Irkkubändit TOP5

Irlanti on kiehtonut minua maana pitkään. Vihreä saari Euroopan reunalla, brittien valta, uskonnon ja politiikan ja kiistojen jakama saari, rankka historia eri valloittajien vallan alla, iirin kieli ja omanlaisensa kulttuuri, etunenässä tunnistettava musiikki, Guinness. Ensimmäinen Irlanti-innostus lähti minulla käyntiin Robin of Sherwood -sarjan myötä, johon musiikin teki Clannad, irlantilainen kansanmusiikista ponnistava laulu- ja soitinyhtye. Irkkumusa on ollut aina mulle sydämen musiikkia eli perinteinen kansanlauluperinteen meininki varsinkin folk-vaikutteisten yhtyeiden musassa on minussa aina syvästi resonoinut.

1. Clannad

Clannad on irlantilainen kansanmusiikkia ja omia lauluja pitkällä urallaan yhdistellyt yhtye. Alun perin bändin nimi oli Clann as Dobhar, perhe Dobhairista. Bändissä soittaa ja laulaa kolme Brennanin sisarusta sekä kaksi Duggania, jotka ovat sisarusten enoja. Alkuaikoina bändiin kuului myös Enya, yksi Brennanin sisaruksista, kunnes hän loi oman menestyksekkään soolouran. Bändin musaa on luonnehdittu folk-rockiksi ja siinä on aina kuulunut vahva kelttiläisen kansanmusiikin perinne. Ensimmäinen levy, jonka Clannadilta kuulin, löytyi iskän levyhyllystä, kun äidin ja siskonsa Vuokon irlantilainen ystävä Katherine oli tuonut tai lähettänyt sen. Kyseessä oli vuoden 1978 Clannad in Concert, jossa bändi esiintyy ilmeisesti Saksassa ja vetää koko joukon perinteisiä irlantilaisia kansanmusiikkibiisejä omiin nimiinsä. Upea klassikkolevy. Toinen ja eka omistamani Clannad-levy (tosin omin minä sen konserttilevynkin) olikin sitten vuoden 1984 Legend, joka on käytännössä Robin of Sherwoodin soundtrack. Biisit kuuluvat sarjassa vahvasti ja liittyvät lapsuuden lempisarjan kuvastoon ja tunnelmaan todella tiiviisti niin, että en voisi kuvitella sarjaa ilman Clannadin kappaleita, joiden alkaessa jo tietää, mitä on tapahtumassa, nyt Marion ja Robin hempeilee, nyt on alkamassa taistelu jne. Clannad on minulle rakas ja tunnelmallinen bändi ja Máiren ääni sekä tietyt sointukuviot aina tae siitä, että osuu ja uppoaa, ymmärsinpä tarinoita (iirin kielisiä) tai en. Tykkään myös myöhemmän kasari-Clannadin biiseistä, vaikka niissä välissä saattaa olla saksofonia ja sähkökitaraa, mutta pääosin pysytään kuitenkin tunnelmallisessa folk-matskussa, johon sitten bändi palaa vahvemmin myöhempien aikojen levytyksissään. Kaikkien aikojen irkkubändi, imho :)

2. Therapy?

Nuorena aikuisena Therapy? iski lujasti. Punk-estetiikkaa, kitararockia, metallisia soundeja ja kaikki kääritty huikeisiin kitaravetoisiin melodioihin. Vuoden 1994 Troublegum ja 1995 Infernal Love ovat klassikoita. Levyjähän bändi on tehnyt vaikka kuinka monta noiden jälkeenkin ja aina silloin tällöin niistäkin olen joitakin suosikkilistalle poiminut, esimerkiksi vuoden 2012 A Brief Crack of Light ja 2023 Hard Cold Fire -levyiltä. Ei Irlannin folk-henkisimpiä yhtyeitä, mutta jotain tosi irkkulaista tässäkin yhtyeessä on.

3. Cruachan

Cruachan sekoittaa musiikissaan irlantilaista folk-musaa ja metallia. Kelttiläinen mystiikka on niin vahvasti mukana, että heitä on pidetty oman genren, kelttimetallin, kuninkaina. Folk-metallia olen kuunnellut meleko paljon ja Cruachan on yksi parhaista ellei paras genressään. Pakanallisuus on yksi isoja teemoja sekä tietysti Irlannin historian monet synkät käänteet, sodat ja taistelut niin valloittajia kuin sisäisiä vihollisia vastaan. Upea, raju, mutta aika ajoin ihanan folk-henkinen meteliyhtye, jota olen viime vuosina kuunnellut todella paljon. Yhtenä vuotena Cruachan oli muistaakseni Spotifyssä eniten kuuntelemani yhtye, vaikka yhtään bändin biisiä ei tainnut olla vuosikattauksen top100:ssa, mikä kertoo vaan siitä, että olen kuunnellut heiltä tuotantoa laajasti. Minulle yksi parhaista metallibändeistä ikinä.

4. The Cranberries

The Cranberries oli Therapy?n tavoin pitkään ”ysärimusaa”, jota diggasin ja joka toi Irlannin asioita musiikillaan maailmankartalle. Dolores O´Riordanin vahva irkkuaksentti englannin kielisessä laulussa on todella tunnistettava ja upea, koskettava elementti bändin musassa. Bändi lopetti jossain vaiheessa, jolloin Dolores keskittyi soolouraan, mutta bändi palasi vielä kymmeneksi vuodeksi lavoille. Doloresin matka maan päällä päättyi 46-vuotiaana tammikuussa 2018, kun hän hukkui Lontoossa hotellin kylpyammeeseen kännissä. Dolores kärsi monen herkän taiteilijasielun tavoin mielenterveysongelmista ja hänellä oli diagnosoitu bipolaarinen oireyhtymä. Itse löysin The Cranberrien myöhemmän ajan tuotannosta helmiä vuoden 2017 Something Else -levyltä ja erityisesti biisi ”Why” on ollut koskettava testamentti Doloresin uralle. Biisiä olen ajatellut myös Doloresin ennakkoon tekemänä lauluna häntä ennen menehtyneille rakkaille ja niille, jotka jäävät hänen jälkeensä.

5. The Pogues

Bändi perustettiin Englannissa, mutta sillä oli vahvat irlantilaisjuuret ja sen musassa kuului aina soitinvalikoimaa myöten vahva irlantilaisen folkin vaikutus. Bändin nimi vääntyi iirin kielisestä lausahduksesta ”suutele persettäni”, joten punk-henkisyys oli nimeä myöten aina mukana touhuissa, vaikka The Pogues tunnetaankin ennenkaikkea folk rock -yhtyeenä. Bändin keulakuva Shane MacGowan on todella tunnistettava laulaja, räkäinen, usein ehkä myös känninen ääni (Shane oli kaikkien juoppomuusikoiden suurin esikuva, mies joka esiintyi vaikka kuinka rajussa humalassa niin kauan, kuin ääntä lähti). Shane eli rajusta elämästään huolimatta 65-vuotiaaksi ja hänen arvostuksestaan kertoo se, että muun muassa Irlannin presidentti piti hänelle muistopuheen, minkä lisäksi hautajaisista muodostui musiikkipiireissä seurattu tapahtuma, jossa soi The Poguesin musiikki, joka oli pääasiassa Shanen kynästä sen lisäksi, että hän lauloi kappaleet. The Pogues on itselläni ollut aika ajoin jonkinasteisessa seurannassa ja ehkä viime vuosina olen löytänyt sen toden teolla uudelleen nauttien bändin klassikoista vuosien varrelta.

--

Bubbling under eli erikoismaininta lisäksi Sinéad O´Connorille ja Primordialille. Ensinmainittu oli tietysti yksi kaikkien aikojen ikonisimmista laulajista ja jälkimmäinen irlantilaista synkkää metallia, jonka tarinoissa Irlannin väkivaltainen historia on herännyt synkän vaikuttavalla tavalla eloon. Jos oikein lähtisi vääntämään, niin onhan Morrisseylläkin irkkutausta (Irish Blood, English Heart) ja tykkäsin mä joskus U2:stakin, ennenkuin alkoi ärsyttää bändin maailmanparannustouhut ja homma meni muutenkin stadionrockiksi…

IrkkubänditTOP5 -kokoelmani

Limonadi Elohopea TOP5

Kun tulee tarpeeksi wanhaksi, on monia asioita, joihin tykkää palata, esimerkiksi lapsuuden sankareiden pariin tai sitten nuoren aikuisen tuskan vuosiin. Se, mikä kulkee aina mukana, on musiikki. Yhtenä työpäivän aamuna mietin työmatkan ajan, että ”täytyy kirjoittaa Limonadi Elohopea -juttu blogiin ja listata top5-limppari-biisit!” Idea tuntui nerokkaalta ja töihin mennessä olin unohtanut sen. Jossain vaiheessa muistin, kuinka innostunut olin aiheesta, joten kirjoitin sähköpostiini muistutuksen ”Limpparin top 5-biiseistä” ja se on nyt siellä muhinut muutaman viikon. On perjantai, rakkaani on lastensa ”vankina” kotona ja minä istun yksin kotona. Musa soi, itse asiassa Limonadi Elohopea! Joten on aika panna ajatus täytäntöön :)

Limonadi Elohopea oli turkulainen bändi, jonka elinkaari kesti vuodesta 1994 vuoteen 2004. Samana aikana minä elin vuoden 21-vuotiaasta epävarmasta ja epä-itsenäisestä nuoresta nuoreksi 31-vuotiaaksi aikuiseksi, joka oli isä. Minulle Limonadi Elohopea, tuttavallisemmin limpparit, oli bändi, jonka tahdissa erosin, rakastuin, erosin taas, rakastuin taas jne. Kunnes tuli ”Tupakkapäivä” ja aloin miettiä kuolemaa, jota nykyään, 52-vuotiaana, mietin aika paljon enemmän.

Limpparit henkilöityvät minulla kitaristi-laulaja-lyyrikko Tero-Petri Suovaseen, joka jatkoi bändin jälkeen soolouraansa ja on kuulunut sellaisiin ”vain minulle kuuluviin” suosikeihini tähän päivään saakka. Tuo kuvaus johtuu siitä, että en tiedä yhtään ihmistä, joka olisi (yhtä suuri) limppari- tai Tero-Petri -fani, vaikka varmasti yllättyisin, kun kuulisin. Jos olisi pakko arvata, niin Kimmo ehkä diggaa jollain tasolla ja Villekin, vaikka sille suomenkielinen musa onkin vähän kirosana. Mut en muista, kuollaksenikaan, että asiasta olisi keskusteltu. Ehkä onkin ja näin ollen ystäväni, saatte olla yhteydessä, jos tämän luette! Siitä olen kuitenkin melko varma, että koskaan ei ole vietetty iltaa niin, että olisi kuunneltu limppareiden tai Tero-Petrin tuotanto läpi ja fiilistelty suomenkielin rokin ehkä kovimman lyyrikon kynää sekä tunnelmallisia kappaleita.

En tiedä limppareista oikeastaan muuta, en mitään bändin jäsenistä tms. Toivon, että hekin olivat yhtä fiiliksissä Tero-Petrin lyriikoista ja kertovasta äänestä, kuin minä. Parempaa kuin yksikään räppi, jopa parempaa kuin Jodarok, Paleface ja Pyhimys yhteensä. Tero-Petrin laulanta on melodista, kertovaa puhemaista laulua, parhaimmillaan. Toki se on myös alternative-rock-laulua ja myönnettäköön se nyt tässä, humoristista kerrontaa. Onko limpparit siis huumorimusiikkia, kuten Lapinlahden linnut (aivan loistava yhtye) tai joku vitun Aarne Tenkanen? Ei. Limpparit on suomalaisen alternative rockin suuri tuntematon, lyyrisesti parasta ikinä ja soitannollisesti ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa alternative-rock/pop-bändi tahansa, ainakin minun mielestäni :) Jos pitäisi etsiä vastinparia – jota en etsi – niin väittäisin että limpparit oli siellä samassa kastissa Absoluuttisen nollapisteen kanssa. Sitä bändiä en tosin ole kauheasti kuunnellut, toki jotain sieltä täältä ja tiedän, että siinäkin bändissä lyyrikko on tämän maan arvostetuimpia tässä kastissa (hyvä Tommi Liimatta!), mutta limpparit on silti minulle se kolahtavin. Seuraavassa kertaan bändin top5-kappaleet, joka on tosin top6, koska enhän minä osaa päättää :D

Tärkein levy itselleni on vuoden 1997 Ahmatti, jota sen ilmestymisvuonna kuuntelin puhki luultavasti korvalappustereoista (kasetti). Vuosi oli todella tärkeä elämässäni, koska sen aikana päädyin ihmissuhteen ja avoliiton rikkomiseen, rakastuin, erosin, sekoilin ja rakastuin uudelleen. Soundtrack tähän kaikkeen? Arvasit oikein: Ahmatti.

Limpparit TOP 5...tai 6

1. Olet nakertanut minut loppuun

En halua, että minua pidetään pyhimyksenä tai ylevöitetään paremmaksi mieheksi kuin olen. En ole. Olen ihan samanlainen mies, kuin kuka tahansa. Tarvitsen parisuhteessa huolenpitoa, läheisyyttä, seksiä, huomioimista, yhdessäoloa, tunteita ja tuoksuja. Kun parisuhde alkoi mennä kaveriasteelle, oli 23-vuotiaalla miehellä mielessä vain yksi asia: ”Miksi meillä ei ole läheisyyttä, seksiä, tunnetta?” Kaverit ovat kivoja, ei siinä mitään, minulla on ollut ja kai on vieläkin monia hyviä kavereita, joiden kanssa viettää aikaa. Parisuhteessa kaipaan kuitenkin muutakin. Minusta ei ole pinnallista sanoa, että jos seksiä ei ole yhtään, niin se ei tunnu parisuhteelta siinä mielessä kuin sitä ajattelen. Ymmärrän sen wanhojen pariskuntien suhteen, kun katson vaikkapa vanhempiani, jotka ovat kohta 80-vuotiaita ja ovat olleet yhdessä siitä about 60 vuotta, niin onko siinä enää paljon kysymyksiä siitä, ollako vai eikö olla, sen kysymyksen aika on mennyt ohi jo aikaa sitten. 23-vuotiaana keväällä 1997 minua ahdisti, pahasti. Riikan kanssa oli ihan mukavaa asua yhdessä, olimmehan olleet monta vuotta yhdessä, kokeneet sydänsuruja ja eroja ja takaisin yhteen tulemisia jo monesti, päättäneet muuttaa yhteen, rakastaneet. Ja rakastin yhä, mutta kuin frendiä, koska meillä ei ollut ollut yli puoleen vuoteen mitään läheisyyttä. Eikä se ollut yrityksen puutteesta kiinni, koska yritimme, mutta sitten se alkoi vaan tuntua siltä, että ei kannata enää edes yrittää. Ikävä kyllä tuossa herkässä vaiheessa aloin olla avoin muille naisille...ja yhteen törmäsin baarissa, pussasinkin ja heti tuntui siltä, että nyt tuntuu taas joltain. Meni monta kuukautta, jonka aikana muun muassa tapasimme salaa, kirjoitin siskolleni, kuinka tuntuu järjettömän pahalta ja järjettömän hyvältä yhtä aikaa (koska en halunnut loukata Riikkaa, vaikka tiesin loukkaavani) ja sit kirjoitin erokirjeen. Sen jälkeen lähdin uuden rakkaani Katjan luo pyöräilemään Lohtajalta ja panin kevään soundtrackin eli Limonadi Elohopean Ahmatti-levyn soimaan ja ensimmäisenä biisinä lasketellessani Lohtajalta kohti Lehtikangasta soi ”Olet nakertanut minut loppuun”. Se tuntui jo biisin nimen toistavien lyriikoiden kohdalla oikealta, koska sen piti tuntua oikealta, jotta sain oikeutuksen sille, mitä tunsin. Riikka ei nakertanut suhdettamme tai rakkauttamme loppuun, mutta koska jokin sitä nakersi, sukelsin biisin maailmaan ja antauduin uudelle suhteelle. Biisin koko lyriikka olisi hyvä olla tässä, mutta koska sitä en netistä löytänyt tai jaksa kirjoittaa, panen tähän vain yhden kohdan, joka nyt, jälkikäteen tuntuu oikealta: ”Ruostuneet sydämet, on eksyneet eteiseen.” Riikan rakkaus minuun ei varmastikaan ollut ruostunut, mutta hänkin oli kaveri-zoneen aika vahvasti vaipunut, ja vaikka mun päätökseni lähteä suhteesta (ja avoliiton yhteisestä kodista) olikin hänelle hirveätä, niin jotenkin toivon yhä tänäkin päivänä, että se oli oikea päätös myös hänen kannaltaan. Emme ole koskaan puhuneet sen jälkeen, kun erosimme.

2. Pahat housut

Tämä olkoon limpparikokoelman top6 eli ylimääräinen biisi, koska tämä ei ole koskaan sanoituksen puolesta kolahtanut yhtä lailla kuin muut. Sen sijaan olen kuunnellut tätä tänä jumalattomana syksynä 2025. Vitun kova biisi, niin soitannollisesti kuin laulullisesti, vaikka sanoitus ei ehkä Tero-Petrin nerokkaimpia ole, päinvastoin. Kieroa, ellei sekopäistä huumoria. En ees tykkää tämän biisin sanoista. Tyyppi on selvästi sairas tai sekopää, jollain tapaa. ”Mikä sul on Sonja, mikset mua rakasta, odottamaan jäin. Mikä sul on sonja, häpeät mun vammaa, odottamaan jään, mä jään, mä jään, mä jään…” Mut soitannollisesti tämä on limppareiden kärkeä, rykäisy, joka jää päähän soimaan, menevää punk-henkistä rokkia, kertsissä koskettimia ja ”hempeätä” laulua eli just noita lyriikoita, jotka ei siis mitään lyriikallisia ihanuuksia tarjoa. Sit tosin ”Sonja” vastaa: ”Jos et ole hiljaa, otan esiin pumpulin.” Mitvit? No sitäpä justiinsa, Tero-Petriä :D

3. Outoja tapoja (Ilon aatto)

Biisi alkaa reggae-poljennolla ja kertoo oudoista tavoista osoittaa kiintymyksen. Tero-Petri kuulostaa kieltämättä tässä(kin) biisissä hieman pakkomielteiseltä rakastajalta. Mut sit toisaalta nämä lainit kolahti nuoreen työtä vieroksuvaan mieheen: ”Taidan hommat lopettaa, keskittyä ketjukirjeisiin, tai olla työtönkin. Rikkaat maksaa korvaukset, niillä ostan mitä haluan, yöhuoltamoilta patukoita.” Ja sit, kertsi, olkaatte hyvät: ”Kaunotar, sinä osaat näyttää tunteesi, miehelle, jolla on lepra.” Ai saatana, on se hyvä laini, ehkä paras ikinä :D En tiiä, mitä aattelet(te), jos tätä luet(te) ja ette oo kuulleetkaan Tero-Petristä ja limppareista, varmaan, että vittu mitä paskaa, mutta mulle tää oli kovinta scheissea ikinä. Ei ihan lapsuuden sankareiden, mutta nuoren aikuisen angstisen ajan sankareiden parhaimmistoa. Tää on ehkä biisin paras laini, joka tulee loppupuolella: ”Nää on näitä hazardihommia vaan!” Niin onkin! Hyvä Tero-Petri, hyvä!

4. Ei ole helppoa hommaa olla Nooa

Päästään vihdoin vuoteen 1998, jolloin olen jo päässyt vuoden 1997 sekoiluista yli. Ja rakastunut tällä kertaa ihan tosissani - Lauraan, aloittanut Känni-lehden päätoimittajana, valmistunut ammattikorkeakoulusta ja kaiken kaikkiaan aloittanut uuden elämän. Mahtavaa, vapauttavaa aikaa. Erosin myös tuolloin kirkosta ja armeijasta (kävin täydennyskoulutuksen kieltäydyttäni kertaamasta ja sotilaspassiini lätkäistiin päälle leima ”Siviilipalvelusmies”, ihanaa <3)) Limpparit siis siirtyivät jo pikkuisen taka-alalle, varsinkin Ahmatti, koska se ahmatti, joka olin vuonna 1997, oli mennyttä. Nyt oli uuden aika, rauhoittumisen ja rakkauden. Ei enää sekoilua, pliis. Biisi alkoi kuitenkin elää elämässäni täyden teolla vasta myöhemmin eli sitten, kun sain ekan ja tokan ja kolmannen ja neljännen lapseni. Ei ole nääs helppoa hommaa olla Nooa. Tai ainakin niin mä koin ja elin tän biisin, kun elämä vei, lapsia tuli ja joka keskiviikko oli Vilmis-päivä. Sit nimittäin leikittiin ja välillä paikalla oli paitsi omat, myös naapurin lapset. Oli meil kissojakin, mut lapsilauman keskellä tää biisi sai mulle uuden merkityksen: Ei ole helppoa hommaa olla isä ja kaitsija, leikkikaveri ja kaikesta huolta pitävä. Mulle tää on hauska biisi siitä, millaista on ottaa vastuuta katraasta, jolle sä olet samaan aikaan auktoriteetti ja kaikkea muutakin, leikkikaverista lähtien. En ole ollut paras mahdollinen isä, mutta olen ollut sellainen isä ja aikuinen, kuin olen pystynyt ja kyennyt olemaan, rakkaudella.

5. Tupakkapäivä

Saippua-levy ilmestyi 2000. Levyn päättäneestä Tupakkapäivästä tuli mulle ikisuosikki. Se vei mun muistot Linnan Lukioon ja tyyppiin nimeltään "Kallio", uskonnon ja filosofian opettajaani, joka poltti tupakkia. Ei siis rehtori, kuten biisissä, mutta mulle hän oli lukioaikana toinen idolini historiaa opettaneen Eerolan lisäksi. Opiskelin siis myös lukiossa uskontoa, vaikka tiesin olevani ateisti jo ennen rippikoulua ja vakaumuksellinen sellainen sen jälkeen. Kallio oli kuitenkin hauska ukko ja puhui mielellään ”lätinää” (kainuulaista latinaa, tai jotain sinnepäin). Filosofian tunneilla teimme esitelmän ja mun ryhmä, joka koostui itseni lisäksi luokan kauhukakaroista (jos nyt laajan fysiikan ja matikan opiskelijoissa semmoisia edes olikaan), teki esitelmän natsismista, filosofiana. Se tehtiin videon muodossa, joka oli mulle tuttu formaatti kaverieni kanssa tekemieni kotivideoiden muodossa. Video oli härskin humoristinen leikitellen natsismin kauheuksilla, koska eikös kaikkea voi pitää pilkkanaan? Kallio otti senkin tyynesti. Oi, mikä opettaja. Jos sellaisia ihmisiä olisi vaikkapa päättäjinä, niin olisimme onnellisia. Kaikki kaksinaismoralismi, asioiden kauhistelu, nöyristely, pöyhistely, junttius ja ilkeys loistaisivat poissaolollaan. Olisi vaan huumoria ja viisautta. Kallio oli kallio, hieno mies ja upea kansankynttilä, loistava opettaja. Olen kiitollinen, että tuommoinen ihminen tuli polulleni herkässä teini-iässä. Tämä biisi on omistettu Kalliolle, tupakkipaikalla viihtyvälle opettajalle, vaikka ”haudassa ei oo tupakkapäivää”. Sitäpaitsi tämä on kaunis, upea ja limppareiden koskettavin kappale: ”Mun rehtorilla oli aikoinaan, tupakkapäivä kerran viikossa, me ei polteta nykyään, haudassa ei oo tupakkapäivää.”

6. Ethän oo vain mun?

Halaus-levy ilmestyi 2003, kun täytin 30-vuotta ja muutimme Kajaaniin. Elämä etelässä oli vaihtelevalla tavalla elämäni aikaa. Oli ensimmäinen oikea työ, yhteisiä koteja Lauran kanssa, hyviä meininkejä Helsingissä, jos ei kohta huonojakin, ja ensimmäisen lapseni Miron syntymä sekä asuminen Munkkivuoressa. Silti, ei se mitään onnen auvoa ollut ja kun Laura talvella päätti, että muutamme Kajaaniin, niin kyse oli vain siitä, milloin. Lopulta keväällä irtisanouduin vakkarityöstä ja lähdimme kohti kotikaupunkia tulevaisuus avoinna. Eikä se ollut helppoa. Rakastimme toisiamme, lastamme ja elämää, mutta olihan se välillä todella hankalaakin. Kopsalaan, nykyiseen kotiimme muutimme syksyllä 2004, kun olin saanut ensimmäisen työpaikan muuttomme jälkeen. Ensimmäisen ja viimeisen :) Tai ainakin niin toivon. Sattuma, kohtalo, hyvä sauma. Kuten biisissä todetaan: ”Sattuma on avain”. Ehkä tämä oli jo aikoinaan kertomus siitä, mihin elämä vie, vaikka enhän minä sitä silloin tiennyt, tietenkään. Mut Tero-Petri manifestoi: ”Mussa ei oo kemiaa, joka pystyis ainoana, sinun silmäs loistamaan, sattuma on avain. Silti luulen, turhaan luulen, ett´ olen korvaamaton, vaikka hajuni on rakas, sinulle. Silti luulen, taas mä luulen, että lohtusi sun, herää katseesta mun – ethän oo vain mun?” Lauran ja mun elämä ja avioliitto vei polyamorian poluille ja tässä biisissä se on kerrottu hyvin. Mut jatko on sit jotain aivan muuta. Tulevaisuuteni on elämää, ehkä sekä täällä Kopsalassa että varmasti myös rakkaani Niinan kanssa. Kunhan olisin onnellinen, suhteellisen terve ja tyytyväinen. Tällä hetkellä elämä Niinan kanssa tuntuu merkitykselliseltä. Niin kauan kuin voin olla oma itseni ilman sairauksien varjoa tai muuta paskaa, haluan uskoa siihen, että rakkaus riittää. 

Limonadi Elohopea TOP6

J-iskän makaronilaatikko

Tyttäreni Vilmiina "tilasi" minulta aikoinaan reseptin "iskän makaronilaatikkoon", mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä. Tässä se kuitenkin tulee. Ajattelin joka tapauksessa olla taas tänä viikonloppuna yhteydessä Vilmiinaan, joka nykyisin opiskelee Joensuussa logopediaa, joten kaikki muistutukset kotipuolesta lienevät mieleen. 

Makaronilaatikon pohjana on peruskastikkeeni, jota muuntelen sen mukaan, mitä mausteita käytän, mutta pohja on lähes aina samanlainen. Tämä on siis sitä "samaa paskaa", jota Kurun mukaan aina teen, paitsi että kastikevalinnalla ja maustamisella siitä saa myös helposti erimakuista. Makaronilaatikossa tätä voisi ja olen muistaakseni versioinutkin myös tomaattipyreellä, jolloin makaronilaatikko on huomattavasti tomaattisempi, tässä kuitenkin perusversio. Samoin käytin aiemmin lähes aina kookoskermaa tai kookosmaitoa, kunnes kolesteroliarvojen kohottua päädyin sellaiseen kasviskermavaihtoehtoon, jossa ei kookosta ole.

Jarkon makaronilaatikon tekoon kuluu aikaa 45-50 minuuttia ja valmistumiseen uunissa vielä 50 minuuttia lisää, joten tämä ei ole nälkäisen tai hätäisen hommaa. Teenkin tätä yleensä vain viikonloppuisin hitaan aamun ja pitkähkön aamiaspöydässä istumisen jälkeen. Jos ruoan valmistumisen tähtää esimerkiksi klo 13:een, kannattaa siis aloittaa aivan viimeistään 11:30.

Porkkanat: Kuori neljä isoa tai max 8 pienempää porkkanaa ja pilko ne siivuiksi. 

Muut kasvikset: Minä käytän paprikaa ja miniluumutomaatteja, sopivassa määrin. Siivua ne pieniksi. Itse jätän aina tomaateista kannat pois, vaikka olisivat minitomaattejakin :D

Makaroni: Keitä runsaassa vedessä esimerkiksi Torino-täysjyvämakaronia pussillinen. Veteen panen kaksi reilua teelusikallista pansuolaa.

Paistinpannun nostan tässä vaiheessa levylle ja lorautan siihen reilusti oliiviöljyä.

Härkis: Käytän ruoanlaitossa nykyään pelkästään härkistä pääasiallisena proteiininlähteenä (poikkeuksena munakas) ja parasta on pitkään säilyvä härkäpapusuikale, joka myydään tiiviissä paketissa esimerkiksi umamin tai valkosipulin makuisena, jälkimmäistä käytän useimmiten.

Maustaminen: Maustan riittävästi ja näkyvästi sekä maistuvasti, mutta en käytä kovin tulisia mausteita perheen maun mukaan. Eli lisään sitten kyllä itse ruokaan srirachaa tai muuta, mutta en esimerkiksi chiliä ruoanlaittovaiheessa.

Perusmausteitani ovat valkosipulijauhe, mustapippuri (tai curry, jos tekisin tästä basmati- tai jasmiiniriisin kanssa tarjoiltavaa ruokaa), paprikajauhe ja yrtit, joista yleensä aina rakuunaa sekä tässä tapauksessa myös pizzamaustesekoituspussin sisältöä, mitä siellä nyt kaikkea onkaan :) 

Pansuolaa lisään yleensä tässä vaiheessa myös paistettavaan härkikseen, mutta makaronilaatikon tapauksessa suolan voi jättää myös väliin, koska käytetään reilusti juustoa, joka on suolaista. Sinänsä kastike on tässä vaiheessa täysin vegaanista, vaikka en vegaani olekaan, mutta peruskastiketta voi siis tarjoilla myös vegaanille.

Lisää hetken härkistä mausteineen paistettuasi muut pilkotut kasvikset ja sekoittele hetken aikaa. Lisää sitten kasvipohjainen ruoka fraiche tai mitä nyt tykkäät käyttääkin. Itse tosiaan käytin yleensä aina kookoskermaa tai -maitoa, kunnes terkkari totesi, että kolesterolin takia kannattaisi suosia muita kasvispohjaisia kermatuotteita, joten tällä on menty (vaikka kaapissa on yhä ainakin kookosmaitoa) - tuosta saa myös valkosipuliversiota, tosin purkki on pienempi.

Lisättyäni ja sekoitettuani kasviskerman, lisään myös vettä. Jos tämä olisi normikastikkeeni, lisäisin ehkä vain desin, mutta koska tämä tulee uuniruokaan/laatikkoon, lisään vettä noin neljä desiä, käytän yleensä kasviskermapurkkia, jota käyttäen siis pari purkillista lisänestettä kastikkeeseen, joka saakin näyttää vielä keitolta :)

Tässä vaiheessa, kun "keitto" kiehuu, voi levyn panna ykköselle ja kannen päälle. Tässä vaiheessa makaronivesikin yleensä kiehuu ja annetaan kiehua ohjeen mukaiset 10 minuuttia, lopuksi sitten välikön avulla kiehutusveden kaato pois.

J-iskän makaronilaatikko ei ole vegaaninen ja siitä pitävät huolen juustot. Tärkein juustotuote on Koskenlaskija, joka toimii laatikon sisälmysten sitojana ja maustajana.

Pilko Koskenlaskija ensin ohuiksi siivuiksi, sitten siitä vielä pienemmiksi paloiksi.

Normaalisti käyttäisin juustoraasteena lähikaupasta löytyvää pizzajuustoraastetta 150g, mutta koska sitä ei jääkaapissa ollut, tehdään juustoraaste perusjuustostamme eli Oltermanni kevyempi 17%, jota raastetaan sen mukaan, miten paljon sitä haluaa :)

Juustoraasteen lisäksi kuorrute koostuu kahdesta tärkeästä komponentista eli auringonkukansiemenistä ja ketsupista. 

Kaapista kaivetaan tässä vaiheessa uunikulho, johon makaronilaatikon on sovittava; Kukkuralleen sitä ei kannata täyttää, koska tulee helposti uunissa yli. Uunikulhona käytän lasista versiota, johon ensin reunoille ja pohjalle riittävästi oliiviöljyä. 

Sitten aloitetaan kulhon täyttäminen kerros kerrallaan: Makaronia, kastiketta, koskenlaskijaa & toista tämä.

Kulho alkaa täyttyä, mutta tällä reseptillä ja käyttämälläni kulholla tilaa on vielä, kun kaikki makaroni, kastike ja koskenlaskijat on aseteltu kerroksittain. Kastikkeen kosteus takaa sen, että sisältö ei ole liian tiivistä ja kuivaa uunitusta ajatellen.

Tässä vaiheessa otetaan ketsuppia ja pursutetaan sitä reilusti ympäri kulhoa. Päälle ripotellaan yhtä reilusti auringonkukansiemeniä.

Auringonkukan siemenien päälle ripotellaan juustoraaste ja annos on valmis uuniin. Uunin lämpö 200 astetta ja ajaksi 50 minuuttia. 

Ruoka on valmis syötäväksi, kun kello soi, mutta tämä on hyvää myös hetken seisomisen jälkeen, joten sopii hyvin myös tilanteisiin, jossa syöjiä joutuu hetken odottelemaan :)

Luottamus, rakkaus, kiitollisuus

On yö, istun kotona koneen ääressä, juon kaljaa ja katson Somebody Somewhere -sarjaa, joka kolahtaa tällä hetkellä parhaiten. Ulkopuolisuus, vääränlaisuus, yksinäisyys. Mutta yksikin ihminen, joka huomaa sinut, on kiinnostunut sinusta juuri sellaisena kuin olet, voi muuttaa elämän suunnan. Eihän se elämä silti välttämättä helpotu, olipa tukena kuka tahansa, koska ei ongelmia voi väistää, ne täytyy kohdata, itse. Minäkin olen omani kohdannut, ja viimeinen puolikas vuosikymmen on silti tai siitä huolimatta ollut elämässäni ihanaa aikaa, koska kohtasin Niinan, jonka kanssa olemme luoneet suhteen, jota ilman kumpikaan ei halua tai voi olla. Ihaninta on, ettei tarvitse miettiä sitä, etteikö meitä olisi, koska me olemme yhtä, koko ajan, vaikka emme fyysisesti yhdessä olisikaan. Sellainen yhteys on jotain, jota olen aina toivonut, mutta johon en ole koskaan ennen uskonut kuin hetkittäin. Välillä pessimisti sisälläni yrittää todeta, että et usko nytkään, mutta ei tämä ole uskon asia. Tiedän, että ihmissuhteet väljähtyvät, arkipäiväistyvät ja rakkaus tai joku side, mitä näitä on, alkaa haurastua, kunnes katkeaa, jos on katketakseen. Se on inhimillistä ja elämää, joten ei siinä mitään. Mutta jos suhtautuu elämään, kuten minä, että on vain tämä hetki, ja tulevaisuus on varsin lyhyt ajatus tulevista viikoista tai korkeintaan kuukausista, niin silloinhan loppuelämän mittaiset suunnitelmat ovat varsin päteviä. Jos loppuelämän näkymät ovat tässä, nyt ja kohta, niin miksi ei voisi ajatella, että ollaan yhdessä loppuun saakka. Eikä sillä ole minulle kovinkaan suurta merkitystä nyt, mitä tulee tai on oleva, vaan minulle riittää se, mitä on nyt ja se on niin hyvää, kuin olla voi. Okei, itseeni en ole tyytyväinen, en ylipainooni, alkoholin käyttöön tai näköalattomuuteen, laiskuuteen ja elämisen ajoittaisessa merkityksettömyydessä vellomiseen. Mutta hyvät asiat ovat niin iso vastapaino, että väkisinkin olen vähän väliä onnellinen. Vähän lisää laulua ja vähän vähemmän juomista jos vielä ois, niin oispa kiva. Tätä olen kirjoittanut Punk IPA lasissa ja Aili Järvelä kaiuttimessa. On se hieno laulaja. Äsken tuli hitonmoiset kylmät väreet, kun Aili lauloi kaihoten ”etten jää ilman sua”. Se olisi kyllä katastrofi, jos jäisin ilman Niinaa. Mä olen jo tarpeeksi monta naista tavannut, että tiedän, että kukaan ei mua katso tai tule katsomaan samalla lailla kuin Niina. Tämä on viimeinen mahdollisuuteni rakastaa ja olla todella syvästi ja aidosti rakastettu tässä elämässä. Pidän siitä kiinni, ja luotan siihen, että riittää, kun olen oma itseni, vahvuuksineni ja heikkouksineni. Elämää ei voi elää täysillä ilman, että luottaa siihen, rakkauteen. Minä luotan, minä rakastan.




Olen minä kuolemaakin miettinyt. Ja ehkä liian usein Niinallekin puhunut siitä, kuinka kuolema voi tulla yllättäen, milloin vain, ehkä ensi yönä. Jos tämä jää viimeiseksi kirjoituksekseni, niin toivon, että se otetaan vastaan sellaisenaan, ilman opetuksia elämästä, rakkaudesta tai varsinkaan minkään sortin viisaudesta, koska ei kukaan viisas valvo ja juo kaljaa keskellä yötä miettien elämänsä päättymistä. Jos tämä kuitenkin viimeinen kirjoitus olisi, haluaisin sanoa muutaman sanan ihmisille, joiden toivoisin jatkavan elämäänsä ilman minua mahdollisimman täysipainoisesti. Lapseni, ihana ja herkkä ja innostuva Miro, toivottavasti tulevaisuutesi on ammattisi saralla onnistunut ja saat sellaisen uran - mutta ennenkaikkea sellaisen perheen - kuin olet halunnut. Vilmiina, uskon, että sinusta tulee elämäsi polulla viisas, lempeä ja osaava puheterapeutti, mutta myös aivan mielettömän ihana kumppani, ystävä, äiti ja ihminen, jolta ei puutu sydäntä vähäosaisille. Kuru, minä niin rakastan naurusi ääntä, vaikka kuulenkin sitä usein vain öisin, mutta silloin tiedän, että koet onnen hetkiä ja toivon, että ne kantavat elämässäsi hyvään loppuun saakka. Aarni, on aivan mielettömän mahtavaa nähdä kasvuasi ja minusta tuntuu, että meissä on lopulta paljon samaa. Kunhan pääset kokemaan maailman omana itsenäsi ja huomaat, että sinusta pidetään ja saat olla ystävä, rakas, ehkä joskus jopa vanhempi, niin koet varmasti kaiken sillä lempeydellä, joka sinusta säteilee. Laura, kiitos kaikesta, toivon, että saat elää loppuelämäsi pääosin onnen hetkiä kokien ja olen niin onnellinen, että kohtasit Huliksen, koska ilman häntä sinulla olisi jäänyt kokematta paljon. Ihminen tarvitsee toista ihmistä, ja usein aika montaa, ennenkuin pääsee kokemaan kaikkia niitä asioita, joita tarvitsee kokea. Kiitos siis myös rakkaille serkuilleni ja tärkeimmille ystävilleni, ilman teitä en olisi minä; En ilman Juhaa, Kimmoa, Aldinia tai Piia-serkkua, enkä heitä, ystäviä, tovereita, kavereita, sukulaisia, jotka ovat taakse jääneet, vaikka ovat jossain vaiheessa elämääni minua muokanneet. Iskä ja äiti, kunpa teistä aika olisi jättänyt ennen minua, mutta jos nyt niin hassusti kävisi, että kuolen ennen teitä, niin perkele, en tarkoittanut. Olen minä miettinyt, että mitä iskä ja äiti teidän hautajaisissanne sanoisin, ja onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä. On kai sillä, jälkeenjääville, koska ei niitä bileitä kuolleille pidetä vaan sureville. Äidistä sanoisin, että muokkasit minusta sellaisen miehen, mikä minusta tuli, ja osoitit – ja opetit - vahvuutta, lujuutta, määrätietoisuutta sekä sen, että kovan kuoren allakin voi sykkiä rakkaudentäyteinen lämmin sydän. Ja iskä, luulen, että jäit paitsi oman isän rakkautta ja siksi itsellesikin sen näyttäminen oli sinulle vaikeata, josta syystä peitit sen pitkään sekoilun alle (kukapa ei, nimimerkillä ”kokemusta on”), mutta kun sinusta tuli isoisä, näin sinusta sen rakkauden, joka sisälläsi aina oli, joten en ole tippaakaan katkera. Rakastan teitä, vanhempani, aina, vaikka en sitä teistä ”erottuani” osannut koskaan osoittaakaan.




Ja miksikö kuolemaa olen miettinyt? No, väistämättähän se lähenee. 52 vuotta tuli täyteen tällä viikolla ja samalla viikolla saman ikäinen 52-vuotias Tompa eli At The Gates -bändissä (legendaarinen Göteborg-skenen death metal -yhtye) vaikuttanut laulajakin delasi. Vähän aiemmin kuoli Brent, Mastodonin kitaristina tunnetuksi tullut ja itselleni tärkeän ”Workhorse”-biisin karjuja (”Work fucking sucks!”) 51-vuotiaana. Sitä ennen delasi yllättäen Gentseissä vuosikausia mukana ollut Manne. Väkisinkin alkanut miettiä, onko minun vuoroni kohta, teini-ikäisestä sydänvaivoista kärsineenä ja ei-aina-niin-kovin-kevyttä-ja-terveellistä elämää eläneenä. Jos tämä siis olisi viimeinen kappale, jonka koskaan kirjoitan, haluaisin sanoa, että vaikka elämä on välillä sietämättömän kevyttä (juu nou wod ai miin tai kuten Leksa aikanaan sanoi ”wad juu wand”), se on myös raskasta, kuten raskain musiikki, vaikka ei olisi mitään syytä siitä valittaa, koska elämä on. Elämäni on ollut elämisen arvoista ja siitä on tehnyt sen arvoista rakkaus läheisiin, musiikkiin ja nautintoihin. Pitäkää hauskaa. Tai, koska en ajatellut kuolla vielä, pidetään hauskaa jatkossakin. Rakastan elämää.

Tyttäreni ylioppilasjuhlassa pitämäni puhe

"Rakas tyttäreni Vilmiina, arvon juhlavieraat,

Olen ollut Vilmiinan elämässä kodin ulkopuolinen isä. Nuorempana Vilmiina kävi meillä yleensä kerran viikossa ja viime aikoina on nähty, kun on saatu tyttären kanssa sovittua. Olen aina kokenut tapaamisemme tärkeiksi sekä Vilmiinalle, hänen sisaruksilleen että itselleni, ja rohkaistuin siitä näkökulmasta kirjoittamaan tämän pienen puheen.

 

Kun lapsi syntyy, on se jo pieni ihme itsessään. Se, että lapsi syntyy, vaikka vanhemmat eivät ole yhdessä ja elävät erillään, ei pitäisi olla lapselle syy, että hän ei saisi tuntea molempia vanhempiaan. Olenkin erittäin kiitollinen Maaritille, että olen saanut olla mukana Vilmiinan elämässä niin kuin se on yhteisesti sovittuna meille ollut mahdollista. Minusta on ihanaa, että Vilmiina on saanut kasvaessaan säännöllisesti olla osa elämäämme.

 

Vilmiina, isyytesi* on kasvattanut minua niin, että olen oppinut elämään hetkessä. Vanhemmuus oli ensimmäisinä elinvuosinasi intensiivistä. Lyhyessä ajassa tavatessamme piti koittaa muodostaa luottamus, turva ja suhde välillemme. Sisarussuhteet muodostuivat siinä rinnalla, yhdessä tekemällä. Tavatessamme on voinut olla viikon ainoa hetki, kun olen voinut osoittaa, että olet tärkeä ja rakas. Se on pakottanut minut olemaan avoin, kärsivällinen ja keskittymään hetkeen ja sinuun. Myönnän, että aikanaan, kun perhe-elämämme ja aikuisten väliset suhteet sekä omat ongelmat painoivat päälle, jouduin tsemppaamaan, että edes silloin kun sinä tulet Kopsalaan luoksemme, voisin olla rauhallinen ja lempeä isä. Ja kyllä me leikittiinkin. Miro, Kuru ja Aarnikin tiesivät, että kun on Vilmis-päivä, niin iskä lähtee kaikkeen mukaan. Panostin, koska se oli ainoa mahdollisuus, kun tapasin sinua ja halusin, että sisarussuhteistannekin tulee niin vahvat kuin tällä tavoin oli mahdollista. Itsekin olen veli ja tiedän, että elämän varrella tulee hetkiä, jolloin sisko on se ihminen, jolle voi kertoa synkimmät salaisuudet ja jakaa niin elämän ilot kuin surut.

 

Vuosien saatossa olen harvenneiden tapaamisten ja teidän lasten kasvaessa päätynyt siihen, että minun ei tarvitse enää tavatessamme yrittää olla yhtään enempää kuin muutenkaan, voin olla oma itseni ja se riittää. Nykyisin voimme viestitellä pitkästikin ja kun näemme, on aina yhtä helppoa olla yhdessä. Side on ja pysyy.

 

Tiedän omasta kokemuksesta, että vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan ei koskaan lakkaa, vaikka lapsena itse koin, että oman elämän antimet vanhemmiltani sain jo ensimmäisen parinkymmenen vuoden aikana, jonka jälkeen lähdin tutkimaan oman elämäni tietä.

 

Vilmiina, sinä olet juuri nyt tässä murroskohdassa elämässäsi. Olet hakenut opiskelemaan pois lapsuuden kodin paikkakunnalta ja aloittamassa oman, itsenäisen elämän. Haluan tässä vaiheessa taas antaa mitä suurimman kunnioituksen osoitukseni ja kiitokseni Maaritille sekä Maaritin vanhemmille Heikille ja Astalle, koska tiedän, että te olette antaneet Vilmiinalle sen suurimman ja tärkeimmän lahjan, mitä pieni ihminen voi saada - turvallisen lapsuuden.

 

Vilmiina, kun itsenäisen elämäsi tie nyt alkaa, pääset toteuttamaan itseäsi, etsimään elämäsi tarkoitusta ja tulevaisuutesi ammattia tai ammatteja. Uskon, että teet sen vahvana, elämään luottavaisena ihmisenä. Ehkä minäkin olen antanut sinulle pienen antini siihen, millaista elämää haluat itse elää. Olemme aina sinun perhettäsi, sinun puolellasi, kaikissa elämäsi käänteissä. Olet minulle - meille kaikille - todella rakas ja toivon elämäsi olevan täynnä ilon ja onnen hetkiä."

[* "isyytesi" aiheutti hieman hämmentynyttä naurua tapahtumassa johtuen omastakin reagoinnistani, koska tuo on vähän kaksoismerkityksellinen sana, riippuen siitä, kenelle se sanotaan :D mutta edelleenkään en keksi tuohon parempaa sanaa ja "sinun isänäsi oleminen" kuulostaa hankalalta...]

Jarkon kirjakatsaus höystettynä standupilla

Tammikuisessa kirjoituksessani pohdin Samuli Putron "Elämäni miehet" -kirjan innoittamana mieskuvaani ja samaa teemaa käsitteli tavallaan myös Samae Koskisen "Aina on itketty". Samaen omaelämäkerrallinen, suht kronologisesti etenevä muistelmateos oli tosi mielenkiintoinen. Samae on minua voin viisi vuotta nuorempi, joten ajankuva välittyi ja esimerkiksi yläasteen kiusaamishelvetistä löysin yhtymäkohtia, vaikka itse onnistuinkin sen ajan luovimaan varjoissa ja välttyä silloin varsinaiselta koulukiusaamiselta. Kirjan synkäksi teemaksi muodostui tavallaan se, että kiusaaminen voi jatkua myös aikuisena työelämässä, jossa lapsena traumatisoitunut ihminen voi kokea joutuvansa uudestaan samanlaiseen helvettiin, vaikka ei fyysistä väkivaltaa kohtaisikaan, mutta aivan yhtä musertavaa henkistä sellaista. Sekä Samulin että Samaen kirjoista paistoi kuitenkin läpi se, että ajan myötä traumoja oli pystytty käsittelemään ja kirjat olivat tavallaan puhdistautumista kaikesta tapahtuneesta.

Loppukeväästä, ensimmäisen lomajaksoni alettua, luin Neil Hardwickin "Poistetut kohtaukset", jossa myös muistellaan mennyttä uraa. Ja käsitellään miehisyyttä. Neilin trauman lähde ovat hänen elämänsä tärkeät naiset, psykoottinen äiti ja vaimo, joka pettää koko avioliiton ajan. Neilin ulkopuolisuus koskettaa, eikä se kuulosta ylimieliseltä, että hän kokee sitä myös älykkyytensä vuoksi, jonka takia hän pääsee/joutuu yksityiskouluun ja ulkopuolisuus alkaa siis jo lapsena. Se vahvistuu aikuiselämän aikana brittiläisenä Suomessa. Mielenterveys järkkyy pahasti ja vie moneksi vuodeksi vuoteen pohjalle, mutta tuttava antaa mahdollisuuden ja työ antaa tarkoituksen, jotta tuottelias ura teatterissa ja televisiossa voivat jatkua. Kirja on kuin testamentti urasta, jota on sekä varjostanut että ehkä myös ajanut aina vaan eteenpäin ulkopuolisuuden trauma.

Luin keväällä Mira Aurelia Eskelisen kirjan "Aavistus", joka on transnaisen tarina. Sekin kertoo siis miehisyydestä tai siitä luopumisesta, trans-prosessista ja seksuaalisuudesta. Kiinnostus kirjaan oli kova, koska oma lapseni on oman trans-prosessinsa kanssa alkutekijöissä ja samalla lailla vaihtumassa miespuolisesta naispuoliseksi, joka yhteiskunnan silmissä toki on monimutkaisempaa kuin omassa mielessä. Lähimmäisenäkin se on välillä vaikeata muistaa ja ainakin tietoisella tasolla myös ymmärtää, enkä tarkoita ymmärtämättömyydellä sitä, ettenkö hyväksyisi lapseni muutosta. Tässäkin tapauksessa ulkopuolisuuden tunne on vahva ja liittyy sukupuoli-identiteettiin, oman kehon vääränlaisuuteen sen osalta, mitä ihminen sisällään kokee. Miran kirjassa prosessi alkaa pukeutumiskokeiluista ja siirtyy vaihe vaiheelta syvemmälle, aina sukuelinleikkaukseen asti, koska kehodysforia ja seksuaalisuus ovat niin merkittäviä hänelle. Kirja keskittyy niin paljon seksuaalisiin kokemuksiin, että ehkä omalle lapselleni en sitä ihan ensimmäisenä suosittelisi, mutta silmiä avaava ja kiinnostava se on. Oman lapseni osalta prosessi on alkutekijöissään ja koska kommunikaatiokin asiasta hänen kanssaan on vaikeata, pitää vaan luottaa siihen, että hän tietää, mitä haluaa ja että pystyn olemaan tukena, kun prosessi etenee.

Pajtim Statovcin "Lehmä synnyttää yöllä" on tällä hetkellä kirjapinossa päällimmäisenä ja sen kiinnostavinta antia. Tyylillisesti pidän hirveästi ryöpsähdyksenomaisista teksteistä, joissa pilkuilla erotetaan pitkä dialogi tai tapahtumaketju, eikä välitetä perinteisistä lauserakenteista. Teksti herää sillä lailla eloon ja tilanteiden kiihkeys ja keskusteluiden sisältö kaadetaan lukijan silmille, eikä lukemista voi lopettaa ennenkuin kappale päättyy. Luin vasta nyt haastattelun kirjan tiimoilta ja tajusin, että vaikka siinä onkin Pajtimin omia kokemuksia, se ei ole autofiktiota, vaan romaani, joka käsittelee esimerkiksi miehisyyttä ja ulkopuolisuutta, kulttuurieroista johtuvia törmäyksiä, sodan varjoa ja siitä johtuvaa syvää köyhyyttä Kosovossa, sukupuoli-identiteettiä ja jopa eläinten oikeuksia ihmisten hyödykkeenä. Mielikuvitushahmojen kautta päähahmo, Pajtimin kaltainen herkkä homopoika saa pakokeinon kulttuurien törmätessä, esimerkiksi uskonnollisen ja muun syrjinnän sekä perinteisen mieskuvan ja väkivaltaisen kasvatuksen ristitulessa. Kirjassa liikutaan 1990-luvun ja nykyajan välillä pääasiassa Kosovossa. Isä ja isoisä ovat pelottavia, väkivaltaisia hahmoja ja osa kirjasta onkin osia kirjeestä kuolleelle isälle. Todella vaikuttava ja mielenkiintoinen kirja, joka saa miettimään esimerkiksi kasvatuksen, kulttuurierojen ja miehisyyden teemoja.

Maxilta kesäloman ratoksi katsottavaa etsiessäni törmäsin Jerrod Carmichaelin "spesiaaleihin", jotka ovat siis standuppia, mutta ei ihan perinteistä sellaista. Aloitin minulle tuntemattoman tyypin tuotannon kahlaamisen uusimmasta spesiaalista "Don't Be Gay" vuodelta 2025. Ensin vaikutti siltä, että sympaattinen Jerrod vain höpisee juttujaan, kunnes jutunjuuri alkoi imeä mukaansa. Selvisi, että kyseessä on sinänsä jo pitkän linjan näyttelijä-kirjoittaja-koomikko-elokuvantekijä, jonka "trauma-komedia" (termi, johon törmäsin vähän myöhemmin toisessa ohjelmassa) käsittelee ongelmallista äiti-suhdetta, isä-suhdetta, läheistä romanttista ihmissuhdetta, ystävyyssuhteita ja niin edelleen. Eli Jerrod höpisee elämästään, mutta tavalla, joka on vangitsevaa. Kuten spesiaalin otsikostakin voi päätellä, on yksi elämän isoimpia trauman aiheuttajia se, että hän on afro-amerikkalainen homomies. Uskovainen äiti ei tykkää ja isä on elänyt koko Jerrodin nuoruuden kaksoiselämää, jonka lisäksi Jerrodilla on vaikeuksia ylläpitää ystävyyssuhteita ja olla pettämättä rakastaan. Kaikki tämä kiedottuna standupin suorasukaisen puhumisen viitekehykseen kuulostaa erikoiselta, mutta toimii loistavasti. Toisena katsoin spesiaalin "Rothaniel" vuodelta 2022, jossa päästäänkin syvemmälle traumojen ääreen ja jossa Jerrod tulee julkisesti kaapista. Kyseinen spesiaali voitti samana vuonna myös Emmy-palkinnon kategoriassa "Outstanding Writing For A Variety Special". Eikä suotta, spesiaali naurattaa, koskettaa ja pysäyttää miettimään. Tuon jälkeen siirryin vielä realityn pariin. "Jerrod Carmichael: Reality Show" vuodelta 2024 kertaa Jerrodin elämän käänteitä kahden spesiaalin välillä. Huolimatta siitä, että kyseessä on reality-ohjelma, jossa todellisuus on tietysti totta vai siltä osin, mitä näemme - jos sittenkään - niin se tuntuu aidolta siltä osin, että todella vaikeita kipukohtia käsitellään yhä standupien hengessä suoraan ja peittelemättä, ilman paikalla istuvaa naureskelevaa yleisöä tosin. Kaikki standup-spesiaaleissakin esiin tulleet kipukohdat saavat oman käsittelynsä; hankala äiti-suhde, ongelmallinen isä-suhde, vaikeat ystävyyssuhteet kuin suhde rakastettuun ja seksiriippuvuus. Rohkeata, paljastavaa, koskettavaa. Tuntuu, että puhumalla avoimesti ja haastamalla läheisiään Jerrod lähes polttaa kaikki sillat tai ainakin käräyttää ne, koska ei tee kompromisseja vaan toimii omatuntonsa mukaisesti. Toisaalta, perhe on aina perhe ja ystäviäkin Jerrod pyrkii tukemaan niin pitkälle, kuin se on mahdollista. Todella mielenkiintoinen tuttavuus ja jos joskus olen epäillyt, että onkohan standup saavuttanut pisteen, josta ei ole suunta kuin alaspäin, niin Jerrodin esimerkki kertoo toista. Ihmiset haluavat kuulla oikeita asioita ja se, että vaikeillekin, jopa traumaattisille asioille annetaan lupa nauraa, on vapauttavaa.

Joutenolemisen sietämätön keveys

Olen varmasti vähintään kerran vuodessa, todennäköisesti kesäloman aikoihin, kirjoittanut "olemisen sietämättömästä keveydestä", joka käsitteenä on itselleni tullut tutuksi Milan Kunderan saman nimisestä romaanista sekä Philip Kaufmanin myöhemmin tekemästä romaanin filmatisoinnista. Menemättä sen pidemmälle romaanin filosofiaan, on käsite itselleni siis yksinkertaisesti sen tajuamista, kun joutuu kohtaamaan - yleensä loman koittaessa - oman olemassaolonsa merkityksettömyyden tai merkityksen, riippuen siitä, onnistuuko sen siinä hetkessä määrittelemään. Kun arki vaihtuu lomaksi ja struktuuri särkyy, alkavat aivot raksuttaa, muistojen ja nykyhetken ja tulevan mietteet puskevat päälle ja tuntuu, että jos ei tee jotain, on turhake, joka elää, kun ei muutakaan voi. 

Hetkittäin tietysti on helpompaa, esimerkiksi jos sattuu uppoutumaan hyvän kirjan tai elokuvan tai sarjan pariin, on jotain perheen tapahtumia tai varsinkin jos pääsee rakkaan syliin, mutta omissa oloissa hetken oltuaan alkaa levottomuus. Siihen auttaa yleensä vain alkoholi, mutta sekään ei tunnetusti auta yhtään enempää kuin kusi housuissa lämmittää pakkasella eli lopulta olo on vaan pahempi, koska krapulassa se oleminen vasta sietämätöntä onkin! 

Koitan täyttää lomapäiväni askareilla, vaikka olenkin sitä mieltä, että loman pitää olla työn ja arjen vastapaino, aika jolloin aivot tekevät omia temppujaan ja elämä on lähinnä nukkumista, syömistä ja jotain siinä välissä. Lomasta ei siis saisi repiä stressiä, mutta koska jo lapsuudesta saakka olen pelännyt loman loppumista ja sitä tunnetta, kun pitää palata arkeen, niin kai siitä pitäisi yrittää nauttia, paino sanalla "pitäisi", mikä lienee ongelman ydin, joutenolemisen sietämätön keveys. 

Ajatus jalostuu myös maailmantuskaksi: Miksi minulla on täällä kaikki vapaus ja aika ja turva tehdä mitä huvittaa, kun milloin missäkin, tällä hetkellä esimerkiksi Gazassa kuollaan nälkään ja tullaan hulluiksi ja katkeriksi ja menetetään hyvän elämän kaikki edellytykset kotia ja elinympäristöä myöten?Miksi Ukrainassa pelätään samaa kohtaloa ja taistellaan eloonjäämisestä tai miksi muillakin kriisialueilla - oli syy sitten sota, ahneus, köyhyys tai mikä tahansa - elämän hinta on niin naurettavan pieni ja ihmisten, muiden eläinten ja koko luonnon kestokyky on koetuksella? Sietämätöntä. 

Jotta sietäisin olojani, elämääni ja itseäni, pakenen helppoihin nautintoihin ja hetkelliseen unohdukseen; Kulutan aikaa, että voisin mennä taas nukkumaan ja siirtyä seuraavaan päivään. Parikymmentä euroa Unicefille kriisialueiden lapsia varten ei sanottavasti helpota oloani, mutta tuntuu, että en kykene muuhunkaan. Tämä ihmisten itsekkyys ja oman perseen tuijottaminen vievät perikatoon, ainakin niiden osalta, jotka eivät satu olemaan yhtä onnekkaita kuin minä. 

Ehkä maailmalla on vielä toivoa, ehkä ei. Ehkä tulevaisuudessa järki ja sydän ja viisaus voittavat, ehkä eivät. Ehkä millään ei ole mitään väliä tai sitten on. Ehkä kuitenkin jokainen rakentava ajatus, hyvä teko tai pahan tekemättä jättäminen johtavat johonkin, jotta elämä varsinkaan vaikeina hetkinä - ja ehkä myös niinä vähemmän vaikeina hiljentymisen hetkinä - ei olisi niin sietämätöntä.

Heat, 1995

Juttu sisältää juonipaljastuksia otsikon mukaisesta elokuvasta.

Jos kysytään suosikkielokuvaani, vastaan yleensä aina ensimmäisenä: Heat. Legendaarisen Miami Vice -sarjan (1984-1989) vastaava tuottaja Michael Mann siirtyi sarjan jälkeen elokuvien pariin. Ensin 1992 ilmestyi Viimeinen mohikaani, oman lapsuuteni yhden suosikkikirjani filmatisointi, jonka Michael Mann sekä tuotti, käsikirjoitti että ohjasi. Saman työn Michael teki myös vuoden 1995 Heatissa, joka siis täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Yksi Heatin "sivuosatähdistä", Val Kilmer, kuoli tänä keväänä 65-vuotiaana, RIP Val. Elokuvan toista pääosaa esittävä Robert DeNiro oli elokuvaa tehtäessä saman ikäinen kuin minä nyt, 51-vuotias. Yksi kaikkien aikojen suosikkinäyttelijöitäni eli toisen pääosan vetänyt Al Pacino oli leffan teon aikaan 55-vuotias. Vaikka rakastuin elokuvaan kaksikymppisenä, kuten vain Miami Vice -fanipoika pystyy, niin tuntuu siltä, että vasta nyt, saman ikäluokan edustajana kuin herrat filmissä, alan toden teolla päästä heidän roolihahmojensa ihon alle.

Heat on arvostettu mm. toimintakohtauksiensa, kuten pankkiryöstökohtauksen takia, mutta on elokuva paljon muutakin. Se hyödyntää jonkinlaista mafia-elokuvien kunniakuvastoa ja esittelee ihmiset rikkinäisinä, vetämässä omaa rooliaan ja koko ajan elämä on vähän niinkuin elettäisiin sitä kuuluista viimeistä päivää. Al Pacinon näyttelemisestä joko pitää tai ei pidä ja Heatissa Pacino esittää sisimmässään herkkää, mutta kaiken järjettömän paskan sisäänsä keräävää (ja sen takia kovettunutta, kyynistynyttä) poliisietsivää, joka selittää vaimolleen (kolmas vaimo, ja tämän kanssakin on vaikeuksia, koska työ menee aina kaiken edelle), miksi hänen on oltava sellainen kuin on: Se on hänen voimansa lähde, kaikki paha, jota vastaan taistella. 

DeNiron hahmo on huomattavasti kompleksisempi, vaikka hän näytteleekin ulospäin yksiulotteisempaa hahmoa, joka sanoittaa tapaamalleen naiselle, mitä hän on ja ei ole: "En ole yksinäinen, olen vain yksin." Jotain kuitenkin herää, kun hän törmää herkkään introverttiin ja alkaa haaveilla elämästä, jota näkee rikoskumppaneillaan, joilla on vaimoja ja lapsia. Ehkä DeNiron näyttelemä Neil uskaltaa viimeinkin ajatella, josko hänelläkin voisi olla ns. tavallinen elämä. 

Siinä vaiheessa Heatin teema tulee ja vie perikatoon; Oppi siitä, että kun tuntee virkavallan (aka heat) perässään, pitää Neilin hokeman mukaan voida 30 sekunnissa olla valmis jättämään kaikki taakseen. 

Heatin kohtauksissa sympatiseeraa sekä rikollisia, poliiseja, että molempien omaisia. Rikosten uhrit ovat sivullisia, vähän niinkuin Mannin kolmannen täyspitkän nimen mukaan: Collateral damage.

Päähahmojen välillä alkaa kiinnostava kissa-hiiri -leikki. Koplan tehdessä platina-ryöstöä, Neil menee ulos varjoon kuuntelemaan. Varjostajat ovat kadun toisella puolella kontissa. Kun yksi poliiseista istahtaa, hänen haulikkonsa kolahtaa kontin seinään. Neil jähmettyy pimeässä ja hänen kasvojaan kuvataan lämpökameralla. Pian hän poistuu rauhallisesti sisätiloihin ja keskeyttää ryöstön, joka on siihen mennessä vasta murtautuminen, joten LAPD keskeyttää kiinnioton, koska kopla halutaan kiinni jostain, mistä se pysyy lukkojen takana pitkään.

Koska Neil tietää nyt, että heitä seurataan, hän järjestää satama-alueella feikin suunnittelupalaverin. Kun Vincent ja hänen kollegansa tulevat kohta paikalle, he miettivät, millaista rikosta kopla mahtoi miettiä, mitä he tarkkailivat? Pian Vincent tajuaa: Meitä on kusetettu, he tarkkailevat parhaillaan meitä! Nämä ovat elokuvan hersyvintä antia. 

Ehkä Heatissakin syyllistytään ylilyönteihin. Kun Pacinon esittämä etsivä Vincent Hanna kyllästyy vaimonsa iltasuunnitelmiin, hän lähtee yötöinä seuraamaan helikopterilla ja autolla DeNiron esittämää Neil McCauleytä. Vincent pysäyttää Neilin ja ohjeistaa läheiseen tienvarsiravintolaan. Pian ukot istuvat kahvilla ja suht avoimesti keskustelevat siitä, mitä on olla rosvo ja poliisi. Ehkä Mann ei malttanut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen saada legendaaristen näyttelijöiden välille puhekohtauksen tai ehkä hän vain halusi elokuvan keskivaiheilla luoda päähahmojen välille jännitteen, joka purkautuu loppukohtauksessa.

Toisaalta, heti seuraavassa kohtauksessa Vincent saa kuulla, että koko Neilin jengi on päässyt eroon varjostajistaan, myös Neil, joka on ajanut kuppilasta lentokentälle, jossa helikopteri ei ole voinut jatkaa seuraamista. Eli ehkä kahvilakohtauksen tarkoituksena onkin näyttää, että Neil kokee tuossa vaiheessa, että hän on jo voittanut kissa-hiiri -leikin, josta seuraa tietysti lopulta odotettu perikato.

Heatissa on oman kokemukseni mukaan - ja se ei ole elokuvia paljon katselevan ihmisen tai niistä muutenkaan paljon mitään ymmärtävän vaan silloin tällöin nauttivan kokemus - monia upeita asioita, jotka tekevät siitä omissa kirjoissani klassikon:

- Kuvaus. Los Angeles herää eloon silmien edessä, elokuvallisuus syntyy kaupungin valoista, äänistä ja tunnelmista, joissa henkilöt käyvät omaa amok-juoksuaan.

- Äänet. Musiikki sopii Michael Mann -kaanoniin ja erityisesti Mobyn "New Dawn Fades" soi hienosti, aivan kuin Miami Vice -sarjan soundtrackilla Jan Hammer, ehkä vähemmän räiskyvästi ja enemmän melankolia edellä, mutta omaan tajuntaani syöpyen. Ja kun alkaa elokuvan ikoninen pankkiryöstökohtaus, kaikki keskittyy kaupunkisodan ääniin ja taustamusiikki hiljenee. Kaunista, vaikkakin väkivaltaista.

Moby - New Dawn Fades

https://youtu.be/RJUUUOgX8EI?si=M_nUTJ6GsJaTTwdW

Jan Hammer - Crockett's Theme

https://youtu.be/_UmOY6ek_Y4?si=7CXXaaiD7nDwP2LK

- Näyttelijät. Robert DeNiro, Al Pacino, Val Kilmer. Tarvitseeko enempää sanoa ja silti yhtään väkeksymättä muuta castia.

- Ohjaus & käsikirjoitus. Michael Mann, kiitos.

Putro, äijät, isä, pojat

Hankin tällä viikolla Samuli Putron kirjan "Elämäni miehet" ja heti ensi riveistä alkaen jäin koukkuun. Olen kuitenkin hidas lukija ja tykkään makustella, enkä uppoutua pelkästään lukemaan, muuten olisin varmaan lukenut jo kyseisen elämäkerraksi tituleeratun esikoisteoksen. Aihevalinta koskettaa minuakin; Olen miettinyt elämäni aikana lukuiset kerrat sitä, mitä on olla mies miesten joukossa, yhteiskunnassa, perheessä ja millainen mies minä olen. Joskus olen miettinyt sitäkin, miksen voisi olla muuta, mutta vanhemmiten olen hyväksynyt miehuuteni. Sen sijaan miehisyyteen liitettyjä asioita usein kavahdan. Kuten Putro kirjassaan, minuakin kammoksuttaa jätkät, äijät ja sankarit, itsetietoiset rehentelijät ja tilanteen haltuun ottajat, äänekkäät laumanjohtajat ja kovikset, miehisiä arvoja korostavat elukat. Toki yhtä lailla ahistaa kiihko-incelit ja muut hörhöt, joille miehisyys on joku "arvo" tai "elämäntapa". Vittu, ihmisiähän tässä kaikki ollaan ja sitten on muut eläimet. Minussakin on miehisiä piirteitä ja kun sanon, että kavahdan miehisiä asioita, niin kyllä, kavahdan myös itseäni. Manic Street Preachersin laulun sanoin mietin nuorempana: "And I wish I had been born a girl / Instead of what I am / Yes, I wish I had been born a girl / And not this mess of a man". Silti, tai siitä huolimatta, minäkin olen mies, haluan kuulua joukkoon - ainakin sen verran, että selviän elämästä - ja teen miehisiä asioita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin olla miehinen mies. 

Entäs sitten naisellinen mies? Minut on kasvatettu pojaksi ja olen kasvanut pojaksi ja mieheksi, ja tiedän, että olen käyttäytynyt kuin mies, koska niin minulta odotetaan. Se on helpompaa ja voin siten helpommin sujahtaa joukkoon. Osaan jopa mies-slangia ja voin sujuvasti keskustella asioista, jotka eivät kiinnosta minua pätkääkään. Tai no, en minä ehkä keskustele, mutta "osallistun". En tiedä juuri mitään autoista, rakentamisesta, metsästämisestä tai mistään "miesten töistä". Teen jotain, jos on pakko. Ylipäätään en halua tehdä mitään, mitä en itse valitse, mutta teen silti, koska "man´s gotta do what man´s gotta do". Nuorena oli pakko kuulua joukkoon ja säikähdin sitä, jos tein jotain, mitä olisi saatettu ajatella "naismaisena" tai "homona". Ehkä kasarin ja ysärin aika ei ollut vielä niin salliva, jos on vieläkään, että olisi edes puhuttu asiasta rakentavasti, mediassa tai muutenkaan. Armeijan jälkeen - sivarihomohan minusta tuli vasta sitten, kun uskalsin kieltäytyä kertaamasta - lähdettiin kaverin kanssa Kuopijoon ja muistan, kun baarissa liehittelin jotain naista, kunnes minulle kävi joku kuiskuttamassa korvaan, että "se on mies", joka aiheutti minussa pakokauhun ja ryntäsin baarista ulos - niin paha homouden pelko minuun oli vissiin istutettu (vaikka en tiedä, miten kyseinen henkilö identifioitui ja ei semmoisesta silloin edes puhuttu). Ammattikorkeakoulussa sain sitten ainakin joksikin aikaa homon maineen (tyttöystäväni sisko kävi kertomassa tupakkipaikalla), kun b-veljien kanssa kännissä hilluttiin keskustan parvekkeella alasti - ja vähän siinä varmaan myös homosteltiin - mutta se johtui lähinnä kännistä ja sekoilusta (sekä tietenkin veljellisestä rakkaudesta :D). En minä muuten sillä lailla, olenhan - kuten olen elämäni aikana useita kertoja toistellut - umpi-hetero. Tätä nykyä siis valkoinen keski-ikäinen heteromies, voi helevetin helevetti.

Mies menee ja tekee, eikä meinaa. Mies kiroilee ja karjuu, pistää hommat - ja alamaiset - järjestykseen. Mies kalastaa, metsästää, viljelee, tekee puuhommia ja ja leikkaa ruohon sekä pitää huolen remonteista ja auton huoltamisesta. Mies ei vingu eikä vikise vaan hoitaa hommat. Jaa, no vittu, teen mitä osaan ja jaksan ja kehtaan. Ja joskus teen, mitä "on pakko", vaikka vituttaa ankarasti. Minua kiinnostaa vain ruoanlaitto ja syöminen, mukava tekeminen ja ihmisten auttaminen. No, on kai minussakin jotain miehistä, kun pillu kiinnostaa aina (tai vanhemmiten pitää sanoa "useimmiten" - ja lisäyksenä vielä todettakoon: Minua kiinnostaa eniten se, että jos/kun ihana ja minulle rakas nainen haluaa minut sinne ja voin antaa hänelle senkin kautta nautintoa, niin sen jälkeen nautin kyllä siitä itsekin, suuresti). 

Poikani, tai siis pojaksi syntynyt, mutta nykyisin toisella lailla identifioituva jälkikasvuni edustaja, on opettanut minulle esimerkillään, että nykyaika on vapautumisen aikaa. Tosin ei se helppoa ole. Enkä minä sano, että minä nainen haluaisin itse ollakaan, mutta en myöskään halua leimautua minkään ahtaan miehen mallin mukaan. Toisaalta ajattelen aika ajoin, että vaikkapa parta on kätevä suoja olla olemassa, kun on pitkä tukka ja korvakorut, niin eivät pidä ainakaan pitkätukkahomona. Tai varmasti pitävätkin, mutta ihan sama, ei kiinnosta. 

Putron kirjan ensimmäinen luku käsitteli kirjailijaa, joka tuli ja vei häneltä naisen, noin niinkuin yksinkertaistettuna. Muistelin menneitä ja koin tarttumapintaa. Minäkin halusin - kuten Putro kertoo - olla aikanaan joviaali mies sekä naiselleni (jota en luonnollisestikaan omista, toim.huom.) että miehelle, joka tuli hänen elämäänsä ja iholle, koska ei minulla olisi ollut mitään keinoja sitä estääkään (enkä väitä, etteikö naisen halullakin olisi ollut merkitystä :D). Minäkin yritin Putron tavoin luovia naisen tukena ja miehen jonkinlaisena toverina, vaikka välillä - näin jälkikäteen ajatellen - sisälläni varsinkin aluksi kiehui sekava soppa erilaisia tunteita. Meillä tuo suhde johti sitten erinäisiin hankaluuksiin lähipiirin ihmisten kesken ja oli nykyisen elämäntapamme alku, kun taas Putrolla se sai vaan aikaan hallitsematonta vihaa, häpeää ja tuskaa, joka helpotti kunnolla vasta etäisyyden ja ajan kanssa. Toisessa luvussa aiheena on Putron isä, joka muistutti jollain tavoin todella paljon minua ja sitä, millainen isä olen kokenut lapsilleni olevan. Itse olen ollut aika ajoin paljon vittumaisempi, ärjyvämpi ja pelottavampi, mutta yhtymäkohtiakin koin, autoritaarisuuden ja lämmön sekoituksen. Samalla aloin miettiä omaa isääni ja totesin, että hei, minussahan on itse asiassa paljon myös hänen piirteitään (esimerkiksi empaattisuus ja herkkyys, mutta myös räjähtävä raivo, kun pinna kiristetään äärimmilleen, sekä jonkinlainen jääräpäisyys ja itsekseen selviämisen tahto, vaikka ei aina keinot riittäisikään). Geenit, kasvatus, perhe - niillä on paljon vaikutusta. On meissä erojakin, mutta ajattelen toiveikkaasti, että koska koin varsinkin isäni roolin ukkina todella lämpimästi, niin minullakin on toivoa (tulla sellaiseksi), jos vaan elän riittävän pitkään ja lapseni lisääntyvät. Toivon, että voin olla lempeä, luotettava ja turvallinen ukki. Isäni on aina ollut herkkä arvostelulle ja suuttuessaan saattaa olla jääräpäisenä "pitkävihainen", mutta itse haluaisin (huomaa konditionaali) olla siinä mielessä erilainen, että minua voivat halutessaan lapset, lapsenlapset ja lähipiiri arvostella, enkä jää vellomaan siihen, mitä minusta ajatellaan. Esikoiseni on onneksi kouluttanut minua jo sen varalta (koska koulutusta se vaatii :D) ja tuntuu hyvältä voida tunnustaa virheensä, heikkoutensa ja ne kohdat, joissa voi yrittää aina parantaa. Sitä puolta ihmisyydestä toivon myös isovanhemmuuden aikanaan minussa lisäävän. Toki olen myös miehen malli pikkuisille, mikä minua erityisesti kiehtoo. Ehkä minä voin olla ukki, joka onnistuu välittämään lapsenlapsille mallin siitä, että arvoasi ei mitata teoillasi vaan jokaisella on arvoa, jokaisella elävällä olennolla, omalla tavallaan, etkä ole hyvä tai huono sen takia, että teet tai et tee jotain, mitä sinulta odotetaan. Jos lapsenlapsistani joku tai jotkut ovat poikia tai sellaisiksi identifioituvia, saatan olla heille myös esikuva tai roolimalli, joten haluan vahvistaa sitä ajatusta, että jokainen on yksilö, ihminen, eikä se, että on tai ei ole poika, leimaa sinua vain tiettyyn toimintamalliin. 

Putron kirja odottaa minua sängyn vieressä. Minusta on hauskaa päästä edes pieneksi hetkeksi julkisen hahmon, erikoisen vivahteikkaan miehen sielunelämään, traumoihin ja neuroottisuuteen käsiksi. Tiedän, että Samuli tietää, että kun kertoo tiettyjä asioita tietyllä tavalla, niin ihmiset nauttivat, heitä naurattaa, he tuntevat jotain. Hän on kuin kaikkien itseään pienentävien heikkojen - let's say it: "miesten" - sanansaattaja. Menestys, kuuluisuus, nimi, miehenä ja viihdyttäjänä esiintyminen, ne ovat osa häntä, kuten myös pelko, häpeä ja ahdistus siitä, mitä on olla muun muassa keski-ikäinen valkoinen heteromies. 

PS. Tiedän, että jalkapallofanius on sinänsä sukupuoletonta, mutta aika vahvasti kuitenkin miesten juttu, varsinkin kun puhutaan miesten jalkapallosta. Varmaan on niitäkin "tosimiehiä", joiden mielestä naisten jalkapallo on vaan jotain kivaa harrastelua ja että futis on "miesten peli". Jostain syystä omakin mielenkiintoni on suuntautunut futiksessa miesten jalkapalloon (vaikka ei kai tuo ihme ole, kun en muista nuoruudessani nähneeni televisiossa naisten valioliigaa tai mitään muutakaan liigaa, eikä se tänä päivänäkään ole katsojamääriltään läheskään yhtä suosittua kuin miesten vastaavat), vaikka naisten futista maajoukkuetasolla seuraankin. Suosikkijoukkueeni on Tottenham Hotspur (miesten edustusjoukkue, koska Spursin naisten pelejä en ole kuin silmäillyt) ja tällä viikolla se voitti Eurooppa-liigan lohkovaiheen pelissä ruotsalaisen Elfsborgin. Koin matsin aikana iloa siitä, että maalit tekivät Spursin omat akatemiakasvatit, jotka ovat vielä nuoria miehiä - tai miehenalkuja. Ensin iski "jo" 20-vuotias Dane Scarlett, sitten pelin ratkaisi ja vastustajan nujersi miesten edustusjoukkueen debyytissään 17-vuotias Oyindamola Ajayi ja lopulta lisäajalla numeroita kaunisteli myös 17-vuotias Mikey Moore. Minun joukkueen omat kasvatit, nuoret poijat ratkaisivat ja koin, että nyt sukupolvi vaihtui. Huippu-urheilussa maskuliinisuus usein korostuu, mutta koen, että se toveruus ja ilo, onnistumisten hetkillä halailu ja toisten kehuminen sekä yhteen hiileen puhaltaminen antavat mahdolisuuden myös huippu-urheilussa nähdä pitkällä tähtäimellä erilaisiakin roolimalleja, jotka eivät välttämättä aina ole miehisiä miehiä, vaan myös herkkyys sallitaan ja uskallus olla omalla lailla oma itsensä on yhtä lailla hyväksyttyä kuin adoniksena pullistelu. 

Manifesti

Kliseisesti elämässä tarvitaan usko, toivo ja rakkaus. Joista suurin on rakkaus. Jälkimmäisestä lauseesta olen samaa mieltä. Mutta on aika käydä läpi elämänkatsomukseni.

Vapaus

No, minulle se ei ole tätä:

Ja samalla kuitenkin on. Eli mitä vittua se kenellekään kuuluu, miten elän elämääni, jos a) kunnioitan elämää eli muita ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä sekä b) en vahingoita ketään päättäessäni omista asioistani ja tavastani elää. Ensin pitää käydä läpi mielensäpahoittajien armeija: Haistakaa vittu! Se, että pahoitatte mielenne toisen ihmisen asioista ei ole syy siihen, että luopuisin vapaudestani. Näin ollen todettakoon, että:

- Olen ateisti. Minua ei kiinnosta, mihin muut uskovat, kunhan eivät tule tuputtamaan sitä uskoaan minulle. En tarvitse elämääni mitään jumalaa, jumalia tai muutakaan yliluonnollista kaikesta päättävää entiteettiä, koska elämä on sattumien summa.

- Olen kasvissyöjä. En syö tapettua eläintä. Liha on murhaa ja se on vaan kylmä fakta. Okei, söin gentsien tapaamisessa humalassa haukea, koska ajattelin, että se on vittumainen peto, joka vaanii muita kaislikossa, mutta sekin on osa minua - en ole täydellinen tai virheetön, enkä voi pelastaa muita eläviä ihmisten hirmuvallalta, mutta voin yrittää elää tämän periaatteeni mukaan, päivä kerrallaan.

- Olen pitkätukkainen mies. Olisin homokin tai bi-seksuaali tai mikä tahansa, jos se olisi minun identiteettini, mutta satun vaan olemaan keski-ikäinen valkoinen heteromies.

- Olen polyamorinen. Rakkaus on vapautta. 

- Olen sivari (toki armeijan käynyt, mutta sittemmin reservistä eronnut ja täydennyskoulutuksen käynyt). 

- Olen vihervassari ja täydellisen yksilöiden identiteettiin ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvän vapauden ja vapaamielisyyden edustaja, enkä tuomitse ketään ihmistä, joka ei vahingoita muita eläviä etsiessään omaa tietään ihmisyyden saralla.

- Pääosin karttelen ihmisjoukkoja, usein myös ihmisiä, koska mielestäni ihmiskunta on isossa mittakaavassa vain loinen, joka kyllä ottaa maapallosta irti kaiken mitä saa, mutta antaa sille harmittavan vähän. En siis ole ihmisfani. Ja huomatkaa, en missään vaiheessa väittänyt, että olisin itse YHTÄÄN sen parempi kuin kukaan muukaan. 

Minulle vapaus on ajattelun, tunteiden, rakkauden ja sen tekojen, sekä elämisen vapautta omissa, mutta yhteiskunnan, humanismin ja elämän arvostuksen - sekä toisten vapauden kunnioittamisen - rajoissa eli vapauteni ei ole keneltäkään muulta pois.

Rauha

Olen pasifisti. Vanhemmiten minusta on kuitenkin tullut myös puolustautumisen kannattaja. Si vis pacem, para bellum. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Erona perinteisiin pasifisteihin, jotka vastustavat sotaa sen kaikissa muodoissa, en vastusta sotaa puolustautumisen vuoksi. Tyranniaa vastaan on sodittava ja siksi esimerkiksi Ukrainan taistelu Venäjän jo kymmenen vuotta jatkunutta hyökkäyssotaa vastaan (laskin tähän siis myös proxy-sodankäynnin Ukrainan itäosissa sekä Krimin miehityksen jälkeisellä kansanäänestyksellä liittämisen eli sota alkoi vuonna 2014 jo ennen varsinaista laajempaa hyökkäystä 2022) on täysin hyväksyttävää. Mitä muuta mahdollisuutta ukrainalaisilla edes olisi; Pyllistää Venäjälle, joka tekee, mitä tahtoo? Vaikka en ole kovin isänmaallinen, niin kyllä vanha iskulause silti sopii omaankin ajattelutapaani: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia".

Rakkaus

Minulle rakkaus on vapautta. Rakkauteeni ei kuulu sairaalloinen mustasukkaisuus, omistamisenhalu, rakkauden kohteen hallitseminen tai mikään siihen kuuluva vallankäyttö. Rakkaus vain on, eikä rakkaus tottele ketään tai mitään. Se on parasta ja joskus pahinta, jos rakkauden kohde ei siihen vastaa, mutta se on vain hyväksyttävä. Olen aina tykännyt suuren edesmenneen ajattelijan Christopher Hitchensin toteamuksesta: "Being a writer is what I am, rather than what I do". Samaan viitaten voisin todeta, että rakkaus on jotain, mikä on minussa, ennemmin kuin jotain mitä teen. Ja se ei ole vihamielistä, hallitsevaa, riippuvaista rakkautta. Rakkaudessa parasta on sen antaminen ja jos se johtaa siihen, että saat vastarakkautta, on siitä seurauksena elämän ihanimpia onnen hetkiä. Niistä olen saanut nauttia ja niitä odotan elämältä jatkossakin.

Tarkoitus (jaettu, tehtävä)

Elämäntarkoitukseksi olen monesti ja kysyttäessä todennut rakkauden. Se on aivan hyvä vastaus. Silti ihmisen elämässä on sisäänrakennettu tarve rakentaa jotain elämänsisältöä, jossa tuntee olevansa hyödyllinen ja tärkeä, merkityksellinen. Yhteiskunta lisää listaan ominaisuuksia kuten tuottava, mutta ytimessä tässä on se, että ihminen itse kokee itsensä tärkeäksi. Minulle palkkatyö on muodostunut sellaiseksi, jossa nautin ihmisten auttamisesta ja koen työni merkitykselliseksi niin yhteiskunnallisesti kuin itseni kannalta. Saan vakaan tulon, jolla voin elättää itseni ja perheeni, mutta työ ei ole vain palkkapäivän odotusta, enkä tee sitä vain rahan takia. Nuorempana kyseenalaistin koko systeemin ja ensimmäiset palkkatyöni eivät vahvistaneet ajatusta siitä, että työllä olisi mitään merkitystä - paitsi se elämisessä vaadittava tulo. En kuitenkaan nauttinut työstäni tai saanut siitä mitään sisältöä elämään - sen sijaan se vei minulta muulta elämiseltä aikaa. Myönnän, että nykyisessä työssänikin, jota olen tehnyt pitkään, yli 20 vuotta, on ollut ajanjaksoja, jolloin on tuntunut haastavalta yhdistää työ ja vapaa-aika, lähinnä perhe-elämä. Kun lapset olivat pieniä, tuntui, että työ haittasi usein elämää enemmän kuin tuki sitä. Nykyisin, kun lapsetkin ovat isompia, olen kuitenkin sitä mieltä, että arki on parasta ja työ on iso osa sitä, mikä vie minua elämässä eteenpäin. Työn pitäisi joustaa ihmisten elämässä silloin, kun heitä tarvitaan pikkulapsiaikana enemmän kotona, mutta ikävä kyllä niin ei ole. Olemme työn orjia ja työmuurahaisia, mutta silti toivoisin, että työ voisi olla muillekin samanlainen elämän selkäranka, kuin se minulle on ollut. Työ ei ole kaikki, mutta työ on tärkeä osa elämää.

Merkitys (henkilökohtainen, minä vs. muut)

Mikä merkitys elämällä ja elämisellä sitten ylipäätään on? Miten voisin itsemurhaa hautovalle - joka joskus on ollut myös läheiseni - todeta, että mietipä vielä kerran, elämälläsi on merkitystä. Onko? Sillä voi olla merkitystä läheisillesi, jos he ovat sinusta taloudellisesti riippuvaisia ja toisaalta ihminen tarvitsee toista ihmistä, pieni lapsi varsinkin tarvitsee turvallista aikuista lähelleen ja useimmilla on ihmisiä, joita kutsua ystävikseen. Silti merkitys ei voi lähteä siitä, mitä merkitset muille, vaan merkitys pitää löytää sisältä, itsestäsi. Jukka Poika toteaa minulle merkityksellisessä kappaleessa, että "sisälläsi valo vaikket sitä tunnekaan", joka liittyy siihen, kun pimeys tuntuu valtaavan elämäsi ja kaikki menee päin persettä. Minulla se ei koskaan ole mennyt niin päin persettä, että olisin todennut, että valo ei riitä taistelemaan pimeyden kanssa. Tiedän, että kaikilla se ei onnistu, mutta useimmilla se riittää. Useimmilla elämässä ei voi tulla vastaan mitään niin pahaa, etteikö siitä selviäisi. Elämiselle on merkitys ja se on elämä itse, kaikkine kauniine, ja kauheine, asioineen. Se, miten jokainen elämänsä kokee ja sen merkityksellisyyden löytää, on jokaisen oma asia.