä", Val Kilmer, kuoli tänä keväänä 65-vuotiaana, RIP Val. Elokuvan toista pääosaa esittävä Robert DeNiro oli elokuvaa tehtäessä saman ikäinen kuin minä nyt, 51-vuotias. Yksi kaikkien aikojen suosikkinäyttelijöitäni eli toisen pääosan vetänyt Al Pacino oli leffan teon aikaan 55-vuotias. Vaikka rakastuin elokuvaan kaksikymppisenä, kuten vain Miami Vice -fanipoika pystyy, niin tuntuu siltä, että vasta nyt, saman ikäluokan edustajana kuin herrat filmissä, alan toden teolla päästä heidän roolihahmojensa ihon alle.

Heat on arvostettu mm. toimintakohtauksiensa, kuten pankkiryöstökohtauksen takia, mutta on elokuva paljon muutakin. Se hyödyntää jonkinlaista mafia-elokuvien kunniakuvastoa ja esittelee ihmiset rikkinäisinä, vetämässä omaa rooliaan ja koko ajan elämä on vähän niinkuin elettäisiin sitä kuuluista viimeistä päivää. Al Pacinon näyttelemisestä joko pitää tai ei pidä ja Heatissa Pacino esittää sisimmässään herkkää, mutta kaiken järjettömän paskan sisäänsä keräävää (ja sen takia kovettunutta, kyynistynyttä) poliisietsivää, joka selittää vaimolleen (kolmas vaimo, ja tämän kanssakin on vaikeuksia, koska työ menee aina kaiken edelle), miksi hänen on oltava sellainen kuin on: Se on hänen voimansa lähde, kaikki paha, jota vastaan taistella. 

DeNiron hahmo on huomattavasti kompleksisempi, vaikka hän näytteleekin ulospäin yksiulotteisempaa hahmoa, joka sanoittaa tapaamalleen naiselle, mitä hän on ja ei ole: "En ole yksinäinen, olen vain yksin." Jotain kuitenkin herää, kun hän törmää herkkään introverttiin ja alkaa haaveilla elämästä, jota näkee rikoskumppaneillaan, joilla on vaimoja ja lapsia. Ehkä DeNiron näyttelemä Neil uskaltaa viimeinkin ajatella, josko hänelläkin voisi olla ns. tavallinen elämä. 

Siinä vaiheessa Heatin teema tulee ja vie perikatoon; Oppi siitä, että kun tuntee virkavallan (aka heat) perässään, pitää Neilin hokeman mukaan voida 30 sekunnissa olla valmis jättämään kaikki taakseen. 

Heatin kohtauksissa sympatiseeraa sekä rikollisia, poliiseja, että molempien omaisia. Rikosten uhrit ovat sivullisia, vähän niinkuin Mannin kolmannen täyspitkän nimen mukaan: Collateral damage.

Päähahmojen välillä alkaa kiinnostava kissa-hiiri -leikki. Koplan tehdessä platina-ryöstöä, Neil menee ulos varjoon kuuntelemaan. Varjostajat ovat kadun toisella puolella kontissa. Kun yksi poliiseista istahtaa, hänen haulikkonsa kolahtaa kontin seinään. Neil jähmettyy pimeässä ja hänen kasvojaan kuvataan lämpökameralla. Pian hän poistuu rauhallisesti sisätiloihin ja keskeyttää ryöstön, joka on siihen mennessä vasta murtautuminen, joten LAPD keskeyttää kiinnioton, koska kopla halutaan kiinni jostain, mistä se pysyy lukkojen takana pitkään.

Koska Neil tietää nyt, että heitä seurataan, hän järjestää satama-alueella feikin suunnittelupalaverin. Kun Vincent ja hänen kollegansa tulevat kohta paikalle, he miettivät, millaista rikosta kopla mahtoi miettiä, mitä he tarkkailivat? Pian Vincent tajuaa: Meitä on kusetettu, he tarkkailevat parhaillaan meitä! Nämä ovat elokuvan hersyvintä antia. 

Ehkä Heatissakin syyllistytään ylilyönteihin. Kun Pacinon esittämä etsivä Vincent Hanna kyllästyy vaimonsa iltasuunnitelmiin, hän lähtee yötöinä seuraamaan helikopterilla ja autolla DeNiron esittämää Neil McCauleytä. Vincent pysäyttää Neilin ja ohjeistaa läheiseen tienvarsiravintolaan. Pian ukot istuvat kahvilla ja suht avoimesti keskustelevat siitä, mitä on olla rosvo ja poliisi. Ehkä Mann ei malttanut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen saada legendaaristen näyttelijöiden välille puhekohtauksen tai ehkä hän vain halusi elokuvan keskivaiheilla luoda päähahmojen välille jännitteen, joka purkautuu loppukohtauksessa.

Toisaalta, heti seuraavassa kohtauksessa Vincent saa kuulla, että koko Neilin jengi on päässyt eroon varjostajistaan, myös Neil, joka on ajanut kuppilasta lentokentälle, jossa helikopteri ei ole voinut jatkaa seuraamista. Eli ehkä kahvilakohtauksen tarkoituksena onkin näyttää, että Neil kokee tuossa vaiheessa, että hän on jo voittanut kissa-hiiri -leikin, josta seuraa tietysti lopulta odotettu perikato.

Heatissa on oman kokemukseni mukaan - ja se ei ole elokuvia paljon katselevan ihmisen tai niistä muutenkaan paljon mitään ymmärtävän vaan silloin tällöin nauttivan kokemus - monia upeita asioita, jotka tekevät siitä omissa kirjoissani klassikon:

- Kuvaus. Los Angeles herää eloon silmien edessä, elokuvallisuus syntyy kaupungin valoista, äänistä ja tunnelmista, joissa henkilöt käyvät omaa amok-juoksuaan.

- Äänet. Musiikki sopii Michael Mann -kaanoniin ja erityisesti Mobyn "New Dawn Fades" soi hienosti, aivan kuin Miami Vice -sarjan soundtrackilla Jan Hammer, ehkä vähemmän räiskyvästi ja enemmän melankolia edellä, mutta omaan tajuntaani syöpyen. Ja kun alkaa elokuvan ikoninen pankkiryöstökohtaus, kaikki keskittyy kaupunkisodan ääniin ja taustamusiikki hiljenee. Kaunista, vaikkakin väkivaltaista.

Moby - New Dawn Fades

https://youtu.be/RJUUUOgX8EI?si=M_nUTJ6GsJaTTwdW

Jan Hammer - Crockett's Theme

https://youtu.be/_UmOY6ek_Y4?si=7CXXaaiD7nDwP2LK

- Näyttelijät. Robert DeNiro, Al Pacino, Val Kilmer. Tarvitseeko enempää sanoa ja silti yhtään väkeksymättä muuta castia.

- Ohjaus & käsikirjoitus. Michael Mann, kiitos.

Putro, äijät, isä, pojat

Hankin tällä viikolla Samuli Putron kirjan "Elämäni miehet" ja heti ensi riveistä alkaen jäin koukkuun. Olen kuitenkin hidas lukija ja tykkään makustella, enkä uppoutua pelkästään lukemaan, muuten olisin varmaan lukenut jo kyseisen elämäkerraksi tituleeratun esikoisteoksen. Aihevalinta koskettaa minuakin; Olen miettinyt elämäni aikana lukuiset kerrat sitä, mitä on olla mies miesten joukossa, yhteiskunnassa, perheessä ja millainen mies minä olen. Joskus olen miettinyt sitäkin, miksen voisi olla muuta, mutta vanhemmiten olen hyväksynyt miehuuteni. Sen sijaan miehisyyteen liitettyjä asioita usein kavahdan. Kuten Putro kirjassaan, minuakin kammoksuttaa jätkät, äijät ja sankarit, itsetietoiset rehentelijät ja tilanteen haltuun ottajat, äänekkäät laumanjohtajat ja kovikset, miehisiä arvoja korostavat elukat. Toki yhtä lailla ahistaa kiihko-incelit ja muut hörhöt, joille miehisyys on joku "arvo" tai "elämäntapa". Vittu, ihmisiähän tässä kaikki ollaan ja sitten on muut eläimet. Minussakin on miehisiä piirteitä ja kun sanon, että kavahdan miehisiä asioita, niin kyllä, kavahdan myös itseäni. Manic Street Preachersin laulun sanoin mietin nuorempana: "And I wish I had been born a girl / Instead of what I am / Yes, I wish I had been born a girl / And not this mess of a man". Silti, tai siitä huolimatta, minäkin olen mies, haluan kuulua joukkoon - ainakin sen verran, että selviän elämästä - ja teen miehisiä asioita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin olla miehinen mies. 

Entäs sitten naisellinen mies? Minut on kasvatettu pojaksi ja olen kasvanut pojaksi ja mieheksi, ja tiedän, että olen käyttäytynyt kuin mies, koska niin minulta odotetaan. Se on helpompaa ja voin siten helpommin sujahtaa joukkoon. Osaan jopa mies-slangia ja voin sujuvasti keskustella asioista, jotka eivät kiinnosta minua pätkääkään. Tai no, en minä ehkä keskustele, mutta "osallistun". En tiedä juuri mitään autoista, rakentamisesta, metsästämisestä tai mistään "miesten töistä". Teen jotain, jos on pakko. Ylipäätään en halua tehdä mitään, mitä en itse valitse, mutta teen silti, koska "man´s gotta do what man´s gotta do". Nuorena oli pakko kuulua joukkoon ja säikähdin sitä, jos tein jotain, mitä olisi saatettu ajatella "naismaisena" tai "homona". Ehkä kasarin ja ysärin aika ei ollut vielä niin salliva, jos on vieläkään, että olisi edes puhuttu asiasta rakentavasti, mediassa tai muutenkaan. Armeijan jälkeen - sivarihomohan minusta tuli vasta sitten, kun uskalsin kieltäytyä kertaamasta - lähdettiin kaverin kanssa Kuopijoon ja muistan, kun baarissa liehittelin jotain naista, kunnes minulle kävi joku kuiskuttamassa korvaan, että "se on mies", joka aiheutti minussa pakokauhun ja ryntäsin baarista ulos - niin paha homouden pelko minuun oli vissiin istutettu (vaikka en tiedä, miten kyseinen henkilö identifioitui ja ei semmoisesta silloin edes puhuttu). Ammattikorkeakoulussa sain sitten ainakin joksikin aikaa homon maineen (tyttöystäväni sisko kävi kertomassa tupakkipaikalla), kun b-veljien kanssa kännissä hilluttiin keskustan parvekkeella alasti - ja vähän siinä varmaan myös homosteltiin - mutta se johtui lähinnä kännistä ja sekoilusta (sekä tietenkin veljellisestä rakkaudesta :D). En minä muuten sillä lailla, olenhan - kuten olen elämäni aikana useita kertoja toistellut - umpi-hetero. Tätä nykyä siis valkoinen keski-ikäinen heteromies, voi helevetin helevetti.

Mies menee ja tekee, eikä meinaa. Mies kiroilee ja karjuu, pistää hommat - ja alamaiset - järjestykseen. Mies kalastaa, metsästää, viljelee, tekee puuhommia ja ja leikkaa ruohon sekä pitää huolen remonteista ja auton huoltamisesta. Mies ei vingu eikä vikise vaan hoitaa hommat. Jaa, no vittu, teen mitä osaan ja jaksan ja kehtaan. Ja joskus teen, mitä "on pakko", vaikka vituttaa ankarasti. Minua kiinnostaa vain ruoanlaitto ja syöminen, mukava tekeminen ja ihmisten auttaminen. No, on kai minussakin jotain miehistä, kun pillu kiinnostaa aina (tai vanhemmiten pitää sanoa "useimmiten" - ja lisäyksenä vielä todettakoon: Minua kiinnostaa eniten se, että jos/kun ihana ja minulle rakas nainen haluaa minut sinne ja voin antaa hänelle senkin kautta nautintoa, niin sen jälkeen nautin kyllä siitä itsekin, suuresti). 

Poikani, tai siis pojaksi syntynyt, mutta nykyisin toisella lailla identifioituva jälkikasvuni edustaja, on opettanut minulle esimerkillään, että nykyaika on vapautumisen aikaa. Tosin ei se helppoa ole. Enkä minä sano, että minä nainen haluaisin itse ollakaan, mutta en myöskään halua leimautua minkään ahtaan miehen mallin mukaan. Toisaalta ajattelen aika ajoin, että vaikkapa parta on kätevä suoja olla olemassa, kun on pitkä tukka ja korvakorut, niin eivät pidä ainakaan pitkätukkahomona. Tai varmasti pitävätkin, mutta ihan sama, ei kiinnosta. 

Putron kirjan ensimmäinen luku käsitteli kirjailijaa, joka tuli ja vei häneltä naisen, noin niinkuin yksinkertaistettuna. Muistelin menneitä ja koin tarttumapintaa. Minäkin halusin - kuten Putro kertoo - olla aikanaan joviaali mies sekä naiselleni (jota en luonnollisestikaan omista, toim.huom.) että miehelle, joka tuli hänen elämäänsä ja iholle, koska ei minulla olisi ollut mitään keinoja sitä estääkään (enkä väitä, etteikö naisen halullakin olisi ollut merkitystä :D). Minäkin yritin Putron tavoin luovia naisen tukena ja miehen jonkinlaisena toverina, vaikka välillä - näin jälkikäteen ajatellen - sisälläni varsinkin aluksi kiehui sekava soppa erilaisia tunteita. Meillä tuo suhde johti sitten erinäisiin hankaluuksiin lähipiirin ihmisten kesken ja oli nykyisen elämäntapamme alku, kun taas Putrolla se sai vaan aikaan hallitsematonta vihaa, häpeää ja tuskaa, joka helpotti kunnolla vasta etäisyyden ja ajan kanssa. Toisessa luvussa aiheena on Putron isä, joka muistutti jollain tavoin todella paljon minua ja sitä, millainen isä olen kokenut lapsilleni olevan. Itse olen ollut aika ajoin paljon vittumaisempi, ärjyvämpi ja pelottavampi, mutta yhtymäkohtiakin koin, autoritaarisuuden ja lämmön sekoituksen. Samalla aloin miettiä omaa isääni ja totesin, että hei, minussahan on itse asiassa paljon myös hänen piirteitään (esimerkiksi empaattisuus ja herkkyys, mutta myös räjähtävä raivo, kun pinna kiristetään äärimmilleen, sekä jonkinlainen jääräpäisyys ja itsekseen selviämisen tahto, vaikka ei aina keinot riittäisikään). Geenit, kasvatus, perhe - niillä on paljon vaikutusta. On meissä erojakin, mutta ajattelen toiveikkaasti, että koska koin varsinkin isäni roolin ukkina todella lämpimästi, niin minullakin on toivoa (tulla sellaiseksi), jos vaan elän riittävän pitkään ja lapseni lisääntyvät. Toivon, että voin olla lempeä, luotettava ja turvallinen ukki. Isäni on aina ollut herkkä arvostelulle ja suuttuessaan saattaa olla jääräpäisenä "pitkävihainen", mutta itse haluaisin (huomaa konditionaali) olla siinä mielessä erilainen, että minua voivat halutessaan lapset, lapsenlapset ja lähipiiri arvostella, enkä jää vellomaan siihen, mitä minusta ajatellaan. Esikoiseni on onneksi kouluttanut minua jo sen varalta (koska koulutusta se vaatii :D) ja tuntuu hyvältä voida tunnustaa virheensä, heikkoutensa ja ne kohdat, joissa voi yrittää aina parantaa. Sitä puolta ihmisyydestä toivon myös isovanhemmuuden aikanaan minussa lisäävän. Toki olen myös miehen malli pikkuisille, mikä minua erityisesti kiehtoo. Ehkä minä voin olla ukki, joka onnistuu välittämään lapsenlapsille mallin siitä, että arvoasi ei mitata teoillasi vaan jokaisella on arvoa, jokaisella elävällä olennolla, omalla tavallaan, etkä ole hyvä tai huono sen takia, että teet tai et tee jotain, mitä sinulta odotetaan. Jos lapsenlapsistani joku tai jotkut ovat poikia tai sellaisiksi identifioituvia, saatan olla heille myös esikuva tai roolimalli, joten haluan vahvistaa sitä ajatusta, että jokainen on yksilö, ihminen, eikä se, että on tai ei ole poika, leimaa sinua vain tiettyyn toimintamalliin. 

Putron kirja odottaa minua sängyn vieressä. Minusta on hauskaa päästä edes pieneksi hetkeksi julkisen hahmon, erikoisen vivahteikkaan miehen sielunelämään, traumoihin ja neuroottisuuteen käsiksi. Tiedän, että Samuli tietää, että kun kertoo tiettyjä asioita tietyllä tavalla, niin ihmiset nauttivat, heitä naurattaa, he tuntevat jotain. Hän on kuin kaikkien itseään pienentävien heikkojen - let's say it: "miesten" - sanansaattaja. Menestys, kuuluisuus, nimi, miehenä ja viihdyttäjänä esiintyminen, ne ovat osa häntä, kuten myös pelko, häpeä ja ahdistus siitä, mitä on olla muun muassa keski-ikäinen valkoinen heteromies. 

PS. Tiedän, että jalkapallofanius on sinänsä sukupuoletonta, mutta aika vahvasti kuitenkin miesten juttu, varsinkin kun puhutaan miesten jalkapallosta. Varmaan on niitäkin "tosimiehiä", joiden mielestä naisten jalkapallo on vaan jotain kivaa harrastelua ja että futis on "miesten peli". Jostain syystä omakin mielenkiintoni on suuntautunut futiksessa miesten jalkapalloon (vaikka ei kai tuo ihme ole, kun en muista nuoruudessani nähneeni televisiossa naisten valioliigaa tai mitään muutakaan liigaa, eikä se tänä päivänäkään ole katsojamääriltään läheskään yhtä suosittua kuin miesten vastaavat), vaikka naisten futista maajoukkuetasolla seuraankin. Suosikkijoukkueeni on Tottenham Hotspur (miesten edustusjoukkue, koska Spursin naisten pelejä en ole kuin silmäillyt) ja tällä viikolla se voitti Eurooppa-liigan lohkovaiheen pelissä ruotsalaisen Elfsborgin. Koin matsin aikana iloa siitä, että maalit tekivät Spursin omat akatemiakasvatit, jotka ovat vielä nuoria miehiä - tai miehenalkuja. Ensin iski "jo" 20-vuotias Dane Scarlett, sitten pelin ratkaisi ja vastustajan nujersi miesten edustusjoukkueen debyytissään 17-vuotias Oyindamola Ajayi ja lopulta lisäajalla numeroita kaunisteli myös 17-vuotias Mikey Moore. Minun joukkueen omat kasvatit, nuoret poijat ratkaisivat ja koin, että nyt sukupolvi vaihtui. Huippu-urheilussa maskuliinisuus usein korostuu, mutta koen, että se toveruus ja ilo, onnistumisten hetkillä halailu ja toisten kehuminen sekä yhteen hiileen puhaltaminen antavat mahdolisuuden myös huippu-urheilussa nähdä pitkällä tähtäimellä erilaisiakin roolimalleja, jotka eivät välttämättä aina ole miehisiä miehiä, vaan myös herkkyys sallitaan ja uskallus olla omalla lailla oma itsensä on yhtä lailla hyväksyttyä kuin adoniksena pullistelu. 

Manifesti

Kliseisesti elämässä tarvitaan usko, toivo ja rakkaus. Joista suurin on rakkaus. Jälkimmäisestä lauseesta olen samaa mieltä. Mutta on aika käydä läpi elämänkatsomukseni.

Vapaus

No, minulle se ei ole tätä:

Ja samalla kuitenkin on. Eli mitä vittua se kenellekään kuuluu, miten elän elämääni, jos a) kunnioitan elämää eli muita ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä sekä b) en vahingoita ketään päättäessäni omista asioistani ja tavastani elää. Ensin pitää käydä läpi mielensäpahoittajien armeija: Haistakaa vittu! Se, että pahoitatte mielenne toisen ihmisen asioista ei ole syy siihen, että luopuisin vapaudestani. Näin ollen todettakoon, että:

- Olen ateisti. Minua ei kiinnosta, mihin muut uskovat, kunhan eivät tule tuputtamaan sitä uskoaan minulle. En tarvitse elämääni mitään jumalaa, jumalia tai muutakaan yliluonnollista kaikesta päättävää entiteettiä, koska elämä on sattumien summa.

- Olen kasvissyöjä. En syö tapettua eläintä. Liha on murhaa ja se on vaan kylmä fakta. Okei, söin gentsien tapaamisessa humalassa haukea, koska ajattelin, että se on vittumainen peto, joka vaanii muita kaislikossa, mutta sekin on osa minua - en ole täydellinen tai virheetön, enkä voi pelastaa muita eläviä ihmisten hirmuvallalta, mutta voin yrittää elää tämän periaatteeni mukaan, päivä kerrallaan.

- Olen pitkätukkainen mies. Olisin homokin tai bi-seksuaali tai mikä tahansa, jos se olisi minun identiteettini, mutta satun vaan olemaan keski-ikäinen valkoinen heteromies.

- Olen polyamorinen. Rakkaus on vapautta. 

- Olen sivari (toki armeijan käynyt, mutta sittemmin reservistä eronnut ja täydennyskoulutuksen käynyt). 

- Olen vihervassari ja täydellisen yksilöiden identiteettiin ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvän vapauden ja vapaamielisyyden edustaja, enkä tuomitse ketään ihmistä, joka ei vahingoita muita eläviä etsiessään omaa tietään ihmisyyden saralla.

- Pääosin karttelen ihmisjoukkoja, usein myös ihmisiä, koska mielestäni ihmiskunta on isossa mittakaavassa vain loinen, joka kyllä ottaa maapallosta irti kaiken mitä saa, mutta antaa sille harmittavan vähän. En siis ole ihmisfani. Ja huomatkaa, en missään vaiheessa väittänyt, että olisin itse YHTÄÄN sen parempi kuin kukaan muukaan. 

Minulle vapaus on ajattelun, tunteiden, rakkauden ja sen tekojen, sekä elämisen vapautta omissa, mutta yhteiskunnan, humanismin ja elämän arvostuksen - sekä toisten vapauden kunnioittamisen - rajoissa eli vapauteni ei ole keneltäkään muulta pois.

Rauha

Olen pasifisti. Vanhemmiten minusta on kuitenkin tullut myös puolustautumisen kannattaja. Si vis pacem, para bellum. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Erona perinteisiin pasifisteihin, jotka vastustavat sotaa sen kaikissa muodoissa, en vastusta sotaa puolustautumisen vuoksi. Tyranniaa vastaan on sodittava ja siksi esimerkiksi Ukrainan taistelu Venäjän jo kymmenen vuotta jatkunutta hyökkäyssotaa vastaan (laskin tähän siis myös proxy-sodankäynnin Ukrainan itäosissa sekä Krimin miehityksen jälkeisellä kansanäänestyksellä liittämisen eli sota alkoi vuonna 2014 jo ennen varsinaista laajempaa hyökkäystä 2022) on täysin hyväksyttävää. Mitä muuta mahdollisuutta ukrainalaisilla edes olisi; Pyllistää Venäjälle, joka tekee, mitä tahtoo? Vaikka en ole kovin isänmaallinen, niin kyllä vanha iskulause silti sopii omaankin ajattelutapaani: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia".

Rakkaus

Minulle rakkaus on vapautta. Rakkauteeni ei kuulu sairaalloinen mustasukkaisuus, omistamisenhalu, rakkauden kohteen hallitseminen tai mikään siihen kuuluva vallankäyttö. Rakkaus vain on, eikä rakkaus tottele ketään tai mitään. Se on parasta ja joskus pahinta, jos rakkauden kohde ei siihen vastaa, mutta se on vain hyväksyttävä. Olen aina tykännyt suuren edesmenneen ajattelijan Christopher Hitchensin toteamuksesta: "Being a writer is what I am, rather than what I do". Samaan viitaten voisin todeta, että rakkaus on jotain, mikä on minussa, ennemmin kuin jotain mitä teen. Ja se ei ole vihamielistä, hallitsevaa, riippuvaista rakkautta. Rakkaudessa parasta on sen antaminen ja jos se johtaa siihen, että saat vastarakkautta, on siitä seurauksena elämän ihanimpia onnen hetkiä. Niistä olen saanut nauttia ja niitä odotan elämältä jatkossakin.

Tarkoitus (jaettu, tehtävä)

Elämäntarkoitukseksi olen monesti ja kysyttäessä todennut rakkauden. Se on aivan hyvä vastaus. Silti ihmisen elämässä on sisäänrakennettu tarve rakentaa jotain elämänsisältöä, jossa tuntee olevansa hyödyllinen ja tärkeä, merkityksellinen. Yhteiskunta lisää listaan ominaisuuksia kuten tuottava, mutta ytimessä tässä on se, että ihminen itse kokee itsensä tärkeäksi. Minulle palkkatyö on muodostunut sellaiseksi, jossa nautin ihmisten auttamisesta ja koen työni merkitykselliseksi niin yhteiskunnallisesti kuin itseni kannalta. Saan vakaan tulon, jolla voin elättää itseni ja perheeni, mutta työ ei ole vain palkkapäivän odotusta, enkä tee sitä vain rahan takia. Nuorempana kyseenalaistin koko systeemin ja ensimmäiset palkkatyöni eivät vahvistaneet ajatusta siitä, että työllä olisi mitään merkitystä - paitsi se elämisessä vaadittava tulo. En kuitenkaan nauttinut työstäni tai saanut siitä mitään sisältöä elämään - sen sijaan se vei minulta muulta elämiseltä aikaa. Myönnän, että nykyisessä työssänikin, jota olen tehnyt pitkään, yli 20 vuotta, on ollut ajanjaksoja, jolloin on tuntunut haastavalta yhdistää työ ja vapaa-aika, lähinnä perhe-elämä. Kun lapset olivat pieniä, tuntui, että työ haittasi usein elämää enemmän kuin tuki sitä. Nykyisin, kun lapsetkin ovat isompia, olen kuitenkin sitä mieltä, että arki on parasta ja työ on iso osa sitä, mikä vie minua elämässä eteenpäin. Työn pitäisi joustaa ihmisten elämässä silloin, kun heitä tarvitaan pikkulapsiaikana enemmän kotona, mutta ikävä kyllä niin ei ole. Olemme työn orjia ja työmuurahaisia, mutta silti toivoisin, että työ voisi olla muillekin samanlainen elämän selkäranka, kuin se minulle on ollut. Työ ei ole kaikki, mutta työ on tärkeä osa elämää.

Merkitys (henkilökohtainen, minä vs. muut)

Mikä merkitys elämällä ja elämisellä sitten ylipäätään on? Miten voisin itsemurhaa hautovalle - joka joskus on ollut myös läheiseni - todeta, että mietipä vielä kerran, elämälläsi on merkitystä. Onko? Sillä voi olla merkitystä läheisillesi, jos he ovat sinusta taloudellisesti riippuvaisia ja toisaalta ihminen tarvitsee toista ihmistä, pieni lapsi varsinkin tarvitsee turvallista aikuista lähelleen ja useimmilla on ihmisiä, joita kutsua ystävikseen. Silti merkitys ei voi lähteä siitä, mitä merkitset muille, vaan merkitys pitää löytää sisältä, itsestäsi. Jukka Poika toteaa minulle merkityksellisessä kappaleessa, että "sisälläsi valo vaikket sitä tunnekaan", joka liittyy siihen, kun pimeys tuntuu valtaavan elämäsi ja kaikki menee päin persettä. Minulla se ei koskaan ole mennyt niin päin persettä, että olisin todennut, että valo ei riitä taistelemaan pimeyden kanssa. Tiedän, että kaikilla se ei onnistu, mutta useimmilla se riittää. Useimmilla elämässä ei voi tulla vastaan mitään niin pahaa, etteikö siitä selviäisi. Elämiselle on merkitys ja se on elämä itse, kaikkine kauniine, ja kauheine, asioineen. Se, miten jokainen elämänsä kokee ja sen merkityksellisyyden löytää, on jokaisen oma asia.

Vuoden kuuntelut Spotifyn kautta

Kuuntelen musiikkia lähinnä Spotifyn kautta, joten lienee hyvä tehdä vuosikatsaus sen pohjalta. Autossa, jota en omista, mutta nykyisin hallinnoin, olen kuunnellut vanhoja CD:eitä, joista eniten Interpolia ja Dai Kahtia, hyviä ovat perkele. Niinalla olen kuunnellut hänen Spotify-tykkäyksiään, mikä on usein kivaa vaihtelua, joskin olen ujuttanut sinne väleihin listoja tekemällä omiakin suosikkejani. Ja on niitä yhteisiäkin, toki. Lauran Spotify-listoja tulee silloin tällöin kuultua myös, välillä sieltä täältä jotain mielenkiintoista uutta itsellekin bongaten. Suurimman osan uudesta musasta löydän kuitenkin itse Spotifystä tai sitten tv-sarjoista ja Youtubesta.

Spotify julkaisee marras-joulukuussa wrappedin, johon Wikipedian mukaan tulevat kuuntelut 1.1. - 31.10. joten se ei itse asiassa ole koko vuoden katsaus ja sehän julkaistaankin siis kesken vuoden. Sinänsä harmi, koska olisi hauska kuulla ihan koko vuoden kattaus. Lisäksi kiinnostaisi myös pidempi listaus sekä se, montako kuuntelua mikäkin sija on vaatinut. Mutta ei kai niillä niin väliä - vain musiikilla on.

Wrappedin mukaan kuuntelin vuoden aikana n. 28500 minuuttia, 3887 eri kappaletta ja listan ykkösbiisiä 20 kertaa. 

Vuoden 2024 suosikkiartistini Spotify-kuunteluiden perusteella olivat   

Vuoden TOP100 avattuna biisi kerrallaan:

En ole Anssi Kela -fani. Se tuntui tärkeältä todeta aluksi, koska niin voisi ajatella, jos mun vuosikattauksen ykkösbiisi on häneltä. Ja "Kevät tulee" on, koska se on kevätbiisi ja viime maaliskuussa se pääsi "Nämä yöt ja virtuaalinen levyhylly" -kokoelmani avausbiisiksi. Samalla kokoelmalla, jossa on 16 biisiä, on muuten myös toinen Anssin biisi, "Levyhylly pelastaa". Molemmat ovat Anssin 10 vuotta sitten julkaistulta omaa nimeä kantavalta albumilta, jossa on pari muutakin tosi hyvää biisiä. Jarkon koottuja -listalla (mun "yleislista" Spotifyssä) on muuten viisi Anssin biisiä, joista neljä tuolta levyltä. Se viides on mulle silti ehkä tärkein, nimittäin uusi mustiin pukeutuvan anthem "Musta tuntuu multa" (siinä missä Niskalaukauksen "Surupuku" piti vanhan anthemin sijaa ja Susanne Vegan "I Never Wear White" antoi tulitukea). Mut Anssi on ristiriitainen hahmo ja artisti. Sinänsä olen mielenkiinnolla seurannut hänen julkista kuvaansa ja uraa, kuunnellut ja nähnyt erilaisia haastatteluita, mutta sellaista fanitus-aspektia ei ole koskaan syntynyt. Parhaat Anssin biisit ovat kovaa kolahtavia, lyriikoiltaan ihanan tarinallisia ja kasaripop-rockin jytkeen ja melodioiden myötä itselleni kasarin lapsena jopa nostalgisia, mutta ikävä kyllä osa varsinkin alkuajan biiseistä soivat mun korvissa raivostuttavina (vaikka niissäkin tarinallisuus on tietty läsnä, mutta jos joku "Mikan faijan BMW" tai "Nummela" alkaa soimaan, niin ne menevät siellä Yö-yhtyeen sfääreissä eli ikävää suomipop-sontaa). Anssin eka bändi oli täyttä gospelia ja hän oli omien sanojensa mukaankin täysin mustavalkoinen ajattelumallissaan kristittynä, mutta musiikin myötä hän löysi ennen pitkää oman tiensä. Ulkopuolinen katselija, mustiin pukeutuva pitkätukka, kasvissyöjä ja absolutisti, agnostikko tai jopa ateisti. Sitä se musiikkiin uppoaminen teettää :D Anssi on myös tunnustautunut Rush-faniksi kuten minäkin ja Neilin kuoltua hän piti ainakin yhdellä keikalla muistohetken Neilille rummuttaen samalla YYZ:n polviinsa. Tämän vuoden ykköshittini oli kuin olikin sitten Anssia ja "Kevät tulee" on kasarihenkistä poppia parhaimmillaan, alusta alkaen. Biisissä on haikeata fiilistä helisevine kitaroineen ja tarinankertoja-minä on levoton kevään tullessa, aivan kuin talviunilta heräävä peto, jonka pitää päästä maailmaan heilumaan ja tekemään typeryyksiä. 

Hyvät poijat eli good boys löytyi Levyraadin uuden tulemisen myötä helmikuussa. "Niinku saakeli" ei päässyt mun top100-listalle, mutta pääsi ihon alle sen verran, että bändiä on tullut luukutettua ja listallakin on näitä muutama, aivan kärkikahinoissakin kaksi. Huumoriräppiähän tämä "Pössis" on eli just sitä, mistä suomiräppi lähti liikkeelle Raptorin voimin. Eli kuulematta paskaa. Mutta kuultuna ihan helevetin hauskaa. Bändin eri jäsenet vetävät jokainen omalla tyylillään hauskoja riimejä, jäbillä on hyvä flow ja tärkein eli fiilis välittyy, kun hyvät poijat on lähteneet radalle, joten bileillan kuvaamistahan tää on, mut silti pannaan rap-musan kliseitä menestyvistä rap-artisteista palasiksi, kun kertsissä todetaan, että "mulla on tsygä autotallis ja oma viini kassis, kun klubi liian kallis" :D

Listan kolmanneksi kohosi loppuvuoden (tai lokakuun loppuun mennessä) kuunteluilla legendaarinen folklaulaja Joan Baez. Katsoin Areenasta tosi mielenkiintoisen dokkarin "Joan Baez: I Am A Noise", jossa Joan käy läpi elämäänsä ja 60 vuotta kestänyttä uraansa jäähyväiskiertuellaan. Elokuvassa käydään läpi Joanin sodanvastainen aktivismi 60-luvun Amerikassa ja perhe-elämän aiheuttamat syvät, piilosta tunkevat traumat, jotka vaikuttivat häneen ja siskoon voimakkaasti. Bob Dylanin esiinnousu limittyy Joanin uraan, koska hän tuo "Bobbieta" keikoilleen ja heillä on merkityksellinen suhde, joka kuitenkin menee ruvelle Bobin saavuttaessa itse menestyksen, jolloin Joan jää seinäruusuksi. Tähän liittyy listan kolmas biisi "Diamonds and Rust", jonka Joan teki Bob Dylanista vuonna 1975 ja joka jäi heti dokkarissa kuultuani soimaan päähän niin, että seuraavat viikot tuli kuunneltua sitä aika usein, välillä repeatilla. Kävinpä laulamassa sitä karaokessakin, kun baariin eksyin lankomiehen käytyä kylässä. Tyhjä uusi karaokebaari (tai baarin puolikas) keskustassa, asiakkaita vain kahdessa pöydässä ja mun kaverina sinne tullut Karon veli nukkui jo pöydässä, kun pääsin vetämään "Diamonds and Rust", oli kivvaa. Biisi etenee kitaravetoisesti haikeissa tunnelmissa koskettimien kompatessa ja Joanin maagisen äänen viedessä tarinaa eteenpäin vastustamattomasti lainista toiseen. C-osassa hetken hengähdys (jostain syystä en koskaan oikein "huomaa" sitä, vaikka se tulee, tietysti, mut muut säkeistöt soi päässä ja osaan ne ulkoa, paitsi C-osaa), mut muuten biisi kulkee alusta loppuun muistojen eli "timanttien ja ruosteen" voimin. Aivan huippu biisi, niin monin tavoin. Panin tämän myös kokoelmalle "Parhaat biisit ikinä", koska en ole saanut tätä mielestäni, enkä varmaan koskaan saakaan. Sinänsä biisi on "vain" muistelua menneistä, jotka tulevat mieleen, kun Bob soittaa jostain keskilännestä. Biisin viimeinen säkeistö koskettaa koviten ja biisi loppuu viimeisen toteamuksen jälkeen Joanin klassikkovibraan ja teeman toistoon: 

"Now you're telling me

You're not nostalgic

Then give me another word for it

You who are so good with words

And at keeping things vague

'Cause I need some of that vagueness now

It's all come back too clearly

Yes, I loved you dearly

And if you're offering me diamonds and rust

I've already paid"

Hyvät poijat jatkaa jysäyttämällä heti "Pardon"-biisin alkuun semmoisen biitin, että oksat pois. Vuoden parhaan kuuloinen biitti, siis. Biisissä bändin poijat on menossa keikalle, joten tämähän on myös tarinankerrontaa, kaiken humoristisen meiningin keskellä.

Levyraati palasi siis telkkariin ja sieltä tuli bongattua yhtä sun toista musiikkia. Enpä usko, että top5:na olisi meksikolainen modernia kansanmusiikkia ja räppiä ja mitä kaikkea lie esittävätkään - yhdistelevä "Rompe la Dompe", josta vastaavat Peso Pluma, Junior H ja Oscar Maydon. Torvet soivat hienosti ja korvamato on niin tarttuva, että ei paremmasta/pahemmasta väliä. Vissiin tässä ollaan biletunnelmissa ja hauskat sanaleikit kuuluvat tähän, vaikka ei aina kaikista sanoista mitään tajuakaan, pocos locos ja cingo cigarillo ja discoteqa, minkä lisäksi biisin nimi ilmeisesti viittaa kuuluisan skumppapullon aukaisuun.

"Meitä on niin moneksi" on Kirkkonummi-skenestä kumpuavaa suomiräppiä, jossa Ellen ja MC Rambo höystettynä Antti Karseen lauluosuuksilla vetävät asiaa monimuotoisuudesta, jota täällä ihanassa suomenmaassa on kaiken rasismin lisäksi. Kaunista ja kantaaottavaa.

"Subdivisions" on Rushin kovin biisi ja tämä live-versio Englannin Birminghamista vuodelta 1988 kaiketi se, mikä teki minusta Rush-fanin. Tästä tapahtumasta joudutte lukemaan vanhemmista jutuista tässä blogissa, mutta todettakoon vielä, että ei ihminen valitse suosikkibiisejään, ne valitsevat sinut; "Growing up it all seems so one-sided / Opinions all provided / The future pre-decided". Rush oli myös vaihteeksi koko vuoden kuunnelluin artisti. 

Josén Pimeä Puoli on viime vuosien parhaita löytöjä, aivan ihana yhtye. "Sanan helinää" on heidän debyyttialbuminsa "Ihanasti kyyninen" päätösraita, jossa on surumielistä haikeutta lähtien ensitahdeista, kun pianon säestämä José vuodattaa synkeästi. Suomalaiskansallinen iskelmävivahde (vanhan aikainen sellainen) on biisin taustoissa ja synkeys poistuu vain hetkeksi, kun siirrytään kuulaaseen väliosaan, jossa José laulaa, kuinka "Sua tarviiiiiitsen, siis jää / Hiljaa olemaan / Hengittämään aivan syvään". Biisi loppuu ja seuraa tauko, jonka jälkeen vielä lopetellaan albumi hieman riehakkaammissa jazzahtavan rytmisissä tunnelmissa. Josén Pimeä Puoli oli viidenneksi kuunnelluin yhtye tämän vuoden wrappedissa.

Saimaa on tehnyt jo seitsemän albumia ja sieltä täältä on tarttunut itsellekin mukaan helmiä. Kutoslevyn tunnelma kolahti kovaa ja biiseissä oli sekä Ultra Brata että muuta melodista suomi-meininkiä jostain 70-lukulaisista tunnelmista. "Pitkii päivät" -biisi on kaunis kertomus ajan kulusta ja vanhemmuudesta.

Uutta musaa löydän yleensä Spotifyn uutuuskattauksista, kavereiden suosituksista ja sit ohjelmista, joissa saattaa soida joku biisi, jota vaan pitää heti lähteä googlettamaan, että mikä toi oli. Niin löysin Jacob Banksinkin ja päädyin kattomaan herran liveä jossain Pariisin festareilla. "Unknown (To You)" on tyylipuhdas balladi, kaunista laulua ja tunnelmointia. Mies avautuu siitä, kuinka tuli töppäiltyä ja toivoo sydäntäsärkevästi toista osapuolta sanomaan, että et(hän) tarvitse minua, kerro että olen tyhmä, kerro että olen kiduttanut sinua ja pitänyt sinua huonosti, kerro että et enää tunne minua. 

Life After Lifen löysin Gents-Vellun mainittua bändilöydöstään joltain muinaiselta Prahan reissulta. Paljastui, että kyseessä oli tsekkiläisen laulajahemmon bändi San Franciscosta, joka teki ainoastaan yhden levyn, jolta tämäkin biisi on. Muutenkin hyvää "mustalaispunkkia" sisältävän levyn "I Died One Monday" jäi soimaan päähän. Joka viikonpäivä kuollaan, kunnes noustaan ylös ja mennään taas.

Skandaalin biisejä on ollut viime vuosinakin top-listoilla ja veteraani-räppärin uusi tuleminen kyllä vakuuttaa. Aivan uskomatonta tarinankerrontaa ja koskettavia sanoituksia. Tämä kertonee parisuhteen haasteista, vaikka osia tästä voi tulkita yleensä ystävyyden tai myös vanhemmuuden kokemuksena, kun toisesta haluaa huolehtia ja kun aidosti rakastaa, niin myös pois pitää päästää, jos toinen niin haluaa.

Daniel Avery on yksi uudempia löytöjäni DJ-maailmasta. Mies on muuten tehnyt kirjankin, nimeltään "Techno is Boring". En ole lukenut, mutta Daniel ei ole tylsää, vaikka hänen musansa perustuu house-perinteiden mukaan toistoon ja jytkeeseen. "Wonderland"-biisin suola ja sokeri ovat noin kahden ja puolen minuutin kohdalla alkavat miesoletetun ähkäisyt - todella hauska ääniefekti!

Saimaan "Kivi jota vierittää I" jatkaa seitkytluvun suomi-iskelmällisyyden tulkintaa tarinoiden puuha-petestä, jonka elämä on suorittamista, jotta ei ehtisi pysähtyä ja kohdata pimeyttä. Vaikka tässä ehkä kerrotaankin enemmän perinteisestä mies-oliosta tässä synkässä ja pimeässä maassa, niin kyllä mäkin tähän samaistun, todellakin. Arki ja työ ovat elinehto, koska muuten olisi liikaa aika ajatella elämän sietämätöntä keveyttä.

Arpan keikka Kajaani Festeillä oli kesän paras. Vuoden paraskin kyllä, vaikka Yonan keikka Oulussa rakkaan Niinan vieressä fiilistellen pääsi samoille fiilisasteille. Siinä missä Yona herkisti, niin Arppa syleili koko ruumista ja hymy kohosi korviin. Ihanaa, mahtavaa musisointia ja fiilistä. Tämä biisi tuo mulle mieleen sen keikan ja on muutenkin ihan vitun hyvä. Just sopiva tämmöselle kermaperseiselle suomalaiselle, jolla ei ole elämässä mitään hätää, mutta jos joku kriisi tulee, niin kantsis vaan miettiä, miten paljon etuoikeuksia meillä täällä on verrattuna moniin muihin tämän pallon asukkaisiin. Lisämaininta upeasta kitaroinnista, koska Arppa ei ole vain mies, se on myös hieno bändi.

Rushin "Middletown Dreams" on jatko-osa Subdibvisionsille eli kertomus siitä, mitä tapahtuu sitten, kun se poika pääsee sieltä lähiöstä elämään omaa elämäänsä johonkin toiseen lähiöön. Klassikko tämäkin.

Ruger Hauerin "Täällä" oli Gents-mökkeilylöytöjä. Aivan sikahyvät samplet ja fiilis. Paperi T, Pyhimys ja Tommishock vetävät myös tyylillä ja taidolla suomalaisen nuoren miehen angstista kaduilla. Silti noi biisin taustat on vaan parhautta. Googletinkin jostain, että mistä ne on samplattu, mut en jaksa nyt enää ettiä. Hyvä yhtye kyllä olivat he, silloin aikoinaan.

Dragsvikin post-punk kuulostaa siltä, että se olisi väsätty vuosien 1982-1984 välisenä aikana jossain stadilaisessa kellarissa, mutta onkin tehty neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Kova otsikko "Jäbät vittuun" kertoo (suomalaisen) miehen toksisesta kulttuurista, jossa opetetaan vihaamaan ja jossa asiat on pilalla niin kauan kuin "jokainen mukava mies on potentiaalinen raiskaaja". Vihaisessa biisissä on kuitenkin myös toivoa, että muutos on tulossa. Vaikka hidasta se on, kun katsoo nykymeininkiä ja uutisointia väkivallasta, jota naisia(kin) kohtaan yhä tapahtuu.

Bill Withersin "Ain´t No Sunshine" on läheisriippuvaisen kaunis vuodatus ja hieno musiikillinen elämys, jossa naisen mentyä mies jää märehtimään pimeään. Kuulostaa suomalaisen(kin) miehen elämältä.

Röge oli yks näitä Levyraadin löytöjä ja hänen sisääntulo-antheminsa "Rögsätown" on hauskaa suomiräppiä. Eli huumoria, jota ei ole koskaan liikaa.

"Valon valtameri" on kuunneltava aina, kun alkaa liikaa maistua kalja. Jukka Pojan valo-anthemi nosti mut pois pimeydestä, kun siihen aikanaan vajosin ja aina silloin tällöin sitä on hyvä kuunnella, jotta muistaa, minne ei ainakaan saa enää kadota...

Katseltiin tuossa rakkaan Niinani kanssa Suomen presidentinlinnan liveä eli linnan juhlia. Kättelyn suurin yllätys oli Gents-Jarkko-juniorin sisääntulo, oli mennyt minulta ihan ohi moinen kutsu, toki Roosan ansiosta, mutta kuitenkin. No sitten nämä linnan "mullistavat uudistukset": Valot himmeämmäksi ja Juha Tapio lavalle! Kuinka vallankumouksellista, suorastaan. Vaikka eihän nyt perinteitä saa särkeäkään tietty. Mutta jos minulta kysyttäisiin, että vipattaako tanssijalka, niin sylkäisisin olkani yli, jos Juha Tapiota pitäisi tanssahdella. Sen sijaan pankaa soimaan Tiëston "Traffic" Maddixin remixinä, niin johan vittu alkaa Leinosen pojan jalka tampata ja ukko hyppiä villisti ylös-alas. Vieläkin vähän harmittaa, etten saanut aikaiseksi puolen vuosikymmenen ajan haaveilemastani DJ-keikasta 50v-synttäreideni kunniaksi (jossa olisin siis lähinnä jorannut, kun enhän mä mikään DJ ole :D), mutta ehkä sitten 60v - tai ehkä lohduttaudun sillä, että haaveiden tarkoitus ei ole aina toteutuakaan ja on vaan kiva miettiä kaikenlaista hyvää musaa kuunnellen.

Metsatöllin virolainen metsäläishevi nousi jostain taas ehkä vuosien tauon jälkeen listalle, tiedä sitten mistä, mutta nousipa kuitenkin. Vuoden huilusoolo tai mikä lie väliosa. En tiiä yhtään mistä "Ebavere" kertoo, mutta sen niminen kylä ja luonnonsuojelualue sijaitsee koillis-virossa, joten varmaan mehtäläiset on käyneet siellä seikkailemassa.

"Wanhat" on ehkä vuoden mielenkiintoisinta uutta suomiräppiä, jossa M.A vetää omalla, useamman biisin kuunneltuani hyvin tunnistettavalla tyylillään, hieman androgyynimäisen toteavalla nasaaliäänellä - naisoletettu kai hän on, mutta menis ihan hyvin nuoresta pojastakin. Taustakaan ei ole mikään perinteinen räppi-bängeri ja Orvokin laulamat väliosat vievät paremminkin johonkin perinteiseen wanhan ajan suomi-iskelmään kuin räppiin. Erikoista, jollain jännällä tavalla hypnotisoivaa matskua. 

Anciients palasi pitkän tauon jälkeen eli nuo kanadan ärjyvät progehevarit. "Cloak Of The Vast and Black" yhdistelee kaikkia Anciientsin parhaita ominaisuuksia eli kitaravetoista meteliä heleään lauluun, murinaväliosat, jotka vakuuttavat ja saavat veren kiehumaan hyvällä tavalla. Progehtavan poikkoileva musiikkimatto raskaan hevin sanansaattajana toimii yhä, hyvä Kanada.

Klassikkoja väliin eli englantilaisen 60-luvun lopulla aloittaneen YESin "Long Distance Runaround". Soitannollisesti ja melodisesti yksi Rushin esikuvista, enkä ihmettele miksi. Yksi tuon ajan proge-suosikeistani. Biisi alkaa tunnistettavalla kitaranpimputuksella ja siihen kun jyrähtää päälle basso, niin ai jai, ku on makosaa meininkiä. Eikä Jon Andersonin alkaessa laulaa kuulaan kirkkaalla, mutta karheutta sisältävällä äänellään, meininki ainakaan huonone. 

Eput on musiikillisen kolmijalkani Suomi-edustaja, siinä missä Iron Maiden edustaa Englantia ja Rush Kanadaa - tai ehkä bändit ovat jotain muutakin kuin jäsentensä synnyinmaa, mutta Eput nyt ovat kaikille enemmän tai vähemmän tuttu yhtye, joten ei kai se muunkaanlaista esittelyä kaipaa. Tämä on Eppujen paras biisi tai ainakin yksi parhaimmista. En ole koskaan laulanut "Tähdenlennon tiellä" karaokessa, kun ei ole niissä karaokeissa ollut, missä minä olen käynyt. Ehkä se on vaan hyvä. Tämä yhdistelee scifiä ja rakkaustarinaa Eppumaisella vastustamattomalla melodialla. Sydänkäyrä lähtee nousuun heti uskomattoman alkuriffittelyn aikana, joka tuo lähes kyyneleet silmiin, sen verran paljon Eput on mulle merkinneet siitä saakka, kun joskus 10-11 vuotiaana tätäkin veisua eka kerran ihmeissäni kuuntelin. Sisältää myös yhden olennaisimmista Eppu-riimeistä koskaan, minun mielestä: "Maailma hukkuu hätään ja paskaan / eikä pelkoa torju ase paraskaan". Eppu Normaali oli koko vuoden toiseksi kuunnelluin artisti, vaikka vain tämä biisi pääsi top100-listalle.

Mac Miller on näitä "löysin tyypin, kun se oli delannut jo aikaa sitten" -artisteja, jonka ulosannissa on jotain hieman ärsyttävääkin, mut tunnistettava se silti on ja se on monesti tärkeämpää. Tässä viuluintrolla alkavassa biisissä palaillaan vuoteen 2009, johon ei ole enää paluuta, koska kuten Mac toteaa, "mä tiedän, mitä sen oven takana on". Silti jäbä vetäisi vain 26-vuotiaana (ilmeisesti vahingossa) tappavan yliannostuksen kokaiinia, fentanyyliä ja alkoholia. En tiiä, on sitä siinä mielessä onnekas, ettei ole kuitenkaan muita kovia huumeita tullut hankittua elämään koskaan, koska pahin niistä eli viina on ollut riittävän paha. Toivoa vaan pitää, ettei vaikkapa omat lapset lähde koskaan messiin piireihin, joissa vedetään kaikkea sekaisin, jotta voi bilettää loputtomiin - tai siihen asti, kun henki lähtee.

Killa Knattin ja Repe Vortexin "Tilanteen luonne" ottaa kantaa sekä huume(ihannointi)räppiin että muutenkin rap-kulttuurin kliseisiin, omalla vastustamattoman hauskalla tavallaan. Kaksikon alkuvuodesta ilmestynyt levy on kyl jäänyt tätä yhtä bängeriä lukuunottamatta täysin huomiotta, joten pitääpä varmaan kuunnella [ja kuuntelinkin, heti tämän kirjoitettuani, hyvä oli]. Tämäkin siis bongattu yksittäisenä biisinä jokaviikkoisesta Uutuuskattauksesta.

Väittäisin, että Dänkki Briha on vuoden erikoisimpia löytöjä, vaikka rytmimusaahan tämä on, mutta kun "Punanen talo, kuus myllyy" lähtee rullaamaan, niin sanoitukset ovat täyttä karjalaa. Omien sanojensa mukaan bändi "inspiroituu suomalais-inkeriläis-karjalaisesta folkloresta, myyteistä ja kaupunkikuvasta", joka esitetään jonkinlaisena etno-futuristisena anti-folkkina :D Sympaattinen yhtye, siis.

Nykyään tanssimusan vokaaleihin sekoitellaan kaikenlaista muutakin kuin perinteistä "nainen laulaa melodisen kertsin", josta esimerkkinä hollannin DJ-suuruus Tiëston mixaus Zerbin ja Sofiya Nzaun biisistä "Mwaki", jossa kertsi on itse asiassa vissiin miehen jotain mongerrusta ja nainen laulaa jollain afrikkalaisella kielellä muun biisin. Ei siis hajuakaan, mistä on kyse, paitsi hyvästä modernista tanssimusiikista.

Arrested Development on amerikka-räpin suuria vaihtoehtonimiä, joiden biiseissä on aina asiaa enemmän kuin höpinää. "It Couldn´t Be (A Beautiful Night)" on jonkinlainen positiivisen maailmankuvan ylistys eli kun katsoo maailmaa sillä silmällä, niin ei ole huolen häivää. Ehkä tämmöisiäkin biisejä tarvitaan, kaiken ahdistavan ja synkän toteavan paatoksen oheen.

Todd Terry on amerikkalainen legenda DJ- ja housemusapiireissä ja kun pitkän tauon jälkeen etsin vanhojen veteraanien tekemisiä, niin huomasin, että Todd Terry elää ja voi hyvin tehden yhä musaa kuin ennen vanhaan. "Weekend Release" on sopiva viikonloppubiisi ylistäen sitä, kuinka arjen keskellä viikonloppu rulettaa. 

Färsaarten metallisankarini eli Hamradun julkaisi vaihteeksi uutta matskua toukokuussa 2024. Mullikuoro ja hevi soivat entiseen malliin, Pól Arni Holm komeasti soivana solistinaan. Tämäkin biisi perustuu johonkin kansanlauluun, mikä on sinänsä jo kulttuuriteko, koska fääriä puhuvia ihmisiä on maailmassa 53000 eli vähemmän kuin meitä kainuulaisia. En tiiä, mistä tämä kertoo, mutta voisin olettaa, että kuten monet muutkin tradit sieltä päin, tässä lauleskellaan ehkä merenkäynnistä, kalastuksesta ja sen sellaisesta ja vaikka se on kaukana mun maakravun elämästä, niin meininki jaksaa aina kolahtaa.

Klassikkosarjassa tänä vuonna tuli kuunneltua muun muassa Bob Marley & The Wailersin loistavaa "The Heathen" eli pakana-biisiä, josta löytyy ihania live-vetoja, kuten tämä Lontoon Rainbow-teatterissa 1977 taltioitu jytke. Tässä on kaikki reggae-musan parhaat piirteet koottuna samaan biisiin: Upea rytmisektio eli rummut ja basso ovat parhaat ikinä, uskomaton Junior Marvin kitarasooloineen saa kylmät väreet selkäpiihin ja rastafarien sankari Bob vetää naistaustalaulajien tukemana kaikkien kaatuneiden (rastafari-)vapaustaistelijoiden kunniaksi hienoa anthemia. Tämä kannattaa myös katsoa videona.

Van Halen on yksi kasariheviklassikoita ja tänä vuonna palasin kuuntelemaan myös muita kuin henkilökohtaisia klassikoita, kuten 5115:tä. Vuoden 1988 OU812:n "Mine All Mine" jäi soimaan loopilla, mahtava kasarijytke koskettimien tukemana, Sammyn laulu on parasta A-ryhmää ja bändi soittaa Van Halenin veljesten johdolla yhtä hyvin kuin aina. Biisin sanoma on ulkokohtaista uskontojen palvontaa vastaan ja sen sijaan toteaa, että usko on jokaisen oma asia ja löytyy sisältä, ei ulkoa. 

Viikon uutuuksista löytyy välillä aina jotain outoa ja ihmeellistä. Italialais-ranskalainen Giuliano Gabriele tekee kansanmusiikkityyppistä matskua ja "Yosokisei" kolahtaa niin soitannollisesti kuin laulullisesti, vaikka en tiiä pätkääkään, mistä siinä kerrotaan, mutta siinä on yksi kohta, jossa laulaja-harmonikansoittaja Giuliano lausuu painokkaasti sanoja, kuten "solito - stupido" ja "incossente - misero" (en tiedä, kirjoitinko oikein) ja jotenkin pääsen omalle jyvälle siitä, mistä tässä kerrotaan. Tai vaikka en pääsisiskään, niin kolahti ja kovaa.

Saimaan Vol.6 toimi tänä vuonna hyvin. Ultra Bran toi mieleen "Muistan sen niin", jossa muistellaan lapsuutta ja muistojen hassua tapaa muuttua kultaisiksi. 

Muutaman vuoden takaa tuli mieleen Aili Järvelän ja Matti Johannes Koivun ihana duetto "Rakkaus", jota piti sitten kuunnella taas lisää. Molemmat olen nähnyt livenä Kajaanissa, mikä on sinänsä jo erikoista, että niin harvoin tulee käytyä keikoilla ja Kajaani nyt ei muutenkaan houkuttele ihan ketä vaan paikalle. Taisipa Aili vetää tämän silloin viime vuonnako se oli myös Kouta-salissa, jossa Niinan kanssa fiilisteltiin. Mut on tämä duettona silti ihana <3

Klassikoitakin on kuunneltava, niinku Bobia ja Rushia ja The Policea, jonka "Spirits In The Material World" on Stingin mestarityö. No, toki Copelandkin tekee tässä työnsä paremmin kuin ehkä koskaan, mutta kuunnelkaa nyt tuota bassoa perkele. Ja Sting laulamassa materialistisen maailman kiroista, ai että. Pitäisköhän joskus yrittää The Police -kokoelmakin tehdä. Pakolliset ois tietty Roxanne ja Message in the Bottle ja tämä, mutta saisko siihen ympätä myös Stingin sooloja?

Giuliano Gabriele tykitti tajuntaan myös kappaleella "mammasantissima" eli pyhä äiti tai jotain sinne päin. Liekkö kertoo äiti maasta vai omasta äidistä vai äideistä yleensä, mutta samaa mieltä olen minäkin, että jos jotain pyhää tässä maailmassa on, niin se on äitiys.

Klassikoista Pelle Miljoonan & Rockersin "Vaeltava mies" tuli taas valitettavan paljon mieleen tänä vuonna, kun Israel panee Gazassa paikkoja paskaksi. Biisihän on toki yhtä lailla kunnianosoitus juutalaiselle kansalle, mutta samalla murheellinen toteamus siitä, että "yhtä vaan ei aikaan saa, veljensä kanssa rauhaa". 

Salaattipäivät-orkesterin hardcore soi biisissä "Mieleni voima" kauniisti ja komeasti. Ihmeen vähän taas kunnon punkkia ollut tämän vuoden listalla, ehkä nämä menevät aalloissa, mitä tulee kuunneltua. 

Lohtu-yhtyeen kappale "Vantaa" soi kauniin kuulaasti ja vokalisointikin on samaa settiä, upeata ja koskettavaa. Laulaja-kertoja on lähtemässä sanojensa mukaan "paska-landiasta", mutta sitten kertsissä muistelee mennyttä ja ikävöi entiseen, joka voi viitata ihmiseen tai paikkaan, ehkä siihen paska-landiaan. 

Giualiano Gabrielen kolmas näyte vuoden top100-listallani on "Réveillez-vous", jossa herätellään jostain, surumielisten viulujen soidessa. Kaunista ja koskettavaa. Ymmärrän, vaikka en ymmärrä. Se on musiikin voima.

Kuopuksen "Vuoksi" on taattua Kuopusta. Sanat tulevat selväksi ja ne ovat täyttä runoutta, kaunista ja koskettavaa. 

Josén Pimeä Puoli julkaisi tänä vuonna levyn, mutta uudet biisit eivät tähän listaan ehtineet. Sen sijaan kuuntelin debyytiltä biisejä, joita ei ole tullut aiemmin kuunneltua. Hoivailija on biisin sanojen mukaan "nainen, lämpöä säteilevä otus, ihana". Tuon perusteella tämä kertoo Niinasta. Biisissä on kuitenkin jonkinlainen vaaran tunne ja niin toisessa säkeistössä sitten kerrotaankin kilpailijasta, vapaasta taiteilijasta, vastuksesta. Ja jostain, en tiiä. Biisi etenee kuin höyryjyrä, vanhan swingin tahdein.

Inner City oli Detroit technon kovin nimi ainakin omissa kirjoissani kasarin loppupuolella. Ilmeisesti ainakin bändin primus motor Kevin Saunderson yhä vääntää housea ja näitä remixejä putkahtelee ulos myös varmaan nuoremman sukupolven toimesta. "Need Your Love" kertoo siitä, mitä me kaikki elämässä tarvitaan.

Calvin Harris on DJ-nimistä toinen vakiokasvo mun soittolistoilla. Ellie Gouldingin vokalisoima "Free" oli tänä vuonna yksi kovimmista tanssikipaleista, vaikka ihan itse vaan kotona ruokaa laittaessa tanssahtelinkin. Biisin lyriikathan ovat käytännössä vain: "Olen vapaa, kun olen kanssasi." Niinalle terveisiä <3

TOP100-listan puoliväliä halkoo eli 50. sijalla on suoraan 1970-luvulta Isokynä Lindholmin & Orfeuksen "Kuinka yö meni pois", jota jonain viikonloppuyönä tuli kuunneltua muutamaan otteeseen. Kyseessä on "Musiikkia"-albumin (hieno nimi :)) päätösraita, joka on alusta alkaen Daven tuttuun tyyliin lausumaa tarinankerrontaa ja toki biisin mittaan päästään kuulemaan myös isokynäilyä skeballa.

Finkin löysin The Responder -sarjasta, kun yhden jakson lopussa soi biisi, tosin se ei tainnut olla "Looking Too Closely", mutta yhtä kaikki se toi minut Finkin musan pariin. Akustinen kitara ja piano käynnistävät kappaleen, sitten Fink liittyy siihen heleällä ja kertovalla äänellään. Laulaja-lauluntekijä on englantilainen, mutta luonut uraa Berliinissä. Koskettavia ja pysäyttäviäkin kappaleita. Biisistä jää soimaan päähän toive: "and you don´t want to hurt yourself, hurt yourself" eli selvästi se on osoitettu jollekin hänen läheiselleen, joka kärsii. Soitin tämän Lauralle ja Mirolle "Kopsalan musiikkiapinoiden" viimeisimmässä musaistunnossa, jossa soitimme kolme biisiä kukin ja analysoimme sitten, miksi ne olimme mukaan valinneet ja kommentoimme halutessamme toistemme kappalevalintoja. Mukava viime vuosina alkanut perinne tuo KMA.

Rushin "Between the Wheels" on ehkä toiseksi kovin suosikkini koko bändin tuotannossa. Syntikka pauhaa heti alusta alkaen kitaran kompatessa synkeähköä tunnelmaa. Ajan rattaat jauhavat ja ohittavat meidät. Sodanvastainen kappale on synkkä, mutta toiveikas, todeten, että meillä ei ole varaa enää luisua suursotaan ja menettää "taas yhtä sukupolvea". 

Stepan tuotannosta on tarttunut aina silloin tällöin jotain matkaan, mutta innostuinpa sitten eräänä päivänä kääntämään katseet herran aiempaan tuotantoon. Vuoden 2017 "Henget" pysäytti, koska sillä levyllä tuntui olevan ensimmäistä kertaa mukana Stepan vakavampi puoli (huumoriahan Stepan musiikissa on aina riittänyt). Tarinat kertovat työstä, materialismista, henkisestä pahoinvoinnista, rakkaudesta ja kuolemasta. "Kaunista ja hyvää" on levyn keskellä oleva positiivisen tulevaisuuden ja rakkauden anthemi. "Tää elämä on niin kaunista ja hyvää / Niin pinnallista, syvää, kirottua ja pyhää / Se tekee niin pahaa, ett pakko tehdä hyvää". 

Ysärillä Portishead oli triphopin ja synkän hitaan brittipopin symbioosin synonyymi.  Bändin surumielisiä lauluja tulkinnut Beth Gibbons on sittemmin tehnyt myös soolouraa ja "Oceans" tarttui matkaan joltain uutuuskattauslistalta. Biisi tuo aika ajoin mieleen Portisheadin, mutta myös esimerkiksi amerikkalaisen kantrilegenda Emmylou Harrisin ysärin puolivälissä tulleen "paluulevyn" tunnelman. Synkkää ja kaunista. 

Giuliano Gabrielen neljäs kappale top100-listalla on "In Silenzio", jossa herra laulaa ehkä sydäntäsärkevimmin.

Napalm Death on enkkubändi, joka on tunnettu nopeista grindcore-rypistyksistään, joista ei välttämättä hirveästi selvää suomi-juntti saa. Ja onhan niillä se parin sekunnin kappalekin. Mulle bändi on tuttu klassikkokappaleesta "Nazi Punks Fuck Off". Tällä kertaa soi kuitenkin eniten "When All Is Said and Done", joka on tiukkaa tavaraa alusta alkaen. Melodinen kertsi pelastaa paljon, vaikka C-osan nopeampi ärjyntävaihekin toimii. Tulkitsen biisin sanoman aika lailla samaksi kuin Van Halenin biisissä aiemmin. Uskonnot syöttävät pyhillä kirjoillaan propagandaa ihmisten mieliin, mutta kun kaikki on sanottu ja tehty, niin "taivas" löytyy omasta sydämestä ja ei kannata jäädä uskomusten orjaksi. Rajun metelin seassa voi sitten heittää laineja, kuten "This life is a gift to be lived and loved". Amen.

Wu-Tang Clanin musiikkiin tutustuin vasta sarjan "Wu-Tang: An American Saga" kautta. Mielenkiintoinen porukka, joka kasaantui samoilta huudeilta New Yorkin Staten Islandista. Iso kollektiivi, jonka sydämenä häärii Bobby Diggs eli RZA, joka alkaa tehdä biittejä kellarissaan ja saa innoituksensa monen kaverinsa kanssa vanhoista kung-fu -elokuvista. Mielenkiintoinen sarja ja hyvä kuvaus 1990-luvun alun New Yorkista ja rap-skenestä niihin aikoihin, kun pinnalla oli pinnallisempi kaupallinen rap, kun taas Wu-Tang Clan halusi tehdä tinkimätöntä omaa settiä (vaikka alusta alkaen RZA olikin sitä mieltä, että yhdessä noustaan kollektiivina pinnalle ja sitten jokainen saa mennä soolouralle minne haluaa). "Wu-Tang Clan Ain´t Nuthing ta F´ Wit" on jonkin sortin anthem ja kollektiivin yhteinen julistus, että täältä tullaan, elekää vittuilko. 

Hyvien poikien toiseksi viimeinen veto listalla on "Seo hyvä". Biisissä mm. mennään "yhille hyville". Hyvästä elämästä kertova hyvänmielen kappale.

Cruachan oli yks vuosi mun eniten kuunneltu artisti ja aina tietty uudet julkaisut kuuntelen, vaikka wanhoja hyviä biisejä harvoin uudet ohittaakaan. Toukokuussa ilmestynyt sinkku "Talamh" jytisee kivasti ja lupaa hyvää joskus tulevaisuudessa ilmestyvän uuden levyn osalta. Kansanmusafiboilla etenevää raskasta metallia, jonka vain irlannin poijaat ja viulisti-neito osaavat. 

Aivovuoto, pitkään suosikkini suomiräpin kentällä, julkaisi myös tänä vuonna uuden albumin, nimeltään "SEITSEMAN". En tiiä, mitä kertoo minusta, mutta suosikkibiisini siltä oli näköjään "Piä tunkkis". Aivovuoto ei ole helpoiten lähestyttävää musiikkia muutenkaan, jonka lisäksi Jodarokin flow on myös aika lakonista ja ehkä joskus jopa tylsää, mutta se kuuluu asiaan. Ehkä mä vielä palaan albumin pariin jonain päivä. Livenäkin ois kiva nähdä toiste, ainoa näkemäni keikka oli Tavastialla jo yli kymmenen vuotta sitten Kimmon ja Riston kanssa...

Rögen toinen veto listalla on "Sämpletön", jossa biitti on kohillaan eli bängeri siltä osin.

Todd Terryn "Cerrone Groove" on hyvä esimerkki housen ytimestä: Siinä on rytmi. Eikä paljon muuta tarvitakaan. Tylsää, sanoisi satunnainen musiikin kuuntelija, mutta minkäs teet, kun house on soinut jo kohta kolkytävuotta meikäläisen korvissa, vaikka aika ajoin pahasti taka-alalla, niin silti mulle kaikenmaailman monotoniset säksätykset merkitsee paljon enemmän kuin semmoisille, jotka eivät ole eläneet kasarin lopulla elektronisen musiikin house-vallankumouksen keskellä. Ei tää biisi kyl mikään mestariteos silti ole, vaan eittämättä aika tylsä :D

Uuden polven räppäri M.A:n toinen kappale listalla on "Ikivihree". Tosi omalaatuinen, ei tosiaankaan yleisöä kosiskeleva flow, eikä biititkään nyt mitään hittikamaa ole. Tämmöistä tarvitaan, räpin kuva on yleisesti liian maskuliininen party-rap. Tämä on henkilökohtaista, vakavaa ja jossain suomiräpin laitamilla seikkailevaa matskua. 

MC Rambo on omien sanojensa mukaan "hurri" eli suomenruotsalainen, kirkkonummelainen räppäri, joka käyttää scream-maskia ja vetää flowlla, jossa on vähän semmonen vittumainen äänenväri, joka ei todennäköisesti vastaa tyypin omaa puheääntä (jossain biisissä se aivan lopussa kuuluikin). Tykkään kyl, todella tunnistettava ja yleensä myös hyviä läppiä. "MEDUSA"-biisistä en ihan tiiä, mistä se kertoo, ehkä artistin halusta pitää oma yksityisyytensä eli vaikka taiteilijanimellä ja maskin kanssa esiintyykin, niin silti hän haluaisi jotain aitoa, eikä vaan ihailua "Rambona". Mut en mene vannomaan, mitä se tarkoittaa, ehkä se haluaa vaan enemmän tussua ja vähemmän mussua.

Steve Aoki on amerikkalainen DJ, jonka laskisin EDM-tähtien kärkikaartiin, mutta jonka biisit ovat välillä vähän liiankin party-jeejee -kappaleita. Tunnistettavia jytkeitä silti, kuten "The Show" -kappalekin, kun vauhtiin pääsee. Laulu on vedetty vittumaiseksi autotune-kakaksi, joka joissain biiseissä voi toimiakin, mut tästä en ole ihan varma.

Lissien löysin tv-sarjan kautta ehkä viime vuonna. Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä vakuutti ja panin aika montakin biisiä naislaulajien listalleni. Albin Lee Meldaun kanssa duetoitu "Josephine" on soinut tänä vuonna kohtalaisen paljon. Kaunista ja heleää kantria miun makkuun.

The Linda Lindas on suosikkini uuden polven punkkareista USA:n puolelta. En tiedä siellä olevasta punk-skenestä mitään, joten tää amerikan-aasialaisten flikkojen pop-punk on ihan parasta. "Yo Me Estreso" on poikkeus biiseissä, koska siinä on meksikolaisvaikutteita ja espanjankieliset sanat. Biisi kertoo paineista ja siitä, että kun stressaa ja tulee ahdistunut olo, niin huutaminen auttaa. Allekirjoitan, tiettyyn rajaan saakka :D

Rögen viimeinen biisi listalla on VilleGallen kanssa vedetty "Tim Duncan". Biisissä on vaihteeksi vähän vakavampi pohjavire, biittiä myöten. Menestymisestä ja paineista kertova kappale, jossa VilleGalle edustaa vissiin vanhaa ja väsynyttä (36-vuotiasta), kun Röge on uuden polven tekijä, joka menee kohti menestystä, vaikka "välil moodi oli murheellinen ja välil paska osu tuulettimeen", mut unelmia kohti piti mennä, oli siinä järkee tai ei.

Hamradunin "Nætur níggju" kertoo muinaista tarinaa viikinkimytologiasta. Koskettimilla ryyditettyä hevimeteliä, jonka kertsissä Pól laulaa hienosti. Vissiin kertoo jostain Odinin koettelemuksista, kun tämä roikkuu yhdeksän päivää ja yötä Yggdrasilissa eli maailmanpuussa. Kosketinsoitinsoolokin tässä.

Paradise Lost on pitkän linjan englantilainen metalliyhtye, joka on tunnettu sekä goottimetallin, doomin että death metallin tekijänä. Bändi aloitti jo 1988, mutta itse olen kuunnellut lähinnä sitä viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun jo vähän partaa kasvattaneiden hemmojen hidas ja synkkä musa on kolahtanut. "Darker Thoughts" yhdistelee mielestäni hienosti kaikkia elementtejä, joista Paradise Lost on tunnettu. "At the Mill" on livetaltiointi kolmen vuoden takaa ja päättää levyn. Levyversio sen sijaan aloittaa koronavuonna julkaistun levyn, sekin on kyllä hyvä, mutta tuota liveä tuli kateltua joskus vissiin keväällä yön hämyssä, niin sieltä se tarttui matkaan. Tuossa livessä oli vielä mukana puolankalaislähtöinen rumpali Waltteri Väyrynen, joka nyttemmin vaikuttaa ruotsalaisen Opethin riveissä.

Rushin "Afterimage" on tehty kuolleelle ystävälle ja soinut säännöllisin väliajoin Neilin kuoleman jälkeen hänenkin muistolleen. Biisi on suosikkilevyltäni eli vuoden 1984 Grace Under Pressurelta eli pahinta/parasta syntikka-aikaa, josta jotkut diggaa ja toiset ei. Minä kuulun ensinmainittuun joukkoon. Kun kuuntelin biisin eka kertaa Neilin kuoltua, iskivät Geddyn laulamat aloitussanat "Suddenly you were gone" aika kovasti (faneillehan Neil ei halunnut kerrottavan mitään hänen aivosyövästään, ennenkuin se tappoi hänet). 

Orbital on englantilainen klassikko-bändi elektronisen musiikin saralta ja yksi suurimmista suosikeistani myös. Rakas ystäväni Kimmo oli suunnitellut meille Englannin matkankin, jossa olisimme Orbitalia käyneet katsomassa junaillen läpi Euroopan, mutta en lähtenyt. Orbitalin veljekset (tai Hartnollin veljekset siis) ovat viime vuosina taas aktivoituneet ja tehneet monenmoista pimputusta, jollaisesta "Prophecy" on hyvä esimerkki, tosin tämä onkin ehkä enemmän "DJ Konikin" remixauksen tulosta kuin 25 vuotta vanha uudelleenlämmitetty Orbital-biisi. Melekosta pimputusta, enkä tiedä, mitä tämä kertoisi satunnaiselle kaduntallaajalle mun musiikkimaustani, jos tämä sen esimerkkinä esiteltäisiin :D

Anna Erikssonin biisissä "Kajaanista pohjoiseen" ollaan herkissä tunnelmissa jossain ei-niin-kaukana täältä. En muista, mistä tämä tarttui matkaan, mutta kotikaupungin maininnalla oli osuutta asiaan, että tarttui (vaikka kaunistahan Annan laulu on, ei siinä). Ehkä mä myös ajattelin Leinolaa, kun siinä mainitaan "paikka, jonne tahtoisin sut viedä, on siellä aikaa itselleen, kun hiljaisuus vain viepyy tiellä". Vaikka Leinola onkin Kajaanista etelään tai kaakkoon Vuottolahdessa (ja faktisesti tietysti myös yhä Kajaanissa :))

Wu-Tang Clanin "C.R.E.A.M." kertoo tietysti siitä, mistä suurin osa rap-kappaleista kertoo: Rahasta ja sen vallasta ja voimasta. Tarttuva kertsi kuuluukin: "Cash rules everything around me, dollar dollar bill yooo". Tavallaanhan se on totta kaikkien meidän elämässä, vaikka ei mulle koskaan ole raha ollut tärkeätä, kunhan sitä on sen verran, että sitä ei tartte miettiä jatkuvasti.

Rushin "Lock and Key" on yksi suosikkibiisejäni sekin ja menee vielä kasarin syntikkakaudelle. Sanoituksessa tappajanvaistot pannaan lukon taa ja heitetään avain menemään. Minä sen sijaan heitän estot menemään ja ilmarummutan tämän tahdissa kuin viimeistä päivää. 

Laineen Kasperia käytiin Kimmon kanssa kattomassa viime vuonna Tampereella ja oli ikimuistoista. Tämän vuoden biisi oli viime vuoden levyltä mukaan tarttunut nimibiisi "Savu", jonka sisuksiin en oikein ole päässyt. Kasperi on sanoittaja, jonka tajunnanvirtaa joutuu välillä tulkitsemaan, mutta annetaan herran kertoa itse: "En tiedä totuutta, mutta totuus taitaa tietää meikän." Mistä siis savu kertoo? Kuuntele ja päätä itse.

Ride kolahti ysärillä, ainakin yhden hetken aikaa ysärin puolivälin paikkeilla lähes maailman parhaan biisin verran. Se ei ollut "Vapour Trail", josta tuli mieleen nimen puolesta Rushin levy "Vapor Trails". Tämä kertoo rakkaudesta. Nimi tulee kaiketi siitä, että rakkauden kohde katoaa kuin pieru saharaan eli kuin höyryvana jää taivaalle lentokoneen jo kadottua näkyvistä. Biisi loppuu toteamukseen, että meillä ei koskaan ollut aikaa osoittaa toisillemme rakkautta. Mut Riden ja mun välillä on ainakin semmoinen pieni shoegaze-popparin ja kitaravetoisen helinän rakkaus, vaikka oikeasti en toki mikään kenkiin tuijottaja olekaan, paitsi parin biisin verran.

Wu-Tang Clanin toisen vedon listallani, "Reunited", aloittaa Ol´Dirty Bastard, levottomin ja ainoana klaanista kuollut jäsen, jonka kanssa RZA:lla meni sukset ristiin, kun bändin idea oli saada ensin omaa menestystä ja sitten jäbät eri levy-yhtiöihin soolouralle, mutta sitten kun RZA teki selän takansa Ol´Dirtylle sopparin firmaan, johon vanha paskiainen ei halunnut, niin ongelmiahan siitä seurasi. Mut yhteen palattiin ja entistä pidemmällä tupla-albumilla. Tässä biisissä soi kuuluvasti mm. viulu/t sekä naistaustalaulaja, joka vetää biisin alussa ja väleissä ja lopussa  "It´s Wu motherfuckers, Wu-Tang motherfuckers" ja biitti hakkaa loppuun saakka hypnoottisena. En mä niistä verseistä niin tiiä, mitä ne niissä höpisee, kauheesti höpöttävät kaikkee :D Siinä sarjassa on hauska, kun käsittääkseni siinä on pyritty autenttisuuteen ja välillä keksivät niitä versejä paperille kirjoitellen just ennen kuin menevät nauhoituskoppiin. Ja jos syntyy joku hauska riimi, niin studion puolella hirvee riehunta, kun joku saa hyvää tuliterää matskua nauhalle. 

Vuoden keikat olivat siis Arppa festareilla ja Yona Oulun Madetoja-salissa. Syksyn reissua odotettiin kyl pitkään, jostain heinäkuusta asti. Oli kyl kiva reissu ja keikka oli loistava. Muutama Yonan biisi eksyi sit listallekin, kun piti ennen keikkaa tehdä Yona-soittolista, jotta pääsi tunnelmaan. Varmaan enemmän sitä kyl kuunneltiin Niinan luona kuin mun, mut Yona oli koko vuoden kuunteluissa silti kolmanneksi kuunnelluin artisti. Yonan "Ghetto" on yksi mun suosikkibiisejäni.

Siinä missä "Valon valtameri" nostaa mut aina valoon, niin Stenkan eli Steen1:n klassikko "Yhtenä iltana humalassa" vie mut nostalgiseen tunnelmaan, vaikka liittyy myös lukemattomiin kertoihin, kun olen ollut yhtenä jos toisenakin iltana humalassa. Tässä on aivan mahtava fiitti, nimittäin Salkkareistakin tutun Illin kertsi "mut on tallottu maahan / rikottu liian monta kertaa / katseessani tyhjää / en voi periksi antaa". 

Mobb Deepin "Shook Ones, Part I" on Queensista, New Yorkista, ponnistavan rap-duon levytys vuodelta 1994, josta tuli kakkososansa kanssa bändin tunnetuimpia vetoja ja itä-rannikon hardcore-rapin yksi peruskiviä, jonka tarinassa oltiin väkivaltaisen elämäntavan keskiössä. "Shook Ones" viittaa niihin, jotka kovan paikan tullen jänistävät. Löysinköhän mä tänkin Wu-Tang -sarjasta, hyvin mahdollisesti.

Hyvien poikien viimeinen veto listalla on "Jaan posti", jossa biitti taas tykittää ja jossa muun muassa jaetaan postia tuntipalkalla, että ois rahaa pilveen. Hew Lorry, ¥oung oatl¥, MC Vatkain ja Sensei Cook avaavat omia varainhankintakeinojaan ja motiiveja. Ei mikään suosikkini, mutta näköjään tätäkin on tullut kuunneltua :D

Metsatöll on tätä mun uudempaa klassikko-osastoa eli viron metsämiehet jälleen vauhdissa. Viiden vuoden takaiselta levyltä nimikappale, jossa ollaan jossain jäisessä kylässä, jonne ilmestyy jäätynyt ruumis ja...äh, ihan sama, kun en mä siitä ymmärrä mittään, mut onpahan meininkiä ja etelänaapurin kieli sopii hyvin tähän räminään.

Paradise Lostin toinen live-veto tällä listalla eli "The Enemy" alkaa kuulaalla laululla ja jatkuu vähän rujommalla laulusuorituksella sekä rämisevällä metelillä. Kahden minuutin jälkeen päästään hetkeksi kitaroimaan, kunnes palataan kertsiin. Metelikokoelmaakin on siis tullut kuunneltua.

Wolfi Staudingerin biitit ja Ilkka Kalevi Tillasen omaperäinen kertova räppityyli toimivat. Kuuntelin näitä yhdessä vaiheessa paljonkin. "Liian suuri" on fanitarina Lauryn Hillistä. Näitä jää kuuntelemaan ja välillä aina naurattaa, vaikka ei tämä mitään ihmistennauratusmusiikkia olekaan. Hieno jousitausta saa vielä lisää kaipausta muuten aika tasapaksun kuuloiseen fanitukseen. Mut tää on hyvä, Ilkka Kalevi Tillanen on tosi mielenkiintoinen persoona.

Yonan "Ei oo haluu" on kahdeksan vuotta vanhalta "Jano"-levyltä. Yonalta tais ilmestyä siis jo yhdeksäs albumi, joista on löytynyt sieltä täältä ikisuosikeita, joihin tulee aina vuosi toisensa jälkeen palattua. Ja keikalla oli tietty ihan mahtavaa, se tunnelma ja miljöö ja bändi ja Yona, jotka eivät varmasti unohdu ihan äkkiä.

Maria José Llergoon törmäsin jonain perjantai-iltana Youtuben tarjontaa seuratessani. TinyDesk-konsertit ovat hauska ja intiimi musiikkikonsepti Youtubessa ja yksi kovimmista oli Marian. Itse asiassa Marian TinyDesk-konserttikin ilmestyi sitten myöhemmin tänä vuonna Spotifyhin ja oon sieltä kuunnellut ainakin yhtä suosikkibiisiäni. Myös "Juramento" soi TinyDeskissä, vaikka listalla onkin levyversio, joka on hyvä silti. Modernia ja mennyttä yhdistellään kivasti ja Maria laulaa ihanasti.

Arpan "Kerran Turussa" on hauska veto, kun se kuulostaa ihan siltä, kuin se soitettaisiin jossain pubin nurkassa ja siitä tulee mieleen kesän festariveto. Hymy nousee heti huulille, kun sitä muistelee. 

Koiran "käpy" on hauska pikku räppiveto, jossa luetellaan puolet Suomen räppäreistä tai ainakin melkein. Tämän vuoden top100-listan perusteella meikä kyl tykkää huumoriräpistä :D

Little Simzin "Venom" tuli vastaan jostain haastattelusta, jossa joku wanhemman polven suomalainen räppäri, oisko ollut Don Johnson Big Bandin Tommy Lindgren, kertoili, ketkä nykypolven räppärit Suomessa ja maailmalla kolahtavat hänelle. "Venom" on jo taustojen puolesta todella vaikuttavan kuuloinen, mutta sitä lisää englantilaisen Little Simzin spittaus, jossa riistäjämiehet saa kyytiä. Little Simzin kovin biisi on silti "I love you, I hate you", jossa käydään isäsuhde biisin muodossa läpi, mutta se on jossain muulla listalla kuin tällä.

Pikku Kukan "Ystävä" on ihana biisi 11 vuoden takaa. Aivan mahtava pianoriffi paukuttaa samalla kun Lotta ja Emilia kertaavat ystävyyden/keskinäisen ystävyytensä sisälmykset.

Kuopuksen "Keväällä" kolahti ja kovaa. Jos siis kuuntelenkin kaikenlaista höpöräppiä, niin Kuopus ehkä sitten korjaa musamakuani parempaan suuntaan. Kivan kuuloista, selkeätä, hassua ja ihanaakin, pysäyttävää.

Yonan viimeisimmältä levyltä "Eden" nousi sen teeman keskiössä lilluva "Adam ja Eve", joka kertoo siitä, mikä on Yonalle pyhää ja minunkin uskontoni: Rakkaus.

Anssi Kelaa vielä toisen kerran äkillisen listamenestyksensä perään ja biisissä "Levyhylly pelastaa" ollaan jälleen rakkauden äärellä, koska rakkaudesta musiikkiinhan minäkin tätä höpinää olen tässä rustannut pari päivää.

Salaattipäivät on suomi-punkkia, jota siis löytyy kahden biisin verran vuoden top100:ssa. "Joki virtaa punaisena" kertoo otsikossaankin jo kaiken siitä, mistä tämä biisi kertoo. Rauhaa!

Energy 52:n biisi Orbital-remixinä on nimeltään "Café Del Mar" ja taas mennään jonnekin ysärin alun tunnelmiin, housen ja acidin riemukkaisiin narinoihin ja paukkeeseen.

Matti Tamonen on kajaanilaislähtöinen räppäri, jonka omaleimainen tyyli aika ajoin toimii hienosti. Vähän minua silti välillä ärsyttääkin Matin sanaleikit ja biisissä "Tyyliä Tyyliä" on yksi kohta, mikä ottaa suoraan sanottuna päähän: Viittaus muinaiseen hollantilaislegendaan futiskentillä eli Edgar Davidsiin (joka muuten pelasi Tottenhamissakin vanhoilla päivillään), koska Matti sanoo sen "Davis", eijeijei, se on Davids! Tyylipisteitä ei siis Matille tästä biisistä tippunut ja joka kerta ärsytti, kun tuon lausuntavirheen kuulin, nytkin :D

Inner City oli mun suosikkini lukioaikaan, kun niiden pari levyä ilmestyi. Detroit techno oli kovinta shittiä, vaikka Inner City toki helpommin lähestyttävästä päästä Paris Grayn vokaalien ansiosta. "Good Life" oli possen eka biisi vuodelta 1988 ja kuulostaa kyllä varsin paljon senaikaisilta brittihiteiltä ja upposihan tuo Euroopassakin.

M.A lienee yksi tämän listan yllättäjistä. Taas lisää omalaatuista suomiräppiä, tässä kaverina vähän vanhempi setä eli Eevil Stöö. Kovaa paskaa siis.

Lista loppuu, uuh, vihdoinkin, minä pidän. Se on myös sadannen biisin nimi: "I Like". Todd Terrystä olikin jo puhetta aiemmin ja tässä Guy lisäksi vokalisoimassa. Ensimmäisen puolen minuutin aikana karkoketaan muut kuin house-fanaatikot pois, sitten alkaa jo vähän yleisöystävällisempi pauke ja laulu, mut onhan tää sitä ihtiään. Tamppausmusiikkia, jota mä lähtisin tanssimaan, koska mä oon house man, muiden musahörhöykseni muassa.

Kiitos ja kumarrus, hyvä musavuosi ja vajaasta 4000:stä eri kuuntelemastani biisistä vuoden aikana tämä oli nyt tällä kertaa tällanen otos, ensi kerralla ehkä taas jotain ihan muuta. Kuunnelkaa musiikkia, nauttikaa, fiilistelkää, synkistelkää eli eläkää musiikin tahtiin. 

Kun on vaikeata sanoa ei

En haluaisi sanoa rumasti heistä, jotka puhelinmyyntityötään tekevät, mutta vittu kun vituttaa tuputtaminen, vaikka oma syyhän se on, kun en osaa sanoa ei ja katkaista puhelua. Ongelma on sinänsä itselleni uusi ja vieras, että enhän minä oikeastaan koskaan vastaa puhelimeeni, jos en tiedä kuka soittaa. Nyttemmin on kuitenkin tullut asioita, jotka ovat aiheuttaneet sen, että olenkin vastannut. "Onkohan tämä joku asiakas?" (koska panin siviilinumeroni etätyön koodinumeroksi, eikä sitä saa pois sähköpostin lisätietojen alta...) tai "soittaakohan se halkojen myyjä, että on nyt tuomassa kuormaa?" 

No, sitten minä vastaan. Okei, välillä onnistun. "Olen juuri palaverissa, voitko soittaa myöhemmin? Vaikka iltapäivällä." Ja sitten en vastaa. Välillä epäonnistun. Sähkönmyynti on nyt taas alkanut urakalla, koska määräaikainen sopimus loppuu helmikuussa 2025. Ensin taisi tulla etanapostia, sähköpostia ja sitten alkoi tekstiviestipommitus. Tarjouksessa, joka tuli siis nykyiseltä sähkönmyyjältäni, yritettiin myydä tosi hyvää ja halpaa määräaikaista, jossa oli kuitenkin juju: Siinä on perushinnan ja kk-hinnan lisäksi liikkuva osa, riippuen kulutuksesta. Ikävä kyllä kun tiedän, mitä tämä vanha rintamamiestalo sähkölämmitteisenä kuluttaa, niin en tarttunut tuohon.

Tänään soittivat. Olen odottanut sitä halkomyyjän soittoa ja vastasin. Puhelun aikana yritin pari kertaa todeta, että on kai tässä vielä aikaa, että enkö saisi miettiä vielä ja palaatte asiaan sitten lähempänä vuodenvaihdetta? Jotenkin se myyjä sai aina jatkettua sitä jorinaansa ja myi sitten minulle kahden vuoden määräaikaisen. Nykyisin on kuitenkin tuo myyntihomma muuttunut niin, että tarjous tulee vissiin toimittaa vielä hyväksyttäväksi. Eli minulle tuli tekstiviesti, johon minun pitäisi sen mukaan 3 vrk kuluessa vastata "OK". Työkaverille totesin tuosta tuputuksesta, niin haki netistä useamman eri firman tarjouksia samoilla spekseillä, mutta vähän yli sentin halvemmalla kilowattituntihinnalla. Meidän talon kulutuksella se on noin 280 euroa vuodessa. Mielestäni tuo on jo aika selkeä hintaero. En vastannut tekstiviestiin. Iltapäivällä sama häiskä soitti ja kiitti vielä sopimuksesta ja kyseli, että olenko unohtanut vastata tekstiviestiin. Totesin, että eikö minulla olekaan harkinta-aikaa? No, onhan minulla. Ja toki tämä voi vielä kolista omaan nilkkaan, jos maailmantilanne ja sähkön hinta nousevatkin ennen kuin teen päätöksen, keneltä ostan ja millaista energiaa.

Sitten vielä valokuituhässäkkä. Neljännellä myyntiyrityksellä hemaiseva pörröpää myi minulle ovelta valokuidun. Siitä on nyt ehkä 14 kk aikaa. Eipä ole näkynyt. Jotain ne tuossa tiellä porailivat aiemmin syksyllä. Ei sillä, että kiinnostaisi koko valokuitu. Yritin niitä soppareita tavata kyllä tarkkaan, mut kun kaikki melkein oli ilmaista, niin sit saivat tuputettua. Ainut vaan, että siihen on sitten naimisissa niin kauan, kuin tätä taloa asutan ja olikohan se perusmaksu nyt 6,90 euroa kuukaudessa (kunhan joskus alkaa bitit virrata), ikuisesti, vaikka en varsinaista liittymää hankkisikaan (vaikka "pakko" kai se on hankkia). Eli paskan möivät, tuputtamalla.

Kuten huomaatte, olen helppo uhri. Ehkä ymmärrätte nyt paremmin, miksi en vastaa outoihin puheluihin.