Levyarvosteluni

Jotta saisi blogiinikin vaihteeksi jotain uutta, pistän tännekin levyarvosteluni kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeltäni...väsäsin tätä viikon verran isolla sydämellä, joten kaipa tässä on jotain muutakin kuin "tavallinen levyarvostelu". Olokaapa hyvät, toivottavasti jaksatte lukea, vaikka Rush ei teille mitään merkitsisikään:

RUSH - Snakes & Arrows
(P) © 2007, Anthem / Atlantic
Tuottanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz ja Rush
Äänitys & miksaus Richard ’Rich’ Chycki
Sävellykset Geddy Lee & Alex Lifeson, paitsi ”Hope” Alex Lifeson
Sanoitukset Neil Peart

Neil Peart - rummut, symbaalit, sähköiset perkussiot, tamburiini
Geddy Lee - basso, bassopedaalit, mellotron, laulu
Alex Lifeson - akustiset ja sähkökitarat, mandola, mandoliini, bouzouki

Odotin Snakes & Arrowsin ilmestymistä enemmän kuin mitään muuta Rush-levytystä tätä ennen. Bändi on ollut yksi ikisuosikeistani vuodesta 1991 lähtien. Järjestyksessään 18. studioalbumi ilmestyi melkein neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun Geddy ja Alex alkoivat rokata Toronton baareissa. Neilinkin liittymisestä yhtyeeseen on jo 32 vuotta. Puhutaan siis konkareista, joiden suurimmat luovuuden ja tekemisen innon päivät ovat takanapäin…vai ovatko? Jostain syystä kiihkeimmät Rush-fanit tuntuvat odottavan aina Rush-levyn ilmestyessä uutta mestariteosta ja virstanpylvästä - tai vaihtoehtoisesti pelkäävät levyn olevan kaikkea muuta kuin edellä mainittua. Herrat Lee, Lifeson ja Peart ovat kulkeneet pitkän matkan erilaisten musiikillisten vaikutteiden ja henkilökohtaisten elämiensä välillä hyvinkin traagisten käänteiden parissa. Uusi Rush-levy on aina iso tapaus paitsi faneille myös bändille itselleen. Tällä kertaa se myös kuuluu levyltä, siihen on nimittäin panostettu ja tuloksena on mielestäni yksi parhaista Rush-levyistä.

Levyllä on kaksi pääteemaa. Ensinnäkin teemana on yksilön henkilökohtainen usko ja spiritualismi/henkisyys suhteessa yhteisöjen ja uskontokuntien tarjoamaan malliin uskosta. Tätä on Neilin mukaan käsitelty kappaleessa ”Far Cry”, jossa kyseiseen teemaan viitataan ja jota viedään pidemmälle kappaleissa ”Armor and Sword”, ”The Way the Wind Blows” ja ”Faithless”. Toinen Snakes & Arrowsin pääteema on ’rakastavaisten riidat’, joissa osapuolina onkin Neilin mukaan tavallisen pariskunnan sijaan yksilö vastaan ”ihmiset, jotka eivät tunnu ajattelevan asioista samalla tavoin kuin sinä itse”. Tätä käsitellään kappaleissa ”Spindrift”, ”Good News First”, ”The Way the Wind Blows” ja “We Hold On”. Levyn nimeä kuvaa hyvin Hugh Symen kansilehtisessä oleva kuva, jossa lapsi konttaa maantiellä takanaan käärme ja ilmassa näkyy putoavia nuolia, minkä lisäksi tietä reunustaa mutkaisen tien varoitusmerkki; Ihmiselämä on mutkikas ja täynnä vaaroja. Levyn nimi mainitaan kappaleen ”Armor and Sword” ensimmäisessä säkeessä: ”The snakes and arrows a child is heir to”. Neilin mielestä saamme elämäämme tietyt eväät jo syntyessämme ja kamppailu mutkaisella elämäntiellä alkaa.

Keväällä Rushin virallisilla sivuilla ja myöhemmin digitaalisena singlenä julkaistu ”Far Cry” aloittaa levyn. Alkuun paukkuu Neilin hervoton rumpuintro, joka on kuin tuulahdus menneestä. Biisin alkupuoli rokkaa hienosti. Kun biisi hieman etenee ja Geddykin avaa suunsa, paljastuu, että kyseessä on tarttuva renkutus, jolla varmastikin on radiosoittopotentiaalia ja siksipä se julkaistiin myös levyn ensimmäisenä makupalana. Se on toimiva kappale, joka jää päähän soimaan ja tykittää levyn käyntiin miljoona kertaa paremmin kuin edellisen pitkäsoiton Vapor Trailsin avaava ”One Little Victory”. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin Geddy Leen lauluäänestä enemmän, kun mies ei ’revitä’ koko aikaa, kuten tässä nopeatempoisessa avausbiisissä. ”Far Cryn” teksti ei jostain syystä tuntunut aukeavan minulle kuuntelussa, joten sitä oli mietittävä kansilehtinen kädessä. Löydän siitä Neilin viitteitä ahdistuksesta, jota nykymaailman informaatiotulva, sähköisten ärsykkeiden valtava määrä ja teknistyvä kehitys aiheuttavat ihmisille yleensä, mutta varsinkin tähän teknomaailmaan pienestä pitäen kasvaville nuorille. Toisaalta taas sama ahdistus koskee toisessa ääripäässä vanhempia ihmisiä, jotka tuntuvat putoavan ’kehityksen’ kelkasta vähän väliä. Jonkinlaisen merkityksellisen viittauksen voi löytää myös siihen, mitä Rush bändinä nykyisin merkitsee ja onko sille paikkaa maailmassa - vähän Test for Echon perusajatuksen (”onko meidän tekemisille vielä vastakaikua?”) tapaan. Snakes & Arrowsilla Rush hakeekin juuriaan modernissa (musiikki)maailmassa ja mielestäni myös upealla tavalla ne löytää.

Toinen kappale ”Armor and Sword” pitää sisällään sekä tekstillistä että musiikillista jylhyyttä. Kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa, kulkivat selkäpiissäni kylmät väreet. Se johtui todennäköisesti osin siitä jännityksestä, millä uuden Rush-levyn ensimmäisen minulle tuntemattoman biisin kuulin, mutta varmasti myös siitä, että biisin soundimaailma on upea. Tämä on Rushia parhaimmillaan ja biisissä kuullaan hard rockiksi vääntyvää tiukkaa riffittelyä, mutta yhtä lailla kauniita väliosia, upeata ja koskettavaa laulua sekä kaiken kruunaavat koskettavat sanat, jotka esittelevät levyn teeman.

”Armor and Swordin” teemana on Neilin haastatteluissaankin pohtima ’hyvä’ ja ’paha’ usko. Siinä missä usko on joillekin suojaava haarniska ja henkilökohtainen voimanlähde, on se joillekin miekka, jolla hyökätä toisten kimppuun. Tämä ’hyökkäys’ voi Neilin mukaan olla vaikkapa kadulla tai ihmisten ovilla tapahtuvaa oman uskon tuputtamista tai toisessa ääripäässä uskonnollista fanatismia, kuten marttyyri-itsemurhia jumalan nimissä. Biisi alkaa hienosti pohtien sitä, miten lapsi syntyy viattomana, mutta perii kuitenkin vanhemmiltaan uskonnolliset näkemykset ja niiden tunnustamisen osana elämää ja kulttuuria. Samaa teemaa käsitellään hienosti myös myöhemmin kappaleessa ”The Way The Wind Blows”, jossa ihminen rinnastetaan puuhun, joka taipuu tuulen suuntaan. Yhteisöllisyyden ja kulttuurin vaikutukset ihmisten ajatusmaailmaan ja asenteisiin ovat yhtä lailla näkyvissä muutenkin kuin uskon asioissa.

”Armor and Sword” luotaa mielenkiintoisesti myös sitä, että vaikka usko olisi perustaltaan hyvää, voi sen puolustaminen muuttua pian hyökkäämiseksi, kun oma ’hyvä’ usko on uhattuna ’pahan’ uskon taholta, joka voi olla omalla sarallaan ihan yhtä ’hyvää’ uskoa. Itsekin olen sitä mieltä, että usko johonkin suurempaan voimaan, oli se sitten jumala tai mikä tahansa, on henkilökohtainen asia, eikä sitä tarvitsisi muille julistaa. Olisi vaan onnellinen, jos haarniskan suojissa voi turvassa ja tyytyväisenä elää, eikä lähtisi saarnaajien ja muiden kansankiihottajien mukana heiluttelemaan miekkaa ;-)

Taistelu taivaspaikasta on kovaa ja mietin, haluaako Neil sanoa biisin loppupuolella, että taivasta ei olekaan, kun Geddy jättää yhden kerran pois loppuosan usein toistuvasta rivistä ja laulaa ”No one gets to their heaven” (jatkuu muissa kohdissa biisiä: ”without a fight”). Mene ja tiedä. Joka tapauksessa Neil pohtii tekstissä hienosti sitä, miten uskon hyvän perusmerkityksen voi helposti pilata. Hieno, väkevä biisi, joka on ainakin aluksi ollut useiden muidenkin fanien mielestä levyn paras yksittäinen esitys ja josta voi kasvaa aikanaan Rush-klassikko.

”Workin’ Them Angels” on biisi, joka on ainakin allekirjoittaneelle ’kasvanut’ koko ajan, joka kuuntelukerralla. Tämä on Neilin henkilökohtainen tilitys siitä, kuinka elämässä on mentävä eteenpäin, vaikka joutuisi kohtaamaan tragedioita ja tuskaa, jollaista Neil on kokenut lähipiiriään myöten menettäessään vaimonsa ja tyttärensä. Enkeleitä on työllistetty ylitöinä, kun mies on paahtanut menemään prätkällään ympäri maailmaa ja yrittänyt päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Lopulta kappale päättyy iloisiin tunnelmiin, joista rivit ”väännä musiikki kovalle ja hymyile” sekä ”innostu kappaleista ja tarinoista, jotka tuovat mieleen kadonneet ajat” kertovat - ehkä vielä paremmin, jos ajattelee ne Neilin suusta lausuttuina minä-näkökulmasta. Elämä voittaa, sanoo siis Neil-setä ja sanoma tulee kauniisti esiin. Biisi on soitannollisestikin mielenkiintoinen - eikä vähiten mandoliiniosion takia ;-) Neilin soitto on nautinnollisen rennon kuuloista ja Geddyn bassokuljetukset rauhallisemmissa väliosissa hienoja. Geddyn laulu toimii hienosti tukien biisin katkeransuloista selviämistarinaa. Alex on kertonut haastatteluissa, että levyn biisit sävellettiin tällä kertaa pääasiassa akustisella kitaralla, mikä kuuluu myös levyllä ja yllättäen siihen tottuu pian – akustinenkin Rush toimii! Biiseissä on muutakin kuin paahtoa ja kitarajyräystä, kun akustiselle on annettava tilaa hengittää. Rush on viimein aikuistunut ;-) säilyttäen silti hard rock -juurensa.

”The Larger Bowl” on yksi suosikkikappaleistani Snakes & Arrowsilla. Joidenkin fanien mielestä biisin sanoma kuulostaa naiivilta tai teksti muuten vaan simppeliltä ja biisi rallatukselta, joka ei oikein lähde käyntiin. On totta, että kyseessä on herkkä poppiskappale, eikä mitään hard rockia ja että sanoitus pohtii aika selkein kääntein maailman kahtiajakoisuutta köyhiin ja rikkaisiin, mutta omasta mielestäni se on kappaleen vahvuus. Biisi on kuin herkkä ja viaton lapsi, joka ihmettelee, miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen. Kyynisen aikuisen voi olla vaikea heittäytyä lapsen tasolle ihmettelemään asiaa, koska siihen on turtunut ja sen taivastelu tuntuu tekopyhältä – jokainen on loppupeleissä kiinnostunut pääasiassa omasta ja läheistensä hyvinvoinnista. Välillä on kuitenkin oikeasti hyvä muistaa maailman eriarvoisuus, tiedostaa se ja tehdä asian hyväksi jotain, jos pystyy – ja pystyyhän sitä, jos haluaa. Biisin akustinen äänimaailma sopii teemaan erinomaisesti ja Geddyn ääni ’soi’ kauniisti. Alexin sähkökitarasoolo on hauska - kuulen siinä jopa ripauksen Eppu Normaalin kitarasankareiden tilutuksia kultaisen ’80-luvun puolivälin paikkeilta ja sekös tämmöstä vanhaa Eppufania lämmittää ;-) ”The Larger Bowl” on lisäksi Neilin mukaan kirjoitettu tietyn runokaavan, pantoumin, mukaan. Kyseinen runokaava on lähtöisin malesiasta, josta se levisi Ranskan kautta länsimaihin 1800-luvulla. ”The Larger Bowl” -kappaleen Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com) kirjoittaneensa jo viisitoista vuotta aiemmin, mutta uskaltaneensa vasta Snakes & Arrowsia tehtäessä esitellä bändikavereilleen.

”Spindrift” on taasen edellisen biisin vastakohta, rokkipläjäys. Kitarakuvio on jopa uhkaavan oloinen ja seilaa synkissä vesissä. Sanoitus on itse asiassa mielenkiintoinen, vaikka siihen joutuukin syventymään eri lailla, koska Geddyn rokkilaulutyyli ei tuo mielestäni sanomaa esiin läheskään samalla teholla kuin rauhallisemmissa kappaleissa. ”Spindrift” käyttää meren aaltoja ja niiden iskeytymistä rannikolle vertauskuvana törmäyksiin, joita tapahtuu, kun ihmisillä on jyrkästi eriäviä mielipiteitä. Tämän voi tulkita levyn muun teemallisen annin mukaan esimerkiksi uskonnollisena mielipide-erona tai sitten yleensä kulttuureiden törmäämisenä, koska aallot kiertävät maailman meriä ja biisissä ”tuulee kovaa idästä” ja aallot ryskyvät ”lännen rannoilla”. Tämän voi tulkita viittaukseksi esimerkiksi Lähi-idän kriiseihin tai jopa WTC-iskuihin. Yleisempi tulkinta voisi olla huomio siitä, kuinka maailma on jakautunut ideologisesti ’länteen’ ja ’itään’. Biisin sanoman voi ajatella myös yksilön törmäyksenä yhteiskunnan sääntöjä vastaan. Niin ja rakkauslauluna :-). Ihmissuhteissa riidellään ja ollaan välillä hyvinkin erimielisiä tai etäännytään toisesta ja joudutaan etsimään laulun sanoin "aaltoa, joka kantaisi lähemmäksi sinua"...Todella mielenkiintoinen biisi ja ainakin itselleni haastavaa kuunneltavaa. Todennäköisesti "Spindrift" vain paranee vanhetessaan.

”The Main Monkey Business” on ensimmäinen levyn kolmesta instrumentaalikappaleesta. Ja hieno onkin! Biisi alkaa rauhallisesti, kehittelee mieleen porautuvan teeman, joka kuulostaa todella tutulta, mutta ei kuitenkaan ole tuttu, jonka jälkeen alkaa nautinnollinen soitanta, jonka aikana kuullaan kaikenlaisia mahdollisia perkussioita, koskettimia sekä kovan kolmikkomme taidokasta bändisoittoa. Teemaan palataan toistamiseen, kunnes vajaan kolmen minuutin jälkeen kohotetaan tunnelmaa, jonka huipennukseksi Alex päräyttää ilmoille mahtavan soolon. Neil paukuttaa tyylillä, Geddy komppaa ja Alexin kitarat alkavat jyrätä - tämä todella rokkaa! Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että “The Main Monkey Business” oli levyn biiseistä hankalin tapaus kirjoittaa, sovittaa ja äänittää. Neilin mukaan häneltä meni ainakin kolme päivää, ennen kuin hän oppi ylipäätään soittamaan koko kappaleen. No, kaipa tuo kolme päivää on prohvessoorille sitten pitkä aika ;-)

”The Main Monkey Businessin” nimi tuli Geddyltä, joka oli puolalaisen äitinsä kanssa keskustellut serkusta, joka on sekaantunut ’apinabisneksiin’ ja kun Geddy yritti saada tarkennusta, että niin minkälaisiin ’apinabisneksiin’, niin äitinsä oli korostanut lausetta ”Main”-sanalla. Suomentakoon kukin miten haluaa, mutta itse ajattelen, että hyvä suomalainen vastine tuolle on vaikkapa ”hämärähommat”. ;-)

”The Way the Wind Blows” alkaa hieman uhkaavalla rumpuintrolla, joka kuulostaa osin siltä kuin kyseessä olisi sotajoukon rumpali, joka soittelee viimeisiä vetojaan ennen taistelun alkua. Biisi kertookin mielestäni nykyisistä ja ehkä menneistäkin sodista uskonnon nimissä (kuten ristiretket). Biisin ajatuksen liittää tähän päivään Irakin sota, joka oli tavallaan moderni ristiretki, jota Bush kumppaneineen johti ”Jumala on puolellamme” –tyyliin. Uskonnollisilla fraaseilla puhutaan hyvästä ja pahasta, mutta sivuutetaan ’ristiretkelle’ sopimattomat faktat.

Neil viittaa tekstissä ”tyhjiin puheisiin massojen harhauttamisesta” eli ymmärtääkseni sodan lietsonnasta perättömien väitteiden – kuten vaikkapa Irakin oletetut joukkotuhoaseet – ja yleisen mielipiteen muokkauksen myötä. Massat menevät yleisen mielipiteen mukana siihen suuntaan kuin ”tuuli kuljettaa”. Voimme ”kasvaa vain tuulen suuntaan” eli sen mukaan, mihin meidät opetetaan, minkälaiset asenteet meille syötetään mediassa ja kasvatuksen myötä saamme. Ne, jotka haluaisivat toimia toisin jäävät vähemmistöön ja ovat laulun sanoja käyttäen kuin ”yksinäinen mänty paljaalla tuulen runnomalla rannalla”, eivätkä voi muuta kuin katsoa vierestä, kun sodan myrskytuuli puhaltaa eteenpäin.

Soitannollisestikin kappale on mielenkiintoinen. Neil on rumpuineen hyvässä vedossa koko biisin ajan. Intron jälkeen tulee yllättävä elementti Alexilta eli blueskitarointia Gary Moore -hengessä. Aluksi olin, että mitä häh, mutta nyttemmin olen todennut, että blueskitarointi toimii todella hienosti! Geddy bassottelee tiukasti ja käyttää tässä biisissä todennäköisesti koko nykyisen ’aikuisen miehen’ ääniskaalansa hienosti hyväkseen. Alexin ’itämaisia’ aineksia sisältävä soolo on upea. Kaiken kaikkiaan hieno kappale, jossa on jylhä meininki.

”Hope” on levyn akustinen välipala, Alexin soolo, jota voi luonnehtia myös levyn ’täytekappaleeksi’, koskapa se ei ole bändikappale. Se tosin toimii hienosti ”Faithlessin” introna ja on itse asiassa saanut nimensäkin ”Faithlessin” rivistä ”But I still cling to hope”. Biisi on akustista länkkärimeininkiä, joka toimii välisoittona tai introna, mutta ei mielestäni nouse irrallisena kappaleena Rushin normitasolle. Tietysti voi pohtia, kuuluuko joku Neil Peartin rumpusoolokaan sitten Rushin keikalle, mutta keikkatilanne onkin mielestäni eri asia. En tarkoita, että ”Hope” olisi mitenkään huono kappale itsessään, mutta ilman albumia ympärillään tai ”Faithlessia” perässään se voisi olla jopa merkityksetön. Toisaalta, kun biisiä ajattelee osana ”Faithlessia” tai sitten nimensä mukaisesti toivon pilkahduksena synkkyyden keskellä, puolustaa ”Hope” teemallisesti paikkaansa levyllä. Jää nähtäväksi ja kuultavaksi, onko tämä vain intro tai välisoitto vai tuleeko kappaleesta joskus jotain ’suurempaa’. Toistaiseksi itselleni ”Hope” on levyn kappaleista ainoa, jonka voisin huoletta jättää levyltä pois, koska en osaa edes hyräillä sitä. Se on mielestäni merkki siitä, että se ei ole kovin muistettava tai vaikuttava kappale.

”Faithless” on upea biisi, joka paranee sekin useammalla kuuntelulla. Aluksi siitä erottui ainoastaan kaunis kertosäe, mutta nyt usean kuuntelun jälkeen koko biisi toimii hienosti. Tässä biisissä on sama ajatus kuin minulla on ollut nuoresta aikuisesta lähtien, jolloin elin avoliitossa uskovaisen naisen kanssa. Minulla ei ollut, eikä ole ehkä vieläkään ’uskoa uskoon’ siinä merkityksessä kuin se yleensä ajatellaan, vaikka toivonkin, että joku hyvä voima meitä varjelisi. Jumala-uskon sijaan uskon rakkauteen ja siinä on minulle uskoa riittämiin, kuten Neil sanoituksessa oivasti toteaa. Biisissä pohditaan myös sitä, kuinka omaa henkilökohtaisesti ’räätälöityä’ uskoa on vaikea säilyttää yleisessä painostuksessa, joka on joissakin yhteisöissä/kulttuureissa voimakasta. Biisissä on kauniita vertauskuvia ’hiljaisesta vastarinnasta’ eli yksilön valinnasta massojen mielipidettä vastaan. Hieno teksti, upea kappale.

”Bravest Face” on vaatinut levyn kappaleista ehkä eniten sulattelua. Biisi alkaa ihan mukavasti, mutta sitten rauhallisemman kohdan melodia on jotenkin ärsyttävä. Alex soittaa akustista kitaraa ja Geddyn laulufraseeraus on jollain lailla häiritsevää. Sanatkaan eivät kolahda aivan samalla tavalla kuin muissa kappaleissa - tai sitten se johtuu vaan tosiaan tuosta niiden laulutavasta. Kertsiin tultaessa biisissä on vähän tuttua tulta ja tarttuvuutta, mutta se karisee pian akustisen kohdan taas alkaessa. Laulun kaiutus tai siis ’kaiku vastaa’ -tyylinen kikkailu kuulostaa kans oudolta nimenomaan tässä kappaleessa, vaikka sitä on käytetty useissa kappaleissa. Biisi kertoo vastakohdista ja ’kaksista kasvoista’, jotka kaikilla asioilla tuppaa olemaan – niin kuin tällä biisilläkin. Alexin soolo kolmen minuutin kohdalla on sekin jotenkin erikoinen, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Koko biisi on vähän kuin yritys tehdä jotain vähän erilaista, kenties ’epä-Rushmaista’, mutta toisaalta kertsikohta on aika perus-Rushia nykymittapuussa. Uskoisin tämän olevan kuitenkin vaikea pala muillekin kuin minulle. Mielestäni biisi on kaukana tämän levyn huippukohdista, mutta toisaalta voi ihan yhtä lailla edustaa joillekin levyn huippua. Minun mielipiteeni on kuitenkin se, että levy olisi vielä himpun verran parempi kokonaisuus ilman ”Bravest Facea”. Toisaalta minun täytyy myöntää, että biisi jää juuri tietynlaisen ärsytyskynnyksen ylittäessään soimaan tehokkaasti päähän ja se voi olla sen vahvuus. Tiedä vaikka joku päivä totean, että onpas tämä loistava kappale, mutta kyllä siinä meni aikaa, ennen kuin sen oivalsin…

“Good News First” on edeltävän kappaleen ohella siinä mielessä levyn ’vaikeimpia’ kappaleita, että biisi tuntuu jäävän useimpien levyn alkupuolen biisien varjoon. Geddyn laulussa käytetään jotain efektiä osassa biisiä ja se kuulostaa ’jännältä’, mutta kertosäkeessä mennään jo normi-päivän puitteissa. Ehkä biisi ei oikein koskaan lähde ’lentoon’? Siinä missä ”Bravest Face” onnistuu ainakin ärsyttämään, jää ”Good News First” ehkä vähän pimentoon ja peruskappaleeksi. Noin kolmen minuutin kohdalla tuleva rauhallisempi lauluosuus on ihan mukava, mutta laulun ’kaiku vastaa’ -kikkailu ei minua miellytä - tätä samaahan koin jo edellisessä kappaleessa. Alexin soolopätkä on hieno, mutta lyhyt. Tämä on peruskauraa, eikä mitään neljän viljan puuroa, kuten seuraavana tuleva huikea instrumentaalipläjäys…

”Malignant Narciccism” livahti nettiin ennen julkaisua, joten olin kuullut sen ennakkoon, jolloin se kuulosti hieman erikoiselta pätkältä Rush-tuotokseksi. Pituuskin on Rush-mittakaavalla erikoinen: 2:17 - tosin onhan ”Hopekin” lyhyt eli 2:02, mutta se onkin soolojuttu. Joku on käyttänyt tästä biisistä osuvaa sanontaa ”svengaa kuin hirvi”. Geddy pääsee irrottelemaan bassollaan ja Alex saa soitella mielenkiintoisia juttuja. Neilin paukutuskin hivelee svengikorvaa. Silti minusta koko biisin hauskin kohta on lopussa; Ensin aivan Iron Maidenin biisin lopetukselta kuulostava tydydydy-tadadada-tödödödöö ja sit ihan vimoseksi Geddyn basson vinkautus. Hauska biisi ja aika lyhyt, joten eiköhän se livenäkin tulla kuulemaan, kun settilistaankin se on helppo lisätä ilman, että veisi tilaa monelta muulta kappaleelta.

”Malignant Narcissism” syntyi Geddyn jammaillessa bassollaan studiossa, kun tuottaja ’Booujze’ Raskulinecz innostui, tallensi jammailua ja innosti bändin tekemään (lähes) spontaanin irrottelukappaleen. Neilin massiivinen rumpusetti ei ollut enää edes paikalla studiossa, joten hän joutui soittamaan pienellä varasetillä, mikä teki varmasti ainakin Neilin osalta oman lisänsä biisin jammailuhenkisyyteen. Kyseessä on hieno instrumentaalivälipala, vaikka ei sävellettyjen ’virkaveljiensä’, kuten ”YYZ”, ”La Villa Strangiato” tai tämän levyn ”The Main Monkey Business” tasolle mielestäni aivan ylläkään, mutta toisaalta tekotapakin on niin Rushille epäsovinnainen, että kyseessä on omassa lajissaan klassikko.

”We Hold On” päättää Snakes & Arrowsin. Tässä on ehkä jotain Vapor Trails –levyn henkeä varsinkin menokohdissa. Joidenkin mielestä biisi ei ole oikein toiminut tai ainakaan noussut esiin, mutta itselleni kappale toimii juuri parhaiten levyn päättäen. Se rokkaa ja antaa vaikutelman: Rush on ja pysyy.

”We Hold On” toimii hienosti yksittäisenäkin kappaleena ja voi olla, että joitakin on ’häirinnyt’ se, että biisi tulee hauskan ja soitannollisesti irrottelevan MalNarin jälkeen, jolloin sen teho ei tule ehkä samalla lailla esiin. Mielestäni Alexin kitarointi on tiukkaa ja rytmiryhmä toimii – tämä on hieno bändikappale. Geddyn laulu kuulostaa kans miellyttävältä - siinä on jotain omalaatuista otetta. Neilin sanoitus luotaa kamppailuja, joita käymme rakkaudessa ja elämässä yleensä. Vaikka välillä tekeekin mieli luovuttaa (”threaten to call it quits”), löydämme itsestämme voimaa jatkaa: ”We Hold On”. Siinä on mielestäni myös kiteytetty Rushin asenne. Herrat Lee, Lifeson ja Peart vanhenevat, mutta jatkavat aina uudestaan, koska Rush on kuitenkin heillekin tärkeä asia. Itse asiassa Neil mainitsee esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että bändityöskentely oli pitkästä aikaa nautittavaa ja kertoo sanoneensa äänittäjä Richille ja Booujzelle oman osuutensa purkituksen jälkeen, että hän ei ollut koskaan aiemmin nauttinut näin paljon levynnauhoituspuuhista saati ollut näin tyytyväinen tuloksiin. Tämä kuuluu mielestäni levyllä ja lupaa hyvää Rushin tulevaisuudelle.

Lopuksi vielä katsaus pakettiin, jossa levy tarjoillaan. Kansikuvana levyllä on ”The Leela of Self-Knowledge” eli ”itsetuntemuksen peli”, jossa Leela on hindinkielinen sana pelille. Kyseinen kuva on siis maalaus, joka toimii pelilautana ja jonka on maalannut alkuperäisen kuvan pohjalta Harish Johari, joka toi pelin 1970-luvulla Yhdysvaltoihin. Peli on buddhalaiseen karma-oppiin pohjautuva ja siten vertauskuva elämälle ja valinnoille, joita teemme. Ensimmäinen reaktioni kansikuvaa katsoessani oli, että onpa ruma, mutta toisaalta, onhan se aika mielenkiintoinen. Neil halusi tuon kansikuvaksi siksi, että siitä löytyi suoraan viittaus levyn nimeen ja teemaan yksilön kamppailusta elämässä.

Toisaalta itse tein levynkannen suhteen niin, että käänsin levyn kantta vasten kuvan, jossa on hauska kuva käärmeestä, jolla on pikkulapsen hampaat ja nuoli menee pään läpi. Muutenkin Hugh Symen yhdessä Neilin kanssa ideoima ja toteuttama kuvasto kansilehtisessä on kerta kaikkisen upeata. Pidän kaikista kuvista ja niistä saa vielä lisätunnelmaa kappaleiden kuunteluun ja tekstien lukuun. Yksi suosikeistani on kuva ”Good News First” -biisin kohdalla, jossa lumisessa maassa on tuore hauta, jonka päällä varis, punainen ruusu ja ilmassa sanomalehti, jossa lukee isoin kirjaimin: ”Hoitokeino löydetty”. Kaikissa kansilehtisen kuvissa on voimaa ja kauneutta.

Minulle Snakes & Arrowsin aukeneminen oli yllättävän helppoa. Luulenpa, että yhtenä suurimmista vaikuttajista siihen on The National Midday Sun – The Home for European Rush Fans eli tuttavallisemmin TNMS ja sen suomenkielinen foorumi. Levyn odotuksesta lähtien olen ollut aiempaa intensiivisemmin mukana, kun on löytynyt ’vertaistukiryhmä’, jossa ei kannusteta pois ’hulluudesta’, vaan suorastaan yllytetään siihen. Alun perin aloin tehdä omaa Rushfanin shaitti –nettisivustoakin, koska en löytänyt netistä paljonkaan suomenkielisiä Rush-sivuja. Rush-fanaattisia kavereitakaan minulla ei juurikaan ole, joten yksinhöpinä on nyt vaihtunut yhteisölliseksi fanikeskusteluksi.

Palatakseni kuitenkin arviooni Snakes & Arrowsista – joka tämä yksinhöpinämaratoni yrittää siis olla ;-) – löydän siitä monia vahvuuksia. Tuotanto on onnistunutta ja Rushia nuoresta pojasta lähtien fanittanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz on loihtinut studiossa ja miksatessaan ”loistavat ja terävät” soundit, kuten fanikollega JiiPee/Headbanger omassa arviossaan toteaa. Allekirjoitan myös toisen JiiPeen/Headbangerin ajatuksen eli että S & A on ”näennäisen yksinkertainen, mutta kuitenkin vaikeasti avautuva levy.” Lähes jokaisella kuuntelukerralla biiseistä löytyy uusia ulottuvuuksia - eli avautui vaikeasti, vaikka sen kuuntelu oli helppo aloittaa ja se avautui heti ainakin jollain tasolla - eli se oli näennäisen yksinkertainen.

Rushin lähihistorian levyt Roll The Bones, Counterparts, Test For Echo ja Vapor Trails ovat kaikki pitkäsoittoja, jotka olen itsekin saanut ”vastailmestyneenä” kokea. Roll The Bonesista tykkäsin aikoinaan kovastikin. Counterpartsilla käännytin yhden kaverini Rush-faniksi ja syksyllä 2007 samainen kaveri on mukanani areenalla. Test For Echolla käännytin toisen kaverin Rush-faniksi ja hänkin lähtee mukaan syksyn areena-keikalle. Vapor Trailsista en pitänyt kovin paljon, joten siihen verrattuna uusi levy on huima parannus. Rush ei ole enää sama bändi kuin 10, 20 tai 30 vuotta sitten, joten on mukavaa todeta, että bändi on Snakes & Arrowsilla käyttänyt hyväkseen kaikki nykyiset voimavaransa: Hienot melodiat, upeat tekstit, toimivaa bändisoittoa, kokeilevampaa lähestymistapaa perinteitä kunnioittaen ja – viimeisenä vaan ei vähäisimpänä – pitkän historiansa aikana imettyjen vaikutteiden tyylitajuinen käyttö. Joidenkin hard rock –fanien korvaan saattavat Snakes & Arrowsilla särähtää akustisen kitaran jonkinlainen hallitsevuus sekä pari hauskaa yksityiskohtaa, kuten ”Workin’ Them Angelsin” mandoliiniosuus tai ”The Way the Wind Blowsin” blueskitarointi. Rush onkin ehkä yrittänyt Snakes & Arrowsilla tehdä epämodernia musiikkia, joka on kuin raikas tuulahdus menneestä tämän päivän kaaoksen keskelle. Neil kuvaa esseessään levyn ensimmäisiä valmiita biisejä kuultuaan tunnelmaa ”henkiseksi” ja ”raa’an hienostuneeksi”. Rush on samaan aikaan löytänyt juurensa ja jonkinlaisen rentouden tehdä juuri sellaista musiikkia, kuin herrat itse haluavat, paikasta ja ajasta riippumatta.

Jos Rush veti vuoden 1980 Moving Picturesilla kuin 100 metrin juoksija, on Rush vuoden 2007 Snakes & Arrowsilla maratonilla. Toivotaan, että tämä alkanut juoksu jatkuu vielä pitkään ja me faneista innokkaimmat saamme kuultavaksemme vielä ainakin yhden tai kaksi uutta levyä – mikä tekisi täydet 20 pitkäsoittoa – ja kenties uusia kiertueitakin. Näen Rushin ensimmäistä kertaa lokakuussa Helsingissä ja on hienoa, että bändi teki kiertuetta ennen levyn, joka itselleni on jopa yksi parhaista. Snakes & Arrows on loistava ja hyväntuulinen, vaikkakin teemoiltaan jopa synkkä levy. Joka tapauksessa se on hyvin voimakas kokonaisuus juuriaan hakevalla tavalla uudistuneelta ja arvokkaasti ikääntyneeltä Rushilta.

© 2007 Jarkko ’Rushfani’ Leinonen

PS. Arvosteluni julkaisu myös Rushfanin shaitillani

Kuusi outoa asiaa minusta

Laura haastoi minut omassa blogissaan listaamaan kuusi outoa asiaa itsestäni. Tässäpä tulevat aatokseni, vaikka ulkopuolisten olisi ehkä helpompi nämä asiat huomioida…

1. Olen tehnyt nyt yhdeksän vuotta omakustanneilmaisjakelupienlehteä nimeltään Känni (alaotsikolla suomalainen alkoholiriippuvainen lehti). En tiedä, onko se (enää) outoa lähipiirini mielestä, mutta ulkopuolisille se sitä ainakin aluksi on – yleensä kuitenkin positiivisessa mielessä. Känni 14 on parhaillaan työn alla...
2. Olen kuulunut pian 14 vuotta "veljeskuntaan" nimeltään Böhém. Perustimme sen "veljieni" Idea-Böhémin ja Vege-Böhémin kanssa. Jokaisella on Böhém-nimi. Minun Böhém-nimeni on Lover-Böhém. Meitä on tätä nykyä jo 10 ja olemme kaikki miehiä, joilla on jotain siteitä Kainuuseen – useimmat ovat täältä kotoisin. Tänä keväänä Böhémien etelän vetelien osasto kokoontuu Tallinnassa ja kesällä olisi tarkoitus tavata jopa koko poppoolla Keuruulla, jossa Tilannekomiikka-Böhém isännöi. Outoihin Böhém-tapoihin voisi laskea mm. "liittymisrituaalin" eli perseveden juomisen sekä julkisilla paikoilla suoritettavat juhlalliset veljeshuudot, kuten "Honohono molomolo!"
3. Kahdella nuorimmalla lapsellani on vain 3kk ikäero. Olen kokenut sen selittämisen hieman oudoksi ihmisille, jotka eivät kuulu lähipiiriini.
4. Olen varusmiespalveluksen loppuun asti käynyt sivari. Voin siis sujuvasti jutustella sekä armeija- että sivarijuttuja. No, jälkimmäinen palvelus kylläkin rajoittuu vain viiden päivän täydennyskoulutukseen (jonne jouduin kieltäydyttyäni aikanaan kertausharjoituksista), mutta kuitenkin ;-)
5. Siivoan wc-/talouspaperilla. Vaimoni mielestä tämä oli outoa ja kun tarkemmin ajattelen, niin en tunne ketään muuta, joka suorittaisi viikottaisen imuroinnin pyyhkien paperilla kaikki näkyvät villakoirat seinänvieruksia myöten pois. Tämä auttaa minua pärjäämään kahden ominaisuuteni eli siisteysintoilun ja laiskuuden välimaastossa.
6. Käytän 99%:sti mustia vaatteita. Toisaalta siinä ei ole mitään outoa, mutta voi kai sitä outonakin pitää, että muun värisiä vaatteita koen melkeinpä vastenmieliseksi päälleni pukea. Käytän siis mustia kantapäästä päälaelle asti, sukista hattuun asti. Kaikki käyttämäni alusvaatteetkin ovat mustia. Tuon yhden poikkeusprosentin muodostavat lahjaksi saamani Marian valinta t-paita (punainen), lahjaksi saamani kelta-harmaat villasukat ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä Tottenham-kaulahuivi. Ja tarkalleen ottaen kai piponikin on todella tumman sininen. Voi perkele, onkohan 1% sittenkään riittävä luku. Tää oli vähän tämmönen väkisin väännetty outous, mutta sallinette sen – ei oo helppoo miettiä, mikä itessä on outoa!

Haastankin nyt kommenttiboksiin kertomaan outouksiaan kaikki blogiini eksyneet immeiset. Ja vinkkinä: Se mikä teistä voi tuntua täysin normaalilta, voi olla jonkun toisen mielestä hyvinkin outoa...

Jutut vähissä

Jos joku kitisi ennen joulua siitä, kun ”kunnon talvi” ei ottanut tullakseen, niin nyt hänen täytyy olla tyytyväinen. Olen kahtena peräkkäisenä aamuna kävellyt -27 asteen pakkasessa töihin ja se on mielenkiintoinen, virkistävä kokemus. On pakko liikkua, jotta ei jäätyisi. Räkä jäätyy nokan alle ja parta on huurussa. Päässä on pipon lisäksi huppu tai kaksi. Sen lisäksi kotonamme on takan kärytyksestä huolimatta iltaisin ihan luonnollista pitää vaikka villapipoa ja kaulaliinaa – hanskatkaan ei ois pahitteeksi. Onneksi rakas vaimoni teki mulle kämmekkäät, jotka on tosi kätevät tässä tietsikan kanssa – sormet ovat käytettävissä, mutta kuitenkin kädet pysyy siedettävän lämpiminä.

No juu, talvi siis tuli ja lunta on maassa. Siitä hohtava valo on mukava juttu. Vielä kun sais autot ja tehtaan pois saastuttamasta ilmaa, niin ah ku ois raikasta. Minähän olen harrastanut nyt kuukauden verran työmatkakävelyä. Läheskään aina ei tule mentyä kuin yhteen suuntaan, kun olen pois lähtiessä saanut kyydin tai mennyt Lauran ja poikien perässä Hoikkalaan. Jos tulee käveltyä molempiin suuntiin, niin se tekee tunnin reipasta kävelyä päivittäin. Aiemmin melkein ihmettelin yhtä kaveriani, joka käveli joka päivä töihin ja sanoi, että se on tosi mukavaa ja että hän ei haluaisi kyytiä vaikka saisi. Yksi aamu minunkin viereen pysähtyi tuttavaperheen auto ja kysyivät ikkunasta, että haluanko kävellä. ”Joo, haluan, mulla on tämmönen kuntokampanja meneillään!” No, olihan siinä totuuden siemen mukana, vaikka varsinaisesti en (ainakaan enää) kävele kuntoilun vuoksi. Olen huomannut, että kävely on älyttömän terapeuttista – ajatukset saavat juosta vapaana tai olla juoksematta. Lisäksi saan kuunnella rauhassa musiikkia. Ostin sitä varten korviini sopivat kuulokkeet (ei mitään nappihärdellejä) ja töistä saatu halpis-korruptiolahja-mp3 –soitin on ollut ihan kelpo vehje soittamaan musaa.

Tämänkertaisen jorinan otsikko viittaa osaltaan siihen, että jutut ovat olleet vähissä tämän blogin osalta. Kirjoitin tänne edellisen kerran puolitoista kuukautta sitten. Mihin aika on kadonnut? Minä, joka nimeän kirjoittamisen harrastukseni, en ole oikeastaan ”julkaissut” siis mitään puoleentoista kuukauteen. Olen kuitenkin kirjoittanut - joskin tosi vähän - ja ajatellut kirjoittamista. Siitä lisää kohta, mutta ensin täytyy kerrata sitä, mihin aika on karannut.

Ensinnäkin täytynee todeta, että koskapa tammikuun alkupuolella pidin pois jo viime vuonna kertyneitä ylityövapaita, niin työpäivät jäi tosi torsoiksi. Eli töissä ei ollut aikaa kirjoittaa ;-) Sittenhän töistä tullessa ei kirjoittamisesta voi perheellinen oikein haaveillakaan ennen iltakymmentä, jolloin Mirokin yleensä viimeistään simahtaa. Senkin jälkeen on aina välillä muita mielenkiintoisia aktiviteetteja tarjolla. Innostuinpa esimerkiksi tuossa vuoden vaihteessa panemaan myyntiin läjän levyjä sekä muutaman pelin ja musiikkivideon. Useimpien kommenttien perusteella levyjen myynti on joko a) typerää tai b) outoa. Itse ajattelin myyntipuuhaan ryhtyessäni, että levyt ovat vain materiaa, jota en tarvitse, koska se lojuu hyllyssä. Toki sinne piti jättääkin paljon, mutta olen nyt kuukauden aikana myynyt 33kpl musiikki-cd:eitä, 3kpl pc-pelejä ja 2kpl musiikkivideoita, eikä harmita yhtään. Onhan siellä varmaan mennyt joukossa joku klassikkokin tai levy, jota joskus vielä saattaisi kaivata kuunneltavaksi, mutta en usko, että näitä myyntejä koskaan kadun. Nuorempana vitutti myydä kaljan tuskissaan levyt, jotka kaverille kelpasi – tosin itsekin ostin samalla tyylillä levyjä toiselta kaveriltani. Tais käydä niin, että tämänkertaisessa myyntirytäkässä ainoastaan yhden levyn kohdalla vaimoni teki väliintulon – Nirvanan ”Nevermind” sai jäädä hyllyyn, koska se on klassikko – ainakin vaimolleni. Se oli minusta ihan hyvä peruste ja kun levyä kuuntelimme, niin huomasin, että se on yllättävän hyvä - ellei parempi – verrattuna fiiliksiin levyn ilmestymisaikoina.

Syy, miksi levyjä ja muuta matskua möin, oli sama kuin aina jotain myytäessä eli rahan saaminen. Olemme vaimon kanssa pyrkineet panemaan kaiken ylimääräisen kulutusluoton maksuun, joten koska halusin saada uusia levyjä piratismin sijaan, minun täytyi jostain saada normaalitulojen päälle ylimääräistä hilloa, jolla ostaa levyjä. Myyntikanavaksi valitsin Huuto.netin ja totesin, että se on ihan toimiva systeemi, joskin onhan siinä heikkoutensakin. Yritin kuitenkin tehdä tarpeeksi vetävät myynti-ilmoitukset ja vetää hinnat tarpeeksi alas, jotta paska kävisi kaupaksi. Ja ihmeen hyvinhän se kävikin – vain huonoimmat jäivät myymättä. Kai nekin menisi, jos eurolla myisi, mutta onhan siinä myyntihommassa oma vaivansa, jos sen kunnolla haluaa tehdä. Olen panostanut siihen, että huutokauppojen päätyttyä sähköpostiviesteissä on kaikki olennainen selkeästi esitettynä, jonka jälkeen pakkaan levyt niin, etteivät varmasti mene rikki ja teinpä töissä osoite- ja lähettäjä-tarrojakin. Sit on vielä se kauppojen jälkeinen viestittely ja tilin seuraaminen ja lähettely ja jälkipuinti. Ei sitä minkään euron takia viitsi tehdä. Ehkä saamieni 272,16 euron vuoksi. Ehkä ei moni niidenkään. Ja kaikkihan on tietysti jo tuhlattu ;-) Jotta ei ois mennyt ihan humpuukiin, piilotin pari kymppiä tyttäreni äiskän kassiin ja ostin pari anatomista pottaa.

Levyjäkin sain ja tässä on kuiva lista, josta vaimoni sanoisi (ja sanoikin), että siinä ei ole yhtään hyvää levyä ;-) Ei varmaan olekaan, monen muunkaan mielestä, mutta itselleni siinä on ollut paljonkin hyvää musaa – tosin pari vähemmän hyvääkin, mutta ne olenkin jo pannut kiertoon (niitä ei siis enää tartte mainitakaan):

Hero Dishonest – When The Shit Hits The Man
Iron Maiden – Powerslave
Iron Maiden – Somewhere In Time
Iron Maiden – Seventh Son Of A Seventh Son
Isis – Panopticon
Isis – In The Absence Of The Truth
Lamb of God – New American Gospel
Lamb of God – As The Palaces Burn
Lamb of God – Ashes Of The Wake
Lamb of God – Sacrament (special edition)
Mastodon – Call Of The Mastodon
Mastodon – Remission
Mastodon – Leviathan
Mastodon – Blood Mountain
...Tosin täytynee vielä lisätä listaan yksi, josta vaimokin tykkää eli hänelle lahjaksi ostamani levy:
Jippu – Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan

Lupasin kuitenkin vielä palata aiheeseen kirjoittaminen tai sen ajattelu. Päätin nimittäin yrittää saada aikaiseksi jälleen yhden Känni-lehden, joka olisi järjestyksessään 14. Innostukseen saattoi vaikuttaa se, että lainasin Känni-lehtiä ystävällemme Mierolaiselle, jolloin tuli mieleen kaikki hetket rakkaan ”lapseni” parissa. Eihän ne niin rakkaita tietysti ole kuin hetket rakkaiden lapsieni parissa, mutta kuitenkin ;-) Känni14 alkoi pikku hiljaa elää ajatuksissa ja valitsin siihen jo ensimmäisen jutunkin. Se on kyllä aika huono, koska en viitsinyt sitä panna edes blogiini, kun aikanaan sen väsäsin. Sit yks ilta tekaisin toisen jutun, joka oli mielessä pyörinyt jonkin aikaa. Siitähän se lähtee. Juttuideoitakin olisi muutama, mutta ei vielä läheskään lehdeksi asti. Ehkäpä joku lukee tämän ja nakkaa mulle ideoita tai innostuu jopa itse kirjoittamaan *vinkkivinkki*.

Mistä Känni14 sitten kertoo – meikäläisen kännäys-urahan näyttää pahasti olevan mennyttä aikaa. Eihän esimerkiksi tämä kulunut kuukausikaan tipaton ollut, mutta ei kaksi ykkösolutta ja desi siideriä isäni 60v-juhlan kunniaksi ole minusta kovin hirveätä kännäystäkään. Niin, ehkä joku Känniin perehtynyt hokasi jo: Eihän Känni ole koskaan, alkuperäiseltä idealtaankaan ollut lehti kännäyksestä, vaikka se yksi osa elämääni on esimerkiksi Böhémin kautta pitkään ollutkin. Enemmänkin näkisin Kännin teeman riippuvuuksissa ja niiden vaikutuksessa elämään ja ajatteluun(i). Känni on ollut pitkälti oma juttuni, vaikka olenkin ilokseni saanut aikojen kuluessa myös muita innostumaan kirjoittamisesta tai muusta mukana luomisesta. Ehkä voisinkin alkaa tekemään teemanumeroita muista riippuvuuksista kuin alkoholista, vaikka myönnettävä on, että Se on riippuvuus, joka varmaan aina jossain nurkan takana kolkuttelee ja omaa aikaansa taas odottelee. Tai sitten ei. Jää nähtäväksi – ja ehkä luettavaksikin.

Uskon asioista

Aloin tässä taas jokin aika sitten aktiivisemmin miettiä omaa uskonnollisuuttani – tai siis pitäisikö sanoa Jumalan kyseenalaistamista – että mistä siinä oikein on kyse. Hengellisyyshän on omasta mielestäni yksilöllinen asia ja jokainen kokee uskonnon/uskonnot omalla tavallaan, tulkitsee niitä omalla tavallaan ja joko "harrastaa" tai ei harrasta uskonnollisia rituaaleja. Usko tai epäusko on henkilön oman ajattelun tulosta.

Uskonnot ovat myös kulttuureihin kuuluva asia. Se, missä määrin uskontoa julkisesti esiin tuodaan, liittyy kulttuurien ja uskontojen ominaispiirteisiin. Usko on kuitenkin siitä erotettava asia. Se on mielestäni ennen kaikkea henkilökohtainen asia. Toki uskontoa harjoitetaan paljon ryhmissä ja tunnustetaan esimerkiksi julkisesti tietyillä vaatekappaleilla, koruilla ja toimituksilla kuten rukoileminen polvistuneena tai kädet ristissä. Silti yksilö itse omassa päässään (uskonnollisessa mielessä sielussaan) päättää tai tulkitsee, mihin uskoo ja miten sen kokee.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut näistä asioista ja pohtinut sitä, että minun täytynee olla ateisti, koska en usko Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan yms. Silti on olemassa perusteita, millä ateismini voi kumota. Uskon tai tahdon uskoa kohtaloon ja samalla tavoin ajatellaan useimmissa uskonnoissa. Kohtalolla selitän sitten itselleni tapahtuvia asioita ja totean, että niin oli tarkoitettukin, jotta nyt olisi niin kuin on.

Lisäksi en halua tyrmätä tarvetta siihen, että joskus tavallaan jättää asiat uskonnollisella retoriikalla todettuna "herran haltuun". Kaikkia maailman asioita ei voi murehtia loputtomasti, ei edes oman elämän pieniä tai suuria huolia. Pitää vaan luottaa, että asiat menevät parhain päin. Tämän voi ajatella olevan uskonnollista ajattelua, vaikka sitä ei tiedostaisi tai haluaisi ajatella sitä minään jumalallisena, mutta silti joskus tuntuu hyvältä vain jättää asiat "isompiin käsiin". Enkeleitä onko heitä? Samapa tuo, mutta en minä halua tuomita niihin uskovia, koska ei se ole minulta pois. Ja tunnustettakoon, että olen minä joskus nuorempana rukoillut, kun en muutakaan hädän hetkellä keksinyt. Rippikoulunkin kävin, vaikka juuri siellä jeesustelu eniten päähän ottikin ja raamatulla yritettiin "lyödä päähän" jatkuvalla tahdilla. Sittemmin erosin kirkosta, jotta ainakin tapakristillisyyteni voisin romukoppaan heittää.

Itselläni on näitä ikuisia kysymyksiä, minkä takia usko Jumalaan ja uskontoon tulee kyseenalaistettua. Yksi on hyvän ja pahan olemuksen käsittely. Kristinuskossahan on ns. pahan ongelma, jossa pohditaan sitä, että miksi maailmassa on niin paljon pahuutta, jos Jumala on sen luonut ja lisäksi olemassa. Kristillisissä kirkoissa plärätään usein raamattua ja todetaan, että Jumala on kyllä hyvä, mutta Saatana hallitsee ja vasta tuomiopäivänä paha saa palkkansa ja Jumala palkitsee häneen uskoneet. Toisaalta kristilliset piirit itse määrittelevät, mikä on hyvää ja mikä pahaa tuomiten usein mm. homoseksuaalisuuden, joten kyseessä on loppujen lopuksi mahdoton yhtälö. Mikä on yhdelle pahaa ja luonnotonta, voi olla toiselle hyvää ja luonnollista.

Itse olen sitä mieltä, että hyvyys ja pahuus ovat meissä kaikissa ja niiden välissä luomme omaa maailmankuvaamme. Jotkut pyrkivät tekemään elämässään tietoisesti vain hyviä asioita ja jos omat moraalikäsitykset eivät niitä asioita tyydyttävästi kerro, niin viime kädessä niitä etsitään uskonnoista, pyhistä kirjoista ja rituaaleista. Hyvän ja pahan ongelma on kuitenkin kulttuurisidonnainen, vaikka uskonnoissa ja kulttuureissa tiettyjä samankaltaisuuksia onkin. Se, että itse pyrin oman moraalikäsitykseni mukaan hyviin tekoihin ja vältän pahoja, sekä kadun tekemiäni pahuuksia, ei tee minusta kuitenkaan uskovaista.

Palatakseni lopulta kysymykseen siitä, olenko ateisti eli kiellänkö Jumalan olemassaolon, esitän ratkaisuksi agnostismia. Laajasti ajateltuna se jättää avoimeksi kysymyksen Jumalan tai jumalien olemassaolosta sekä uskonnollisten väittämien todenperäisyydestä, koska niistä ei voida saada varmaa tietoa. Agnostiikka voidaan jaotella myös ateistiseen tai teistiseen, mutta itse en lähde sille linjalle ja haluan ajatella sen laajemmin. Agnostismi on eräänlaista skeptismiä liittyen samaan asioiden kyseenalaistamiseen tiedon puuttuessa.

Elän tunteiden, tietojen, moraalikäsitysten ja uskon välimaastossa, mutta en halua tunnustaa Jumalaa tai Jeesusta raamatun oppien mukaisesti tosiksi, koska en usko, että raamatun tekstit ovat totuuksia, vaan uskonnollista tarinankerrontaa. Toki Jeesus oli olemassa, onhan hän historiallinen henkilö, mutta mielestäni on täysin turha henkilökultti nostaa hänet Jumalan pojaksi, jota pitäisi palvoa. Kristillisten uskovaisten Jeesus-kultti ja Jumalan äänekäs palvominen (toisin sanoen "raamatulla päähän lyönti") ovatkin omasta mielestäni ehkä vastenmielisimpiä uskonnollisia ilmiöitä, joita tiedän. Kristillisessä mielessä olen siis ehkä ateisti, mutta uskontoja on paljon muitakin. Tiede antaa sitä paitsi paljon järkevämpiä perusteita maailmankaikkeudesta kuin uskonnot, joissa tavallaan mennään sieltä missä aita on matalin – ihan niin kuin mitään ei tarvitsisi tutkia tai kyseenalaistaa, kun kaikki on muka Jumalan luomaa.

Palkitaanko hyvät teot?

Alkusyksystä kaveri Englannissa pyysi minua nauhoittamaan videoilla Suomen jalkapallomaajoukkueen pelin, sitten toisen, kolmannen, neljännen ja viidennen. Lähetin ne kaikki hänelle ilomielin eli valkkasin kassun, nauhoitin pelin, pakkasin matkan kestävään kuoreen ja lähetin postissa kohti Englantia, jokaisen erikseen. Kaiken tämän tein ilman korvausta, koska se oli ystävänpalvelus ja saatoin siten auttaa ja ilahduttaa kaukana asuvaa kaveria. Ajattelin itsekseni, että ”hyvät teot palkitaan”, mikä on muutenkin elämässä mottoni. Palkinto voi olla hymy tai kiitos tai oma hyvä mieli.

Sitten alkoi tapahtua outoja asioita. Tiedustelin yhdeltä firmalta poistotavaraksi menossa olevaa tulostinta, koska se oli vielä toimiva ja halusin ostaa sen – olinhan ollut ilman tulostinta jo toista vuotta. Yllätyksekseni minulle vastattiin, että saan tulostimen ilmaiseksi. Ja se on vielä hyvässä kunnossa. Jee!

Pian tämän jälkeen tyttäreni äiti pyysi, voisinko etsiä netistä lukitusmekanismia tyttäreni toisiin vaunuihin, kun ne olivat menneet alkutalvesta rikki, eikä niitä meinannut löytyä Suomessa mistään. Autoin tietysti mielihyvin ja paikansin ainoaksi kyseisten vaunujen tarvikkeiden tarjoajaksi ProKids Int A/S –firman Tanskasta. Lähetin heille englanninkielisen selostuksen siitä, mitä osia tarvitsen ja että voin ostaa ne Mastercardilla ja en Suomesta löytänyt kyseisiä osia. Sain vastauksen kuvailla tarkemmin osia tai lähettää niistä kuvat. Pahoittelin, että en voinut ottaa kuvaa, mutta kuvailin osia mahdollisimman tarkasti ja huvitti englanninkielisten termien keksiminen renkaiden lukkomekanismille. Sitten tuli vastaus. Kanssani sähköpostiviestejä vaihtanut henkilö uskoi nyt tietävänsä, mitä osia tarkoitan ja lupasi lähettää neljä (siis ei kaksi, kuten pyysin, vaan kaksi ja kaksi varalle) osaa minulle ilmaiseksi. Siis täh?

Tällä viikolla kävin sopimassa tyttäreni elatusavusta. Olin valmistautunut siihen, että ensi vuoden alusta alkaen joutuisin elättämään tytärtäni hieman isommalla summalla ja pyörittelin mielessäni, että ehkä voisin kaikki ylimääräiset menot karsimalla maksaa jotain 160-170 euroa. Sossun täti antoi minulle laskelman, jossa elinkustannuksemme (2 aikuista ja 2 lasta) oli laskettu mukaan normimääräisinä ja siihen lisätty vielä perusasumiskustannukset. Koska tuloni ovat työjärjestelyistä johtuen syksyn mittaan pienentyneet, totesi täti, että tämä laskelma menee miinukselle. Hetken olin hämmentynyt miettien, että eihän tämän näin pitänyt mennä, mutta koska tyttäreni äiti vaikutti asian kuultuaan siltä, että ei minun ole mitään järkeä maksaa minimielatusapua, niin totta kai suostuin siihen, että maakunta saa maksaa elatusavun ensi kuusta lähtien. Elatusapu tippui siis osaltani nollaan. Oho.

Olisikohan nyt aika lotota? Ehkä ei kuitenkaan. Tein sitä paitsi jo oman ratkaisuni tyttäreni elatuksen suhteen ja avasin tilin, johon yritän mahdollisuuksien mukaan säästää hänelle rahaa, siinä missä mummot ja muut tällä hetkellä säästävät pojilleni. Niin ja ensi viikolla tulee taas yks Suomen jalkapallomaajoukkueen peli.

Arkisia ajatuksia

Oletteko tulleet viime aikoina ajatelleeksi, että aurinkomme on yksi 500 miljardista tähdestä Linnunradaksi nimeämässämme galaksissa. Näitä 500 miljardia tähteä kiertää ties kuinka monta planeettaa, joista vain kahdeksan planeettaa ja yksi kääpiöplaneetta kiertävät omaa tähteämme, jota nimitämme auringoksi. Yksi noista kahdeksasta planeetasta on maapallo, jonka arvioidaan syntyneen räjähdyksessä noin 4 500 miljoonaa vuotta sitten. Maapallolla elää puoli miljoonaa kasvilajia ja puolitoista miljoonaa eläinlajia, joista miljoona erilaisia hyönteisiä. Alle 50000 lajeista on selkärankaisia ja yksi noista lajeista ihminen.

Oman linnunratamme ”lähinaapureina” on kolme suurta ja noin 30 pienempää galaksia, joissa on lisää tähtiä ja lisää planeettoja. Galaksit liikkuvat avaruudessa kovaa vauhtia ja on arvioitu, että noin kolmen miljardin vuoden kuluttua Linnunrata ja Andromedan galaksi kohtaavat toisensa ja yhdistyvät. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itse tähdet törmäisivät, koska niiden etäisyydet ovat suuria. Ihminen ei pääse nykyteknologiallaan edes oman aurinkokuntamme laitamille, saati sitten Linnunradan muihin aurinkokuntiin, joita on siis 500 miljardia.

Harvemmin kyllä tulee ajatelleeksi maailmankaikkeutta, koska se on pienen ihmisen päähän asia, jota ei voi oikein käsitellä ilman loputtomalta tuntuvaa heräävien kysymysten aaltoa: Mistä maailmankaikkeus koostuu? Onko sillä ”rajoja”? Mitä on ”tuolla jossain”, jonne ei millään kaukoputkilla nähdä? Paljonko galakseja avaruudessa on? Onko muissa galakseissa maapallon kaltaisia planeettoja, joissa on elämää – ja minkälaista elämää? Mistä galaksit ovat syntyneet? Miksi, mitä, missä, milloin?

Itse olen miettinyt asiaa, koska lainasimme Mirolle kirjastosta opuksen ”Ensimmäinen avaruuskirjani”, jota olemme mielenkiinnolla lueskelleet muutamana iltana. Sen innostamana etsin myös lisää tietoa netistä. Silti en kykene oikeastaan kovinkaan pitkälle ajattelemaan ”isoa kuvaa”, koska oma maapallommekin on jo ihan tarpeeksi iso mysteeri. Toisaalta olen nähnyt kuvia ja videoita maapallon ulkopuolelta sekä muilta oman aurinkokuntamme planeetoilta, joten sinänsä ne eivät minua ihmetytä, vaan ovat jopa luonnollisia asioita. Mutta kaikkialle ei ihmiskunnan tutkimuskaan yletä ja siinä vaiheessa meikäläisen äly käsitellä tuntematonta loppuu kesken.

Minusta on tavallaan hieno perusajatus elämälle se, jonka Neil Hardwick oli todennut. Hän sanoi, että on ”tiennyt jo pitkään, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta”. Toisaalta se on ainoa oikea elämänasenne, mutta toisaalta elämällämme on geeneihimme kirjoitettu elämäntarkoitus: kasvaa, lisääntyä, kuolla. Koko ajan geeniperimäämme kuitenkin kerääntyy lisää roinaa ja osaamme tehdä paljon muutakin. Katsoin joku päivä sitten hetken aikaa telkkarista mielenkiintoista luonto-ohjelmaa, jossa simpanssitutkija oli pitkään kyseistä apinalajia seurattuaan todistanut ja kuvannut videokameralla simpanssien toimivan suunnitellun väkivaltaisesti ilman näkyvää motiivia. Ohjelmassa näytettiin pätkä ajojahdista, jossa joukko simpansseja kerääntyi kokoon ja jahtasi suunnitelmallisesti takaa yhtä simpanssia, joka yritti karkuun. Lopulta joukkio tavoitti tämän, pudotti porukalla puusta, jonka jälkeen koko takaa-ajava joukkio kävi kurmottamassa tätä yhtä onnetonta, kunnes uhri makasi maassa hengettömänä. Tutkija siis totesi, että muillakin lajeilla kuin ihmisellä voi olla omaan lajitoveriin kohdistuvaa suunniteltua joukkoraivoa ja väkivaltaa. Tämä nyt ei tietenkään esimerkkinä ole mielestäni mitenkään tavaton, mutta mielestäni yksi hyvä esimerkki siitä, että ihminen ei voi pitää itseään täysin eriävänä olentona maapallollamme, joka ainoana kykenee ns. hyviin tai pahoihin asioihin tieten tahtoen, eikä vain vaistojensa varassa toimien.

Älykäs suunnittelu tuntuu kans olevan nyt kovassa huudossa. Yksi dokumentti kertoi amerikkalaisesta high schoolista, jonka johtoon pääsi kristillisiä tyyppejä enemmistöön ja nämä alkoivat kampanjoida sen puolesta, että evoluutioteoriaa ei voi enää opettaa heidän koulussaan, koska se on heidän mielestään täyttä potaskaa. Sen sijaan pitäisi opettaa Älykästä suunnittelua eli hieman yksinkertaistettuna sitä, että Jumala on luonut maailmamme, koska luonnossa on piirteitä ja rakenteita, jotka ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä suunnittelulla eikä ohjaamattomalla luonnontapahtumalla. Tätä epätiedettä (tiede on kokemusperäistä ja tutkittavissa olevaa) on sittemmin levitetty ainakin USA:ssa laajemmalle, siitä on käyty oikeustaisteluja ja sitä vastaan ja sen puolesta on tehty tutkimuksia ja kirjoitettu kirjoja. Viimeksi asia oli tapetilla muutama päivä sitten, kun Puolan apulaisopetusministeri väitti julkisuudessa, että evoluutio-oppi on valhetta: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Opetusministeri+kyseenalaisti+kehitysopin+Puolassa/1135222481488. Tosin onhan paljon järkyttävämpiäkin esimerkkejä siitä, missä yhteyksissä Jumala sotketaan kuvioihin, kuten vaikkapa valtionjohtajien puheissa sotaonnea omille joukoille tuottamassa ja niin edelleen. Ehkä sotiminen on kuitenkin niin ihmislajille ominaista päätöntä toimintaa, että tuollainen tyhmyys sallitaan, mutta kun ihmisten koulutukseen ja opetukseen aletaan sotkea oletetun Jumalan kosketus, niin se tuntuu jo paljon vakavammalta oikulta.

Elämä on mielenkiintoista. Vaikka maailmassa olisi kuinka paljon mielenkiintoisia asioita, joita voisi pohtia, riittää minun mielenkiintoni siihen, että miten itsellä ja perheellä pyyhkii. Eilen vähän harmitti, kun totesin, että kuun vaihteessa, kun saan palkan (miinus yhden viikon isyysvapaa), menee jo verkkopankkiin syöttämiini laskuihin sama tai jopa isompi summa, joten mitään ei jää tuosta palkasta loppukuukauden ajaksi käteen. Pitää siis koittaa säästää paria satasta, jotka vielä isyysrahasta jäljellä ja elää sit Lauran äitiyspäivärahoilla. Noista laskuista ei oikein voi karsiakaan mitään. Ei voi jättää maksamatta asuntolainan lyhennystä, sähkölaskua, vesilaskua tai kiinteistöveroa, mutta autovakuutuksen, bensakulut ja balanssiluoton lyhennykset voisi, jos auton möisi. Siispä mietin jälleen kerran auton myymistä. Tein myynti-ilmoituksenkin Nettiautoon, mutta ennen kuin ehdin julkaista sen, juttelin vielä Lauran kanssa. Hän ajatteli autottomuutta ja totesi, että meillä on kyllä hyvä auto, vaikka se ei olekaan välttämätön. Miro tuli siinä vaiheessa kans viereen ja oli vankasti sitä mieltä, että meidän autoa ei saa myydä ja tehosti suuttumustaan minua potkimalla. No, sit kun viimein yritin julkaista myynti-ilmoituksen, oli istunto jo katkennut ja koko ilmoitus hävisi kuin tuhka tuuleen. Eipä siis myydä nyt vielä sitä autoa, vaan koitetaan sinnitellä. Ja kyllähän sitä, luotolla.

Harvapa sitä oikeasti voi elää tämmöisillä tuloilla näin leveästi kuin me; On auto, omakotitalo ja kaikki tarvittavat kodin pelit ja vehkeet ja silti vain toinen aikuisista käy palkkatöissä. Eli velallahan sitä omaisuus hankitaan ja sitten maksetaan, kun jaksetaan. Turha tässä elämässä on älyttömyyksiin asti pihistelemään ruveta, kun eihän elämällä ole mitään merkitystä, eiks niin. Ja minkä helvetin takia tässä nyt pitäis säästääkään? Siksikö, että ois varaa lähteä Linnunradan kiertoajelulle, kun joku keksii supermoottorit ja löytää Linnunradan madonreiät? Joskus, jos jaksaa ja perhe-elämältä ehtii, pitää hommata tai kirjastosta lainata ja lukea kuuluisan evoluutioteoreetikko Richard Dawkinsin uusin teos The God Delusion, jotta saa lisää tietoutta, jolla perustella, miksi on maailmankaikkeutta ja elämän tarkoitusta/merkitystä pohtiva ateisti, eikä 2000 vuotta sitten tapettua tyyppiä palvova ja taivaspaikkaa tavoitteleva hölmö. Sitä en sano, etteikö hölmö voisi olla onnellinen, mutta niin olen minäkin.

Kantapäähän kolahti

Sain blogikirjoittelumme (kts. ”Metallipää”) jälkimainingeissa Mierolaiselta lainaan Led Zeppelinin DVD:n. Pitihän sitä sitten yrittää katsoakin, kun varta vasten oltiin sovittu ja vastalainaksi annoin oman jumalbändini Rushin DVD:n, josta myös toivon jonkinlaisen kommentin kuulevani herra hippirokkaajalta. Noh, alkupään keikkataltioinnit antoivat Zepistä kuvan energisenä rokkibändinä, jolla on kukkoileva solisti ja huippukitaristi. En kuitenkaan vielä ollut vakuuttunut, vaikkakin jo vähän vaikuttunut.

Sen sijaan DVD:n viimeinen keikka Knebworthissa vuonna 1979 oli vaikuttava. Bändihän eli tuolloin viimeisiä aikojaan, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Rumpali John Bonham delasi mm. Bon Scottin jalanjäljissä vuonna 1980 yrjöönsä ja bändiä ei enää ollut. Niinpä keikkaa voi pitää tavallaan uran jäähyväisinä, ainakin taltioituina sellaisina.

Vuosikymmenen toiminut ja jättimenestyksen saavuttanut yhtye esittäytyy ammattitaitoisena ja erittäin tiukasti toimivana yhtyeenä, jossa on loistavia muusikoita ja karismaattinen laulusolisti. Silti vasta yksi kappale pysäyttää minut todella kuuntelemaan ja tuijottamaan hypnoottisesti ruutua. Katson kappaleen uudestaan ja näytän vielä vähän myöhemmin Laurallekin, että varsinkin tämä yksi biisi kolahti minuun. Lauran ensikommentti on, että sehän (Plant, solisti) kuulostaakin vähän Geddyltä (Lee, Rushin solisti). Tämä kyseinen kappale on nimeltään Achilles Last Stand.

Tästä seurasi sitten tietenkin se, että lähdin etsimään internetistä tiedon siitä, millä levyllä kyseinen biisi on sekä imuroin internetin ihmemaasta eri versioita kappaleesta. Tein seuraavana aamuna töihin lähtiessä oman ”maxi-sinkun”, jossa oli kolme kertaa kyseinen kappale, yhden kerran lisäksi Dream Theaterin versiona sekä bonus-biisinä toinen DVD:ltä mieleen jäänyt kipale Kashmir. Tämän levyn sitten nappasin autooni ja sitä viikon kuunneltuani voin todeta, että

• Achilles Last Stand on aivan loistava kappale
• Biisi jää päähän soimaan
• Olemme Lauran kanssa hyräilleet kyseisen kappaleen kohtia useasti
• En ole kyllästynyt biisiin, vaikka olen kuunnellut sitä viikon sisällä noin 30 kertaa (ja biisin kestohan on 10 min 25 sek)
• Biisi herättää assosiaatioita mm. orkestereista kuten Yes (1970-luvun alkupuolen mahtava englantilainen proge-yhtye) ja Kiss (se komppi…tai miksi sitä nyt kutsutaan)
• Biisissä on upeita kohtia, joita odottaa aina vain uudestaan ja uudestaan
• Laulusuoritus on upea, rumpalointi on rautaa, basso laukkaa hianosti ja kitarointi on tyylikästä – en ole vielä löytänyt biisistä mitään vikaa, vaan joka kerralla paremminkin jotain uutta ja mahtavaa
• Tilasin kyseisen kappaleen sisältävän, vuonna 1976 julkaistun Presence-levyn ja se tulee siis olemaan ensimmäinen Led Zeppelin –levyni
• Etsin ja löysin biisistä myös muiden kommentteja, joiden perusteella löytyy muitakin biisistä pitäviä mm. http://www.songmeanings.net/lyric.php?lid=7795
• Aion tutustua Led Zeppelinin tuotannossa seuraavaksi biiseihin, joita fanit ovat netissä kehuneet tuolla em. sivustolla (eli ajatuksenani se, että jos Achilles Last Standista tykkäävät, niin muutkin suosikit voisivat kolahtaa myös meikäläiselle)
• Tällä Wikipedian englanninkielisellä sivustolla mainitaan, että kitaristinero Jimmy Pagekin olisi joskus maininnut sen suosikkikappaleekseen: http://en.wikipedia.org/wiki/Achilles_Last_Stand
• Dream Theaterin versio on ihan paska verrattuna alkuperäiseen
• Vaikka Kashmir-kappale on varmasti klassikko jo kitarariffinsä ansiosta, ei siinä ole samanlaista intensiteettiä, mystistä tunnelmaa ja täydellistä biisirakennetta kuin Achilles Last Stand –kappaleessa, minkä lisäksi siinä ärsyttää Plantin perinteiset laulumaneerit ja biisi on jotenkin laiska, eikä oikein pääse vauhtiinkaan ja sitten loppuu – mutta on silti hyvä biisi

Todennäköisesti tämä ei jää tähän, vaikka Robert Plant yrittääkin useissa muissa kappaleissa karkottaa minut Led Zeppelinin musiikin parissa jostain syystä korviini särähtävillä ”Uuuuuu, Baby, Baby, Yeaaah" –tyylisillä ulinoillaan. Senkin seksiä vonkuva hippi ;-)

Elämäni manifesti

On tullut aika kerrata elämäni perusasiat, jotta ne eivät unohtuisi. Mistä elämäni ja maailmankuvani muodostuu?

RAKASTAN perhettäni. Minulla on ihana vaimo, jonka kanssa on helppo olla oma itsensä. Vaimoni on kaunis, hellä, pehmeä, ymmärtäväinen, fiksu, upea, nautittava ja paras ystäväni. Poikani Miro on mahtava tyyppi ja ihana persoona. Poikani Kuru on hauska pikku ukko, suloinen pakkaus. Tyttäreni on suloinen mysteeri. Isäni on lempeä ja hyvä mies. Äitini on elämäni selkärangan rakentaja. Siskoni on aina rinnallani. Appiukkoni on rehti mies. Anoppini on elämän realiteetit ymmärtävä nainen.

VIHAAN ihmisten välinpitämättömyyttä. Vihaan sitä itsessänikin. Ihmiset eivät pidä huolta toisistaan saati itsestään. Ihmiset eivät pidä huolta luonnosta, jossa elämme. Heikompiaan pitäisi auttaa, mutta on usein helpompaa kääntää katse pois ja keskittyä omaan napaan.

INHOAN väkivaltaa heikompia kohtaan. Inhoan itsessänikin sitä, että joskus käyttäydyn uhkaavasti tai tartun lastani kovasti. Mutta niitä minä vasta inhoankin, jotka hakkaavat säälittä perheitään tai tuntemattomia kadulla, kun nämä eivät satu miellyttämään. Inhoan myös henkistä väkivaltaa, jolla ihmiset pyrkivät peittämään oman heikkoutensa tai typeryytensä. Inhoan kiusaamista, oli se sitten fyysistä tai henkistä.

TYKKÄÄN uppoutua hyvän elokuvan pariin, josta saan ajattelun aihetta. Tykkään kuunnella hyvää musiikkia, josta löydän koukkuja ja hienoja melodioita ja rytmiä elämään. Tykkään mukavista ihmisistä, joiden kanssa on hyvä olla ja keskustella. Tykkään hyvästä ruoasta ja juomasta. Tykkään karkeista. Tykkään olla perheeni lähellä ja kokea itseni tarpeelliseksi. Tykkään katsoa suosikkijalkapallojoukkueeni peliä ja uppoutua sen tunnelmaan. Tykkään lukea hyvin kirjoitettuja juttuja netistä ja lehdistä.

PELKÄÄN jättäväni perheeni pulaan, jos kuolen (en pelkää kuolemaa, koska se tulee, jos on tullakseen). Pelkään väkivaltaa ilkeiden ja välinpitämättömien, sekä sekavien ja aineissa olevien ihmisten taholta. Pelkään lasteni hyvinvoinnin puolesta. Pelkään joskus liikenteessä joutuvani onnettomuuteen.

INNOSTUN joskus kirjoittamaan, enkä saa rauhaa, ennen kuin ajatukseni on luettavassa muodossa. Innostun välillä jostain biisistä niin paljon, että sitä pitää kuunnella koko ajan. Innostun välillä tekemään liikaa töitä, kun ei malta jättää asioita kesken.

SUUTUN helposti, jos olen nälkäinen tai väsynyt – tosin suuttumus ei ole siinä tapauksessa hirveän vakavaa, vaikka äänenpainoista ja käyttäytymisestä voisi toisin luulla. Suutun usein uutisia lukiessani tai kuullessani tai nähdessäni, koska median välittämä uutisvirta on näkemykseni mukaan pääasiassa täynnä huonoja uutisia. Suutun ihmisille, jotka ovat välinpitämättömiä läheisistään tai heikommistaan. Suutun itselleni, kun olen suuttunut lapsilleni, jotka eivät tahallaan tee mitään pahaa.

NAUTIN perhe-elämästä, vaikka se ei läheskään aina ole hauskaa tai helppoa – ehkä juuri siksi siitä nautin, että se on kuitenkin elämässäni merkityksellistä ja haasteellista ja perheeni tarvitsee minua. Nautin siitä, kun voin olla läheisessä vuorovaikutuksessa lapsieni kanssa ja oppia heiltä/heistä tai opettaa heitä. Nautin erinomaisesta ateriasta tai suussa sulavasta herkusta tai upeasta oluesta. Nautin hetkistä, jolloin oivaltaa elämän hienoimpia asioita ja voi todeta olevansa onnellinen. Nautin siitä, kun voi olla ystävä tai saa kokea todellista ystävyyttä. Nautin herkistä hetkistä vaimoni kanssa. Nautin, kun suosikkijoukkueeni voittaa todella tiukan taiston. Nautin, kun saan aikaiseksi jonkun jutun, josta voin olla ylpeä. Nautin, jos saan erinomaista palautetta kirjoittamastani. Nautin musiikista, jota tekee aina vaan uudestaan mieli kuunnella ja josta löytää aina uusia ulottuvuuksia.

KAUHISTELEN maailmanmenoa, jos satun uutisia lukemaan, näkemään tai kuulemaan. Kauhistelen luonnon katastrofien vaikutusta. Kauhistelen ihmisten vihaa ja väkivaltaa, sotia ja luonnon raiskausta. Kauhistelen ns. suurten johtajien hulluutta ja uhoa.

NAURAN hienoille oivalluksille, joita fiksut ihmiset laukovat. Eniten mielihyvää tuottaa nauraa lasten oivalluksille – toki myötänauraen ja sympaattisesti. Nauran hyville ja hyvin huonoille jutuille.

ITKEN kun elämä ei suju hyvin ja ahdistaa. Itken ilosta, kun elämä sujuu paremmin kuin koskaan. Itken julmia kohtaloita, jotka koskettavat. Itken harvoin ääneen.

HYVÄKSYN erilaisuuden ja pyrin toimimaan niin, että voisin joka päivä voittaa ennakkoluuloja, joita minullakin on.

HUOLESTUN usein, kun lapseni tekevät jotain mitä en voi kontrolloida.

MYKISTYN kauneuden ja viattomuuden äärellä.

HERMOSTUN liian usein lapsilleni, koska se on aivan turhaa.

KUUNTELEN huonosti, kun teen jotain muuta. Kuuntelen sujuvasti huolia ja murheita. Kuuntelen mielelläni musiikkia ja lasteni ääntä (paitsi huutoa ja itkua).

TURHAUDUN voimattomuuteni ja jaksamattomuuteni edessä vaikuttaa asioihin, joihin haluaisin vaikuttaa.

LOPETAN tekemiseni, jos minulta sitä hyvin perustellen pyydetään. Lopetan tekemiseni myös, kun olen saanut tarpeekseni. Lopetan tosin vasta, kun olen valmis lopettamaan.

Ensilumi

Nysse tuli. Lumi. Ukki, Miro ja iskä rakensi sit myös talven ensimmäisen lumiukon.

Blogin(i) vanki

Kun kirjoittaa blogia, sille yleensä muodostuu pikku hiljaa oma luonne. Kirjoituksissa käsitellään tiettyä aihepiiriä. Kirjoitukset ovat saman tyylisiä. Olipa blogi sitten arkisten asioiden kirjaamista tai jonkin erityisen asian jatkuvaa ruotimista, on blogin lukijalla joku käsitys siitä, mitä odottaa. Kun tätä on jatkunut tarpeeksi pitkään, on kirjoittaja bloginsa vanki. Tahtoisin itse vapautua kahleista, mutta se ei taida onnistua.

Tätäkin blogia kirjoittamalla olen jo aikaansaanut sen, että olen viihdyttänyt, suututtanut, loukannut ja herättänyt myötätuntoa. Lähes joka kirjoitukseen on tullut edes joku kommentti. Entäs jos seuraava kirjoitukseni onkin tyhjänpäiväinen, eikä se kiinnosta ketään? Olen kuin kirjailija tai mikä tahansa muu taiteilija, joka saattaa useasti uransa aikana pohtia samaa: Entäs jos nyt epäonnistun ja urani lähtee menemään alamäkeä.

Nyt olen varmasti jo jonkun mielestä naurettava; Eihän tämä ole kuin yksi blogi! Niin, mutta ongelma onkin kirjoittajan päässä, ei lukijan.

En ole ennen tätä kirjoittanut tähän blogiin yli kahteen kuukauteen. Olen saanut silti jonkin verran kommentointia aiemmasta kirjoittamastani. Joku on vasta löytänyt blogiini ja pitänyt jotain juttua hauskana. Olen saanut taas kerran kuulla, että jotain kirjoittamaani en saa kyllä anteeksi, koska se oli niin loukkaavaa. Olen itse miettinyt, että ketkä tätä oikein ovat lukeneet ja miksi. Mietin jopa kirjoittavani joku päivä tänne vaan tosi lyhyen viestin, jossa ois lukenut ”Haloo, käykö täällä vielä joku?”

Tavoitteenani ei ole niinkään saavuttaa laajaa tai edes uskollista lukijaporukkaa, mutta joku syyhän blogin kirjoittajalla on julkaista juttujansa netissä. Toki se on – tai ainakin aluksi oli – minulla(kin) se, että voisin kertoa kaukaisille ystäville ja läheisille kuulumisiani, mutta toisaalta kuitenkin blogini on vain minua varten. Se on terapiaa ja ajatusten ulostamista ja julkisesti se pitää tehdä, jotta ajatukset eivät mene hukkaan. Nuorempana kopioin lähettämiäni kirjeitä – siis silloin, kun käsin niitä vielä kirjoitettiin. Tuntui, että ajatukseni katoavat muuten jonnekin, enkä saa niitä enää takaisin. Samalta on tuntunut vielä monesti sen jälkeenkin, kun tietokone on saattanut tiltata tai kiintolevy hajota, jolloin sähköpostit ovat kadonneet. Tai niin kuin vuosia sitten pelkästään nettiposti Hotmailia käytettäessä, kun oli pakko tyhjentää Lähetetyt-kansio, kun posti olisi muuten mennyt tukkoon. Toisaalta en yleensä lue vanhoja lähettämiäni viestejä, mutta silti ajatus ajatusten katoamisesta on ollut vastenmielinen. Nyt niiden ei pitäisi periaatteessa kadota, kun ne ovat netissä ja tässä blogissa. Tämä ei kuitenkaan palvele ajatustaan, jos en voi kirjoittaa vapaasti mistä tahansa. Niinpä olen blogini vanki.

Metallipää

Katsoin vähän aikaa sitten vaimoni kanssa elokuvan Metal: A Headbanger’s Diary. Vaimoni ei ole todellakaan mikään metallimimmi, mutta sai silti viihdyttävästä metallimusiikin historiakatsauksesta jotain irti. Välillä aina leffaa katsoessamme tokaisin hänelle, että ”mikä bändi…?” ja sitten kohta kerroin, että no se. Niin kuin sillä mitään tekemistä filmin katsomisen kannalta olisi ollut, mutta jotenkin tuntui, että minä katson dokumenttia itselleni tutusta aihepiiristä ja vaimoni lähes tuntemattomasta. Pyysin nyt, pari viikkoa elokuvan katsomisen jälkeen vaimoani nimeämään joitakin hänen mieleensä tulevia metallibändejä ja hän vastasi lonkalta seuraavasti: ”Metallica, Iron Maiden, Motörhead, Mokoma, Black Sabbath, Stam1na, Dimmu Borgir ja mikä-se-on-se-saksalainen [Rammstein, arvatenkin]...” Jatkokysymykseni oli sitten kyseisten bändien ja yleensä metallin kuuntelu ja vastaus oli: ”En mitään vapaaehtoisesti. Metallicaa voisin joskus kuunnella, niillä on ihan hyviä biisejä. Ja Black Sabbathiakin voisin ehkä kuunnella.” Olen katsonut vaimoni kanssa myös Metallica-dokkari Some Kind of Monster:in ja The Cardigans on tehnyt yhden Sabbath-coverin, joten nämä tekijät voisivat selittää vaimoni mahdollisia mieltymyksiä. Tokihan Metallica on tuttu varmaan kaikille MTV:tä lapsena katsoneille – vaimoni mukaan lukien – ja bändi on varmasti maailman tunnetuin metalliyhtye muutamine slovarihitteineen. Black Sabbath taasen on ehkä helpommin sulateltavaa perinteistä rokkia kuin vaimoni korviin ehkä liian raa’alta ja äänekkäältä kuulostava nykymetalli (okei, en halua yleistää nykymetallia, mutta palataan tähän aiheeseen myöhemmin…). Niin ja reality-pappa Ozzy Osbourne lauloi aikansa Sabbathissa, mikä sekin voi joidenkin populaarikulttuuria seuraavien mielestä olla bändille lisäkiinnostuksen aihe – ainakin se varmaan on houkutellut jonkun verran uteliaita lapsia ja nuoria tutustumaan ”hevidaddyn” nuoruuden bändiin. Itse en ole koskaan oikein päässyt sisään kyseisten hevipioneerien musiikkiin, Metallican kylläkin. Siitä lisää myöhemmin, mutta ensin arvio elokuvasta ja sen herättämistä ajatuksista sekä siitä, minkälaisen tutkimusretken omaan hevihistoriaani olen tässä viime viikkoina tehnyt. Varoitus vielä itseään metallimiehenä tai –naisena pitävälle: Mie olen vaan tämmönen hevinörtti, enkä tiiä metallista oikeesti juuri mitään. Mutta juuri siksi kyseinen dokkari sai minut jälleen kerran yltiöpäisesti innostumaan metallilevyjen kuuntelemisesta ja analysoimisesta.

Metal: A Headbanger’s Journey valmistui vuonna 2005. Kanadalainen antropologi Sam Dunn palaa siinä 30-vuotisena pitkätukkana hevikulttuurin juurille. Mies on ollut hevari 12-vuotiaasta ja hänen innostuksensa aiheeseen näkyy elokuvassa - se on fanin tekemä elokuva toisille faneille. Hevi- tai metallikulttuuri - vai pitäisikö sotkea vielä soppaa ja sanoa heavy metal -kulttuuri - syntyi 1970-luvulla, kukoisti 1980-luvulla ja on nykyäänkin erittäin elinvoimainen ja monipuolinen musiikkikulttuurin (ala)laji. ”Päänheiluttajan matka” keskittyy luonnollisesti tekijänsä Sam Dunnin elämänkaaren aikana tapahtuneisiin asioihin, mutta sisältää myös erittäin mielenkiintoisia historiallisia näkökulmia siihen, mistä heavy metal oikeastaan on lähtöisin. Se pohjaa rockiin ja bluesiin, nojaa ns. synkkiin sävelkulkuihin ja matalataajuiseen jytinään, sekä on pääasiassa sähkökitaralla, rummuilla ja sähköbassolla soitettua äänekästä rytmimusiikkia, jota höystää usein joko hyvin korkealta kirkuva tai hyvin matalalta muriseva solisti. Dunn löytää pohjaa metalliin rockin ja bluesin lisäksi klassisesta musiikista esitellessään klassisten viuluvirtuoosien tyylisiä taitavia kitarasankareita ja pohdiskellessaan mm. Wagnerin sinfonioiden jylinän ja nykyaikaisten hevisinfonioiden yhteyksiä.

Dunn esittelee leffassa mielenkiintoisia kategoriointejaan, joiden aikana voi todeta, että heavy metal, siinä missä monet muutkin musiikin alalajit, on nykyään hyvin laaja-alainen käsite ja erilaisia metallin alalajeja on lukuisia. Tuntuukin, että aiheesta voisi tehdä vaikka kymmenen kertaa pidemmän elokuvan, koska juuri mihinkään ei ehditä siinä keskittyä kovinkaan pitkään. Haastattelut ovat pääosin mielenkiintoisia ja tarjoavat näkökulmia siihen, mistä metallissa on loppujen lopuksi kyse. Sekin vaan tuntuu vaihtelevan tosi paljon vastaajan mukaan. Joillekin se on epäkristillisyyttä, joillekin seksiä ja huumeita, joillekin sankaritarinoita ja joillekin yleistä maailman pahan käsittelyä musiikin keinoin. Joillekin se on vaan tapa luoda, olla esillä, purkaa aggressioita ja tuntea itsensä voimakkaaksi. Se on myös ura ja elämäntyö, ammatti.

Julkisuudessa heavy metal kärsii ensin mainituista yleistyksistä - sillä on pahan, negatiivisen, saatanallisen ja moraalittoman leima, vaikka suurin osa metalliyhtyeistä soittaa ja tekee musiikkia pilke silmäkulmassa, hauskaa pitäen, höyryjä ulos päästäen ja aggressiivisuuden nimenomaan musiikkiin purkaen. Dunn pohtii elokuvassaan sitä, miksi metalli on niin paheellista ja saa mm. haastatteluilla valotettua, kuinka naurettavia syytöksiä hevibändejä vastaan on esitetty (ja tullaan todennäköisesti esittämään aina) varsinkin äärikristillisissä piireissä, joilla ainakin USA:ssa tuntuu riittävän jalansijaa isoja päättäjiä myöten. Parikymmentä vuotta vanhat videopätkät Twisted Sister -yhtyeen kuulusteluista USA:n kongressissa tuntuvat naurettavilta nykyaikaan suhteutettuna, mutta niinpä vaan tulee itselleni mieleen uskonnollisten piirien kauhistelut Lordin euroviisuvoitosta tänä vuonna; Ahdasmielisyys elää yhä tänä päivänä ja joissakin yhteyksissä nämä jumala-fasistit saavat edelleen hirveästi julkisuutta vääristelemällä asioita ja kauhistelemalla heviä tekevien ja kuuntelevien ihmisten rappiota.

Toki Sam Dunn näyttää elokuvassaan myös vähemmän hauskoja hetkiä metallimusiikin historiasta kuten Norjan kirkonpolttoja, mutta toisaalta niillä taas ei ole juuri mitään tekemistä metallikulttuurin kanssa. Norjan pölhöt ovat istuneet linnassa ja vaikka yhä jotkut uhoavat, että tekisivät samat teot uudestaan ja puhuvat kristillisyyden tuhoamisesta saatanan nimessä, niin onneksi he ovat vain pieni joukko typeriä ihmisiä - siinä missä jumala-fasistitkin. Itse koin dokumenttia katsoessani sielujen sympatiaa erityisesti Ronnie James Dion, Black Sabbathin ja 1980-luvulla fanittamani Dio-yhtyeen nokkahahmon kanssa - hänellä oli jalat maassa, järki päässä, samanlainen maailmankuva ja näkemys ihmisyyden hyvästä ja pahasta jne. Katsokaa leffa, niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Oma ajatukseni metallin sisällöstä ja vaikutuksesta on, että sen kuuluu olla ajoittain synkkää ja sen kuuluu olla ajoittain yltiöpäisen raskasta. Ehkä sen on jopa tarkoituksenmukaista olla arveluttavaa ja epämoraalista, jos ei muuten, niin tuoden ihmisten ja yleensä elämämme epämoraalisuuden esiin ilman peittelyä. Metalli on raskasta teollisuutta siinä missä poppi on villahousun neulomista. Metallissa voi purkaa aggressioita ja laulaa ihmisen ja maailman pahuudesta siinä missä popissa on helpompi laulaa rakkaudesta ja ihmissuhteista. Metalli käsittelee suuria teemoja, hyvän ja pahan ikuista taistelua meissä itsessämme, siinä missä poppi lähestyy ihmistä läheltä arkipäiväistäen. Metalli räjäyttää pään ja poppi hivelee hiuksiasi pehmeästi silittäen. Nämä olivat tietysti karkeita yleistyksiä, mutta ne olivat myös tietoisia kärjistyksiä, koska mielestäni näissä musiikin lajeissa löytyy kyseiset ääripäät ja molempia tarvitaan ja kumpikaan ei ole huonoa musiikkia itsessään. On hyvää metallia ja hyvää poppia, kuten on myös paskaa metallia ja paskaa poppia.

Haluan myös kumota yhden metallia koskevan väitteen: Metalli ei ole meteliä. Ainakaan hyvin soitettu metalli - yleistää ei siis taaskaan pidä. Itse pidän melodisesta hevistä, mutta joskus synkkä jynkytyskin maistuu. Yletön kikkailu ja hirveä nopeus eivät välttämättä kolahda minulle, mutta jollekin toiselle ne ovat tärkeintä. Joku tykkää kiekujasta, joku toinen mörisijästä. Itse taas tykkään kokonaisuudesta, johon voi kuulua kiekuja tai mörisijä tai joku siltä väliltä. Metallissa on kuultu oopperalauluakin ja ameriikan malliin metallia on tehty rap-maisesti puhelaulaen. Taidokas metalli on mielestäni melodista, jylhiin sävelkulkuihin ja aggressiiviseen poljentoon, sekä sopivassa määrin kikkailevaan asenteeseen pohjautuvaa monipuolista musiikkia, jolla on parhaimmillaan myös tarttuva sanoma. Taidokas metalli ei ainakaan ole meteliä, paitsi ehkä jonkun nössöpopparin korvissa, mutta se on hänen ongelmansa. Tämä on muuten mielestäni yksi hevareiden perusajatus: Minä pidän tästä, mutta jos sinä et, niin vittuako se mulle kuuluu. Kuulostaa ehkä karulta ja tyhmältä, mutta metalli perustuu mielestäni jollain lailla yksilöllisyyteen ja siihen, että jokainen voi löytää siitä oman voimansa – ollen ehkä jopa aggressiivinen, puolustaessaan omaa itseyttään. En kuitenkaan halua väittää metallia musiikiksi, joka lisää aggressioita. Paremminkin se purkaa niitä.

Leffan yksi hauska yksityiskohta oli kanadalaisen Rushin (joka on, kuten useimmat minut tuntevat, meikäläisen jumalbändi, joka on aina tärkeä osa musiikillista maailmankuvaani) ymppääminen hevibändien kategoriaan Working Manin soidessa ja Geddyä haastateltaessa. Niin, olihan Rush vielä 1980-luvun lopussa Kajaanin kirjastossakin kategoriassa heavy metal, vaikka ei Rushia tuolla lailla mielestäni ole koskaan voinutkaan lokeroida. Toki jollain ensi levyillä Rush kuulosti Led Zeppeliniltä (onko se heviä?) ja myös 1990-luvun Counterpartsilla ja Test for Echolla on voimakasta kitararokkia, mutta että heviä? No, tämä on se lokeroinnin ikuinen ongelma. Mikä on heviä? Mikä on hevimetallia? Mikä on metallia? Jos HIM on metallia, niin miksei Rushkin. Metallia on niin moneen makuun, että sitä on turha lähteä myöskään mihinkään muottiin sullomaan. Kyllä metallin tunnistaa, ken metallisydämen omistaa, heh.

Metal: A Headbanger’s Journey on mielenkiintoinen katsaus hevimetallin historiaan, jolle melkeinpä toivoisi jatkoa, koska se oli kuitenkin niin pieni pintaraapaisu. Ehkä tyydyn aluksi siihen, että pyrin jossain vaiheessa saamaan käsiini elokuvan 2DVD-paketin, jossa on paljon lisämatskua. Elokuvan nettisivuilta http://www.metalhistory.com/ löysin Sam Dunnin tekemät listat hevi-aloittelijalle ja vähän pidemmälle ehtineelle hevi-entusiastillekin. Mielenkiintoiset listat on kasannut Jason Anderson Eye Weekly -julkaisusta ja tässä on ensimmäinen osa eli ”hevin perusteet”:

Metal 101

Black Sabbath: Paranoid (1970)

Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)

Judas Priest: Screaming for Vengeance (1982)

Metallica: Master of Puppets (1986)

Slayer: Reign in Blood (1986)

Tutustuin osittain kyseisten listojen levyihin, joissa on muutama minulle tuttu levy ja monta tuntematonta. Ensimmäisessä osiossa Metal 101 on klassikkolevyjä, joista Paranoid on tuttu biisiensä myötä, joita olen kuullut, vaikka en olekaan itse levyä kai koskaan kokonaan kuunnellut (enkä omistanut). Iron Maidenin The Number of the Beast on jo tutumpi tapaus. Muistan sen olleen ensimmäinen levy, joka hiukan pelotti minua, johtuen varmastikin levyn aloittavasta puheesta, jossa oli 11-vuotiaan pojan korvaan jännittävä, ellei kauheakin, tunnelma. Iron Maiden on muuten hevihistoriani ykkösbändi! Iron Maidenin kikkelihevi on parasta! Live After Death on kaikkien aikojen hienoin livelevy! Historialliset kertomukset sekä elämänmakuiset tarinat peloista ja elämän koettelemuksista ovat aina olleet lähellä sydäntäni siinä missä Bruce Dickinsonin mieletön hevilaulusaundi, laulavat kitarat, Steve Harrisin upea bassottelu ja kaikin puolin menevä ja hauska paketti. Muinaisen merimiehen kertomus, pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyys tai vaikkapa Aleksanteri Suuren elämänkertomus tulevat rautaneitsyeiden musassa käsiteltyä viihteellisessä hevanderipaketissa, joka jaksaa aina vaan uudestaan ja uudestaan hivellä meikäläisen rytmikorvaa.

Metal 101 -osion muista levyistä Judas Priestin kyseinen levy ei ole tuttu, vaikka itse bändi 1980-luvulla tutuksi tulikin klassikkolevy British Steelin (1980) myötä. Minulle Judas Priest onkin aina ollut bändi, joka teki ”Breaking the law” ja ”United” -renkutukset. Samaan aikaan Judas Priestin kanssa kuunneltiin pääasiassa AC/DC:tä, jota kai hard rockiksi tai korkeintaan hevirokiksi voisi nimittää ennemmin kuin metalliksi, sekä Acceptia, Twisted Sisteriä, WASPia ja jonkin verran Kissiäkin. Tuolloin elettiin siis jo 1980-luvun puoliväliä, jolloin Sam Dunninkin mukaan ”kaikki kuuntelivat heviä”. Dokkarissa muuten näkyy mm. Acceptia ”Balls to the Wallin” tahdissa ja kyseistä saksalaista kukkoiluheviä kyllä kuunneltiin melkoisesti. AC/DC oli kuitenkin ykkönen ainakin pari vuotta, kunnes se alkoi tehdä rasittavampia renkutuksia jo ’80-luvun puolivälin jälkeen. Eipä sitäkään hirveästi ole tullut noiden teinivuosien jälkeen kuunneltua, vaikka miksipä ei, kelpaisi mulle vaikkapa klassikkolevy Back in Black (1980) kirkonkelloineen vaikka tänäkin päivänä. Metallin jännittävästä, jopa pelottavasta tunnelmasta muistan muuten tuosta 1980-luvun puolivälin paikkeilta Dion videon Holy Diver, jossa tyyppi menee hissillä helvettiin. Hui saatana! ;-) Hevi alkoikin tuohon aikaan olla vakavampaa ja ehkä vakavammin otettavaa musiikkia, ainakin minun korvissani ja mm. Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986) oli yksi eniten luukuttamistani levyistä.

Metal 101 -osion seuraava levy, Metallican Master of Puppets on varsin tuttu tapaus. Sen hankin innostuttuani Metallicasta yläasteikäisenä ’80-luvun lopulla. Ensin iski …And Justice for All (1989), jonka vanavedessä myös vanhempaan tuotantoon piti tutustua, vaikka Master of Puppetsia kauemmaksi ei kiinnostus riittänytkään – vanhemmat levyt kuulostivat ainakin c-kasettiversioina sen verran tunkkaisilta, että niitä kuunnellessa alkoi melkeinpä päätä särkeä. Metallica teki 1990-luvun taitteessa myös hittejä ja nousi syystäkin metallimaailman populaareimmaksi bändiksi. Master of Puppets on klassikko, mutta itse diggaan edelleen enemmän …And Justice for Allin tilutteluista. Hevi ei siis ollut enää niin hauskaa kuin 1980-luvun puolivälin suosikkilevyilläni, mutta ei ollut elämäkään teiniangstin kohdatessa, heh. Noh, samaan aikaan innostuin yhä enenevässä määrin mustasta musiikista, räpistä, housesta ja muusta konesäksätyksestä, joten hevi oli enää yksi pieni osa musiikillista näkökenttääni. Sit siihen kun vielä lisää ensirakastumisen huuman ja muuta, niin eihän sitä jaksanut ahistunut olla ja hevin kuuntelu supistui entisestään. Ja sit myöhemmin, kun aikuisuuden kynnyksellä alkoi ahistaa, niin kuvaan astui punk. Toki punk-aikanakin maistui jotkin hevit. Brasilian ylpeys Sepultura iski tajuntaan, Anthraxia tuli jonkun verran kuunneltua ja hooceesta ponnistanut SOD soi jonkin verran jossain. Megadethia ja sukupuuttoon kuolemisen lähtölaskentaa diggasin.

Sam Dunnin Metal 101 -osion viimeisenä mainittu thrash-metallin klassikko Slayerin ”Reign in Blood” on jäänyt meikältä kyllä aikanaan ihan väliin. En tiiä miksi, mutta ehkä se sitten oli liian kovaa kamaa pikkupoijalle edes kokeiltavaksi. Metal-dokumentissa muuten oli hauska kohtaus, kun Sam Dunn haastatteli Slayer-äijiä ja kysyi ”God Hates Us All” –lyriikasta (ei käsittääkseni Reign in Blood –levyllä), johon sedät totesivat naurussa suin, että no ei se jumala ketään vihaa, mutta se vaan tuntui silloin iskevältä lyriikalta. Kuuntelin muuten nyt äskettäin vähän tuota Reign in Bloodia ja olihan se aggressiivista ja thrash-metallin kanta-isistä / peruskivistähän tässä puhuttaessa varmaan klassikkoainestakin ja niin edelleen, mutta ei vaan meikäläiseen pahemmin iskenyt. Ehkä olisi iskenyt paremmin meikäläisen Sepultura-innostukseni aallonharjalla, mutta kyllä esimerkiksi nykyinen Suomi-thrash pesee tuon mennen tullen, vaikka toisaalta - moni nykybändi kunnioittaa ja kumartaa niin paljon tiettyjen legendojen suuntaan, että väkisinkin heidän vaikutuksensa kuuluu läpi. Stonea muuten yritin tuossa viime vuonna kuunnella ihan urakalla, kun Stam1na kumarsi tämän Suomi-thrashin pioneerin suuntaan sen verran paljon, että oli pakko yrittää sisäistää sitä touhua ja kyllähän se soitannollisesti olikin hienoa ja sieltä löytyi Stam1nankin käyttämiä juttuja, mutta jotenkin se Stonen vokaalipuoli vaan on aina tökkinyt ja tökkii yhä niin paljon, että en jaksa bändiä kovin pitkään yhteen putkeen kuunnella.

Sam Dunnin listan toinen osa, ’90-luvulle kaartava kokoelma levyjä on jo haastavampaa kamaa, ainakin allekirjoittaneelle:

Masters Seminar

Celtic Frost: Morbid tales (1984)

Morbid Angel: Altars of Madness (1989)

Sepultura: Beneath the Remains (1989)

At the Gates: Slaughter of the Soul (1995)

Emperor: Anthems to the Welkin at Dusk (1997)

Bändien nimet ovat osin tuttuja, osin täysin vieraita. Celtic Frost on jonkin sortin metallipioneeri, vaikka bändin uutta levyä sattumalta radiosta kuultuani totesin, että onpas helevetin synkkää – sedät ei jaksa enää vissiin muuta ku murjottaa. Sen sijaan vuoden 1984 Morbid Tales kuulosti hauskalta, jopa punkahtavalta. Morbid Angel on minulle yhä täysin pimennossa, mikä hevistä puhuttaessa kuuluu tietysti asiaan – eihän tässä missään valoisissa tunnelmissa liikutakaan. Kolmantena listalla on sit levy, jonka olemassaolosta en edes tiennyt, koska minulle Sepultura iski vasta Arisen (1991) ja Chaos AD:n (1993) myötä. Ihan ok:lta se vähällä kuuntelulla kuulosti, pitänee joskus tutustua tarkemminkin, jos vaikka levy tulee hankittua. Neljäntenä ja viidentenä ovat sitten bändit, joiden olemassaolostakaan en tiennyt. At The Gatesista en osaa vieläkään sanoa yhtään mitään, mutta Emperorista on jo jotain havaintoa. Aika mustissa meiningeissä mennään.

Sam Dunnin listan kolmas ja uuden vuosituhannen (tai maailmanlopun jälkeiselle) puolelle kaartuva osa on seuraavanlainen:

Pro Seminar

Carcass: Symphonies of Sickness (1989)

Meshuggah: Chaosphere (1998)

Enslaved: Mardraum (2000)

Mastodon: Leviathan (2004)

Melechesh: Sphynx (2004)

Ensimmäisenä on levy, joka kuulostaa heti alkumetreiltä sellaiselta, että jos et ole metallisti, et sitä kuuntelemaan pysty – kokeile vaikka. Helevetillistä ulinaa. Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä julkaistu Mesihukan (kuten Stam1nan ja Mokoman poijat bändiä nimittää) kaaosfääri on vähän tutumpi tapaus ja ihan kuunneltavissa olevaa rytmimusiikkia. Meshuggahin uudempaa tuotantoa oleva mielenkiintoinen 21 minuuttia kestänyt yhden biisin sinkku/ep oli vuosi sitten kans kuuntelussa ja jätti positiivisen mielikuvan, joskaan en enää muuta siitä muista kuin tasaisen varman rumpujen nakutuksen. Enslaved on listan kolmas nimi ja siitäkään en tiiä mittään. Saati Mastodonista ja Melecheshistä. Taitaapi olla meikäläisen aika lopettaa listan läpikäynti ja yrittää saada kyseisiä teoksia käsiini ennen ku sanon muuta. Ai niin, paitsi Melecheshistä tiedän sen, että tyypit on lähtöisin Jerusalemista ja yhdistelevät itämaisia ja arabialaisia rytmejä perinteiseen metalliin. Sphynx on kaiketi alun perin joku pienjulkaisu, joka sit räjäytti metallipiireissä pankin (eli alan ihmiset arvostaa…) ja julkaistiin uudelleen. Tai jotain. Ettikää netistä, ketä kiinnostaa.

Palaan nyt siis vihdoin tutkimaan omaa metallipäätäni ja etsimään metallisydäntäni. 1980-luvulla oli pitkä hevikausi, sitten iski hetkellinen metalli(ca)kausi muun rytmimusiikin kuuntelun vallatessa alaa, sitten oli angstinen punk-metalli-kausi ja lopulta se jokin viehätys metallista siis tuntui katoavan 1990-luvun puolivälin jälkeen ja popparihippiys valtasi mielen alaa - vain löytyäkseen sitten uudestaan arvaamattomasta paikasta. Nimittäin Mikkelin kirjastosta. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli mollivireistä Suomi-heviä ja aloitti uuden aikakauden suomenkielisessä musiikissa. Pian kaikki halusivat tehdä suomenkielistä heviä. Niskalaukaus oli kuitenkin edelläkävijä ja hieno bändi, onpa sen juntti- tai äijä-aspektista mitä mieltä tahansa. Samaan aikaan Niskalaukauksen kanssa opettelin elämään avioliitossa ja löysin vaimo-hevin eli ns. love-metallin HIM-yhtyeen muodossa. Silti metallisydämeni odotti vielä Niskalaukauksen jäljiltä jotain kovempaa pläjäystä. Mokoma alkoi jo lämmitellä, kunnes Stam1na räjäytti potin. Samaan aikaan, kun lemiläinen poikaporukka alkoi louhia hirvittävän mahtavan energistä suomirässiään, teki turkulainen entinen death-metallibändi Fall of the Leafe hyppäyksen melodisemman metallin, ehkä jopa rokin suuntaan. Kyseiset bändit ovat olleet viime vuosien ehdottomasti parhaat metalliartistit minun musiikkikorvassani. Innostusta herätti myös entisen kajaanin poijan Niko Mankisen liittyminen Misery Inc. –nimiseen ”rikasta rässiä” soittavaan orkkaan, jonka Random End –levy soi alkuvuodesta kovastikin soittimessa ja keikkakin tuli koettua, mikä on meikäläiselle kotipoijalle aika harvinaista herkkua nykyään. Kaipa viimeisen vuoden metalli-innostus –kategoriaan voi laskea myös kaksi ameriikan ihmettä, nimittäin System of a Downin, jonka loistavaa rytmimusiikillista pakettia voinee metalliksikin nimittää ja Kornin, jonka pomppumetallimeiningit jaksoivat jonkin aikaa kovastikin kiinnostaa.

Iron Maiden on tietysti klassikko ja heidän musiikkinsa elementit tuntuvat aina löytävän minusta ystävän. Kun näin Metal: A Headbanger’s Journey –elokuvassa pätkän Arch Enemyä, jossa naisartisti (tai siis metallijumalatar, kuten fanit häntä kutsuvat) karjui aikamoisen hienosti musan kuulostaessa muutenkin hyvältä, innostuin etsimään lisää matskua tästä mystisestä yhtyeestä. Kyseessähän on ruotsalainen orkka, jonka jo aiemmin mainitsemani Carcarssin kitaristi Michael Amott pisti pystyyn 1990-luvun puolenvälin jälkeen etsiessään ”melodisuuden ja aggressiivisuuden toimivaa yhdistelmää”. Alkuaikojen levyillä karjui vielä ukko, mutta uudelle vuosituhannelle tultaessa puhalsivat uudet trendit ja karjumaan otettiinkin akka, saksalainen Angela Gossow. Uusin levy Doomsday Machine (2005) ei ensi kuuntelemalla oikein iskenyt, mutta kuunneltuani valittuja paloja vuosien varrelta, aloin päästä bändin imuun. Iron Maidenia ja Diota kuunnelleet tunnistavat varmasti melodisen mätön seasta tutun kuuluisia killeririffejä, jotka osuvat, uppoavat ja jäävät päähän soimaan. Sanoituksissa viljellään iskulauseita, joihin voi hyvillä mielin yhtyä ja paketti vetää koko ajan enemmän puoleensa. Live-DVD nimeltään Live Apocalypse näyttää energisen ja yleisön täysin villitsevän yhtyeen, jossa yhdistyy tekninen taituruus, hienot melodiat ja solistin mieleenpainuva ulosanti. Vielä on monta levyä, joihin en ole tutustunut, mutta odotan jo innolla. On aina yhtä mahtavaa löytää timantti heinäsuovasta!

Olipa muuten kerran Kajaanissa death-metallia soittava yhtye nimeltään Rotten Soil. Pian se joutui muuttamaan nimensä ja siitä tuli suomalaisittain erittäin osuvasti Frozen Soil. Kävimme enemmän ja vähemmän tuttujen poikien keikalla Suomussalmella asti. Pääsimme sisään esiintymällä roudareina, vaikka en muista roudasimmeko yhtään. Itse keikalla moshattiin ja hypittiin lavalta. Oi niitä aikoja. Frozen Soilin kassudemot ovat noidenkin nuorena aikuisena koettujen hetkien jälkeen olleet kovassa kulutuksessa mökkireissuilla, joskin viime vuosina mökkeilytkin ovat jääneet perhe-elon vallatessa elämää. Metalli kuitenkin elää ja voi hyvin myös aikuisen hevinörtin sydämessä. Nykyisin sitä vaan tulee kuunneltua enemmän kuulokkeilla tietokoneelta tai autossa ajaessaan kuin keikoilla, mutta silti se on edelleen yhtä lailla upeata aggressiivisuuden ja iloisen hulluuden purkamista sekä monilla tavoin voimia antavaa musiikkia. Ehkä vielä joskus tulee päivä, jolloin poikani kysyy, että ”onko iskä sulla kajaanilaista metallia?” ja pääsen kaivamaan kasettipinosta FS:n Avalonin tai Tuonelan. Toinen juttu sitten on, kun poika kysyy, että ”mikä helvetin antiikkiesine tää on?” Paino sanalla helvetin.