Tammikuisessa kirjoituksessani pohdin Samuli Putron "Elämäni miehet" -kirjan innoittamana mieskuvaani ja samaa teemaa käsitteli tavallaan myös Samae Koskisen "Aina on itketty". Samaen omaelämäkerrallinen, suht kronologisesti etenevä muistelmateos oli tosi mielenkiintoinen. Samae on minua voin viisi vuotta nuorempi, joten ajankuva välittyi ja esimerkiksi yläasteen kiusaamishelvetistä löysin yhtymäkohtia, vaikka itse onnistuinkin sen ajan luovimaan varjoissa ja välttyä silloin varsinaiselta koulukiusaamiselta. Kirjan synkäksi teemaksi muodostui tavallaan se, että kiusaaminen voi jatkua myös aikuisena työelämässä, jossa lapsena traumatisoitunut ihminen voi kokea joutuvansa uudestaan samanlaiseen helvettiin, vaikka ei fyysistä väkivaltaa kohtaisikaan, mutta aivan yhtä musertavaa henkistä sellaista. Sekä Samulin että Samaen kirjoista paistoi kuitenkin läpi se, että ajan myötä traumoja oli pystytty käsittelemään ja kirjat olivat tavallaan puhdistautumista kaikesta tapahtuneesta.
Loppukeväästä, ensimmäisen lomajaksoni alettua, luin Neil Hardwickin "Poistetut kohtaukset", jossa myös muistellaan mennyttä uraa. Ja käsitellään miehisyyttä. Neilin trauman lähde ovat hänen elämänsä tärkeät naiset, psykoottinen äiti ja vaimo, joka pettää koko avioliiton ajan. Neilin ulkopuolisuus koskettaa, eikä se kuulosta ylimieliseltä, että hän kokee sitä myös älykkyytensä vuoksi, jonka takia hän pääsee/joutuu yksityiskouluun ja ulkopuolisuus alkaa siis jo lapsena. Se vahvistuu aikuiselämän aikana brittiläisenä Suomessa. Mielenterveys järkkyy pahasti ja vie moneksi vuodeksi vuoteen pohjalle, mutta tuttava antaa mahdollisuuden ja työ antaa tarkoituksen, jotta tuottelias ura teatterissa ja televisiossa voivat jatkua. Kirja on kuin testamentti urasta, jota on sekä varjostanut että ehkä myös ajanut aina vaan eteenpäin ulkopuolisuuden trauma.
Luin keväällä Mira Aurelia Eskelisen kirjan "Aavistus", joka on transnaisen tarina. Sekin kertoo siis miehisyydestä tai siitä luopumisesta, trans-prosessista ja seksuaalisuudesta. Kiinnostus kirjaan oli kova, koska oma lapseni on oman trans-prosessinsa kanssa alkutekijöissä ja samalla lailla vaihtumassa miespuolisesta naispuoliseksi, joka yhteiskunnan silmissä toki on monimutkaisempaa kuin omassa mielessä. Lähimmäisenäkin se on välillä vaikeata muistaa ja ainakin tietoisella tasolla myös ymmärtää, enkä tarkoita ymmärtämättömyydellä sitä, ettenkö hyväksyisi lapseni muutosta. Tässäkin tapauksessa ulkopuolisuuden tunne on vahva ja liittyy sukupuoli-identiteettiin, oman kehon vääränlaisuuteen sen osalta, mitä ihminen sisällään kokee. Miran kirjassa prosessi alkaa pukeutumiskokeiluista ja siirtyy vaihe vaiheelta syvemmälle, aina sukuelinleikkaukseen asti, koska kehodysforia ja seksuaalisuus ovat niin merkittäviä hänelle. Kirja keskittyy niin paljon seksuaalisiin kokemuksiin, että ehkä omalle lapselleni en sitä ihan ensimmäisenä suosittelisi, mutta silmiä avaava ja kiinnostava se on. Oman lapseni osalta prosessi on alkutekijöissään ja koska kommunikaatiokin asiasta hänen kanssaan on vaikeata, pitää vaan luottaa siihen, että hän tietää, mitä haluaa ja että pystyn olemaan tukena, kun prosessi etenee.
Pajtim Statovcin "Lehmä synnyttää yöllä" on tällä hetkellä kirjapinossa päällimmäisenä ja sen kiinnostavinta antia. Tyylillisesti pidän hirveästi ryöpsähdyksenomaisista teksteistä, joissa pilkuilla erotetaan pitkä dialogi tai tapahtumaketju, eikä välitetä perinteisistä lauserakenteista. Teksti herää sillä lailla eloon ja tilanteiden kiihkeys ja keskusteluiden sisältö kaadetaan lukijan silmille, eikä lukemista voi lopettaa ennenkuin kappale päättyy. Luin vasta nyt haastattelun kirjan tiimoilta ja tajusin, että vaikka siinä onkin Pajtimin omia kokemuksia, se ei ole autofiktiota, vaan romaani, joka käsittelee esimerkiksi miehisyyttä ja ulkopuolisuutta, kulttuurieroista johtuvia törmäyksiä, sodan varjoa ja siitä johtuvaa syvää köyhyyttä Kosovossa, sukupuoli-identiteettiä ja jopa eläinten oikeuksia ihmisten hyödykkeenä. Mielikuvitushahmojen kautta päähahmo, Pajtimin kaltainen herkkä homopoika saa pakokeinon kulttuurien törmätessä, esimerkiksi uskonnollisen ja muun syrjinnän sekä perinteisen mieskuvan ja väkivaltaisen kasvatuksen ristitulessa. Kirjassa liikutaan 1990-luvun ja nykyajan välillä pääasiassa Kosovossa. Isä ja isoisä ovat pelottavia, väkivaltaisia hahmoja ja osa kirjasta onkin osia kirjeestä kuolleelle isälle. Todella vaikuttava ja mielenkiintoinen kirja, joka saa miettimään esimerkiksi kasvatuksen, kulttuurierojen ja miehisyyden teemoja.
Maxilta kesäloman ratoksi katsottavaa etsiessäni törmäsin Jerrod Carmichaelin "spesiaaleihin", jotka ovat siis standuppia, mutta ei ihan perinteistä sellaista. Aloitin minulle tuntemattoman tyypin tuotannon kahlaamisen uusimmasta spesiaalista "Don't Be Gay" vuodelta 2025. Ensin vaikutti siltä, että sympaattinen Jerrod vain höpisee juttujaan, kunnes jutunjuuri alkoi imeä mukaansa. Selvisi, että kyseessä on sinänsä jo pitkän linjan näyttelijä-kirjoittaja-koomikko-elokuvantekijä, jonka "trauma-komedia" (termi, johon törmäsin vähän myöhemmin toisessa ohjelmassa) käsittelee ongelmallista äiti-suhdetta, isä-suhdetta, läheistä romanttista ihmissuhdetta, ystävyyssuhteita ja niin edelleen. Eli Jerrod höpisee elämästään, mutta tavalla, joka on vangitsevaa. Kuten spesiaalin otsikostakin voi päätellä, on yksi elämän isoimpia trauman aiheuttajia se, että hän on afro-amerikkalainen homomies. Uskovainen äiti ei tykkää ja isä on elänyt koko Jerrodin nuoruuden kaksoiselämää, jonka lisäksi Jerrodilla on vaikeuksia ylläpitää ystävyyssuhteita ja olla pettämättä rakastaan. Kaikki tämä kiedottuna standupin suorasukaisen puhumisen viitekehykseen kuulostaa erikoiselta, mutta toimii loistavasti. Toisena katsoin spesiaalin "Rothaniel" vuodelta 2022, jossa päästäänkin syvemmälle traumojen ääreen ja jossa Jerrod tulee julkisesti kaapista. Kyseinen spesiaali voitti samana vuonna myös Emmy-palkinnon kategoriassa "Outstanding Writing For A Variety Special". Eikä suotta, spesiaali naurattaa, koskettaa ja pysäyttää miettimään. Tuon jälkeen siirryin vielä realityn pariin. "Jerrod Carmichael: Reality Show" vuodelta 2024 kertaa Jerrodin elämän käänteitä kahden spesiaalin välillä. Huolimatta siitä, että kyseessä on reality-ohjelma, jossa todellisuus on tietysti totta vai siltä osin, mitä näemme - jos sittenkään - niin se tuntuu aidolta siltä osin, että todella vaikeita kipukohtia käsitellään yhä standupien hengessä suoraan ja peittelemättä, ilman paikalla istuvaa naureskelevaa yleisöä tosin. Kaikki standup-spesiaaleissakin esiin tulleet kipukohdat saavat oman käsittelynsä; hankala äiti-suhde, ongelmallinen isä-suhde, vaikeat ystävyyssuhteet kuin suhde rakastettuun ja seksiriippuvuus. Rohkeata, paljastavaa, koskettavaa. Tuntuu, että puhumalla avoimesti ja haastamalla läheisiään Jerrod lähes polttaa kaikki sillat tai ainakin käräyttää ne, koska ei tee kompromisseja vaan toimii omatuntonsa mukaisesti. Toisaalta, perhe on aina perhe ja ystäviäkin Jerrod pyrkii tukemaan niin pitkälle, kuin se on mahdollista. Todella mielenkiintoinen tuttavuus ja jos joskus olen epäillyt, että onkohan standup saavuttanut pisteen, josta ei ole suunta kuin alaspäin, niin Jerrodin esimerkki kertoo toista. Ihmiset haluavat kuulla oikeita asioita ja se, että vaikeillekin, jopa traumaattisille asioille annetaan lupa nauraa, on vapauttavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti