3.6.25

Joutenolemisen sietämätön keveys

Olen varmasti vähintään kerran vuodessa, todennäköisesti kesäloman aikoihin, kirjoittanut "olemisen sietämättömästä keveydestä", joka käsitteenä on itselleni tullut tutuksi Milan Kunderan saman nimisestä romaanista sekä Philip Kaufmanin myöhemmin tekemästä romaanin filmatisoinnista. Menemättä sen pidemmälle romaanin filosofiaan, on käsite itselleni siis yksinkertaisesti sen tajuamista, kun joutuu kohtaamaan - yleensä loman koittaessa - oman olemassaolonsa merkityksettömyyden tai merkityksen, riippuen siitä, onnistuuko sen siinä hetkessä määrittelemään. Kun arki vaihtuu lomaksi ja struktuuri särkyy, alkavat aivot raksuttaa, muistojen ja nykyhetken ja tulevan mietteet puskevat päälle ja tuntuu, että jos ei tee jotain, on turhake, joka elää, kun ei muutakaan voi. 


Hetkittäin tietysti on helpompaa, esimerkiksi jos sattuu uppoutumaan hyvän kirjan tai elokuvan tai sarjan pariin, on jotain perheen tapahtumia tai varsinkin jos pääsee rakkaan syliin, mutta omissa oloissa hetken oltuaan alkaa levottomuus. Siihen auttaa yleensä vain alkoholi, mutta sekään ei tunnetusti auta yhtään enempää kuin kusi housuissa lämmittää pakkasella eli lopulta olo on vaan pahempi, koska krapulassa se oleminen vasta sietämätöntä onkin! 


Koitan täyttää lomapäiväni askareilla, vaikka olenkin sitä mieltä, että loman pitää olla työn ja arjen vastapaino, aika jolloin aivot tekevät omia temppujaan ja elämä on lähinnä nukkumista, syömistä ja jotain siinä välissä. Lomasta ei siis saisi repiä stressiä, mutta koska jo lapsuudesta saakka olen pelännyt loman loppumista ja sitä tunnetta, kun pitää palata arkeen, niin kai siitä pitäisi yrittää nauttia, paino sanalla "pitäisi", mikä lienee ongelman ydin, joutenolemisen sietämätön keveys. 


Ajatus jalostuu myös maailmantuskaksi: Miksi minulla on täällä kaikki vapaus ja aika ja turva tehdä mitä huvittaa, kun milloin missäkin, tällä hetkellä esimerkiksi Gazassa kuollaan nälkään ja tullaan hulluiksi ja katkeriksi ja menetetään hyvän elämän kaikki edellytykset kotia ja elinympäristöä myöten?Miksi Ukrainassa pelätään samaa kohtaloa ja taistellaan eloonjäämisestä tai miksi muillakin kriisialueilla - oli syy sitten sota, ahneus, köyhyys tai mikä tahansa - elämän hinta on niin naurettavan pieni ja ihmisten, muiden eläinten ja koko luonnon kestokyky on koetuksella? Sietämätöntä. 


Jotta sietäisin olojani, elämääni ja itseäni, pakenen helppoihin nautintoihin ja hetkelliseen unohdukseen; Kulutan aikaa, että voisin mennä taas nukkumaan ja siirtyä seuraavaan päivään. Parikymmentä euroa Unicefille kriisialueiden lapsia varten ei sanottavasti helpota oloani, mutta tuntuu, että en kykene muuhunkaan. Tämä ihmisten itsekkyys ja oman perseen tuijottaminen vievät perikatoon, ainakin niiden osalta, jotka eivät satu olemaan yhtä onnekkaita kuin minä. 


Ehkä maailmalla on vielä toivoa, ehkä ei. Ehkä tulevaisuudessa järki ja sydän ja viisaus voittavat, ehkä eivät. Ehkä millään ei ole mitään väliä tai sitten on. Ehkä kuitenkin jokainen rakentava ajatus, hyvä teko tai pahan tekemättä jättäminen johtavat johonkin, jotta elämä varsinkaan vaikeina hetkinä - ja ehkä myös niinä vähemmän vaikeina hiljentymisen hetkinä - ei olisi niin sietämätöntä.

Ei kommentteja: