Blogin(i) vanki

Kun kirjoittaa blogia, sille yleensä muodostuu pikku hiljaa oma luonne. Kirjoituksissa käsitellään tiettyä aihepiiriä. Kirjoitukset ovat saman tyylisiä. Olipa blogi sitten arkisten asioiden kirjaamista tai jonkin erityisen asian jatkuvaa ruotimista, on blogin lukijalla joku käsitys siitä, mitä odottaa. Kun tätä on jatkunut tarpeeksi pitkään, on kirjoittaja bloginsa vanki. Tahtoisin itse vapautua kahleista, mutta se ei taida onnistua.

Tätäkin blogia kirjoittamalla olen jo aikaansaanut sen, että olen viihdyttänyt, suututtanut, loukannut ja herättänyt myötätuntoa. Lähes joka kirjoitukseen on tullut edes joku kommentti. Entäs jos seuraava kirjoitukseni onkin tyhjänpäiväinen, eikä se kiinnosta ketään? Olen kuin kirjailija tai mikä tahansa muu taiteilija, joka saattaa useasti uransa aikana pohtia samaa: Entäs jos nyt epäonnistun ja urani lähtee menemään alamäkeä.

Nyt olen varmasti jo jonkun mielestä naurettava; Eihän tämä ole kuin yksi blogi! Niin, mutta ongelma onkin kirjoittajan päässä, ei lukijan.

En ole ennen tätä kirjoittanut tähän blogiin yli kahteen kuukauteen. Olen saanut silti jonkin verran kommentointia aiemmasta kirjoittamastani. Joku on vasta löytänyt blogiini ja pitänyt jotain juttua hauskana. Olen saanut taas kerran kuulla, että jotain kirjoittamaani en saa kyllä anteeksi, koska se oli niin loukkaavaa. Olen itse miettinyt, että ketkä tätä oikein ovat lukeneet ja miksi. Mietin jopa kirjoittavani joku päivä tänne vaan tosi lyhyen viestin, jossa ois lukenut ”Haloo, käykö täällä vielä joku?”

Tavoitteenani ei ole niinkään saavuttaa laajaa tai edes uskollista lukijaporukkaa, mutta joku syyhän blogin kirjoittajalla on julkaista juttujansa netissä. Toki se on – tai ainakin aluksi oli – minulla(kin) se, että voisin kertoa kaukaisille ystäville ja läheisille kuulumisiani, mutta toisaalta kuitenkin blogini on vain minua varten. Se on terapiaa ja ajatusten ulostamista ja julkisesti se pitää tehdä, jotta ajatukset eivät mene hukkaan. Nuorempana kopioin lähettämiäni kirjeitä – siis silloin, kun käsin niitä vielä kirjoitettiin. Tuntui, että ajatukseni katoavat muuten jonnekin, enkä saa niitä enää takaisin. Samalta on tuntunut vielä monesti sen jälkeenkin, kun tietokone on saattanut tiltata tai kiintolevy hajota, jolloin sähköpostit ovat kadonneet. Tai niin kuin vuosia sitten pelkästään nettiposti Hotmailia käytettäessä, kun oli pakko tyhjentää Lähetetyt-kansio, kun posti olisi muuten mennyt tukkoon. Toisaalta en yleensä lue vanhoja lähettämiäni viestejä, mutta silti ajatus ajatusten katoamisesta on ollut vastenmielinen. Nyt niiden ei pitäisi periaatteessa kadota, kun ne ovat netissä ja tässä blogissa. Tämä ei kuitenkaan palvele ajatustaan, jos en voi kirjoittaa vapaasti mistä tahansa. Niinpä olen blogini vanki.