Hankin tällä viikolla Samuli Putron kirjan "Elämäni miehet" ja heti ensi riveistä alkaen jäin koukkuun. Olen kuitenkin hidas lukija ja tykkään makustella, enkä uppoutua pelkästään lukemaan, muuten olisin varmaan lukenut jo kyseisen elämäkerraksi tituleeratun esikoisteoksen. Aihevalinta koskettaa minuakin; Olen miettinyt elämäni aikana lukuiset kerrat sitä, mitä on olla mies miesten joukossa, yhteiskunnassa, perheessä ja millainen mies minä olen. Joskus olen miettinyt sitäkin, miksen voisi olla muuta, mutta vanhemmiten olen hyväksynyt miehuuteni. Sen sijaan miehisyyteen liitettyjä asioita usein kavahdan. Kuten Putro kirjassaan, minuakin kammoksuttaa jätkät, äijät ja sankarit, itsetietoiset rehentelijät ja tilanteen haltuun ottajat, äänekkäät laumanjohtajat ja kovikset, miehisiä arvoja korostavat elukat. Toki yhtä lailla ahistaa kiihko-incelit ja muut hörhöt, joille miehisyys on joku "arvo" tai "elämäntapa". Vittu, ihmisiähän tässä kaikki ollaan ja sitten on muut eläimet. Minussakin on miehisiä piirteitä ja kun sanon, että kavahdan miehisiä asioita, niin kyllä, kavahdan myös itseäni. Manic Street Preachersin laulun sanoin mietin nuorempana: "And I wish I had been born a girl / Instead of what I am / Yes, I wish I had been born a girl / And not this mess of a man". Silti, tai siitä huolimatta, minäkin olen mies, haluan kuulua joukkoon - ainakin sen verran, että selviän elämästä - ja teen miehisiä asioita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin olla miehinen mies.
Entäs sitten naisellinen mies? Minut on kasvatettu pojaksi ja olen kasvanut pojaksi ja mieheksi, ja tiedän, että olen käyttäytynyt kuin mies, koska niin minulta odotetaan. Se on helpompaa ja voin siten helpommin sujahtaa joukkoon. Osaan jopa mies-slangia ja voin sujuvasti keskustella asioista, jotka eivät kiinnosta minua pätkääkään. Tai no, en minä ehkä keskustele, mutta "osallistun". En tiedä juuri mitään autoista, rakentamisesta, metsästämisestä tai mistään "miesten töistä". Teen jotain, jos on pakko. Ylipäätään en halua tehdä mitään, mitä en itse valitse, mutta teen silti, koska "man´s gotta do what man´s gotta do". Nuorena oli pakko kuulua joukkoon ja säikähdin sitä, jos tein jotain, mitä olisi saatettu ajatella "naismaisena" tai "homona". Ehkä kasarin ja ysärin aika ei ollut vielä niin salliva, jos on vieläkään, että olisi edes puhuttu asiasta rakentavasti, mediassa tai muutenkaan. Armeijan jälkeen - sivarihomohan minusta tuli vasta sitten, kun uskalsin kieltäytyä kertaamasta - lähdettiin kaverin kanssa Kuopijoon ja muistan, kun baarissa liehittelin jotain naista, kunnes minulle kävi joku kuiskuttamassa korvaan, että "se on mies", joka aiheutti minussa pakokauhun ja ryntäsin baarista ulos - niin paha homouden pelko minuun oli vissiin istutettu (vaikka en tiedä, miten kyseinen henkilö identifioitui ja ei semmoisesta silloin edes puhuttu). Ammattikorkeakoulussa sain sitten ainakin joksikin aikaa homon maineen (tyttöystäväni sisko kävi kertomassa tupakkipaikalla), kun b-veljien kanssa kännissä hilluttiin keskustan parvekkeella alasti - ja vähän siinä varmaan myös homosteltiin - mutta se johtui lähinnä kännistä ja sekoilusta (sekä tietenkin veljellisestä rakkaudesta :D). En minä muuten sillä lailla, olenhan - kuten olen elämäni aikana useita kertoja toistellut - umpi-hetero. Tätä nykyä siis valkoinen keski-ikäinen heteromies, voi helevetin helevetti.
Mies menee ja tekee, eikä meinaa. Mies kiroilee ja karjuu, pistää hommat - ja alamaiset - järjestykseen. Mies kalastaa, metsästää, viljelee, tekee puuhommia ja ja leikkaa ruohon sekä pitää huolen remonteista ja auton huoltamisesta. Mies ei vingu eikä vikise vaan hoitaa hommat. Jaa, no vittu, teen mitä osaan ja jaksan ja kehtaan. Ja joskus teen, mitä "on pakko", vaikka vituttaa ankarasti. Minua kiinnostaa vain ruoanlaitto ja syöminen, mukava tekeminen ja ihmisten auttaminen. No, on kai minussakin jotain miehistä, kun pillu kiinnostaa aina (tai vanhemmiten pitää sanoa "useimmiten" - ja lisäyksenä vielä todettakoon: Minua kiinnostaa eniten se, että jos/kun ihana ja minulle rakas nainen haluaa minut sinne ja voin antaa hänelle senkin kautta nautintoa, niin sen jälkeen nautin kyllä siitä itsekin, suuresti).
Poikani, tai siis pojaksi syntynyt, mutta nykyisin toisella lailla identifioituva jälkikasvuni edustaja, on opettanut minulle esimerkillään, että nykyaika on vapautumisen aikaa. Tosin ei se helppoa ole. Enkä minä sano, että minä nainen haluaisin itse ollakaan, mutta en myöskään halua leimautua minkään ahtaan miehen mallin mukaan. Toisaalta ajattelen aika ajoin, että vaikkapa parta on kätevä suoja olla olemassa, kun on pitkä tukka ja korvakorut, niin eivät pidä ainakaan pitkätukkahomona. Tai varmasti pitävätkin, mutta ihan sama, ei kiinnosta.
Putron kirjan ensimmäinen luku käsitteli kirjailijaa, joka tuli ja vei häneltä naisen, noin niinkuin yksinkertaistettuna. Muistelin menneitä ja koin tarttumapintaa. Minäkin halusin - kuten Putro kertoo - olla aikanaan joviaali mies sekä naiselleni (jota en luonnollisestikaan omista, toim.huom.) että miehelle, joka tuli hänen elämäänsä ja iholle, koska ei minulla olisi ollut mitään keinoja sitä estääkään (enkä väitä, etteikö naisen halullakin olisi ollut merkitystä :D). Minäkin yritin Putron tavoin luovia naisen tukena ja miehen jonkinlaisena toverina, vaikka välillä - näin jälkikäteen ajatellen - sisälläni varsinkin aluksi kiehui sekava soppa erilaisia tunteita. Meillä tuo suhde johti sitten erinäisiin hankaluuksiin lähipiirin ihmisten kesken ja oli nykyisen elämäntapamme alku, kun taas Putrolla se sai vaan aikaan hallitsematonta vihaa, häpeää ja tuskaa, joka helpotti kunnolla vasta etäisyyden ja ajan kanssa. Toisessa luvussa aiheena on Putron isä, joka muistutti jollain tavoin todella paljon minua ja sitä, millainen isä olen kokenut lapsilleni olevan. Itse olen ollut aika ajoin paljon vittumaisempi, ärjyvämpi ja pelottavampi, mutta yhtymäkohtiakin koin, autoritaarisuuden ja lämmön sekoituksen. Samalla aloin miettiä omaa isääni ja totesin, että hei, minussahan on itse asiassa paljon myös hänen piirteitään (esimerkiksi empaattisuus ja herkkyys, mutta myös räjähtävä raivo, kun pinna kiristetään äärimmilleen, sekä jonkinlainen jääräpäisyys ja itsekseen selviämisen tahto, vaikka ei aina keinot riittäisikään). Geenit, kasvatus, perhe - niillä on paljon vaikutusta. On meissä erojakin, mutta ajattelen toiveikkaasti, että koska koin varsinkin isäni roolin ukkina todella lämpimästi, niin minullakin on toivoa (tulla sellaiseksi), jos vaan elän riittävän pitkään ja lapseni lisääntyvät. Toivon, että voin olla lempeä, luotettava ja turvallinen ukki. Isäni on aina ollut herkkä arvostelulle ja suuttuessaan saattaa olla jääräpäisenä "pitkävihainen", mutta itse haluaisin (huomaa konditionaali) olla siinä mielessä erilainen, että minua voivat halutessaan lapset, lapsenlapset ja lähipiiri arvostella, enkä jää vellomaan siihen, mitä minusta ajatellaan. Esikoiseni on onneksi kouluttanut minua jo sen varalta (koska koulutusta se vaatii :D) ja tuntuu hyvältä voida tunnustaa virheensä, heikkoutensa ja ne kohdat, joissa voi yrittää aina parantaa. Sitä puolta ihmisyydestä toivon myös isovanhemmuuden aikanaan minussa lisäävän. Toki olen myös miehen malli pikkuisille, mikä minua erityisesti kiehtoo. Ehkä minä voin olla ukki, joka onnistuu välittämään lapsenlapsille mallin siitä, että arvoasi ei mitata teoillasi vaan jokaisella on arvoa, jokaisella elävällä olennolla, omalla tavallaan, etkä ole hyvä tai huono sen takia, että teet tai et tee jotain, mitä sinulta odotetaan. Jos lapsenlapsistani joku tai jotkut ovat poikia tai sellaisiksi identifioituvia, saatan olla heille myös esikuva tai roolimalli, joten haluan vahvistaa sitä ajatusta, että jokainen on yksilö, ihminen, eikä se, että on tai ei ole poika, leimaa sinua vain tiettyyn toimintamalliin.
Putron kirja odottaa minua sängyn vieressä. Minusta on hauskaa päästä edes pieneksi hetkeksi julkisen hahmon, erikoisen vivahteikkaan miehen sielunelämään, traumoihin ja neuroottisuuteen käsiksi. Tiedän, että Samuli tietää, että kun kertoo tiettyjä asioita tietyllä tavalla, niin ihmiset nauttivat, heitä naurattaa, he tuntevat jotain. Hän on kuin kaikkien itseään pienentävien heikkojen - let's say it: "miesten" - sanansaattaja. Menestys, kuuluisuus, nimi, miehenä ja viihdyttäjänä esiintyminen, ne ovat osa häntä, kuten myös pelko, häpeä ja ahdistus siitä, mitä on olla muun muassa keski-ikäinen valkoinen heteromies.
PS. Tiedän, että jalkapallofanius on sinänsä sukupuoletonta, mutta aika vahvasti kuitenkin miesten juttu, varsinkin kun puhutaan miesten jalkapallosta. Varmaan on niitäkin "tosimiehiä", joiden mielestä naisten jalkapallo on vaan jotain kivaa harrastelua ja että futis on "miesten peli". Jostain syystä omakin mielenkiintoni on suuntautunut futiksessa miesten jalkapalloon (vaikka ei kai tuo ihme ole, kun en muista nuoruudessani nähneeni televisiossa naisten valioliigaa tai mitään muutakaan liigaa, eikä se tänä päivänäkään ole katsojamääriltään läheskään yhtä suosittua kuin miesten vastaavat), vaikka naisten futista maajoukkuetasolla seuraankin. Suosikkijoukkueeni on Tottenham Hotspur (miesten edustusjoukkue, koska Spursin naisten pelejä en ole kuin silmäillyt) ja tällä viikolla se voitti Eurooppa-liigan lohkovaiheen pelissä ruotsalaisen Elfsborgin. Koin matsin aikana iloa siitä, että maalit tekivät Spursin omat akatemiakasvatit, jotka ovat vielä nuoria miehiä - tai miehenalkuja. Ensin iski "jo" 20-vuotias Dane Scarlett, sitten pelin ratkaisi ja vastustajan nujersi miesten edustusjoukkueen debyytissään 17-vuotias Oyindamola Ajayi ja lopulta lisäajalla numeroita kaunisteli myös 17-vuotias Mikey Moore. Minun joukkueen omat kasvatit, nuoret poijat ratkaisivat ja koin, että nyt sukupolvi vaihtui. Huippu-urheilussa maskuliinisuus usein korostuu, mutta koen, että se toveruus ja ilo, onnistumisten hetkillä halailu ja toisten kehuminen sekä yhteen hiileen puhaltaminen antavat mahdolisuuden myös huippu-urheilussa nähdä pitkällä tähtäimellä erilaisiakin roolimalleja, jotka eivät välttämättä aina ole miehisiä miehiä, vaan myös herkkyys sallitaan ja uskallus olla omalla lailla oma itsensä on yhtä lailla hyväksyttyä kuin adoniksena pullistelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti