Vuoristorata-ajelu

Pimeän keskeltä herään tajuamaan, että olen jonkun luona. Sympaattinen pieni koti. Istumme sohvalla. Pudotan pommin ja kerron, että olen naimisissa. Mutta polyamorinen. Eipä siinä, niinpä sitten on. Menemme sänkyyn. Yö menee ohi, välillä nukahdetaankin. Aamulla tuijotamme toisiamme silmiin. Ihastun. Saan viestiä, tule luokseni. Siellä se siirtää krapulaa huomiselle, itse en sellaista harrasta, ei pysty, liian wanha sellaiseen. Nähdään huomenna. Ja niin sitten nähdään. Ja tuijotellaan lisää toisiamme. Silmät ovat sielun peili.

Näemme aina, kun mahdollista. Ihastun syvemmin. Sanon sen ääneen. Sanon muutakin, rakastun. Kerron siitä vaimollekin, kun hän on matkalla, joten kirjoitan. Kotona en ehdi puhua, mutta puhun hänen kanssaan. Kaikesta, kaiken. Sitten tulee ensimmäinen särö, kerron liikaa. Älä kerro kaikkea, mutta ole rehellinen. Onko se mahdollista?

Taas viikonloppu sekoilua, mutta ainakin olemme ja pysymme yhdessä. On hyvä olla, hetkissä. Sitten ne loppuvat, lähden kotiin. Toipumista, arkea, iltaisia näkemisiä. Lisää säröjä, kuin itsestään. Viikonloppu, taas sekoilua, mutta lähekkäin on hyvä.

Puheet alkaa olla puhuttu. Sitten itkettää. Tunteet menevät ylös ja alas, olemme vuoristorata-ajelulla. Välillä tuntuu niin hullulta, että sattuu mahaan. Välillä naurattaa, sitten taas itkettää, mutta lopulta alkaa turruttaa. Viikonloppu on sentään tulossa, pidetään edes hauskaa, rokaten. Ja pidetäänkin, kunnes on taas toivuttava. Käyn vielä lojumassa sängyssä yhden sunnuntain, sitten se on ohi.

Kaikki hyvin, mutta se oli siinä. Tiedän sen ja totean, saan vahvistuksen. Hyvä, olihan meillä kuukausi. Kävimme sen läpi pikakelauksella, suhteen. Tulee viikonloppu ja käyn sekoilemassa, yksin. On hauskaa, mutta ei lopulta olekaan. Kotona olen sentään turvassa. Mutta arkeenkin kuuluu tuskaa, ihmissuhteet ovat perseestä ja elämme joidenkin mielestä vääränlaista elämää, josta saan kuulla samasta suunnasta kuin aina ennenkin. Minkäpä minä sille voin, annan tilaa.

Hän kysyy, mitä kuuluu ja kerron, kuinka tuo ahdistaa. Saisin häneltä lohtua, mutta en halua vaivata. Tai siis, annetaan olla. Muistetaan se kuukausi. Mennään eteenpäin. Viikonloppuna en onneksi sekoile liikaa. Ja nyt pois kyydistä, olen vähän aikaa aloillani. Olipahan ajelu, mutta en lähtisi ehkä ihan heti uudestaan. Silti muistan hyvällä, hetkiä ja häntä, vahvaa ja voimatonta.