Unelmia ja lomahommia

Kesäloman aktiivisuusvaje aiheuttaa levottomuutta. Tunnistan itsessäni saman tunteen kuin menneinäkin kesinä. Toisaalta ei huvita tehdä mitään, kun kerran on loma, mutta toisaalta on koko ajan tunne, että "tarttis tehrä jottai". Toki arjen rutiinit helpottavat: Lasten hampaanpesut, aamupala, lounas, välipala, iltaruoka, iltapala, nukuttamiset. Leikkiminen - ja riitely - siinä välissä. Ihmeen paljon ollut energiaa ja jaksamista mm. lego-leikkeihin, pallohippaan ja jopa lautapelin ääreen on pysähdytty. Kaukaisia vieraita on kestitty ja tapailtu, rannallakin pyöritty. On nukuttu ja on valvottu vähän miten sattuu. Lomaakin on hitto vie vielä melkein 3/4 jäljellä. Mitähän tässä vielä ehtii? Käydä jossain vitun huvipuistossa? Leikata nurmikon? 

..

Tuon ekan kirjoittamani kappaleen jälkeen kelit muuttuneet parissa päivässä entistä kehnommiksi. Tänään tuntui satavan vaan koko ajan. Haimme Vilmiinan sulostuttamaan poikanelikkomme päivää ja pikkasen mökkihöperöä meininkiä alkoi olla, kun ei ulos kumminkaan sitten menty. Tai aina kun oltaisiin oltu menossa, satoi. Joten sit vaan syötiin ja leikittiin. Semmoset sembalot taas, että heikompaa hirvittäisi. Jos jonninmoista taistelua ja vangitsemista ja alien-maailmassa koulunkäyntiä ja hirviöitä ja vankiloita, mutta aika majamaisia lomasiirtoloitahan ne oli, keksi- ja mehutarjoilut ja kaikkee, yhelle piti tuoda lautasella niinku kissalle ja siitä se lipoi. Sit iskän huomiostakin piti leikin varjolla tapella ja milloin mistäkin. Pelasivatkin, tietty, mutta ihmeen vähän. Ei voi taas kerran muuta sanoa, että olipa helevetin aktiivinen ja hieno päivä lapsieni kanssa. Jokainen omanlaisiaan persoonia, pirun aktiivisia ja leikkien kanssa aina vähän säätämistä, että löytyis tasapaino, joka sopii kaikkien persoonaan ja sietokykyyn ja muuhun, ettei mene itkuksikin välillä, vaikka ehkä sekään ei ketään tapa, kun turvallisessa ympäristössä vähän tyynyllä mätkäistään ja sattuu, tai yks tippuu keinusta päälleen ja kolmas saa yliannostuksen jotain, hillumaheitä vissiin.

Hienoja on nuo ihmiset, lapseni, elämänvoimaista sakkia! Itellä, wanhalla, ollut vähän semmoista ristiriitaista settiä. Heviä, metallia, ei niinkään aurinkoa. Ja toisaalta, sanoihan tuo A4V tänään nukkumaan mennessä tai siis kysyi, että ”isi, onko nyt syksy?”, kun tuuli pauhasi ulkona ja sade piiskasi. Vastasin, että ”eiku nyt on kesä”. Niinku onkin. Nautin siitä, että ei ole sitä yhtä pakollista kuviota elämässä eli palkkatyötä (josta pidän toki pirusti, mut silti), aikataulut ovat suhteellisia ja ihan hyvin menee, kumminkin. Oikeastaan elän kesää ja lomaa kans lasten mielen mukaan; Jos lapsilla menee hyvin, menee mullakin. Toki aina välillä iskee mm. läheisyydenkaipuu (siis naisenkaipuu, juu nou), vaikka onhan lapsetkin lähellä koko ajan, välillä vähän liikaakin, kun niskaan hyppivät, kun yrittäis hetken olla rauhassa koneella. Vaikka mitäpä se hyvejää, koneella istua, ihmisen. S’on vaan tätä mun elämätä, sekin.

Kummityttöä näin, kun kävivät meillä, ai että! Kirjoitin jo hälle pitkät pätkät kummikirjaan, moninaisia juttuja (pitää vaan ne saada joskus sinne liimailtua, kirja kun on sattumoisin siellä Helsingissä...). Siskoa ja lapsiaan pitänee mennä kattomaan vielä möksälle, nyt kun on Vilmiskin nähty tälle viikkoa ja lähtee äitinsä kanssa matkalle. Jospa ne siellä vielä ovat, vaikka ei ole tullut varmistettua. Kai se möksä on muutenkin ihan kiva nähdä - johan tuosta juhannuksestakin on vissiin kolme viikkoa ainakin, kun siellä viimeksi käytiin mummun ja ukin kesäeloa kahtelemassa. Aika menee kyllä ihan outoja polkuja näin kesällä ja varsinkin tietty lomalla. Päivät on mitä on ja en mä viikonpäiviä ees tajuaisi, ellen netissä kävisi tai puhelimesta katsoisi tai tiettyjä sarjoja seuraisi. 

Luther on kyllä helevetin hyvä sarja. Ootan tosin jo Breaking Badin päätöskauden toista osaa alkavaksi ja tietty Sons of Anarchyakin. Ai että. Jospa se syksy tois kuitenkin muutakin kuin fiktiivistä elämää ja lapsia ja työtä. Ehkä mä törmään johonkin mukavaan naiseen. Mitä vaan, eipä sillä niin väliä, kunhan vois elää tyydyttävästi. Mitään kituutusta en halua, eikä onneksi ole ollutkaan, paitsi ajoittain, ja onhan noita ongelmiakin tietty ollut, mutta kaikki on suhteellista. Katoin hauskan dokkarin Anvil-nimisestä nyt jo viiskymppisten ukkojen hevibändistä. Menestys oli jäänyt heikoksi, mutta uskoa ja halua riitti. Omaan tekemiseen ja bändiin. Hieno ja koskettavakin dokkari, suosittelen. Mut se antoi perspektiiviä omaankin elämään. Unelmiaan on seurattava, olivat ne sitten pieniä tai suuria, konkreettisia tai aineettomia, mahdollisia toteuttaa tai haihattelua. Unelmat ovat eteenpäin vievä voima.

amoL

Ikuinen sunnuntai on jälleen alkanut, ihquu!
Harmi vaan, kun skidin mielestä pitää aina herätä viimeistään seittemältä,
ja illuusio "lomasta" karisee samaa vauhtia, kun sitä on rymyviikonlopun ja leffailtasunnuntain jälkeen saanut itseensä imettyä. Vaikka enhän mä tänään palkkatöihin lähtenyt ja siitä erossa pysyminenkin riittänee.

---

En aio leikata nurmikkoa,
en maalata seinää,
en kuurata lattioita,
en ikkunoita kiillottaa.
Auto saa kerätä kuraa,
piano pölyä.
Linnunpaskat minä pois pesen
- joku raja sentään lomalaisen laiskuudellakin!

---

Koitin miettiä viime kesää, mutta en muistanut siitä mitään. Tämän kesän alku on ollut jo moninkertaisesti hauskempi. Vanhojen, tai siis pitkäikäisten/-aikaisten ystävien kanssa on tullut todistettua, että aika muuttaa muotoaan vanhemmiten ja menneisyyden siteet pitävät pystyssä ystävyyden muureja, joita ei ajan hammas murenna. Saman huomasin myös keikoilla ja siinä missä nuoret hurjat soittivat niin, että tajunta räjähti, vanhat jo aikaa sitten omille teilleen hiipineet patut soittivat yhdessä suoraan selkärangasta syvälle sydämeen.

Ennen lomaa

Huhhei, töissä on vuoden kiireisimmät hetket. Ei ehkä uskoisi, kun on kansallinen lama-, eiku siis lomakausi meneillään. Toisaalta toinen yhtä kiireinen viikko oli jouluviikko. Mut selitys on yksinkertainen: Normaalisti kolmella tukihenkilöllä pyörivä lähitukemme on näinä mainittuina viikkoina vain yhden tukihenkilön varassa ja samaan aikaan jatkuva leasing-vaihtorumba pitäisi olla kuumimmillaan. Hieman haastavaa, kun samaan aikaan tulee muita tukipyyntöjä ovista ja ikkunoista. Tai eihän meillä edelleenkään ikkunoita ole, bunkkerissamme :)

---

Mainitsin Suomirapin tuossa aiemmassa lyhykäisessä postauksessani, joten jatketaanpa aiheesta. Tässä yksi suurimmista suosikeistani tällä hetkellä Huge L:n touhujen lisäksi (unohtamatta klassisempia suosikeitani Steen1:stä ja Palefacea): Aivovuoto - Kivikova kalloluu. Aarni 4v tykkää tästä kans, biisin "kertsi" kun on instrumentaalipätkä, jossa nuorelle syrjäytyjälle "mäkättävät" vanhemmat sekä myöhemmin "koittavat puhua järkee" (psykiatriset?) hoitajat.

---

Rapista puheen ollen, ja kotipaikkakunnastani - Kajaanin Comptonista kajahtaa! Kättö-anthem sai siis viimein videonkin: Mac Bueno & DJ TatC: 87250. Vieläkin harmittaa, että viime kesän keikka meni ohi, liekkö mennyt muitakin, mutta eipä sitä wanha keikalle niin vaan irtoa muutenkaan...

---

Vanha tuttu naureskeli Facebookissa "hevinörteille", vissiin kuitenkin sympaattisesti. Itsehän olen joskus nimennyt itseni kuuluvaksi kyseiseen "porukkaan". Mutta olenko sitten myös "kotipoikarappari" tai "isipunkkari"? No vittu, leimat sikseen ja kesämiehen reggae-henkinen hattu päähän ja omaan fiilikseen sopivaa / hyvää musiikkia luukuttamaan.

---

Kesän tullen ja oluenvähennyskampanjan myötä olen alkanut pitkästä aikaa enemmän pelailemaan tietsikalla. Ei se toki huumausaineena käy, mutta kova yritys on ollut etsiä korvaavaa ajanvietettä (eikä jaksa viitti "omalla ajalla" nukkuakaan). No, hyviä leffoja toki tullut tsekattua, mutta pelipuoleltakin on löytynyt muutamia helmiä (kuten Mount & Blade), kiitos Steam-palvelun. Silti, eniten tulee varmaan ajallisesti myskettyä Traviania, vaikka eihän siinä juuri mitään koskaan tapahdukaan (varsinkin, kun on pikkuporukassa, joka nuokkuu omassa olemattomuudessaan). Jos joku tuttu vielä pelailee ja tähän blogiin eksyy, niin eiköhän täällä vielä ainakin puolisen vuotta Duvel-nikillä seikkailla.

---

Loma alkais ensi viikolla. Mitään matkaa ei ole suunnitteilla. Ehkä jotain päänsisäistä vois harkita, josta syntyis kenties jotain kirjallista tuotantoa...mutta parempi varmaan yrittää vaan olla ja ottaa iisisti.

---

Pitää vielä loppuun pläjäyttää rumpuintoilijan linkkiä. Olen siis täysamatöörirumpuintoilija. En ymmärrä rumpuseteistä mitään ja rumpusettien osatkin ovat täyttä hepreaa - tykkään vaan pirusti rummuista ja rytmeistä. Ehkä vielä joskus hommaankin jonkun setin, jooooooooo. Mut niin, katoin sit yhtä pätkää, jossa oli mainittu näitä rumpusetin osia kuten snare, basso, hi-hat, tom-tom ja erilaisia "cymbal"-pellejä, kuten crash ja ride ja lopulta itteäni mietityttänyt "China" (vai onko sekin "ride cymbal" -pellien alalaji?). No, kaivoin sit netistä hauskan "China Cymbal" -mainospätkän, jossa RHCP-rumpali Chad Smith hauskuuttaa ja soittelookin pätkän upean kuuloista "kiinaa" :)

Jutskii

Vanha ystävä tuli käymään
Kuusi vuotta välissä
Mutta välissä ei mitään
Minne aika katoaa
Tai miten se muuttuu
Nuorena luodut siteet
Eivät näytä katoavan koskaan

***

Suomiräppi on joillekin kirosana
Minulle se on runoutta
Sanaleikkejä
Älykästä läppää
Hauskoja oivalluksia
Rytmiriimejä

***

Juomatauko oli tarpeen
Ystävän kanssa ei mennyt överiksi
Alkoholi ei ollut pääasia
Vaan oheisrentouttaja

Keskikesän juhlan vaiheilla

Keskikesä. Aikaa, jolloin puolitutut kyselevät toisiltaan small talkin nimissä "jokos oot lomalla? en vielä, parin viikon päästä. ai jaa, niin minäkin, se on parasta aikaa. joo, niin kai, skidien kanssahan se menee. miten pitkään oot? neljä viikkoa. niin minäkin..."

Luin aika hyvän kolumnin small talkista ja siitä, kuinka Suomessa se on joskus aika vaikeata. Tai ei ole, jos ja kun on tottunut siihen. Kollegani ja ystäväni totesi, että hänen kotimaassaan ei tule yleensä samanlaista hiljaisuutta, vaan on asiaankuuluvaa höpöttää kaikenlaista paskaa, kaiken aikaa. Siinä sivussa ehkä tulee juteltua jotain tärkeämpääkin, mutta suomalaiseen mentaliteettiin sopii myös hiljaisuus, joten höpöttävä ihminen voi olla jollekin jopa vaivaannuttavampaa kuin hiljaisuus, vaikka tiedän itsekin, että on vaivaannuttavaa, kun ei tiedä, mitä sanoisi, jos tuntuu, että haluaisi sanoa. Poikani, jonka kanssa olen vähän väliä jossain konflikteissa hänen koetellessaan rajoja (sekä omia että oman sietokykyni), tokaisi tänään ollessamme lastenjuhlissa (myös aikuisia läjäpäin paikalla) kovaan ääneen, että "isi on pieruhousu!" Julkista nöyryytystä by 7 year old :) Ei oikein irronnut hirveästi siihen mitään tilanteeseen sopivaa. Olin siis paikallaolijoiden silmissä tämän jälkeen rääväsuisten ipanoiden pieruhousu-isi. No, ei se mittään. Mietin hetken kuluttua, että kotona olisin huutanut vastaan, että "Kuru on ripulihousu!" Ja siitä nimittely olisi luonnollisesti vain kiihtynyt. Joten ehkä hyvä, että otin vaan hiljaa vastaan asemani, pieruhousun. En tiedä sitten, miten tuo tokaisu liittyi small talkiin, mutta ehkä se liittyi kuitenkin siihen small talkittomuuteen eli hiljaisuuteen, joka voi siis olla myös kyvyttömyyttä jorista tuntemattomien seurassa leppoisia ja rikkoa jäätä. (Josta tuli mieleen, että luin ensirepliikistä, jossa tyyppi tulee naisen viereen baaritiskillä, pyytää jäitä, pudottaa ne lattialle ja polkaisee ne murskaksi, jonka jälkeen sanoo: "Nyt kun jää välillämme on murrettu..." jne...vaatis kyllä pokkaa, mutta voishan tuo toimiakin, tai sit sais baarimikolta jäätävän katseen ja mopin käteen :D)

Keskikesän juhlan otin vastaan torstai-iltana hieman levottomissa tunnelmissa. En halunnut juoda mitään, mutta kummasti alkoi pitkän viikonlopun alettua tehdä mieli muutamaa olutta, osin hyvän musiikin innostamana, osin rentoutuneen lomafiiliksen alkaessa vaikuttaa, ja osaksi kirjoiteltuani yhden naisen kanssa noista fiiliksistä. Ratkaisin dilemmani käymällä ostamassa ykkösolutta. Mutta on sekin alkoholia (ja onhan mulla kellarissa myös vahvempaa olutta...) ja oli tarkoitus olla kokonaan juomatta ja pitää tiukka linja, ettei silloin tippaakaan, kun lapsista olen vastuussa eli lähes aina. En ole ehdottomuuksien mies, mutta tulipahan tämäkin asia sovittua ihan ammatti-ihmisen kanssa, joten ei kai se nyt niin vaikeata voi olla se juomattomuus. Eikä tehnyt mieli siis juopotella, mutta vähän olutta...Tai no ehkä sitten vähän teki mieli, siihenhän se olut liittyy kuitenkin. Otin lääkkeen, joita sain tuossa muutama viikko sitten (leikkaa nousuhumalan vaikutusta ja näköjään saa useamman kerran - oliskohan ollut viides tai kuudes kerta, kun otin pillerin - myötä myös lopettamaan juomishimot - nimeltään Selincro, ei siis mitenkään "estä" juomista, kuten vaikkapa ihmisten tuntema Antabus, vaan vain auttaa siten, että aivot eivät saa alkoholista euforiaa, jota ihmiset siitä hakevat ja johon riippuvuus perustuu). Maistoin lopulta kaksi kulausta ykkösolutta ja kaadoin loput viemäriin. Hyi vittu. Eka kertaa lääkkeestäkin tuli jotenkin todella paska olo. Raskas ja voipunut (jalat painaa, käsissä kihelmöi), tietyllä tapaa öklöttävä. Ei nukuttanut, mutta ei oikein huvittanutkaan mikään. Eikä todellakaan ainakaan dokaus. Telkkarissa Espanja teurasti Tahitia Conferedations Cupissa ja se nyt hetkeksi sai ajatukset pois olotilasta, vaikka iso paha sielläkin nuiji pienempää, kuten maailmassa yleensä käy, mut toisaalta Tahiti yritti sitkeästi silti hyökätä eli ei välittänyt paskaakaan nuijimisesta. Hävitä voi monella tavalla ja aina taistelun häviäjä ei ole häviäjä, jos häviö opettaa jotain. Hävitä voi vain, jos luovuttaa, eikä enää usko itseensä. En sano, että Tahitin pelaajat olisivat uskoneet missään vaiheessa voivansa voittaa kyseistä jalkapallo-ottelua, mutta en nähnyt 10-0 -tuloksesta huolimatta kentällä yhtään nujerrettua pelaajaa. Lopulta valuin maalintekoharjoitusten päätyttyä nukkumaan - tai siis pyörimään ja tuskailemaan. Välillä kuuma, välillä kylmä. Harvinaisen paska yö.

Ajoihan se lääke asiansa kuitenkin, kai. Heikotti semmoisella omituisella tavalla vaan ihan vitusti vielä perjantainakin (no ei nyt tietenkään mitään krapulaan verrattavaa), joten mietin kyllä senkin järkevyyttä. Helpompi olla ottamatta (lääkettäkään), kun ei mielikään tee - siis alkoholia. Ei missään muodossa, vaikka rakastankin olutta, hyvää sellaista. "Ykkös"kurat ja muu paska saa tästä lähtien jäädä hyllyyn. BrewDogin lähes alkoholiton Nanny State ois aika kiinnostava bisse. Pitäisköhän tilata korillinen sitä Skotlannista :) Enhän juo massalagerpaskaa enää muutenkaan, joten jos pysyvä dokun vähennys on tavoitteena, niin hyvänmakuinen kevyt (vähäalkoholinen) olut olisi joskus tuollaisina hetkinä tarpeen. Lääke on kuitenkin ollut välttämätön siinä, että sain lopetettua turhat överit vapaailtoina sekä siinä, että mietin oluen nauttimista pakkomielteisesti, lähes ainoana rentoutumiskeinona tai kun huomasin tuossa alkukeväästä juovani mieluummin kuin olevani naisen kanssa tai kun ystävä ilmoitti, että illan tapaaminen onkin peruttu, olin vaan vitun tyytyväinen, että sainkin dokata perjantain yksin kotona. Ja sitähän minä olen ehtinyt tehdä viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi.

Kun huomasin, etten pysty olemaan juomatta, saatoin kuitenkin itselleni perustella, kuinka otan nyt vain tämän tästä, ja että onko se nyt niin vitun vaarallista, vaikka lapset nukkuvat yläkerrassa ja paljonko tämä nyt tässä elämäntilanteessani haittaa, en ole kenellekään tilivelvollinen ja olen aikuinen, joten otan vain tämän tästä - tai voinhan minä sen toisenkin ottaa, onhan tässä vielä reilu seitsemän tuntia aamuun, katos, alkoholilaskurin mukaan olen jo kolmelta selvinpäin, kolmas meneekin siinä samaan syssyyn.

Luin tänä keväänä mielenkiintoisen kirjan Babylon Confidential. Claudia Christian vaikuttaa riittävän fiksulta ihmiseltä toteamaan saman, minkä minä olen todennut, että elämässä ei vaan ole mahdollista kieltää jotain itselleen tärkeäksi muodostunutta (syystä tai toisesta, oli sitten puhe ihmisestä tai aineesta tai tavasta tai pakkomielteestä tai kaikkien noiden sekavasta vyyhdestä) tuosta vaan, kerrasta poikki sanon suoraan sen. Claudia kokeili kaiken maailman katkot ja terapiat ja AA:t, mutta ei saanut apua siihen, että hänen "ystävänsä" (tai siis "monster") piti pintansa. Aina löytyi syy juoda. Ja kun kielsi asian, ei se mielestä hävinnyt. Eli kuten sanoin: En ole ehdottomuuksien mies. En lähde kieltämään itseltäni yhtäkkiä, tässä ja nyt, että enää koskaan en maista hyvää olutta, jossa on alkoholia, koska se on minulle ongelma. Ehdottomuus ei vaan toimi. Toki minullakin on rajani, jolloin ehdottomuus on vaatimus. Esimerkiksi en halua ketään toista tietoisesti vahingoittaa, varsinkaan lähimmäisiäni tai muita "syyttömiä", mutta alkoholi, niin kuin varmaan moni muukin huume, on siitä kieroa evästä, että aina voi järkeillä asiat niin, että enhän minä tässä ketään vahingoita suoranaisesti, kun juon, mutta jos tarkkaan ajattelee, niin jos vahingoitan kuitenkin itseäni, vahingoitan perhettäni, ja lapseni tarvitsevat minut mieluummin ehjänä, terveenä ja selvänä, kuin pikku hiljaa itsekseen iltaisin alkoholisoituvana äijänä. En ole myöskään turvallinen ja luotettava isä, jos humalassa öisin heilun ja skidit vaikka sairastuu tms. Välillä olen kyllä miettinyt, olenko muutenkin ihan perseestä isänä, mutta sitten tulee myös niitä hetkiä, jolloin totean, että olen ihan ok, riittävän hyvä, lapsilleni. Joten - ja - tulihan sekin jo aiemmin luvattua (että haen apua, jos en itse pysty), joten hain apua, koska en kyennyt tipattomuuteen iltaisin, jolloin lapset ovat vastuullani. Ja hyvin sen suhteen siis nyt menee, on mennyt jo kuukauden päivät. En ajattele päivittäin, mitä olutta maistelisin illalla. En himoa olutta. Voin lukea olutblogejakin ilman, että alkaa suu napsaa. Välillä tekisi mieli maistella vaikka vain yksi olut, mutta en tee sitä nyt, vaan maistan sen ehkä sitten, kun minulla on taas vapaailta. Ehkä vielä tulee vapaailtakin, jolloin en maistele olutta? Silloin olen kyllä jo aika pitkällä. Sitten, kun pystyn oikeasti ottamaan vain sen yhden oluen vaikkapa hyvän ruoan kera, eikä se ole minulle ongelma, etten ota yhtään enempää, voin olla tyytyväinen. Ehkä sitä päivää ei tule ja joudun pitämään tuon lääkkeen varalla, mutta sitten olkoon niin. Ihan sama, pääasia, että alkoholiongelmani pysyy kurissa.

Juhannusaattoilta vietettiin mökillä. Olihan siellä kiva käydä taas pitkästä aikaa. Äidin täysihoidossa. Iskän kanssa oli kans mukava puuhailla apumiehenä ja kai minusta jotain hyötyäkin oli. Kokkokin paloi ja pienet pyromaanin alut olivat innoissaan polttamassa keppien nokassa turvepaakkuja, jotain grillattavaa ne esittivät ja savuisia ruoka-annoksia tarjoilivat leikisti meille aikuisillekin. Rauhallista oli, vanhempani, minä ja pojat vain paikalla. Menin kymmeneltä Aarnin kanssa nukkumaan onnellisena unohtaen saman tien ajatuksen siitä, että on juhannusaatto ja jossain tuolla vielä valvotaan ja otetaan vastaan keskikesän yötöntä yötä ties missä aineissa. Mulle se oli yö siinä missä muutkin. Nukutti kyllä saatanan hyvin, ah.

Tänään juhannuspäivänä lähdimme jo lähes perinteeltä tuntuville lastensynttäreille Koutaniemen nokkaan. Kivaa oli, vaikka pieruhousuksi siis julistettiinkin. Perinteisesti uimareissullakin käytiin tai no en minä uinut, kun katoin vaan, ettei lapset uppoa järveen. Hauska, todella matala rantahan siellä on, joten aivan huippumesta lapsille, itse nyt ei enää vedestä hirveitä kiksejä saa. Eilen olisin voinut mennä suoraan uimaan mökille saavuttuamme, kun oli niin vetämätön ja tunkkainen olo, mutta myöhemmin, kun saunasta pitäen rannassa kävin, totesin, että hyi vittu minä sinne kylmään mene. Tänäänkin riitti rantavedessä seisoskelu. Muuten juhlat menivät mukavissa merkeissä. Itselle kivointa oli, kun poikavoittoisessa lapsiporukassa yks tyttö innostui mun kanssa pelaamaan sählyn tapaista pallottelua ja kertoili, että on oikeasti enemmän haka tenniksessä ja toivoi pääsevänsä isänsä kanssa pelaamaan tennistä piakkoin. Tuli mieleen omat pelit oman isän kanssa aikanaan. En tiiä, oliko ne iskästä kivaa yhdessäoloaikaa, mutta olihan se kuitenkin tärkeä meidän oma juttu. Mietin sit tänään sen kivan tytön kanssa siinä pelaillessani, että vieläköhän minä joku päivä harrastan jotain erityistä omien lasten kanssa vai onko se meillä erilaista, kun olen niiden kanssa muutenkin lähes koko ajan (kai joku puistossa heiluminenkin lasketaan :D), paitsi tietysti Vilmiinan kanssa vähemmän. Nii, en tiiä. Ehkä mä oon enemmän nörtti-iskä ja leikkipuisto-iskä sitten. Mutta kivvaa oli pelailla juu.

Viedessämme Miroa mökille mummun ja ukin hoitoon (meillä muilla kun arki vielä jatkuu päiväkodin ja töiden parissa) näin hätämerkin ja auton tien reunassa ja vaisto sanoi, että nyt pitää pysähtyä. Joskus kun näkee autoja tien vieressä, tulee vaan hidastettua ja ajettua ohi, kun näyttää, että apua ei tartte, vaikka mistä helvetistä sen tietää, jos ei kysy. No, olen minä kyllä monesti kysynytkin, yleensä aina on ollut apuvoimat jo hälytetty. Ja olen itsekin apua saanut, mm. auton työnnössä penkasta jne. Mut pysähdyttyäni valtatien varteen  totesin, että hyvä, kun pysähdyin, koska tyyppi ei ollut paikkakuntalainen, oli jo lapista asti ajanut, laina-autokin oli, eikä ollut mitenkään autoihminen kyseessä. Tunkkiakaan ei löytänyt laina-autostaan, vaikka oli ehtinyt omistajalle soittaa ja sitä etsiä. Eturengas oli nimittäin tuhannen pillun päreinä. No, ei muuta ku tunkki oman auton perästä kouraan ja veivaamaan sitä saman tien paikalleen. Autoja viuhui ohi, joten ei auttanut jäädä nenää kaivelemaan, tehokasta toimintaa vaan. Vararengas sujahti yhteistyöllä paikoilleen ja pultit kiinni ja neuvoin, että ajele rauhassa nyt etiäpäin ja Sukevalla sitten huoltsikalla rengaspaineiden tsekkaus, kun vararengas oli kyseessä. Tyyppi oli tyytyväinen ja kiitteli. Homma ohi muutamassa minuutissa ja hyvä mieli itsellänikin, kun pystyin olemaan avuksi.

Nyt kotona. Yläkerran vessassa oli kiva käydä. Kyllä WC on sitten hieno keksintö! Ja muutenkin vesi- ja viemäröintijärjestelmä. Helpottaa elämää ja on sitä paitsi myös terveen elämän edellytys (puhdas vesi ja viemäröinti, nimittäin). Eipä tässä oikein viitsi valittaa mistään, vaikka ei ihan täysin terve olisikaan. Ensi viikolla saapi varmaan käydä yksissä kokeissa, mutta niin kauan kuin lääkäri ei ala arvioimaan jäljellä olevaa elinaikaa, on kaikki kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvin. [en ole tietääkseni siis kuolemansairas, älkää lukeko mitään rivien välistä mahdolliset blogini seuraajat] Ilon, onnen ja hyvän elämän aineksia on paljon. Olen tyytyväinen, mutta en liian.

Pysähdyksissä edeten

Taudin takia pysähtyi tahti
Ensin perheen, sitten oma
Toisinto lupauksesta, toiselle
Luopumista tämäkin, tavallaan
Ei maistunut edes eilen
Väsyttää vaan koko ajan

Pysähdyksen aikaan sopii kerrata kuvaisasti joitain hetkiä. Nämä ovat siis kuvia, joissa itse esiinnyn. Monia parempia olisi lapsista ja muista ihmisistä, mutta näillä mennään kerraten omia hetkiä.

Sain tämän kuvan Kaarnapurren päiväkodin arkistosta, kun Kurun neljävuotinen taival siellä pian päättyy ja eskari jo päättyikin. Tässä kuvassa kuitenkin Aarni. Kuvittelin tuota kuvaa ensi kertaa katsoessani, että tuosta on vuosi, mutta siitä onkin kaksi. Manamansalossa retkeillään (en harrasta retkeilyä) ja tuo saattaa olla viimeinen kerta, kun kannoin Aarnia kantoliinassa/-repussa. Aarni kuvassa 2v 7kk. Kesä ovella ja avioero. Toukokuu 2011.

Tuossa oikealla taasen olemme jälleen kevätretkellä ja tuosta kuvasta on vuosi. Istumme laivassa matkalla Ärjän saareen. Taispa vähän väsyttää sekä retkellä että sen jälkeen. Miten lie kesä mennyt...ohi nyt ainakin. Kesäkuu 2012.








Tähän vuoteen sitten. Ensimmäistä kertaa minulla on kummilapsi. Siinä on omanlaisensa kunniatehtävä. Omistaan nyt on huolehdittava joka tapauksessa, tavalla tai toisella, mutta kummilapsesta SAA huolehtia. Helmikuu 2013.

Viimeinen isovanhempanikin sitten menehtyi. Elämän kiertokulussa lähestyn siis ilmeisesti "aikuisuutta". Vai alkaako se vasta sitten, kun hautaa omat vanhempansa...

Joka tapauksessa tässä ihmetellään Eeva-mummon muistotilaisuudessa helmikuussa 2013 Hilman kanssa maailman menoa.

Töissä istuskelen samassa bunkkerissa jo kahdeksatta vuotta, samaa hommaa tehnyt jo yhdeksän. Kuvassa helppariluuri päässä tiiliseinät sähkövalon voimasta loistaen. Ensi vuonna kymmenen vuotta uraa takana ICT-tukihenkilön hommaa, ehkä silloin jo uusissa meille varta vasten tehdyissä tiloissakin. Maaliskuu 2013.

Linnanraunioilla käynnistä on jo tullut skidien kanssa jokavuotinen tapa kevään korvilla. Nyt otin myös replika-kuvan edellisvuotisesta Pietari Brahen muistolaatan vieressä. Edellisvuoden kuva taisi olla Facebook-profiilikuvanakin, pitäisköhän panna sinne tuokin. Jos muistan, niin vois vuonna 2014 toistaa taas saman itsekuvan ja tehdä siitä joka vuosi toistuvan perinteen.







Elämä siis liikahtelee eteenpäin, vaikka toisinaan tuntuu, että kaikki on todellakin pysähdyksissä, eikä mitään tapahdu. Lapsista kuitenkin näkee muutoksen. Siksi on kiva saada tuollaisia kuvakokoelmia ja miettiä, mitä lasten kasvoista heijastuu kulloisenakin aikana. Ehkä noita Miron ja Kurun blogejakin, joista jälkimmäinenkin poistunee netistä lähiaikoina (en ole enää päivittänyt ja Miron bloginkin poistin aikanaan koulun alkaessa, jottei saa sitten kuulla kavereiltaan koulussa omista kakkajutuistaan, vaikka sanotaanhan sitä, että kun kerran nettiin jotain panee, niin sitä ei sieltä pois saa, mutta ainakin vaikeutetaan tilannetta), tulee vielä joskus plärättyä ja muisteltua aikoja, jotka oma muisti on työntänyt johonkin mustaan pysähdyksen aukkoon...

Liian vähän täysii

En mä tappas itteäni,
viinan takia.
Ellen menettäisi muuten kaikkea.
Hyvä on hyvä on hyvä on hyvä.
Olo, mieli, tilaisuus.
Yksin kun taapertaa,
on turhauttavaa selitellä.
Ja yksin on jokainen tän kans.
En sanois stenkan sanoin,
mut yhdyn niihin,
koska oon doku.

---

Ei paljon tarttis,
ett ois hyvä olla.
Joku, jota koskettaa...
Hymy, elävä sellainen.
Nyt on isin aika issekseen,
mut huomenna oon tyytyväinen,
kun lapset taas kotona,
vaikka väsynyt paska,
tietty.

---

Kyl se siit,
mullakin on lääkettä
ja en oo enää nimetön,
ehkä tästä seuraa jotain.
Ainakaan mä en luovuttanut.

---

Mä vähän luulen,
että pikkusen anarkismia
seuraa mua hautaan saakka.
Olen toki tyytyväinen läski,
mutta kyllä mäkin polttasin autoni,
kun ois viimenen päivä.

Kuplassa elävät tyypit ei tajua,
että kun alkaa riehua,
on jo syvällä.

Mä tappasin harvasta syystä,
mutta tappasin,
jos mut pantais todella selkä seinää vasten.
Se on sekä pelottavaa,
että lohdullista.
Ei hyvä taivu pahan edessä,
vaikka luoti tappaskin.

---

Se on se pointti.
Vittu idiootit ei välitä.
Lihaanit, paviaanit, kusipäät.
En tiiä, vittu idiootit.
Ihan mahotonta yrittää,
yrittää olla mukamas ihminen,
joka vois kunnioittaa itseään,
ja tekojaan.
Enkä oo koskaan lähelläkään parhaimpii,
joita kunnioitan niin paljon,
etten vois kunnioittaa enempää,
tai koskaan sanoa mitään,
että ne tajuis,
miten hienoja ihmisiä ne on.

Voi helvetti,
siellähän me ollaan,
keskellä ei mitään,
keskellä kaiken päättymistä,
vaikka jotkut silti jaksaa yrittää,
ja suojella meitä muita.

---

Kyl se niin vaan on:
Musa meidät pelastaa!
Se meidät erottaa elukoista,
jotka vaan vaeltavat saaliin,
suojan ja seksin perässä.

Valossa, lämmössä, tuoksuissa, tuulessa

Aurinkohoitoa pohjoisen pojalle
Kodin portailla
Musan soidessa
Maltaiden maistuessa kitalaessa
Hymyillen naapuruston pienelle
isäänsä leikkisästi pakoilevalle pojalle
Tuoksutellen grillauksen tuoksuja
Katsellen vihertävää ruohoa
Nauttien lämmöstä ja valosta
Suomen kesästä

---

Otin askeleen kohti selvempää elämää
Yritän ainakin
Pyysin apua korkeammilta voimilta
Mutta en jumalilta
Ehkä ensi perjantaina en ota yhden jälkeen toista :)

---

Oikeastaan grillaus haisee vitun pahalle
Tai siis ei vittu pahalle haise
Mutta tuo kuollut liha,
jota naapuri käristää

---

Biisi toi mieleen lapset
Ja vanhemmat
Appivanhemmat, olkoonkin sitten vaikka ex
Ex-vaimon
ja kaikki muutkin sydämeni taloon rakkaudellanne
pysyvän muistojen huoneen rakentaneet naiset
Ystävät, toverit
"Korvaamattomat
Teistä mun ilo rakentuu"

---

Hyvyyttä ja pahuutta tänään töissä pohdittiin
Fiktion ja fantasian kautta, mutta kuitenkin
Olen itse ajatellut,
että hyvä ja paha asuu kaikissa
Mutta luin myös toisenlaisia ajatuksia,
jotka tuntuivat järkeviltä;
Ehkä hyvyyttä ja pahuutta ei ole olemassakaan.
Uskovaisten hapatusta, sanon minä.
Mutta jotenkin sen vaan tietää,
mikä on oikein ja väärin,
vaikka ei osaisi selittää miksi.
Mutta onko oikein hyvää,
ja väärin pahaa
- siinäpä kysymys.
Vääryydet ovat moninaiset,
tässä ihmisten dominoimassa maailmassa.
Oikeus ja kohtuuskin toteutuvat,
aina välillä.
Mutta hyvä ja paha,
ne ovat suhteellisia käsitteitä,
joita on vaikeampi selittää
- ellei selitä niitä yksioikoisesti kuten jeesustelijat.
Onko pieni lapsi hyvä,
koska ei tietoisesti voi olla pahakaan?
Onko viattomuus hyvää?
Miksei sitten naiivisuuskin?
Onko hyvä tietoista?
Onko kiusaaja paha,
koska purkaa omaa tuskaansa vahingoittamalla toisia?
Onko tietoinen satuttaminen pahaa?
Miksei sitten jonkun lopettaminenkin,
vaikka vain armosta?
Onko paha tietoista?
Armo oikeudesta,
silmä silmästä,
kosto,
anteeksianto,
hyvitys,
luopuminen.
Minulle hyvän ja pahan taistelu
on fantasiaa,
jolla selittää sisäänrakennettua
ja oppimaamme
luonnollista ja luonnonvastaista
elämän ja kuoleman taistelua
rauhaa ja rakkautta.
Silti on tapanani ollut sanoa,
että meissä on hyvyyttä ja pahuutta,
mutta joillekin luonto vain on armollisempi
ja suo enemmän mahdollisuuksia
toimia oikein tai väärin.

---

Stadin American Pale Ale.
Kukkaista, hedelmäistä, raikasta.
Greippistä, sitruksista, humalaisen puraisevaa.
Lempeää, nautinnollista, suunmyötäistä.
Tätä olutta ei saa syyttää,
kun puhutaan pahasta alkoholista,
joka meidät turmioon vie
ja lopulta tappaa.
Näin hyvä ei koskaan voi olla paha :)

---

Jos nyt syntyisin uudelleen,
alkaisin muusikoksi.
Opettelisin pienestä pitäen,
kun aivot eivät ole vielä muusia,
olo levoton,
elämä täynnä velvollisuuksia,
joilla päivät täyttää.
Kun vaan vanhemmat antaisivat mahdollisuuden
Huolehtisivat, tukisivat.
Ja saisin vaan keskittyä oppimaan.
Seuraavassa elämässä musiikki ei ole enää elämäni soundtrack.
Se on oleva elämäni sisältö.

---

Aurinko aurinko
Kiitos valosta ja lämmöstä ja elämästä
Täällä on ihanaa
Täällä maan päällä
Otsonikerroksen alla
Lempeän kesätuulen helliessä
Maapallolla
64 astetta pohjoista leveyttä
27 astetta itäistä pituutta
Siuta mie palvon,
oi aurinko, aurinko

---

Aiemmin viikolla ajattelin,
että onko minulle häpeäksi
aiemmat kirjoitukseni,
joissa humalaa käsittelen
ja selvästi osoitan,
että eipä niitä tullut kirjoitettuakaan
selvinpäin.
Pari hyvää olutta olen nauttinut nytkin,
ja kirjoittanut koko ajan.
Tajunnanvirtaa,
koska siltä tuntuu.
Musiikin - valitun sellaisen,
soidessa korvissa,
naapurin grillijuhlien tuoksuessa
tai lemutessa
Auringon helliessä
illan pikku hiljaa viiletessä
kauneimmassa säässä
ihanan hellivässä tuulessa.
Yritinhän selittää jo sen,
miltä humala minusta tuntuu.
Ja ei kännissä voi kirjoittaa.

---

Äitini taitaa luulla,
että käyn useinkin treffeillä
tai että perjantaini ovat aina sosiaalisia tapahtumia.
Ikävä kyllä usein on päinvastoin.
En tapaa ketään,
en edes netissä.
Mutta nautin olostani,
yleensä aina.
Arvostan näitä hetkiä suunnattomasti.
Kun olen vapaa vastuusta.
Muut kantavat vastuun elämäni hedelmistä,
ihanista rakkaista lapsistani.
Ja katoan hetkeksi muihin maailmoihin.
Joko ystävien parissa
tai yksin - eli lähes aina.
Mutta olenko yksin maailmankaikkeudessa,
ja mitä se edes on.
Tänään luin yksinäisyydestä:
Joidenkin laulukaskaiden elämästä 13 tai 17 vuotta
kuluu munavaiheessa maan alla,
kunnes ne nousevat joukolla sieltä ylös
tai sitten eivät.
Aika yksinäinen elämä,
jos sinne multaan jäävät - 13 tai 17 vuoden jälkeen.
Vaikka liekköpä niillä hirveästi aivokapasiteettia turhuuksia ajatella.
Kuten meillä ihmisillä.
Voivat ehkä korkeintaan todeta,
että mitäpä se hyvejää,
sieltä mullasta nousta.
Kosteusprosentti ei geeniperimän mukaan vaikuta tällä kertaa sopivalta.
Tai jotain vastaavaa, tieteellistä, kuten me ihmiset todettais.
Selittäjäelukat, koska kaikellahan pitää olla tarkoitus, eikö?
Ihmiset elävät
ja ponnistelevat maan päällä,
kunnes multaan lasketaan.
Jotta madoilla ois evästä, kunhan mullaksi muutumme.
Jossa kasvit kasvavat.
Jota laulukaskaat syövät.
[tämän viimeisimmän kirjoituksen inspiroi tämä mielenkiintoinen hesarin kolumni: http://www.hs.fi/ulkomaat/17+vuoden+yksin%C3%A4isyys/a1368668385391]

Mitä v****a mä olin kirjoittamassa?

En ole Tielläni matkustajana,
matkustamassa.
Tie on kotini.
Valehtelisin, jos väittäisin
(on myös hieno biisi)
etten välillä haluaisi
myös matkustaa.
Olla vaan, nauttia.
Ja enkö muka nauti?

No, voe tokkiisa.
Musiikista, läheisyydestä,
syömisestä, juomisesta
(viimeisestä välillä vähän liikaakin...)
Tiellä ne hetket ovat
se suola,
jolla saa paskan maistumaan paremmalta.

---

Eikä voi sanoa,
että kaikki musiikki
voitelisi mun sielua
ja hellisi.
Tai että aina olis
ihanaa olla lasteni kanssa
tai että ruoastakaan tulis hyvä olo
- juomisesta puhumattakaan.
Seksi on ollut yleensä aina ihanaa,
mutta siihenkin liittyy monesti muuta,
tunteita, ihmissuhteita, nautinnon varjopuoliakin.
Kyllä sitä silti aina kaipaa,
kun se jää vähäksikin aikaa pois elämästä...

---

Kohtasin siis jumalattaren
ja tunne oli huikea:
Aloitan Uuden Elämän!
Julistin huikeutta maailmalle,
pistin parastani, hehkutin.
Elämäntaparemonttikin alkoi.
Tupakanpolton lopetin - s'oli mulle helppoa.
Jumalatar ei kuitenkaan rakastunut,
enkä minäkään - it takes two to tango.
Jumalatar antoi minulle kuitenkin valon.
Se ei ollut uskonnollista,
vaan voimauttavaa.
Hirmu hyvä fiilis
ja muistot
tuosta hetken huumasta jäivät :)
 

---

Paluu arkeen.
Hymy ex-heilan kanssa.
Nauru ystävän kanssa.
Yhteisymmärrys poikain äidin kanssa.
Elämän hyvät hetket.




 
***

Luin nettiuutista, jonka mukaan vain seksi ja alkoholi antavat suurta tyydytystä ihmisille (tai jotain siihen suuntaan). Ymmärrän sen hyvin, aivosähköä! Ymmärrän sen siksikin, että rakastan seksiä ja alkoholia. Harmi, ettei niitä molempia voi nauttia ylettömiin. Ja seksiä muutenkin saa ihan liian vähän, liian vaikeasti. Mieluumminhan sitä harrastaisi illan hämyssä seksiä kuin dokaisi, mutta kun aina ei elämässä onnista, niin sit ei. Ja onhan elämässä paljon muutakin. Olen kuitenkin huomannut, että ainakin minulla, ehkä muillakin, elämä näyttäytyy ihan erilaisena sekstaillessa ja alkoholin vaikutuksen alaisena. Ihmisethän tuppaavat olemaan heikkoina aivosähkön (jota nyt käytän tässä verrokkisanana käsittelemään tätä tunnetilaa/ilmiötä/olotilaa/mitävittualie) vaihteluille ja jos huippuhetket koetaan sekstatessa ja dokatessa, niin sitten vaan on niin. Toki molemmissa koetaan myös pahimmat aallonhuiput. Seksi sinänsä ei anna muuta kuin sen nautinnon, euforian. Saman antaa nousuhumala. Mutta kun seksin purkautuminen on (miehillä - naiset ovat kokonaan oma lajinsa tässäkin touhussa) tapahtunut, seuraa anti-kliimaksi. Tällöin on oltava oikeasti rakkautta, jotta voi nauttia sen jälkeisistä, näin olen kokenut. Jos on pelkkää seksiä, mutta ei rakkautta, on seksin suurin huuma siinä, kun tavoitellaan sitä kliimaksia, mutta sen jälkeen ei ole enää suurta halua olla lähellä toista, paitsi tietysti jos toinen houkuttelee esimerkiksi uuteen kiimaan. Sama on alkoholin kanssa. Alkuhuuma ja kliimaksi on euforista, nousuhumalassa on maailman huipulla, mutta kun se menee ohi, seuraa vaihe, jossa riippuu niin monesta asiasta, onko edes oikeasti enää hyvä olla. Humala voi olla ihan vitun perseestä. Se voi olla ahdistava pöhnä tai öklöttävä kaatokänni.

Olen huomannut - ja tämä on oikeasti jännä juttu - että humalassa maailma muuttuu, maailmankuva muuttuu, tunnemaailma muuttuu ja pian huomaat ajattelevasi tietyistä ihmisistä eri tavalla kuin ajattelisit heistä humalassa. Tämä ei ole vitsi - humala todella muuttaa ajattelua, aivosähköä ja koko elämän. Ei ole turhaa puhetta se, että humalassa tulee "tehtyä tyhmyyksiä", haviteltua naisia, joita ei havittelisi selvin päin syystä tai toisesta, tai ajateltua ylipäätään samalla tavalla. Ei, koska humalassa on eri maailmassa, eri todellisuudessa. Yritän nyt kuvata tunnetta sellaisille, jotka eivät koe humalaa (tai koe sitä samalla tavalla kuin minä...ja ehkä monet muut alkoholiin "taipuvaiset" yksilöt...) , eivät ole humalassa koskaan tai eivät ymmärrä, mistä puhun. Toki käytän omaa esimerkkiäni, joka ei taas kaikille anna mitään. Minulle musiikki antaa humalan selvin päin, tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan, vaikka en ajattelisi tai tuntisi mitään erityistä, ennenkuin musiikin soimaan panin. Siispä musiikin kuuntelu keskittyneesti ja juurikin kuulokkeista, käy parhaiten esimerkistä kuvaamaan selvän ja humalan maailman eroa. Kävelet kadulla, maailma tulee päällesi sellaisena kuin se on. Mutta kun panet kuulokkeet korvillesi ja musiikin soimaan, menet sen avulla eri maailmaan, eri tunnelmiin, vaikka näkisit saman - mutta kokien kaiken eri tavalla. Saat musiikista voimaa tai tunnet itsesi iloiseksi, tai surulliseksi, vaikka vain kävelisit tiellä, etkä ajattelisi mitään erityistä. Musiikilla on se voima. Samalla tavalla alkoholia nautittuasi (jos aivosi ovat sille vastaanottavaisia) koet saavasi voimaa tai tunteesi heittelevät iloisesta surulliseen ilman estoja, koska ne hämärtyvät, aivosähkö pätkii. Siksi elämä on erilaista humalassa ja jos tarpeeksi monesti olet humalassa, koet eläväsi kaksoiselämää. [RIP Saarikoski ja Bukowski ja muut humalaisessa maailmassaan luoneet - uskon teidän tehneen elämäntyönne humalaisessa maailmassanne ja ymmärrän teitä.] Kun olen selvin päin, pidän yhteyttä tiettyihin ihmisiin. Kun olen humalassa, pidän yhteyttä tiettyihin. Maailmat eivät kohtaa, koska ne ovat eri maailmoita. Tai ehkä ne joskus kohtaavatkin. En ole ensirakkauttani ja yhtä viime vuosien heilaa lukuunottamatta kohdannut yhtään tyttöystävääni selvin päin. En varmaan olisi ollut samassa paikassa samaan aikaan ilman alkoholia, ehkä eivät hekään. Tämä ei ole mikään alkoholin ylistys, tämä on oma tutkielmani tänä iltana, tänä perjantaina, humalassa yksin kotona kuunnellen ihanaa ranskalaista naislaulua by lovely Zaz

Ja jos minä tällaisessa olotilassa saisin valita, missä seurassa olisin ja mitä tekisin, niin voin sanoa, että tiettyjen naisten kanssa nauttisimme jumalaisen musiikin soidessa lihallisista iloista :D

"Oikeasti" tietysti elän elämääni lähes aina selvin päin, mutta mitä sekin on, aivosähkön kanssa temppuilua niin ruoalla, juomalla, kuntoilemalla, sekstailemalla kuin vaikkapa lukemalla, kattomalla leffoja ynnä muuta. Ja oishan se kiva voida nauttia elämästä täysillä - selvästä elämästä, eikä kadota välillä siihen toiseen maailmaan, jossa humalan myötä kirjoittelee vaikkapa tämänkaltaisia juttuja ;)

PS. Kohtuus kaikessa, paitsi musiikin kuuntelussa :)

Tie El Doradoon

Joskus on hyvä olla tietämättä kohtaloaan.
Entäs jos ei tiedä ollenkaan, koskaan.
Sehän on minun uskoni, olla uskomatta.
Mitään selityksiä, yliluonnollisia, varsinkaan jumalallisia, ei ole.
Miten sitten voisin luottaa kohtaloon,
siihen, että "niin oli tarkoitettu"?
Mitä oli ja miksi - jos en usko, kun en usko, kumminkaan.
"Kohtalo" on osa selitystä, kun kohtaamme selittämätöntä.
Ja Tumman Valon Soturi ei lakkaa laukkaamatta kohti selittämättömiä seutuja.

Tänään, musiikin pauloissa

Kirjoittelin aiemmin tänään tämmöisen jorinan naamakirjaan, mutta onhan tässä nyt jotain semmoista sanottavaa, jonka voi sanoa myös koko maailmalle :)

"Meinasin kertoa Teille, naamakirja-kamuni, illallisestani, joka oli pihveineen kaikkineen maukas (vaikka ei sisältänyt tapettua eläintä ja eläintenkin tuottamat ainekset olivat luomua), mut sit muistin, ettei kannata liikaa avautua (punkkarihenkinen julistuskin on tosin joskus kivaa, vaikkei oikein sovellukaan omaan ajatusmaailmaani hyvän levittämisestä, koska en usko tuomitsemisella asioiden parantamiseen), kun joku voi ottaa senkin saarnana. Teissä, arvon fb-kamut, on selviytyjiä, joilla on elämässänne jos jonkinlaista haastetta, kauheita sairauksia, pirunmoisia ongelmia, ja muutamilla oikeita elämän katastrofejakin, jotka heikomman muuttaisi jo ihmisraunioksi, joten iloitkaamme siitä, että me silti elämme ja toivottavasti jokainen teistä voi nimetä läheisen ihmisen, jota voi kutsua ystäväksi, tai että rakastatte, olipa kohde sitten lapsi, eläin tai joku sydämen valittu, sekä tietysti tärkeimpänä itsenne, koska jos ei oma napa miellytä, on vaikea rakkautta jakaakaan. Minulla on ollut valtavan hieno päivä, jos ajattelee sen tärkeimpiä elementtejä: Autoin ystävää, halin lapsiani, hymyilin, söin hyvin. Ei aina tartte niin ihmeellisiä tapahtua. Ainakaan mua ei auta yhtään todeta vaikkapa, että olipa paska työpäivä tai että vittu kun vituttaa, kun on läski ja saamaton, vaikka oikein synkällä hetkelllä voisi niinkin todeta :) Sen sijaan nautin hyvistä asioista ja löydän onnen hetkistä, joista voin olla tyytyväinen. Niitä riittää, joka päivä."

---

Kirjoittelin myös sekalaisia tunnelmia kuunnellen Pikku Kukka -yhtyeen Voimalauluja:

Kuusivarpainen tytön jalka
Kaunis sielu lötkössä ruumiissa
Rytmiltään sekava jumalainen biisi
Epätäydellisyydessään täydellistä

 
---

Juopunut mies
Onnen kyyneleet silmissään
Kun on niin hyvä biisi
Kun pystyin kirjoittamaan niin kauniisti
Kun mahani on täynnä hyvää ruokaa
Kun juomani on ehkä parasta koskaan
Kun ei satu
Kun hymyilyttää koko ajan itkun keskelläkin
Kun on voimaton ja voimakas olo yhtä aikaa
Ei voi vihata olotilaansa
Vaikka se tappaakin minua nielaus kerrallaan...

---

Mulla on tavoite:
Karsin elämäni paskat pois.
Vaikka sitten yksitellen.
Ensin jätin tupakan.
Se oli helppoa.
Seuraavaksi on viinan vuoro.
Olutkin sisältää viinaa, juu nou!
Siihen auttaa yksi resepti.
Toivottavasti.
Tuhoavista riippuvuuksista on päästävä eroon.
Vaikka se osaltaan vähentäisi luomistani, yhteyksiäni.
Sit mä alan Elää enemmän.
Enkä vaan kuihdu pois...
Haluan nähdä lapsenlapseni!

---

Jos saisin valita,
elettäis maailmassa toisin.
Kenenkään ei tarttis harrastaa hyväntekeväisyyttä.
Kukaan ei ois pakolainen.
Ketään ei syötäis.
Jos tapettais,
olis se armoa.

Syötäis hyvin,
mutta ei siten,
että ruoan eteen
pitää tuhota luontoa.
 

En halua palata kylmään,
nälkään tai kärsimykseen.
Vaikka sitähän tää nykyinenkin elämänmeno
ihmiskunnalle tarjoaa.
Siksi muutosta toivon.

---

Musiikissa on uskomaton voima.

Yksikään orgasmi ei korvaa
täydellisen musiikkielämyksen väreitä,
kylmiä mutta sellaisia,
jotka koskettavat sielua,

syvältä

ja kouraisevat munaskuista
lempeimmällä lämmöllä.

Hierovat sydämesi
taas oikeaan rytmiin.

Kotiinpaluu

Kirjoitetun sanan paino
Läheisyyden mahdollisuus ja -uhka
Luottaako kohtaloon, sanaan, katseeseen
Tunne kertoo joskus enemmän
Ja totuus on hetkissä
(tai löytyy kaurapuurosta)

***

Oluen katkerien humalten ihana puraisu
Maistuvan juuston suolainen täyteläisyys
Lämmin kiitos hyvin tehdystä työstä
Lapsen rehellistäkin rehellisempi kehu
Hieno musiikkielämys
Halaukset läheisiltä
Arjen helpottavat rutiinit
Kipinä itseni kehittämiseen ja parempaan jaksamiseen
Elämäni eväät

***

Välillä luulee tietävänsä, minne on matkalla
Kunnes pysähtyy ja huomaa,
ettei tiedä mistään mitään
Eilen, tänään, huomenna
- kolme eri maailmaa
Päivä kerrallaan jatkan matkaani
Valonpilkahdus uudella tiellä
Saa nähdä, minne asti sen säteillä näkee

Kohtalo iskee jälleen

Tiiättekö mitä - ei etsimällä löydä, mutta jumalatar voi tulla silti vastaan.

Eihän sitä selitä mikään muu kuin kohtalo, jos aamulla vastaat varovaisesti tekstiviestiin (jossa kysellään oudon soittajan perään) soiteltuasi edellisyönä aivan omituiseen numeroon etsittyäsi oikeata numeroyhdistelmää omaan puhelinnumeroosi: "Hei, pahoittelen öistä sekoiluani puhelimen kanssa - soitin "väärään" numeroon eli en tavoitellut sinua :) Jarkko". (Virallinen selitys: Vapaaillan vietto oli edennyt yöhön ja sekin oli jo pitkällä, kirjaimet ja numerot vilisivät silmissä, mutta halusin antaa ircissä yhdelle naiselle numeroni, jos hän joskus ottaisi yhteyttä, koska ircissä tulee käytyä niin pirun harvoin, mutta numeroni näytti kirjoitettuna oudolta ja päätin soittaa siihen varmistaakseni, että olen antamassa omaa numeroani, koska ajattelin, että kun soittaa omaansa, niin pitäisi tuutata varattua...ja loppu on historiaa :D)

Usean tekstiviestin jälkeen istun illalla Skypessä oululaisen kaunottaren kanssa ja puhumme syvällisiä, hyvin tärkeitä ja fiksuja, sekä hassun höpsöjä asioita, aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Ainoa asia, mitä harmittelemme, on se, ettemme voi haistella toisiamme.

Valon valtameri on ympärillämme, jos vaan tahdomme siihen uskoa. Yksin meistä ei kukaan saavuta yhteyttä, siihen vaaditaan toinen osapuoli. Miksi minua kohti kurotti tämä säteilevän hymyilevä kaunotar, sitä mietin ja ihmettelen? Mutten valita.

Ihan tavallista

Kun tapaa pitkästä (tai vähemmän pitkästä, kaikki on suhteellista) aikaa tutun, tulee aina ensimmäisenä perinteinen: "Mitäpä kuuluu?" "No, mitäpä tässä. Arkea, lapsiperheellisen elämää, töitä ja kotia. Lapset kasvaa ja maha. Mitäpä itelles?" Ja ei siinä mitään, se on ihan tavallista. Se on arjen, elämän keskiön, kertaamista. Arki on erilainen riippuen elämäntilanteesta, mutta ihan jokainen meistä tekee jotain elääkseen - olkoon se sitten vaikka työkkärilappujen täyttely, mutta aina jotain. Jokainen myös huolehtii perustarpeistaan. Ja muutenkin tarpeistaan, tavalla tai toisella. Riippuvuuksiakin ihmisille muodostuu, pieniä ja suuria, siedettäviä ja vahingollisia. Ihmisiä kun olemme, niin ihmissuhteiden viidakossakin vaellamme. Jotkut tosin jättävät ne siihen "pakolliseen kanssakäymiseen", mutta on niitäkin, jotka aina vain haikailevat jotain. Kun ei yksinkään oikein osaa olla. Paitsi jotkut. Kaikkeen tottuu ja itsekseen on sitä paitsi hyvä opetella tuntemaan se elämän tärkein ihminen: Itsensä.

Ihan tavallista siis kuuluu, mitäpä tässä. Yksinhuoltajan arkea. Lapset kasvaa, tosiaan. Kyllä ne pitää miehen liikkeessä. Ilman niitä vois joskus jopa käpertyä omaan itseyteensä ja todeta, että vitut minä minnekään töihin mene, tai mihinkään muuallekaan; masentuakin. No tokihan aivokäyrät pistää matalaksi, olipa lapsia tai mitä tahansa, jos niikseen tulee. Me ihmiset ollaan erilaisia. Joku joskus mulle ääneen ihmetteli, että mitä vittua ne ihmiset oikein masentuu ja kehittelee ongelmia, itsekkäät paskat. Niin ja itsemurhiakin tekevät, kusipäät. Mutta jokainen tekee mitä tekee, koska jokainen tekee, mikä itsestä tuntuu ainoalta oikealta, vaikka se tuntuisi toisista (tai jopa itsestä samaan aikaan) väärimmältä. Mä olen aika vapaamielinen ihminen, noin niinkuin toisten ihmisten valintojen suhteen. Lapsia koitan kaitsea oppimieni mallien ja periaatteiden (ja toki lasteni äitien kasvatusperiaatteiden) mukaisesti, mutta muuten kyllä heillekin sallin mitä vaan, kunhan omia valintojaan elämässä tulevat tekemään. Pitääkö lapsia suojella? Kyllä, mielestäni, tiettyyn rajaan saakka. Mutta se ei ole suojelua, että rajoittaa heitä kokemasta asioita, jotka he kuitenkin joskus kokevat. Ja mikä minä olen sitten sanomaan enää mitään, kun lapseni ovat aikuisia. Odotan (vaikkakin joskus myös kauhulla) sitä päivää, kun lapseni sanovat tosissaan minulle vastaan ja alkavat päättää omista asioistaan, täysimääräisesti. Mulla ei ole mitään sanottavaa aikuisen ihmisen elämään, vaikka kuinka isä olisikin. Minä en ole, enkä tule olemaan koskaan mikään patriarkka.

Töissä on kyllä kivaa, kun sen oikein oivaltaa. Tykkäsin työstäni valtavasti jo silloin, kun olin yksin oman toimipisteeni herra, mutta nykyään duunin elämänsisällöllinen merkitys on potenssiin x siihen verrattuna, kun aloitin. Olen edelleen tänäkin päivänä kiitollinen siitä, että ex-vaimoni halusi meidän muuttavan Kajaaniin, vaikka sitten työttömäksi. Isovanhemmat ovat tietysti asia ja aihe erikseen - heille niin syvä kumarrus kaikesta heidän avustaan ja tuestaan ja lasten kasvatustyöstään, että ei voi syvempään kumartaa - mutta sitten vielä iso kiitos vanhalle kamulle, joka soitti kotihoidontuella siinä vaiheessa 9kk Kajaanissa olleelle vanhalle kaverille (siis minulle), että oisitko kiinnostunut hakemaan tämmöistä työtä, pitäis kiireesti saada hänelle paikkaaja, kun siirtyy toisiin hommiin. Pikku briiffinki ja eikun haastatteluun, joka meni paremmin kuin hyvin. Ja entinen elämäkään ei toki pahitteeksi tilanteessa ollut ja kolme suht paskaa työvuotta Espoossakin koettiin erittäin positiiviseksi lähtötilanteeksi (eikä 9kk kotona löllöttelystä puhuttu mittään). Ei muuta ku hommiin, viikko perehdytystä ja sit haasteellista yksinäistä puurtamista mielenkiintoisessa sairaalaympäristössä. 30.3.2004 aloitin ja päivääkään en töissä pois vaihtaisi. Nykyhetki on sitten jotain aivan mahtavaa lähtötilanteeseen verrattuna. Palkasta ei kannata puhua, se on ihan yhtä paska kuin aloittaessani, mutta työkaverinani on hyvä Ystävä ja toinenkin, kollega, on omalla tavallaan elämäni tärkeimpiä ihmisiä, koska työ on minulle yksi tärkeimpiä kiintopisteitä ja sisältöjä elämässäni. Ei se ole minulle pelkkä elinkeino, eikä todellakaan mikään pakko. En minä kuolisi tai joutuisi vararikkoon, jos työni loppuisi. Mutta ihan vitun ison loven ja aukon se Elämääni tekisi.

Vaikka olin tapani mukaan hieman varovaisen skeptinen (yli)innokkaan ex-vaimoni "päähänpistosta" muuttaa isompaan asuntoon ja hieman lähemmäksikin meidän kotitaloa, niin enpä ole enää. Aivan mahtavaa, että hänellä on nyt valoisa ja avara koti, jossa poikasemme voivat asustella, kun siellä ovat. En tiedä, osasinko ajatella aiemmin, että hänen keskustan asuntonsa olisi ollut poikien toinen koti, mutta nyt, vain lyhyen ajan jälkeen Puistolassa, ajattelen, että pojillani on kaksi kotia. Se on todella hieno juttu ja olen iloinen siitä, että välimme meidän vanhempien kesken ovat hyvät. Jossain toisissa olosuhteissa emme ehkä koskaan olisi eronneet, mutta toisaalta en osaa ajatella niinkään, että mitään katuisin. Enkä kadukaan, en ole tähän päivään mennessä katunut. Elämä menee eteenpäin, en märehdi menneitä. Tulemme yhdessä ja erikseen olemaan lapsillemme parhaita mahdollisia vanhempia, aina, ja se on tärkeintä.

On mahtavaa, että meikäläiselle järjestyy tällaisia perjantai-iltoja. Aina välillä ajattelen, että parisuhteessa jonkun toisen aikuisen kanssa minulla olisi enemmän mahdollisuuksia, mutta toisaalta mitäpä minä ennenkään kodin ulkopuolella tein, kun se parisuhde oli? No, ennen lapsien syntymää tuli pelattua Stadissa FC Huonon riveissä potkupalloa, mutta sen jälkeen olen ollut kotipoika. Ja ainahan minä sellainen olen ollut. Joskus sitä miettii, että vois mennä kattomaan teatteria tai jotain, mutta sitten toteaa, että no jaa, enpä jaksa alkaa sopimaan lasten hoitoa. Ehkä halu ei ole tarpeeksi suuri. Samaten tällaisina perjantai-iltoina, kun lapset ovat hoidossa (kaksi vanhempaa poikasta isovanhemmilla, nuorimmainen äidillään), voisin tehdä mitä vaan, mutta tekee vaan mieli olla kotona, huudattaa hyvää musiikkia (äskettäin soineet: Juliet Jonesin Sydän, Rush ja Editors), syödä mitä huvittaa (välittämättä lapsista ja heidän mieltymyksistään - äsken vetäsin halloumi-juusto-munakkaan) ja nauttia hyvää bisseä (nam, löysin kaupasta kaksi mahtavaa Suomi-uutuutta: Mallaskosken Kuohu Valioluokka Pils ja ehkä Suomen kovimman pienpanimon Stadin Panimon American Pale Ale, hitto kun on hyvää humalaista matskua ja maitokauppavahvuudella vieläpä!) sekä kirjoitella tällaisia elämän päiväkirjamerkintöjä. Aion myös huomenna nukkua piiiiiiiiiiiiitkään. Perkele, että elämä on hienoa!

PS. Mun piti kirjoittaa naisista - ja kirjoitinkin, pitkästikin, mutta aihe alkoi rönsyillä vähän liikaa. Mulla ei ole muuta kuin rakkautta naisia kohtaan yleensä, naissukupuolta, kaikkia elämäni naisia ja ajattelen/koen olevani pro-feministi, koska mielestäni maailma on kokonaisuutena liian miehinen, miesten dominoima ja monin paikoin naisia alistava, ikävä kyllä. Toivotankin kaikille tätä lukeville naisille parasta mahdollista päivän hetkeä (ja jatkoa), kun tätä luette - olkaa itsestänne ja naiseudestanne ylpeitä, teissä on voima muuttaa maailma paremmaksi, päivä kerrallaan!

Kirjoittamisesta

Olen tänä vuonna jaksanut kirjoittaa blogiin vain Työstä ja Alkoholista, joten pitäiskö vetästä vielä kolmas kova ja kirjoittaa Kirjoittamisesta. Tai oikeastaan siitä, että miksi en jaksa kirjoittaa. Tai miksi kirjoittaminen on entistä enemmän, yhä useammin, vain hetkellinen purkaus aiheesta, joka on sydämen päällä. Vai onko se ollut aina sitä?

Jonkin verran olen toki kirjoittanut, olutblogiin lyhyenläntiä arvioita englanniksi ja todella harvoin jotain pientä Facebookiin sekä pari sähköpostia ystävälle. Mihin jäi se kirjoittamisen palo vai sammuiko liekki? Luin tänään muutamaa eri blogia, jota yksi "parikymppinen opiskelija" kirjoittaa. Niissä hän käsittelee mm. viinejä (ja jonkin verran oluita), kasvisruoanlaittoa ja musiikkia. Kaikesta hän kirjoittaa analyyttisesti, yksityiskohtaisesti ja rikkaasti. "Miten jollain voi olla aikaa tuohon kaikkeen?", oli hetken ajatukseni. Sitten muistin, että kyllähän minäkin, kaksikymppisenä (tai no silloin nuorempana) kirjoitin ja vaikka mitä.

Harrastajakirjoittaminen vaatii - ainakin minulla - rauhaa, aikaa, ajattelua, lepoa ja inspiraatioita, sen raa'an duunin lisäksi, mitä kirjoittaminen on. Harrastajakirjoittamista se on, koska en kirjoita ammatikseni, en ole koskaan kirjoittanut (vaikka sain kyllä palkkaa vuosituhannen alkuvuosina kirjoittaessani firman sisäiseen lehteen, mutta silti se oli vain pieni osa duuniani). Nykyisin minulle pitäisi vissiin riittää se, että uusi työkaveri tulee innokkaana kertomaan pikkujouluissa, kuinka minä kirjoitan niin selkeitä toimeksiantoja ja työkuvauksia työnohjausjärjestelmäämme, että ne kelpaavat sellaisinaan dokumenteiksi (lue: ohjeiksi).

Vuosituhannen vaihteessa, ennen kunnollista työelämään siirtymistä, minulla oli kaikki, mitä harrastakirjoittaminen vaati. Ja minä kirjoitin. Sen lisäksi, että kirjoitin pitkiä kirjeitä, kirjoitin Känni-lehteä, josta tuli minulle jonkinlainen henkireikä ensimmäisen lapseni synnyttyä; Minulla oli yhä se oma(kin) elämä ja tärkeä (tärkein) harrastus, jonka kautta sain luotua jotain, kun en koskaan oppinut soittamaan (jos yritinkään) tai piirtämään (jota en edes yrittänyt).

Viime vuosina tämä blogi on ollut enää satunnainen henkireikä. Oikeastaan semmoinen pakkorako ja aika ajoin myös humalaisen mielen purkupaikka, kun ei ole enää löytänyt muita kanavia sanoa maailmalle, että täällä ollaan, kuuleeko vittu kukaan, erakko täällä pulisee. Kai mä ajattelen yhä enenevässä määrin myös niin, että jos kuolema korjaisi yllättäen, niin minusta jäisi muutakin kuin velkaa ja romua ja muistoja. Haluan jättää kirjoitusjälkeeni aina pienen palan minusta.

Kirjoittaminen on yhä minulle tärkeää. Silti tärkeämpiäkin asioita on. Niistä olenkin jo kirjoittanut, kyllähän te tiiätte. Joskus kirjoitan myös töissä ja kännissä (mutta en ole töissä kännissä, enkä enää kirjoita Känniä). Yleensä kirjoittaminen on silloin aika turhaa, töissä inspiraation tappaa kiire ja oman rauhan puute (omaan rauhaan riittää yleensä oma tuttu nurkkaus kotona oman koneen ääressä ilman selän takana kurkkivia ihmisiä) ja kännissä luomisen tuskan tappaa se, että ajattelu on jossain omissa sfääreissään, mutta tekstintuottamiskyky on olematon.

Edellinen blogikirjoitukseni syntyi yhtenä normiaamuna n. 20-30 minuutissa ennen poikasten päiväkotiin viemistä ja töihin raahautumista. Tämä syntyi suurin piirtein samassa ajassa lasten iltapalan ja alkavien iltatoimien aikana. Minulla on koko ajan tunne, että pitäisi olla pesemässä jonkun hampaita. Palaan arkiseen elämääni ja lopetan kirjoittamisen. Mutta vain tältä erää...

Alkoholista

Alkkis on symppis, not. Lupasin noin kuukausi sitten ystävälle, että nyt lopppuu kotona tipottelu arkisin tai kun lapset ovat kotona. Lupasin myös, että se on ensimmäinen askel juopotteluni pysyvän vähentämisen, ehkä jopa lopettamisen tiellä, ja että jos en siihen pysty, haen apua. Ennen kaikkea lupasin kuitenkin itselleni. Lupaus on lupaus on lupaus. Selvinpäin on lisäksi helpompi pitää kiinni lupauksistaan, vaikka vituttaisi.

Yritin hallinnoida juomatottumuksiani jo aiemmin syksyllä aloittamalla viimein pitkään suunnittelemani alkoholipäiväkirjan. Kirjasin siihen juomakerrat, määrät, juomien laadun sekä mahdolliset tuntemukset. Huomasin, että päiväkirjasta ei ollut mitään hyötyä. Sille ei tarvinnut luvata mitään.

Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, se vain on fakta. Olen heistä vastuussa ja se on tärkein duunini. Haluan tehdä sen duunin hyvin, palkkatyön ohella. Sen duunin palkka on oleva poikieni - ja tietysti myös tyttäreni - selviäminen elämästä ilman järjettömiä kolhuja. Ehkä jonain päivänä voin olla myös isoisä, vaikka sellaista aikaa en uskalla kuvitellakaan. Päivä kerrallaan.

Aloitin loppukesästä 2011 harrastuksen, olutbloggauksen. Se on ollut tärkeätä, kuten mikä tahansa harrastus. Ainoa haittapuoli siinä on se, että alkoholi on aina ollut minulle tärkeä kemikaali, jolla sekoittaa päätä ja sumentaa maailmaa siedettävämmäksi paikaksi, edes hetkeksi. Olutbloggaus ei kuitenkaan sinänsä ollut ongelma, mutta sen varjolla oli helppoa lisätä alkoholinkäyttömääriä - tai oikeastaan siis päiviä, iltoja, jolloin nautiskella "sivistyneesti" olut tai pari, yleensä vähintään kolme. Enkä puhu mistään "keskioluesta", vaan monesti Alkosta saatavista vahvemmista, usein maistuvammista oluista.

Aloin yhä useammin huomata bloggauksen ohessa laskevani alkoholilaskurilla, "voinko ottaa vielä yhden?" ja aamut alkoivat puhalluksella digitaaliseen alkoholimittariin. Välillä meinasi mennä överiksi, mutta onneksi hyvin hyvin harvoin. Käyttö pysyi siis niissä rajoissa, että kun auto aamulla starttasi, olin kuivilla.

Silloin, kun lapset eivät olleet minulla, oli sitten "lupa" ottaa vähän enemmän. Yleensä enemmän kuin vähemmän. Kesällä oli taas pitkästä aikaa yksi täysin seko yö, jolloin kaikki ei mennyt ns. putkeen. No, en hajottanut itseäni, mutta muuten touhu oli lähinnä sairasta. Jonkin aikaa ajattelin taas vähentämistä ja ehkä vähensinkin.

Syksyn mittaan alkoholinkäyttöä seurattuani totesin, että yhä useammin tulee iltoja, jolloin lähden "varttia vaille ysin paniikissa" (kaverin hienosti aikanaan lanseeraama juttu, josta teki biisinkin) lähi-Siwaan ostamaan "tarpeellisia elintarvikkeita". Puuroa, leipää ja vaikka mitä tuli ostettua sen tärkeimmän eli kolmen tai useamman puolen litran oluttölkin lisäksi. Totesin myös aina välillä: Hetkinen, minunhan piti olla olutbloggari eikä säälittävä juoppo, joka vetää lähikaupan perusbisseä elämäntuskaansa. Totesin  minulla olevan vähän samankaltaisia "tekosyitä" kuin muuan tyypillä, joka aina perustelee juomistaan mm. sillä, että olipa rankkaa hoitaa lapsia tai että nyt olen ansainnut nollaamisen, kun hoidin lapset/tärkeän duunin/mitä-lie-"isompaa". Minulle se oli usein keskiviikko, jotka ovat olleet minulle kullanarvoisia tyttäreni tapaamisen vuoksi, mutta myös toisaalta monesti rankkoja päiviä, kun alkuviikon väsymys, viikonlopun odotus ja ilta neljän lapsen kanssa yksistään ovat antaneet väsymyksen euforisen tunteen siitä, että "nyt on lupa juhlia". Siihen päälle vielä lempisarja Sons of Anarchyn jakso ja loppuillan/alkuyön toimintasuunnitelma oli valmis - kunhan vain siis löytyi olutta kyytipojaksi.

Loppuvuodesta totesin, että en jaksa pitää alkoholipäiväkirjaa, kun tulee juotua jotain melkein joka ilta. Välillä ei, koska menin nukkumaan ajoissa eli nukahdin nuorimmaisen viereen. Sitten tuli stoppi, ystävän kehotus, lupaus hänelle ja päätös, että en ota, jotta voin olla turvallinen ja selvä isä, jos lapset yöllä heräävät tai sairastuvat tai jotain.

Aluksi tuntui, että minulta on viety elämästä yksi ilo - ja yksi tärkeä harrastus. Päätin kuitenkin, että olutbloggaus saa hiipua sille tasolle, kuin sen kuuluukin. Jos en ehdi blogata silloin, kun lapset mummoloivat, niin sitten en. Pari viikkoa kärvisteltyäni totesin, että homma bueno, pärjään kyllä. Nyt, ehkä kuukausi päätöksestä, olen pisteessä, jossa voin todeta minun olevan hyvällä tiellä. Koska olen luvannut itselleni ja päättänyt, niin minulla on helppoa. Minun ei tarvitse ajatella mahdollisuutta juomisesta arki-iltoina lapsien ollessa kotona, koska sitä vaihtoehtoa ei ole. Kun minulla on mahdollisuus eli lapset mummoloivat, saatan mennä ystävieni luo tai baariin tai jonnekin, mutta sekään ei ole aina tuntunut järkevältä ja olen huomannut, että jo kuukausi päätöksen jälkeen voin olla tyytyväinen ilman, että minulla on "tähtäimessä" juominen. Alkoholin ote on hellittänyt, homma on taas terveellä pohjalla.

Sen kuitenkin tiedän, että kohtuukäyttäjä on silti alkkis, jos niikseen tulee. Minä olen. Tarvitsen motivaatiota, lupauksen, päätöksen. En tiedä, miten kävisi, jos menettäisin lapset...toivon, että voin hallita tätä osaa elämästäni, koska alkoholi on kuulunut elämääni siitä lähtien, kun siihen 17-vuotiaana tutustuin. Tippa ei tapa, mutta useampi kyllä. Se tappaa hitaasti ja pirun tuskallisesti, mutta tappaa kuitenkin. Kaikki menee viemäriin: aivosolut, terveys, ihmissuhteet, ystävät, perhe, maine, työ, elämä. Haluanko oikeasti nähdä joskus lapsenlapseni? Mielellään, kiitos. Haluanko oikeasti vielä joskus nauttia elämästä ilman tippaakaan alkoholia? En tiedä. Toisaalta minussa elää vahvana ajatus siitä, että haluan kuolla kuin Pentti Saarikoski, kirjoitellen jossain korvessa kirjaa ja käyden vain hakemassa fillarilla alkoholia kaupasta sessioiden kostuttamiseksi, kunnes aika jättää...harmi, että alkoholissa ei ole loppujen lopuksi mitään romanttista. Kaikilla meillä on kuitenkin demonimme ja tiedän, että osa ihmisistä ei koskaan voi sairastuttuaan kokea enää samanlaista viatonta onnea, kuin ehkä pienenä lapsena ovat kokeneet äidin tissiä imiessään - jos koskaan ovat edes sinne asti selvinneet. Elämän eväät päätetään jo pienenä ja jotta voisin omalta osaltani antaa omille lapsilleni paremmat eväät, toivon, että tämä päätökseni olla juomatta heidän kanssaan ollessani, on heidän elämälleen hyväksi.

Työstä

Olisi mielenkiintoista tietää, onko joku tehnyt ihmisevoluution osalta tutkimusta siitä, miksi ihmiset haluavat tehdä työtä, jos heidän ei olisi pakko - ja ehkä tärkeämpänä kysymyksenä: Miksi he haluavat tehdä työtä, josta eivät pidä, jos sitä ei ole pakko tehdä? Pakkohan ei tietysti ole kuin kuolla, mutta tuolla pakolla viittasin perustarpeisiin. Ruokaa on saatava ja suojaa kylmältä/kuumalta/märältä/kuivalta/pedoilta ynnä muulta henkeä ja terveyttä uhkaavalta sekä tietysti lepoa ja perushygieniaa. Mutta jos kaiken edellämainitun voi saada tekemättä varsinaisesti mitään, kuten on vielä monessa länsimaisessa "hyvinvointiyhteiskunnassa", niin mikä ajaa työmuurahaisia duuniin? Perustyöllähän ei rikastu, mutta kaiketi mukavuudenhalu istuu aina ihmisessä. Lisäksi työllä saa yleensä kuitenkin jotain muutakin kuin perustulon ja nuo perustarpeet - ainakin useimmissa rikkaissa länsimaissa, ainakin jos olet terve ja työkykyinen. Nämä työkykyiset ihmiset saadaan sitten koulutuksella ja mielikuvilla ja mainonnalla ja kaikenlaisella muulla aivopesulla haluamaan asioita, joita he eivät oikeasti tarvitse, mutta joiden avulla he kuvittelevat tulevansa "onnellisemmiksi" tai ainakin tyytyväisemmiksi. Mukavuudenhalua on tyydytettävä aina uusilla elämää "helpottavilla" värkeillä ja ajankulua sekä viihdettä tarjoavilla masiinoilla. Jotta tuota mukavuudenhalua voi ruokkia, on saatava rahaa ja sitä saa (yleensä) tekemällä työtä. Onko työ kuitenkin myös elinehto, ehkä jopa yksi perustarpeistamme?

Minulla on helppoa, koska olen työssä, josta tykkään. Aina aika ajoin tunnen jopa viihtyväni töissä ja huomaan olevani siellä mieluummin - tai ainakin yhtä mieluusti - kuin vaikkapa kotona. Siellä olevat ihmiset ovat kollegoitani, ystäviä, kavereita, asiakkaita ja muita kanssakulkijoita yhteiskunnastamme. Koen itseni tarpeelliseksi, kun voin auttaa ja erityistä "mielihyvää" koen, kun saan henkilökohtaista kiitosta hyvästä työstä. Ehkä minun siis täytyy tehdä työtä, jotta voin tuntea olevani paitsi tarpeellinen, myös "hyvä" ihminen? Jos teen työni huonosti (joka voi tarkoittaa esimerkiksi sovituista aikatauluista lipsumista tai riittämätöntä palvelua, kohteliaisuuden tai työtehtävien muuta puutteellisuutta), koen yleensä jonkinasteista huonoa omaatuntoa. Minulle on myös tietynlainen "kunnia-asia" hoitaa oma työni hyvin. Kaiketi ihmisiin on sisäänrakennettu myös tietynlainen laumasieluisuus, johon liittyy laumahierarkia, tarve kuulua laumaan ja olla laumassa arvostettu henkilö. Sitä arvostuksen tunnetta voi olla vaikeata hankkia, jos ei ole ryhmää, työpaikkaa, opiskelupaikkaa tai jotain muuta yhteisöä kuten vaikkapa perhe, parisuhde, kimppakämppä, naapurusto tms, jossa kuulua laumaan ja jossa olla tärkeä, tarvittu. Se on nähdäkseni yksi tärkeä tekijä työntekoon, olipa tarpeellisuus oikeata tai näennäistä, kuviteltua tunnetta siitä, että on joskus jopa "korvaamaton" - vaikka harva oikeasti on.

Minä en ole liputtanut hirveästi elämäni aikana työnteon ihanuuden tai edes järkevyyden puolesta, vaikka viime vuosina olenkin maininnut yleensä aina sen, että koen itse olevani etuoikeutettu siitä, että minulla on tällä hetkellä (aina ei ole ollut, tai edes koskaan aiemmin) mukava työ, joka tuo minulle elinkeinon, mutta on muodostunut myös tärkeäksi osaksi nykyistä minuuttani. Nuorempana ajattelin, että työ on välttämätön paha yhteiskunnan pyörimiseksi, mutta ei (meidän) yhteiskunnassamme välttämätön kaikille, koska usea työ on oikeasti turhaa elämisen edellytysten kannalta. Toisaalta en halua väheksyä eri alojen työntekijöitä, joista voi kaikista löytyä sellaisia, jotka ajattelevat samoin kuten minä ja toteavat työnsä olevan tärkeätä, jollain tasolla, olipa se sitten vaikka vaan sen työtä tekevän yksilön kannalta. Työn mielekkyys, järkevyys ja tarve tulisi kuitenkin säilyttää, koska ilman niitä työ voi olla myös yksilön, yhteisön tai jopa yhteiskunnan - unohtamatta maailmaa ja sen luontoa, jossa elämme - kannalta paha, järjetön, turha tai tuhoava asia. Ihminen on sen verran fiksu eläin, että on onneksi keksinyt koneet auttamaan raskaissa töissä, mutta silti tälläkin hetkellä suuri osa ihmiskuntaa tekee raskasta, terveydelle vaarallista työtä huonoissa olosuhteissa eikä saa työstä muuta kuin peruselinkeinon. Orjuuskaan ei ole maailmasta kadonnut ja monenlainen hyväksikäyttö kukoistaa. Ihmiskunta valmistaa kaiken turhan kertakäyttötauhkan lisäksi tuhoamiseen ja tappamiseen tarkoitettuja välineitä, aineita ja asioita sekä raiskaa luontoa kerätessään aineita, joita tarvitaan milloin mihinkin hilavitkuttimeen. On surullista, että ihmiskunta yhä ruopii pohjamutia, vaikka sillä olisi avaimet toimia sekä itsensä että koko muun luonnon parhaaksi.

Työ voi olla rakentavaa, tarpeellista, mielekästä ja kannattavaa. Tehkäämme työtä enemmän sen puolesta, että näin voisi olla ja lastemmekaan, tulevien sukupolvien, ei tarvitsisi joutua oravanpyörään tai tuskailemaan edellisten sukupolvien jätteiden keskellä miettien, mitä jäi jäljelle, kun ennen meitä olleet halusivat enemmän kuin mihin oli varaa.