Manifesti

Kliseisesti elämässä tarvitaan usko, toivo ja rakkaus. Joista suurin on rakkaus. Jälkimmäisestä lauseesta olen samaa mieltä. Mutta on aika käydä läpi elämänkatsomukseni.

Vapaus

No, minulle se ei ole tätä:

Ja samalla kuitenkin on. Eli mitä vittua se kenellekään kuuluu, miten elän elämääni, jos a) kunnioitan elämää eli muita ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä sekä b) en vahingoita ketään päättäessäni omista asioistani ja tavastani elää. Ensin pitää käydä läpi mielensäpahoittajien armeija: Haistakaa vittu! Se, että pahoitatte mielenne toisen ihmisen asioista ei ole syy siihen, että luopuisin vapaudestani. Näin ollen todettakoon, että:

- Olen ateisti. Minua ei kiinnosta, mihin muut uskovat, kunhan eivät tule tuputtamaan sitä uskoaan minulle. En tarvitse elämääni mitään jumalaa, jumalia tai muutakaan yliluonnollista kaikesta päättävää entiteettiä, koska elämä on sattumien summa.

- Olen kasvissyöjä. En syö tapettua eläintä. Liha on murhaa ja se on vaan kylmä fakta. Okei, söin gentsien tapaamisessa humalassa haukea, koska ajattelin, että se on vittumainen peto, joka vaanii muita kaislikossa, mutta sekin on osa minua - en ole täydellinen tai virheetön, enkä voi pelastaa muita eläviä ihmisten hirmuvallalta, mutta voin yrittää elää tämän periaatteeni mukaan, päivä kerrallaan.

- Olen pitkätukkainen mies. Olisin homokin tai bi-seksuaali tai mikä tahansa, jos se olisi minun identiteettini, mutta satun vaan olemaan keski-ikäinen valkoinen heteromies.

- Olen polyamorinen. Rakkaus on vapautta. 

- Olen sivari (toki armeijan käynyt, mutta sittemmin reservistä eronnut ja täydennyskoulutuksen käynyt). 

- Olen vihervassari ja täydellisen yksilöiden identiteettiin ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvän vapauden ja vapaamielisyyden edustaja, enkä tuomitse ketään ihmistä, joka ei vahingoita muita eläviä etsiessään omaa tietään ihmisyyden saralla.

- Pääosin karttelen ihmisjoukkoja, usein myös ihmisiä, koska mielestäni ihmiskunta on isossa mittakaavassa vain loinen, joka kyllä ottaa maapallosta irti kaiken mitä saa, mutta antaa sille harmittavan vähän. En siis ole ihmisfani. Ja huomatkaa, en missään vaiheessa väittänyt, että olisin itse YHTÄÄN sen parempi kuin kukaan muukaan. 

Minulle vapaus on ajattelun, tunteiden, rakkauden ja sen tekojen, sekä elämisen vapautta omissa, mutta yhteiskunnan, humanismin ja elämän arvostuksen - sekä toisten vapauden kunnioittamisen - rajoissa eli vapauteni ei ole keneltäkään muulta pois.

Rauha

Olen pasifisti. Vanhemmiten minusta on kuitenkin tullut myös puolustautumisen kannattaja. Si vis pacem, para bellum. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Erona perinteisiin pasifisteihin, jotka vastustavat sotaa sen kaikissa muodoissa, en vastusta sotaa puolustautumisen vuoksi. Tyranniaa vastaan on sodittava ja siksi esimerkiksi Ukrainan taistelu Venäjän jo kymmenen vuotta jatkunutta hyökkäyssotaa vastaan (laskin tähän siis myös proxy-sodankäynnin Ukrainan itäosissa sekä Krimin miehityksen jälkeisellä kansanäänestyksellä liittämisen eli sota alkoi vuonna 2014 jo ennen varsinaista laajempaa hyökkäystä 2022) on täysin hyväksyttävää. Mitä muuta mahdollisuutta ukrainalaisilla edes olisi; Pyllistää Venäjälle, joka tekee, mitä tahtoo? Vaikka en ole kovin isänmaallinen, niin kyllä vanha iskulause silti sopii omaankin ajattelutapaani: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia".

Rakkaus

Minulle rakkaus on vapautta. Rakkauteeni ei kuulu sairaalloinen mustasukkaisuus, omistamisenhalu, rakkauden kohteen hallitseminen tai mikään siihen kuuluva vallankäyttö. Rakkaus vain on, eikä rakkaus tottele ketään tai mitään. Se on parasta ja joskus pahinta, jos rakkauden kohde ei siihen vastaa, mutta se on vain hyväksyttävä. Olen aina tykännyt suuren edesmenneen ajattelijan Christopher Hitchensin toteamuksesta: "Being a writer is what I am, rather than what I do". Samaan viitaten voisin todeta, että rakkaus on jotain, mikä on minussa, ennemmin kuin jotain mitä teen. Ja se ei ole vihamielistä, hallitsevaa, riippuvaista rakkautta. Rakkaudessa parasta on sen antaminen ja jos se johtaa siihen, että saat vastarakkautta, on siitä seurauksena elämän ihanimpia onnen hetkiä. Niistä olen saanut nauttia ja niitä odotan elämältä jatkossakin.

Tarkoitus (jaettu, tehtävä)

Elämäntarkoitukseksi olen monesti ja kysyttäessä todennut rakkauden. Se on aivan hyvä vastaus. Silti ihmisen elämässä on sisäänrakennettu tarve rakentaa jotain elämänsisältöä, jossa tuntee olevansa hyödyllinen ja tärkeä, merkityksellinen. Yhteiskunta lisää listaan ominaisuuksia kuten tuottava, mutta ytimessä tässä on se, että ihminen itse kokee itsensä tärkeäksi. Minulle palkkatyö on muodostunut sellaiseksi, jossa nautin ihmisten auttamisesta ja koen työni merkitykselliseksi niin yhteiskunnallisesti kuin itseni kannalta. Saan vakaan tulon, jolla voin elättää itseni ja perheeni, mutta työ ei ole vain palkkapäivän odotusta, enkä tee sitä vain rahan takia. Nuorempana kyseenalaistin koko systeemin ja ensimmäiset palkkatyöni eivät vahvistaneet ajatusta siitä, että työllä olisi mitään merkitystä - paitsi se elämisessä vaadittava tulo. En kuitenkaan nauttinut työstäni tai saanut siitä mitään sisältöä elämään - sen sijaan se vei minulta muulta elämiseltä aikaa. Myönnän, että nykyisessä työssänikin, jota olen tehnyt pitkään, yli 20 vuotta, on ollut ajanjaksoja, jolloin on tuntunut haastavalta yhdistää työ ja vapaa-aika, lähinnä perhe-elämä. Kun lapset olivat pieniä, tuntui, että työ haittasi usein elämää enemmän kuin tuki sitä. Nykyisin, kun lapsetkin ovat isompia, olen kuitenkin sitä mieltä, että arki on parasta ja työ on iso osa sitä, mikä vie minua elämässä eteenpäin. Työn pitäisi joustaa ihmisten elämässä silloin, kun heitä tarvitaan pikkulapsiaikana enemmän kotona, mutta ikävä kyllä niin ei ole. Olemme työn orjia ja työmuurahaisia, mutta silti toivoisin, että työ voisi olla muillekin samanlainen elämän selkäranka, kuin se minulle on ollut. Työ ei ole kaikki, mutta työ on tärkeä osa elämää.

Merkitys (henkilökohtainen, minä vs. muut)

Mikä merkitys elämällä ja elämisellä sitten ylipäätään on? Miten voisin itsemurhaa hautovalle - joka joskus on ollut myös läheiseni - todeta, että mietipä vielä kerran, elämälläsi on merkitystä. Onko? Sillä voi olla merkitystä läheisillesi, jos he ovat sinusta taloudellisesti riippuvaisia ja toisaalta ihminen tarvitsee toista ihmistä, pieni lapsi varsinkin tarvitsee turvallista aikuista lähelleen ja useimmilla on ihmisiä, joita kutsua ystävikseen. Silti merkitys ei voi lähteä siitä, mitä merkitset muille, vaan merkitys pitää löytää sisältä, itsestäsi. Jukka Poika toteaa minulle merkityksellisessä kappaleessa, että "sisälläsi valo vaikket sitä tunnekaan", joka liittyy siihen, kun pimeys tuntuu valtaavan elämäsi ja kaikki menee päin persettä. Minulla se ei koskaan ole mennyt niin päin persettä, että olisin todennut, että valo ei riitä taistelemaan pimeyden kanssa. Tiedän, että kaikilla se ei onnistu, mutta useimmilla se riittää. Useimmilla elämässä ei voi tulla vastaan mitään niin pahaa, etteikö siitä selviäisi. Elämiselle on merkitys ja se on elämä itse, kaikkine kauniine, ja kauheine, asioineen. Se, miten jokainen elämänsä kokee ja sen merkityksellisyyden löytää, on jokaisen oma asia.

Vuoden kuuntelut Spotifyn kautta

Kuuntelen musiikkia lähinnä Spotifyn kautta, joten lienee hyvä tehdä vuosikatsaus sen pohjalta. Autossa, jota en omista, mutta nykyisin hallinnoin, olen kuunnellut vanhoja CD:eitä, joista eniten Interpolia ja Dai Kahtia, hyviä ovat perkele. Niinalla olen kuunnellut hänen Spotify-tykkäyksiään, mikä on usein kivaa vaihtelua, joskin olen ujuttanut sinne väleihin listoja tekemällä omiakin suosikkejani. Ja on niitä yhteisiäkin, toki. Lauran Spotify-listoja tulee silloin tällöin kuultua myös, välillä sieltä täältä jotain mielenkiintoista uutta itsellekin bongaten. Suurimman osan uudesta musasta löydän kuitenkin itse Spotifystä tai sitten tv-sarjoista ja Youtubesta.

Spotify julkaisee marras-joulukuussa wrappedin, johon Wikipedian mukaan tulevat kuuntelut 1.1. - 31.10. joten se ei itse asiassa ole koko vuoden katsaus ja sehän julkaistaankin siis kesken vuoden. Sinänsä harmi, koska olisi hauska kuulla ihan koko vuoden kattaus. Lisäksi kiinnostaisi myös pidempi listaus sekä se, montako kuuntelua mikäkin sija on vaatinut. Mutta ei kai niillä niin väliä - vain musiikilla on.

Wrappedin mukaan kuuntelin vuoden aikana n. 28500 minuuttia, 3887 eri kappaletta ja listan ykkösbiisiä 20 kertaa. 

Vuoden 2024 suosikkiartistini Spotify-kuunteluiden perusteella olivat   

Vuoden TOP100 avattuna biisi kerrallaan:

En ole Anssi Kela -fani. Se tuntui tärkeältä todeta aluksi, koska niin voisi ajatella, jos mun vuosikattauksen ykkösbiisi on häneltä. Ja "Kevät tulee" on, koska se on kevätbiisi ja viime maaliskuussa se pääsi "Nämä yöt ja virtuaalinen levyhylly" -kokoelmani avausbiisiksi. Samalla kokoelmalla, jossa on 16 biisiä, on muuten myös toinen Anssin biisi, "Levyhylly pelastaa". Molemmat ovat Anssin 10 vuotta sitten julkaistulta omaa nimeä kantavalta albumilta, jossa on pari muutakin tosi hyvää biisiä. Jarkon koottuja -listalla (mun "yleislista" Spotifyssä) on muuten viisi Anssin biisiä, joista neljä tuolta levyltä. Se viides on mulle silti ehkä tärkein, nimittäin uusi mustiin pukeutuvan anthem "Musta tuntuu multa" (siinä missä Niskalaukauksen "Surupuku" piti vanhan anthemin sijaa ja Susanne Vegan "I Never Wear White" antoi tulitukea). Mut Anssi on ristiriitainen hahmo ja artisti. Sinänsä olen mielenkiinnolla seurannut hänen julkista kuvaansa ja uraa, kuunnellut ja nähnyt erilaisia haastatteluita, mutta sellaista fanitus-aspektia ei ole koskaan syntynyt. Parhaat Anssin biisit ovat kovaa kolahtavia, lyriikoiltaan ihanan tarinallisia ja kasaripop-rockin jytkeen ja melodioiden myötä itselleni kasarin lapsena jopa nostalgisia, mutta ikävä kyllä osa varsinkin alkuajan biiseistä soivat mun korvissa raivostuttavina (vaikka niissäkin tarinallisuus on tietty läsnä, mutta jos joku "Mikan faijan BMW" tai "Nummela" alkaa soimaan, niin ne menevät siellä Yö-yhtyeen sfääreissä eli ikävää suomipop-sontaa). Anssin eka bändi oli täyttä gospelia ja hän oli omien sanojensa mukaankin täysin mustavalkoinen ajattelumallissaan kristittynä, mutta musiikin myötä hän löysi ennen pitkää oman tiensä. Ulkopuolinen katselija, mustiin pukeutuva pitkätukka, kasvissyöjä ja absolutisti, agnostikko tai jopa ateisti. Sitä se musiikkiin uppoaminen teettää :D Anssi on myös tunnustautunut Rush-faniksi kuten minäkin ja Neilin kuoltua hän piti ainakin yhdellä keikalla muistohetken Neilille rummuttaen samalla YYZ:n polviinsa. Tämän vuoden ykköshittini oli kuin olikin sitten Anssia ja "Kevät tulee" on kasarihenkistä poppia parhaimmillaan, alusta alkaen. Biisissä on haikeata fiilistä helisevine kitaroineen ja tarinankertoja-minä on levoton kevään tullessa, aivan kuin talviunilta heräävä peto, jonka pitää päästä maailmaan heilumaan ja tekemään typeryyksiä. 

Hyvät poijat eli good boys löytyi Levyraadin uuden tulemisen myötä helmikuussa. "Niinku saakeli" ei päässyt mun top100-listalle, mutta pääsi ihon alle sen verran, että bändiä on tullut luukutettua ja listallakin on näitä muutama, aivan kärkikahinoissakin kaksi. Huumoriräppiähän tämä "Pössis" on eli just sitä, mistä suomiräppi lähti liikkeelle Raptorin voimin. Eli kuulematta paskaa. Mutta kuultuna ihan helevetin hauskaa. Bändin eri jäsenet vetävät jokainen omalla tyylillään hauskoja riimejä, jäbillä on hyvä flow ja tärkein eli fiilis välittyy, kun hyvät poijat on lähteneet radalle, joten bileillan kuvaamistahan tää on, mut silti pannaan rap-musan kliseitä menestyvistä rap-artisteista palasiksi, kun kertsissä todetaan, että "mulla on tsygä autotallis ja oma viini kassis, kun klubi liian kallis" :D

Listan kolmanneksi kohosi loppuvuoden (tai lokakuun loppuun mennessä) kuunteluilla legendaarinen folklaulaja Joan Baez. Katsoin Areenasta tosi mielenkiintoisen dokkarin "Joan Baez: I Am A Noise", jossa Joan käy läpi elämäänsä ja 60 vuotta kestänyttä uraansa jäähyväiskiertuellaan. Elokuvassa käydään läpi Joanin sodanvastainen aktivismi 60-luvun Amerikassa ja perhe-elämän aiheuttamat syvät, piilosta tunkevat traumat, jotka vaikuttivat häneen ja siskoon voimakkaasti. Bob Dylanin esiinnousu limittyy Joanin uraan, koska hän tuo "Bobbieta" keikoilleen ja heillä on merkityksellinen suhde, joka kuitenkin menee ruvelle Bobin saavuttaessa itse menestyksen, jolloin Joan jää seinäruusuksi. Tähän liittyy listan kolmas biisi "Diamonds and Rust", jonka Joan teki Bob Dylanista vuonna 1975 ja joka jäi heti dokkarissa kuultuani soimaan päähän niin, että seuraavat viikot tuli kuunneltua sitä aika usein, välillä repeatilla. Kävinpä laulamassa sitä karaokessakin, kun baariin eksyin lankomiehen käytyä kylässä. Tyhjä uusi karaokebaari (tai baarin puolikas) keskustassa, asiakkaita vain kahdessa pöydässä ja mun kaverina sinne tullut Karon veli nukkui jo pöydässä, kun pääsin vetämään "Diamonds and Rust", oli kivvaa. Biisi etenee kitaravetoisesti haikeissa tunnelmissa koskettimien kompatessa ja Joanin maagisen äänen viedessä tarinaa eteenpäin vastustamattomasti lainista toiseen. C-osassa hetken hengähdys (jostain syystä en koskaan oikein "huomaa" sitä, vaikka se tulee, tietysti, mut muut säkeistöt soi päässä ja osaan ne ulkoa, paitsi C-osaa), mut muuten biisi kulkee alusta loppuun muistojen eli "timanttien ja ruosteen" voimin. Aivan huippu biisi, niin monin tavoin. Panin tämän myös kokoelmalle "Parhaat biisit ikinä", koska en ole saanut tätä mielestäni, enkä varmaan koskaan saakaan. Sinänsä biisi on "vain" muistelua menneistä, jotka tulevat mieleen, kun Bob soittaa jostain keskilännestä. Biisin viimeinen säkeistö koskettaa koviten ja biisi loppuu viimeisen toteamuksen jälkeen Joanin klassikkovibraan ja teeman toistoon: 

"Now you're telling me

You're not nostalgic

Then give me another word for it

You who are so good with words

And at keeping things vague

'Cause I need some of that vagueness now

It's all come back too clearly

Yes, I loved you dearly

And if you're offering me diamonds and rust

I've already paid"

Hyvät poijat jatkaa jysäyttämällä heti "Pardon"-biisin alkuun semmoisen biitin, että oksat pois. Vuoden parhaan kuuloinen biitti, siis. Biisissä bändin poijat on menossa keikalle, joten tämähän on myös tarinankerrontaa, kaiken humoristisen meiningin keskellä.

Levyraati palasi siis telkkariin ja sieltä tuli bongattua yhtä sun toista musiikkia. Enpä usko, että top5:na olisi meksikolainen modernia kansanmusiikkia ja räppiä ja mitä kaikkea lie esittävätkään - yhdistelevä "Rompe la Dompe", josta vastaavat Peso Pluma, Junior H ja Oscar Maydon. Torvet soivat hienosti ja korvamato on niin tarttuva, että ei paremmasta/pahemmasta väliä. Vissiin tässä ollaan biletunnelmissa ja hauskat sanaleikit kuuluvat tähän, vaikka ei aina kaikista sanoista mitään tajuakaan, pocos locos ja cingo cigarillo ja discoteqa, minkä lisäksi biisin nimi ilmeisesti viittaa kuuluisan skumppapullon aukaisuun.

"Meitä on niin moneksi" on Kirkkonummi-skenestä kumpuavaa suomiräppiä, jossa Ellen ja MC Rambo höystettynä Antti Karseen lauluosuuksilla vetävät asiaa monimuotoisuudesta, jota täällä ihanassa suomenmaassa on kaiken rasismin lisäksi. Kaunista ja kantaaottavaa.

"Subdivisions" on Rushin kovin biisi ja tämä live-versio Englannin Birminghamista vuodelta 1988 kaiketi se, mikä teki minusta Rush-fanin. Tästä tapahtumasta joudutte lukemaan vanhemmista jutuista tässä blogissa, mutta todettakoon vielä, että ei ihminen valitse suosikkibiisejään, ne valitsevat sinut; "Growing up it all seems so one-sided / Opinions all provided / The future pre-decided". Rush oli myös vaihteeksi koko vuoden kuunnelluin artisti. 

Josén Pimeä Puoli on viime vuosien parhaita löytöjä, aivan ihana yhtye. "Sanan helinää" on heidän debyyttialbuminsa "Ihanasti kyyninen" päätösraita, jossa on surumielistä haikeutta lähtien ensitahdeista, kun pianon säestämä José vuodattaa synkeästi. Suomalaiskansallinen iskelmävivahde (vanhan aikainen sellainen) on biisin taustoissa ja synkeys poistuu vain hetkeksi, kun siirrytään kuulaaseen väliosaan, jossa José laulaa, kuinka "Sua tarviiiiiitsen, siis jää / Hiljaa olemaan / Hengittämään aivan syvään". Biisi loppuu ja seuraa tauko, jonka jälkeen vielä lopetellaan albumi hieman riehakkaammissa jazzahtavan rytmisissä tunnelmissa. Josén Pimeä Puoli oli viidenneksi kuunnelluin yhtye tämän vuoden wrappedissa.

Saimaa on tehnyt jo seitsemän albumia ja sieltä täältä on tarttunut itsellekin mukaan helmiä. Kutoslevyn tunnelma kolahti kovaa ja biiseissä oli sekä Ultra Brata että muuta melodista suomi-meininkiä jostain 70-lukulaisista tunnelmista. "Pitkii päivät" -biisi on kaunis kertomus ajan kulusta ja vanhemmuudesta.

Uutta musaa löydän yleensä Spotifyn uutuuskattauksista, kavereiden suosituksista ja sit ohjelmista, joissa saattaa soida joku biisi, jota vaan pitää heti lähteä googlettamaan, että mikä toi oli. Niin löysin Jacob Banksinkin ja päädyin kattomaan herran liveä jossain Pariisin festareilla. "Unknown (To You)" on tyylipuhdas balladi, kaunista laulua ja tunnelmointia. Mies avautuu siitä, kuinka tuli töppäiltyä ja toivoo sydäntäsärkevästi toista osapuolta sanomaan, että et(hän) tarvitse minua, kerro että olen tyhmä, kerro että olen kiduttanut sinua ja pitänyt sinua huonosti, kerro että et enää tunne minua. 

Life After Lifen löysin Gents-Vellun mainittua bändilöydöstään joltain muinaiselta Prahan reissulta. Paljastui, että kyseessä oli tsekkiläisen laulajahemmon bändi San Franciscosta, joka teki ainoastaan yhden levyn, jolta tämäkin biisi on. Muutenkin hyvää "mustalaispunkkia" sisältävän levyn "I Died One Monday" jäi soimaan päähän. Joka viikonpäivä kuollaan, kunnes noustaan ylös ja mennään taas.

Skandaalin biisejä on ollut viime vuosinakin top-listoilla ja veteraani-räppärin uusi tuleminen kyllä vakuuttaa. Aivan uskomatonta tarinankerrontaa ja koskettavia sanoituksia. Tämä kertonee parisuhteen haasteista, vaikka osia tästä voi tulkita yleensä ystävyyden tai myös vanhemmuuden kokemuksena, kun toisesta haluaa huolehtia ja kun aidosti rakastaa, niin myös pois pitää päästää, jos toinen niin haluaa.

Daniel Avery on yksi uudempia löytöjäni DJ-maailmasta. Mies on muuten tehnyt kirjankin, nimeltään "Techno is Boring". En ole lukenut, mutta Daniel ei ole tylsää, vaikka hänen musansa perustuu house-perinteiden mukaan toistoon ja jytkeeseen. "Wonderland"-biisin suola ja sokeri ovat noin kahden ja puolen minuutin kohdalla alkavat miesoletetun ähkäisyt - todella hauska ääniefekti!

Saimaan "Kivi jota vierittää I" jatkaa seitkytluvun suomi-iskelmällisyyden tulkintaa tarinoiden puuha-petestä, jonka elämä on suorittamista, jotta ei ehtisi pysähtyä ja kohdata pimeyttä. Vaikka tässä ehkä kerrotaankin enemmän perinteisestä mies-oliosta tässä synkässä ja pimeässä maassa, niin kyllä mäkin tähän samaistun, todellakin. Arki ja työ ovat elinehto, koska muuten olisi liikaa aika ajatella elämän sietämätöntä keveyttä.

Arpan keikka Kajaani Festeillä oli kesän paras. Vuoden paraskin kyllä, vaikka Yonan keikka Oulussa rakkaan Niinan vieressä fiilistellen pääsi samoille fiilisasteille. Siinä missä Yona herkisti, niin Arppa syleili koko ruumista ja hymy kohosi korviin. Ihanaa, mahtavaa musisointia ja fiilistä. Tämä biisi tuo mulle mieleen sen keikan ja on muutenkin ihan vitun hyvä. Just sopiva tämmöselle kermaperseiselle suomalaiselle, jolla ei ole elämässä mitään hätää, mutta jos joku kriisi tulee, niin kantsis vaan miettiä, miten paljon etuoikeuksia meillä täällä on verrattuna moniin muihin tämän pallon asukkaisiin. Lisämaininta upeasta kitaroinnista, koska Arppa ei ole vain mies, se on myös hieno bändi.

Rushin "Middletown Dreams" on jatko-osa Subdibvisionsille eli kertomus siitä, mitä tapahtuu sitten, kun se poika pääsee sieltä lähiöstä elämään omaa elämäänsä johonkin toiseen lähiöön. Klassikko tämäkin.

Ruger Hauerin "Täällä" oli Gents-mökkeilylöytöjä. Aivan sikahyvät samplet ja fiilis. Paperi T, Pyhimys ja Tommishock vetävät myös tyylillä ja taidolla suomalaisen nuoren miehen angstista kaduilla. Silti noi biisin taustat on vaan parhautta. Googletinkin jostain, että mistä ne on samplattu, mut en jaksa nyt enää ettiä. Hyvä yhtye kyllä olivat he, silloin aikoinaan.

Dragsvikin post-punk kuulostaa siltä, että se olisi väsätty vuosien 1982-1984 välisenä aikana jossain stadilaisessa kellarissa, mutta onkin tehty neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Kova otsikko "Jäbät vittuun" kertoo (suomalaisen) miehen toksisesta kulttuurista, jossa opetetaan vihaamaan ja jossa asiat on pilalla niin kauan kuin "jokainen mukava mies on potentiaalinen raiskaaja". Vihaisessa biisissä on kuitenkin myös toivoa, että muutos on tulossa. Vaikka hidasta se on, kun katsoo nykymeininkiä ja uutisointia väkivallasta, jota naisia(kin) kohtaan yhä tapahtuu.

Bill Withersin "Ain´t No Sunshine" on läheisriippuvaisen kaunis vuodatus ja hieno musiikillinen elämys, jossa naisen mentyä mies jää märehtimään pimeään. Kuulostaa suomalaisen(kin) miehen elämältä.

Röge oli yks näitä Levyraadin löytöjä ja hänen sisääntulo-antheminsa "Rögsätown" on hauskaa suomiräppiä. Eli huumoria, jota ei ole koskaan liikaa.

"Valon valtameri" on kuunneltava aina, kun alkaa liikaa maistua kalja. Jukka Pojan valo-anthemi nosti mut pois pimeydestä, kun siihen aikanaan vajosin ja aina silloin tällöin sitä on hyvä kuunnella, jotta muistaa, minne ei ainakaan saa enää kadota...

Katseltiin tuossa rakkaan Niinani kanssa Suomen presidentinlinnan liveä eli linnan juhlia. Kättelyn suurin yllätys oli Gents-Jarkko-juniorin sisääntulo, oli mennyt minulta ihan ohi moinen kutsu, toki Roosan ansiosta, mutta kuitenkin. No sitten nämä linnan "mullistavat uudistukset": Valot himmeämmäksi ja Juha Tapio lavalle! Kuinka vallankumouksellista, suorastaan. Vaikka eihän nyt perinteitä saa särkeäkään tietty. Mutta jos minulta kysyttäisiin, että vipattaako tanssijalka, niin sylkäisisin olkani yli, jos Juha Tapiota pitäisi tanssahdella. Sen sijaan pankaa soimaan Tiëston "Traffic" Maddixin remixinä, niin johan vittu alkaa Leinosen pojan jalka tampata ja ukko hyppiä villisti ylös-alas. Vieläkin vähän harmittaa, etten saanut aikaiseksi puolen vuosikymmenen ajan haaveilemastani DJ-keikasta 50v-synttäreideni kunniaksi (jossa olisin siis lähinnä jorannut, kun enhän mä mikään DJ ole :D), mutta ehkä sitten 60v - tai ehkä lohduttaudun sillä, että haaveiden tarkoitus ei ole aina toteutuakaan ja on vaan kiva miettiä kaikenlaista hyvää musaa kuunnellen.

Metsatöllin virolainen metsäläishevi nousi jostain taas ehkä vuosien tauon jälkeen listalle, tiedä sitten mistä, mutta nousipa kuitenkin. Vuoden huilusoolo tai mikä lie väliosa. En tiiä yhtään mistä "Ebavere" kertoo, mutta sen niminen kylä ja luonnonsuojelualue sijaitsee koillis-virossa, joten varmaan mehtäläiset on käyneet siellä seikkailemassa.

"Wanhat" on ehkä vuoden mielenkiintoisinta uutta suomiräppiä, jossa M.A vetää omalla, useamman biisin kuunneltuani hyvin tunnistettavalla tyylillään, hieman androgyynimäisen toteavalla nasaaliäänellä - naisoletettu kai hän on, mutta menis ihan hyvin nuoresta pojastakin. Taustakaan ei ole mikään perinteinen räppi-bängeri ja Orvokin laulamat väliosat vievät paremminkin johonkin perinteiseen wanhan ajan suomi-iskelmään kuin räppiin. Erikoista, jollain jännällä tavalla hypnotisoivaa matskua. 

Anciients palasi pitkän tauon jälkeen eli nuo kanadan ärjyvät progehevarit. "Cloak Of The Vast and Black" yhdistelee kaikkia Anciientsin parhaita ominaisuuksia eli kitaravetoista meteliä heleään lauluun, murinaväliosat, jotka vakuuttavat ja saavat veren kiehumaan hyvällä tavalla. Progehtavan poikkoileva musiikkimatto raskaan hevin sanansaattajana toimii yhä, hyvä Kanada.

Klassikkoja väliin eli englantilaisen 60-luvun lopulla aloittaneen YESin "Long Distance Runaround". Soitannollisesti ja melodisesti yksi Rushin esikuvista, enkä ihmettele miksi. Yksi tuon ajan proge-suosikeistani. Biisi alkaa tunnistettavalla kitaranpimputuksella ja siihen kun jyrähtää päälle basso, niin ai jai, ku on makosaa meininkiä. Eikä Jon Andersonin alkaessa laulaa kuulaan kirkkaalla, mutta karheutta sisältävällä äänellään, meininki ainakaan huonone. 

Eput on musiikillisen kolmijalkani Suomi-edustaja, siinä missä Iron Maiden edustaa Englantia ja Rush Kanadaa - tai ehkä bändit ovat jotain muutakin kuin jäsentensä synnyinmaa, mutta Eput nyt ovat kaikille enemmän tai vähemmän tuttu yhtye, joten ei kai se muunkaanlaista esittelyä kaipaa. Tämä on Eppujen paras biisi tai ainakin yksi parhaimmista. En ole koskaan laulanut "Tähdenlennon tiellä" karaokessa, kun ei ole niissä karaokeissa ollut, missä minä olen käynyt. Ehkä se on vaan hyvä. Tämä yhdistelee scifiä ja rakkaustarinaa Eppumaisella vastustamattomalla melodialla. Sydänkäyrä lähtee nousuun heti uskomattoman alkuriffittelyn aikana, joka tuo lähes kyyneleet silmiin, sen verran paljon Eput on mulle merkinneet siitä saakka, kun joskus 10-11 vuotiaana tätäkin veisua eka kerran ihmeissäni kuuntelin. Sisältää myös yhden olennaisimmista Eppu-riimeistä koskaan, minun mielestä: "Maailma hukkuu hätään ja paskaan / eikä pelkoa torju ase paraskaan". Eppu Normaali oli koko vuoden toiseksi kuunnelluin artisti, vaikka vain tämä biisi pääsi top100-listalle.

Mac Miller on näitä "löysin tyypin, kun se oli delannut jo aikaa sitten" -artisteja, jonka ulosannissa on jotain hieman ärsyttävääkin, mut tunnistettava se silti on ja se on monesti tärkeämpää. Tässä viuluintrolla alkavassa biisissä palaillaan vuoteen 2009, johon ei ole enää paluuta, koska kuten Mac toteaa, "mä tiedän, mitä sen oven takana on". Silti jäbä vetäisi vain 26-vuotiaana (ilmeisesti vahingossa) tappavan yliannostuksen kokaiinia, fentanyyliä ja alkoholia. En tiiä, on sitä siinä mielessä onnekas, ettei ole kuitenkaan muita kovia huumeita tullut hankittua elämään koskaan, koska pahin niistä eli viina on ollut riittävän paha. Toivoa vaan pitää, ettei vaikkapa omat lapset lähde koskaan messiin piireihin, joissa vedetään kaikkea sekaisin, jotta voi bilettää loputtomiin - tai siihen asti, kun henki lähtee.

Killa Knattin ja Repe Vortexin "Tilanteen luonne" ottaa kantaa sekä huume(ihannointi)räppiin että muutenkin rap-kulttuurin kliseisiin, omalla vastustamattoman hauskalla tavallaan. Kaksikon alkuvuodesta ilmestynyt levy on kyl jäänyt tätä yhtä bängeriä lukuunottamatta täysin huomiotta, joten pitääpä varmaan kuunnella [ja kuuntelinkin, heti tämän kirjoitettuani, hyvä oli]. Tämäkin siis bongattu yksittäisenä biisinä jokaviikkoisesta Uutuuskattauksesta.

Väittäisin, että Dänkki Briha on vuoden erikoisimpia löytöjä, vaikka rytmimusaahan tämä on, mutta kun "Punanen talo, kuus myllyy" lähtee rullaamaan, niin sanoitukset ovat täyttä karjalaa. Omien sanojensa mukaan bändi "inspiroituu suomalais-inkeriläis-karjalaisesta folkloresta, myyteistä ja kaupunkikuvasta", joka esitetään jonkinlaisena etno-futuristisena anti-folkkina :D Sympaattinen yhtye, siis.

Nykyään tanssimusan vokaaleihin sekoitellaan kaikenlaista muutakin kuin perinteistä "nainen laulaa melodisen kertsin", josta esimerkkinä hollannin DJ-suuruus Tiëston mixaus Zerbin ja Sofiya Nzaun biisistä "Mwaki", jossa kertsi on itse asiassa vissiin miehen jotain mongerrusta ja nainen laulaa jollain afrikkalaisella kielellä muun biisin. Ei siis hajuakaan, mistä on kyse, paitsi hyvästä modernista tanssimusiikista.

Arrested Development on amerikka-räpin suuria vaihtoehtonimiä, joiden biiseissä on aina asiaa enemmän kuin höpinää. "It Couldn´t Be (A Beautiful Night)" on jonkinlainen positiivisen maailmankuvan ylistys eli kun katsoo maailmaa sillä silmällä, niin ei ole huolen häivää. Ehkä tämmöisiäkin biisejä tarvitaan, kaiken ahdistavan ja synkän toteavan paatoksen oheen.

Todd Terry on amerikkalainen legenda DJ- ja housemusapiireissä ja kun pitkän tauon jälkeen etsin vanhojen veteraanien tekemisiä, niin huomasin, että Todd Terry elää ja voi hyvin tehden yhä musaa kuin ennen vanhaan. "Weekend Release" on sopiva viikonloppubiisi ylistäen sitä, kuinka arjen keskellä viikonloppu rulettaa. 

Färsaarten metallisankarini eli Hamradun julkaisi vaihteeksi uutta matskua toukokuussa 2024. Mullikuoro ja hevi soivat entiseen malliin, Pól Arni Holm komeasti soivana solistinaan. Tämäkin biisi perustuu johonkin kansanlauluun, mikä on sinänsä jo kulttuuriteko, koska fääriä puhuvia ihmisiä on maailmassa 53000 eli vähemmän kuin meitä kainuulaisia. En tiiä, mistä tämä kertoo, mutta voisin olettaa, että kuten monet muutkin tradit sieltä päin, tässä lauleskellaan ehkä merenkäynnistä, kalastuksesta ja sen sellaisesta ja vaikka se on kaukana mun maakravun elämästä, niin meininki jaksaa aina kolahtaa.

Klassikkosarjassa tänä vuonna tuli kuunneltua muun muassa Bob Marley & The Wailersin loistavaa "The Heathen" eli pakana-biisiä, josta löytyy ihania live-vetoja, kuten tämä Lontoon Rainbow-teatterissa 1977 taltioitu jytke. Tässä on kaikki reggae-musan parhaat piirteet koottuna samaan biisiin: Upea rytmisektio eli rummut ja basso ovat parhaat ikinä, uskomaton Junior Marvin kitarasooloineen saa kylmät väreet selkäpiihin ja rastafarien sankari Bob vetää naistaustalaulajien tukemana kaikkien kaatuneiden (rastafari-)vapaustaistelijoiden kunniaksi hienoa anthemia. Tämä kannattaa myös katsoa videona.

Van Halen on yksi kasariheviklassikoita ja tänä vuonna palasin kuuntelemaan myös muita kuin henkilökohtaisia klassikoita, kuten 5115:tä. Vuoden 1988 OU812:n "Mine All Mine" jäi soimaan loopilla, mahtava kasarijytke koskettimien tukemana, Sammyn laulu on parasta A-ryhmää ja bändi soittaa Van Halenin veljesten johdolla yhtä hyvin kuin aina. Biisin sanoma on ulkokohtaista uskontojen palvontaa vastaan ja sen sijaan toteaa, että usko on jokaisen oma asia ja löytyy sisältä, ei ulkoa. 

Viikon uutuuksista löytyy välillä aina jotain outoa ja ihmeellistä. Italialais-ranskalainen Giuliano Gabriele tekee kansanmusiikkityyppistä matskua ja "Yosokisei" kolahtaa niin soitannollisesti kuin laulullisesti, vaikka en tiiä pätkääkään, mistä siinä kerrotaan, mutta siinä on yksi kohta, jossa laulaja-harmonikansoittaja Giuliano lausuu painokkaasti sanoja, kuten "solito - stupido" ja "incossente - misero" (en tiedä, kirjoitinko oikein) ja jotenkin pääsen omalle jyvälle siitä, mistä tässä kerrotaan. Tai vaikka en pääsisiskään, niin kolahti ja kovaa.

Saimaan Vol.6 toimi tänä vuonna hyvin. Ultra Bran toi mieleen "Muistan sen niin", jossa muistellaan lapsuutta ja muistojen hassua tapaa muuttua kultaisiksi. 

Muutaman vuoden takaa tuli mieleen Aili Järvelän ja Matti Johannes Koivun ihana duetto "Rakkaus", jota piti sitten kuunnella taas lisää. Molemmat olen nähnyt livenä Kajaanissa, mikä on sinänsä jo erikoista, että niin harvoin tulee käytyä keikoilla ja Kajaani nyt ei muutenkaan houkuttele ihan ketä vaan paikalle. Taisipa Aili vetää tämän silloin viime vuonnako se oli myös Kouta-salissa, jossa Niinan kanssa fiilisteltiin. Mut on tämä duettona silti ihana <3

Klassikoitakin on kuunneltava, niinku Bobia ja Rushia ja The Policea, jonka "Spirits In The Material World" on Stingin mestarityö. No, toki Copelandkin tekee tässä työnsä paremmin kuin ehkä koskaan, mutta kuunnelkaa nyt tuota bassoa perkele. Ja Sting laulamassa materialistisen maailman kiroista, ai että. Pitäisköhän joskus yrittää The Police -kokoelmakin tehdä. Pakolliset ois tietty Roxanne ja Message in the Bottle ja tämä, mutta saisko siihen ympätä myös Stingin sooloja?

Giuliano Gabriele tykitti tajuntaan myös kappaleella "mammasantissima" eli pyhä äiti tai jotain sinne päin. Liekkö kertoo äiti maasta vai omasta äidistä vai äideistä yleensä, mutta samaa mieltä olen minäkin, että jos jotain pyhää tässä maailmassa on, niin se on äitiys.

Klassikoista Pelle Miljoonan & Rockersin "Vaeltava mies" tuli taas valitettavan paljon mieleen tänä vuonna, kun Israel panee Gazassa paikkoja paskaksi. Biisihän on toki yhtä lailla kunnianosoitus juutalaiselle kansalle, mutta samalla murheellinen toteamus siitä, että "yhtä vaan ei aikaan saa, veljensä kanssa rauhaa". 

Salaattipäivät-orkesterin hardcore soi biisissä "Mieleni voima" kauniisti ja komeasti. Ihmeen vähän taas kunnon punkkia ollut tämän vuoden listalla, ehkä nämä menevät aalloissa, mitä tulee kuunneltua. 

Lohtu-yhtyeen kappale "Vantaa" soi kauniin kuulaasti ja vokalisointikin on samaa settiä, upeata ja koskettavaa. Laulaja-kertoja on lähtemässä sanojensa mukaan "paska-landiasta", mutta sitten kertsissä muistelee mennyttä ja ikävöi entiseen, joka voi viitata ihmiseen tai paikkaan, ehkä siihen paska-landiaan. 

Giualiano Gabrielen kolmas näyte vuoden top100-listallani on "Réveillez-vous", jossa herätellään jostain, surumielisten viulujen soidessa. Kaunista ja koskettavaa. Ymmärrän, vaikka en ymmärrä. Se on musiikin voima.

Kuopuksen "Vuoksi" on taattua Kuopusta. Sanat tulevat selväksi ja ne ovat täyttä runoutta, kaunista ja koskettavaa. 

Josén Pimeä Puoli julkaisi tänä vuonna levyn, mutta uudet biisit eivät tähän listaan ehtineet. Sen sijaan kuuntelin debyytiltä biisejä, joita ei ole tullut aiemmin kuunneltua. Hoivailija on biisin sanojen mukaan "nainen, lämpöä säteilevä otus, ihana". Tuon perusteella tämä kertoo Niinasta. Biisissä on kuitenkin jonkinlainen vaaran tunne ja niin toisessa säkeistössä sitten kerrotaankin kilpailijasta, vapaasta taiteilijasta, vastuksesta. Ja jostain, en tiiä. Biisi etenee kuin höyryjyrä, vanhan swingin tahdein.

Inner City oli Detroit technon kovin nimi ainakin omissa kirjoissani kasarin loppupuolella. Ilmeisesti ainakin bändin primus motor Kevin Saunderson yhä vääntää housea ja näitä remixejä putkahtelee ulos myös varmaan nuoremman sukupolven toimesta. "Need Your Love" kertoo siitä, mitä me kaikki elämässä tarvitaan.

Calvin Harris on DJ-nimistä toinen vakiokasvo mun soittolistoilla. Ellie Gouldingin vokalisoima "Free" oli tänä vuonna yksi kovimmista tanssikipaleista, vaikka ihan itse vaan kotona ruokaa laittaessa tanssahtelinkin. Biisin lyriikathan ovat käytännössä vain: "Olen vapaa, kun olen kanssasi." Niinalle terveisiä <3

TOP100-listan puoliväliä halkoo eli 50. sijalla on suoraan 1970-luvulta Isokynä Lindholmin & Orfeuksen "Kuinka yö meni pois", jota jonain viikonloppuyönä tuli kuunneltua muutamaan otteeseen. Kyseessä on "Musiikkia"-albumin (hieno nimi :)) päätösraita, joka on alusta alkaen Daven tuttuun tyyliin lausumaa tarinankerrontaa ja toki biisin mittaan päästään kuulemaan myös isokynäilyä skeballa.

Finkin löysin The Responder -sarjasta, kun yhden jakson lopussa soi biisi, tosin se ei tainnut olla "Looking Too Closely", mutta yhtä kaikki se toi minut Finkin musan pariin. Akustinen kitara ja piano käynnistävät kappaleen, sitten Fink liittyy siihen heleällä ja kertovalla äänellään. Laulaja-lauluntekijä on englantilainen, mutta luonut uraa Berliinissä. Koskettavia ja pysäyttäviäkin kappaleita. Biisistä jää soimaan päähän toive: "and you don´t want to hurt yourself, hurt yourself" eli selvästi se on osoitettu jollekin hänen läheiselleen, joka kärsii. Soitin tämän Lauralle ja Mirolle "Kopsalan musiikkiapinoiden" viimeisimmässä musaistunnossa, jossa soitimme kolme biisiä kukin ja analysoimme sitten, miksi ne olimme mukaan valinneet ja kommentoimme halutessamme toistemme kappalevalintoja. Mukava viime vuosina alkanut perinne tuo KMA.

Rushin "Between the Wheels" on ehkä toiseksi kovin suosikkini koko bändin tuotannossa. Syntikka pauhaa heti alusta alkaen kitaran kompatessa synkeähköä tunnelmaa. Ajan rattaat jauhavat ja ohittavat meidät. Sodanvastainen kappale on synkkä, mutta toiveikas, todeten, että meillä ei ole varaa enää luisua suursotaan ja menettää "taas yhtä sukupolvea". 

Stepan tuotannosta on tarttunut aina silloin tällöin jotain matkaan, mutta innostuinpa sitten eräänä päivänä kääntämään katseet herran aiempaan tuotantoon. Vuoden 2017 "Henget" pysäytti, koska sillä levyllä tuntui olevan ensimmäistä kertaa mukana Stepan vakavampi puoli (huumoriahan Stepan musiikissa on aina riittänyt). Tarinat kertovat työstä, materialismista, henkisestä pahoinvoinnista, rakkaudesta ja kuolemasta. "Kaunista ja hyvää" on levyn keskellä oleva positiivisen tulevaisuuden ja rakkauden anthemi. "Tää elämä on niin kaunista ja hyvää / Niin pinnallista, syvää, kirottua ja pyhää / Se tekee niin pahaa, ett pakko tehdä hyvää". 

Ysärillä Portishead oli triphopin ja synkän hitaan brittipopin symbioosin synonyymi.  Bändin surumielisiä lauluja tulkinnut Beth Gibbons on sittemmin tehnyt myös soolouraa ja "Oceans" tarttui matkaan joltain uutuuskattauslistalta. Biisi tuo aika ajoin mieleen Portisheadin, mutta myös esimerkiksi amerikkalaisen kantrilegenda Emmylou Harrisin ysärin puolivälissä tulleen "paluulevyn" tunnelman. Synkkää ja kaunista. 

Giuliano Gabrielen neljäs kappale top100-listalla on "In Silenzio", jossa herra laulaa ehkä sydäntäsärkevimmin.

Napalm Death on enkkubändi, joka on tunnettu nopeista grindcore-rypistyksistään, joista ei välttämättä hirveästi selvää suomi-juntti saa. Ja onhan niillä se parin sekunnin kappalekin. Mulle bändi on tuttu klassikkokappaleesta "Nazi Punks Fuck Off". Tällä kertaa soi kuitenkin eniten "When All Is Said and Done", joka on tiukkaa tavaraa alusta alkaen. Melodinen kertsi pelastaa paljon, vaikka C-osan nopeampi ärjyntävaihekin toimii. Tulkitsen biisin sanoman aika lailla samaksi kuin Van Halenin biisissä aiemmin. Uskonnot syöttävät pyhillä kirjoillaan propagandaa ihmisten mieliin, mutta kun kaikki on sanottu ja tehty, niin "taivas" löytyy omasta sydämestä ja ei kannata jäädä uskomusten orjaksi. Rajun metelin seassa voi sitten heittää laineja, kuten "This life is a gift to be lived and loved". Amen.

Wu-Tang Clanin musiikkiin tutustuin vasta sarjan "Wu-Tang: An American Saga" kautta. Mielenkiintoinen porukka, joka kasaantui samoilta huudeilta New Yorkin Staten Islandista. Iso kollektiivi, jonka sydämenä häärii Bobby Diggs eli RZA, joka alkaa tehdä biittejä kellarissaan ja saa innoituksensa monen kaverinsa kanssa vanhoista kung-fu -elokuvista. Mielenkiintoinen sarja ja hyvä kuvaus 1990-luvun alun New Yorkista ja rap-skenestä niihin aikoihin, kun pinnalla oli pinnallisempi kaupallinen rap, kun taas Wu-Tang Clan halusi tehdä tinkimätöntä omaa settiä (vaikka alusta alkaen RZA olikin sitä mieltä, että yhdessä noustaan kollektiivina pinnalle ja sitten jokainen saa mennä soolouralle minne haluaa). "Wu-Tang Clan Ain´t Nuthing ta F´ Wit" on jonkin sortin anthem ja kollektiivin yhteinen julistus, että täältä tullaan, elekää vittuilko. 

Hyvien poikien toiseksi viimeinen veto listalla on "Seo hyvä". Biisissä mm. mennään "yhille hyville". Hyvästä elämästä kertova hyvänmielen kappale.

Cruachan oli yks vuosi mun eniten kuunneltu artisti ja aina tietty uudet julkaisut kuuntelen, vaikka wanhoja hyviä biisejä harvoin uudet ohittaakaan. Toukokuussa ilmestynyt sinkku "Talamh" jytisee kivasti ja lupaa hyvää joskus tulevaisuudessa ilmestyvän uuden levyn osalta. Kansanmusafiboilla etenevää raskasta metallia, jonka vain irlannin poijaat ja viulisti-neito osaavat. 

Aivovuoto, pitkään suosikkini suomiräpin kentällä, julkaisi myös tänä vuonna uuden albumin, nimeltään "SEITSEMAN". En tiiä, mitä kertoo minusta, mutta suosikkibiisini siltä oli näköjään "Piä tunkkis". Aivovuoto ei ole helpoiten lähestyttävää musiikkia muutenkaan, jonka lisäksi Jodarokin flow on myös aika lakonista ja ehkä joskus jopa tylsää, mutta se kuuluu asiaan. Ehkä mä vielä palaan albumin pariin jonain päivä. Livenäkin ois kiva nähdä toiste, ainoa näkemäni keikka oli Tavastialla jo yli kymmenen vuotta sitten Kimmon ja Riston kanssa...

Rögen toinen veto listalla on "Sämpletön", jossa biitti on kohillaan eli bängeri siltä osin.

Todd Terryn "Cerrone Groove" on hyvä esimerkki housen ytimestä: Siinä on rytmi. Eikä paljon muuta tarvitakaan. Tylsää, sanoisi satunnainen musiikin kuuntelija, mutta minkäs teet, kun house on soinut jo kohta kolkytävuotta meikäläisen korvissa, vaikka aika ajoin pahasti taka-alalla, niin silti mulle kaikenmaailman monotoniset säksätykset merkitsee paljon enemmän kuin semmoisille, jotka eivät ole eläneet kasarin lopulla elektronisen musiikin house-vallankumouksen keskellä. Ei tää biisi kyl mikään mestariteos silti ole, vaan eittämättä aika tylsä :D

Uuden polven räppäri M.A:n toinen kappale listalla on "Ikivihree". Tosi omalaatuinen, ei tosiaankaan yleisöä kosiskeleva flow, eikä biititkään nyt mitään hittikamaa ole. Tämmöistä tarvitaan, räpin kuva on yleisesti liian maskuliininen party-rap. Tämä on henkilökohtaista, vakavaa ja jossain suomiräpin laitamilla seikkailevaa matskua. 

MC Rambo on omien sanojensa mukaan "hurri" eli suomenruotsalainen, kirkkonummelainen räppäri, joka käyttää scream-maskia ja vetää flowlla, jossa on vähän semmonen vittumainen äänenväri, joka ei todennäköisesti vastaa tyypin omaa puheääntä (jossain biisissä se aivan lopussa kuuluikin). Tykkään kyl, todella tunnistettava ja yleensä myös hyviä läppiä. "MEDUSA"-biisistä en ihan tiiä, mistä se kertoo, ehkä artistin halusta pitää oma yksityisyytensä eli vaikka taiteilijanimellä ja maskin kanssa esiintyykin, niin silti hän haluaisi jotain aitoa, eikä vaan ihailua "Rambona". Mut en mene vannomaan, mitä se tarkoittaa, ehkä se haluaa vaan enemmän tussua ja vähemmän mussua.

Steve Aoki on amerikkalainen DJ, jonka laskisin EDM-tähtien kärkikaartiin, mutta jonka biisit ovat välillä vähän liiankin party-jeejee -kappaleita. Tunnistettavia jytkeitä silti, kuten "The Show" -kappalekin, kun vauhtiin pääsee. Laulu on vedetty vittumaiseksi autotune-kakaksi, joka joissain biiseissä voi toimiakin, mut tästä en ole ihan varma.

Lissien löysin tv-sarjan kautta ehkä viime vuonna. Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä vakuutti ja panin aika montakin biisiä naislaulajien listalleni. Albin Lee Meldaun kanssa duetoitu "Josephine" on soinut tänä vuonna kohtalaisen paljon. Kaunista ja heleää kantria miun makkuun.

The Linda Lindas on suosikkini uuden polven punkkareista USA:n puolelta. En tiedä siellä olevasta punk-skenestä mitään, joten tää amerikan-aasialaisten flikkojen pop-punk on ihan parasta. "Yo Me Estreso" on poikkeus biiseissä, koska siinä on meksikolaisvaikutteita ja espanjankieliset sanat. Biisi kertoo paineista ja siitä, että kun stressaa ja tulee ahdistunut olo, niin huutaminen auttaa. Allekirjoitan, tiettyyn rajaan saakka :D

Rögen viimeinen biisi listalla on VilleGallen kanssa vedetty "Tim Duncan". Biisissä on vaihteeksi vähän vakavampi pohjavire, biittiä myöten. Menestymisestä ja paineista kertova kappale, jossa VilleGalle edustaa vissiin vanhaa ja väsynyttä (36-vuotiasta), kun Röge on uuden polven tekijä, joka menee kohti menestystä, vaikka "välil moodi oli murheellinen ja välil paska osu tuulettimeen", mut unelmia kohti piti mennä, oli siinä järkee tai ei.

Hamradunin "Nætur níggju" kertoo muinaista tarinaa viikinkimytologiasta. Koskettimilla ryyditettyä hevimeteliä, jonka kertsissä Pól laulaa hienosti. Vissiin kertoo jostain Odinin koettelemuksista, kun tämä roikkuu yhdeksän päivää ja yötä Yggdrasilissa eli maailmanpuussa. Kosketinsoitinsoolokin tässä.

Paradise Lost on pitkän linjan englantilainen metalliyhtye, joka on tunnettu sekä goottimetallin, doomin että death metallin tekijänä. Bändi aloitti jo 1988, mutta itse olen kuunnellut lähinnä sitä viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun jo vähän partaa kasvattaneiden hemmojen hidas ja synkkä musa on kolahtanut. "Darker Thoughts" yhdistelee mielestäni hienosti kaikkia elementtejä, joista Paradise Lost on tunnettu. "At the Mill" on livetaltiointi kolmen vuoden takaa ja päättää levyn. Levyversio sen sijaan aloittaa koronavuonna julkaistun levyn, sekin on kyllä hyvä, mutta tuota liveä tuli kateltua joskus vissiin keväällä yön hämyssä, niin sieltä se tarttui matkaan. Tuossa livessä oli vielä mukana puolankalaislähtöinen rumpali Waltteri Väyrynen, joka nyttemmin vaikuttaa ruotsalaisen Opethin riveissä.

Rushin "Afterimage" on tehty kuolleelle ystävälle ja soinut säännöllisin väliajoin Neilin kuoleman jälkeen hänenkin muistolleen. Biisi on suosikkilevyltäni eli vuoden 1984 Grace Under Pressurelta eli pahinta/parasta syntikka-aikaa, josta jotkut diggaa ja toiset ei. Minä kuulun ensinmainittuun joukkoon. Kun kuuntelin biisin eka kertaa Neilin kuoltua, iskivät Geddyn laulamat aloitussanat "Suddenly you were gone" aika kovasti (faneillehan Neil ei halunnut kerrottavan mitään hänen aivosyövästään, ennenkuin se tappoi hänet). 

Orbital on englantilainen klassikko-bändi elektronisen musiikin saralta ja yksi suurimmista suosikeistani myös. Rakas ystäväni Kimmo oli suunnitellut meille Englannin matkankin, jossa olisimme Orbitalia käyneet katsomassa junaillen läpi Euroopan, mutta en lähtenyt. Orbitalin veljekset (tai Hartnollin veljekset siis) ovat viime vuosina taas aktivoituneet ja tehneet monenmoista pimputusta, jollaisesta "Prophecy" on hyvä esimerkki, tosin tämä onkin ehkä enemmän "DJ Konikin" remixauksen tulosta kuin 25 vuotta vanha uudelleenlämmitetty Orbital-biisi. Melekosta pimputusta, enkä tiedä, mitä tämä kertoisi satunnaiselle kaduntallaajalle mun musiikkimaustani, jos tämä sen esimerkkinä esiteltäisiin :D

Anna Erikssonin biisissä "Kajaanista pohjoiseen" ollaan herkissä tunnelmissa jossain ei-niin-kaukana täältä. En muista, mistä tämä tarttui matkaan, mutta kotikaupungin maininnalla oli osuutta asiaan, että tarttui (vaikka kaunistahan Annan laulu on, ei siinä). Ehkä mä myös ajattelin Leinolaa, kun siinä mainitaan "paikka, jonne tahtoisin sut viedä, on siellä aikaa itselleen, kun hiljaisuus vain viepyy tiellä". Vaikka Leinola onkin Kajaanista etelään tai kaakkoon Vuottolahdessa (ja faktisesti tietysti myös yhä Kajaanissa :))

Wu-Tang Clanin "C.R.E.A.M." kertoo tietysti siitä, mistä suurin osa rap-kappaleista kertoo: Rahasta ja sen vallasta ja voimasta. Tarttuva kertsi kuuluukin: "Cash rules everything around me, dollar dollar bill yooo". Tavallaanhan se on totta kaikkien meidän elämässä, vaikka ei mulle koskaan ole raha ollut tärkeätä, kunhan sitä on sen verran, että sitä ei tartte miettiä jatkuvasti.

Rushin "Lock and Key" on yksi suosikkibiisejäni sekin ja menee vielä kasarin syntikkakaudelle. Sanoituksessa tappajanvaistot pannaan lukon taa ja heitetään avain menemään. Minä sen sijaan heitän estot menemään ja ilmarummutan tämän tahdissa kuin viimeistä päivää. 

Laineen Kasperia käytiin Kimmon kanssa kattomassa viime vuonna Tampereella ja oli ikimuistoista. Tämän vuoden biisi oli viime vuoden levyltä mukaan tarttunut nimibiisi "Savu", jonka sisuksiin en oikein ole päässyt. Kasperi on sanoittaja, jonka tajunnanvirtaa joutuu välillä tulkitsemaan, mutta annetaan herran kertoa itse: "En tiedä totuutta, mutta totuus taitaa tietää meikän." Mistä siis savu kertoo? Kuuntele ja päätä itse.

Ride kolahti ysärillä, ainakin yhden hetken aikaa ysärin puolivälin paikkeilla lähes maailman parhaan biisin verran. Se ei ollut "Vapour Trail", josta tuli mieleen nimen puolesta Rushin levy "Vapor Trails". Tämä kertoo rakkaudesta. Nimi tulee kaiketi siitä, että rakkauden kohde katoaa kuin pieru saharaan eli kuin höyryvana jää taivaalle lentokoneen jo kadottua näkyvistä. Biisi loppuu toteamukseen, että meillä ei koskaan ollut aikaa osoittaa toisillemme rakkautta. Mut Riden ja mun välillä on ainakin semmoinen pieni shoegaze-popparin ja kitaravetoisen helinän rakkaus, vaikka oikeasti en toki mikään kenkiin tuijottaja olekaan, paitsi parin biisin verran.

Wu-Tang Clanin toisen vedon listallani, "Reunited", aloittaa Ol´Dirty Bastard, levottomin ja ainoana klaanista kuollut jäsen, jonka kanssa RZA:lla meni sukset ristiin, kun bändin idea oli saada ensin omaa menestystä ja sitten jäbät eri levy-yhtiöihin soolouralle, mutta sitten kun RZA teki selän takansa Ol´Dirtylle sopparin firmaan, johon vanha paskiainen ei halunnut, niin ongelmiahan siitä seurasi. Mut yhteen palattiin ja entistä pidemmällä tupla-albumilla. Tässä biisissä soi kuuluvasti mm. viulu/t sekä naistaustalaulaja, joka vetää biisin alussa ja väleissä ja lopussa  "It´s Wu motherfuckers, Wu-Tang motherfuckers" ja biitti hakkaa loppuun saakka hypnoottisena. En mä niistä verseistä niin tiiä, mitä ne niissä höpisee, kauheesti höpöttävät kaikkee :D Siinä sarjassa on hauska, kun käsittääkseni siinä on pyritty autenttisuuteen ja välillä keksivät niitä versejä paperille kirjoitellen just ennen kuin menevät nauhoituskoppiin. Ja jos syntyy joku hauska riimi, niin studion puolella hirvee riehunta, kun joku saa hyvää tuliterää matskua nauhalle. 

Vuoden keikat olivat siis Arppa festareilla ja Yona Oulun Madetoja-salissa. Syksyn reissua odotettiin kyl pitkään, jostain heinäkuusta asti. Oli kyl kiva reissu ja keikka oli loistava. Muutama Yonan biisi eksyi sit listallekin, kun piti ennen keikkaa tehdä Yona-soittolista, jotta pääsi tunnelmaan. Varmaan enemmän sitä kyl kuunneltiin Niinan luona kuin mun, mut Yona oli koko vuoden kuunteluissa silti kolmanneksi kuunnelluin artisti. Yonan "Ghetto" on yksi mun suosikkibiisejäni.

Siinä missä "Valon valtameri" nostaa mut aina valoon, niin Stenkan eli Steen1:n klassikko "Yhtenä iltana humalassa" vie mut nostalgiseen tunnelmaan, vaikka liittyy myös lukemattomiin kertoihin, kun olen ollut yhtenä jos toisenakin iltana humalassa. Tässä on aivan mahtava fiitti, nimittäin Salkkareistakin tutun Illin kertsi "mut on tallottu maahan / rikottu liian monta kertaa / katseessani tyhjää / en voi periksi antaa". 

Mobb Deepin "Shook Ones, Part I" on Queensista, New Yorkista, ponnistavan rap-duon levytys vuodelta 1994, josta tuli kakkososansa kanssa bändin tunnetuimpia vetoja ja itä-rannikon hardcore-rapin yksi peruskiviä, jonka tarinassa oltiin väkivaltaisen elämäntavan keskiössä. "Shook Ones" viittaa niihin, jotka kovan paikan tullen jänistävät. Löysinköhän mä tänkin Wu-Tang -sarjasta, hyvin mahdollisesti.

Hyvien poikien viimeinen veto listalla on "Jaan posti", jossa biitti taas tykittää ja jossa muun muassa jaetaan postia tuntipalkalla, että ois rahaa pilveen. Hew Lorry, ¥oung oatl¥, MC Vatkain ja Sensei Cook avaavat omia varainhankintakeinojaan ja motiiveja. Ei mikään suosikkini, mutta näköjään tätäkin on tullut kuunneltua :D

Metsatöll on tätä mun uudempaa klassikko-osastoa eli viron metsämiehet jälleen vauhdissa. Viiden vuoden takaiselta levyltä nimikappale, jossa ollaan jossain jäisessä kylässä, jonne ilmestyy jäätynyt ruumis ja...äh, ihan sama, kun en mä siitä ymmärrä mittään, mut onpahan meininkiä ja etelänaapurin kieli sopii hyvin tähän räminään.

Paradise Lostin toinen live-veto tällä listalla eli "The Enemy" alkaa kuulaalla laululla ja jatkuu vähän rujommalla laulusuorituksella sekä rämisevällä metelillä. Kahden minuutin jälkeen päästään hetkeksi kitaroimaan, kunnes palataan kertsiin. Metelikokoelmaakin on siis tullut kuunneltua.

Wolfi Staudingerin biitit ja Ilkka Kalevi Tillasen omaperäinen kertova räppityyli toimivat. Kuuntelin näitä yhdessä vaiheessa paljonkin. "Liian suuri" on fanitarina Lauryn Hillistä. Näitä jää kuuntelemaan ja välillä aina naurattaa, vaikka ei tämä mitään ihmistennauratusmusiikkia olekaan. Hieno jousitausta saa vielä lisää kaipausta muuten aika tasapaksun kuuloiseen fanitukseen. Mut tää on hyvä, Ilkka Kalevi Tillanen on tosi mielenkiintoinen persoona.

Yonan "Ei oo haluu" on kahdeksan vuotta vanhalta "Jano"-levyltä. Yonalta tais ilmestyä siis jo yhdeksäs albumi, joista on löytynyt sieltä täältä ikisuosikeita, joihin tulee aina vuosi toisensa jälkeen palattua. Ja keikalla oli tietty ihan mahtavaa, se tunnelma ja miljöö ja bändi ja Yona, jotka eivät varmasti unohdu ihan äkkiä.

Maria José Llergoon törmäsin jonain perjantai-iltana Youtuben tarjontaa seuratessani. TinyDesk-konsertit ovat hauska ja intiimi musiikkikonsepti Youtubessa ja yksi kovimmista oli Marian. Itse asiassa Marian TinyDesk-konserttikin ilmestyi sitten myöhemmin tänä vuonna Spotifyhin ja oon sieltä kuunnellut ainakin yhtä suosikkibiisiäni. Myös "Juramento" soi TinyDeskissä, vaikka listalla onkin levyversio, joka on hyvä silti. Modernia ja mennyttä yhdistellään kivasti ja Maria laulaa ihanasti.

Arpan "Kerran Turussa" on hauska veto, kun se kuulostaa ihan siltä, kuin se soitettaisiin jossain pubin nurkassa ja siitä tulee mieleen kesän festariveto. Hymy nousee heti huulille, kun sitä muistelee. 

Koiran "käpy" on hauska pikku räppiveto, jossa luetellaan puolet Suomen räppäreistä tai ainakin melkein. Tämän vuoden top100-listan perusteella meikä kyl tykkää huumoriräpistä :D

Little Simzin "Venom" tuli vastaan jostain haastattelusta, jossa joku wanhemman polven suomalainen räppäri, oisko ollut Don Johnson Big Bandin Tommy Lindgren, kertoili, ketkä nykypolven räppärit Suomessa ja maailmalla kolahtavat hänelle. "Venom" on jo taustojen puolesta todella vaikuttavan kuuloinen, mutta sitä lisää englantilaisen Little Simzin spittaus, jossa riistäjämiehet saa kyytiä. Little Simzin kovin biisi on silti "I love you, I hate you", jossa käydään isäsuhde biisin muodossa läpi, mutta se on jossain muulla listalla kuin tällä.

Pikku Kukan "Ystävä" on ihana biisi 11 vuoden takaa. Aivan mahtava pianoriffi paukuttaa samalla kun Lotta ja Emilia kertaavat ystävyyden/keskinäisen ystävyytensä sisälmykset.

Kuopuksen "Keväällä" kolahti ja kovaa. Jos siis kuuntelenkin kaikenlaista höpöräppiä, niin Kuopus ehkä sitten korjaa musamakuani parempaan suuntaan. Kivan kuuloista, selkeätä, hassua ja ihanaakin, pysäyttävää.

Yonan viimeisimmältä levyltä "Eden" nousi sen teeman keskiössä lilluva "Adam ja Eve", joka kertoo siitä, mikä on Yonalle pyhää ja minunkin uskontoni: Rakkaus.

Anssi Kelaa vielä toisen kerran äkillisen listamenestyksensä perään ja biisissä "Levyhylly pelastaa" ollaan jälleen rakkauden äärellä, koska rakkaudesta musiikkiinhan minäkin tätä höpinää olen tässä rustannut pari päivää.

Salaattipäivät on suomi-punkkia, jota siis löytyy kahden biisin verran vuoden top100:ssa. "Joki virtaa punaisena" kertoo otsikossaankin jo kaiken siitä, mistä tämä biisi kertoo. Rauhaa!

Energy 52:n biisi Orbital-remixinä on nimeltään "Café Del Mar" ja taas mennään jonnekin ysärin alun tunnelmiin, housen ja acidin riemukkaisiin narinoihin ja paukkeeseen.

Matti Tamonen on kajaanilaislähtöinen räppäri, jonka omaleimainen tyyli aika ajoin toimii hienosti. Vähän minua silti välillä ärsyttääkin Matin sanaleikit ja biisissä "Tyyliä Tyyliä" on yksi kohta, mikä ottaa suoraan sanottuna päähän: Viittaus muinaiseen hollantilaislegendaan futiskentillä eli Edgar Davidsiin (joka muuten pelasi Tottenhamissakin vanhoilla päivillään), koska Matti sanoo sen "Davis", eijeijei, se on Davids! Tyylipisteitä ei siis Matille tästä biisistä tippunut ja joka kerta ärsytti, kun tuon lausuntavirheen kuulin, nytkin :D

Inner City oli mun suosikkini lukioaikaan, kun niiden pari levyä ilmestyi. Detroit techno oli kovinta shittiä, vaikka Inner City toki helpommin lähestyttävästä päästä Paris Grayn vokaalien ansiosta. "Good Life" oli possen eka biisi vuodelta 1988 ja kuulostaa kyllä varsin paljon senaikaisilta brittihiteiltä ja upposihan tuo Euroopassakin.

M.A lienee yksi tämän listan yllättäjistä. Taas lisää omalaatuista suomiräppiä, tässä kaverina vähän vanhempi setä eli Eevil Stöö. Kovaa paskaa siis.

Lista loppuu, uuh, vihdoinkin, minä pidän. Se on myös sadannen biisin nimi: "I Like". Todd Terrystä olikin jo puhetta aiemmin ja tässä Guy lisäksi vokalisoimassa. Ensimmäisen puolen minuutin aikana karkoketaan muut kuin house-fanaatikot pois, sitten alkaa jo vähän yleisöystävällisempi pauke ja laulu, mut onhan tää sitä ihtiään. Tamppausmusiikkia, jota mä lähtisin tanssimaan, koska mä oon house man, muiden musahörhöykseni muassa.

Kiitos ja kumarrus, hyvä musavuosi ja vajaasta 4000:stä eri kuuntelemastani biisistä vuoden aikana tämä oli nyt tällä kertaa tällanen otos, ensi kerralla ehkä taas jotain ihan muuta. Kuunnelkaa musiikkia, nauttikaa, fiilistelkää, synkistelkää eli eläkää musiikin tahtiin. 

Kun on vaikeata sanoa ei

En haluaisi sanoa rumasti heistä, jotka puhelinmyyntityötään tekevät, mutta vittu kun vituttaa tuputtaminen, vaikka oma syyhän se on, kun en osaa sanoa ei ja katkaista puhelua. Ongelma on sinänsä itselleni uusi ja vieras, että enhän minä oikeastaan koskaan vastaa puhelimeeni, jos en tiedä kuka soittaa. Nyttemmin on kuitenkin tullut asioita, jotka ovat aiheuttaneet sen, että olenkin vastannut. "Onkohan tämä joku asiakas?" (koska panin siviilinumeroni etätyön koodinumeroksi, eikä sitä saa pois sähköpostin lisätietojen alta...) tai "soittaakohan se halkojen myyjä, että on nyt tuomassa kuormaa?" 

No, sitten minä vastaan. Okei, välillä onnistun. "Olen juuri palaverissa, voitko soittaa myöhemmin? Vaikka iltapäivällä." Ja sitten en vastaa. Välillä epäonnistun. Sähkönmyynti on nyt taas alkanut urakalla, koska määräaikainen sopimus loppuu helmikuussa 2025. Ensin taisi tulla etanapostia, sähköpostia ja sitten alkoi tekstiviestipommitus. Tarjouksessa, joka tuli siis nykyiseltä sähkönmyyjältäni, yritettiin myydä tosi hyvää ja halpaa määräaikaista, jossa oli kuitenkin juju: Siinä on perushinnan ja kk-hinnan lisäksi liikkuva osa, riippuen kulutuksesta. Ikävä kyllä kun tiedän, mitä tämä vanha rintamamiestalo sähkölämmitteisenä kuluttaa, niin en tarttunut tuohon.

Tänään soittivat. Olen odottanut sitä halkomyyjän soittoa ja vastasin. Puhelun aikana yritin pari kertaa todeta, että on kai tässä vielä aikaa, että enkö saisi miettiä vielä ja palaatte asiaan sitten lähempänä vuodenvaihdetta? Jotenkin se myyjä sai aina jatkettua sitä jorinaansa ja myi sitten minulle kahden vuoden määräaikaisen. Nykyisin on kuitenkin tuo myyntihomma muuttunut niin, että tarjous tulee vissiin toimittaa vielä hyväksyttäväksi. Eli minulle tuli tekstiviesti, johon minun pitäisi sen mukaan 3 vrk kuluessa vastata "OK". Työkaverille totesin tuosta tuputuksesta, niin haki netistä useamman eri firman tarjouksia samoilla spekseillä, mutta vähän yli sentin halvemmalla kilowattituntihinnalla. Meidän talon kulutuksella se on noin 280 euroa vuodessa. Mielestäni tuo on jo aika selkeä hintaero. En vastannut tekstiviestiin. Iltapäivällä sama häiskä soitti ja kiitti vielä sopimuksesta ja kyseli, että olenko unohtanut vastata tekstiviestiin. Totesin, että eikö minulla olekaan harkinta-aikaa? No, onhan minulla. Ja toki tämä voi vielä kolista omaan nilkkaan, jos maailmantilanne ja sähkön hinta nousevatkin ennen kuin teen päätöksen, keneltä ostan ja millaista energiaa.

Sitten vielä valokuituhässäkkä. Neljännellä myyntiyrityksellä hemaiseva pörröpää myi minulle ovelta valokuidun. Siitä on nyt ehkä 14 kk aikaa. Eipä ole näkynyt. Jotain ne tuossa tiellä porailivat aiemmin syksyllä. Ei sillä, että kiinnostaisi koko valokuitu. Yritin niitä soppareita tavata kyllä tarkkaan, mut kun kaikki melkein oli ilmaista, niin sit saivat tuputettua. Ainut vaan, että siihen on sitten naimisissa niin kauan, kuin tätä taloa asutan ja olikohan se perusmaksu nyt 6,90 euroa kuukaudessa (kunhan joskus alkaa bitit virrata), ikuisesti, vaikka en varsinaista liittymää hankkisikaan (vaikka "pakko" kai se on hankkia). Eli paskan möivät, tuputtamalla.

Kuten huomaatte, olen helppo uhri. Ehkä ymmärrätte nyt paremmin, miksi en vastaa outoihin puheluihin.

"Lempitaideteos, joka on vaikuttanut maailmankuvaasi"

15v-poikani sai lukiossa koulutehtävän, joka kuului suurin piirtein, että kerro, mikä on lempitaideteoksesi, joka on vaikuttanut maailmankuvaasi. Ymmärsin, että tehtävänä on paitsi tietysti kertoa, mikä se taideteos on, myös miten se on vaikuttanut maailmankuvaan. Pojalle tuntui koko tehtävän aloitus mahdottomalta, koska vaikka hän voisi ehkä valita mahdollisen lempikirjansa, niin ainoa asia, mikä päällisin puolin ajateltuna tekee siitä hänen lempikirjansa on se, että "se on hyvä". Yritin avata sitä kysymällä, että miksi se on hyvä, mikä tekee siitä hyvän, mitä siinä tapahtuu ja minkälaisia hahmoja siinä ja on mitä he tekevät, jotka voisivat olla asioita, jotka ovat vaikuttaneet hänen maailmankuvaansa.

Koska tehtävä kuulostaa pojastani abstraktilta, ajattelin avata sitä hänelle (ja toki itsellenikin) kirjoittamalla omasta lempitaideteoksestani ja sen vaikutuksesta - tai oikeastaan muutamista omista, koska en pysty itsekään yhtä lempitaideteostani nimeämään. Ensinnäkin totean, että minulle rakkaimpia tai elämänkuvaani vaikuttaneita taiteen lajeja eivät ole vaikkapa kuvataide tai tanssitaide, vaan kirjallisuus, musiikki ja elokuva. Näin ollen esimerkkini käsittelevät noita kolmea taiteen alaa.

Shike on edesmenneen Robert Shean vuonna 1981 julkaisema tuplaromaani, joka on suomeksi julkaistu nimillä Shike: Lohikäärmeiden aika ja Shike: Karman kehä. Romaani tapahtuu historiallisessa viitekehyksessä 1200-luvun Japanissa ja osin Kiinassa, ja sen päähenkilö on soturimunkki Jebu. Hänen elämänsä perustuu zinja-veljeskunnan oppeihin askeettisesta elämäntavasta ja eri herrojen ja klaanien palvelemisesta. Zinja-veljeskunta on vahva taustavaikuttaja yhteiskunnassa ja sillä on samanlaisia, mutta eri nimisiä haaroja muualla maailmassa. Zinjat ovat kirjailijan keksintöä, mutta soturimunkeille löytyy esikuvia Japanin historiasta. Jebun tie vie eri kilpailevien klaanien palkkalistoille ja myös Kiinaan taistelemaan mongoleita vastaan. Kirjan osia sitova "karman kehä" muodostuu teoista ja tapahtumista, jotka liittyvät hänen ja ensimmäisellä zinja-tehtävällä tavattuun ylhäisen perheen tyttäreen Tanikoon, sekä tämän ja Jebun yhteiseen elämäntarinaan, jonka aikana rakastetetaan, vihataan, ollaan pitkiäkin aikoja erossa, annetaan anteeksi ja ehkä jopa "valaistutaan". Kirja vaikutti maailmankuvaani, koska kiinnostuin tutkimaan Japanin historiaa taaksepäin mongoliaikoihin asti ja tutustuin moniin historiallisiin tapahtumiin, jotka avasivat Aasian historiaa, joka on mongolien kautta vaikuttanut myös Eurooppaan. Samaten zinjojen elämäntapa pani miettimään uhrautumisen ja vapaaehtoisen kärsimyksen tematiikkaa elämässä sekä pohtimaan omia elämänarvoja, kuten mihin olisi valmis läheistensä, perheensä ja yhteisönsä, "työnantajansa" tai elämänrakkautensa takia. Samaten se sai pohtimaan perimän vaikutusta siihen, miten ihminen hyväksytään omassa yhteisössään ja yhteiskunnassaan, jos hän on "erilainen"; Romaanissa Jebu on huomattavasti isokokoisempi kuin muut ja tummatukkaisten keskellä punatukkainen, minkä lisäksi hänen isäkseen paljastuu romaanin aikana mongolisoturi. Mielestäni maailmankuvan muokkausta on myös se, että romaani on tartuttanut minuun kiinnostuksen zenbuddhalaisen elämäntavan, samuraikulttuurin ja sitä kautta elämän merkityksen ja arvostuksen pohdintaan. 

Kuulin yhtä lempiyhtyeistäni eli kanadalaista, jo uransa lopettanutta Rushia, ensimmäisen kerran vuonna 1991 ollessani lapsuuden ystäväni Juhan kanssa hänen toisen, vähän vanhemman kaverin luona kylässä. Vietimme iltaa muun muassa katsomalla musiikkivideoita. Rushin vuonna 1988 tallennettu konsertti Englannin Birminghamissa oli julkaistu videona ja sitä katsoessamme ystäväni ja hänen kaverinsa kehuivat bändiä parhaaksi trioksi koskaan. Olin eri mieltä, vaikka en montaa trioa tiennytkään, mutta väitin, että The Police on ainakin paljon parempi, kuunnelkaa nyt tuota outoa solistin lauluääntäkin. Enpä arvannut, että sen illan väittelystä seuraisi yksi isoimpia fanitukseni kohteita koskaan. Koska väittely ei edennyt juupas-eipäs -vaihdetta pidemmälle, sovimme, että lainaan Juhalta A Show of Hands -livelevyn, joka on tallenne tai kokoelma tallenteita juurikin samalta kiertueelta. Kuuntelin levyä, kunnes Subdivisions jysähti soimaan. Tai ei se nyt varsinaisesti jysähtänyt, koska biisi on 1982-vuoden Signals-levyltä olevaa syntikka-rokkia, mutta tajuntaani se jysähti. Kuuntelin siis Subdivisions-biisiä repeatilla ja aloin pian kiinnittää huomiota sanoitukseen, joka kertoo lähiöelämästä ja nuoren sopimisesta paitsi lähiön, myös kouluelämän ja yleensä nuoren muottiin. Tähän väliin on pakko lainata sanoitusta, koska en halua alkaa sitä suomentamaan:

"Growing up it all seems so one-sided

Opinions all provided

The future pre-decided

Detached and subdivided

In the mass production zone

--

Nowhere is the dreamer

Or the misfit so alone

--

Subdivisions

In the high school halls

In the shopping malls

Conform or be cast out

--

Subdivisions

In the basement bars

In the backs of cars

Be cool or be cast out"

Biisi tuntui kertovan elämästäni. Yläasteelle mentäessä koin vahvasti tunnetta, että en kuulu joukkoon, mutta haluan kuulua joukkoon, paitsi kun joukko käyttäytyy mielestäni typerästi. Piti käyttää tiettyjä vaatteita, tietynmerkkisiä farkkuja. Koulun pihalla pipoa ei käytetty, koska se oli junttia, paitsi kunnes yläasteen vanhimmatkin alkoivat käyttää (eli suurin piirtein keskitalvella, jos silloinkaan). Välitunneilla kokoonnuttiin ulos laumoihin, joissa oli samanhenkisiä. Nuoret jakautuivat pukeutumisen ja tapojen mukaan eri leireihin. Yläasteen perinteisiin kuului, että isommat uittavat joko vesihanan alla tai pöntössä. Joukkoon kuulumisen tarve ylitti yleensä sen, halusiko edes yrittää tehdä asioita tai käyttäytyä omalla tavallaan, vaikka olisikin ollut sitä mieltä, että joukossa tyhmyys tiivistyy. 

Kun biisin sanoma kolahti - sen lisäksi että ihastuin sen sointimaailmaan - olin myytyä miestä. Rushista tuli kaikkien aikojen lempiyhtyeeni, jonka kaikki levyt hankin alkuperäisinä, osin monena kappaleena eli vinyyleinä ja CD:nä, sekä fanitin yhtyettä omaa nettisivua bändistä tekemällä, osallistumalla suomalaisten fanien foorumilla ja lopulta käymällä Rushin kahdella keikalla Helsingissä, jotka olivat odotettuja ja muistorikkaita reissuja. Maailmankuvani Rushin Subdivisions muutti sekä sillä, että tajusin, että samanlaisia nörttejä on maailma pullollaan (elettiin kuitenkin ysärin alkua eli aikaa ennen nettiä, joten tietoisuus maailmasta luotiin television kautta, mutta sielläkin näkyi vain kolme kanavaa) ja että aluksi oudon kuuloinen musa (Rush on tunnettu proge-rockin, syntikkapohjaisen rockin ja jopa hard rockin tekijän, mutta laulusolisti Geddy Lee jakaa tunteita ja hänen äänensä ehkä on se tekijä, miksi Rush ei ole maailman kovin yhtye ihan kaikkien mielestä :D) voi avata portin maailmaan, jossa taidokas musisointi yhdistyy upeisiin sanoituksiin ja maailmankuva muuttuu, koska tajuat, että et ole yksin ja joku musiikki tai kappale - kuten Subdivisions - tuntuu kuin sinusta tehdyltä tarjoten samaistumispintaa elämiseen yhteiskunnassamme.

Lapsena näkemäni elokuvat tulivat TV:stä. Kiinnostavimpia elokuvia olivat seikkailuelokuvat ja westernit. Jo ala-asteella muistan tehneeni koulussa sheriffin liivit käsityötunnilla. Rio Bravo on Howard Hawksin ohjaama western eli lännenelokuva eli länkkäri vuodelta 1959. Elokuvassa John Wayne näyttelee sheriffiä, joka joutuu turvautumaan vanhan juopon, raajarikon ja nuoren pyssysankariudesta haaveilevan pojan apuun, kun hänen vangitsemansa miehen veli uhkaa hyökätä kaupunkiin vapauttamaan veljensä. Elokuva käsittelee hauskasti ja jännittävästi, hieman koskettavastikin sukupolvien eroja sekä ihanteiden ja reaalimaailman törmäystä. Vanha juoppo on elämänhallintansa menettänyt, masentunut mies. Hän on kuitenkin myös parhaimmillaan (kun on juomatta ja saa krapulatärinän taltutettua) todella terävä ja loistava ampuja. Raajarikko vanhus naurattaa, mutta on oikeamielinen ja tekee kaikkensa niillä keinoin, mitä hänellä on. Nuori poika haluaisi ihailemiensa pyssysankarien kerhoon, mutta hänellä ei ole hajuakaan siitä, mitä tulitaistelu ja ihmisen ampuminen tarkoittaa. Sheriffi saa porukan toimimaan yhdessä ja näin tämä etukäteen todella sekalainen ja vähän surkeakin posse pystyy haastamaan väkivaltaisen kaupunkiin hyökkääjän joukkoineen. Elokuvan oikeamielisyyteen, rehellisyyteen (niin muille kuin itselleen) ja oikean asian puolesta taisteluun keskittyvä teema vaikutti nuoren pojan mieleen ja sitä kautta maailmankuvaani. Vaikka en asiaa voi faktana sanoa, niin väitän, että koska vaikutuin niin kovasti elokuvan hahmoista, se auttoi minua ymmärtämään sukupolvien välisiä haasteita ja hyväksymään erilaisuutta. Se, että joku on juoppo tai raajarikko, ei tee hänestä hyödyntä ihmistä. Se, että nuori mies ihailee jotain elämäntapaa ja halveksuu vanhempia "luusereita" (ennenkuin saa opetuksen elämästä), ei tarkoita, etteikö hän voisi kehittyä ja kasvaa joksikin, jota kunnioitetaan. 

Nämä olivat esimerkkejä lempitaideteoksistani, jotka ovat muokanneet maailmankuvaani. Niitä on monen monta lisää ja ne resonoivat usein sitä, miten ajattelen maailmasta, elämästä ja ihmisistä. Taide on mielestäni tärkeä väline maailmankuvan luomiseen tai vahvistamiseen.

Jarkon all-time TOP10 ja bubbling under

Ystävänpäivän kunniaksi 2024 teimme rakkaan Niinani kanssa toisillemme listaukset kaikkien aikojen biiseistä ja tietty soittolistat mukaan. Koska tässä mennään musa edellä, julkaisen oman kirjelmäni myös blogissa muistojen kirjaan kirjattavaksi:

Mahdoton tehtävä valita kymmenen parasta biisiä ikinä, eivätkä nämä ne varmaankaan ole, vaan toivon, että ne ovat vielä kuulematta. Tässä kuitenkin TOP10 selityksineen ja ajatuksena käydä läpi elämänvaiheita ja bändejä ja ihmisiä ja tietysti myös niitä biisejä, joilla iso merkitys sitten kuitenkin on. Toisaalta listan olisi voinut jakaa kahteen ja panna siihen pelkästään Eppuja (Murheellisten laulujen maa, Pimeyden tango, Joka päivä ja joka ikinen yö, Älä katso jne.) ja Rushia (Between The Wheels, Afterimage, Natural Science, Middletown Dreams jne.), mutta tästä tuli enemmän semmoinen Jarkon kasvutarina rytmimusiikin parissa, vaikka konemusa tällä kertaa jäi harmittavasti listalta puuttumaan, kuten myös punk. Toisaalta koneita on näissäkin osassa käytetty tai ainakin soitinsellaisia :D Ja punk on sitäpaitsi enemmän elämänasenne kuin musiikkityyli. Joten mennään tällä kertaa vaikka näillä ja ehkä vuoden tai kymmenen päästä jotkut muut ovat elämäni TOP10:ssä, tosin hyvin todennäköisesti eivät ole:

1. Tähdenlennon tiellä - Eppu Normaali (1984)

Neljäkymmentä vuotta sitten julkaistu "Rupisia riimejä, karmeita tarinoita" on ensimmäisiä, ehkä ensimmäinen itselleni hankittu levy. Tai kasetti se silloin oli, mutta alkuperäinen myyntikappale kuitenkin, ei nauhoitus. Ensimmäiset nauhoitukset olivat olleet todennäköisesti AC/DC:tä Juhalta vuotta-paria aiemmin. Eppujen levyistä tämä sisältää monta uskomatonta helmeä. Levyn päräyttää käyntiin mahtava "Taivaassa perseet tervataan", joka Lucky Lukensa lukeneelle kymmenvuotiaalle Jarkolle oli tietysti mieleen. Heti toisena tulee levyn helmi, josta on kasvanut ikisuosikkini. Olin jo kymmenvuotiaana hienoinen scifi-fani ja kyllähän tämä tarina siihen(kin) lokeroon sujahtaa, vaikka rakkauslaulukin on. Ehkä jopa vähän maailmanlopun meininkiä sisältävä tarina siitä, kuinka "maailma hukkuu hätään ja paskaan, eikä pelkoa torju ase paraskaan", mutta "tähdenlennon tiellä sinua lemmin". Tässä olisi voinut soida myös vaikkapa karaokessakin usein vetämäni "Pimeyden tango", josta Hittimittarissa oli siihen aikaan hassutteluvideokin, mutta kyllä "Tähdenlennon tiellä" on silti aina mulle se ykkösbiisi, kun Epuista puhutaan. Kuten johdannossa sanoin, olisin helposti voinut panna TOP10:iin vaikka viisi Eppujen biisiä, mutta annetaan muillekin artisteille mahdollisuus. Kaikkien aikojen kovin suomalainen yhtye.

2. Phantom of the Opera (live at the Hammersmith Odeon, lokakuu 1984) - Iron Maiden (1985)

Fazerin musiikkikerhosta tuli tilattua muitakin uutuuslevyjä kasetteina. Iron Maiden oli tullut tutuksi naapurinpojalta, joten tämä tupla-live Maidenin maailmankiertueelta oli siinä mielessä hyvä ostos, että pääsin vähän niinkuin kesken bändin uran messiin, koska aikansa Maidenin best of tämä on. "Live After Death" on kaikkien aikojen hienoin live-levy. Toinen toistaan upeampia vetoja, joista erityisesti megalomaanisen pitkä proge-eepos "The Rime of the Ancient Mariner" ja tämä "Phantom of the Opera", joka myös proge-hevin lokeroon lumpsahtaa, ovat ehkä jääneet minulle rakkaimmiksi vedoiksi monen muun biisin ja välihuutojen lisäksi. Nämä ovat minulle ne oikeat versiot koko Maidenin tuohon astisesta urasta, jonka aikana eka solisti ehtikin jo vaihtua kaikkien aikojen hevilaulajaan eli Bruce Dickinsoniin. Biisi kertoo vertauskuvallisen tarinan päähenkilön sisäisestä kamppailusta minkäs muun kuin sisäisen petonsa kanssa. Ehkä tämän sisarbiisi voisikin olla Eppujen Rupisten riimien "Peto minussa"? Biisi on tietysti tilutuksen ilotulitusta, kun vuoroin Dave Murray ja Adrian Smith vetävät soolojaan, Nicko paiskii rumpuja ja bändin aivot sekä useimpien biisien tekijä Steve Harris bassottelee menemään. Kaikkien aikojen kovin heviyhtye.

3. One - Metallica (1988)

Yläasteelle meno oli elämäni toinen murrosvaihe, ensimmäisen oltua Kajaaniin muutto. Yläaste tuntui lapsuuden lopulta ja nuoruuden alkamiselta. Halusin kuulua porukkaan, mutta en halunnut kulkea massan mukana. Äitini piti huolen siitä, että minulla oli aina ajankuvan mukaiset uusimmat vaatteet ja puoliksi pakotti minut parturiin aina, jos hiukset kasvoivat hiemankin pidemmiksi. Minua lähinnä ärsytti se, että jokaisen piti toimia, kuten isommat näyttivät. Hölmöjä ulkonäköön liittyviä "sääntöjä" oli muun muassa se, että oltiin syystalvella paljain päin niin pitkään, että päät jäätyi. Jos erehtyi olemaan pipo päässä alkupakkasilla, niin sai kuulla vittuilua tai pipo lähti päästä lentoon. Kiersin sääntöä hatulla, jossa oli korvaläpät, joita pidin aina kun isompien lössin katse vältti. Eli olin aika paljon yksin ja hengailin jossain nurkilla näkymättömissä näyttäen typerässä hatussani typerältä, mutta kun korvia palelsi, niin vitut kauneudesta. Yläasteaikoina kuuntelin monenlaista musiikkia maailmalta ja vähän Suomestakin, mutta varhaisnuoruuden rock ja hevi eivät enää olleet ykkösmusaa, vaan maailmantähdet, kuten Michael Jackson olivat in. Kahdeksannen luokan keväällä Metallica julkaisi "...And Justice for All" -levyn ja palasin jälleen "mustan musiikin" puolelta (Kajaanin musiikin ukkeli muisti minut ainoana, joka käy aina ostamassa "mustaa musiikkia", eikä se siihen aikaan tarkoittanut black metallia :D) hevikantaan. Metallica oli ollut siihen asti meikäläisen makuun liian rajua, speed metal ja thrash metal eivät vielä kolisseet. Tämä levy kuitenkin aiheutti uuden metalliherätyksen ja on yhä tänä päivänäkin yksi suosikkilevyistäni. Muistan kuinka kuuntelimme levyä ehkä kasi- ja ysiluokan välisenä kesänä ja tuntui, että jotain on tapahtumassa, siirtymä johonkin uuteen. Ehkä ne oli ne kuuluisat hormonit, koska sinä kesänä tapasin myös ensi kertaa Tuulin. Mut Metallicassa vetosi aggressiivisuus, joka tuntui nuoren miehen päänsisäisessä myllerryksessä hyvältä. Levyllä on toinen toistaan hienompia rykäisyjä alkaen ympäristökatastrofista kertovasta aloitusbiisistä "Blackened" aina loppupuolen lähes instrumentaaliseen "To Live Is To Die" -vetoon ja levyn päättävään nuorison vapautuslauluun vanhempien ikeestä eli "Dyers Eve". Levyn hitiksi nousi videonsa kera "One", joka on yhä yksi parhaita sodanvastaisia kappaleita Kollaa Kestään ja Liisa Tavin "Jäähyväiset aseille" -vedon ohella ja ehkä tuolloin istutettiin minuun pasifistinen maailmankuva, vaikka kaikki sotaan liittyvä olikin nuorta minua aina kiehtonut  - tai juuri siksi eli silmät piti avata karulle todellisuudelle:

"Landmine has taken my sight

Taken my speech

Taken my hearing

Taken my arms

Taken my legs

Taken my soul

Left me with life in hell"

4. They Won't Go When I Go - George Michael (1990)

Ensirakastuminen oli yhtä tunnemyrskyä ja ääripäitä. Muistan, kun talvella 1990 kuunneltiin yhdessä tätä levyä ja tunsin suurta tuskaa siitä, että olen niin rakastunut, mutta en saa rakastani, koska tämä asuu kaukana ja hänellä on oma elämänsä ja kaverinsa ja ystävänsä ja toisia poikia piirittämässä (joku on-off poikaystäväkin) Stadissa. En tiennyt rakkaudesta tai parisuhteista mitään, mutta se tunne, mitä siitä seurasi, oli jotain älytöntä, ylimaallista, uskomatonta - hirveää ja parasta ikinä yhtä aikaa. Siksi rakkaus on siitä lähtien ollut "elämäntarkoitukseni". Ei siis se älytön ja hullu rakastuminen tai suru vastarakkauden saamattomuudesta tai kaikki tuska, mikä siihen voi liittyä, vaan se, kun oikeasti rakastaa toista ihmistä ja haluaa tämän parasta ja tietää, että ei ole mitään parempaa. George Michaelin "Listen Without Prejudice" oli kuin raikas tuulahdus elämääni ja se linkittyy niin noihin hetkiin, jolloin tajusin myös ensimmäistä kertaa sen painon, kun on vaan päästettävä irti jostakusta, jota rakastaa. Oikeastaan tässä pitäisi olla levyltä kolme kappaletta, joista kuitenkin valitsin vain "They Won't Go When I Go" TOP-listalleni eli ensin suru, sitten perään olisi kuulunut "Something to Save" eli luopuminen ja hyväksyntä sekä lopuksi "Heal The Pain" eli ilo siitä, että on saanut rakastaa. Vaikka en minä kyllä sitä vielä silloin talvella 1990 tuntenut, kun Tuuli oli käymässä ja sisällä myllersi ihan vitusti. Ja olihan meillä seuraavana kesänäkin vielä jotain juttua, jonka jälkeen Tuulin lähdettyä taas kauas Stadiin kirjoitin tussilla Leinolan vintin seinään yksinäisen pojan tuskasta ja siellä se tussaus on vieläkin. Semmostapa se on tuo nuori rakkaus ihanuudessaan ja riipaisevuudessaan. Mut Yrjö Mikkelin levy on mulle yhä henkilökohtaisesti kovin pop-musiikin klassikko.

5. Subdivisions (live at Birmingham, 1988) - Rush (1989)

Vuonna 1991 täytin 18 vuotta, mutta se oli edessä vasta syksyllä, joten kun kesällä alkoi kalja maistua, oli väärennettävä opiskelijakortti, jolla onnistuin ostamaan jopa kaljaa, sekä käytyä Juhan kanssa Kajaanin ainoassa baarissa, jonne pääsi alaikäisenä eli Kajanuksen alakerran katutasossa olevassa pienessä baarissa. Jonkun tuommoisen illan aikana oltiin Juhan kaverin luona ja katsoimme Rushin live-videota vuoden 1988 kiertueelta ja aloimme väittelemään siitä, onko tässä nyt hienoin yhtye (tai ainakin trio) koskaan, koska Juhan ja kaverinsa mielestä oli. Väittely ei edennyt, koska Juhan kanssa oli haastavaa väitellä, joten kompromissina ja riidan välttämiseksi totesin, että haen myöhemmin Juhalta lainaan "A Show of Hands" -levyn, joka oli samalta kiertueelta ja kuuntelen sen, ennenkuin sanon lopullisen mielipiteeni. Kun "Subdivisions" pärähti live-levyltä soimaan, olin myyty. Siitä alkoi tähän päivään asti kukoistanut rakkaus maailman parasta bändiä, Rushia, kohtaan. Biisi olisi joka ikisellä TOP-listallani, tekisinpä sen vaikka missä tilanteessa ja elämänvaiheessa ja spekseillä hyvänsä. Se on kertomus lähiönuoren paineista sopeutua massan mukana eli just siitä tunteesta, jota koin koko yläasteen ajan. Vasta lukiossa aloin löytää paikkani, kavereita joiden kanssa hengata ja tärkeimmän ystäväni. 

"Subdivisions

In the high school halls

In the shopping malls

Conform or be cast out

Subdivisions

In the basement bars

In the backs of cars

Be cool or be cast out"

6. The Ship Song - Nick Cave & The Bad Seeds (1990)

Rakkauslaulu Nick Caven malliin. Lukiossa tutustuin rakkaimpaan ystävääni Kimmoon, joka esitteli minulle monia bändejä, joita en ollut kuunnellut aiemmin. The Doors, Pelle Miljoona, Joy Division ja sitten Nick Cave, tuo Australian lahja musiikille. Ausseissa Nick teki Birthday Partyn riveissä aika rajua kamaa, mutta vasta Berliinin muuton jälkeen Nick löysi semmoisen possen, jonka kanssa nousi alternative-piireistä maailmanmaineeseen. Kimmo näytti jopa silmissäni vähän Nickiltä, samanlainen liehuletti. Nickin laulussa on aika ajoin pimeää raivoa ja välillä suurta lämpöä, todella vaikuttavaa. Ystävyys kasvoi siinä sivussa tätä kuunnellessa.

7. Songs From The Wood - Jethro Tull (1977)

Lukion jälkeen olin ensin avoliitossa Tanjan kanssa, mutta sen päätyttyä murheellisissa merkeissä tuntui Riikan kanssa hyvältä, kunnes ei enää tuntunut. Suhteemme oli ylämäkeä ja alamäkeä ja loppujen lopuksi niin pitkään tasaista kaveruutta, että kun tapasin Katjan, iski minuun joku samanlainen hulluus kuin ehkä aiemmin vain ensirakastumisen huumassa. Katja oli kiehtova sekoitus lävitsetunkematonta synkkyyttä ja niin hurmaavaa hymyä, että olin sulaa vahaa. Ja seksi oli ihanaa ja yhdessä kuunneltiin musiikkia, pääasiassa Jethro Tullia. Katjan kanssa suhde päättyi, koska se oli loppujen lopuksi nimenomaan sitä, miltä se alussa tuntuikin, hulluutta, myrkyllistä sellaista. Mutta ei se suhde turha ollut, löysin nimittäin uuden rakkauden, Jethro Tullin. Olin Rushin myötä tutustunut progeen ja olihan Iron Maidenillakin hetkensä tuon ihanan musiikkigenren parissa, mutta progressiivisen rockin syvään päätyyn lähdin menemään vasta Jethro Tullin löydettyäni. Sitten löysin Yesin, Camelin ja monta muuta, mutta Jethro Tull ja Ian Andersonin ääni ja huilu porautuivat sydämeeni. 

8. Kelaa sitä - Fintelligens (2000)

Lauran kanssa siirryimme Mikkelin kautta Espooseen ja sitten Helsingin Kallioon. Urbaani syke, bileet ja Suomi-räpin nousu värittivät aikakautta, joka oli varsin sekavaa aikaa, jota en muistele isolla lämmöllä, mutta toisaalta siellä Miro sai alkunsa, joten jotain hyvää siitäkin ajanjaksosta jäi käteen. Fintelligensin "Kelaa sitä" aloitti vahvan Mikkelissä alkaneen Suomi-hevi-kauden (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vahviten eturintamassa) jälkeen Suomi-räpin uuden nousun sen oltua hautautuneena Raptorin ja MC Nikke T:n alkuaikojen huumoriräpin varjoon. Kuuntelin tätä joissain bileissämme niin monta kertaa, että loppuillasta taisin saada kuunnella biisiä ihan yksin, kun muut lähti jo baariin. Mut tää oli mulle punkkia, jota mä kuuntelin lukion jälkeen jonkun aikaa koko ajan ja tuntui, että muuta musaa tai asennetta ei olekaan. Punk-musa jäi pääosin taustalle, vaikka asenne, DIY ja ajatukset säilyivät (sitäpaitsi kyllä punkin räimekin aika ajoin toimii ja olihan viime vuoden suosituimpien listallakin uutta suomipunkkia parin artistin ja todella monen biisin voimin, joten se siitä "taustalle jäämisestä"). Fintelligensin tulo rytinällä esiin osoitti, että myös räppi voi ottaa kantaa, myös suomeksi. Ja suomiräppi onkin ollut genrenä mun suosituinta musaa Spotifynkin mukaan jo monena vuonna eli joku siemen tuolloin 2000-2001 Kalliossa biisiä kuunnellessa kylvettiin.

9. Pidä liekkis - Paarma (2005)

Ystävyyden, läheisyyden ja rakkauden anthem vuosilta, jolloin Lauran kanssa lisäännyimme urakalla. Eikä vuodet olleet aina helppoja, auvoisia tai edes rakkaudentäyteisiä, mutta ne vuodet kuitenkin kasvattivat ja maistuivat elämälle. Tämä biisi tuo aina mieleen ne vuodet ja sen lämmön, joka perheessämme ja parisuhteessamme parhaimmillaan oli. Se on kantanut tähänkin päivään saakka ja on syy, miksi olemme yhä yhdessä.

10. Valon valtameri - Jukka Poika (2012)

Aina kun tämä biisi alkaa soimaan, mulle tulee tunteellinen, surumielinen olo ja kyyneleet alkaa kihota silmäkulmiin. En tiedä, pidänkö tästä kappaleesta - tai tietenkin pidän, mutta ilo sekoittuu katkeransuloisuuteen. Tätä biisiä kuuntelin lukemattomia kertoja, kun olin huonoimmassa paikassa elämässäni, yksinhuoltaja pojilleni ja vielä pahasti alkoholin koukussa. Jukka Pojan sanat antoivat voimaa ja uskoa siihen, että minussa on sisälläni voimaa nousta tästä alhosta. Silti palaan aina tätä kuunnellessani hetkeksi niihin tunnelmiin, joissa pahimmillaan olin. Toisaalta, olisinko tässä, jos en olisi saanut uskoa siihen, että pääsen irti kierteestä ja riippuvuudesta - joka yhä tänäkin päivänä aina välillä mietityttää. 

---

Bubbling under:

* Irish Blood, English Heart - Morrissey (2004)

Morrisseyllä on monta loistavaa kappaletta, niin soolouralta kuin The Smithsin kanssa lähtien kasarin Meat is Murderista This Charming Manin kautta tähän vuoden 2004 levyn kappaleeseen, joka oli mulle jonkin sortin anglofiilina - tosin lähes pelkästään jalkapallon ja musiikin takia - loistava veto, jossa irlantilaisten maahanmuuttajavanhempien lapsi Morrissey vetää sydämensä kyllyydestä englantilaisia perinteitä paskaksi tai siis, esittää kainon toiveen, että voisitteko englantilaiset kanssani haistattaa vitut toryille ja labourille ja kuningashuoneelle, joka yhä tänäkin päivänä vannoo Oliver Cromwellin nimeen, joka mm. aikanaan johti sotaa Irlannin katolilaisia vastaan, pakkolunasti maat, aiheutti maahan nälänhädän, jossa kuoli 200000 ihmistä, pakkosiirsi 50000 irlantilaista muualle ja oli osaltaan aiheuttamassa suurta nälänhätää, joka johti noin miljoonan ihmisen kuolemaan, kun Englannin pakottama yhden viljeltävän kasvin, perunan, sato epäonnistui, eikä irlantilaisilla ollut ruokaa. Näitä faktoja Morrissey ei tietenkään lausu, mutta pakkohan sitä oli googlailla, kun biisissä myös Cromwellin nimi esiin syljettiin. Biisi siis on kuitenkin kohdistettu valtaapitäviin, ei Englantiin tai englantilaisiin, onhan Morrissey itsekin yksi heistä. Mut biisi on täyttä tulitusta, hieno pop-kappale, yksi hienoimmista mun kirjoissa.

* Vaeltava mies - Pelle Miljoona & Rockers (2004)

Pelle oli yksi punk-aikani löytöjä ja kun kuuntelin ensimmäisiä kertoja parikymppisenä Moottoritie on kuumaa ja Juokse villi lapsea, oli se valtava herätys, että näin hienoja veisuja tehtiin joskus punk-aikojen loppupuolella. Onhan Epuillakin punk-juurensa, joihin olen tietysti tutustunut, mutta Pelle on jäänyt mulle semmoiseksi suomi-punkin isoisäksi. Tämä vuoden 2004 levyllä ollut biisi vaikutti tosi paljon, koska juutalaisten ja Israelin valtion ja tietysti myös historian vaikutus on ollut minulle suuri ja olen ollut aikanaan sekä mukana Israel-boikotissa että todennut mielenosoituksessa, että nyt meni överiksi, kun palestiinalaiset alkoivat huutaa kuolemaa juutalaisille. Tai ei se ehkä ihan niin sanatarkasti mennyt, mutta siltä se tuntui. Sama paska on jatkunut vuosikymmeniä tai no, koko Israelin valtion olemassaolon ajan, mutta aina välillä vähän pahempana, kuten nyt taas. Pellen biisissä muistellaan juutalaisten eli "vaeltavan miehen" historiaa, mukaan lukien tietysti holokaustia, ja siinä on juutalaisia kunnioittava asenne, mutta koska "yhtä vain ei aikaan saa - veljensä kanssa rauhaa", niin lopussa sitten asetetaan ehto sille, että siihen voitaisiin päätyä: "Ei rauhaa ennen nähdä saa, kaunis Palestiinan maa, ennenkuin väsyy sotiinsa, palaa kotiinsa...vaeltava mies, päättynyt on ties, yksi maa, kaksi kansaa, rauha itsensä ja veljensä kanssa". Biisi päättyy laulaen sanoihin: "shalom, shalom, shalom, shalom, shalom". Ei hyvältä näytä rauhan kannalta tällä hetkellä, mutta toivoa ei saa menettää. Komea ja vaikuttava kappale, Pellellä on aina paikka mun sydämessä. 

* Ahdistus - Turun Tauti (1992)

Tätä biisiä ei ole Spotifyssä, eikä koko bändiä, joka oli siis turkulainen punk-bändi, joka vaikutti 1990-luvulla ja kävi Kajaanissakin, ainakin sen kerran Tanelissa, kun minä siellä kävin heitä varta vasten fanittamassa. Otanmäestä tulleet punkkarit rähisivät paikallisten kanssa, jonka jälkeen Turun Tauti veti keikan, jossa oli räkää ja punkkia, eikä laulusta saanut mitään selvää, mutta minä tiesin sanat, koska olin biisejä kuunnellut jo paljon EP:ltä. Olin nuori wanna-be-punkkari ja "Ahdistus" kolisi kovaa, myös ahdistukseen. Loistava biisi, niinkuin tietty muutkin EP:n biisit, mutta varsinkin ahdistusta piti huutaa mukana niin keikalla kuin hiljaa kotona yöllä omassa sängyssä. En mä tiedä, oliko siinä mitään järkeä, mutta  kai minusta tuntui silloin siltä. 

"Tekis mieli huutaa tuskasta, tuhota kaikki ja itsensä 

-- 

mieli huutaa, mutta olen hiljaa - vois saada rauhan!"

* Love Will Tear Us Apart - Joy Division (1980)

Yksi kaikkien aikojen bändejä ja tämä liittyy sekä mun punk-heräämiseen että Kimmoon. Joykkareiden alkuaikojen punkahtavampi meno ja loppuaikojen synkeät ulisevat ja hidastempoisetkin syntetisaattorivetoiset biisit toimivat aina. Harmiteltiin just siellä Tampereella, kun jäi legendaarinen RadioMafian Joykkari-spesiaali pois matkasta, Kimmolla ois ollut se CD:llä. Mä nauhotin sen joskus radiosta ja siinä Pertti Salovaara kertoili synkeitä käänteitä bändin historiasta biisien soidessa välissä. Sen sijaan "Love Will Tear Us Apart" on hittibiisi, josta bändi tunnetaan. Ja sen jäsenien jatkourasta New Orderin parissa, kun laulusolisti Ian Curtis oli päättänyt päivänsä ja bändin toiminnan juuri ennen "suurta läpimurtoa" ja Amerikan kiertueelle lähtöä. Rakkaus erottaa meidät, universaali tarina rakkaudesta ja rakkauden paradoksista - siitä, että kun rakastuu toiseen, niin aiempi rakkaus yleensä alkaa haihtua, vaikka ei päättyisikään.

* Blue Monday - New Order (1983)

Vuonna 1983 Joykkareiden entiset jäsenet julkaisivat tämän tanssilattioiden klassikon, jossa ei ollut enää punkkia tai surullisia syntikoita vaan menoa ja meininkiä. Kaikilla DJ:eillä pitäisi olla tämä levyhyllyssään tai ainakin kaikilla, jotka kunnioittavat itseään. Ainakin Heikkisen Ollilla on, olen kuullut ja nähnyt älpyn pyörähtävän levylautaselle paikallisessa :D

* Aivosähköä - CMX (1992)

Cloaca Maximan alkuaikojen rypistyksiä. Bändi on minulle yksi suomalaisista klassikkoyhtyeistä Eppujen, Pellen, Liekin, Limonadi Elohopean, Trio Niskalaukauksen, Stam1nan ja Mokoman ohella. Tätä biisiä tuli kuunneltua poikasten kanssakin, kun ne oli pieniä ja hypittyä yhdessä läjässä hikipäissään. Toimii aina. Ei mulla ole hajuakaan, mistä monikaan näistä CMX:n vedoista kertoo, mutta tätä ei voi kuunnella paikallaan, ei vaan voi. Edeltävä "Härjät" on jo aivan saatanan kova, mutta sitten tulee  "ajattelen aikaa - ja aivosähköä", jolloin alkaa armoton moshaus. Myöhemmin biisissä "liha uhmaa aikaa, liha uhmaa aikaa - ja aivosähköä" ja taas mennään. Lopussa tempo laskee lähes olemattomiin ja  rauhoitutaan lempeämpiin rytmeihin ja "juostaan helvetin kyytiä turvaan pimeään". Klassikko.

 

* Spirits In The Material World - The Police (1981)

Kun Juhan kanssa aikanaan väittelimme siitä, muodostavatko Rushin muusikot parhaiten yhteen soittavan trion, heitin, että no ei ne ainakaan The Policea parempia ole! Stingin bassottelu ja laulanta, Stewart Copelandin vitun kova rummuttelu ja Andy Summersin vähemmälle huomiolle jäänyt kitarointi (vähän niinkuin Alexilla Rushissa, vaikka Alex saikin koko seiskytluvun soittaa framilla skittaa, ennenkuin Rush syöksyi syntikkapopin maailmoihin) toimivat. Tämä biisi on kovin The Policen biisi. Menis aika monen Rushin biisinkin ohi, jos lähdettäisiin kiihdyttelemään, vaikka onhan The Policellakin muita huippuvetoja, kuten "Message in a Bottle", "Roxanne" ja "Walking on the Moon". Tämän biisin syntyhistoriaa luettuani tajusin muuten, miksi Andy Summers ei hirveästi tässä syntsavetoisessa biisissä - jossa toki rummut ja basso ovat hienosti framilla - loista, koska hänen kitaransa on levyversiossa häivytetty syntsan taakse, joka on Stingin käsialaa. Bassolinja on aivan maaginen ja toistuu koko biisin ajan. Copelandin rummut paukkivat päälle ja syntsamatot ovat nautittavia. Biisin sanoma on kai se, että olemme henkisiä olentoja materialistisessa maailmassa ja kaikkea ei voi ostaa, vaikka siltä välillä kaupallisuuden keskellä tuntuukin. Ja tämä biisi on kuitenkin tehty jo 1981, jolloin kasarin hullut kulutusjuhlat olivat vasta edessäpäin.

* Indians - Anthrax (1986)

Lukioikäisenä upposin historian maailmaan. Olin tykännyt historiasta jo yläasteella, mutta yläasteella opettaja Matti Eerola oli jo suorastaan idolini. Kolmannelle luokalle tullessa minulla oli vain yksi ajatus tulevaisuuteni ammatista: Historianopettaja. Yhtenä tutkielmatyönä kirjoitin intiaanisotien vaikutuksesta Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen elämäntapaan ja senhän tietää, että se oli surullinen tarina. Olin ollut tietysti monen muun nuoren poijan tavoin kiinnostunut aina westerneistä, sarjakuvista, länkkäreistä - ja inkkareista. Joissain sarjakuvissa koitettiin jopa pitäytyä osin faktoissa ja koska olen aina ollut pienten ja häviäjien puolella, oli intiaanikansojen tarina surullista luettavaa ja tutkittavaa. Tässä biisissä amerikkalaisen Anthraxin intiaaniverta suonissaan (toinen vanhempi irokeesi) kantava laulaja Joe Belladonna laulaa surumielistä tarinaa sanoiksi: "Cry, cry, cry for indians." Tosin biisin kulminaatiopiste thrash metal -fanien keskuudessa on keskellä biisiä pysähtyvä breikki ja huuto: "Wardance!" jolloin viimeistään pitti alkaa yleisön keskellä pyörimään.  

* The Heathen (Live at The Rainbow Theatre, London, 1977) - Bob Marley & The Wailers (1977)

Bob Marley on legenda. Minulla on vain yksi Marleyn alkuperäinen levy, kokoelma nimeltään "Legend". Reggaen ylipappi, rastafari. Legend-levyllä on kaikki Bob Marley -klassikot, paitsi "The Heathen", joka on noussut henkilökohtaiseksi myöhempien aikojen klassikoksi. 

"Rise up fallen fighters

Rise and take your stance again

'Tis he who fight and run away

Live to fight another day"

Erityisesti live-versioista olen digannut ja nimesin niistä yhden, koska siitä on hieno video-taltiointikin. Junior Marvin kitaran varressa on aivan loistava. Bob ja taustakuoro laulavat upeasti yhteen samalla, kun basso ja rummut nakuttavat reggae-rytmejä. Sitten Marvinin kitara itkee. Tilutuskin toimii, upeasti. Välillä Bob vain tanssii rytmikkäästi kädet sivuillaan. Kaikki tanssivat, kun basso ja kitara pitävät rytmiä yllä. Marvin soittaa pienesti, kuin taustalla nyyhkyttäen, kunnes Bob taas julistaa: Mitä suurempi taistelu, sitä suurempi on jahin voitto! Sitten taas Marvinia. Kova, kovempi, kovin. 

* A Sight to Behold - Gojira (2008)

Ranskalaisen ympäristöhevin kuninkaat. Japanilaisen Godzillan (hirviö, joka mutatoituu ydinkokeista ja nousee merestä tuhoamaan ihmiset) japaninkielisellä nimellä esiintyvä teknistä äärimetallia ja jotain muuta sen sorttista esittävä bändi, jonka seuraaminen alkoi tästä biisistä. Biisin alku on kuin alienien lausuma, synteettisen kuuloisen laulun kera, synkkä kertomuksen alku siitä, kuinka ihmiskunta tuhoaa luontomme, mikä näky! Eikä kovin positiivisessa mielessä. Bändin biiseissä seikkailevat myös lentävät valaat ja välillä mennään ihmiselon (ja kuoleman) ytimeen tai sitten vaan syvälle metsään. Tästä biisistä kaikki alkoi, surullisesta ja hieman lohduttomastakin kappaleesta, jossa kuitenkin pääsee myös kanavoimaan raivoaan kaikkea turhaa tuhoa kohtaan.

* A Tout le Monde - Megadeth (1994)

Biisi kertoo kuolevasta, joka sanoo viimeiset sanansa kaikille läheisilleen: 

"So as you read this, know, my friends

I'd love to stay with you all

Please smile when you think of me

My body's gone, that's all

A tout le monde

A tout mes amis

Je vous aime

Je dois partir

These are the last words

I'll ever speak

And they'll set me free"

Yksi hienoimmista heviballadeista koskaan, ehkä hienoin. Metallican "Nothing Else Matters" on ehkä hitusen sydäntäkouraisevampi ja koskettavampi, mutta tämähän ei mikään nyyhkylaulu ole muutenkaan. Metallican ja Megadethin yhdistää se, että ennenkuin Metallica oli julkaissut ensimmäistäkään levyä, oli Mustaine bändin kitaristi, mutta sai Metallicasta potkut. Tämä ei Mustainea pysäyttänyt ja Megadethista tuli omalta osaltaan todella arvostettu ja suosittu thrash/heavy metal -bändi. Davella on isänsä puolelta myös suomalaisia sukujuuria, joka kaivetaan esiin aina, kun Megadeth käy Suomessa. Tämä on yksi harvoja biisejä, jotka edes tiedän Megadethiltä. Mutta aika vitun paljon parempi kuin moni muu hevikappale.

* Haaveissa vainko oot mun - Riki Sorsa (1985)

Alkaen saksofonisoolosta klassikko. Myös karaokessa :D Ja kun kultakurkku (eli Riki, en minä) avaa pelin, olen myyty: 

"Haaveet, kaikki turhat haaveet

Minut on jo saaneet huutamaan huomiseen"

Haaveilla mennään siis etiäpäin elämässä, minunkin, katkeransuloiseen loppuun saakka. 

SOITTOLISTA SPOTIFYSSÄ (miinus Ahdistus)

Ahdistus Youtubessa