Ystäväni alkoholi,

On ilo, vaikka sitten keinotekoinen, tavata sinut taas tänään. Eilen huikkasin sulle parin drinkin verran, mutta enempää ei ollut tarjolla, mikä oli ihan hyvä, kun väsytti. Sitäpaitsi eilen sain taas muistutuksen siitä, että sä et ole pelkästään hauska tyyppi.

Kävin rakkaan naisen kanssa Kajaanin Kaupunginteatterin Sissilinnassa katsomassa näytelmän, jonka nimi on "mielenkiintoinen" (lue: ei hirveän vetävä), nimittäin "Tanssii Houstonin kanssa". Avaruudellisia juttuja toki on ympätty mukaan (ja Whitney Houston, ja Kevin Costner), mutta untahan se kaikki on vaan...vai onko sittenkään. Eikö kanssasi viettämäni hetketkin ole tavallaan unta, valve-sellaista, keino paeta hetkeksi jonnekin sfääreihin, joissa tämä hetki ja tulevaisuus näyttävät aika pirun paljon mielenkiintoisammilta kuin aamulla krapulassa lukiessani päivän lehteä. Maailma on ihan vitun synkkä paikka, jos sen niin haluaa nähdä. Mulle se(kään) ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, vaikka sellaisen kuvan esimerkiksi tiedotusvälineistä ja vaikkapa uskonnollisten vaikuttajien tai poliitikkojen suusta usein saakin. On mukamas hyvää ja pahaa, rikasta ja köyhää, lämmintä ja kylmää - on sitä ja on tätä, vaikka kaikki, aivan kaikki, onkin aika "värikästä", jopa sokealle. Eihän elämä mitään sateenkaaren tuijotteluakaan ole - puhumattakaan siitä, että jossain odottaisi aarre...kukaan tai mikään ei odota sinua missään, ellet sinä tee jotain asian hyväksi. Useinkaan en jaksa nähdä omaa katsettani kauemmaksi ja kaikki sen takana oleva - niin fyysinen kuin henkinen oleva tai olematon - uhkaa harmaantua, mustua. Ja kun valkoinen ruutu odottaa minua istahtaessani koneelle näpyttelemään mustia kirjaimia, totean, että kaipaan sinua, ystäväni alkoholi, koska en jaksa "nähdä kauemmas" ja tämä yksinäinen, voimaton olemukseni, on sekin sietämättömän harmaa, mustumassa. Haluan nähdä tähdet! Sikari suussa ulkona saatan ne fyysisesti nähdä, mutta vain sinun kanssasi, ystäväni alkoholi, näen ne vaikka silmät kiinni.

Palatakseni kuitenkin eilisiltaan: Koin teatterissa hienon näytelmän, joka oli tehty suurella sydämellä. Okei, siihen oli "upotettu" faktaa ja ajatuksia, joilla pyrittiin suoraan siihen, mihin näytelmä mielestäni luonnollisesti pyrki - antamaan jopa "valistuksenomaisesti" totuudenmukaisen, vaikuttavan, inhorealistisenkin kuvan alkoholismista - mutta siinä oli myös paljon tunnetta, sydäntä, älykästä koskettavuutta. Enkä sano "älykästä" sillä lailla 'vidun intellektuelli' -äänellä, vaan puhun siis siitä sydämen älykkyydestä, jota näen ja koen herkissä ihmisissä, joista monet ovat taiteilijoita tai muuten vaan näkevät ja kokevat ja tekevät maailmastaan paikan, jossa muut voivat luottaa rehelliseen, avoimeen, suoraan kontaktiin, eikä siihen epäaitoon paskaan, jota suuri osa elämästä ikävä kyllä on. Aina se avoin ja rehellinen tapa nähdä elämä ei ole helppoa - varsinkaan, kun herkkä sielu sairastuu suomalaisten kansantautiin alkoholismiin.

Heikki Törmin näytelmä on niin vaikuttava, että sen kaikki humoristiset ja "teatterimaiset" näkökulmat häviävät mielestä kokonaisuuden jälkeen. Tunne, ajatus ja sanoma välittyivät. Minä vaikutuin ja aihe koskettaa minua syvältä, koska sinä, ystäväni alkoholi, olet näytellyt suurta roolia elämässäni jo pitkään, kauan ennen kuin tutustuin sinuun lähemmin itse - vaikka ihan riittävän lähellä olit myös ollessasi isäni bestis joskus vuosia sitten. Inhosin sinua, mutta silti rakastuin sinuun myöhemmin - ystävänä. Tai no, olihan meillä aika, jolloin taisimme seurustella - mutta onneksi se päättyi, koska olisin pian ollut joko kuollut tai muuten vammautunut. Ystävänä sinut silti pidin ja miksipä en; Sinä olit ja olet ollut monessa elämäni käänteessä mukana tavalla tai toisella.

Varsinkin noiden naispuolisten otusten kanssa on ollut helvetisti hyötyä noin luotettavasta ja hyvästä frendistä kuin sinä, ystäväni alkoholi. En tiiä, oisko mulla noita lapsiakaan ilman sua. Ei varmaankaan. Tai saattais mulla olla muita lapsia. Mutta en mä osaa ajatella elämääni ilman, että oisin ystävystynyt sun kanssa. Ehkä ois pitänyt, sen jälkeen, millainen kusipää olit, kun olin lapsi ja nuori. Mut joo, annan sulle anteeksi, olen aina antanut...itselleni en välttämättä ole, mutta silti en sua ole vielä hylännyt.

Olihan meillä tossa joku vuosi sitten vuoden tauko, etten pitänyt yhteyttä. En vaan muista enää siitä(kään) ajasta mitään. Ei se varmaan ollut kovin ihmeellistä. Oishan se ollut terveellistä jatkaa sitä välirikkoa, mutta vittuako siitä - elämä on muutenkin vähän liian pitkä nykyään. Tai no joo, sehän ois siis tärkein syy olla kaveeraamatta sun kanssas - jos elää pitkään, koska silloin haitat sun kanssa vietetystä ajasta kostautuu ennen pitkää. Siinä mielessä oot kyllä aika vaarallista seuraa :)

Eilen ei kyllä hirveästi naurattanut siellä teatterissa. Se oli just sitä. Isä joi, pojat kärsi, poikakin joi. Arvaa vaan, oliko se helppoa seurattavaa. No ei ollut, kuten tiedät. Mut silti en hylännyt sua eilenkään täysin - mitäpä siitä nyt ois haittaa ollut...tänään sit ajattelin olla hetken jos toisenkin seurassasi, mikä on ihan kivaa, jos nyt ylipäätään jaksan ottaa yhteyttä. Pitää kattoa, miten paljon nukuttaa, kun saan poitsut nukkumaan. Eniveis, näköstellään illemmalla!

J, selvinpäin