Viime aikoina olen uppoutunut syvälle SOA:n maailmaan. Kyseessä on viihteellinen, mutta elämänmakuinen tv-sarja prätkäjengistä, jonka jäsenet tekevät päivätyönsä mekaanikkoina ja palkkatyönsä pääasiassa laittomilla asebisneksillä erinäisten rikollisten tahojen kanssa. Kyseessä on kolme tuotantokautta tähän mennessä kestänyt Sons of Anarchy, jossa riittää draamaa, toimintaa, rikoksia, romantiikkaa, väkivaltaa, seksiä, viinaa, aseita, karvaisia miehiä ja moottoripyöriä. En olisi ennen sarjaan tutustumistani ostanut edellä mainituilla sanoilla markkinoitua sarjaa, mutta nyt olen aivan koukussa. Oikeastaan tv-sarjoista vain Dexter on vaikuttanut minuun ja ajatteluuni, uniini ja elämänrytmiini yhtä voimakkaasti viime vuosina - ja siinäkin seikkailee niinkin epäsovinnainen "sankari" kuin "hyvä" sarjamurhaaja :)
Sons of Anarchy perustuu löyhästi William Shakespearen näytelmään Hamlet, jossa isänsä haamun kanssa jutteleva prinssi joutuu kyseenalaistamaan oman paikkansa elämässä. Elämä päähenkilö Jackson Tellerille eli Jaxille (jota aina välillä sarjassakin tituleerataan "prinssiksi") on toimia SAMCRO:n eli Sons of Anarchy Motorcycle Club Redwood Original -charterin, samanlaisilla nahkaliiveillä (liiviin viitataan sarjassa nimellä "cut" ja se on MC:n jäsenen arvokkain omaisuus - prätkän ja naisen voi vaihtaa, mutta liiviä ei jätetä :D) varustetun prätkäjengin VP:nä, varapresidenttinä. Samalla hän on MC:n presidentin poika - tai siis oikeastaan poikapuoli - ja yksi sarjan kantavia teemoja on käsitellä Jaxin isäsuhdetta noin 15 vuotta ennen sarjan tapahtumien alkua kuolleen biologisen isänsä Johnin että isäpuolensa Clayn kanssa. Sarjan aikana Jaxista tulee itsestään isä ja hän löytää Johnin kirjoittaman kirjan, jossa tämä pohtii sitä, miten SAMCRO syntyi - ja myös "kuoli". Jax haluaisi eroon verenvuodatuksesta ja rikollisesta toiminnasta kohti Johnin toivomaa suuntaa MC:lle, kun taas isäpuoli ja MC:n ykkösmies Clay haluaa pitäytyä tutussa ja turvallisessa asekaupassa, joka pitää osaltaan yllä väkivallan kierrettä kilpailevien rikollisjengien kanssa.
Sarjan vahvuus on tiivis tunnelma, joka syntyy tietynlaisen yhteiskunnasta ja sen kahleista vapautumisen aatteen (anarkismi) lisäksi siitä veljeyden tunteesta, joka sitoo MC:n jäsenet toisiinsa, toisaalta myös tiukasta "säännöstöstä", jonka mukaan kaveria ei jätetä eikä petetä. Välillä touhussa ei ole mitään järkeä, kun kunnia, maine, omaisuus - ja koskettavimpana omaiset - ovat pelissä ja tulilinjalla, mutta välillä vain siinä on järkeä, että MC toimii kaikesta huolimatta tiiviisti yhdessä, päättäväisesti, rohkeasti ja tilanteen "vaatimalla" tavalla. Sarjan hahmot ovat inhimillisiä ja mielenkiintoisia vaikka yhden jakson sieltä täältä katsomalla (tai varsinkin sarjan katsomisen hitaasti alusta aloittamalla) voi saada toisenlaisen mielikuvan. Ketä nyt voisi kiinnostaa rähinöivät, seksistiset, väkivaltaiset, moottoripyörillä päristelevät likaiset miehet? Tuo on stereotypia, jota sarja yhtä paljon vahvistaa kuin rikkoo, mutta ehdottomasti ei pysy minkään stereotypian rajoissa sarjan tasolla, mikä on sarjan - ja yleensäkin pitkäaikaisten, useita tuotantokausia/vuosia tehtävien sarjojen vahvuus verrattuna elokuviin. SOAn päähahmoista kukaan ei pitkällä aikavälillä jää yksiulotteiseksi; kukaan ei ole esimerkiksi vain paha tai hyvä, tunteeton psykopaatti tai rento vitsailija, vaan kaikista löytyy monenlaisia puolia, eri tilanteissa, erilaisten ihmisten seurassa - ja mikä onkin tärkeätä sarjoissa: hahmoista alkaa välittää ja heidän kohtalonsa voi täten koskettaa.
Tärkein syy, miksi SOA minulle kolahtaa on sen koskettavuus inhimillisellä tasolla ja nimenomaan "perhedraamana", sillä kaikkihan me olemme jonkun lapsia, meillä on vanhemmat ja meillä voi olla lapsia, sisaruksia jne. Perhesiteet ja samaan aikaan MC:n muodostama omanlaisensa "perheyhteisö" rinnastuvat keskenään ja joko yhdistävät tai repivät ihmisiä erilleen. MC:n jäsenet ovat keskenään toisilleen "veljiä" ja nimenomaan veriveljiä. Veljeä ei petetä ja kaikki tehdään MC:n parhainta etua tavoitellen. Lisäksi on tässä vaiheessa hyvä ´paljastaa´, että eihän koko sarja tietenkään homoeroottista :D nahkaliiviäijien patsastelua ole, vaan sarjassa on upeita naisrooleja kuten Jaxin narkomaani-vaimo Wendy, nuoruuden heila ja sarjan aikana "old lady":ksi muuttuva lääkäri/kirurgi Tara sekä erityisesti koko sarjan yksi tärkeimmistä hahmoista, perheen matriarkka Gemma, Jaxin äiti ja Clayn vaimo. Minulle ainakin Gemmaa näyttelevän Katey Sagalin menneisyys Pulmusien hulvattomana Peggynä ja Futuraman Leelana (ääni) oli hauska lisämauste tutustua naisen rooliin piinkovana, mutta myös oman haavoittuvuutensa sarjan aikana paljastavana, koko perheen (niin biologinen kuin SOA-perhe) kokoavana voimana. Sagal on tosielämässä sarjan luojan Kurt Sutterin vaimo, joten hänellä onkin ollut hyvä sparraaja roolinsa luomisessa, vaikka kaikki kunnia rouvalle - aivan mahtava rooli koko sarjan kantaen ja siitä myös kriitikoilta on herunut kehuja. Kaiken kruunasi se, että Katey Sagal voitti 2011 parhaan naisnäyttelijän Golden Globen TV-draamasarjojen sarjassa Gemman roolista SOA:ssa. Toki sarjassa riittää sitten myös niitä paperinohuita seksiobjektipimuja yllin kyllin MC:n hangaroundeina, mutta muitakin tärkeitä naisrooleja sarjassa noiden kolmen lisäksi esiintyy, esimerkiksi pornotähti-yksinhuoltajaäiti, jolla on oma roolinsa yhden MC-jätkän eheytymisessä sekä kolmannella kaudella Jaxin isän nuoruuden rakastettu Maureen, kun SOA siirtyy Kalifornian auringon lisäksi kauden ajaksi Pohjois-Irlannin Belfastiin IRA-meininkeihin.
Moraalikysymysten, hyvän ja pahan, oikean ja väärän, yhteisöllisyyden ja monen muun jokaista ihmistä elämässään koskettavan ison asian käsitteleminen reippaalla ja ronskilla otteella luovat sarjaan hengen, joka nostaa sen minun kirjoissani yhdeksi kaikkien aikojen parhaita tuotoksia tv-historiassa.
--
Gojira, "äärimetallin" lahja musiikkimaailmalle, Ranskan Bayonnesta kotoisin oleva bändi, on viimeisten vuosien aikana ollut meikäläisen sisimmässä ykkösasia musiikista puhuttaessa. Se ei tarkoita, että vetäisin aina Gojiraa aamupalaksi, lounaaksi, päivälliseksi, illalliseksi tai edes iltapalaksi - tai että Gojiran joku lätty olisi "ainoa levy, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle". Gojira kuitenkin hallitsee omanlaisensa musiikin tekemisen niin kuin se tehdä täytyy - suurella sydämellä, kovalla poltteella. Gojira on kuin hyvä viski: Sitä nautitaan silloin, kun on tarvis ja sitä nauttiessaan tietää, mitä saa - laadusta tinkimättä, täydellä volyymilla :) Gojira on valloittanut palasen sydäntäni biiseillään, rytmeillään, sanoituksillaan ja asenteellaan.
Vuonna 2008 viimeisimmän "The Way of All Flesh" -levyn tehnyt yhtye on kasvattanut suosiotaan maailmalla tasaisesti, vaikka edellisestä pitkäsoitosta onkin siis jo kolme vuotta. Suomessa bändi teki nimeä Tuska-esiintymisillään esimerkiksi vuonna 2006 ja bändin läpimurtolevynä pidetään vuoden 2005 "From Mars to Sirius" -albumia. Oma fanitukseni alkoi kuin sattumalta kuunnellessani netistä uusimman levyn biisiä A Sight to Behold, joka alkaa hypnoottisella konerytmiä metalliin sekoittavalla tavalla ja erottautuu Gojira-biiseistä muutenkin "robotti"-muuntimen läpi lauletulla alkuosalla. Itse olen ajatellut kappaleen sanoman niin, että biisissä alienit ovat tulleet maapallolle (alienit siis puhuen tuolla "robottiäänellä"), todenneet ihmiskunnan tekemän jättimäisen tuhon luonnolle ja itselleen ja alkavat lohduttoman saarnansa, joka muuntuu/sulautuu pian laulaja-kitaristi Joseph "Joe" Duplantierin, ihmiskunnan edustajan, karjuvaan, mutta melodiseen, surumieliseenkin lauluun. Gojiran teemoja ovat olleet jo alusta lähtien henkisempien teemojen lisäksi luonto ja se, kuinka ihminen käyttää sitä häikäilemättömästi hyväkseen (bändin Greenpeace-yhteydet ovat tunnettu tosiasia) - varsinkin meriä (esimerkiksi From Mars to Sirius alkaa valaan äänillä, levyllä teema toistuu, kantta myöten). Bändin meriensuojeluinnostus johti myös voittoa tavoittelemattoman ja maailman meriä suojelevan Sea Shepherd -säätiön hyväksi tehtyyn EP-levyyn. Tällä hetkellä bändi tekee biisejä seuraavaa levyä varten ja julkaisee kaiketi tänä vuonna toisen live-DVD:n. Ensimmäinen live-DVD "Link Alive" on yksi hienoimpia live-tallenteita, joita tiedän. Bändi soittaa timmisti, lähinnä vuoden 2003 mielestäni loistavan "Link" -albumin sekä vuoden 2001 todella epätasaisen ensialbumin "Terra Incognita" biisejä ja groovaa niin helvetisti, että penkissä ei voi pysyä ilmarummuttamatta tai muuten heilumatta sitä katsellessaan, kuunnelleessaan ja kokiessaan - ja kaikki on silti ihan vaan vakavahenkisen metalliyhtyeen yksi videoitu keikka. Bändin kovin soittaja on mielestäni rumpali Mario Duplantier, Joen veli, joka vetää niin antaumuksella, että sitä ei voi olla ihailematta - eivätkä Marion taidotkaan uskoakseni kalpene muiden huippukannuttajien rinnalla. Varsinkin Link-albumin matsku on muutenkin uponnut meikäläiseen rajulla intensiteetillä, josta syystä tuo livekin maistui makialle.
Jonkun mielestä bändin musiikki on varmasti pahimmillaan tylsää jynkkymetallia, mutta progevaikutteineen sen death-paahtokin on jotain aivan mahtavaa. Näin puhuu tietysti fanipoika :) Olen yrittänyt kuunnella vastaavanlaisia bändejä vaikka kuinka paljon, mutta vain Gojira onnistuu yhtä aikaa säväyttämään, räjäyttämään tajunnan ja vaikuttamaan niin sisällöllisesti kuin musiikillisesti kuin rytmillisesti. Gojiralle soikin mielellään pikkuisen kansainvälistäkin huomiota, jota tuli viimeistään siinä vaiheessa, kun bändi pääsi Metallican supportiksi Amerikan kiertueella, jonka jälkeen ovet olivat auki lähes koko maailman metalliyleisölle ja omille headline-kiertueille muuallakin kuin Ranskassa ja Keski-Euroopassa. Mikään joka pojan yhtye Gojira ei edelleenkään ole tai tule koskaan olemaankaan, mutta tämän pojan mielestä ei kovempaa yhtyettä ole tai tule, kun metalligenrestä puhutaan. Silti Gojiran näkeminen livenä on edelleen haave vain, kun taas Rushia lähden toukokuussa katsomaan Helsinkiin…se on kuitenkin kokonaan toinen fanipojan päiväkirjan arvoinen kertomus se :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti