Levyarvosteluni

Jotta saisi blogiinikin vaihteeksi jotain uutta, pistän tännekin levyarvosteluni kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeltäni...väsäsin tätä viikon verran isolla sydämellä, joten kaipa tässä on jotain muutakin kuin "tavallinen levyarvostelu". Olokaapa hyvät, toivottavasti jaksatte lukea, vaikka Rush ei teille mitään merkitsisikään:

RUSH - Snakes & Arrows
(P) © 2007, Anthem / Atlantic
Tuottanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz ja Rush
Äänitys & miksaus Richard ’Rich’ Chycki
Sävellykset Geddy Lee & Alex Lifeson, paitsi ”Hope” Alex Lifeson
Sanoitukset Neil Peart

Neil Peart - rummut, symbaalit, sähköiset perkussiot, tamburiini
Geddy Lee - basso, bassopedaalit, mellotron, laulu
Alex Lifeson - akustiset ja sähkökitarat, mandola, mandoliini, bouzouki

Odotin Snakes & Arrowsin ilmestymistä enemmän kuin mitään muuta Rush-levytystä tätä ennen. Bändi on ollut yksi ikisuosikeistani vuodesta 1991 lähtien. Järjestyksessään 18. studioalbumi ilmestyi melkein neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun Geddy ja Alex alkoivat rokata Toronton baareissa. Neilinkin liittymisestä yhtyeeseen on jo 32 vuotta. Puhutaan siis konkareista, joiden suurimmat luovuuden ja tekemisen innon päivät ovat takanapäin…vai ovatko? Jostain syystä kiihkeimmät Rush-fanit tuntuvat odottavan aina Rush-levyn ilmestyessä uutta mestariteosta ja virstanpylvästä - tai vaihtoehtoisesti pelkäävät levyn olevan kaikkea muuta kuin edellä mainittua. Herrat Lee, Lifeson ja Peart ovat kulkeneet pitkän matkan erilaisten musiikillisten vaikutteiden ja henkilökohtaisten elämiensä välillä hyvinkin traagisten käänteiden parissa. Uusi Rush-levy on aina iso tapaus paitsi faneille myös bändille itselleen. Tällä kertaa se myös kuuluu levyltä, siihen on nimittäin panostettu ja tuloksena on mielestäni yksi parhaista Rush-levyistä.

Levyllä on kaksi pääteemaa. Ensinnäkin teemana on yksilön henkilökohtainen usko ja spiritualismi/henkisyys suhteessa yhteisöjen ja uskontokuntien tarjoamaan malliin uskosta. Tätä on Neilin mukaan käsitelty kappaleessa ”Far Cry”, jossa kyseiseen teemaan viitataan ja jota viedään pidemmälle kappaleissa ”Armor and Sword”, ”The Way the Wind Blows” ja ”Faithless”. Toinen Snakes & Arrowsin pääteema on ’rakastavaisten riidat’, joissa osapuolina onkin Neilin mukaan tavallisen pariskunnan sijaan yksilö vastaan ”ihmiset, jotka eivät tunnu ajattelevan asioista samalla tavoin kuin sinä itse”. Tätä käsitellään kappaleissa ”Spindrift”, ”Good News First”, ”The Way the Wind Blows” ja “We Hold On”. Levyn nimeä kuvaa hyvin Hugh Symen kansilehtisessä oleva kuva, jossa lapsi konttaa maantiellä takanaan käärme ja ilmassa näkyy putoavia nuolia, minkä lisäksi tietä reunustaa mutkaisen tien varoitusmerkki; Ihmiselämä on mutkikas ja täynnä vaaroja. Levyn nimi mainitaan kappaleen ”Armor and Sword” ensimmäisessä säkeessä: ”The snakes and arrows a child is heir to”. Neilin mielestä saamme elämäämme tietyt eväät jo syntyessämme ja kamppailu mutkaisella elämäntiellä alkaa.

Keväällä Rushin virallisilla sivuilla ja myöhemmin digitaalisena singlenä julkaistu ”Far Cry” aloittaa levyn. Alkuun paukkuu Neilin hervoton rumpuintro, joka on kuin tuulahdus menneestä. Biisin alkupuoli rokkaa hienosti. Kun biisi hieman etenee ja Geddykin avaa suunsa, paljastuu, että kyseessä on tarttuva renkutus, jolla varmastikin on radiosoittopotentiaalia ja siksipä se julkaistiin myös levyn ensimmäisenä makupalana. Se on toimiva kappale, joka jää päähän soimaan ja tykittää levyn käyntiin miljoona kertaa paremmin kuin edellisen pitkäsoiton Vapor Trailsin avaava ”One Little Victory”. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin Geddy Leen lauluäänestä enemmän, kun mies ei ’revitä’ koko aikaa, kuten tässä nopeatempoisessa avausbiisissä. ”Far Cryn” teksti ei jostain syystä tuntunut aukeavan minulle kuuntelussa, joten sitä oli mietittävä kansilehtinen kädessä. Löydän siitä Neilin viitteitä ahdistuksesta, jota nykymaailman informaatiotulva, sähköisten ärsykkeiden valtava määrä ja teknistyvä kehitys aiheuttavat ihmisille yleensä, mutta varsinkin tähän teknomaailmaan pienestä pitäen kasvaville nuorille. Toisaalta taas sama ahdistus koskee toisessa ääripäässä vanhempia ihmisiä, jotka tuntuvat putoavan ’kehityksen’ kelkasta vähän väliä. Jonkinlaisen merkityksellisen viittauksen voi löytää myös siihen, mitä Rush bändinä nykyisin merkitsee ja onko sille paikkaa maailmassa - vähän Test for Echon perusajatuksen (”onko meidän tekemisille vielä vastakaikua?”) tapaan. Snakes & Arrowsilla Rush hakeekin juuriaan modernissa (musiikki)maailmassa ja mielestäni myös upealla tavalla ne löytää.

Toinen kappale ”Armor and Sword” pitää sisällään sekä tekstillistä että musiikillista jylhyyttä. Kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa, kulkivat selkäpiissäni kylmät väreet. Se johtui todennäköisesti osin siitä jännityksestä, millä uuden Rush-levyn ensimmäisen minulle tuntemattoman biisin kuulin, mutta varmasti myös siitä, että biisin soundimaailma on upea. Tämä on Rushia parhaimmillaan ja biisissä kuullaan hard rockiksi vääntyvää tiukkaa riffittelyä, mutta yhtä lailla kauniita väliosia, upeata ja koskettavaa laulua sekä kaiken kruunaavat koskettavat sanat, jotka esittelevät levyn teeman.

”Armor and Swordin” teemana on Neilin haastatteluissaankin pohtima ’hyvä’ ja ’paha’ usko. Siinä missä usko on joillekin suojaava haarniska ja henkilökohtainen voimanlähde, on se joillekin miekka, jolla hyökätä toisten kimppuun. Tämä ’hyökkäys’ voi Neilin mukaan olla vaikkapa kadulla tai ihmisten ovilla tapahtuvaa oman uskon tuputtamista tai toisessa ääripäässä uskonnollista fanatismia, kuten marttyyri-itsemurhia jumalan nimissä. Biisi alkaa hienosti pohtien sitä, miten lapsi syntyy viattomana, mutta perii kuitenkin vanhemmiltaan uskonnolliset näkemykset ja niiden tunnustamisen osana elämää ja kulttuuria. Samaa teemaa käsitellään hienosti myös myöhemmin kappaleessa ”The Way The Wind Blows”, jossa ihminen rinnastetaan puuhun, joka taipuu tuulen suuntaan. Yhteisöllisyyden ja kulttuurin vaikutukset ihmisten ajatusmaailmaan ja asenteisiin ovat yhtä lailla näkyvissä muutenkin kuin uskon asioissa.

”Armor and Sword” luotaa mielenkiintoisesti myös sitä, että vaikka usko olisi perustaltaan hyvää, voi sen puolustaminen muuttua pian hyökkäämiseksi, kun oma ’hyvä’ usko on uhattuna ’pahan’ uskon taholta, joka voi olla omalla sarallaan ihan yhtä ’hyvää’ uskoa. Itsekin olen sitä mieltä, että usko johonkin suurempaan voimaan, oli se sitten jumala tai mikä tahansa, on henkilökohtainen asia, eikä sitä tarvitsisi muille julistaa. Olisi vaan onnellinen, jos haarniskan suojissa voi turvassa ja tyytyväisenä elää, eikä lähtisi saarnaajien ja muiden kansankiihottajien mukana heiluttelemaan miekkaa ;-)

Taistelu taivaspaikasta on kovaa ja mietin, haluaako Neil sanoa biisin loppupuolella, että taivasta ei olekaan, kun Geddy jättää yhden kerran pois loppuosan usein toistuvasta rivistä ja laulaa ”No one gets to their heaven” (jatkuu muissa kohdissa biisiä: ”without a fight”). Mene ja tiedä. Joka tapauksessa Neil pohtii tekstissä hienosti sitä, miten uskon hyvän perusmerkityksen voi helposti pilata. Hieno, väkevä biisi, joka on ainakin aluksi ollut useiden muidenkin fanien mielestä levyn paras yksittäinen esitys ja josta voi kasvaa aikanaan Rush-klassikko.

”Workin’ Them Angels” on biisi, joka on ainakin allekirjoittaneelle ’kasvanut’ koko ajan, joka kuuntelukerralla. Tämä on Neilin henkilökohtainen tilitys siitä, kuinka elämässä on mentävä eteenpäin, vaikka joutuisi kohtaamaan tragedioita ja tuskaa, jollaista Neil on kokenut lähipiiriään myöten menettäessään vaimonsa ja tyttärensä. Enkeleitä on työllistetty ylitöinä, kun mies on paahtanut menemään prätkällään ympäri maailmaa ja yrittänyt päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Lopulta kappale päättyy iloisiin tunnelmiin, joista rivit ”väännä musiikki kovalle ja hymyile” sekä ”innostu kappaleista ja tarinoista, jotka tuovat mieleen kadonneet ajat” kertovat - ehkä vielä paremmin, jos ajattelee ne Neilin suusta lausuttuina minä-näkökulmasta. Elämä voittaa, sanoo siis Neil-setä ja sanoma tulee kauniisti esiin. Biisi on soitannollisestikin mielenkiintoinen - eikä vähiten mandoliiniosion takia ;-) Neilin soitto on nautinnollisen rennon kuuloista ja Geddyn bassokuljetukset rauhallisemmissa väliosissa hienoja. Geddyn laulu toimii hienosti tukien biisin katkeransuloista selviämistarinaa. Alex on kertonut haastatteluissa, että levyn biisit sävellettiin tällä kertaa pääasiassa akustisella kitaralla, mikä kuuluu myös levyllä ja yllättäen siihen tottuu pian – akustinenkin Rush toimii! Biiseissä on muutakin kuin paahtoa ja kitarajyräystä, kun akustiselle on annettava tilaa hengittää. Rush on viimein aikuistunut ;-) säilyttäen silti hard rock -juurensa.

”The Larger Bowl” on yksi suosikkikappaleistani Snakes & Arrowsilla. Joidenkin fanien mielestä biisin sanoma kuulostaa naiivilta tai teksti muuten vaan simppeliltä ja biisi rallatukselta, joka ei oikein lähde käyntiin. On totta, että kyseessä on herkkä poppiskappale, eikä mitään hard rockia ja että sanoitus pohtii aika selkein kääntein maailman kahtiajakoisuutta köyhiin ja rikkaisiin, mutta omasta mielestäni se on kappaleen vahvuus. Biisi on kuin herkkä ja viaton lapsi, joka ihmettelee, miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen. Kyynisen aikuisen voi olla vaikea heittäytyä lapsen tasolle ihmettelemään asiaa, koska siihen on turtunut ja sen taivastelu tuntuu tekopyhältä – jokainen on loppupeleissä kiinnostunut pääasiassa omasta ja läheistensä hyvinvoinnista. Välillä on kuitenkin oikeasti hyvä muistaa maailman eriarvoisuus, tiedostaa se ja tehdä asian hyväksi jotain, jos pystyy – ja pystyyhän sitä, jos haluaa. Biisin akustinen äänimaailma sopii teemaan erinomaisesti ja Geddyn ääni ’soi’ kauniisti. Alexin sähkökitarasoolo on hauska - kuulen siinä jopa ripauksen Eppu Normaalin kitarasankareiden tilutuksia kultaisen ’80-luvun puolivälin paikkeilta ja sekös tämmöstä vanhaa Eppufania lämmittää ;-) ”The Larger Bowl” on lisäksi Neilin mukaan kirjoitettu tietyn runokaavan, pantoumin, mukaan. Kyseinen runokaava on lähtöisin malesiasta, josta se levisi Ranskan kautta länsimaihin 1800-luvulla. ”The Larger Bowl” -kappaleen Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com) kirjoittaneensa jo viisitoista vuotta aiemmin, mutta uskaltaneensa vasta Snakes & Arrowsia tehtäessä esitellä bändikavereilleen.

”Spindrift” on taasen edellisen biisin vastakohta, rokkipläjäys. Kitarakuvio on jopa uhkaavan oloinen ja seilaa synkissä vesissä. Sanoitus on itse asiassa mielenkiintoinen, vaikka siihen joutuukin syventymään eri lailla, koska Geddyn rokkilaulutyyli ei tuo mielestäni sanomaa esiin läheskään samalla teholla kuin rauhallisemmissa kappaleissa. ”Spindrift” käyttää meren aaltoja ja niiden iskeytymistä rannikolle vertauskuvana törmäyksiin, joita tapahtuu, kun ihmisillä on jyrkästi eriäviä mielipiteitä. Tämän voi tulkita levyn muun teemallisen annin mukaan esimerkiksi uskonnollisena mielipide-erona tai sitten yleensä kulttuureiden törmäämisenä, koska aallot kiertävät maailman meriä ja biisissä ”tuulee kovaa idästä” ja aallot ryskyvät ”lännen rannoilla”. Tämän voi tulkita viittaukseksi esimerkiksi Lähi-idän kriiseihin tai jopa WTC-iskuihin. Yleisempi tulkinta voisi olla huomio siitä, kuinka maailma on jakautunut ideologisesti ’länteen’ ja ’itään’. Biisin sanoman voi ajatella myös yksilön törmäyksenä yhteiskunnan sääntöjä vastaan. Niin ja rakkauslauluna :-). Ihmissuhteissa riidellään ja ollaan välillä hyvinkin erimielisiä tai etäännytään toisesta ja joudutaan etsimään laulun sanoin "aaltoa, joka kantaisi lähemmäksi sinua"...Todella mielenkiintoinen biisi ja ainakin itselleni haastavaa kuunneltavaa. Todennäköisesti "Spindrift" vain paranee vanhetessaan.

”The Main Monkey Business” on ensimmäinen levyn kolmesta instrumentaalikappaleesta. Ja hieno onkin! Biisi alkaa rauhallisesti, kehittelee mieleen porautuvan teeman, joka kuulostaa todella tutulta, mutta ei kuitenkaan ole tuttu, jonka jälkeen alkaa nautinnollinen soitanta, jonka aikana kuullaan kaikenlaisia mahdollisia perkussioita, koskettimia sekä kovan kolmikkomme taidokasta bändisoittoa. Teemaan palataan toistamiseen, kunnes vajaan kolmen minuutin jälkeen kohotetaan tunnelmaa, jonka huipennukseksi Alex päräyttää ilmoille mahtavan soolon. Neil paukuttaa tyylillä, Geddy komppaa ja Alexin kitarat alkavat jyrätä - tämä todella rokkaa! Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että “The Main Monkey Business” oli levyn biiseistä hankalin tapaus kirjoittaa, sovittaa ja äänittää. Neilin mukaan häneltä meni ainakin kolme päivää, ennen kuin hän oppi ylipäätään soittamaan koko kappaleen. No, kaipa tuo kolme päivää on prohvessoorille sitten pitkä aika ;-)

”The Main Monkey Businessin” nimi tuli Geddyltä, joka oli puolalaisen äitinsä kanssa keskustellut serkusta, joka on sekaantunut ’apinabisneksiin’ ja kun Geddy yritti saada tarkennusta, että niin minkälaisiin ’apinabisneksiin’, niin äitinsä oli korostanut lausetta ”Main”-sanalla. Suomentakoon kukin miten haluaa, mutta itse ajattelen, että hyvä suomalainen vastine tuolle on vaikkapa ”hämärähommat”. ;-)

”The Way the Wind Blows” alkaa hieman uhkaavalla rumpuintrolla, joka kuulostaa osin siltä kuin kyseessä olisi sotajoukon rumpali, joka soittelee viimeisiä vetojaan ennen taistelun alkua. Biisi kertookin mielestäni nykyisistä ja ehkä menneistäkin sodista uskonnon nimissä (kuten ristiretket). Biisin ajatuksen liittää tähän päivään Irakin sota, joka oli tavallaan moderni ristiretki, jota Bush kumppaneineen johti ”Jumala on puolellamme” –tyyliin. Uskonnollisilla fraaseilla puhutaan hyvästä ja pahasta, mutta sivuutetaan ’ristiretkelle’ sopimattomat faktat.

Neil viittaa tekstissä ”tyhjiin puheisiin massojen harhauttamisesta” eli ymmärtääkseni sodan lietsonnasta perättömien väitteiden – kuten vaikkapa Irakin oletetut joukkotuhoaseet – ja yleisen mielipiteen muokkauksen myötä. Massat menevät yleisen mielipiteen mukana siihen suuntaan kuin ”tuuli kuljettaa”. Voimme ”kasvaa vain tuulen suuntaan” eli sen mukaan, mihin meidät opetetaan, minkälaiset asenteet meille syötetään mediassa ja kasvatuksen myötä saamme. Ne, jotka haluaisivat toimia toisin jäävät vähemmistöön ja ovat laulun sanoja käyttäen kuin ”yksinäinen mänty paljaalla tuulen runnomalla rannalla”, eivätkä voi muuta kuin katsoa vierestä, kun sodan myrskytuuli puhaltaa eteenpäin.

Soitannollisestikin kappale on mielenkiintoinen. Neil on rumpuineen hyvässä vedossa koko biisin ajan. Intron jälkeen tulee yllättävä elementti Alexilta eli blueskitarointia Gary Moore -hengessä. Aluksi olin, että mitä häh, mutta nyttemmin olen todennut, että blueskitarointi toimii todella hienosti! Geddy bassottelee tiukasti ja käyttää tässä biisissä todennäköisesti koko nykyisen ’aikuisen miehen’ ääniskaalansa hienosti hyväkseen. Alexin ’itämaisia’ aineksia sisältävä soolo on upea. Kaiken kaikkiaan hieno kappale, jossa on jylhä meininki.

”Hope” on levyn akustinen välipala, Alexin soolo, jota voi luonnehtia myös levyn ’täytekappaleeksi’, koskapa se ei ole bändikappale. Se tosin toimii hienosti ”Faithlessin” introna ja on itse asiassa saanut nimensäkin ”Faithlessin” rivistä ”But I still cling to hope”. Biisi on akustista länkkärimeininkiä, joka toimii välisoittona tai introna, mutta ei mielestäni nouse irrallisena kappaleena Rushin normitasolle. Tietysti voi pohtia, kuuluuko joku Neil Peartin rumpusoolokaan sitten Rushin keikalle, mutta keikkatilanne onkin mielestäni eri asia. En tarkoita, että ”Hope” olisi mitenkään huono kappale itsessään, mutta ilman albumia ympärillään tai ”Faithlessia” perässään se voisi olla jopa merkityksetön. Toisaalta, kun biisiä ajattelee osana ”Faithlessia” tai sitten nimensä mukaisesti toivon pilkahduksena synkkyyden keskellä, puolustaa ”Hope” teemallisesti paikkaansa levyllä. Jää nähtäväksi ja kuultavaksi, onko tämä vain intro tai välisoitto vai tuleeko kappaleesta joskus jotain ’suurempaa’. Toistaiseksi itselleni ”Hope” on levyn kappaleista ainoa, jonka voisin huoletta jättää levyltä pois, koska en osaa edes hyräillä sitä. Se on mielestäni merkki siitä, että se ei ole kovin muistettava tai vaikuttava kappale.

”Faithless” on upea biisi, joka paranee sekin useammalla kuuntelulla. Aluksi siitä erottui ainoastaan kaunis kertosäe, mutta nyt usean kuuntelun jälkeen koko biisi toimii hienosti. Tässä biisissä on sama ajatus kuin minulla on ollut nuoresta aikuisesta lähtien, jolloin elin avoliitossa uskovaisen naisen kanssa. Minulla ei ollut, eikä ole ehkä vieläkään ’uskoa uskoon’ siinä merkityksessä kuin se yleensä ajatellaan, vaikka toivonkin, että joku hyvä voima meitä varjelisi. Jumala-uskon sijaan uskon rakkauteen ja siinä on minulle uskoa riittämiin, kuten Neil sanoituksessa oivasti toteaa. Biisissä pohditaan myös sitä, kuinka omaa henkilökohtaisesti ’räätälöityä’ uskoa on vaikea säilyttää yleisessä painostuksessa, joka on joissakin yhteisöissä/kulttuureissa voimakasta. Biisissä on kauniita vertauskuvia ’hiljaisesta vastarinnasta’ eli yksilön valinnasta massojen mielipidettä vastaan. Hieno teksti, upea kappale.

”Bravest Face” on vaatinut levyn kappaleista ehkä eniten sulattelua. Biisi alkaa ihan mukavasti, mutta sitten rauhallisemman kohdan melodia on jotenkin ärsyttävä. Alex soittaa akustista kitaraa ja Geddyn laulufraseeraus on jollain lailla häiritsevää. Sanatkaan eivät kolahda aivan samalla tavalla kuin muissa kappaleissa - tai sitten se johtuu vaan tosiaan tuosta niiden laulutavasta. Kertsiin tultaessa biisissä on vähän tuttua tulta ja tarttuvuutta, mutta se karisee pian akustisen kohdan taas alkaessa. Laulun kaiutus tai siis ’kaiku vastaa’ -tyylinen kikkailu kuulostaa kans oudolta nimenomaan tässä kappaleessa, vaikka sitä on käytetty useissa kappaleissa. Biisi kertoo vastakohdista ja ’kaksista kasvoista’, jotka kaikilla asioilla tuppaa olemaan – niin kuin tällä biisilläkin. Alexin soolo kolmen minuutin kohdalla on sekin jotenkin erikoinen, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Koko biisi on vähän kuin yritys tehdä jotain vähän erilaista, kenties ’epä-Rushmaista’, mutta toisaalta kertsikohta on aika perus-Rushia nykymittapuussa. Uskoisin tämän olevan kuitenkin vaikea pala muillekin kuin minulle. Mielestäni biisi on kaukana tämän levyn huippukohdista, mutta toisaalta voi ihan yhtä lailla edustaa joillekin levyn huippua. Minun mielipiteeni on kuitenkin se, että levy olisi vielä himpun verran parempi kokonaisuus ilman ”Bravest Facea”. Toisaalta minun täytyy myöntää, että biisi jää juuri tietynlaisen ärsytyskynnyksen ylittäessään soimaan tehokkaasti päähän ja se voi olla sen vahvuus. Tiedä vaikka joku päivä totean, että onpas tämä loistava kappale, mutta kyllä siinä meni aikaa, ennen kuin sen oivalsin…

“Good News First” on edeltävän kappaleen ohella siinä mielessä levyn ’vaikeimpia’ kappaleita, että biisi tuntuu jäävän useimpien levyn alkupuolen biisien varjoon. Geddyn laulussa käytetään jotain efektiä osassa biisiä ja se kuulostaa ’jännältä’, mutta kertosäkeessä mennään jo normi-päivän puitteissa. Ehkä biisi ei oikein koskaan lähde ’lentoon’? Siinä missä ”Bravest Face” onnistuu ainakin ärsyttämään, jää ”Good News First” ehkä vähän pimentoon ja peruskappaleeksi. Noin kolmen minuutin kohdalla tuleva rauhallisempi lauluosuus on ihan mukava, mutta laulun ’kaiku vastaa’ -kikkailu ei minua miellytä - tätä samaahan koin jo edellisessä kappaleessa. Alexin soolopätkä on hieno, mutta lyhyt. Tämä on peruskauraa, eikä mitään neljän viljan puuroa, kuten seuraavana tuleva huikea instrumentaalipläjäys…

”Malignant Narciccism” livahti nettiin ennen julkaisua, joten olin kuullut sen ennakkoon, jolloin se kuulosti hieman erikoiselta pätkältä Rush-tuotokseksi. Pituuskin on Rush-mittakaavalla erikoinen: 2:17 - tosin onhan ”Hopekin” lyhyt eli 2:02, mutta se onkin soolojuttu. Joku on käyttänyt tästä biisistä osuvaa sanontaa ”svengaa kuin hirvi”. Geddy pääsee irrottelemaan bassollaan ja Alex saa soitella mielenkiintoisia juttuja. Neilin paukutuskin hivelee svengikorvaa. Silti minusta koko biisin hauskin kohta on lopussa; Ensin aivan Iron Maidenin biisin lopetukselta kuulostava tydydydy-tadadada-tödödödöö ja sit ihan vimoseksi Geddyn basson vinkautus. Hauska biisi ja aika lyhyt, joten eiköhän se livenäkin tulla kuulemaan, kun settilistaankin se on helppo lisätä ilman, että veisi tilaa monelta muulta kappaleelta.

”Malignant Narcissism” syntyi Geddyn jammaillessa bassollaan studiossa, kun tuottaja ’Booujze’ Raskulinecz innostui, tallensi jammailua ja innosti bändin tekemään (lähes) spontaanin irrottelukappaleen. Neilin massiivinen rumpusetti ei ollut enää edes paikalla studiossa, joten hän joutui soittamaan pienellä varasetillä, mikä teki varmasti ainakin Neilin osalta oman lisänsä biisin jammailuhenkisyyteen. Kyseessä on hieno instrumentaalivälipala, vaikka ei sävellettyjen ’virkaveljiensä’, kuten ”YYZ”, ”La Villa Strangiato” tai tämän levyn ”The Main Monkey Business” tasolle mielestäni aivan ylläkään, mutta toisaalta tekotapakin on niin Rushille epäsovinnainen, että kyseessä on omassa lajissaan klassikko.

”We Hold On” päättää Snakes & Arrowsin. Tässä on ehkä jotain Vapor Trails –levyn henkeä varsinkin menokohdissa. Joidenkin mielestä biisi ei ole oikein toiminut tai ainakaan noussut esiin, mutta itselleni kappale toimii juuri parhaiten levyn päättäen. Se rokkaa ja antaa vaikutelman: Rush on ja pysyy.

”We Hold On” toimii hienosti yksittäisenäkin kappaleena ja voi olla, että joitakin on ’häirinnyt’ se, että biisi tulee hauskan ja soitannollisesti irrottelevan MalNarin jälkeen, jolloin sen teho ei tule ehkä samalla lailla esiin. Mielestäni Alexin kitarointi on tiukkaa ja rytmiryhmä toimii – tämä on hieno bändikappale. Geddyn laulu kuulostaa kans miellyttävältä - siinä on jotain omalaatuista otetta. Neilin sanoitus luotaa kamppailuja, joita käymme rakkaudessa ja elämässä yleensä. Vaikka välillä tekeekin mieli luovuttaa (”threaten to call it quits”), löydämme itsestämme voimaa jatkaa: ”We Hold On”. Siinä on mielestäni myös kiteytetty Rushin asenne. Herrat Lee, Lifeson ja Peart vanhenevat, mutta jatkavat aina uudestaan, koska Rush on kuitenkin heillekin tärkeä asia. Itse asiassa Neil mainitsee esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että bändityöskentely oli pitkästä aikaa nautittavaa ja kertoo sanoneensa äänittäjä Richille ja Booujzelle oman osuutensa purkituksen jälkeen, että hän ei ollut koskaan aiemmin nauttinut näin paljon levynnauhoituspuuhista saati ollut näin tyytyväinen tuloksiin. Tämä kuuluu mielestäni levyllä ja lupaa hyvää Rushin tulevaisuudelle.

Lopuksi vielä katsaus pakettiin, jossa levy tarjoillaan. Kansikuvana levyllä on ”The Leela of Self-Knowledge” eli ”itsetuntemuksen peli”, jossa Leela on hindinkielinen sana pelille. Kyseinen kuva on siis maalaus, joka toimii pelilautana ja jonka on maalannut alkuperäisen kuvan pohjalta Harish Johari, joka toi pelin 1970-luvulla Yhdysvaltoihin. Peli on buddhalaiseen karma-oppiin pohjautuva ja siten vertauskuva elämälle ja valinnoille, joita teemme. Ensimmäinen reaktioni kansikuvaa katsoessani oli, että onpa ruma, mutta toisaalta, onhan se aika mielenkiintoinen. Neil halusi tuon kansikuvaksi siksi, että siitä löytyi suoraan viittaus levyn nimeen ja teemaan yksilön kamppailusta elämässä.

Toisaalta itse tein levynkannen suhteen niin, että käänsin levyn kantta vasten kuvan, jossa on hauska kuva käärmeestä, jolla on pikkulapsen hampaat ja nuoli menee pään läpi. Muutenkin Hugh Symen yhdessä Neilin kanssa ideoima ja toteuttama kuvasto kansilehtisessä on kerta kaikkisen upeata. Pidän kaikista kuvista ja niistä saa vielä lisätunnelmaa kappaleiden kuunteluun ja tekstien lukuun. Yksi suosikeistani on kuva ”Good News First” -biisin kohdalla, jossa lumisessa maassa on tuore hauta, jonka päällä varis, punainen ruusu ja ilmassa sanomalehti, jossa lukee isoin kirjaimin: ”Hoitokeino löydetty”. Kaikissa kansilehtisen kuvissa on voimaa ja kauneutta.

Minulle Snakes & Arrowsin aukeneminen oli yllättävän helppoa. Luulenpa, että yhtenä suurimmista vaikuttajista siihen on The National Midday Sun – The Home for European Rush Fans eli tuttavallisemmin TNMS ja sen suomenkielinen foorumi. Levyn odotuksesta lähtien olen ollut aiempaa intensiivisemmin mukana, kun on löytynyt ’vertaistukiryhmä’, jossa ei kannusteta pois ’hulluudesta’, vaan suorastaan yllytetään siihen. Alun perin aloin tehdä omaa Rushfanin shaitti –nettisivustoakin, koska en löytänyt netistä paljonkaan suomenkielisiä Rush-sivuja. Rush-fanaattisia kavereitakaan minulla ei juurikaan ole, joten yksinhöpinä on nyt vaihtunut yhteisölliseksi fanikeskusteluksi.

Palatakseni kuitenkin arviooni Snakes & Arrowsista – joka tämä yksinhöpinämaratoni yrittää siis olla ;-) – löydän siitä monia vahvuuksia. Tuotanto on onnistunutta ja Rushia nuoresta pojasta lähtien fanittanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz on loihtinut studiossa ja miksatessaan ”loistavat ja terävät” soundit, kuten fanikollega JiiPee/Headbanger omassa arviossaan toteaa. Allekirjoitan myös toisen JiiPeen/Headbangerin ajatuksen eli että S & A on ”näennäisen yksinkertainen, mutta kuitenkin vaikeasti avautuva levy.” Lähes jokaisella kuuntelukerralla biiseistä löytyy uusia ulottuvuuksia - eli avautui vaikeasti, vaikka sen kuuntelu oli helppo aloittaa ja se avautui heti ainakin jollain tasolla - eli se oli näennäisen yksinkertainen.

Rushin lähihistorian levyt Roll The Bones, Counterparts, Test For Echo ja Vapor Trails ovat kaikki pitkäsoittoja, jotka olen itsekin saanut ”vastailmestyneenä” kokea. Roll The Bonesista tykkäsin aikoinaan kovastikin. Counterpartsilla käännytin yhden kaverini Rush-faniksi ja syksyllä 2007 samainen kaveri on mukanani areenalla. Test For Echolla käännytin toisen kaverin Rush-faniksi ja hänkin lähtee mukaan syksyn areena-keikalle. Vapor Trailsista en pitänyt kovin paljon, joten siihen verrattuna uusi levy on huima parannus. Rush ei ole enää sama bändi kuin 10, 20 tai 30 vuotta sitten, joten on mukavaa todeta, että bändi on Snakes & Arrowsilla käyttänyt hyväkseen kaikki nykyiset voimavaransa: Hienot melodiat, upeat tekstit, toimivaa bändisoittoa, kokeilevampaa lähestymistapaa perinteitä kunnioittaen ja – viimeisenä vaan ei vähäisimpänä – pitkän historiansa aikana imettyjen vaikutteiden tyylitajuinen käyttö. Joidenkin hard rock –fanien korvaan saattavat Snakes & Arrowsilla särähtää akustisen kitaran jonkinlainen hallitsevuus sekä pari hauskaa yksityiskohtaa, kuten ”Workin’ Them Angelsin” mandoliiniosuus tai ”The Way the Wind Blowsin” blueskitarointi. Rush onkin ehkä yrittänyt Snakes & Arrowsilla tehdä epämodernia musiikkia, joka on kuin raikas tuulahdus menneestä tämän päivän kaaoksen keskelle. Neil kuvaa esseessään levyn ensimmäisiä valmiita biisejä kuultuaan tunnelmaa ”henkiseksi” ja ”raa’an hienostuneeksi”. Rush on samaan aikaan löytänyt juurensa ja jonkinlaisen rentouden tehdä juuri sellaista musiikkia, kuin herrat itse haluavat, paikasta ja ajasta riippumatta.

Jos Rush veti vuoden 1980 Moving Picturesilla kuin 100 metrin juoksija, on Rush vuoden 2007 Snakes & Arrowsilla maratonilla. Toivotaan, että tämä alkanut juoksu jatkuu vielä pitkään ja me faneista innokkaimmat saamme kuultavaksemme vielä ainakin yhden tai kaksi uutta levyä – mikä tekisi täydet 20 pitkäsoittoa – ja kenties uusia kiertueitakin. Näen Rushin ensimmäistä kertaa lokakuussa Helsingissä ja on hienoa, että bändi teki kiertuetta ennen levyn, joka itselleni on jopa yksi parhaista. Snakes & Arrows on loistava ja hyväntuulinen, vaikkakin teemoiltaan jopa synkkä levy. Joka tapauksessa se on hyvin voimakas kokonaisuus juuriaan hakevalla tavalla uudistuneelta ja arvokkaasti ikääntyneeltä Rushilta.

© 2007 Jarkko ’Rushfani’ Leinonen

PS. Arvosteluni julkaisu myös Rushfanin shaitillani