Kirosasana on voimasana. Kiroilulla vahvistetaan sanomaa. Kiroilu köyhdyttää kieltä. Kiroilu kuulostaa rumalta. Kiroilu on typerää. Kiroilu kuuluu kommunikointiin.
Väitteitä, joista ainakin jonkun voi jokainen varmastikin allekirjoittaa. Kiroilu herättää tunteita – tai sitten ei herätä. Jotkut kiroilevat päivittäin, jotkut tunneittain. Jotkut kiroilevat harvoin ja vaikkapa vain hermostuessaan. Joillekin kirosanat kuuluvat normaaliin kanssakäymiseen.
Olen pohtinut kiroilua tietty paljon siksi, että minulla on pieniä lapsia. Oikeastaan ihan ihmetyttää, että poikani Miro 5v ei kiroile. Hän saattaa joskus äärimmäisen harvoin sanoa jonkun sanan ihan vain kokeillakseen reaktiotani, mutta hän ei kiroile. Miro ei mielestäni edes osaa kiroilla ja se on hyvä juttu. Mielestäni kiroilua ei tarvitse liittää normaaliin kommunikointiin ja tavallaan ajattelen, että lapsen pitää voida myös puheissaan olla viaton. Onko kiroilu sitten jotenkin vaarallista? Se on niin suhteellista. Jos joku kiroilee vihaisena, se kuulostaa rumalta. Jos joku kiroilee tuskastuneena, voi sekin kuulostaa pahalta. Jos joku sen sijaan kiroilee pienessä hermostuneisuuden tilassa, mutta kuitenkin säilyttäen ”hyvän mielen”, voi kiroilu olla yksi lisämauste kommunikointiin.
Mikä sitten menee meikäläisellä kategoriaan ”hyvän mielen kiroilu”? Töissä tapaan erilaisia ihmisiä ja yksi rempseä täti-ihminen, jolla on muutenkin päällekäypä, mutta kuitenkin ystävällismielinen kommunikointityyli, saattaa todeta vaikkapa puhelun alkajaisiksi, että ”Perkele!” Hänellä on siis tuossa tilanteessa joku ongelma, jota hän pyytää ratkaisemaan. Yksi toinen tyyppi taasen korostaa sanomaansa tekemällä aika ajoin ”saa...” päätteen lauseelle, varmaan ihan huomaamattaan. Hän ei siis sano ”saatana”, mutta melkein. Se kuuluu tuon henkilön kommunikointiin niin vahvasti, että sitä ei varmasti saisi kitkettyä pois perkelekään.
Itse kiroilen välillä ihan liikaa ja se ärsyttää, varsinkin lasten kanssa ollessani. Töissäkin tulee välillä kiroiltua, varsinkin jos on vähänkin tutumpaa seuraa. Vieraiden ihmisten seurassa kiroilua vaistomaisesti pyrkii välttämään. Muistan ihan tässä lähiaikoina pari kertaa, kun olen kiroillut ja vähän kavahtanut sanomaani heti perään, koska vastapuoli ei ollutkaan niin kovin tuttu. Yksi tapahtui asentaessani konetta helevetin pölyiseen ja ahtaaseen paikkaan. Kirosin litanian vähemmän kaunista tekstiä ja vanhempi täti-ihminen totesi, että ”hermostuthan sinäkin näköjään joskus”. Vähän hävetti, mutta olinhan minä kuitenkin pöydän alla piilossa ;-) Toinen tapaus tapahtui puhelimessa, kun kiroilin naiskollegalle kylläkin vain todeten asiakkaista, että ”jos alkavat vittuilla”. Ajattelin heti perään, että kuulostinkohan liian karkealta, koskapa en kyseistä henkilöä oikeastaan tunne. Vaistomaisesti sitä miettii, että minkälaisen kuvan itsestään antaa. Tutumpien kollegojen kanssa saatan kiroilla avoimemmin ja tällöin kiroilun karkeuskin jotenkin on paljon laimeampaa.
Onko sitten tilannetta, mihin kiroilu mielestäni kuuluu – ja toisaalta tilannetta, mihin ei? Minusta ainakin on ihan ok, jos pystyy helpottamaan oloaan huutamalla ääneen perkelettä ja saatanaa esimerkiksi kivun tai äärimmäisen turhautumisen hetkellä, eikä se ole köyhää kieltä vaan tuskanhuutoa ja pahan olon purkamsta. Riitelyn ohessa käytettu kiroilu on mielestäni taasen sellaista, että sen voisi jättää väliin ja opetella oikeasti riitelemään asiallisesti. Jos huudatuttaa, niin huutaisi edes asiaa, eikä kiroaisi toista. Lasten seurassa kiroilua kannattaa välttää, jos ei halua, että kuulee kohta ruokapöydässä jotain tyyliin ”hyi saatana, vitun pahaa tämä paskaruoka!”. Lapset imevät aikuisista vaikutteita koko ajan, joten siinä on kasvamisen paikka, jos huomaa, että kiroilu alkaa olla liian arkipäiväistä.
Isäni serkkupoika oli kova kiroilemaan. Hänen tyylinsä oli sellainen, että kirosanoista hävisi kyllä kaikki glooria, jos niissä semmoista koskaan on ollutkaan. Perkelettä ja saatanaa tuli joka lauseessa, aivan kuin vittua saattaa tulla nuoremman polven kiroilijoiden suusta. Jos kiroilu on noin tärkeä osa kommunikointia, vaatii se jo kanssakeskustelijaltakin jonkinlaista sietokykyä. Siinä mielessä on hyvä ymmärtää, että paljon kiroileva ei ole välttämättä yhtään pahansuopa ihminen – hänen kieleensä vaan kuuluvat ne kirosanat.
Olimme Euroopassa laskettelumatkalla joskus 1980-luvulla. Sieltä jäi mieleeni isäni ärsyyntynyt tokaisu italialaisille, jotka urputtivat siitä, että pelasimme liian äänekkäästi tennistä omalla kentällämme: ”Perkeletto italiano!” Voiko sitä kauniimmin sanoakaan :-)
Kirjoitus 17.2.2008, julkaistu aiemmin varmaankin jo edesmenneessä "kakkosblogissani".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti