Arkistojen hämäristä: Poliittisesta ateismista

Minulle ateismi on aina merkinnyt henkilökohtaista päätöstä olla uskomatta Jumalaan tai – kuten uskovaiset sanovat – kieltää Jumalan olemassaolo. Ateismi on kuitenkin merkinnyt aikojen saatossa myös poliittista valintaa, koska valtaapitävät ovat jo vuosituhansien ajan käyttäneet uskontoa paimentaakseen ihmisiä. Viimeisimpien parin sadan vuoden aikana ateismi on liittynyt vahvasti sosialistiseen ja kommunistiseen ideologiaan. En ole aiemmin asiaa kauheasti pohtinut, mutta huomasin paikallislehdessä (Kainuun sanomat, 15.4.2008) yleisönosastokirjoituksen, jonka olivat allekirjoittaneet ”Eläkeläiset ja ateistit”. Aiheena oli seurakunnan järjestämä siunaustilaisuus Suomen sisällissodan aikaisille punaisille uhreille, koska kirkko ei mitä ilmeisimmin heitä silloin aikanaan siunannut, koska oli valkoisten puolella. Hämmästelin hiukan allekirjoittaneiden vihaista reaktiota siunaustilaisuuden järjestämiseen, jota he kuvasivat kirjoituksessaan mm. ”murhattujen punaisten muiston hävyttömäksi häpäisyksi”. Toisaalta ymmärrän, mistä nuo vihaiset sanat kumpuavat. Vielä näinkin pitkän ajan jälkeen sisällissodan haavat ovat syviä ja ”luokkaviha” ja katkeruus kalvaa ihmisiä yhä tänäkin päivänä. Silti tuntuu jotenkin oudolta, että ateismin voi määritellä myös poliittisen suuntautumisen kautta. Onko uskonto – ja siis myös ateismi – itse asiassa politiikkaa?

Politiikassa pyritään vaikuttamaan yhteiskuntaan omalle poliittiselle liikkeelle tai aatteelle ominaisten ideologioiden, talousteorioiden ja ylipäätään ihmisten ja ihmisjoukkojen mielipiteiden mukaisesti. Uskonnolla pyritään samalla lailla vaikuttamaan siihen, että ihmiset toimisivat tietyllä tavalla, kuten uskoisivat Jumalaan, maksaisivat kirkollisveroja tai muuten lahjoittaisivat omaisuuttaan ja aikaansa uskonnolliselle liikkeelle tai kirkolle ja käyttäisivät kirkon palveluita. Uskonnon/uskontojen suurin ero politiikkaan on kaiketi siinä, että säännöt ovat tavallaan ”kiveen hakatut”, eikä esimerkiksi uutta lakia siitä, onko Jumala olemassa vai ei, voida laatia, vaikka siihen perusteet olisivatkin. Uskonto vaatii siis ehdotonta ”puoluekuria” ja omistautumista ”pysyvälle puolueohjelmalle”, joka on suorastaan diktatuurinen väline, jolla ihmiset saadaan ajamaan yhtä asiaa. Siinä mielessä uskonto on yhden asian aate, kuten vaikkapa kommunismi. Tämä voisi selittää sen, miksi juuri kommunismissa on tuotu esille ateismin aatetta, koska uskonto on tietyllä tavalla sitä vastaava kiihkoaate, jossa pyritään saamaan ihminen aivopestyä tiettyyn muottiin. Uskontojen sitoutuminen hallitsijasukujen kiemuroihin (varsinkin roomalais- ja kreikkalaiskatoliset uskonnot) aiheutti kommunistisissa vallankumouksissa vastareaktion valtaeliittiin kuuluvaa kirkkoa ja sitä myötä koko uskontoa kohtaan, joka korvattiinkin omalla ”uskonnolla” eli kommunismilla. Onko itse asiassa kommunismi siis uskonto?

Itselleni ateismi on maailmankuva, elämäntapa ja ajattelumalli, kun taas joillekin se voi olla poliittinen väline vaikuttaa asioihin. Ymmärrän kuitenkin ehkä nyt asiaa ajateltuani paremmin sen, miksi esimerkiksi USA:ssa on niin vahva kristillinen oikeisto ja miksi vasta viime vuosina sielläkin on herätty julkisesti hyväksyttävään keskusteluun ateismista. Hiukan kärjistäen voisi kai todeta, että kommunismia vastaan taisteltaessa uskonto on ollut osa länsimaista järjestelmää ja ateismi osa ”kommunistista propagandaa”, joten sitä ei ole hyväksytty. Edelleenkin ateismilla on erittäin huono kaiku ja sitä pidetään negatiivisena asiana suuren yleisön silmissä - siis ainakin USA:ssa, jossa tuoreen Gallupin (24.-27.3.2008 Gallup Panel Survey) kyselyn mukaan 45% vastaajista piti ateismia negatiivisena, 41% neutraalina ja 13% positiivisena. Vain scientologia sai negatiivisemman arvion eri uskontokuntia ja niiden mielikuvaa luodanneessa kyselyssä.

Palatakseni kuitenkin vielä kommunismin ja uskonnon yhteyteen, muistin muutaman vuoden takaa keskusteluja, joissa vaimoni isoäiti pohti sitä, kuinka hän aikanaan (jos oikein muistan) hylkäsi uskonnon kommunismin vuoksi. Sitten kun kommunismi Neuvostoliiton myötä romahti ja tietoisuus ”suuren ja mahtavan” korruptoituneisuudesta lisääntyi, vaimoni isoäiti ”menetti uskonsa kommunismiin”. Sen jälkeen oman elämän suruihin oli etsittävä taas voimaa sieltä, mistä muutkin hänen ikäisensä: uskonnosta. Tämäkin lisää pontta sille ajatukselle, että juuri kommunistinen ateismi on yksi syy siihen, miksi ateismilla on yhä tänäkin päivänä huono kaiku – ainakin oikeistolaisissa.

Olenko minä sitten automaattisesti vasemmistolainen, jos tunnustaudun ateistiksi? Kuten alussa totesin, on ateismi itselleni muuta kuin poliittinen katsantokanta. Toisaalta, kun ajattelen omaa poliittista maailmankuvaani, niin oikeistolaiset kovat arvot, etunenässään kapitalismi, ovat juuri niitä arvoja, joita vastustan. Olen siis siinä mielessä vasemmistolainen, vaikken koskaan ole kuulunut mihinkään puolueeseen tai erityisesti kannattanut mitään puoluetta. En koskaan voisi kuvitella äänestäväni kokoomusta tai keskustaa, mutta olen äänestänyt vihreitä, sosiaalidemokraattia presidentiksi ja viimeksi kunnallisvaaleissa vasemmistoliittolaista naista. Ehkä siis kuitenkin sovin ”vasemmistolaisen ateistin” muottiin, vaikken siihen haluaisikaan.

Ajattelin vielä liittää tähän aiheeseen yhden pätkän CMX-yhtyeen keskustelupalstalta, sikäli mikäli herrat sallivat ja en syyllisty tekijänoikeusrikkomukseen. Kyseisen keskustelupalstan löytää kyllä helposti, enkä tästä kopioinnista tunne mitään hyötyväni (muuta kuin, että hätäisesti kai tämä nyt tätä aihetta läheltä liippaa), joten en lupaa kopiointiini aio tässä tapauksessa pyytää. Tässä siis joku Y kysyy (ehkä Yrjänä itse...) ja A.W.Yrjänä vastaa:

24/03/2008
Y: Mitä mieltä olet Erkki Tuomiojan väitteestä, että teologiset tiedekunnat tulisi lakkauttaa? Tai niitä ei ainakaan pitäisi tukea julkisin varoin.
Y: Kysehän ei ole väitteestä, vaan mielipiteestä. Teologinen tiedekunta on yliopistojärjestelmän historiallisesti vanhin osa. Se, pitääkö valtiosta riippumattoman kirkon viranhaltijoiden koulutus hoitaa valtion tuella lienee kysymys, jota Tuomioja pohtii. Hän ei ehkä ole miettinyt kuinka hyvä on, että klerikaalisesti ajattelevien ihmisten energia menee kirkon asioiden hoitamiseen. Tämän mahdollisuuden poistuessahan ne saattaisivat lähteä politiikkaan.

Loppukaneetti:
Ehkä kirkkoa ja valtiota, kuten ei uskontoa (tai ateismia) ja politiikkaa voi sittenkään koskaan erottaa toisistaan. Ne ovat ihmisten keksintöä, kulttuuria ja tärkeitä yhteiskunnan osa-alueita, joita ei pysty mikään tieteellinen tutkimus horjuttamaan. Ei vaikka tiedemaailma on (tai pitäisi olla) ainoa poliittisesti ja uskonnollisesti riippumaton elin, joka voisi antaa meille vastauksen elämämme tarkoitukseen, koska sitähän me asioita määrittelemällä haemme – järjestystä kaaokseen.

Kirjoitus julkaistu alun perin vapaa-ajatteluun keskittyneessä ja jo edesmenneessä blogissani 19.4.2008.