Hyvää itsenäisyyspäivää! Ajattelin lähteä omissa pohdinnoissani taas kerran musalinjalle, koska se on minulle tärkeä osa elämää. Horisin sitä paitsi jo vuosi sitten itsenäisen Suomen asioista. Tällä kertaa keskityn siihen, mitä pääasiallinen musiikinkuuntelualustani eli ruottalainen Spotify kertoo kuluvan vuoden musankuuntelustani ja miten siinä näkyy suomalaisuuteni.
Eniten kuuntelemani yhtyeet 2019 (joulukuun alkuun mennessä) ovat:
Eppu Normaali
Mustan Kuun Lapset
Etta
Liekki
Jethro Tull
Jo tämä kertoo paljon siitä, miten suomalaisuus näkyy musiikkimaussani; Eput on suomirockin instituutio, klassikkobändi, jota olen rakastanut lapsesta saakka. Tänä vuonna on näköjään taas tullut kuunneltua sitä enemmän kuin mitään muuta. Toisena on tämän vuoden tuttavuus Mustan Kuun Lapset, joka edustaa suomibläkkistä, tai "dark metal" -tyylisuuntaa, jos näihin genre-asioihin on pakko lähteä. Loistava uusi tuttavuus ja antanut minulle paljon voimaa kuluneen vuoden käänteissä. Kolmantena myös tuore tuttavuus, nuori suomalainen räppäri Etta, jota on kritisoitukin kovasti naiivien lyriikoiden takia, mutta toisaalta hänessä on sellaista swägiä, että se on iskenyt kovaa räpistä diggaavaan setämieheen (jollainen väistämättä Ettaan verrattuna olen). Etta kuuluu myös suosikkigenreni edustajiin, josta kohta lisää. Neljäntenä listalla on iki-ihana pop-progeilija Liekki, joka ei valitettavasti ole kohta vuosikymmeneen uutta musiikkia tehnyt, eikä varmaan siis koskaan enää teekään, mutta löysin syksyllä Liekin taas uudelleen ja onhan se oman elämäni tärkeimpiä yhtyeitä vaikutusvoimaltaan. Viidentenä sitten top-vitosen ainoa ulkomaanelävien poppoo eli klassinen progebändi Jethro Tull, johon ihastuin parikymmentä vuotta sitten ja joka on matkannut mukana siitä lähtien.
Kuuntelin vuoden aikana artisteja 45:stä maasta. Melkein yllättävää noinkin iso lukema, koska olen kuitenkin aika vahvasti länsimaisen musiikkimaun omaksunut ihminen. Satunnaisia iskuja toki on tullut tehtyä afrikkalaisiin artisteihin, mutta itäpuoli on aika huonossa kuuntelussa.
Suosikkigenret 2019 olivat:
Finnish hip hop
Suomi rock
Rock
Viking metal
Hip hop
Tämä ei yllätä yhtään. Suomirap-kokoelmani on ehkä eniten kuuntelemani soittolista, joten aivan ansaitusti Finnish hip hop (miksihän se muuten on englanninkielellä kirjoitettu?) kärjessä. Rap ei ole ehkä suomalaiskansallista musaa, mutta Suomirap on nimensä mukaisesti suomenkielistä ilotulitusta - niin hyvässä kuin pahassa. Kieli elää ja kehittyy, mutta toisaalta sen rappeutumisen (jos näin haluaa ajatella) ja anglismin huomaa helposti Suomirappia kuuntelemalla. Toisena ei-niin-yllättäen Suomi rock (esimerkiksi Eput ja Liekki varmaan siihen kategoriaan uponneet), mutta kolmantena oleva Rock ehkä silti vähän yllättää. Yleensä ottaen, jos joku kysyy minulta, mitä kuuntelen, en sano "rokkia". Mutta kai se on hyväksyttävä, siihen varmasti uppoaa monenlainen kitaravetoinen mäiske. Neljäntenä oleva genre Viking metal sen sijaan huvittaa hieman, vaikka myönnän kyllä, että pohjoismaalainen metalli on sydäntä lähellä ja varmasti viikinkiaiheista matskua on näissä Islanti-Norja-Ruotsi-Suomi -bändeissä paljon mukana. Viideksi eniten soitettu genre Hip hop taasen hieman yllättää, mutta kai tuossa yhdessä vaiheessa tuli luukutettua aika paljon amerikkalaistakin rap-matskua, vaikka Rap-soittolistalleni (erikseen siis Suomirap-soittolistasta) on tänä vuonna ilmestynyt vain 21 uutta kappaletta.
Tänä vuonna olen löytänyt Spotifyn mukaan 233 uutta artistia, joista eniten olen kuunnellut Mustan Kuun Lapset -yhtyettä.
Viimeisen viiden vuoden kuunnelluimmat artistit kertovat myös siitä, että olen suomalainen:
2015 Sammal
2016 Yona
2017 Aivovuoto
2018 Paperi T
2019 Eppu Normaali
Kiitos siis Suomi, suomen kieli ja kulttuuri, etunenässä sen musiikintekijät. On hienoa olla suomalainen musiikinystävä.
6.12.19
23.11.19
Paluu arkeen
Kolmatta viikkoa taas arkista menoa. Kiva oli kyllä herätä aamulla ilman krapulaa. Onkohan tuota tullut dokailtua vähän liikaa viime aikoina? Ehkäpä. Eilen oli perjantai ja olisihan se kaljakin maistunut, mutta toisaalta ei tehnyt yhtään mieli ja menin lopulta Crownia katsottuani yhdeksältä nukkumaan. Aamulla alkoi tulvia mieleen kaikki töissä kesken olevat työt, jotka ovat jääneet tekemättä, kun koko ajan tulee joka suunnasta lisää tekemistä. Uusi sairaala on hieno asia, työssäkäyvien ihmisten terveydellä on leikitty liian kauan ja potilaat ansaitsevat myös tulla hoidetuksi puhtaissa, moderneissa tiloissa. Minulle se on merkinnyt tutun ympäristön laajenemista, mikä on tosi mielenkiintoista, mutta tokihan se väsyttää, että joka kulman takana on jotain tekemistä, eikä niitä itse ehdi kaikkea tehdä. Onneksi olemme saaneet loistavan työtiimin kasaan, joka töitä kanssani tekee. Töissä on edelleen siis tosi kivaa ja ICT-suunnittelijan väliaikainen pesti on vaan lisännyt työn mielenkiintoa. Iltaisin väsyttää hyvällä tavalla ja työ tuo mielekästä sisältöä elämään.
Kotielämä menee rutiinien voimin eteenpäin, päivä kerrallaan. Tyttäreni tapaamiset ovat tauolla, mutta kunhan yhteys ei katkea, niin olen tyytyväinen. Lämmitti saada tytöltä sydämeen päättyvä viesti, kun oli vähän nihkeätä saada sovittua tapaamisista ja tytär ilmoitti, että ei tule nyt vähään aikaan käymään. Keskiviikkoperinne on ollut osa arkea pitkään, joten ensimmäinen viikko oli hieman outo, toinen jo parempi. Kyllä se siitä, elämä on tällaista. Aina ei voi miellyttää kaikkia, eikä sitä kannata yrittääkään - täytyy elää itselleen, vaikka eläisikin perhe-elämää, työelämää ja elämää ylipäätään. Täytyy olla rehellinen itselleen ja seisoa pystyssäpäin omien valintojensa kanssa. Kaikkea ei voi saada, eikä asioita pidä tehdä liian vaikeaksi. Mikä tapahtuu luonnostaan, tapahtuu.
Olen kuunnellut tällä viikolla paljon "mikidimaskin" eli MKDMSK:n toista ja viimeistä levyä, jonka Pyhimys viimeisteli sen jälkeen, kun nuori räppäri menehtyi tammikuussa vain 21-vuotiaana. Aika raskasta matskuahan tuo on; Demonit, paholainen ja kuolema toistuvat teemoissa, joten loppu on ollut väistämätön, vaikken tiedäkään, miksi nuori mies lopulta kuoli. Väkisinkin sen kuitenkin koko ajan tiedostaa, kun miestä kuuntelee. Oma nykyinen elämäni oikeastaan alkoi vasta 24-vuotiaana, joten siinä mielessä on surullista ajatella sitä, miten jollain elämä on jo ohi siinä vaiheessa.
Nyt kun on ollut taas kuukauden suhdevirityksen jälkeen aikaa touhuta kaikkea turhaa, niin innostuin katsomaan Juhan innostamana The Sopranos -sarjaa. Ensimmäinen kausi oli aivan loistava ja muistan sen katsoneeni aiemminkin. Sitten henkilögalleria laajenee ja jotenkin intensiteetti laskee, arkisemmaksi. Toki mielenkiinnolla olen yhä seurannut sarjaa, toinen kausi on kohta päätöksessään. On kyllä kiva katsoa sarjoja, joiden seuraavia vaiheita ei tarvitse odottaa - koko sarjan voi katsoa omaan tahtiin. Omaa elämästä selviämistä - vaikkei elämästä selviä hengissä - mietin myös päähahmo Tony Sopranon näyttelijän James Gandolfinin kautta. Mies on ensimmäisen kauden jaksoissa 35-vuotias ja sarjan päättymisen jälkeen Gandolfini menehtyi sydänongelmien vuoksi vain 51-vuotiaana. Itsellänikin aina välillä mielessä pyörii, että mihin asti tämä elo jatkuu ja olenpa asiasta saattanut läheisilleni mainitakin. Mirolle puhuin siitä, että jos delaisin, niin saisitte varmaan talon myynnin hinnalla velat kuitattua. Kuolema kuittaa velat, toivottavasti. En minä silti delata halua, ainakaan vielä. Lapset ensin maailmalle ja voishan ne velat yrittää kuitata - tai ainakin enimmät niistä - eläessäänkin. Töissäkin näkee aina välillä virkeitä eläkeläisiä, jotka on kutsuttu takaisin duuniin lähemmäs 70-vuotiaina, joten kai minullakin on toivoa. Läskit pitäis vaan karkottaa, muuten homma menee vituiks. Syön vain nuo Fazerin Siniset ja Geishat tuosta...
Entäs jos työt loppuis? Kaikkihan on mahdollista. Postilaisilla ollaan leikkaamassa palkkaa, yksitäistämispaineita on kaikkialla, kaiken pitäisi tuottaa, kansa vanhenee. Onhan näistä meilläkin puhuttu, että soten tukipalvelut - kuten Tietohallinto - voisivat toimia erillisenä yhtiönään ja muuta paskaa, mutta eikö ne ole jo nähty? Vuonna 2007 Kainuun maakunta-kuntayhtymä irtisanoi ennen vuosituhannen vaihdetta ulkoistetun ICT-tukipalvelun (jossa minäkin työskentelin vuokramiehenä), kun sen kustannukset uhkasivat mm. lähitukihenkilöiden vuokraamisen vuoksi aiheuttaa satojen tuhansien eurojen lisäkustannuksia firmalle, jota ei kiinnostanut kehittää toiminnassaan yhtään mitään, koska kaikki kehittäminen maksaa. Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä Tietohallinto toimii pienellä porukalla kustannustehokkaasti KVTESin mukaisesti, palkat ovat ICT-alan standardeihin nähden matalat (mm. ICT-tukihenkilön palkka on selvästi pienempi kuin hoitoalan ihmisillä, lähinnä kai sitä voi verrata varastoihmisten palkkaan), mutta ydinporukka on osaavaa ja kokenutta, asiakaspalveluhenkistä sakkia. Mikään yritys ei ikimaailmassa hoitaisi vastaavaa tukipalvelua näin pienellä porukalla yhtä tehokkaasti. Onhan noita "hyviä" esimerkkejä, kuten Istekkipalvelut, joka ehkä on tukiorganisaationa "edullinen", mutta jos lähin tukihenkilö on Kuopiossa, niin hirveästi se lämmittää, jos tarvittaisiinkin tukihenkilö paikan päälle tutkimaan fyysistä laitevikaa. En jaksa uskoa, että työt loppuvat, mutta tietysti kaikki on mahdollista - toki työmme voi teettää muilla ja halvemmalla, mutta palvelutaso on tällöin pudotettava nykyisestä huomattavasti alemmaksi.
Työsuhdeasioista tuli mieleen, että tällä viikolla kannattamani Tottenham Hotspurin manageri Mauricio Pochettino sai kenkää 5,5 vuoden pestin jälkeen. Pochia ei kuitenkaan kannata sääliä, palkka juoksee sopimuksen loppuun ja massia on tilillä varmasti vaikka loppuelämäksi toisin kuin minulla, jolle työ on paitsi osa arkea, myös elinehto tietyllä tapaa (ainakin tällä elämäntyylillä - toki jos jäisin työttömäksi, niin ainahan on mahdollista muuttaa vuokralle jonnekin ja kituuttaa ilman ylellisyyksiä kuten autoa sekä lopettaa baareissa käyminen ja elatusmaksujen maksaminen - Kela maksaa sitten, mitä maksaa, itse kullekin). Spurs-fanina oli aluksi erittäin ristiriitaiset fiilikset, kun uudeksi Head Coachiksi palkattiin Jose "The Special One" Mourinho, mutta viikon mittaan katsotut haastattelut ja muut Spurs-pätkät ovat antaneet uutta virtaa. Viime kauden päätyttyä Mestareiden liigan finaalitappioon oli aika uudelle. Tämän kauden taaperrus on ollut paluu entiseen. Tuon pidemmälle ei Pochin aikakaudella päästy tai olisi tultu pääsemään, siltä se alkoi tuntua. Itsekin realistina (tai pessimistinä) totesin, että tuota ei tule tapahtumaan toiste, että Spurs pääsisi tsämppärifinaaliin. Nyt on kuitenkin uusi aika ja vaikka Mourinho ei mikään ihmeidentekijä ole - koska kentällä se magia tapahtuu, jos on tapahtuakseen - niin kaikki on mahdollista, menihän Suomen miesten futisjoukkuekin arvokisoihin!
Kotielämä menee rutiinien voimin eteenpäin, päivä kerrallaan. Tyttäreni tapaamiset ovat tauolla, mutta kunhan yhteys ei katkea, niin olen tyytyväinen. Lämmitti saada tytöltä sydämeen päättyvä viesti, kun oli vähän nihkeätä saada sovittua tapaamisista ja tytär ilmoitti, että ei tule nyt vähään aikaan käymään. Keskiviikkoperinne on ollut osa arkea pitkään, joten ensimmäinen viikko oli hieman outo, toinen jo parempi. Kyllä se siitä, elämä on tällaista. Aina ei voi miellyttää kaikkia, eikä sitä kannata yrittääkään - täytyy elää itselleen, vaikka eläisikin perhe-elämää, työelämää ja elämää ylipäätään. Täytyy olla rehellinen itselleen ja seisoa pystyssäpäin omien valintojensa kanssa. Kaikkea ei voi saada, eikä asioita pidä tehdä liian vaikeaksi. Mikä tapahtuu luonnostaan, tapahtuu.
Olen kuunnellut tällä viikolla paljon "mikidimaskin" eli MKDMSK:n toista ja viimeistä levyä, jonka Pyhimys viimeisteli sen jälkeen, kun nuori räppäri menehtyi tammikuussa vain 21-vuotiaana. Aika raskasta matskuahan tuo on; Demonit, paholainen ja kuolema toistuvat teemoissa, joten loppu on ollut väistämätön, vaikken tiedäkään, miksi nuori mies lopulta kuoli. Väkisinkin sen kuitenkin koko ajan tiedostaa, kun miestä kuuntelee. Oma nykyinen elämäni oikeastaan alkoi vasta 24-vuotiaana, joten siinä mielessä on surullista ajatella sitä, miten jollain elämä on jo ohi siinä vaiheessa.
Nyt kun on ollut taas kuukauden suhdevirityksen jälkeen aikaa touhuta kaikkea turhaa, niin innostuin katsomaan Juhan innostamana The Sopranos -sarjaa. Ensimmäinen kausi oli aivan loistava ja muistan sen katsoneeni aiemminkin. Sitten henkilögalleria laajenee ja jotenkin intensiteetti laskee, arkisemmaksi. Toki mielenkiinnolla olen yhä seurannut sarjaa, toinen kausi on kohta päätöksessään. On kyllä kiva katsoa sarjoja, joiden seuraavia vaiheita ei tarvitse odottaa - koko sarjan voi katsoa omaan tahtiin. Omaa elämästä selviämistä - vaikkei elämästä selviä hengissä - mietin myös päähahmo Tony Sopranon näyttelijän James Gandolfinin kautta. Mies on ensimmäisen kauden jaksoissa 35-vuotias ja sarjan päättymisen jälkeen Gandolfini menehtyi sydänongelmien vuoksi vain 51-vuotiaana. Itsellänikin aina välillä mielessä pyörii, että mihin asti tämä elo jatkuu ja olenpa asiasta saattanut läheisilleni mainitakin. Mirolle puhuin siitä, että jos delaisin, niin saisitte varmaan talon myynnin hinnalla velat kuitattua. Kuolema kuittaa velat, toivottavasti. En minä silti delata halua, ainakaan vielä. Lapset ensin maailmalle ja voishan ne velat yrittää kuitata - tai ainakin enimmät niistä - eläessäänkin. Töissäkin näkee aina välillä virkeitä eläkeläisiä, jotka on kutsuttu takaisin duuniin lähemmäs 70-vuotiaina, joten kai minullakin on toivoa. Läskit pitäis vaan karkottaa, muuten homma menee vituiks. Syön vain nuo Fazerin Siniset ja Geishat tuosta...
Entäs jos työt loppuis? Kaikkihan on mahdollista. Postilaisilla ollaan leikkaamassa palkkaa, yksitäistämispaineita on kaikkialla, kaiken pitäisi tuottaa, kansa vanhenee. Onhan näistä meilläkin puhuttu, että soten tukipalvelut - kuten Tietohallinto - voisivat toimia erillisenä yhtiönään ja muuta paskaa, mutta eikö ne ole jo nähty? Vuonna 2007 Kainuun maakunta-kuntayhtymä irtisanoi ennen vuosituhannen vaihdetta ulkoistetun ICT-tukipalvelun (jossa minäkin työskentelin vuokramiehenä), kun sen kustannukset uhkasivat mm. lähitukihenkilöiden vuokraamisen vuoksi aiheuttaa satojen tuhansien eurojen lisäkustannuksia firmalle, jota ei kiinnostanut kehittää toiminnassaan yhtään mitään, koska kaikki kehittäminen maksaa. Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä Tietohallinto toimii pienellä porukalla kustannustehokkaasti KVTESin mukaisesti, palkat ovat ICT-alan standardeihin nähden matalat (mm. ICT-tukihenkilön palkka on selvästi pienempi kuin hoitoalan ihmisillä, lähinnä kai sitä voi verrata varastoihmisten palkkaan), mutta ydinporukka on osaavaa ja kokenutta, asiakaspalveluhenkistä sakkia. Mikään yritys ei ikimaailmassa hoitaisi vastaavaa tukipalvelua näin pienellä porukalla yhtä tehokkaasti. Onhan noita "hyviä" esimerkkejä, kuten Istekkipalvelut, joka ehkä on tukiorganisaationa "edullinen", mutta jos lähin tukihenkilö on Kuopiossa, niin hirveästi se lämmittää, jos tarvittaisiinkin tukihenkilö paikan päälle tutkimaan fyysistä laitevikaa. En jaksa uskoa, että työt loppuvat, mutta tietysti kaikki on mahdollista - toki työmme voi teettää muilla ja halvemmalla, mutta palvelutaso on tällöin pudotettava nykyisestä huomattavasti alemmaksi.
Työsuhdeasioista tuli mieleen, että tällä viikolla kannattamani Tottenham Hotspurin manageri Mauricio Pochettino sai kenkää 5,5 vuoden pestin jälkeen. Pochia ei kuitenkaan kannata sääliä, palkka juoksee sopimuksen loppuun ja massia on tilillä varmasti vaikka loppuelämäksi toisin kuin minulla, jolle työ on paitsi osa arkea, myös elinehto tietyllä tapaa (ainakin tällä elämäntyylillä - toki jos jäisin työttömäksi, niin ainahan on mahdollista muuttaa vuokralle jonnekin ja kituuttaa ilman ylellisyyksiä kuten autoa sekä lopettaa baareissa käyminen ja elatusmaksujen maksaminen - Kela maksaa sitten, mitä maksaa, itse kullekin). Spurs-fanina oli aluksi erittäin ristiriitaiset fiilikset, kun uudeksi Head Coachiksi palkattiin Jose "The Special One" Mourinho, mutta viikon mittaan katsotut haastattelut ja muut Spurs-pätkät ovat antaneet uutta virtaa. Viime kauden päätyttyä Mestareiden liigan finaalitappioon oli aika uudelle. Tämän kauden taaperrus on ollut paluu entiseen. Tuon pidemmälle ei Pochin aikakaudella päästy tai olisi tultu pääsemään, siltä se alkoi tuntua. Itsekin realistina (tai pessimistinä) totesin, että tuota ei tule tapahtumaan toiste, että Spurs pääsisi tsämppärifinaaliin. Nyt on kuitenkin uusi aika ja vaikka Mourinho ei mikään ihmeidentekijä ole - koska kentällä se magia tapahtuu, jos on tapahtuakseen - niin kaikki on mahdollista, menihän Suomen miesten futisjoukkuekin arvokisoihin!
21.11.19
Vuoristorata-ajelu
Pimeän keskeltä herään tajuamaan, että olen jonkun luona. Sympaattinen pieni koti. Istumme sohvalla. Pudotan pommin ja kerron, että olen naimisissa. Mutta polyamorinen. Eipä siinä, niinpä sitten on. Menemme sänkyyn. Yö menee ohi, välillä nukahdetaankin. Aamulla tuijotamme toisiamme silmiin. Ihastun. Saan viestiä, tule luokseni. Siellä se siirtää krapulaa huomiselle, itse en sellaista harrasta, ei pysty, liian wanha sellaiseen. Nähdään huomenna. Ja niin sitten nähdään. Ja tuijotellaan lisää toisiamme. Silmät ovat sielun peili.
Näemme aina, kun mahdollista. Ihastun syvemmin. Sanon sen ääneen. Sanon muutakin, rakastun. Kerron siitä vaimollekin, kun hän on matkalla, joten kirjoitan. Kotona en ehdi puhua, mutta puhun hänen kanssaan. Kaikesta, kaiken. Sitten tulee ensimmäinen särö, kerron liikaa. Älä kerro kaikkea, mutta ole rehellinen. Onko se mahdollista?
Taas viikonloppu sekoilua, mutta ainakin olemme ja pysymme yhdessä. On hyvä olla, hetkissä. Sitten ne loppuvat, lähden kotiin. Toipumista, arkea, iltaisia näkemisiä. Lisää säröjä, kuin itsestään. Viikonloppu, taas sekoilua, mutta lähekkäin on hyvä.
Puheet alkaa olla puhuttu. Sitten itkettää. Tunteet menevät ylös ja alas, olemme vuoristorata-ajelulla. Välillä tuntuu niin hullulta, että sattuu mahaan. Välillä naurattaa, sitten taas itkettää, mutta lopulta alkaa turruttaa. Viikonloppu on sentään tulossa, pidetään edes hauskaa, rokaten. Ja pidetäänkin, kunnes on taas toivuttava. Käyn vielä lojumassa sängyssä yhden sunnuntain, sitten se on ohi.
Kaikki hyvin, mutta se oli siinä. Tiedän sen ja totean, saan vahvistuksen. Hyvä, olihan meillä kuukausi. Kävimme sen läpi pikakelauksella, suhteen. Tulee viikonloppu ja käyn sekoilemassa, yksin. On hauskaa, mutta ei lopulta olekaan. Kotona olen sentään turvassa. Mutta arkeenkin kuuluu tuskaa, ihmissuhteet ovat perseestä ja elämme joidenkin mielestä vääränlaista elämää, josta saan kuulla samasta suunnasta kuin aina ennenkin. Minkäpä minä sille voin, annan tilaa.
Hän kysyy, mitä kuuluu ja kerron, kuinka tuo ahdistaa. Saisin häneltä lohtua, mutta en halua vaivata. Tai siis, annetaan olla. Muistetaan se kuukausi. Mennään eteenpäin. Viikonloppuna en onneksi sekoile liikaa. Ja nyt pois kyydistä, olen vähän aikaa aloillani. Olipahan ajelu, mutta en lähtisi ehkä ihan heti uudestaan. Silti muistan hyvällä, hetkiä ja häntä, vahvaa ja voimatonta.
Taas viikonloppu sekoilua, mutta ainakin olemme ja pysymme yhdessä. On hyvä olla, hetkissä. Sitten ne loppuvat, lähden kotiin. Toipumista, arkea, iltaisia näkemisiä. Lisää säröjä, kuin itsestään. Viikonloppu, taas sekoilua, mutta lähekkäin on hyvä.
Puheet alkaa olla puhuttu. Sitten itkettää. Tunteet menevät ylös ja alas, olemme vuoristorata-ajelulla. Välillä tuntuu niin hullulta, että sattuu mahaan. Välillä naurattaa, sitten taas itkettää, mutta lopulta alkaa turruttaa. Viikonloppu on sentään tulossa, pidetään edes hauskaa, rokaten. Ja pidetäänkin, kunnes on taas toivuttava. Käyn vielä lojumassa sängyssä yhden sunnuntain, sitten se on ohi.
Kaikki hyvin, mutta se oli siinä. Tiedän sen ja totean, saan vahvistuksen. Hyvä, olihan meillä kuukausi. Kävimme sen läpi pikakelauksella, suhteen. Tulee viikonloppu ja käyn sekoilemassa, yksin. On hauskaa, mutta ei lopulta olekaan. Kotona olen sentään turvassa. Mutta arkeenkin kuuluu tuskaa, ihmissuhteet ovat perseestä ja elämme joidenkin mielestä vääränlaista elämää, josta saan kuulla samasta suunnasta kuin aina ennenkin. Minkäpä minä sille voin, annan tilaa.
Hän kysyy, mitä kuuluu ja kerron, kuinka tuo ahdistaa. Saisin häneltä lohtua, mutta en halua vaivata. Tai siis, annetaan olla. Muistetaan se kuukausi. Mennään eteenpäin. Viikonloppuna en onneksi sekoile liikaa. Ja nyt pois kyydistä, olen vähän aikaa aloillani. Olipahan ajelu, mutta en lähtisi ehkä ihan heti uudestaan. Silti muistan hyvällä, hetkiä ja häntä, vahvaa ja voimatonta.
29.9.19
Pappi, Karl Ove, Kube ja kumppanit
Reilu vuosi sitten Facebookissa listailimme kavereiden kanssa kymmentä parasta elokuvaa. Yksi elokuva jäi todella niukasti listaltaltani, joten päätin katsoa sen uudelleen. Aikaa venähti siis vuoden verran, mutta nyt rauhallisen lauantaipäivän ratoksi panin Priestin pyörimään. Lisäintoa katsomiseen toi Linus Roachen roolisuoritus Homeland-sarjassa, jota katsoin ahkerasti viime kesänä ja ainakin seitsemännellä kaudella mies näyttelee siinä presidentin hieman niljakasta neuvonantajaa David Wellingtonia. Hieman niljakasta kuningas Ecbertiä hän taasen näytteli Vikings-sarjassa.
Priest (ohj. Antonia Bird) vuodelta 1994 on legendaarisen Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan luojan Jimmy McGovernin käsikirjoittama ja tärkeässä sivuroolissa nähtävä Robert Carlyle näytteli myös Priestin jälkeen yhdessä Fitzin kolmiosaisessa tarinassa. Pääosassa kuitenkin tällä kertaa ei-yhtään-niljakas Linus Roache Isä Greginä. Toisessa tärkeässä sivuroolissa Tom Wilkinson Isä Matthewina. Jimmy McGovern on nostanut katolisuuden ja maallisuuden ristiriitoja esille muissakin töissään ja onpa häneltä ilmestynyt melko vastikään uusi sarjakin nimeltään Broken, joka kertoo myös katolisesta papista.
SEURAA JUONIPALJASTUKSIA, joten jos meinaat katsoa elokuvan, eikä se ole sinulle tuttu, älä lue pidemmälle...tosin itsekin katsoin elokuvan nyt siis muistaakseni toista kertaa, eikä tietämys vähentänyt yhtään tunnetta.
Priestissä kiehtovat ristiriidat, jonka henkilöitymä on roomalaiskatolinen nuori pappi, joka tulee seurakunnan uudeksi papiksi poispotkitun vanhan jäärän tilalle, joka hienossa aloituskohtauksessa näyttää, että hän on lapsien rakastama jumalan soturi. Uusi pappi Isä Greg osoittautuu hieman jäykäksi verrattuna seurakunnassa yhä vaikuttavaan keski-ikäiseen Isä Matthewiin, joka muun muassa laulaa seurakuntalaisten kanssa kännissä karaokea ja vetää saarnoja kirkon saarnastuolin sijaan lampaidensa keskellä ja pitää Isä Gregin tulkinnan mukaan "työväenpuolue-poliittisia seuroja", eikä ole uskollinen roomalaiskatolisen kirkon opeille. Lisäksi nuoren Isä Gregin järkytykseksi pappistalon taloudenhoitaja onkin Isä Matthewin rakastettu - vaikka roomalaiskatolisen kirkon papeilla onkin ollut jo tuhannen vuoden ajan selibaattivaatimus.
Isä Gregin seurattua yksien hautajaisten jatkoilla ihmisten juhlintaa ja muuta inhimillistä toimintaa, saamme tutustua hänen salaisuuteensa. Nahkatakki niskaan ja baanalle. Homobaarista Greg iskee Robert Carlylen esittämän sympaattisen Grahamin ja heidän kohtaamisensa esitellään varsin kuumana homoseksinä. Kun Greg tekee lähtöä, Graham yrittää jutustella mukavia, jolloin Greg nostaa taas muurinsa ja katoaa paikalta...mutta miehet kohtaavat vielä monta kertaa ja yhden kerran tapaaminen johtaa myös julkiseen skandaaliin.
Roomalaiskatolisen kirkon yksi sakramenteista on parannuksen sakramentti, joka tapahtuu ripittäytymällä papille. Priest-elokuvan kiehtoviin ristiriitoihin kuuluu tämä uskonnollisten doktriinien mukainen syntien anteeksianto. Papille kerrotaan karmeita asioita, jotka pitäisi antaa jumalan nimissä anteeksi tai pitää muuten "jumalan ja ripittäytyjän" välisenä asiana. Pappi on jumalan asiamies, hänen ei kuulu lörpötellä asioita sen pidemmälle. Niinpä kun Isä Greg kuulee karmeasta hyväksikäytöstä yhdessä perheessä, hän joutuu kiirastuleen, joka alkaa suistaa hänen ajatteluaan maallisemman Isä Matthewin lempeiden ja humaanien, inhimillisten ajatusten suuntaan kirkon oppien vastaisesti. Jeesuksestakaan ei tunnu olevan apua, koska tämä "alaston mies ristillä" muistuttaa Gregiä hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Homoudesta saadaan myös revittyä yhdessä kohtauksessa elokuvan hauskinta huumoria, kun Isät Greg ja Matthew revittelevät humalaspäissään vanhan syrjäseudun papin ennakkoluulojen kustannuksella.
Ehkä se elokuvan juonesta, loput voitte todistaa itse katsomalla elokuvan. Itse totesin, että hyvä elokuva, hyvä käsikirjoitus, mielenkiintoinen aihepiiri, loistavat näyttelijät ja upea tunnelma eivät vanhene. Toki elokuva on vasta 25 vuotta vanha (tosin ehkä aikanaan ollut jopa rohkea ja ainakin vahvasti kantaaottava - ja ei-niin-yllättäen varsinkin katolinen kirkko vetänyt herneen pahasti nenään), mutta silti maailma ympärillä muuttuu nopeasti ja enpä ihmettelisi, vaikka 25 vuoden päästä roomalaiskatolisessakin kirkossa nähtäisiin julkihomo- tai jopa naispappeja. Tai sitten palataan kivikaudelle, kaikki lienee mahdollista nykyisessä ajan virrassa.
Priest onnistui jälleen muistuttamaan minua siitä, kuinka kompakti formaatti elokuva onkaan ja kuinka se onnistuessaan voi kertoa uskottavia tarinoita ja koskettaa todella vahvasti. Kyynelehdin kaksi kertaa elokuvan aikana voimakkaasti, enkä tarkoita mitään silmien kostumista, vaan siis ihan oikeasti kyyneleet valuivat poskillani. Tämä on harvinaista herkkua, varsinkaan kun olotila ei ollut valmiiksi hormonihäiriöitetty esimerkiksi krapulalla tms, vaan olin ihan tavallisissa fiiliksissä suht hyvin nukutun yön jälkeen. Se oli puhdistavaa itkua, sillä itkin elokuvan kauneudelle kaiken ahdasmielisyyden keskellä. Siinä oli lohtua ja sydämellisyyttä, anteeksiantoa ja ymmärrystä. Upea elokuva, suosittelen.
--
Jokin aika sitten Laura osti minulle alennusmyynnistä Karl Ove Knausgårdin vuodenaika-sarjan kaksi viimeistä osaa Kevät ja Kesä. Niitä olen viime ajat nukkumaan mennessä lukenut ja palannut Taisteluni-sarjan tunnelmiin. Tällä kertaa on tuntunut entistä vahvemmin siltä, että samaistun Karl Oveen todella paljon: Olemme lähes samanikäisiä pohjoismaisissa pikkukaupungeissa kasarilla kasvaneita miehiä, molemmilla on (tai Karl Ovella oli, koska ovat eronneet noiden kirjojen kirjoittamisen jälkeen) bipolaarinen vaimo, rakkaus lapsiin ja heidän sekä kodinhoitamisen sisäänrakennettu tarve, mutta ei mitään erityisiä taitoja esimerkiksi kodin ylläpitoon tai mielenkiintoa vaikkapa "pakollisiin" pihatöihin, samantapaisia tai -tuntuisia kokemuksia ulkopuolisuudesta muiden ihmisten parissa ja erakkoudesta, rakkaus kirjoittamiseen (vaikka se minulla onkin ns. piilossa vakan alla, koska tarvitsisin kirjoittamiseen joutenoloa tai työttömyyttä, hänelle tietysti se on elinehto ja ammatti) ja niin edespäin. Yksi kappale oli kuin suoraan minusta kirjoitettua, pitää vissiin lukea koko Kesä uudestaan, että pääsen taas siihen "tää on just niinku mun elämää!" -tunnelmaan. Loistavia kirjoja, joista suosittelen kaikille ainakin Kesä-teosta, jota voi lukea myös osissa, koska siinä on teemallisia kokonaisuuksia päiväkirjamerkintöjen lisäksi, jotka ovat osin yleismaailmallista pohdiskelua milloin mistäkin aiheesta, mutta samalla mennen Karl Oven omiin lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden tai yleensä ottaen mielen maisemiin.
--
Musiikin osalta olen aina välillä kahden vaiheilla: Metallia vai suomiräppiä. Toki kuuntelen kaikenlaista. Nyt just on menossa Liekki-viikonloppu. On ikävä Janskua ja sen bändin kuulasta progepoppia, mutta ennen kaikkea Janskumaista fiilistä, joka tietysti tulee soitannan lisäksi Janskun laulusta. Räpin osalta olen fiilistellyt mm. Hakunilan poijan (kato ku räpissä on aina tärkeätä tietää, mistä hoodeilta kukakin ponnistaa) Kuben uusimman levyn biisejä. Jotenkin tuntuu, että Kuben trap rap on tuolla levyllä entistä monipuolisempaa, Suomen rap-skenen ehdotonta eliittiä. Muitakin suosikkeja toki löytyy, mutta ehkä tässä ei ole tarve enempään name droppailuun, hyvä musa on hyvää, kuunnelkaa sellaista, mistä ite tykkäätte! Mut pakko vielä palata kahden vaiheille, koska mainitsin metallin. Ehkä pitäis puhua paremminkin "kaikesta muusta" räpin lisäksi. Viime aikoina listoille on tippunut mm. singer-songwriter -kamaa, progea ja kasariheviä (Santa Lucia!) - unohtamatta amerikkalaista rappia. Metelilistalle ei ole ilmestynyt kesän jälkeen mitään uutta, mutta olen kyllä kuunnellut ahkerasti Islannin lahjaa viikinkimetallin saralla eli loistavaa Skálmöldiä, joka on yksi harvoista bändeistä Mustan kuun lapsien ohella, joiden kokonaisia levyjä olen jaksanut Spotifyn hittivirrassa kuunnella. Toki islantilaisillakin on iskusävelmiä, jotka tarttuvat tajuntaan ja siirtyvät soittolistoille, kuten kielletystä rakkaudesta ja sitä seuraavasta surmasta kertova Móri, mutta uusin levy Sorgir (suom. "Suru") on kyllä kokonaisuutenakin miellyttävän (raivoisan ihanaa) kuunneltavaa ja itsellä ainakin kiinnostus on herännyt lyriikoihin upeiden sävelmien taustalla, vaikkei niistä tietysti ensi kuulemalla mitään ymmärrä. Ehkä mä oon kuitenkin yleensä ottaen pehmentymässä (tai pehmohan mä olen ollut aina) musiikin suhteen ja ehkä hevinörtti ei olekaan oikea termi kuvaamaan mua. Mut en mä mikään genre-uskollinen musankuuntelija toisaalta olekaan. Ulkomusiikillisesti en myöskään yritä toistaa mitään "metallistien" joukkoon kuuluvuutta, vaikka ehkä mua ei ensimmäisenä myöskään "hoppariksi", "poppariksi", "kansanmusiikki-ihmiseksi", "kantriäijäksi" tai "punkkariksi" identifioitaisi sen perusteella, miltä näytän. Kuitenkin pohjimmiltaan, mikä vaan koskettaa johonkin hermoon, on hyvää musaa, olipa se mitä tahansa genreä tanssipopista iskelmän kautta kuolonmetalliin, ja joka genrestä löytyy myös valtavasti sellaista, mikä ei putoa mulle yhtään.
--
Syyselo on ollut väsymyksestä ja arjen lyhyemmistä yöunista huolimatta paljon parempaa kuin kesäelo. Silloin mua vaivasi erinäiset asiat mun omasta käytöksestä ja toisaalta suhdeasioiden sekavuus. Nyt on jotenkin selkeämpi, arkisempi ote kaikilta osin. Mua ei harmita juuri mikään. Levottomuuden on korvannut arjen jatkuvasti pyörivät pyörät. Toki viikonlopun tekemättömyys ja joutenolokin passaa, eivätkä ne johda siihen, että ahdistavat ajatukset alkaisivat pyöriä päässä. Oikeastaan mikään ei juuri nyt ahdista. Kaikki on ihan hyvin. On tasaista. On hyvä olla. Ihmisten kanssa on kaikki ok, kenenkään kanssa ei ole mitään keskeneräistä säätöä tai selvittämätöntä kriisiä tai muuta, mikä voisi takaraivossa jyskyttää, silloin kun on liikaa aikaa miettiä asioita. Hälsans Kök vois vielä palauttaa soijanakit entiselleen, niin ois kaikki bueno :D
Priest (ohj. Antonia Bird) vuodelta 1994 on legendaarisen Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan luojan Jimmy McGovernin käsikirjoittama ja tärkeässä sivuroolissa nähtävä Robert Carlyle näytteli myös Priestin jälkeen yhdessä Fitzin kolmiosaisessa tarinassa. Pääosassa kuitenkin tällä kertaa ei-yhtään-niljakas Linus Roache Isä Greginä. Toisessa tärkeässä sivuroolissa Tom Wilkinson Isä Matthewina. Jimmy McGovern on nostanut katolisuuden ja maallisuuden ristiriitoja esille muissakin töissään ja onpa häneltä ilmestynyt melko vastikään uusi sarjakin nimeltään Broken, joka kertoo myös katolisesta papista.
SEURAA JUONIPALJASTUKSIA, joten jos meinaat katsoa elokuvan, eikä se ole sinulle tuttu, älä lue pidemmälle...tosin itsekin katsoin elokuvan nyt siis muistaakseni toista kertaa, eikä tietämys vähentänyt yhtään tunnetta.
Priestissä kiehtovat ristiriidat, jonka henkilöitymä on roomalaiskatolinen nuori pappi, joka tulee seurakunnan uudeksi papiksi poispotkitun vanhan jäärän tilalle, joka hienossa aloituskohtauksessa näyttää, että hän on lapsien rakastama jumalan soturi. Uusi pappi Isä Greg osoittautuu hieman jäykäksi verrattuna seurakunnassa yhä vaikuttavaan keski-ikäiseen Isä Matthewiin, joka muun muassa laulaa seurakuntalaisten kanssa kännissä karaokea ja vetää saarnoja kirkon saarnastuolin sijaan lampaidensa keskellä ja pitää Isä Gregin tulkinnan mukaan "työväenpuolue-poliittisia seuroja", eikä ole uskollinen roomalaiskatolisen kirkon opeille. Lisäksi nuoren Isä Gregin järkytykseksi pappistalon taloudenhoitaja onkin Isä Matthewin rakastettu - vaikka roomalaiskatolisen kirkon papeilla onkin ollut jo tuhannen vuoden ajan selibaattivaatimus.
Isä Gregin seurattua yksien hautajaisten jatkoilla ihmisten juhlintaa ja muuta inhimillistä toimintaa, saamme tutustua hänen salaisuuteensa. Nahkatakki niskaan ja baanalle. Homobaarista Greg iskee Robert Carlylen esittämän sympaattisen Grahamin ja heidän kohtaamisensa esitellään varsin kuumana homoseksinä. Kun Greg tekee lähtöä, Graham yrittää jutustella mukavia, jolloin Greg nostaa taas muurinsa ja katoaa paikalta...mutta miehet kohtaavat vielä monta kertaa ja yhden kerran tapaaminen johtaa myös julkiseen skandaaliin.
Roomalaiskatolisen kirkon yksi sakramenteista on parannuksen sakramentti, joka tapahtuu ripittäytymällä papille. Priest-elokuvan kiehtoviin ristiriitoihin kuuluu tämä uskonnollisten doktriinien mukainen syntien anteeksianto. Papille kerrotaan karmeita asioita, jotka pitäisi antaa jumalan nimissä anteeksi tai pitää muuten "jumalan ja ripittäytyjän" välisenä asiana. Pappi on jumalan asiamies, hänen ei kuulu lörpötellä asioita sen pidemmälle. Niinpä kun Isä Greg kuulee karmeasta hyväksikäytöstä yhdessä perheessä, hän joutuu kiirastuleen, joka alkaa suistaa hänen ajatteluaan maallisemman Isä Matthewin lempeiden ja humaanien, inhimillisten ajatusten suuntaan kirkon oppien vastaisesti. Jeesuksestakaan ei tunnu olevan apua, koska tämä "alaston mies ristillä" muistuttaa Gregiä hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Homoudesta saadaan myös revittyä yhdessä kohtauksessa elokuvan hauskinta huumoria, kun Isät Greg ja Matthew revittelevät humalaspäissään vanhan syrjäseudun papin ennakkoluulojen kustannuksella.
Ehkä se elokuvan juonesta, loput voitte todistaa itse katsomalla elokuvan. Itse totesin, että hyvä elokuva, hyvä käsikirjoitus, mielenkiintoinen aihepiiri, loistavat näyttelijät ja upea tunnelma eivät vanhene. Toki elokuva on vasta 25 vuotta vanha (tosin ehkä aikanaan ollut jopa rohkea ja ainakin vahvasti kantaaottava - ja ei-niin-yllättäen varsinkin katolinen kirkko vetänyt herneen pahasti nenään), mutta silti maailma ympärillä muuttuu nopeasti ja enpä ihmettelisi, vaikka 25 vuoden päästä roomalaiskatolisessakin kirkossa nähtäisiin julkihomo- tai jopa naispappeja. Tai sitten palataan kivikaudelle, kaikki lienee mahdollista nykyisessä ajan virrassa.
Priest onnistui jälleen muistuttamaan minua siitä, kuinka kompakti formaatti elokuva onkaan ja kuinka se onnistuessaan voi kertoa uskottavia tarinoita ja koskettaa todella vahvasti. Kyynelehdin kaksi kertaa elokuvan aikana voimakkaasti, enkä tarkoita mitään silmien kostumista, vaan siis ihan oikeasti kyyneleet valuivat poskillani. Tämä on harvinaista herkkua, varsinkaan kun olotila ei ollut valmiiksi hormonihäiriöitetty esimerkiksi krapulalla tms, vaan olin ihan tavallisissa fiiliksissä suht hyvin nukutun yön jälkeen. Se oli puhdistavaa itkua, sillä itkin elokuvan kauneudelle kaiken ahdasmielisyyden keskellä. Siinä oli lohtua ja sydämellisyyttä, anteeksiantoa ja ymmärrystä. Upea elokuva, suosittelen.
--
Jokin aika sitten Laura osti minulle alennusmyynnistä Karl Ove Knausgårdin vuodenaika-sarjan kaksi viimeistä osaa Kevät ja Kesä. Niitä olen viime ajat nukkumaan mennessä lukenut ja palannut Taisteluni-sarjan tunnelmiin. Tällä kertaa on tuntunut entistä vahvemmin siltä, että samaistun Karl Oveen todella paljon: Olemme lähes samanikäisiä pohjoismaisissa pikkukaupungeissa kasarilla kasvaneita miehiä, molemmilla on (tai Karl Ovella oli, koska ovat eronneet noiden kirjojen kirjoittamisen jälkeen) bipolaarinen vaimo, rakkaus lapsiin ja heidän sekä kodinhoitamisen sisäänrakennettu tarve, mutta ei mitään erityisiä taitoja esimerkiksi kodin ylläpitoon tai mielenkiintoa vaikkapa "pakollisiin" pihatöihin, samantapaisia tai -tuntuisia kokemuksia ulkopuolisuudesta muiden ihmisten parissa ja erakkoudesta, rakkaus kirjoittamiseen (vaikka se minulla onkin ns. piilossa vakan alla, koska tarvitsisin kirjoittamiseen joutenoloa tai työttömyyttä, hänelle tietysti se on elinehto ja ammatti) ja niin edespäin. Yksi kappale oli kuin suoraan minusta kirjoitettua, pitää vissiin lukea koko Kesä uudestaan, että pääsen taas siihen "tää on just niinku mun elämää!" -tunnelmaan. Loistavia kirjoja, joista suosittelen kaikille ainakin Kesä-teosta, jota voi lukea myös osissa, koska siinä on teemallisia kokonaisuuksia päiväkirjamerkintöjen lisäksi, jotka ovat osin yleismaailmallista pohdiskelua milloin mistäkin aiheesta, mutta samalla mennen Karl Oven omiin lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden tai yleensä ottaen mielen maisemiin.
--
Musiikin osalta olen aina välillä kahden vaiheilla: Metallia vai suomiräppiä. Toki kuuntelen kaikenlaista. Nyt just on menossa Liekki-viikonloppu. On ikävä Janskua ja sen bändin kuulasta progepoppia, mutta ennen kaikkea Janskumaista fiilistä, joka tietysti tulee soitannan lisäksi Janskun laulusta. Räpin osalta olen fiilistellyt mm. Hakunilan poijan (kato ku räpissä on aina tärkeätä tietää, mistä hoodeilta kukakin ponnistaa) Kuben uusimman levyn biisejä. Jotenkin tuntuu, että Kuben trap rap on tuolla levyllä entistä monipuolisempaa, Suomen rap-skenen ehdotonta eliittiä. Muitakin suosikkeja toki löytyy, mutta ehkä tässä ei ole tarve enempään name droppailuun, hyvä musa on hyvää, kuunnelkaa sellaista, mistä ite tykkäätte! Mut pakko vielä palata kahden vaiheille, koska mainitsin metallin. Ehkä pitäis puhua paremminkin "kaikesta muusta" räpin lisäksi. Viime aikoina listoille on tippunut mm. singer-songwriter -kamaa, progea ja kasariheviä (Santa Lucia!) - unohtamatta amerikkalaista rappia. Metelilistalle ei ole ilmestynyt kesän jälkeen mitään uutta, mutta olen kyllä kuunnellut ahkerasti Islannin lahjaa viikinkimetallin saralla eli loistavaa Skálmöldiä, joka on yksi harvoista bändeistä Mustan kuun lapsien ohella, joiden kokonaisia levyjä olen jaksanut Spotifyn hittivirrassa kuunnella. Toki islantilaisillakin on iskusävelmiä, jotka tarttuvat tajuntaan ja siirtyvät soittolistoille, kuten kielletystä rakkaudesta ja sitä seuraavasta surmasta kertova Móri, mutta uusin levy Sorgir (suom. "Suru") on kyllä kokonaisuutenakin miellyttävän (raivoisan ihanaa) kuunneltavaa ja itsellä ainakin kiinnostus on herännyt lyriikoihin upeiden sävelmien taustalla, vaikkei niistä tietysti ensi kuulemalla mitään ymmärrä. Ehkä mä oon kuitenkin yleensä ottaen pehmentymässä (tai pehmohan mä olen ollut aina) musiikin suhteen ja ehkä hevinörtti ei olekaan oikea termi kuvaamaan mua. Mut en mä mikään genre-uskollinen musankuuntelija toisaalta olekaan. Ulkomusiikillisesti en myöskään yritä toistaa mitään "metallistien" joukkoon kuuluvuutta, vaikka ehkä mua ei ensimmäisenä myöskään "hoppariksi", "poppariksi", "kansanmusiikki-ihmiseksi", "kantriäijäksi" tai "punkkariksi" identifioitaisi sen perusteella, miltä näytän. Kuitenkin pohjimmiltaan, mikä vaan koskettaa johonkin hermoon, on hyvää musaa, olipa se mitä tahansa genreä tanssipopista iskelmän kautta kuolonmetalliin, ja joka genrestä löytyy myös valtavasti sellaista, mikä ei putoa mulle yhtään.
--
Syyselo on ollut väsymyksestä ja arjen lyhyemmistä yöunista huolimatta paljon parempaa kuin kesäelo. Silloin mua vaivasi erinäiset asiat mun omasta käytöksestä ja toisaalta suhdeasioiden sekavuus. Nyt on jotenkin selkeämpi, arkisempi ote kaikilta osin. Mua ei harmita juuri mikään. Levottomuuden on korvannut arjen jatkuvasti pyörivät pyörät. Toki viikonlopun tekemättömyys ja joutenolokin passaa, eivätkä ne johda siihen, että ahdistavat ajatukset alkaisivat pyöriä päässä. Oikeastaan mikään ei juuri nyt ahdista. Kaikki on ihan hyvin. On tasaista. On hyvä olla. Ihmisten kanssa on kaikki ok, kenenkään kanssa ei ole mitään keskeneräistä säätöä tai selvittämätöntä kriisiä tai muuta, mikä voisi takaraivossa jyskyttää, silloin kun on liikaa aikaa miettiä asioita. Hälsans Kök vois vielä palauttaa soijanakit entiselleen, niin ois kaikki bueno :D
25.6.19
Elämänmeno
Yksi vaihtoehtoinen otsikko oli myös: Pettymyksiä ja niistä selviämisiä.
Sitähän se kaikki on, rakkautta rakkautta vaan. Tai myös sekoilua ja seestymistä. Siitä tuliki mieleen Pekka Pohjola, ah!
Kuuntelenpa nyt sitten tässä Pekkaa ja mietin, mistä minun piti kirjoittaa; Ainakin siis pettymyksistä ja niistä selviämisistä. Tai siis, itseenhän sitä ihminen pettyy, jos on pettyäkseen. Toki muutkin voivat olla pettymyksiä, mutta vain, jos odotat heiltä jotain, mihin he eivät kykene vastaamaan. Itseen kuitenkin voi pettyä myös siksi, että ei kykene, ei pysty, ei suoriudu, ei saa aikaiseksi, ei vaan onnistu, saatana.
Yksi pettymyksen aiheuttaja ovat tietysti ihmissuhteet. Polyamorinen avioliittomme on haastava kuvio ihmisille, joita me aikuiset koitamme tapailla oman perheyhteisömme ulkopuolelta. Ymmärrystä ulkopuolisilta ei huvita lähteä edes hakemaan, kun tietää ihmisten asenteet ja ennakkoluulot, konservatiivisen, jopa raamatullisen meiningin, vaikkeivät sitä itse myöntäisikään. Kun perinteisesti on toimittu jotenkin, niin mitenkään muuten ei voi toimia? Jos on parisuhde, niin se on vain pari, ei siihen mahdu muita, vaikka olisi yhteisesti sovittu ja asia hyväksytty? Jos on avioliitto, niin se on "pyhä"? Tosin itse olen pakana-avioliitossa, jos se uskontoon pitää jotenkin suhteuttaa, koska en ole jumalalle tai jumalille mitään vannonut ja olen paatunut ateisti. Ja onhan näitä muitakin "totuuksia", joita sitten pitäisi haastaa, kuten vaikkapa, että lapset kärsivät, näiden puolesta pitää olla surullinen, tuollainen suhdekuvio on vain hyväksikäyttöä tms. En tiiä, tekee mieli sanoa ahdasmielisille, että haistakkee..., mutta sen sijaan sanon, että rauhaa & rakkautta ihmiset, ei tässä ketään vahingoiteta, ei tässä ketään petetä, ei tässä ketään ahdistella, ei tässä kenenkään turvallisuuden tunnetta murenneta, ei tässä kukaan kärsi siksi, että aikuisilla ihmisillä on omia menoja. Olen mä saanut tässä taas muistutuksia toisenlaisistakin suhteista, joissa on aivan järkyttävää mustasukkaisuutta, stalkkausta, ahdistelua, häirintää, kiristystä ja mikä pahinta - niihin lapsiinkin vaikuttamista. Ihmiset on monilta osin idiootteja ja kun niillä on paha olla, niin ne purkaa sen joka suuntaan ajattelematta yhtään vaikutuksia. Mua haukuttiin sairaaksi jo lähes viisitoista vuotta sitten, kun sallin vaimoni suhteen ja se tuntui järkyttävältä, että minua ja lapsiani vedettiin mukaan siihen myrkkyliemeen, vaikka yritin vain toimia niin kuin aina toimin, läheisteni parhaaksi. Myönnän, että silloin keitti yli niin paljon, että jos sanoilla olisi voinut tappaa, niin olisi varmaan ruumiitakin tullut ja olen katunut sitä ja pyytänyt sitä anteeksi, toivottavasti saanutkin, mutta jossain se näköjään on raja meikäläisenkin sietokyvylläkin, vaikka rauhan & rakkauden miehiä olenkin.
Mutta niin, pettymys lähtee tietysti aina itsestä. Minä olen yrittänyt tässä kymmenisen vuotta opetella elämään uudenlaisessa parisuhteessa sen jälkeen, kun yritin jotain muuta, eikä se toiminut. Se on vaatinut kasvamista ja ymmärtämistä ja hyväksymistä, joten miksipä se ei niille ahdasmielisille paskoillekin olisi vaikeata, jos on joskus minullekin. Mutta minä olen mennyt uudestaan naimisiin rakkaan vaimoni Lauran kanssa, koska rakastamme toisiamme ja olemme elämänkumppaneita, vaikka hyvin olen tietänyt, että mikään "perinteinen" avioliitto meillä ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Mutta meillä on hyvä olla yhdessä ja perheen kesken ja mikä voisi olla tärkeämpää kuin se; Ei mikään.
Olen omalta osaltanikin kokeillut erilaisia naissuhteita, koska vaimoni on polyamorinen ja suhteemme on polyamorinen, joiden johdosta olen päätynyt itsekin siihen ajatukseen, että kun tällaiseen lähtee, on sitä itsekin. Olen kasvanut tähän. On järisyttävän vapauttavaa, kun tajuaa, että ketään ei voi tai missään nimessä edes tarvitse tai pidä omistaa, hallita, kontrolloida, sitoa. Liitto on juuri niin hyvä kuin sen osapuolet, eikä se toimi, jos osapuolet eivät halua toimia sen puolesta. Sama pätee mihin tahansa suhteisiin. Ei kai ystävältäkään vaadita, että sinä saat olla vain minun ystäväni tai jos et nyt huomioi ennenkaikkea minun tarpeitani, niin ystävyytemme täytyy loppua? Tuntuu, että parisuhteesta on tehty joidenkin ahdasmielisten mielissä juurikin se vankila, jossa lusitaan ja josta yritetään sitten karata viekkaudella ja vääryydellä, ja jossa mieluummin petetään, kuin ollaan avoimesti sellaisia kuin ollaan. Ystävyys on muutenkin hyvä pohja kaikille ihmissuhteille; Se, että kunnioitat toista ja pidät hänen puoliaan ja et (ainakaan tietoisesti) loukkaa häntä.
Yksi pettymykseni liittyy siihen, että olen ollut huono ystävä. Olen sitä varmasti miespuolisille ystävillenikin, mutta eniten se on aiheuttanut pettymystä naisystävien kanssa. Minulla on eri puolia; Erakko kotipoika ja perhekeskeinen isukki, joka haluaa kököttää himassa ja keskittyä omaan perheeseensä (ja perseeseensä). Menevä hulivilipoika, joka hilluu kaupungilla ja ottaa vastaan kaiken ihanuuden, vikittelee naisia ja nauttii saamastaan huomiosta, kosketuksista, seikkailuista. Suhdevirityksissä nämä menevät sitten täysin ristiin, enkä kykenekään antamaan itsestäni tarpeeksi, joten väkisin minusta tulee ennen pitkää välinpitämätön, välittämätön kuva miehestä, joka haluaa vain sitä ihtiään, eikä ole oikeasti kiinnostunut toisesta. Vaikka olisinkin. Mutta ristiriita on suuri ja ymmärrän, miksi kanssani on tämän vuoksi erittäin hankalaa tuntea itsensä halutuksi tai välitetyksi. Annan itsestäni paljon, kun olen paikalla, mutta muulloin palaan omaan kotipojan rooliini. Niin ja onhan minulla se parisuhde kotonakin, sekin vielä. Se onkin paras suhde, mikä minulla on, ja mikä voi unohtua naisilta, jotka kanssani lähtevät jotain suhdekuvioita kokeilemaan. En repeä joka paikkaan, monille ihmisille, yhtä aikaa. Se on vaikeata hyväksyä, vaikka sen ymmärtäisikin.
Jotenkin tuntuu siltä, että voisin summata pettymystä itseeni myös Leevi and the Leavingsin kappaleeseen "Elämänmeno". Tuntemukseni menevät välillä kuten kertsissä sanotaan: "ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki". Ja hitto sitä pilsneriä en ota enää ikinä! Paitsi ensi kerralla. Mutta yritän olla taas ottamatta, jotta ei karkaa homma lapasesta. Kivoja kohtaamisia on kyllä riittänyt menopäällä ja olen tavannut ja saanut ystäviä ja kavereita, mutta toisaalta on kohtaamisten ja suhdeviritysten jäljiltä ex-heiloja, joiden kanssa yhteys on katkennut tai katkolla. Väkisinkin sitä näköjään aiheuttaa pettymystä muille ja on siten pettymys myös itselleen. Mutta putoan aina jaloilleni, koska mulla on tärkeimmät kunnossa eli koti & perhe & työ.
Sitähän se kaikki on, rakkautta rakkautta vaan. Tai myös sekoilua ja seestymistä. Siitä tuliki mieleen Pekka Pohjola, ah!
Kuuntelenpa nyt sitten tässä Pekkaa ja mietin, mistä minun piti kirjoittaa; Ainakin siis pettymyksistä ja niistä selviämisistä. Tai siis, itseenhän sitä ihminen pettyy, jos on pettyäkseen. Toki muutkin voivat olla pettymyksiä, mutta vain, jos odotat heiltä jotain, mihin he eivät kykene vastaamaan. Itseen kuitenkin voi pettyä myös siksi, että ei kykene, ei pysty, ei suoriudu, ei saa aikaiseksi, ei vaan onnistu, saatana.
Yksi pettymyksen aiheuttaja ovat tietysti ihmissuhteet. Polyamorinen avioliittomme on haastava kuvio ihmisille, joita me aikuiset koitamme tapailla oman perheyhteisömme ulkopuolelta. Ymmärrystä ulkopuolisilta ei huvita lähteä edes hakemaan, kun tietää ihmisten asenteet ja ennakkoluulot, konservatiivisen, jopa raamatullisen meiningin, vaikkeivät sitä itse myöntäisikään. Kun perinteisesti on toimittu jotenkin, niin mitenkään muuten ei voi toimia? Jos on parisuhde, niin se on vain pari, ei siihen mahdu muita, vaikka olisi yhteisesti sovittu ja asia hyväksytty? Jos on avioliitto, niin se on "pyhä"? Tosin itse olen pakana-avioliitossa, jos se uskontoon pitää jotenkin suhteuttaa, koska en ole jumalalle tai jumalille mitään vannonut ja olen paatunut ateisti. Ja onhan näitä muitakin "totuuksia", joita sitten pitäisi haastaa, kuten vaikkapa, että lapset kärsivät, näiden puolesta pitää olla surullinen, tuollainen suhdekuvio on vain hyväksikäyttöä tms. En tiiä, tekee mieli sanoa ahdasmielisille, että haistakkee..., mutta sen sijaan sanon, että rauhaa & rakkautta ihmiset, ei tässä ketään vahingoiteta, ei tässä ketään petetä, ei tässä ketään ahdistella, ei tässä kenenkään turvallisuuden tunnetta murenneta, ei tässä kukaan kärsi siksi, että aikuisilla ihmisillä on omia menoja. Olen mä saanut tässä taas muistutuksia toisenlaisistakin suhteista, joissa on aivan järkyttävää mustasukkaisuutta, stalkkausta, ahdistelua, häirintää, kiristystä ja mikä pahinta - niihin lapsiinkin vaikuttamista. Ihmiset on monilta osin idiootteja ja kun niillä on paha olla, niin ne purkaa sen joka suuntaan ajattelematta yhtään vaikutuksia. Mua haukuttiin sairaaksi jo lähes viisitoista vuotta sitten, kun sallin vaimoni suhteen ja se tuntui järkyttävältä, että minua ja lapsiani vedettiin mukaan siihen myrkkyliemeen, vaikka yritin vain toimia niin kuin aina toimin, läheisteni parhaaksi. Myönnän, että silloin keitti yli niin paljon, että jos sanoilla olisi voinut tappaa, niin olisi varmaan ruumiitakin tullut ja olen katunut sitä ja pyytänyt sitä anteeksi, toivottavasti saanutkin, mutta jossain se näköjään on raja meikäläisenkin sietokyvylläkin, vaikka rauhan & rakkauden miehiä olenkin.
Mutta niin, pettymys lähtee tietysti aina itsestä. Minä olen yrittänyt tässä kymmenisen vuotta opetella elämään uudenlaisessa parisuhteessa sen jälkeen, kun yritin jotain muuta, eikä se toiminut. Se on vaatinut kasvamista ja ymmärtämistä ja hyväksymistä, joten miksipä se ei niille ahdasmielisille paskoillekin olisi vaikeata, jos on joskus minullekin. Mutta minä olen mennyt uudestaan naimisiin rakkaan vaimoni Lauran kanssa, koska rakastamme toisiamme ja olemme elämänkumppaneita, vaikka hyvin olen tietänyt, että mikään "perinteinen" avioliitto meillä ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Mutta meillä on hyvä olla yhdessä ja perheen kesken ja mikä voisi olla tärkeämpää kuin se; Ei mikään.
Olen omalta osaltanikin kokeillut erilaisia naissuhteita, koska vaimoni on polyamorinen ja suhteemme on polyamorinen, joiden johdosta olen päätynyt itsekin siihen ajatukseen, että kun tällaiseen lähtee, on sitä itsekin. Olen kasvanut tähän. On järisyttävän vapauttavaa, kun tajuaa, että ketään ei voi tai missään nimessä edes tarvitse tai pidä omistaa, hallita, kontrolloida, sitoa. Liitto on juuri niin hyvä kuin sen osapuolet, eikä se toimi, jos osapuolet eivät halua toimia sen puolesta. Sama pätee mihin tahansa suhteisiin. Ei kai ystävältäkään vaadita, että sinä saat olla vain minun ystäväni tai jos et nyt huomioi ennenkaikkea minun tarpeitani, niin ystävyytemme täytyy loppua? Tuntuu, että parisuhteesta on tehty joidenkin ahdasmielisten mielissä juurikin se vankila, jossa lusitaan ja josta yritetään sitten karata viekkaudella ja vääryydellä, ja jossa mieluummin petetään, kuin ollaan avoimesti sellaisia kuin ollaan. Ystävyys on muutenkin hyvä pohja kaikille ihmissuhteille; Se, että kunnioitat toista ja pidät hänen puoliaan ja et (ainakaan tietoisesti) loukkaa häntä.
Yksi pettymykseni liittyy siihen, että olen ollut huono ystävä. Olen sitä varmasti miespuolisille ystävillenikin, mutta eniten se on aiheuttanut pettymystä naisystävien kanssa. Minulla on eri puolia; Erakko kotipoika ja perhekeskeinen isukki, joka haluaa kököttää himassa ja keskittyä omaan perheeseensä (ja perseeseensä). Menevä hulivilipoika, joka hilluu kaupungilla ja ottaa vastaan kaiken ihanuuden, vikittelee naisia ja nauttii saamastaan huomiosta, kosketuksista, seikkailuista. Suhdevirityksissä nämä menevät sitten täysin ristiin, enkä kykenekään antamaan itsestäni tarpeeksi, joten väkisin minusta tulee ennen pitkää välinpitämätön, välittämätön kuva miehestä, joka haluaa vain sitä ihtiään, eikä ole oikeasti kiinnostunut toisesta. Vaikka olisinkin. Mutta ristiriita on suuri ja ymmärrän, miksi kanssani on tämän vuoksi erittäin hankalaa tuntea itsensä halutuksi tai välitetyksi. Annan itsestäni paljon, kun olen paikalla, mutta muulloin palaan omaan kotipojan rooliini. Niin ja onhan minulla se parisuhde kotonakin, sekin vielä. Se onkin paras suhde, mikä minulla on, ja mikä voi unohtua naisilta, jotka kanssani lähtevät jotain suhdekuvioita kokeilemaan. En repeä joka paikkaan, monille ihmisille, yhtä aikaa. Se on vaikeata hyväksyä, vaikka sen ymmärtäisikin.
Jotenkin tuntuu siltä, että voisin summata pettymystä itseeni myös Leevi and the Leavingsin kappaleeseen "Elämänmeno". Tuntemukseni menevät välillä kuten kertsissä sanotaan: "ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki". Ja hitto sitä pilsneriä en ota enää ikinä! Paitsi ensi kerralla. Mutta yritän olla taas ottamatta, jotta ei karkaa homma lapasesta. Kivoja kohtaamisia on kyllä riittänyt menopäällä ja olen tavannut ja saanut ystäviä ja kavereita, mutta toisaalta on kohtaamisten ja suhdeviritysten jäljiltä ex-heiloja, joiden kanssa yhteys on katkennut tai katkolla. Väkisinkin sitä näköjään aiheuttaa pettymystä muille ja on siten pettymys myös itselleen. Mutta putoan aina jaloilleni, koska mulla on tärkeimmät kunnossa eli koti & perhe & työ.
26.5.19
Tilannekatsaus aka vanhan paskan päiväkirjamerkintä
Enpä ole saanut aikaiseksi mitään kirjoitella. Välillä on ollut hyvinkin levotonta tuolla yläpäässä, mutta sitten taas vastapainoksi tämmösiä täysin rentoutuneita hetkiä, jolloin kaikki on pysähtynyt, hyvällä tavalla, ja ei ole pakko mennä taas. Toisaalta, onhan tuota tullut mentyäkin. Olen käynyt lähes viikottain jossain. Keikoilla on tullut nähtyä mm. Jari Rättyä & Gepardi-orkesteri sekä KAO:n tribuuttibändejä, joista varsinkin Sentenced-tribuuttibändi Dead Leaves oli loistava - niin ja olinhan mä Muskan keikallakin vanhojen kamujen kanssa, mutta vähän liiän tuuterissa, että olis jäänyt keikasta jotain mieleen, d'oh!
![]() |
| Sentenced-tribuutti Dead Leaves Kulmassa oli tämän kevään kovin live-pläjäys |
Muutenkin on tullut notkuttua ihan riittävästi baareissa ja laulettua ihan liikaa karaokea, ehhehe. Jotta ei ihan baariloinniksi olisi mennyt, niin yksissä upeissa juhlissa olin, hyvää & iloista seuraa ja live-musaa sekä juhlittu kaunotar, jonka viereen pötkähtää illan päätteeksi ;)
Viimeksi olin sit tämmöisellä pienellä lähimatkailureissulla Haapala bnb:ssä, jossa oli jälleen samaista ihanata seuraa, ruokaa & olutta (talon omat maistuvat bisset) ja vanhat punk-klassikot (Dun-Delion!) sekä nauru raikuivat.
![]() |
| Haapala, Vuokatti - mökkiasumus |
![]() |
| Kasvisburgerin ja loistavien talon oluiden jälkeen fiilis on näköjään ollut väsynyt, mutta onnellinen :) / kuva by kaunotar |
Töissä on ollut haipakkaa, tavallaan. Eihän sitä tietysti tartte edelleenkään tehdä kuin keikan kerrallaan, mutta moniajo on ollut päällä uuden sairaalan suunnitteluista johtuen. Siihen liittyen nimikkeenikin muuttui ainakin parin vuoden ajaksi ICT-suunnittelijaksi, joten enää ei voi valittaa siitäkään, että ei nämä suunnitteluhommat oikein tähän tukihenkilön hommaan mahdu. Nyt on pakko mahtua. Eli teen kaikkea mitä ennenkin plus roikun palavereissa ja järkkäilen työasemapuolta kuntoon uuden sairaalan ensimmäisen vaiheen osalta. Sitä ennen pitäisi ehtiä pitämään pitkästi lomia, kun viime vuoden lomiakin on jäänyt rästiin...vielä viimeiset rypistykset töissä, jonka jälkeen yritän sovittaa 40 lomapäivää kalenteriin. Mitähän hittoa sitä keksis lomapäiville, ettei jämähdä vaan persiilleen? Jotain liikunnallista toivoisin jaksavani tehdä, mutta jää nähtäväksi.
Kesäloma alkaa 1.6. ja samana päivänä on myös Mestarien liigan finaali, johon Spurs sensaatiomaisesti eteni. Taustakuvaksi piti vaihtaa tällainen, hyvillä fiiliksellä kohti matsia:
1.2.19
Mä toistan itteeni
Mut
oon miettinyt näitä elämän ristiriitaisuuksia. Hävetään sitä,
että tehdään rakkauden tekoja, jos tehdään niitä väärässä
paikassa (en selitä yksityiskohtaisemmin, heh), ja nautitaan
ennemmin töissä olosta kuin kotona olosta, kun "pitäähän
sitä töitä kotonakin tehdä, eikä ne ole kovin kummoisia nekään,
joten ei oo sinne kiire" (lähes suora lainaus kollegan suusta).
Itse olin töissä tänään yli kymmenen tuntia, mut toisaalta olin
päättänyt, että nyt homma tulille, niin ei tule uniin. Mä
tartten stressittömyyttä, koska väsyn, jos en saa nukuttua ja
yleensä saan, mut stressi ja tulevan miettiminen ahistaa. Parempi
siis tehdä ahistavat hommat heti ja sillä siisti. Mut kotona on
parempi pysyä erossa ahistavuudesta. Nyt on hyvä. Sopivasti
peruselostelua lasten ja vaimon kanssa, ruoanlaittoa,
saunanlämmitystä, tiskihommia, perussiivousta (paitsi imurointia,
hyi saatana!) ja sit vaan musaa ja musaohjelmia ja ohjelmia ja joskus
vähän elokuvia. Pikkusen kirjoittamista (siskolle koitin kirjoittaa
kirjeen, mut en tiiä vieläkään saiko se sitä...) ja riittävästi
nukkumista. Muutama olut välillä, parempi muutama kuin paljon, juon
liikaa, jos lähden tuonne "ulos", ei ossoo olla ihmisiksi.
Alkanu tuntua myös, että parempi ku ottaa sit kevyempää evästä,
kun tykkään juuva enkä hifistellä. Sit jos on jotain vahvempaa,
niin juon sitäkin niinku vissyä, eikä hyvä seuraa. Sit hävettää
ja väsyttää ja vituttaa. Perus. Toistan itteeni.
Komeeta,
kaunista meininkiä. Vain vuoden mua nuorempaa eli tosi nuorta kamaa
vuodelta 1974. Mahtava löytää tämmönen ja huomata, mistä Opeth
on vetässyt lähes koko progevaihteensa. Ja on tässä muitakin
hienouksia, mutta silti, miten mä oon tän missannut, vissiin
kuullut niitä kuuskytluvun crimsoneita vaan, jotka ei napannu. Tää
on sikahieno. Krediitit ugeleille: Robert
Fripp guitar & Mellotron, John Wetton bass & vocals,
Bill Bruford, drums and percussion with guests Mel Collins sax, Robin
Miller, oboe. Appears on Red (1974).
Alun
hieno fiilistely, kaunista. Aika perusprogeakin seiskytluvulta
tyyliin Yes ja muut kamut. Mut koko ajan aika semmonen surullinen,
melankolinen pohjavire. Ja sit alkaa instrumentaaliosio, joka on
yksinkertaisesti kauneutta. Se on heviprogea vuodelta 1974, jollaista
luulin kuulleeni eka kertaa 2010-luvulla Opethin tekemänä. Ja
vitut, King Crimson teki sitä ku mä olin yksivuotias. Doom-heviä
perkele! Vaikka ois kuinka progea tai jopa jazzia, niin onpa muuten
kovvoo kammaa. Kirjoitan tätä musasta innoissani kahden kaljan
voimalla, anteeks! Toki sit alkaa myös oikein semmonen
seventies-jazz-vaihe biisissä, josta tietää, ettei olla
doom-metallin tai Opethin progesessioiden parissa, mutta hälläkö
väliä, sekin on bueno. Mahtava biisi, kaiken kaikkiaan, ai että on
ihana löytää menneisyydestä tämmöisiä helmiä!
Yritin tänään lähettää viestiä yhdellä ihanalle ystävälle, mut ei onnistunut, teknisiä ongelmia. Vitut siitä sitten (viestin kirjoituksesta, ei ihanasta ystävästä, mut momentum meni ohi). Toisellekin teki mieli kirjoitella ja kysellä kuulumisia. Sekä vielä siskolle. En oo saanu aikaiseksi ja kello on yli yksitoista. Harmittaa. Huomenna on päivä uus. Eiköhän tämä tästä.
23.12.18
Vapaus, velvollisuudet, vastuu
Joulun lähestyessä on ainakin itselleni tullut perinteeksi toivottaa "rauhallista joulua" lähes kaikille, joille nyt jotain toivotan. Hössötys ja hässäkkä kuuluvat jollain tasolla aina jouluun, mutta toistaiseksi on ollut rauhallinen jouluun lähestyminen. Tänään, aatonaattona, kävin ensimmäistä lahjaa katselemassa, enkä ottanut siitäkään hirveästi stressiä. Joulusiivouksiin en ole panostanut, peruskodinhoito on riittänyt. Kuusen kannoin sisälle, kun käskettiin, mutta sekin tuotiin pihalle kuin tarjottimelle. On tämä helppoa. Toistaiseksi ei ole paineita ja paniikkia mistään, ei edes uudesta vuodesta, vaikka velkoja on joka suuntaan (remontti, auto, talo, luottokortti). Vähänhän se tietysti rajoittaa, ettei ole varaa suunnitella yhtään mitään ylimääräistä tulevaisuuden varalle, mutta niinhän minä elänkin, päivä kerrallaan. Jotain ensi viikon tai sitä seuraavan juttuja joutuu välillä miettimään, mutta sen jälkeiset ajat ovat sen jälkeisiä. Minulla on vapaus toimia näin ja se riittää.
Velvollisuuksia koen perhettäni kohtaan: Minun pitää hoitaa oma osani. Käyn töissä ja maksan noita isompia laskuja palkallani. Olen läsnä lasteni arjessa, siivoan ja teen ruokaa. Koitan huolehtia, että lapset menisivät nukkumaan, heräisivät, saisivat aamupalansa ja lähtisivät kouluun. Työpaikka on hyvä ja suht turvattu - 14 vuotta KAKS:lla tulee täyteen ensi keväänä. Velvollisuuksia on myös töissä: Tuo 14 vuotta on tuonut kokemusta, jota ei ole muilla toimipaikastani ja sitä pitäisi nyt hyödyntää osaltaan myös Uuden sairaalan suunnittelussa. Lisäksi olen koittanut perehdyttää uusia tekijöitä, koska kollegojen osalta tilanne elää. 10 vuotta kanssani samassa paikassa ollut kollega siirtyi toiseen toimipisteeseen ja hieman on syksyn mittaan tuntunut, että velvollisuudet ovat alkaneet kasautua. Tähän väliin olisi tarjolla myös isompaa pestiä, jos rahkeet riittäisi. Ja varmaan osaltaan riittäisi helpostikin, mutta olen miettinyt sitä, onko isompi palkka riittävä korvaus siitä, että työkenttä laajenee arvaamattomalla volyymillä, vaikeuttaa ehkä nykyisen toimenkuvan vapautta ja ajankäyttöä sekä työaikoja, tai aiheuttaa muuten stressiä, joka ei tee minulle hyvää. Toisaalta siis tarvitsisin ehkä pidemmällä tähtäimellä enemmän palkkaa päästäkseni joskus tällä vuosisadalla veloistani, mutta...jos hintana on esimerkiksi terveys, niin siihen en ole valmis. Kerran jo jätin päivystysvastuut, kun keho sanoi sydämen temppuilun kautta, että toi homma ei ole sulle, lopeta hyvän sään aikana.
Vastuu kaikesta on itselläni. Minun pitää kuunnella itseäni ja päättää mikä on minulle parasta. Sama koskee kaikkea mitä teen: Perhe-elämää, työtä, vapaa-aikaa, ihmissuhteita. Olen vastuussa niistä itselleni, minun on tehtävä päätöksiä, jotka tuntuvat minusta hyvältä. En voi kuunnella muita tai miettiä sitä, pitääkö minun rehkiä perseeni ruvelle jonkun muutaman sadan euron lisätienestien takia tai jättää kiinnostavien ihmissuhteiden tavoittelu siksi, ettei se ole ulkopuolisen maailman mielestä järkevää. En aio myydä vapauttani töissä tai siviilielämässä sen takia, mitä muut sanovat tai ajattelevat, vaikka se tarkoittaisi vapaaehtoista köyhyyttä tai ajoittaista paheksuntaa. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, etten ketään vahingoita tahallaan, joten pyrin aina harmoniaan ja selviämiseen. Se saattaa joskus vaatia uhrauksia niin työ- kuin siviilipuolella, mutta oikea ratkaisu asiaan kuin asiaan on yleensä se, joka tuntuu oikealta eikä väärältä.
Velvollisuuksia koen perhettäni kohtaan: Minun pitää hoitaa oma osani. Käyn töissä ja maksan noita isompia laskuja palkallani. Olen läsnä lasteni arjessa, siivoan ja teen ruokaa. Koitan huolehtia, että lapset menisivät nukkumaan, heräisivät, saisivat aamupalansa ja lähtisivät kouluun. Työpaikka on hyvä ja suht turvattu - 14 vuotta KAKS:lla tulee täyteen ensi keväänä. Velvollisuuksia on myös töissä: Tuo 14 vuotta on tuonut kokemusta, jota ei ole muilla toimipaikastani ja sitä pitäisi nyt hyödyntää osaltaan myös Uuden sairaalan suunnittelussa. Lisäksi olen koittanut perehdyttää uusia tekijöitä, koska kollegojen osalta tilanne elää. 10 vuotta kanssani samassa paikassa ollut kollega siirtyi toiseen toimipisteeseen ja hieman on syksyn mittaan tuntunut, että velvollisuudet ovat alkaneet kasautua. Tähän väliin olisi tarjolla myös isompaa pestiä, jos rahkeet riittäisi. Ja varmaan osaltaan riittäisi helpostikin, mutta olen miettinyt sitä, onko isompi palkka riittävä korvaus siitä, että työkenttä laajenee arvaamattomalla volyymillä, vaikeuttaa ehkä nykyisen toimenkuvan vapautta ja ajankäyttöä sekä työaikoja, tai aiheuttaa muuten stressiä, joka ei tee minulle hyvää. Toisaalta siis tarvitsisin ehkä pidemmällä tähtäimellä enemmän palkkaa päästäkseni joskus tällä vuosisadalla veloistani, mutta...jos hintana on esimerkiksi terveys, niin siihen en ole valmis. Kerran jo jätin päivystysvastuut, kun keho sanoi sydämen temppuilun kautta, että toi homma ei ole sulle, lopeta hyvän sään aikana.
Vastuu kaikesta on itselläni. Minun pitää kuunnella itseäni ja päättää mikä on minulle parasta. Sama koskee kaikkea mitä teen: Perhe-elämää, työtä, vapaa-aikaa, ihmissuhteita. Olen vastuussa niistä itselleni, minun on tehtävä päätöksiä, jotka tuntuvat minusta hyvältä. En voi kuunnella muita tai miettiä sitä, pitääkö minun rehkiä perseeni ruvelle jonkun muutaman sadan euron lisätienestien takia tai jättää kiinnostavien ihmissuhteiden tavoittelu siksi, ettei se ole ulkopuolisen maailman mielestä järkevää. En aio myydä vapauttani töissä tai siviilielämässä sen takia, mitä muut sanovat tai ajattelevat, vaikka se tarkoittaisi vapaaehtoista köyhyyttä tai ajoittaista paheksuntaa. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, etten ketään vahingoita tahallaan, joten pyrin aina harmoniaan ja selviämiseen. Se saattaa joskus vaatia uhrauksia niin työ- kuin siviilipuolella, mutta oikea ratkaisu asiaan kuin asiaan on yleensä se, joka tuntuu oikealta eikä väärältä.
6.12.18
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Olenkohan minä koskaan kirjoittanut vielä siitä, mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Kansallinen, yltiöisänmaallinen itsenäisyys ei sinänsä ole minulle mikään itseisarvo; En pidä kansallisuuksia mitenkään arvotettuina toistensa ylä- tai alapuolelle, joten minun puolesta jokainen voisi kuulua maailmankansalaisten joukkoon ja unohdettaisiin se, mikä valtio on sattunut antamaan meille - yleensä syntymässä tiettyyn paikkaan ja tietyn valtion kansalaisuutta edustaville vanhemmille - kansalaisuuden. Realistisesti katsoen tämä ei tietenkään mene ihan näin, joten olen tyytyväinen, että minulle on syntymässäni sattunut tällainen arpa kuin suomalaisuus, kainuulaisuus ja Leinosten poika.
Kansallismielisyys on minulle jopa vastenmielistä siksi, että se on rajoittava, suvaitsematon ja muureja pystyttävä arvo, eikä mielestäni suoranaisesti liity itsenäisyyteen tai isänmaallisuuteen millään lailla. Itsenäisyys korostaa minun mielestäni vapautta ja isänmaallisuus ylpeyttä siitä, että oman perheen, laajemmin suvun ja vielä laajemmin asuinpaikan/maan väestön yhtenäisyys ja yhteisen hyvän vuoksi työskenteleminen kannattaa. Itsenäisyys jo sananakin kertoo, että sinulla on päätäntävalta ja itsemääräämisoikeudet, jotta voit toimia yhteisen hyvän puolesta omasta vapaudestasi tinkimättä. Isänmaallisuus korostaa jo nimessään aiempien sukupolvien luoman työn kunnioittamista ja hyväksi havaittujen perinteiden jatkamista. Kansallismielisyys kuitenkin on överiksi vedettyä itsenäisyyden ja isänmaallisuuden korostamista, joka pahimmillaan muodostuu ääriajatteluksi - aivan kuin sen äärimmäinen vastustaminenkin. Olipa sitten äärikansallismielinen tai äärimmäisen anarkistinen valtiojärjestelmän vastustaja, niin tavoite rikkoo itsenäisyyden ja isänmaallisuuden periaatteita vastaan, koska ääripäät pyrkivät rikkomaan yhteiskuntarauhaa ja täten nakertavat pohjaa siltä, mitä on itsenäisyyden ja isänmaallisuuden nimissä rakennettu (puhumattakaan ääriuskovaisista - mutta taisi tulla selväksi, että ääripäät = pipipäät). Kultainen keskitie, mutta ei keskustalainen sellainen, on tässäkin paras vaihtoehto. Demokratian nimissä on voitava keskustella ja sulkea ääriainesten vaikutusvalta pois yhteisen hyvän puolesta.
Itsenäisyys Suomessa merkitsee minulle merkittäviä vapauksia ilmaista itseäni. On hyvä, että meillä on yhteiskuntarauha ja merkittävä yhteisen hyvän kulttuuri. Vaikka yksinäisyys on meille mökkiin sulkeutujille ongelma, kuuluu meidän kulttuuriimme myös huolenpito heikommista ja se, ettei kaveria jätetä yksin. Olemme pieni ja sisukas heimojen yhteenliittymä, joka asustaa pohjoisessa kansallisvaltiossa hyvän yhteiskuntarauhan keskellä. Haasteemme tulevaisuudessa liittyvät siihen, miten muu maailma ja sen huomattavasti isommat ihmismassat tulevat meidän kohtaamaan. Rajoja ei voi panna kiinni, koska olemme riippuvaisia myös muusta maailmasta. Eristäytymällä valitsisimme kurjistumisen, mikä ei modernissa maailmassa, nyky-yhteiskuntaan tottuneille ihmisille onnistuisi vaan johtaisi kaaokseen. Yhteiskuntarauha olisi mennyttä, jos antaisimme vallan ääriaineksille, joiden mielestä yhteiskunta on liian avoin tai salliva; Sen pitää olla, jotta demokratia voi toimia.
Vallan keskittäminen harvoille ei ole koskaan hyväksi koko yhteiskunnalle ja siitä vaarallinen esimerkki on itänaapurimme, joka ei kunnioita muiden kansojen itsemääräämisoikeutta. Silti en itse lähde lietsomaan Venäjä-vihamielisyyttä, koska uhka johtuu nimenomaan siitä, miten kyseistä valtiota johdetaan ja hallitaan, ei itse kansasta, joka sitä asuttaa. En tiedä, onko itsenäisyyspäivänä tarpeellista loputtomiin korostaa itsenäisyytemme aikana käytyjä sotia Venäjää vastaan - olemmehan heitä vastaan viimeisimmän sodan hävinneetkin, emmekä silti menettäneet itsenäisyyttä, vaikka osa entisistä alueista Venäjälle nyt kuuluukin. Tiedostan kuitenkin sen, että Suomi tarvitsee Puolustusvoimat, joita ei mielestäni saa myydä Naton käyttöön, vaan vahvistaa sen perusteita niin, että se voi toimia nykymaailmassa pitämässä oman puolustuskykymme valmiina. Ydinsodan uhka on ehkä 1980-lukuun verrattuna pienempi, mutta toisaalta Venäjän ryhtyessä laajamittaisempaan sodankäyntiin Euroopassa, olisi ydinasein käyty sota jälleen mahdollinen, koska ei Venäjä yksin konventionaalisin asein voi sitä pitkällä tähtäimellä voittaa. Meidän pienen valtiomme tehtävä on itsenäisyytemme nimissä pitää yllä omaa vahvaa kansallista puolustusjärjestelmää, joka tarkoittaisi hyökkääjälle sotaa, jota ei voi todella voittaa. Toki Suomen valtion kyvyn toimia voi tuhota esimerkiksi ydinohjuksilla, mutta se ei vaikuta hyvältä ratkaisulta Venäjälle, koska tuhotun maan miehittäminen tai yhtä lailla miehittämättä jättäminen jättäisi Venäjälle vaan ikävän sissisodan mahdollisuuden ja/tai entistä epävarmemman länsirajan, jossa nyt on kuitenkin vakaa ja rauhallinen pieni Suomi.
Natoon liittymällä muodostaisimme Venäjälle lähes koko Euroopan laajuisen saartorenkaan, jolloin ydinsodan koittaessa Suomeenkin voisi aivan hyvin sataa ydinohjuksia. Voin olla väärässäkin, mutta väitän, että Nato ei pysty jäsenmaitaankaan suojelemaan, jos sota alkaa - mikään ohjuskilpi ei ole aukoton. Eikä tietysti ydinohjusten paukkuessa enää mistään järjellisestä puhuttaisikaan, joten kuka nyt on oikeassa tai väärässä, on täysin merkityksetöntä siinä vaiheessa katastrofia...
Jotta kuitenkin voisin pitää edes hitusen rauhanaatetta yllä ja toivoa siitä, että katastrofi vältettäisiin, niin väitän edelliseen liittyen, että Suomelle, suomalaisille ja koko maailmalle on parempi, että Suomen valtio ei liity militaristiseen Natoon, vaan pitää yllä oman vahvan puolustuskyvyn ja pyrkii kansainvälisessäkin politiikassa sovittelemaan, eikä lietsomaan kiistoja Venäjän kaltaisen diktatuurin tai Yhdysvaltain kaltaisen maailmanpolitiikan tempoilijan (nykyhallinto...) välillä. Ymmärrän, miksi tuollainen voi näyttää joillekin Venäjän kumartelulta ja "suomettumiselta", mutta sillä on menty jo siitä jatkosodan tappiosta alkaen ja miksi hyväksi havaittu sovittelulinja pitäisi katkaista? Ei nykylinja voi jatkua loputtomiin Venäjällä, eikä Yhdysvaltain hallinto tule loputtomiin olemaan samanlaisen sekopään vedettävänä. Status Quo voi toki rikkoutua, mutta itsenäisyytemme nimissä Suomen tehtävä ei ole rikkoa vaan rakentaa sitä. Se ei tarkoita, että Suomen valtiojohdon pitäisi myötäillä Venäjää ja hyväksyä sen aggressioita ja sotatoimia Ukrainassa tai muualla, mutta välien katkaisun sijaan - joka Natoon liittyminen eittämättä olisi - pitäisi jatkaa EU:n linjan mukaisesti neuvotellen.
Väistämättä itsenäisyyden pohtiminen johti sitten kuitenkin sota-asioiden pohtimiseen. Miksi itsenäisyyden osalta ei korosteta rauhaa? Olemme vapaa, rauhallinen, rauhanomainen kansakunta, jolla on moneen muuhun maailman kolkkaan verrattuna paljon koskematonta luontoa, puhtaita vesiä, metsiä ja tilaa asuttaa vähän enemmänkin metsäläisiä. Toki heidän on sitten sopeuduttava kulttuuriimme ja se on osalle vaikeata, minkä lisäksi epäilen, että valtiovallan haluttomuus asuttaa pakolaisia ja maahanmuuttajia (luin juuri jostain, että Suomessa odottaa maastapoistamista jopa 9000 kielteisen turvapaikkapäätöksen saanutta!) vaikuttaa yhteiskuntarauhaan todella negatiivisesti. Eikö todella voida panna resursseja siihen, että tänne tulevia ihmisiä saataisiin integroitumaan osaksi toimivaa yhteiskuntaa? Jos integroitumista ei tapahdu, niin sitten ei voi mitään, mutta kyllähän tänne vielä populaa mahtuu. En millään usko sitä, että jos ihmisille annetaan mahdollisuus, he jäisivät vaan lorvimaan ja nostamaan tukiaisia - tai tekemään rikoksia. Terveydenhuollon osalta olen sen sijaan tullut hieman skeptiseksi, että onko kaiken maailman erikoishoitoja annettava kaikille, jos ne maksavat yhteiskunnan jäsenille niin paljon, että samalla kaikkia palveluita on kurjistettava. Toisaalta sosiaaliturvaa voisi parantaa paljonkin nimenomaan kannustavampaan suuntaan ja perustulo olisi sitä enemmän kuin aktiivimalli. Itsenäisessä maassa tällaiset säädöt ovat mahdollisia ja meidän pitäisi valtiojohtoamme myöten pitää huolta siitä, että itsemääräämisoikeus säilyy niin, ettei kaikki valta valu täälläkin isoille firmoille, jotka käytännössä sanelevat sen, mitä palveluita tarjotaan kenellekin ja mihin hintaan.
Editoitu paria ajatusta selvempään suuntaan: Natsien vastustaminen ei ole mielestäni ääriajattelua vaan järkevää. Ehkä lauseet ovat nyt selkeämmin tulkittavissa: Vastustan ääriliikkeitä, jotka mm. pyrkivät ajamaan omaa asiaansa väkivaltaisesti välittämättä yhteiskuntarauhasta tai muiden ihmisten hyvinvoinnista.
Kansallismielisyys on minulle jopa vastenmielistä siksi, että se on rajoittava, suvaitsematon ja muureja pystyttävä arvo, eikä mielestäni suoranaisesti liity itsenäisyyteen tai isänmaallisuuteen millään lailla. Itsenäisyys korostaa minun mielestäni vapautta ja isänmaallisuus ylpeyttä siitä, että oman perheen, laajemmin suvun ja vielä laajemmin asuinpaikan/maan väestön yhtenäisyys ja yhteisen hyvän vuoksi työskenteleminen kannattaa. Itsenäisyys jo sananakin kertoo, että sinulla on päätäntävalta ja itsemääräämisoikeudet, jotta voit toimia yhteisen hyvän puolesta omasta vapaudestasi tinkimättä. Isänmaallisuus korostaa jo nimessään aiempien sukupolvien luoman työn kunnioittamista ja hyväksi havaittujen perinteiden jatkamista. Kansallismielisyys kuitenkin on överiksi vedettyä itsenäisyyden ja isänmaallisuuden korostamista, joka pahimmillaan muodostuu ääriajatteluksi - aivan kuin sen äärimmäinen vastustaminenkin. Olipa sitten äärikansallismielinen tai äärimmäisen anarkistinen valtiojärjestelmän vastustaja, niin tavoite rikkoo itsenäisyyden ja isänmaallisuuden periaatteita vastaan, koska ääripäät pyrkivät rikkomaan yhteiskuntarauhaa ja täten nakertavat pohjaa siltä, mitä on itsenäisyyden ja isänmaallisuuden nimissä rakennettu (puhumattakaan ääriuskovaisista - mutta taisi tulla selväksi, että ääripäät = pipipäät). Kultainen keskitie, mutta ei keskustalainen sellainen, on tässäkin paras vaihtoehto. Demokratian nimissä on voitava keskustella ja sulkea ääriainesten vaikutusvalta pois yhteisen hyvän puolesta.
Itsenäisyys Suomessa merkitsee minulle merkittäviä vapauksia ilmaista itseäni. On hyvä, että meillä on yhteiskuntarauha ja merkittävä yhteisen hyvän kulttuuri. Vaikka yksinäisyys on meille mökkiin sulkeutujille ongelma, kuuluu meidän kulttuuriimme myös huolenpito heikommista ja se, ettei kaveria jätetä yksin. Olemme pieni ja sisukas heimojen yhteenliittymä, joka asustaa pohjoisessa kansallisvaltiossa hyvän yhteiskuntarauhan keskellä. Haasteemme tulevaisuudessa liittyvät siihen, miten muu maailma ja sen huomattavasti isommat ihmismassat tulevat meidän kohtaamaan. Rajoja ei voi panna kiinni, koska olemme riippuvaisia myös muusta maailmasta. Eristäytymällä valitsisimme kurjistumisen, mikä ei modernissa maailmassa, nyky-yhteiskuntaan tottuneille ihmisille onnistuisi vaan johtaisi kaaokseen. Yhteiskuntarauha olisi mennyttä, jos antaisimme vallan ääriaineksille, joiden mielestä yhteiskunta on liian avoin tai salliva; Sen pitää olla, jotta demokratia voi toimia.
Vallan keskittäminen harvoille ei ole koskaan hyväksi koko yhteiskunnalle ja siitä vaarallinen esimerkki on itänaapurimme, joka ei kunnioita muiden kansojen itsemääräämisoikeutta. Silti en itse lähde lietsomaan Venäjä-vihamielisyyttä, koska uhka johtuu nimenomaan siitä, miten kyseistä valtiota johdetaan ja hallitaan, ei itse kansasta, joka sitä asuttaa. En tiedä, onko itsenäisyyspäivänä tarpeellista loputtomiin korostaa itsenäisyytemme aikana käytyjä sotia Venäjää vastaan - olemmehan heitä vastaan viimeisimmän sodan hävinneetkin, emmekä silti menettäneet itsenäisyyttä, vaikka osa entisistä alueista Venäjälle nyt kuuluukin. Tiedostan kuitenkin sen, että Suomi tarvitsee Puolustusvoimat, joita ei mielestäni saa myydä Naton käyttöön, vaan vahvistaa sen perusteita niin, että se voi toimia nykymaailmassa pitämässä oman puolustuskykymme valmiina. Ydinsodan uhka on ehkä 1980-lukuun verrattuna pienempi, mutta toisaalta Venäjän ryhtyessä laajamittaisempaan sodankäyntiin Euroopassa, olisi ydinasein käyty sota jälleen mahdollinen, koska ei Venäjä yksin konventionaalisin asein voi sitä pitkällä tähtäimellä voittaa. Meidän pienen valtiomme tehtävä on itsenäisyytemme nimissä pitää yllä omaa vahvaa kansallista puolustusjärjestelmää, joka tarkoittaisi hyökkääjälle sotaa, jota ei voi todella voittaa. Toki Suomen valtion kyvyn toimia voi tuhota esimerkiksi ydinohjuksilla, mutta se ei vaikuta hyvältä ratkaisulta Venäjälle, koska tuhotun maan miehittäminen tai yhtä lailla miehittämättä jättäminen jättäisi Venäjälle vaan ikävän sissisodan mahdollisuuden ja/tai entistä epävarmemman länsirajan, jossa nyt on kuitenkin vakaa ja rauhallinen pieni Suomi.
Natoon liittymällä muodostaisimme Venäjälle lähes koko Euroopan laajuisen saartorenkaan, jolloin ydinsodan koittaessa Suomeenkin voisi aivan hyvin sataa ydinohjuksia. Voin olla väärässäkin, mutta väitän, että Nato ei pysty jäsenmaitaankaan suojelemaan, jos sota alkaa - mikään ohjuskilpi ei ole aukoton. Eikä tietysti ydinohjusten paukkuessa enää mistään järjellisestä puhuttaisikaan, joten kuka nyt on oikeassa tai väärässä, on täysin merkityksetöntä siinä vaiheessa katastrofia...
Jotta kuitenkin voisin pitää edes hitusen rauhanaatetta yllä ja toivoa siitä, että katastrofi vältettäisiin, niin väitän edelliseen liittyen, että Suomelle, suomalaisille ja koko maailmalle on parempi, että Suomen valtio ei liity militaristiseen Natoon, vaan pitää yllä oman vahvan puolustuskyvyn ja pyrkii kansainvälisessäkin politiikassa sovittelemaan, eikä lietsomaan kiistoja Venäjän kaltaisen diktatuurin tai Yhdysvaltain kaltaisen maailmanpolitiikan tempoilijan (nykyhallinto...) välillä. Ymmärrän, miksi tuollainen voi näyttää joillekin Venäjän kumartelulta ja "suomettumiselta", mutta sillä on menty jo siitä jatkosodan tappiosta alkaen ja miksi hyväksi havaittu sovittelulinja pitäisi katkaista? Ei nykylinja voi jatkua loputtomiin Venäjällä, eikä Yhdysvaltain hallinto tule loputtomiin olemaan samanlaisen sekopään vedettävänä. Status Quo voi toki rikkoutua, mutta itsenäisyytemme nimissä Suomen tehtävä ei ole rikkoa vaan rakentaa sitä. Se ei tarkoita, että Suomen valtiojohdon pitäisi myötäillä Venäjää ja hyväksyä sen aggressioita ja sotatoimia Ukrainassa tai muualla, mutta välien katkaisun sijaan - joka Natoon liittyminen eittämättä olisi - pitäisi jatkaa EU:n linjan mukaisesti neuvotellen.
Väistämättä itsenäisyyden pohtiminen johti sitten kuitenkin sota-asioiden pohtimiseen. Miksi itsenäisyyden osalta ei korosteta rauhaa? Olemme vapaa, rauhallinen, rauhanomainen kansakunta, jolla on moneen muuhun maailman kolkkaan verrattuna paljon koskematonta luontoa, puhtaita vesiä, metsiä ja tilaa asuttaa vähän enemmänkin metsäläisiä. Toki heidän on sitten sopeuduttava kulttuuriimme ja se on osalle vaikeata, minkä lisäksi epäilen, että valtiovallan haluttomuus asuttaa pakolaisia ja maahanmuuttajia (luin juuri jostain, että Suomessa odottaa maastapoistamista jopa 9000 kielteisen turvapaikkapäätöksen saanutta!) vaikuttaa yhteiskuntarauhaan todella negatiivisesti. Eikö todella voida panna resursseja siihen, että tänne tulevia ihmisiä saataisiin integroitumaan osaksi toimivaa yhteiskuntaa? Jos integroitumista ei tapahdu, niin sitten ei voi mitään, mutta kyllähän tänne vielä populaa mahtuu. En millään usko sitä, että jos ihmisille annetaan mahdollisuus, he jäisivät vaan lorvimaan ja nostamaan tukiaisia - tai tekemään rikoksia. Terveydenhuollon osalta olen sen sijaan tullut hieman skeptiseksi, että onko kaiken maailman erikoishoitoja annettava kaikille, jos ne maksavat yhteiskunnan jäsenille niin paljon, että samalla kaikkia palveluita on kurjistettava. Toisaalta sosiaaliturvaa voisi parantaa paljonkin nimenomaan kannustavampaan suuntaan ja perustulo olisi sitä enemmän kuin aktiivimalli. Itsenäisessä maassa tällaiset säädöt ovat mahdollisia ja meidän pitäisi valtiojohtoamme myöten pitää huolta siitä, että itsemääräämisoikeus säilyy niin, ettei kaikki valta valu täälläkin isoille firmoille, jotka käytännössä sanelevat sen, mitä palveluita tarjotaan kenellekin ja mihin hintaan.
Editoitu paria ajatusta selvempään suuntaan: Natsien vastustaminen ei ole mielestäni ääriajattelua vaan järkevää. Ehkä lauseet ovat nyt selkeämmin tulkittavissa: Vastustan ääriliikkeitä, jotka mm. pyrkivät ajamaan omaa asiaansa väkivaltaisesti välittämättä yhteiskuntarauhasta tai muiden ihmisten hyvinvoinnista.
5.11.18
Sitku
"Nobody ever visits me, except Jehova's witnesses" lauloi jo Ville aikoinaan ja vähän sama fiilis tuli taas tänään. Ei sillä, että olisin sosiaalisesti aktiivinen tai ketään koskaan kutsuisin kylään, mutta joo, vähän tuon biisin fiilis tuli, kun "tutut" jehovat kävi taas ovella kertomassa siitä, miten maailma on tuhoutumassa ja Jumala tulee ja tappaa. Vai miten se meni. Mut kuitenkin, siinä minä sitten kiltisti kuuntelin ja sanoin, että "en tiedä", kun kysyivät, tunnenko sydämessäni, että se on tapahtumassa. Taisinpa myös mainita, kun saatanasta oli puhe, että "tuli Trump mieleen" ja naurahdin. Jostain syystä jaksoin kuitenkin kuunnella jorinaa ja olla kohtelias. Kun tämä mukava pariskunta lähti ovelta kohti seuraavia uhreja, lueskelin hetken "Mitä raamattu todella opettaa?" ja mietin, mikä tässä eniten mättää. Sitten tajusin. Se on "sitku"-ajattelu. Kaikki korjautuu "sitten kun" on tuomiopäivä ja Jumala korjaa kaikki virheet, joita se ei voi jostain syystä korjata nyt, vaan vasta sitten kun.
Gasellien uudella levyllä on sattumalta myös biisi nimeltään "Sitten kun", jossa käydään läpi erilaisia asioita, joita tehdään sitten kun on päästy johonkin tai jostakin eroon, tehty jotakin tai jotakin muuttuu. Ehkä parhaiten jäi silti mieleen yhden versen stoori siitä, kuinka äiti pyysi poikaa käymään, mut tämä ei ehtinyt, kun piti tehdä sitä ja tätä tärkeämpää, kunnes äitiä ei enää ollut, eikä enää voinut nähdä, vaikka ois halunnut. Sitku-kirous aiheuttaa varmasti monille jälkiviisautta ja katkeruutta, koska oikeastihan itselle tärkeät ja merkitykselliset ihmiset ja asiat pitäisi kohdata ja tehdä nyt, eikä sitku.
Ehkä ongelma on siinä, että monesti ei edes tiedä, mikä on oikeasti tärkeätä, ennenkuin sen menettää. Ehkä jehovakin herää siinä vaiheessa, kun oma maailma romahtaa ja ne tajuaa, että ois pitänyt nauttia silloin, kun oli terve ja kaikki oli hyvin, vaikka pitikin ovelta ovelle saarnata, että maailmassa on kaikki päin persettä ja sitten kun tuomiopäivä tulee, niin kaikki tulee olemaan hyvin, koska Jumala tuhoaa nykyisen maailmanjärjestyksen ja kansallisvaltiot korvaten planeettamme uskovien paratiisilla. Vai me muutko se tuhotaan ja Saatana on kanssamme? En tiedä, tipahdin kelkasta, mutta joku maailmanlopunjälkeinen utopia kai siitä kaikesta sitten seuraa. Kaiken maailman lopunajan kultit ovat kyllä pelottavia, mutta ymmärrän heitä, koska ei ole helppoa luoda merkitystä elämään. Toisaalta olen kateellinen esimerkiksi jehovan todistajalle, jos tämä oikeasti kokee elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi oman todistustyönsä ja ihmisten käännyttämisen, eikä tee sitä vain siksi, että perhe/yhteisö/puoliso pakottaa, vaan siksi, että se tuntuu tarkoitukselta myös nyt ja tässä, eikä vasta sitten kun.
Mitä sitten itse voisin tehdä päästäkseni tyhjyyden tunteesta, joka aika ajoin alkaa imemään iloa kuin musta aukko? En ainakaan voi ajatella, että sitten kun pääsen tuosta tunteesta, olisin onnellinen. Onni, onnellisuus tai sanotaan nyt edes tyytyväisyys elämään pitää luoda aina uudestaan ja uudestaan, jos ei nyt ihan joka päivä, niin ainakin melkein. Olemme sosiaalisia eläimiä ja saamme nautintoa monenmoisista asioista ja aina välillä nautinto kanssakäymisestä muun maailman kanssa - oli se sitten ihmiset, eläimet, kasvit, luonto, kaikenlaiset taidemuodot, viihde, tuntemukset, kokemukset, näkemykset, johtopäätökset, milloin mitkäkin hetkessä, menneessä tai tulevassa - saa aikaan onnenpurskahduksen. Jotkut kokevat tarpeelliseksi määrittää onnellisuuden ja jos ei aivan sen henkilökohtaiset kriteerit täyty, niin ainakin sitä pitää tavoitella. Kunhan ei vaan erehdy toteamaan, että sitten kun...minusta tulee onnellinen. Ei, parempi tavoitella sitä hetki kerrallaan, koska ei se mikään pysyvä olotila ole. Paitsi ehkä kuollessa. Sen sijaan, että sanoisi "sitten kun", voisikin ehkä kuollessaan todeta Inkvisitio-yhtyeen sanoin: "Vihdoinkin olen onnellinen!"
PS. Elämä on ihan kivaa. Olen minä usein onnellinen monestakin syystä. Ei siis syytä huoleen lukijat. Valtakunnansalilla tavataan, eiku ;)
Gasellien uudella levyllä on sattumalta myös biisi nimeltään "Sitten kun", jossa käydään läpi erilaisia asioita, joita tehdään sitten kun on päästy johonkin tai jostakin eroon, tehty jotakin tai jotakin muuttuu. Ehkä parhaiten jäi silti mieleen yhden versen stoori siitä, kuinka äiti pyysi poikaa käymään, mut tämä ei ehtinyt, kun piti tehdä sitä ja tätä tärkeämpää, kunnes äitiä ei enää ollut, eikä enää voinut nähdä, vaikka ois halunnut. Sitku-kirous aiheuttaa varmasti monille jälkiviisautta ja katkeruutta, koska oikeastihan itselle tärkeät ja merkitykselliset ihmiset ja asiat pitäisi kohdata ja tehdä nyt, eikä sitku.
Ehkä ongelma on siinä, että monesti ei edes tiedä, mikä on oikeasti tärkeätä, ennenkuin sen menettää. Ehkä jehovakin herää siinä vaiheessa, kun oma maailma romahtaa ja ne tajuaa, että ois pitänyt nauttia silloin, kun oli terve ja kaikki oli hyvin, vaikka pitikin ovelta ovelle saarnata, että maailmassa on kaikki päin persettä ja sitten kun tuomiopäivä tulee, niin kaikki tulee olemaan hyvin, koska Jumala tuhoaa nykyisen maailmanjärjestyksen ja kansallisvaltiot korvaten planeettamme uskovien paratiisilla. Vai me muutko se tuhotaan ja Saatana on kanssamme? En tiedä, tipahdin kelkasta, mutta joku maailmanlopunjälkeinen utopia kai siitä kaikesta sitten seuraa. Kaiken maailman lopunajan kultit ovat kyllä pelottavia, mutta ymmärrän heitä, koska ei ole helppoa luoda merkitystä elämään. Toisaalta olen kateellinen esimerkiksi jehovan todistajalle, jos tämä oikeasti kokee elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi oman todistustyönsä ja ihmisten käännyttämisen, eikä tee sitä vain siksi, että perhe/yhteisö/puoliso pakottaa, vaan siksi, että se tuntuu tarkoitukselta myös nyt ja tässä, eikä vasta sitten kun.
Mitä sitten itse voisin tehdä päästäkseni tyhjyyden tunteesta, joka aika ajoin alkaa imemään iloa kuin musta aukko? En ainakaan voi ajatella, että sitten kun pääsen tuosta tunteesta, olisin onnellinen. Onni, onnellisuus tai sanotaan nyt edes tyytyväisyys elämään pitää luoda aina uudestaan ja uudestaan, jos ei nyt ihan joka päivä, niin ainakin melkein. Olemme sosiaalisia eläimiä ja saamme nautintoa monenmoisista asioista ja aina välillä nautinto kanssakäymisestä muun maailman kanssa - oli se sitten ihmiset, eläimet, kasvit, luonto, kaikenlaiset taidemuodot, viihde, tuntemukset, kokemukset, näkemykset, johtopäätökset, milloin mitkäkin hetkessä, menneessä tai tulevassa - saa aikaan onnenpurskahduksen. Jotkut kokevat tarpeelliseksi määrittää onnellisuuden ja jos ei aivan sen henkilökohtaiset kriteerit täyty, niin ainakin sitä pitää tavoitella. Kunhan ei vaan erehdy toteamaan, että sitten kun...minusta tulee onnellinen. Ei, parempi tavoitella sitä hetki kerrallaan, koska ei se mikään pysyvä olotila ole. Paitsi ehkä kuollessa. Sen sijaan, että sanoisi "sitten kun", voisikin ehkä kuollessaan todeta Inkvisitio-yhtyeen sanoin: "Vihdoinkin olen onnellinen!"
PS. Elämä on ihan kivaa. Olen minä usein onnellinen monestakin syystä. Ei siis syytä huoleen lukijat. Valtakunnansalilla tavataan, eiku ;)
3.11.18
Leffaa, musaa, kirjoittamista
Rupes tekee mieli kuunnella Coltranea (joku musiikki vaan "maalaa" tiettyjä tunnelmia mieleen), kun katoin leffaa 1960-luvun alkuvuosina Losissa elävästä keski-ikäisestä homo-opettajasta, joka koittaa päättää päivänsä, koska elämä on potkinut potkunsa. Kaljaakin olen perjantai-illan ratoksi juonut, lähinnä huonoja jouluoluita, kokeilumielessä. Sekös alkoi sitten pissittää, joten pistin tauolle, ja tuli tarve kirjoittaa ylös, että nyt on kova filkka! Vinkin leffasta A Single Man sain Lauralta, koska hän huomasi minun katsoneen viikolla leffan Milk, joka oli loistava - Sean Pennin kuningasrooli perustuen tositapahtumiin ensimmäisestä julkihomosta kaupunginvaltuutettuna San Franciscossa 1970-luvulla. Mut eipä tämäkään paljon jää jälkeen - yksikin "änkyttävä kuningas" eli Colin Firth tässä pääroolissa ja onpa muuten hyvä valinta. Pitäisköhän panna Coltranen luritukset veks, ottaa vielä olut ja katsoa leffa loppuun, pissatauko onkin jo kestänyt riittävän pitkään.
Tauon jälkeen kohti loppua. Kaunista ja hirveää. Aloin miettiä sitä, että jos itse saan loppuun valmistautua, aion nauttia elämästä. Miksi kärsiä viimeiset hetkensä, jos tietää, että ne ovat viimeiset? Toisaalta ymmärrän senkin, että luovuttaa, jos kärsii...eikä tämä liittynyt sinänsä mitenkään kyseisen leffan päätökseen tai siihen, miten loppu tuli ja oliko se suunniteltua vai ei, mutta koskettava se oli. Leffan suurimmat ansiot olivat kuitenkin huikeassa audiovisuaalisessa estetiikassa kuvaamaan päähenkilön tunnelman vaihtelua; suosittelen jokaiselle elokuvan ystävälle täydestä sydämestäni!
--
Naismusakokoelmaan on viime aikoina eksynyt vanhoja ja nuoria kotimaisia tähtiä. Vanhemmasta päästä mukana on Liisa Tavi - kiitos Areenasta löytämäni "Linnunradan pianobaarin", joka oli ysärillä Maria Guzeninan vetämä musiikkiohjelma. Kollaa kestään ikivihreä "Jäähyväiset aseille" on Tavin esittämänä sen verran koskettava, että rauha laskeutuu sieluun. Toisesta ääripäästä Muskan 1970-luvun esikoissingle "Kirjoita postikorttiin", jonka senkin pianobaarissa livetaltiona näin. Loistava veto, josta tulee mieleen nuoruus, jolloin kirjoitin kirjeitä - postikortit jäi vähän vähemmälle. Nykyään kirjeiden ja korttien kirjoittaminen on muinaisjäänne, mikä on sääli. Jos koittaa käsin kirjoittaa jotain, niin pian käsi on niin kipeä, että saa loppupäivän pitää huilia. Onneksi on näppäimistö, millä näpyttää. Ja onneksi on musiikki!
Nuorempia kotimaisia tähtiä naismusakokoelmallani edustaa upea Alma, josta tulee aika usein mieleen Sia, eikä se ole huono mielleyhtymä - molemmat persoonallisia ääniä, vaikken toki kummankaan kaikesta tuotannosta tykkääkään. Tuorein sinkku "Cowboy" on menevä ralli, josta tykkään tosi paljon. Videokin oli upea, joka toi vielä yhden lisäulottuvuuden kappaleen maailmaan - ehkä sitä aina tarttee jotain visuaalistakin tarttumapintaa, vaikka kyllähän sen voi luoda omassa päässäänkin musiikin luomista tunnelmista, ajatuksista ja mielikuvista. Evelina taasen on urbaania poppia (en keksinyt tätä "luokittelua") upealla tatsilla vetävä naisartisti, jolla alkaa olla sen verran tunnistettava tyyli, että kiinnostus on täältä sivustakin seurattuna (en seuraa musiikkimaailmaa kovinkaan aktiivisesti, bongailen vaan yksittäisiä hyviä biisejä sieltä täältä) kasvanut. Ja olihan Eve yhdessä suositussa tosi-tv -lauluohjelmassakin...mutta uusi biisi "Vielä kerran" on jotenkin läpitunkeva, jossa palaset loksahtivat meikäläisen makuhermoissa kohdilleen; olen vaan niin heikkona kauniille melankolisille melodioille. Kolmas "nuoremman polven" naisartisti onkin sitten kokenein konkari tästä joukosta ja olen jo vuosia tykännyt Jannan tekemisistä useidenkin biisien voimin eli voin kyllä aivan hyvin todeta Jannan olevan yksi lempiartisteistani tällä hetkellä. Uusin kappale "Huomenna" on totuttua melankolisen kaunista upeutta, jolle sydämeni sulaa.
--
Pakko kirjoittaa siitä, mitä tekee ja on mielessä. Pakko kirjoittaa. Pakko. Mutta hyvä sellainen. Se on osa minua. Kirjoittaminen pidemmän kaavan kautta vaatisi joutilaisuutta, keskittymistä, keskittymiskykyä, tauottomuutta, kirjoittamista "työkseen". Keskustelin aiheesta anoppini kanssa eilen ruokapöydässä, perinteisesti kun perjantaina käymme Hoikkalassa viikonloppua vastaanottamassa. Hän osallistuu parhaillaan kirjoittajakoulutukseen, jonka aiheena on elämäkertakirjoittaminen. Itsellä on sama haave, mutta sen toteuttaminen saattaa jäädä eläkepäiville. Toivon vaan, että muisti ei petä ennen kuin minulla on siihen todella aikaa. Äitini isä kärsi alzheimerista, isäni äidillä oli myös vanhemmilla päivillään vähän höppänän oireita, isäni isä kuoli jo 63-vuotiaana. Jos joskus pääsen eläkkeelle, jolloin voisin kuvitella saavani riittävästi aikaa kirjoittamiseen, olisin ehkä 70v, mutta onko aivoissa enää potkua siinä vaiheessa - jää nähtäväksi. Omat vanhempani ovat tuon rajapyykin ohittaneet ja ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja pääkoppa vaikuttaa olevan hyvässä kunnossa. Toisaalta en osaa ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen omalla kohdalla ja huomaan jo nyt, että muistini tekee tepposia. Varsinkin nimimuistini on totaalisen surkea. Jos nimen sitoo paikkoihin ja kasvoihin ja rutiineihin, muistan ne, mutta en muista välttämättä läheisienkään ihmisten nimiä joka tilanteessa, jos ne liittyvät menneisiin, joihin minulla ei enää ole muuta sidettä kuin muistot. Auto-fiktion kirjoittaminen on tietysti aina hyvä ratkaisu, mutta jotta voisin luoda tunnesiteen kirjoittamiseen ja se tällöin tyydyttäisi minua tekstinä, olisi minun muistettava riittävästi luodakseni jotain, jonka uskon olevan totta - tai "totta", niinkuin Knausgård sanoo. Totuushan on aina suhteellinen ja omakohtainen käsite, joka voi toki myös vääristynyt esimerkiksi siksi, että muistot ovat sekoittuneet muihin ja/tai muistat vaan osan, et "koko totuutta".
En ota paineita tästä pakosta kirjoittaa. Syntyy jos syntyy. Kuolee kumminkin. Sitä paitsi kirjoitan aina ensisijaisesti itselleni, itseni vuoksi.
--
Ei kahta ilman kolmatta - leffaa, jossa on homomies pääosassa, nimittäin. Homous ei niinkään, vaan musiikki, Queenin sellainen. Minulle Queen ei ole koskaan ollut suuri suosikki, enkä ole omistanut heidän levyjään. Lapsena kuunneltiin heviä ja rokkia ja hittejä, toki myös joitain Queenin biisejä siis. Ja onhan Queen niin ikoninen yhtye, että väkisinkin heidän hittibiisinsä ovat musiikkia koko elämänsä kuunnelleelle 45-vuotiaalle tuttuja. Freddie Mercury keulillaan yhtye loi melkoisen kavalkadin biisejä, joita kuulee yhä vaikkapa urheilutapahtumissa ("We are the Champions" ja "We will rock you") tai leffoissa ja musiikkiohjelmissa ja baareissa (mm. "Bohemian Rhapsody"), tosin karaokessa aika harvoin, johtuen ehkä Freddien huikeasta äänestä, jollaista tuskin kannattaa lähteä apinoimaan edes karaokessa.
Niin ja se elokuva, Bohemian Rhapsody, oli hieno musiikkielokuva. Sitä ei pidä lähteä katsomaan dokumenttina ja pettyä siihen, että dramatisoinnin nimissä on tehty erinäisiä aika-avaruutta ja todellisuutta vääristäneitä kohtauksia - kuten muutama hieman liian kireä kravatti kaulassaan liikkuva elokuva-arvostelija (kts. HS) on tehnyt - vaan musiikillisena aikamatkana Freddien ja Queenin tarinaan. Se on hauska, sydämellinen ja musikaalinen elokuva, jossa on koskettavia hetkiä - ja eniten nimenomaan musiikin kautta. Siksi olen iloinen, että lähdin katsomaan ja kuuntelemaan eli nauttimaan sitä nimenomaan elokuvateatteriympäristössä. Rami Malekille hatunnosto Freddien roolista; huippumatskua, joka kantoi elokuvan loppuun saakka. Hyvillä mielin sai lähteä kotiin, vaikka päässä soikin koko matkan "I want to ride my bicycle", vaikkei sitä edes kuulunut koko leffassa :D
Tauon jälkeen kohti loppua. Kaunista ja hirveää. Aloin miettiä sitä, että jos itse saan loppuun valmistautua, aion nauttia elämästä. Miksi kärsiä viimeiset hetkensä, jos tietää, että ne ovat viimeiset? Toisaalta ymmärrän senkin, että luovuttaa, jos kärsii...eikä tämä liittynyt sinänsä mitenkään kyseisen leffan päätökseen tai siihen, miten loppu tuli ja oliko se suunniteltua vai ei, mutta koskettava se oli. Leffan suurimmat ansiot olivat kuitenkin huikeassa audiovisuaalisessa estetiikassa kuvaamaan päähenkilön tunnelman vaihtelua; suosittelen jokaiselle elokuvan ystävälle täydestä sydämestäni!
--
Naismusakokoelmaan on viime aikoina eksynyt vanhoja ja nuoria kotimaisia tähtiä. Vanhemmasta päästä mukana on Liisa Tavi - kiitos Areenasta löytämäni "Linnunradan pianobaarin", joka oli ysärillä Maria Guzeninan vetämä musiikkiohjelma. Kollaa kestään ikivihreä "Jäähyväiset aseille" on Tavin esittämänä sen verran koskettava, että rauha laskeutuu sieluun. Toisesta ääripäästä Muskan 1970-luvun esikoissingle "Kirjoita postikorttiin", jonka senkin pianobaarissa livetaltiona näin. Loistava veto, josta tulee mieleen nuoruus, jolloin kirjoitin kirjeitä - postikortit jäi vähän vähemmälle. Nykyään kirjeiden ja korttien kirjoittaminen on muinaisjäänne, mikä on sääli. Jos koittaa käsin kirjoittaa jotain, niin pian käsi on niin kipeä, että saa loppupäivän pitää huilia. Onneksi on näppäimistö, millä näpyttää. Ja onneksi on musiikki!
Nuorempia kotimaisia tähtiä naismusakokoelmallani edustaa upea Alma, josta tulee aika usein mieleen Sia, eikä se ole huono mielleyhtymä - molemmat persoonallisia ääniä, vaikken toki kummankaan kaikesta tuotannosta tykkääkään. Tuorein sinkku "Cowboy" on menevä ralli, josta tykkään tosi paljon. Videokin oli upea, joka toi vielä yhden lisäulottuvuuden kappaleen maailmaan - ehkä sitä aina tarttee jotain visuaalistakin tarttumapintaa, vaikka kyllähän sen voi luoda omassa päässäänkin musiikin luomista tunnelmista, ajatuksista ja mielikuvista. Evelina taasen on urbaania poppia (en keksinyt tätä "luokittelua") upealla tatsilla vetävä naisartisti, jolla alkaa olla sen verran tunnistettava tyyli, että kiinnostus on täältä sivustakin seurattuna (en seuraa musiikkimaailmaa kovinkaan aktiivisesti, bongailen vaan yksittäisiä hyviä biisejä sieltä täältä) kasvanut. Ja olihan Eve yhdessä suositussa tosi-tv -lauluohjelmassakin...mutta uusi biisi "Vielä kerran" on jotenkin läpitunkeva, jossa palaset loksahtivat meikäläisen makuhermoissa kohdilleen; olen vaan niin heikkona kauniille melankolisille melodioille. Kolmas "nuoremman polven" naisartisti onkin sitten kokenein konkari tästä joukosta ja olen jo vuosia tykännyt Jannan tekemisistä useidenkin biisien voimin eli voin kyllä aivan hyvin todeta Jannan olevan yksi lempiartisteistani tällä hetkellä. Uusin kappale "Huomenna" on totuttua melankolisen kaunista upeutta, jolle sydämeni sulaa.
--
Pakko kirjoittaa siitä, mitä tekee ja on mielessä. Pakko kirjoittaa. Pakko. Mutta hyvä sellainen. Se on osa minua. Kirjoittaminen pidemmän kaavan kautta vaatisi joutilaisuutta, keskittymistä, keskittymiskykyä, tauottomuutta, kirjoittamista "työkseen". Keskustelin aiheesta anoppini kanssa eilen ruokapöydässä, perinteisesti kun perjantaina käymme Hoikkalassa viikonloppua vastaanottamassa. Hän osallistuu parhaillaan kirjoittajakoulutukseen, jonka aiheena on elämäkertakirjoittaminen. Itsellä on sama haave, mutta sen toteuttaminen saattaa jäädä eläkepäiville. Toivon vaan, että muisti ei petä ennen kuin minulla on siihen todella aikaa. Äitini isä kärsi alzheimerista, isäni äidillä oli myös vanhemmilla päivillään vähän höppänän oireita, isäni isä kuoli jo 63-vuotiaana. Jos joskus pääsen eläkkeelle, jolloin voisin kuvitella saavani riittävästi aikaa kirjoittamiseen, olisin ehkä 70v, mutta onko aivoissa enää potkua siinä vaiheessa - jää nähtäväksi. Omat vanhempani ovat tuon rajapyykin ohittaneet ja ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja pääkoppa vaikuttaa olevan hyvässä kunnossa. Toisaalta en osaa ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen omalla kohdalla ja huomaan jo nyt, että muistini tekee tepposia. Varsinkin nimimuistini on totaalisen surkea. Jos nimen sitoo paikkoihin ja kasvoihin ja rutiineihin, muistan ne, mutta en muista välttämättä läheisienkään ihmisten nimiä joka tilanteessa, jos ne liittyvät menneisiin, joihin minulla ei enää ole muuta sidettä kuin muistot. Auto-fiktion kirjoittaminen on tietysti aina hyvä ratkaisu, mutta jotta voisin luoda tunnesiteen kirjoittamiseen ja se tällöin tyydyttäisi minua tekstinä, olisi minun muistettava riittävästi luodakseni jotain, jonka uskon olevan totta - tai "totta", niinkuin Knausgård sanoo. Totuushan on aina suhteellinen ja omakohtainen käsite, joka voi toki myös vääristynyt esimerkiksi siksi, että muistot ovat sekoittuneet muihin ja/tai muistat vaan osan, et "koko totuutta".
En ota paineita tästä pakosta kirjoittaa. Syntyy jos syntyy. Kuolee kumminkin. Sitä paitsi kirjoitan aina ensisijaisesti itselleni, itseni vuoksi.
--
Ei kahta ilman kolmatta - leffaa, jossa on homomies pääosassa, nimittäin. Homous ei niinkään, vaan musiikki, Queenin sellainen. Minulle Queen ei ole koskaan ollut suuri suosikki, enkä ole omistanut heidän levyjään. Lapsena kuunneltiin heviä ja rokkia ja hittejä, toki myös joitain Queenin biisejä siis. Ja onhan Queen niin ikoninen yhtye, että väkisinkin heidän hittibiisinsä ovat musiikkia koko elämänsä kuunnelleelle 45-vuotiaalle tuttuja. Freddie Mercury keulillaan yhtye loi melkoisen kavalkadin biisejä, joita kuulee yhä vaikkapa urheilutapahtumissa ("We are the Champions" ja "We will rock you") tai leffoissa ja musiikkiohjelmissa ja baareissa (mm. "Bohemian Rhapsody"), tosin karaokessa aika harvoin, johtuen ehkä Freddien huikeasta äänestä, jollaista tuskin kannattaa lähteä apinoimaan edes karaokessa.
Niin ja se elokuva, Bohemian Rhapsody, oli hieno musiikkielokuva. Sitä ei pidä lähteä katsomaan dokumenttina ja pettyä siihen, että dramatisoinnin nimissä on tehty erinäisiä aika-avaruutta ja todellisuutta vääristäneitä kohtauksia - kuten muutama hieman liian kireä kravatti kaulassaan liikkuva elokuva-arvostelija (kts. HS) on tehnyt - vaan musiikillisena aikamatkana Freddien ja Queenin tarinaan. Se on hauska, sydämellinen ja musikaalinen elokuva, jossa on koskettavia hetkiä - ja eniten nimenomaan musiikin kautta. Siksi olen iloinen, että lähdin katsomaan ja kuuntelemaan eli nauttimaan sitä nimenomaan elokuvateatteriympäristössä. Rami Malekille hatunnosto Freddien roolista; huippumatskua, joka kantoi elokuvan loppuun saakka. Hyvillä mielin sai lähteä kotiin, vaikka päässä soikin koko matkan "I want to ride my bicycle", vaikkei sitä edes kuulunut koko leffassa :D
18.10.18
Lomaviikon hetket
Stam1nan levy ilmestyi - löysin sen johdosta Skálmöldin, jota olen kuunnellut sen jälkeen jo paljon enemmän kuin Stam1nan uutta.
Nukkuminen aamulla pitkään on ollut ihanaa, paitsi tänään torstaina, kun heti herätessä jomotti päähän ja oli huono olo, eikä pääjomo ole lähtenyt koko päivänä - eikä tähän liittynyt edes esimerkiksi alkoholi tai kofeiini, pelkästään liiallinen sängyssä pyöriminen.
Jämähdin katsomaan Billions-sarjaa, jota vierastin pitkään siksi, että ajattelin sen olevan tarinaa itsekkäiden, pinnallisten ökyrikkaiden keinottelijoiden maailmasta - tokihan se sitäkin on, mutta myös inhimillistä pirun tiukkaa draamaa ja jännitystä jopa ajoittaisin trillerifiiliksin ilman fyysistä väkivaltaa, jota tuntuu muuten olevan lähes sarjassa kuin sarjassa (no, yhtä miestä lyötiin baarissa kerran nopeasti nokkaan kahden eka kauden aikana).
Väkivaltaisista sarjoista puheen ollen; aiemmin "hehkuttamani" Barry löysi teemallisen voittajansa mustan huumorin, inhorealistisen väkivallan ja kaikin puolin elämänmakuisemman (vrt. muovinen ja amerikkalainen Barry) aussi-sarja Mr Inbetweenin muodossa - välillä on sitäpaitsi hauska katsella sarjaa, joka koostuu kuudesta 25 minuutin jaksosta, jossa silti voi olla hetkiä, jolloin istutaan vaan sohvalla ja jutustellaan, mutta missään vaiheessa ei tule tylsää hetkeä (vrt. vaikkapa Kurt Sutterin SOA-spinoff Mayans, jota katsoessa välillä tuntuu, että yksittäisen jakson aikana saattaisi nukahtaa, jos vähän väsyneempänä katsoisi).
Lasten lomaviikon yökyläkavereita oli kiva kattoa ja paapoakin, kunnes kahden yön jälkeen tuntui siltä, että kaikkea oli liikaa kuten ihmisiä, melua, konflikteja ja likaisia tiskejä - mutta tila loppui, niin henkinen kuin fyysinen. Jonkinlainen outo tyhjyys kuitenkin valtasi mielen, kun tänään katsoin toimintaa, joka oli palannut siihen, että jokainen asukki istuu yksin kuulokkeet korvillaan.
Kävimme L:n kanssa keskimmäisen pojan musaterapian tiimoilta aikuisten kohtaamisessa. Väsytti ja jomotti sekä haukotutti, mutta pitkähkön alustuksen jälkeen fiilis vapautui ja kävimme hauskojakin keskusteluja musiikin merkityksestä. Muistot tulvahtivat mieleen - vaikka elänkin mieluummin tätä hetkeä ehkä hitusen verran tulevaa jo miettien...
Nukkuminen aamulla pitkään on ollut ihanaa, paitsi tänään torstaina, kun heti herätessä jomotti päähän ja oli huono olo, eikä pääjomo ole lähtenyt koko päivänä - eikä tähän liittynyt edes esimerkiksi alkoholi tai kofeiini, pelkästään liiallinen sängyssä pyöriminen.
Jämähdin katsomaan Billions-sarjaa, jota vierastin pitkään siksi, että ajattelin sen olevan tarinaa itsekkäiden, pinnallisten ökyrikkaiden keinottelijoiden maailmasta - tokihan se sitäkin on, mutta myös inhimillistä pirun tiukkaa draamaa ja jännitystä jopa ajoittaisin trillerifiiliksin ilman fyysistä väkivaltaa, jota tuntuu muuten olevan lähes sarjassa kuin sarjassa (no, yhtä miestä lyötiin baarissa kerran nopeasti nokkaan kahden eka kauden aikana).
Väkivaltaisista sarjoista puheen ollen; aiemmin "hehkuttamani" Barry löysi teemallisen voittajansa mustan huumorin, inhorealistisen väkivallan ja kaikin puolin elämänmakuisemman (vrt. muovinen ja amerikkalainen Barry) aussi-sarja Mr Inbetweenin muodossa - välillä on sitäpaitsi hauska katsella sarjaa, joka koostuu kuudesta 25 minuutin jaksosta, jossa silti voi olla hetkiä, jolloin istutaan vaan sohvalla ja jutustellaan, mutta missään vaiheessa ei tule tylsää hetkeä (vrt. vaikkapa Kurt Sutterin SOA-spinoff Mayans, jota katsoessa välillä tuntuu, että yksittäisen jakson aikana saattaisi nukahtaa, jos vähän väsyneempänä katsoisi).
Lasten lomaviikon yökyläkavereita oli kiva kattoa ja paapoakin, kunnes kahden yön jälkeen tuntui siltä, että kaikkea oli liikaa kuten ihmisiä, melua, konflikteja ja likaisia tiskejä - mutta tila loppui, niin henkinen kuin fyysinen. Jonkinlainen outo tyhjyys kuitenkin valtasi mielen, kun tänään katsoin toimintaa, joka oli palannut siihen, että jokainen asukki istuu yksin kuulokkeet korvillaan.
Kävimme L:n kanssa keskimmäisen pojan musaterapian tiimoilta aikuisten kohtaamisessa. Väsytti ja jomotti sekä haukotutti, mutta pitkähkön alustuksen jälkeen fiilis vapautui ja kävimme hauskojakin keskusteluja musiikin merkityksestä. Muistot tulvahtivat mieleen - vaikka elänkin mieluummin tätä hetkeä ehkä hitusen verran tulevaa jo miettien...
1.10.18
90v-reissu Tampereella vol.2
Juttua ei oikein matkamme vaiheista tunnu irtoavan ja eksyin jotenkin Facebookissakin (jonne muuten jo kuvia ja jutunpätkiä reissun asiallisista kohteista lisäsinkin matkan aikana) Perttu Häkkisen muistosivulle. RIP Perttu, äänenä vain tunsin ja kolumnistina, mutta olipa koskettavia muisteloita. Sieltä nyt sitten mukaan tarttunut lainauskin, joka ajatuksineen kertokoon paitsi elämän itsensä myös sen tärkeiden kohtaamisten - jollaiseksi toivon Tampereen retkenkin muistoissamme jäävän - ohitsekiitävyydestä:
”Tämä olemassaolomme on yhtä ohikiitävä kuin syyspilvet.
Kun katsoo olentojen syntymistä ja kuolemista on kuin katsoisi tanssin liikettä.
Elinaika on kuin salaman välähdys taivaalla,
kiiruhtaa ohi niin kuin vesi syöksyy alas vuoren jyrkännettä”
- Buddha
Tähän väliin suht kompakti soittolistamme joltain reissun päivältä, ollos hyvät: K&A Tampere
Tämän lisäksi soitimme pitkän viikonloppumme ajan lähinnä suomi-räppiä, koska no, se on doupeinta shittiä ;D
Ja sitten niitä kuvia, joista valkkasin myös vähemmän virkeitä otoksia, mutta kunhan tunnelma ja hetket välittyy, niin silmäpussitkin on ok:
”Tämä olemassaolomme on yhtä ohikiitävä kuin syyspilvet.
Kun katsoo olentojen syntymistä ja kuolemista on kuin katsoisi tanssin liikettä.
Elinaika on kuin salaman välähdys taivaalla,
kiiruhtaa ohi niin kuin vesi syöksyy alas vuoren jyrkännettä”
- Buddha
Tähän väliin suht kompakti soittolistamme joltain reissun päivältä, ollos hyvät: K&A Tampere
Tämän lisäksi soitimme pitkän viikonloppumme ajan lähinnä suomi-räppiä, koska no, se on doupeinta shittiä ;D
Ja sitten niitä kuvia, joista valkkasin myös vähemmän virkeitä otoksia, mutta kunhan tunnelma ja hetket välittyy, niin silmäpussitkin on ok:
Ehkä näistä välittyi olennainen: Meillä oli mukavaa. Syötiin, juotiin, käytiin keikoilla ja näyttelyissä ja baareissa ja mestoilla. Toki meille tapahtui vielä kaikkea muutakin, mutta kuten hyviin reissuihin kuuluu, ei kaikkea tarvitse märehtiä julkisesti - What happens in Tampere, stays in Tampere & We'll be back!
28.9.18
4.8.18
Vanhemmuus
Mutta kaiken jälkeen minulla on isyys.
Kuten Reidar Palmgren sanoi komeassa kolumnissaan, vanhemmuuden suurin tragedia on, että rakkaus lapseen ei lakkaa koskaan, mutta lapsen rakkaus vanhempaan aikanaan katkeaa. Eihän se tietysti niin yksinkertaista ole, mutta...
Kesälomani aikana olen kohdannut lapseni monin eri tavoin, verrattuna työ- ja kouluarkeen. Yhteistä aikaa on ollut paljon enemmän.
Rytmien heitettyä häränpyllyä nuorimmainen ei ole saanut unta ja on pitkästä aikaa kaivannut isiä nukutuskaveriksi. Tänään kannoin tuota 9-vuotiasta sylissäni ja tunsin suurta rakkautta - tai siis suurinta, sitä jota ei voi vaihtaa tai kohdistaa uusiin ihmisiin, vanhemmanrakkautta. Kaiken se kestää, kaiken se antaa.
Neljä ihanaa lastani, kiitos maailmankaikkeus.
Onneksi minulla on heidät arkielämässäni vielä vuosikausia, ennenkuin he lentävät pesästä ja palaavat ehkä jouluisin ja kesäisin käymään. Mahdollisesti he palaavat ennen pitkää myös esittelemään jälkikasvuaan. Ehkä sitten saan taas rakastaa täysillä. Alan pikku hiljaa ymmärtää noita isovanhempia :D
1.8.18
Murheen karkoitus
Nuorimmainen skidi kysyi eilen illalla nukkumaan mennessä ison kysymyksen: "Isi, mikä on elämän tarkoitus?" Vastasin yksinkertaistaen, että elämän tarkoitus on "eläminen", aivan kuten kaikki luonnossa; Synnymme, kasvamme, vanhenemme, kuolemme. Jos saamme lapsia, osa meistä jää elämään heissä, ja jos emme, meistä tulee multaa ja muutumme osaksi maapallon elämän kiertokulkua matojen ruokana. Sitten jatkoimme toisen ison kysymyksen pariin: "Miltä kuoleminen tuntuu?" Vastasin, että se on kuin sammuttaisi sähköt - sitten ei tunnu enää miltään. Aivomme sammuvat kuin pelilaite, josta loppuu virta (tämä oli luonnollinen selitys pelihullulle :D), jonka jälkeen meitä ei enää ole. Muistelimme vanhoja isomummoja, joista yhden poika vielä muistikin. Pohdimme ihmisten vanhenemista ja pieni mustan huumorin pilke silmässään poika totesi, ettei voi ainakaan vielä kuolla, kun on joku Fortniten tapahtuma edessä. Tämän yhdeksänvuotiaan mielestä koko ihmiskunta tosin joutaisi kadota kertarysäyksellä - voisimme muuttua kuulemma kaikki kissoiksi.
Kuolemaa tulee kyllä harvoin ajateltua. Jätän sen suosiolla vanhoille ja masentuneille. Elämään kuuluu murhe, ikävä ja tuska samaan tapaan kuin ilo, tyytyväisyys ja onni. Ne loppuvat kuoleman tullen, mutta elämä on elämisen arvoista, kunhan se ei ole pelkkää kärsimystä. Elämä itsessään ei ole minkään arvoista, ellemme kunnioita sitä, ja saa omaan elämämme kunnioitusta muilta. Toisaalta luonnossa elämän kiertokulkuun kuuluu myös tappaminen, elämän riistäminen toiselta, jotta itse voisi elää. Ihmiset ovat jalostaneet tämän pidemmälle ja voivat valita myös elämän kunnioittamisen filosofiana, jota koittaa tavoitella myös tekojen kautta. Meidän ei ole esimerkiksi pakko tappaa eläimiä elääksemme, vaikka suurin osa ihmisistä sen vähintäänkin hiljaisesti hyväksyy. Epäsuorasti osallistun toki samaan eläinten teolliseen tappamiseen ja hyötykäyttöön juodessani kahvikermaa sekä syödessäni juustoa ja kananmunia, vaikka eläinten lihaa en syökään. Olen itsekin tappanut tänä kesänä varmaan lukemattomia pieneläimiä, joita en edes näe sekä yhden kärpäsen, joka häiritsi yöuniani. Sen sijaan ampiaiset olen jättänyt rauhaan ja hätistänyt ulos, koska ne etsivät vain ravintoa, enkä ole heiltä sitä halunnut estää. Ilman ampiaisia ja muita pölyttäjiä elämän edellytykset luonnossakin häiriintyisivät. En minä niitä tietenkään voi pelastaa, mutta kyse on asenteesta. Tosin, jos ampiainen pistäisi minua tai hyökkäisi uhkaavasti, löisin sen todennäköisesti kuoliaaksi, joten missä menee raja elämänkunnioituksen ja tappamisen välillä? Niin, oman perseen kohdalla.
Palatakseni vielä siihen ensimmäiseen tarkoitusta etsivään kysymykseen, mitä tällä elämällä pitäisi tehdä? Tavoittelemme tyytyväisyyttä, hyvää oloa ja jatkuvaa onnellisuutta, vaikka tietenkään se ei ole mahdollista. Saatamme myös joskus nauttia ikävästä, surkeudesta ja surusta, mutta väittäisin, että suurimmalla osalla elämän tarkoitus on Eppujen sanoin murheen karkoitus. Tämä möykky, murhe, tai outo haikeus, pyritään karkoittamaan juhlien, erinäisiä herkkuja tai nautintoaineita sisuksiin imien, rääkkäämällä ruumista synnyttämään hyviä hormoneita ja tekemällä asioita, jotka kiihdyttävät, viihdyttävät, tyydyttävät ja rauhoittavat. Entäs sitten, kun elämänkokemus karttuu ja muistot joko hellivät mieltä tai kummittelevat loputtomiin? Mennyttä ei pääse pakoon, mutta elämiseen kuuluu sen hyväksyminen, että tapahtuu sekä hyvää että pahaa, mutta elämä on vain tässä ja nyt, sekä edessäpäin. Kliseisesti pitäisi kuitenkin siis "tarttua hetkeen", eikä se ole väärin, mutta eihän niinkään voi aina elää. Elämää rajoittavat velvollisuudet, vastuut ja suoranaiset pakot, mutta toisaalta ne myös ohjailevat meitä tekemään valintoja, joiden avulla voimme elää tyydyttävää elämää. Joskus on aika repäistä, mutta useimmiten aika on pysähtyä ja miettiä, ennenkuin tekee tyhmyyksiä, joita saa myöhemmin katua. Toisaalta, hyvää saa levittää, rakkautta antaa ja nautintoa jakaa, kunhan sen tekee kunnioittaen toisia - ja itseään.
Kuolemaa tulee kyllä harvoin ajateltua. Jätän sen suosiolla vanhoille ja masentuneille. Elämään kuuluu murhe, ikävä ja tuska samaan tapaan kuin ilo, tyytyväisyys ja onni. Ne loppuvat kuoleman tullen, mutta elämä on elämisen arvoista, kunhan se ei ole pelkkää kärsimystä. Elämä itsessään ei ole minkään arvoista, ellemme kunnioita sitä, ja saa omaan elämämme kunnioitusta muilta. Toisaalta luonnossa elämän kiertokulkuun kuuluu myös tappaminen, elämän riistäminen toiselta, jotta itse voisi elää. Ihmiset ovat jalostaneet tämän pidemmälle ja voivat valita myös elämän kunnioittamisen filosofiana, jota koittaa tavoitella myös tekojen kautta. Meidän ei ole esimerkiksi pakko tappaa eläimiä elääksemme, vaikka suurin osa ihmisistä sen vähintäänkin hiljaisesti hyväksyy. Epäsuorasti osallistun toki samaan eläinten teolliseen tappamiseen ja hyötykäyttöön juodessani kahvikermaa sekä syödessäni juustoa ja kananmunia, vaikka eläinten lihaa en syökään. Olen itsekin tappanut tänä kesänä varmaan lukemattomia pieneläimiä, joita en edes näe sekä yhden kärpäsen, joka häiritsi yöuniani. Sen sijaan ampiaiset olen jättänyt rauhaan ja hätistänyt ulos, koska ne etsivät vain ravintoa, enkä ole heiltä sitä halunnut estää. Ilman ampiaisia ja muita pölyttäjiä elämän edellytykset luonnossakin häiriintyisivät. En minä niitä tietenkään voi pelastaa, mutta kyse on asenteesta. Tosin, jos ampiainen pistäisi minua tai hyökkäisi uhkaavasti, löisin sen todennäköisesti kuoliaaksi, joten missä menee raja elämänkunnioituksen ja tappamisen välillä? Niin, oman perseen kohdalla.
Palatakseni vielä siihen ensimmäiseen tarkoitusta etsivään kysymykseen, mitä tällä elämällä pitäisi tehdä? Tavoittelemme tyytyväisyyttä, hyvää oloa ja jatkuvaa onnellisuutta, vaikka tietenkään se ei ole mahdollista. Saatamme myös joskus nauttia ikävästä, surkeudesta ja surusta, mutta väittäisin, että suurimmalla osalla elämän tarkoitus on Eppujen sanoin murheen karkoitus. Tämä möykky, murhe, tai outo haikeus, pyritään karkoittamaan juhlien, erinäisiä herkkuja tai nautintoaineita sisuksiin imien, rääkkäämällä ruumista synnyttämään hyviä hormoneita ja tekemällä asioita, jotka kiihdyttävät, viihdyttävät, tyydyttävät ja rauhoittavat. Entäs sitten, kun elämänkokemus karttuu ja muistot joko hellivät mieltä tai kummittelevat loputtomiin? Mennyttä ei pääse pakoon, mutta elämiseen kuuluu sen hyväksyminen, että tapahtuu sekä hyvää että pahaa, mutta elämä on vain tässä ja nyt, sekä edessäpäin. Kliseisesti pitäisi kuitenkin siis "tarttua hetkeen", eikä se ole väärin, mutta eihän niinkään voi aina elää. Elämää rajoittavat velvollisuudet, vastuut ja suoranaiset pakot, mutta toisaalta ne myös ohjailevat meitä tekemään valintoja, joiden avulla voimme elää tyydyttävää elämää. Joskus on aika repäistä, mutta useimmiten aika on pysähtyä ja miettiä, ennenkuin tekee tyhmyyksiä, joita saa myöhemmin katua. Toisaalta, hyvää saa levittää, rakkautta antaa ja nautintoa jakaa, kunhan sen tekee kunnioittaen toisia - ja itseään.
Kaipaus
Kaipaan kosketusta, joka hivelee sielua.
Kaipaan tuoksua, joka hurmaa.
Kaipaan katsetta, joka vangitsee.
Kaipaan ihoa, jolla viipyä.
Kaipaan lähelle, josta ei halua pois.
Kaipaan rauhaa ja tilaa, jossa vastaan vain itselleni.
Kaipaan vapautta lähteä, liikkua ja palata, kun siltä tuntuu.
Kaipaan nuoruuden jaksamista ja toipumiskykyä.
Kaipaan menneitä mahdollisuuksia ja hetkiä, jolloin olisin voinut valita toisin.
Kaipaan tunnetta, että minulta ei puutu mitään.
Kaipaan vaikeuksia, joista noustuani tunnen äärimmäistä helpotusta.
Kaipaan väsymystä, jonka jälkeen uni on parasta, mitä voi toivoa.
Kaipaan kylläisyyttä, jonka jälkeen unohdan hetkeksi ulkoiset puutteeni.
Kaipaan tyydytystä, jonka hetkellä ei tarvitse ajatella mitään.
Kaipaan kauneutta, yhteyttä, naurua, rauhaa ja kaikkia näitä yhtä aikaa.
Kaipaan kaikenlaista, mutta minulla on jo paljon.
Kaipaan mahdottomia, mutta se ei ole muilta pois.
Kaipaan asioita, joihin en välttämättä voi vaikuttaa.
Kaipaan ihmisiä, joihin en saa yhteyttä.
Kaipaan turhaankin, koska joskus kaipuu on vain ohimenevä tunne...
Kaipaan tuoksua, joka hurmaa.
Kaipaan katsetta, joka vangitsee.
Kaipaan ihoa, jolla viipyä.
Kaipaan lähelle, josta ei halua pois.
Kaipaan rauhaa ja tilaa, jossa vastaan vain itselleni.
Kaipaan vapautta lähteä, liikkua ja palata, kun siltä tuntuu.
Kaipaan nuoruuden jaksamista ja toipumiskykyä.
Kaipaan menneitä mahdollisuuksia ja hetkiä, jolloin olisin voinut valita toisin.
Kaipaan tunnetta, että minulta ei puutu mitään.
Kaipaan vaikeuksia, joista noustuani tunnen äärimmäistä helpotusta.
Kaipaan väsymystä, jonka jälkeen uni on parasta, mitä voi toivoa.
Kaipaan kylläisyyttä, jonka jälkeen unohdan hetkeksi ulkoiset puutteeni.
Kaipaan tyydytystä, jonka hetkellä ei tarvitse ajatella mitään.
Kaipaan kauneutta, yhteyttä, naurua, rauhaa ja kaikkia näitä yhtä aikaa.
Kaipaan kaikenlaista, mutta minulla on jo paljon.
Kaipaan mahdottomia, mutta se ei ole muilta pois.
Kaipaan asioita, joihin en välttämättä voi vaikuttaa.
Kaipaan ihmisiä, joihin en saa yhteyttä.
Kaipaan turhaankin, koska joskus kaipuu on vain ohimenevä tunne...




























