Kuorellinen

Tapasin tänään töissä myyntiedustajan, joka oli hyväkäytöksinen, sympaattinen ja hauska tyyppi. Hänellä oli yllään (enkä tarkoita tyypillistä myyntiedustajan vaatetusta) kuori, jota hän piti yllä paria tilannetta lukuunottamatta. Luulen myös, että hänen juttunsa värittyivät sen mukaan, millainen hän luuli minun olevan. Kuoren rikkoivat mm. hiljainen kiroilu asennusten mentyä mönkään ja kestettyä noin tunnin ajateltua pidempään sekä tupakalla käyminen – vaikka hän ei omien sanojensa mukaan polta. Jutut oli suunnattu ”mieheltä miehelle” ja käsittelivät mm. hänen autoaan.

Jos tarkkaan katsoo, näkee kaikilla ihmisillä – tai ainakin aikuisilla - jonkinlaisen kuoren useimmissa tilanteissa ja se on toisaalta myös usein tarpeen, jotta pystymme sietämään toisiamme ja käyttäytymään sivistyneesti. Emme ehkä pyri jättämään toisille ”lämmintä fiilistä”, mutta useimmiten riittää se, että vaikutelma on joko positiivinen tai neutraali. Harva haluaa tahallaan ärsyttää, olla inhottava tai käyttäytyä typerästi.

Kuori murtuu viimeistään kotona, läheisien seurassa. On tavallaan paradoksaalista, että juuri niille ihmisille, joita rakastamme ja joista eniten välitämme, käyttäydymme välillä kaikista huonoiten. Vai onko se huonoa käytöstä? Eikö se ole juuri sitä, että uskallamme näyttää todelliset karvamme. Kuoremme saattaa olla siloiteltu ja pehmeä, vaikka sisällä myllertävät piikit ja räiskivät liekit. Vielä kun jaksaisi muuntaa ne liekit energiaksi ja piikittää kaikkea pahaa, niin jäisi monet turhat porut käymättä rakkaimpiensa kanssa.

Lapsiperheen isänä olen usein tilanteessa, jossa tuli räiskyy ja piikit viuhuvat – ilman järjen hiventä. Lapset herättävät primitiiviset vaistot ja energian mennessä siihen, ettei vahingoita lapsiaan, joutuu tyytymään sitten usein siihen, että tulee sanottua pahasti tai muuten möhlittyä. Anteeksipyyntö on kans joskus liian vaikeaa, kun ei tajua raivonsa keskellä omaa tyhmyyttään, mutta onneksi lapset yleensä sen hyväksyvät, kun sen aika on. Anteeksipyytäminen ei ole koskaan tärkeämpää kuin tehtäessä se omille lapsille. Heihin voi vielä vaikuttaa positiivisesti.

Aikuisten maailmassa tulenkatkun ja piikkien viuhunnan seurauksena menetetään usein ihmissuhteita, synnytetään vihaa ja katkeruutta sekä poltetaan siltoja, joita ei koskaan olisi uskonut poltettavan. On sääli, että me aikuiset emme ymmärrä toisiamme, vaikka pohjimmiltaan mekin olemme niitä pieniä lapsia. Kuoremme vaan sattumoisin ovat aina vaan paksumpia ja paksumpia, mitä enemmän tulta ja piikkejä sisäämme keräämme, jolloin tuhotkin ovat sen mukaiset. Aina pitäisi kuitenkin muistaa katsoa syvemmälle. Useimmiten sieltä löytyy se hyvä ja rakas, jopa viaton ihminen, joka lapsena vielä jaksoi uskoa siihen, etteivät vanhemmat ärjy siksi, että he olisivat ilkeitä tai tekisivät pahoja. Älkäämme siis kasvattako tieten tahtoen lastemme kuoria, jotka kyllä ilmestyvät heille ennen pitkää. Luottamuksen jos menettää, on sen takaisin saaminen raskas taival.

Tapaamani myyntiedustaja oli oikeasti hyvä ihminen. Muutama lause ja se, miten hän ne sanoi, saivat minut tästä vakuuttuneeksi, vaikka reipas ulkokuori pysyikin muuten päällä. Hän vetäytyi nopeasti takaisin kuoreensa mainittuaan jatkuvan yksinpuhelunsa aikana vaimonsa, joka oli sairauden vuoksi toistaiseksi pois työelämästä ja lapsensa, joita ei ehdi hakea hoidosta johtuen pitkistä työkeikoista. Niinä hetkinä hän vaikutti hetkeksi vajoavan omaan maailmaansa, jossa hänellä oli ikävä perhettään. Tunsin myötätuntoa matkamiestä kohtaan, vaikka en tiedä, näkikö hän sitä oman kuoreni lävitse.

”Koska minulla on ase”

Katsoin tänään elokuvan 'Ei kenenkään maa' (älä lue pidemmälle, jos aiot/haluat katsoa elokuvan myöhemmin, juonipaljastuksia luvassa!). Bosnialainen kaverini vihjasi minua katsomaan sen, koska se on saanut ulkomaisen elokuvan Oscarin eli ”Bosnialla on Oscar, mutta Suomella ei”. Yritin epätoivoisesti puolustautua :) - suomalainenhan on saanut Oscar-pystin, mutta ehkäpä Jörn Donnerin tuottajan ominaisuudessa (Fanny och Alexander, Ruotsi 1982) noutama Oscar onkin ohjaaja Ingmar Bergmanin jäämistössä. Mutta enhän minä tietysti mistään oscareista välitä – hommasinpa vaan leffan DVD:nä, jotta saisin nähdä edes yhden bosnialaisen elokuvan.

Elokuva alkaa sumussa, jossa bosnialaiset sotilaat ovat matkalla oman armeijansa etulinjaan. Sumussa opaskin kuitenkin eksyy ja auringon noustessa joukot joutuvat serbi-armeijan teuraaksi keskellä ”ei kenenkään maata”. Serbit lähettävät pian paikalle kahden miehen partion – kokeneen sotilaan ja juuri aloittaneen keltanokan. Heidän tehtävänään on selvittää, onko ketään selvinnyt hengissä. Kokeneempi sotilas kohtelee nuorempaa kollegaansa väheksyvästi, eikä tee edes sinunkauppoja. Pian he ovat juoksuhaudassa ja löytävät ”ruumiin”. Samaan aikaan yksi ammuskelussa eloonjäänyt bosnialainen sotilas menee piiloon bunkkeriin. Pian seuraa tulitaistelu, jossa bosnialainen ampuu kokeneemman serbin ja haavoittaa keltanokkaa. Yhtäkkiä selviää, että ”ruumis” eli kuolleeksi luultu toinen bosnialainen sotilas ei olekaaan kuollut. Ikävä kyllä kokenut serbisotilas, joka sai juuri surmansa, ehtii tehdä ennen tulitaistelua oman kieron temppunsa ja virittää ”ruumiin” alle miinan, joka räjähtäisi, kun ”ruumista” aikanaan nostettaisiin. Kun ”ruumis” yhtäkkiä alkaakin vaikertaa, ovat eloonjääneet bosnialainen ja keltanokkaserbisotilas tilanteessa, jossa heidän vieressään makaa kolmas elossa oleva, mutta jo kerran ruumiina pidetty bosnialainen sotilas hyppymiinan päällä.

Elokuvan alku on tyypillistä sotakuvastoa. Tottakai se ahdistaa, koska koko ajan on pelko kuolemisesta ja auringon noustua kuolema on useille väistämätön. Sitten elokuva alkaa henkilöityä ja eloonjääneiden kamppailu hengissä pysymiseksi korostuu. Pelkkää synkkyyttä elokuva ei kuitenkaan missään nimessä ole; Ensimmäiset naurut irtoavat, kun alun perin ainoaksi eloonjääneeksi luultu haavoittunut bosnialaissotilas hyppää juoksuhaudasta ulos, riskeeraten paljastumisensa ja ammutuksi joutumisen vain saadakseen sytkärin kuolleelta kaveriltaan ja päästäkseen sytyttämään löytämänsä tupakan; Milloinkaan ei ole tupakka varmasti maistunut paremmalta :)

Yksi elokuvan mieleenjäävimpiä kohtauksia on, kun eloonjäänyt bosnialainen ja keltanokkaserbi menevät suojaan bunkkeriin serbi-tykistön alkaessa tulittaa paikkaa, koska ”ei tiedetä, ketä siellä on hengissä” ja tällöin puhkeaa miesten välille väittely/syyttely: ”Kumpi aloitti sodan?” Väittely päättyy siihen, että bosnialainen osoittaa aseella serbiä ja vaatii vastausta kysymykseen ”Kummat aloittivat sodan? Vastaa!”. ”Miksi?” ”Siksi, että minulla on ase!” Pakon edessä serbi lopulta vastaa ”Me”. Myöhemmin bosnialainen sotilas joutuu kuitenkin vastaamaan samoin ”Me”, kun serbisotilas saa haltuunsa aseen bosnialaisen mentyä hoitamaan kuolleeksi luultua kaveriaan ja serbi kysyy tällöin vastavuoroisesti vastausta sodan aloittajaan ”koska hänellä on ase”.

Naurun lisäksi (joka johtuu siis vain useista absurdeista tilanteista – ei siitä, että olisi hubaa, hauskaa tai harmitonta) herkistyin mm. kohtauksessa, jossa keltanokkaserbi järjestelee miinan päällä makaavalle alun perin ruumiiksi luullulle bosnialaiselle tyynyn kassistaan - huolenpitoa vihollisesta järjettömyyden keskellä. Nuo pienet inhimilliset teot ovat niitä, jotka koskettavat – ja joita ihmiset onneksi myös tosielämässä tekevät. Sodassa vihollinen pitää demonisoida, mutta kun toimitaan ns. yksilötasolla, on tärkeämpää, että kohdataan toinen ihminen ihmisenä eikä vihollisena. Ihmistä on vaikeampi ampua kuin vihollista.

Elokuva muuttuu pian tyystin erilaiseksi YK:n ja median astuessa kuvaan. YK:n rooli kuvataan karrikoidusti, mutta syystäkin puolueettomana osallistujana, joka ei saa oikeasti osallistua mihinkään. Tai halua. Eli tarkoituksena on estää osapuolia tappamasta toisiaan, mutta tappamiseen ei saa mennä missään nimessä väliin. Farssi kulkeekin omia polkujaan ja media tulee sotkemaan soppaa. Kaiken tohinan keskellä yksi mies makaa viritetyn miinan päällä ja kaksi muuta pitää keskinäistä vihanpitoa. Kun YK ja sen sotilaat eli sinikypäräiset ”smurffit” ensin tulevat yhden ryhmänjohtajan päätöksellä hätiin ja sitten vetäytyvät pelastusoperaatiosta johdon pitäytyessä erillään konfliktista, jatkuu konflikti paikalla olevien sotilaiden kesken. Median edustajien sekoittaessa soppaa YK joutuu kuitenkin palaamaan paikalle ja haavoittuneet saavat mahdollisuuden pelastua, mutta ikävä kyllä lopulta keskinäinen vihanpito vie vallan. Lopulta kaikki - tai melkein kaikki - häipyvät paikalta, kun ”hyvä” kompromissi on saavutettu.

Elokuva antaa perustietoja siitä, miksi konflikti serbien ja bosnialaisten välillä käytiin sekä nostaa esiin inhimillisiä näkökulmia. Syyllisyydestä puhutaan, mutta jokaiselle osapuolelle annetaan mahdollisuus ”puolustautua”. Elokuva alkaa todella vahvasti, mutta YK:n ja median roolia alleviivataan aika rankasti. Silti kaikki tapahtuva sekä huvittaa, viihdyttää että järkyttää yhtä aikaa, joten ehkäpä tavoite kuitenkin täyttyy. On selvää, että elokuvassa ei tulla näkemään onnellista loppua tai Hollywood-draamaa, vaan tavoitteena on ollut nostaa esiin sodan järjettömyys jälleen yhdestä näkökulmasta. Emme näe pelkkää kuolemaa, kärsimystä, alistusta ja väkivaltaa, vaan pääosan näyttelijät jäävät mieleen yksilöllisinä ihmisinä, jotka sattuvat olemaan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Ja ihan tavallisia ihmisiä hullussa ympäristössä.

Väkisinkin näen ja koen elokuvan bosnialaisen kaverini silmin. Tai enhän minä oikeastaan edes tiedä, miten hän näkee elokuvan. Luulisin kuitenkin, ettei hän katso sitä bosnialaisena vaan ihmisenä, joka on surullinen siitä, että hän on itse yksi niistä ihmisistä, jotka joutuivat perheineen tuota sotaa aikanaan pakenemaan. Varmasti hän on myös vähän vihainen kansainväliselle yhteisölle (lue: YK:lle) siitä, ettei se toiminut, ennen kuin oli monille jo liian myöhäistä...näen myös hänet bosnialaisen sotilaan hahmossa: Ehkä hänkin olisi osallistunut, jos olisi ollut tietyn ikäinen sodan alkaessa ja hänellä olisi ollut motivaatiota/kostomentaliteettia osallistua (kuten elokuvan sotilailla kotikyliensä tuhotyöt) tai hänet olisi ”pakkovärvätty” mukaan, koska kaikki muutkin joutu(i)vat mukaan. Väkisinkin näitä asioita miettii varusmiespalveluksen käyneenä, vaikka olenkin siis sivariksi ”täydennyskoulutettu”, mutta kuitenkin olisin periaatteessa joutumassa rintamalle 2. nostoluokassa vanhojen ukkojen kanssa. Eipä silti, en usko sotaan tämän elämän aikana joutuvani, mutta eivät varmasti uskoneet bosnialaiset, kroatialaiset, serbialaiset tai muutkaan Balkanin alueen ihmiset Jugoslavian hajotessa 1990-luvun alussa.

Toivottavasti minun ei koskaan tarvitse pakottaa ketään mihinkään siksi, että ”minulla on ase”. Sen sijaan aseeni olkoon sanani ja ammukseni rauha.

Amerikkalaisia ei ole olemassa

Waltz with Bashir on synkkä, mutta upea animaatioelokuva, jonka realistinen tuntu on animaation tarjoamista vapauksista huolimatta vahva. Se tuntuu dokumentilta ja se ahdistaa siinä missä oikeatkin kuvat sodista ja väkivallasta. Leffan ohjaaja Ari Folmanin omiin kokemuksiin pohjautuva elokuva on sekoitus Arin ja elokuvaa varten haastateltujen kokemuksista vuonna 1982 tapahtuneesta Israelin armeijan sotaretkestä PLO:ta vastaan Etelä-Libanonissa (osa Libanonin pitkää sisällissotaa).

Haastattelutkin on osin animoitu mukaan elokuvaan eli elokuva etenee tavallaan koko ajan "animoituna dokumenttina", vaikka tietysti animaatiossa voidaankin mennä enemmän fantasian puolelle. Yksi keskustelu elokuvassa onkin hyvä puoltaja tälle: Ei ole mitään ehdottoman selviä muistoja tai dokumentteja kaikista tapahtumista, on vain sotaan osallistuneiden sotilaiden muistoja ja unia - ja niiden tulkintoja. Elokuva päättyy ahdistaviin tunnelmiin ja lopulta oikeaan dokumenttipätkään Sabran ja Shatilan pakolaisleirien verilöylyistä.

Kyseessä on niin ääni-, väri- kuin kuvamaailmaltaan rikas elokuva, joka pureutuu koskettavasti kuvaamaan sodan mielettömyyttä ja tehtyjen rikosten painolastia.

Katsoimme elokuvan DVD-version (jonka hommasin jo tutuksi tulleella "koska en päässyt sitä katsomaan Kajaanin elokuvakerhossa, niin tilaan sen" -metodilla), jossa on mukana todella kiinnostava Making of -dokumentti elokuvan teosta. Sitä voin suositella tämän ja yleensäkin animaatioelokuvan ystäville, koska tekoprosessia käydään läpi mielenkiintoisesti ja hauskasti. Myös synkän elokuvan teko voi siis olla hauskaa :)

Mainittakoon Making of:sta yksi hupaisa kohtaus; Joukot ovat perustaneet "päämajan" sodan vuoksi tyhjäksi jääneeseen taloon. Israelilaisarmeijan upseeri istuu kalsareissaan nojatuolissa ja katsoo saksalaista pornoa. Arin esittämä sotilas katsoo upseeria, joka komentaa adjutantilleen vähän väliä: "Eteenpäin, eteenpäin". Pornofilmi kelautuu televeisiossa eteenpäin. Jo kohtaus itsessään on hauska (kuten kai saksalaiset pornofilmitkin?), mutta Making of paljastaa kohtauksen teosta ja varsinkin sen saamasta vastaanotosta paljon ihmisten kieroutuneesta seksuaalisen ja varsinkin pornon pelosta. Väkivaltaa kyllä voidaan esittää, näytellä, äännellä ja animoida, mutta kun tullaan kohtaukseen, joka kuvaa karrikoidusti saksalaista pornoa (jonka dubbaa elokuvan yksi tuottajista), alkavat hälytyskellot soida. Suurimman osan elokuvan kuvista piirtänyt graafikko ei suostunut piirtämään mulkkua ja joutui vakuuttelemaan äidilleen, ettei ole sitä piirtänyt. Kaiken huippu oli kuitenkin amerikkalainen elokuvan levittäjä; Kohtauksesta oli tehtävä amerikkalaisille oma sensuroitu versio, jossa animoituja sukuelimiä ei näy ja niiden tilalle on piirretty alushousut. Elokuvantekijöiden vitsi on se, että alkkarit ovat sekä miehellä että naisella täynnä amerikanlippuja. Kaiken kruunaa ohjaaja Ari Folmanin huvittunut toteamus: "Amerikkalaisia ei ole olemassa, koska amerikkalaiset eivät hyväksy penetraariota."

Virallinen sivu: http://waltzwithbashir.com/
Wikipedia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Waltz_with_Bashir

Tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää...

Kirjasin Facebook-profiiliini asioita, joista tykkään. Näin monta kirjainta sain sopimaan alkuhöpinän perään:

tykkään:
- perhe
- rauha
- terveys
- yhteistyö & avunanto
- rakkaus
- ystävyys

Muitakin pieniä ja isoja ilonaiheita tietysti löytyy, joista ehkä tärkeimpänä musiikki, joka rytmittää elämää ja antaa voimaa. Musiikin kautta on helppoa kanavoida tunteitaan, purkaa vihaisuus terveellä tavalla tai nostaa tunnelmaa ja hyviä tunteita pintaan. Musiikki on minulle tärkeä osa elämää.

Oma koti on hyvä asia ja rakas paikka, vaikka se onkin riippuvainen siitä, että siellä asuu perheeni. Eli siinä mielessä minulla ei ole tunnesiteitä kotitalooni, vaikka siitä tykkäänkin; Kotini vaan on aina siellä, missä perheenikin.

Työ on minulle tärkeä asia. Eikä mikä tahansa työ, vaan nykyinen. Koen olevani hyödyksi ja koen antavani paljon, jolloin myös itse paljon saan.

Pelaan päivittäin Traviania ja se on varmasti monien mielestä aikuiselle miehelle sopimatonta lasten hömppää. Siinäkin kuitenkin tärkein sitova syy on liittoumapelaaminen eli toiset ihmiset, joiden kanssa sitten jutustellaan ircissä ja ollaan pelin kautta sidoksissa, kavereita ja jopa ystävystytään siinä sivussa. Joten vaikka kyseessä onkin selainpohjainen kylänrakennus- ja sotapeli, niin se ei ole pelkkää peliä. Toki se on paljon myös sitä pelaamista (lähinnä kylien rakentelua ja joukkojen koulutusta), jolloin se käy vaihteluna arkeen ja ajanvietteenä elämään, jossa välillä ei jaksa ajatella kaikkia asioita niin vakavasti...

Hyvistä asioista on hyvä iloita päivittäin ja niin teenkin. Ikävä kyllä ne pahat asiat pyörivät mielessä monesti paljon vahvempina. Niiden käsittely on haastavampaa ja siksi ne kummittelevat mielessä. Ilon tunteet on helppo ottaa vastaan, mutta pahuus, inho ja viha säikäyttävät. Silti pahuutta on ja tulee olemaan, joten pitäisi oppia käsittelemään negatiiviset asiat ja tunteet niin, etteivät ne syö mielestä positiivisia.

Ensiksi lyhyt listaus asioista, jotka pännivät:
- rasismi ja yleensä muukalaisviha
- ahdasmielisyys ja siihen liittyvä ihmisten arvottaminen perinteisten/konservatiivisten normien mukaisesti
- väkivalta, jota on niin monenlaista, ettei jaksa luetella, mutta pääasiassa siis kaikki fyysinen ja henkinen toisten ihmisten ja eläinten tahallinen vahingoittaminen
- ahneus, joka on usein se syy kaiken väkivallan ja riiston taustalla, johon globaali markkinatalouskin nojaa ja joka on yksi syy myös planeettamme koko ajan kurjistuvaan tilaan

Osa noista maailman epäkohdista nousi taas mielen päälle vuoden vaihtuessa. Aamulla siitä ei vielä ollut tietoakaan suunnitellessani tarjottavia iltapäiväksi. Viime vuoden viimeinen työpäivä oli uuden vuoden aattona ja päivä oli sekä haikea, juhlava että surullinen. Haikea se oli siksi, että vietimme mukavan työtoverin läksiäisiä. Pienimuotoinen juhlamme iltapäivällä oli mukavaa yhdessäoloa, jonka lopuksi veljellinen halaus päätti yhden työtoveruuden. Toivottavasti kaveruus - ja uskaltaisin sanoa jopa ystävyys - jatkuvat, vaikka monesti ihmiset tarvitsevat jotain heitä toissijaisesti yhdistävää, että kaveruus ja ystävyys voivat siinä sivussa kehittyä ja pysyä aktiivisena. Jätimme työtoverin kanssa toisillemme muistoksi musiikkikokoelman, joka muistuttaa meitä varmasti toisistamme aina, vaikka emme yhteyttä tiiviisti pitäisikään. Oma kokoelmani oli nimeltään "Suomimetallia Bosnian poijalle" ja työtoverin antama kokoelma "Rocking Bosnia". Niiden tiimoilta jatkamme ainakin vielä keskustelua sähköpostissa ja tapaamme varmasti muutenkin.

Samana päivänä Suomea ravisteli jälleen ampumavälikohtaus, jossa ilmeisen häiriintynyt ja rikollistaustainen mies ampui neljä ihmistä ja lopuksi itsensä. Ikävä kyllä mies oli maahanmuuttaja, joten rasistit saivat taas vettä myllyynsä. Se on kyllä kumma, miten ihmismieli toimii. Kun suomalaiset miehet ovat tehneet vastaavia tai pahempia tekoja (esimerkiksi nämä kuuluisimmat, kuten Myyrmannin pommiräjäytys sekä Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat), ovat rasistit olleet hiljaa, mutta heti, kun mamu tekee rikoksen, alkaa rasistien huuto. Ymmärrän vaatimuksia, joissa rikoksista (joista pitää erotella vielä väkivaltarikollisuus) tuomituista maahanmuuttajista halutaan päästä eroon. Tosin eikö pahoinpitelijöiden, raiskaajien ja tappajien kuuluisi olla vankilassa muutenkin? No, Suomen laki on mitä on, mutta niin kauan kuin vankiloissa ei pyritä hoitoon ja tulevan ongelmakäyttäytymisen ennaltaehkäisyyn, en ymmärrä lieviä rangaistuksia em. pahantekijöille.

Se, että rasistit alkavat tällaisen maahanmuuttajan tekemän veriteon jälkeen kuitenkin yleistämään KAIKKI maahanmuuttajat rikollisiksi, joita ei saisi päästää maahan tai jotka pitäisi karkottaa, menee yli ymmärrykseni. Nationalismi on jotain, mitä en hyväksy, kun se muuttuu muukalaisvihaksi, joka on yleensä passiivista, mutta joskus myös aktiivista rasismia. Tällöin eri värisiä ihmisiä halveksutaan, syrjitään, haukutaan, moititaan ja syyllistetään teoista, joihin joku "ulkomaalainen" on syyllistynyt. Ei kai se tietenkään pitäisi ihmetyttää, kun seuraa maailman uutisia: Samanlainen syrjintä on vallalla joka puolella. Aina löytyy joku toinen ihmisryhmä, joka on "vääränlainen": väärä väri, väärä kieli, väärä heimo, väärä uskonto. Ja ikävä kyllä syrjinnän syynä on usein myös väärä sukupuoli (tai sukupuolinen suuntautuneisuus...), mikä on vielä paljon syvällisempi ongelma, josta ei varmaan päästäkään eroon, mutta syytä on siitäkin ääntä pitää ja yrittää muuttaa asenteita siihen suuntaan, että ihmiset hyväksyisivät toisensa ilman ennakkoasenteita.

Palatakseni kuitenkin tähän joukkomurhaan: Kun tällaisia hirmutekoja sitten tapahtuu omassa lintukodossamme ja tekijä on maahanmuuttaja, niin rasisti huutaa "saatanan maahanmuuttajat!". Silti sama tyyppi käy ehkä hakemassa ruokaa itselleen ja perheelleen ruokapaikasta, jossa on edullista ja hyvää ruokaa, vaikka sitä ruokaa tekisivätkin "saatanan maahanmuuttajat". Ja jos tyyppi tai hänen perheenjäsenensä joutuu sairaalaan, on siellä mahdollisesti vastassa lääkäri, joka aika monesti jo nykyään on "saatanan maahanmuuttaja". Tuskinpa tämä rasisti sanoo siellä ruokapaikassa tai sairaalan vastaanotolla, että "saatanan maahanmuuttaja" vaan odottaa sen sijaan erityisen hyvää palvelua, koska vain se kelpaa. Ehkä tuo tyyppi joutuu jopa joskus työskentelemään "saatanan maahanmuuttajan" kanssa samassa työpaikassa, jos/kun sattuu olemaan atk-alalla, kuten meillä juuri lopettanut hauska, kohtelias, hyväkäytöksinen ja fiksu bosnialaisemme. Kaikki eivät toki samanlaisia ole, mutta heitäkin tulisi kohdella aivan samalla tavalla kuin suomalaissyntyisiä ihmisiä.

Jos jotakin pitää sanoa vihaavansa, niin sanon mielelläni vihaavani mustavalkoista ajattelua, jossa joku on hyvä tai joku on paha, ja kun joku yksi on paha, niin kaikki ovat pahoja, mutta jos joku yksi on hyvä, niin vain se yksi on hyvä ja sekin on pieni ihme. Eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että pitäisi yrittää ymmärtää hulluja, kuten se ampuja. Vieraan suvaitseminen on pirun vaikeata, myös itselleni, koska pelko ylittää ihmisessä järjen. Pelko synnyttää aggressioita ja vihaa. Hengissäpysyminen on kaiketi vaatinut ihmislajin historiassa sitä, että pelko ja viha ovat vahvempia kuin positiivisemmat tunteet, mutta luulisi perusturvallisuudesta nauttivan, näennäisesti fiksun ihmisen, pystyvän järkeä käyttämällä hallitsemaan noita perustunteitaan, joilla ei ainakaan parempaa elämää rakenneta.

Vaihtoehdoista uskonnottomille

Facebookissa oli vähän aikaa sitten keskustelua siitä, pitäisikö kouluissa uskonnottomille järjestettävät tilaisuudet ilmoittaa samalla, kun ilmoitetaan kirkolliset tapahtumat, kuten joulukirkko. Taisipa se keskustelu rönsyillä siitä muutenkin uskonnon tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen koululaitoksessamme, joten näihin teemoihin otan nyt kantaa.

Itse olen luterilaisesta kirkosta eronnut ateisti, joten kantani uskonnon asemaan koululaitoksessa on aika selkeä: Uskonto pitäisi erottaa suomalaisesta koulumaailmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki uskonnolliset perinteet tai ylipäätään uskonnon opetus pitäisi lopettaa sitä erikseen haluavilta, koska eihän uskonto mihinkään katoa, vaikka koululaitos systemaattisesti sen pois toiminnastaan sulkisikin. Koulun tehtävä on valmentaa ihmisiä yhteiskuntaan, joka meidän tapauksessamme on perimältään kristillinen, vaikka toki metsäläisiä pakanoitakin ihan yhtä lailla olemme. Koulu seuraa valtion ohjeita ja niin kauan kuin valtio on sidoksissa luterilaiseen kirkkoon, on koulukin siihen sidoksissa. En näkisi kuitenkaan ongelmana sitä, että systemaattinen kirkon käännytystoiminta lopetettaisiin kouluissa. Sille ei ole muita perusteita kuin kirkon jäsenmäärän kasvattaminen hankkimalla lisää lampaita paimennettavaksi – ja kirkollisveron maksajiksi. Niin kauan, kuin kristittyjä – olivat ne sitten vaikka niitä tapakristittyjä ilman uskoa – riittää, saa luterilainen kirkko porskuttaa, pitää hallussaan omaisuutta ja käyttää valtaa omissa asioissaan valtion siunauksella. En väitä, etteikö luterilainen kirkko tekisi omaisuudellaan myös hyvää, mutta aivan samoin se voi tehdä pahaa altistamalla ihmiset perusteettomalle taikauskolle ja osin luonnottomille moraaliopeille, joita uskovaiset lähimmäisilleen eteenpäin tuputtavat. Kirkon tekemä työ nähdään pääosin hyvänä, sielunhoitona, mutta siinä ei oteta mielestäni huomioon yksilönvapauksia tai -oikeuksia, jos viattomat lapset nähdään toiminnan jatkuvuuden kannalta tärkeimpänä kohderyhmänä, jota pitää painostaa uskoon.

Jos perheet ovat uskonnollisia jo valmiiksi, on lasten todennäköisesti vaan alistuttava uskonnollisten vakaumusten mukaan toimimiseen, kunnes ovat aikuisia, jolloin he voivat itse luoda oman maailmankuvansa. Tiedän ateisteja, jotka ovat lapsuutensa joutuneet kuuntelemaan, lukemaan ja rukoilemaan ääneen ”jumalan sanaa”, koska uskonto on ollut perheen vanhemmille elämän perusta. Se on kuitenkin joissain tapauksissa vain vahvistanut yksilön ajattelua ja tietoisuutta siitä, että sellainen elämä ja tuollainen jumala ei ole se, jota haluaa palvoa. Onkin ollut vapauttavaa todeta, että koko homma perustuu uskoon, jonka perusteet ovat sekä hataria että perusteettomia, koska todisteita ei voi kukaan selväjärkinen uskoa. Niinpä ateismi on ollut väistämätön valinta. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät osaa tai uskalla valita muuta kuin opitun uskon. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, jos perhe ei siihen painosta. Ikävä kyllä jo päiväkodeissa kirkko aloittaa käännytystyön. Mukavia tapaamisia niin päiväkodilla kuin seurakuntakodilla tai kirkossa pidetään esimerkiksi näytelmien tai nukkeleikkien muodossa, vaikka kaiken takana on sanoman tuputtaminen pienten lasten päähän. Lapsi ei osaa samalla tavoin kyseenalaistaa kuulemaansa tai ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei. Uskon siemen kylvetään pieneen päähän, halusipa lapsi sitä tai ei.

Kun lapsi tulee kouluun, sama touhu jatkuu, ellei perhe kieltäydy uskonnon opetuksesta ja muista kieltäytyä myös kaikesta muusta uskonnollisesta tarjonnasta. Jos lapsi kuitenkin kuuluu vanhempiensa valitsemana kirkkoon – vaikka tapakristittynä epäuskovaisenakin – hän on automaattisesti kaiken uskonnollisen toiminnan piirissä. Sitä ovat mm. aamunavaukset, erilaiset kirkkokäynnit, seurakunnan iltapäiväkerho ja tietenkin uskonnon opetus. Aamunavauksista on myös uskonnottoman lähes mahdotonta kieltäytyä, koska tämä tarkoittaisi, että lapsi pitäisi eristää luokastaan uskonnollisen aamunavauksen ajaksi. Kirkkokäynneistä on kirkkoon kuulumattoman mahdollista kieltäytyä, kunhan muistaa sen vaan opettajalle mainita hyvissä ajoin. Ikävä kyllä koteihin jaettavissa tiedotteissa ei mainita kirkkokäynneille vaihtoehtoa, ellei aikuinen osaa sitä vaihtoehtoa kysyä. Uskonnon opetukselle on kirkkoon kuulumattomille vaihtoehtona elämänkatsomustieto, joka olisi koko ikäluokalle huomattavasti monipuolisempi kulttuureja ja elämänkatsomuksia sekä uskontojakin esittelevä oppiaine, kuin pelkkään jeesusoppiin perustuva uskonnonopetus. Joulujuhlan uskonnolliset osuudet ja -laulut vielä voinee panna perinteisten tapojen piikkiin, mutta itselläni ainakin herää kysymys: Onko nekin pakko viettää aina samalla tavalla? Kotonani ei ole koskaan jouluna esitetty jouluevankeliumia tai muita uskonnollisia esityksiä saati laulettu juurikaan uskonnollisia joululauluja, rukoiltu tai käyty joulukirkossa, joten miksi koulussa vietetään joulua juuri edellä mainituin keinoin? Eikö joulua voisi viettää koulussakin yhteisöllisenä juhlana, jolloin rauhoitutuaan koulutyöstä ja täysin uskontovapaasti nautiskellaan erilaisista perinteisistä ruoista, soitetaan musiikkia ja lauletaan, ja kentien esitetään joku jouluinen tarina kaikille kulttuureille tutuin joulupukin ja hänen apuriensa voimin. Miksi lapsille sen sijaan pitää pakkosyöttää kristittyjen uskomusten mukaisia tarinoita jouluevankeliumin muodossa ja rahdata lapset kirkkoon kuuntelemaan papin saarnaa ja vakuuttelemaan siellä uskoaan uskontunnustusta hokemalla, vaikka sellaista uskoa ei kirkkoon kuuluvalla lapsella olisikaan? Tietysti kirkko käyttää tilaisuuden hyväksi, koska koululaitos (ja valtiokirkkosysteemi) sen sallii, ja koska sitä päiväkodissa istutettua uskon siementä on saatava kasvamaan...

Kaikista pahin kirkon käännytyssessio käynnistyy murrosiässä, jolloin nuoret ovat usein kaikin puolin sekaisin elämänsä kanssa etsien sen suuntaa aikuisuuden porteilla. Siellä todellakin lyödään raamatulla päähän ja monet nuoret menevät siitä aikuisuuden portista läpi ”uskossa” palvoen jumalaa. Riparista ei sentään koululaitosta voi syyttää, mutta kaikesta sitä ennen tapahtuneesta voi. Riparille mennään siksi, kun kaikki kaveritkin menevät. Jos ripari kuitenkin olisi täysin muusta vuoden aikana tapahtuneesta irtonainen ”kesäleiri”, eikä koulussa olisi uskonnontuputusta koettu, olisi tuo suomalaisen käännytystyön kohokohta varmasti huomattavasti pienemmässä roolissa yhteiskunnassamme.

Palatakseni kristillisten arvojen merkitykseen yhteiskunnassamme: Tarvitsemmeko todella kristillisyyttä? Ihmiset oppivat moraalikäsitykset kotona, päiväkodissa, koulussa, töissä ja yleensä ottaen toimimalla osana ihmiskuntaa. Uskonto antaa tietyt moraalikäsitykset, mutta ne eivät ota huomioon ihmiskunnan monimuotoisuutta tai ihmisten yksilöllisyyttä. On monenlaisia taipumuksia, joita uskonnollisesta näkökulmasta pidetään pahoina, syntisinä ja kadotukseen johtavina. Jos yksilö kuitenkin toimii elämässään pitäen huolta itsestään ja toisistaan vahingoittamatta siinä sivussa mielin määrin luontoa, niin eikö ihminen ole ansainnut parempaa kuin helvetin tulet? Uskonto ei ole mikään autuaaksi tekevä asia – se on vain tekosyy toimia elämässä tietyn tiukan moraalikoodiston mukaan, koska ei uskalla ajatella omilla aivoillaan. Toki sen sallin ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mutta valtiojohtoisen ja koululaitoksen masinoiman käännytystyön toivoisin päättyvän mahdollisimman pian. Se ei opeta lapsille suvaitsevaisuutta, yhteistyökykyä tai luonnon kunnioittamista – sen he oppivat kyllä muutenkin ja voivat siinä sivussa oppia myös ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistaa asioita, sekä löytää heille parhaiten sopivat toimintatavat, jotta elämä olisi heille merkityksellistä.

Historian suurmiehiä?

Yksi elämän kokemusta pitkään kerännyt ihminen totesi haastattelussa, että ihmisen itsekkyys ylittää aina ihmisen ihanteellisuuden. Näinhän se menee ja siinä herra oli oikeassa. Sama herra muistetaan myös tokaisuista, kuten "minä juon nyt kahvia" (ärsyyntyneenä vastauksena toimittajan kysymykseen), sekä 1990-luvun vaihteen laman aikaisen vahvaa markkaa ajaneen katastrofihallituksen kokoomuspääministerinä. Tuo aika tosin oli kova kaikille, eikä Suomenkaan lama minkään yksittäisen hallituksen toimien tulos ollut, tietenkään. Epäolennaisten tai ikävien asioiden ruotimisen sijaan toteankin, että ihailen ihmisiä, jotka vanhemmiten alkavat oikeasti käyttää taitojaan, suhteitaan ja kokemustaan yhteisen hyvän puolesta. Pohjois-Irlannin rauhanneuvottelut ja YK:ssa toimiminen Kosovon kriisin hoidossa ovat tuon herran myöhempien aikojen duuneja. Harva pääsee vaikuttamaan samalla tavalla asioihin rauhan puolesta ja nostan Harri Holkerille noista saavutuksistaan hattua.

Yksi toinen, uransa huipulla kaiketi tällä hetkellä keikkuva ihminen on taasen sanonut, että koska Yhdysvallat on ydinasevalta - ja kaiken lisäksi ainoa koskaan ydinaseita sodassa käyttänyt valtio - on sillä moraalinen velvollisuus toimia ydinaseriisunnan puolesta. Toki tämäkin herra johtaa tälläkin hetkellä sotakoneistoa, joka pitää jöötä eri puolilla maailmaa, eikä tuo sotakoneisto ole mikään viaton ja kiltti toimija. Siinä missä Yhdysvallat edellisen johtajansa toimesta perusteli Irakiin hyökkäystä siellä tapahtuvan mahdollisen ydinasevalmistuksen vuoksi, käytti sen armeija - ja käyttää? - köyhdytetyllä uraanilla varustettuja ammuksia, jotka aiheuttavat pitkäaikaisen ydinjäteongelman taistelualueille, joilla esimerkiksi Irakissa on jo havaittu poikkeavan paljon epämuodostumia sodan aikana tai sen jälkeen syntyneillä lapsilla. Kuitenkin on muistettava myös, että tämä nykyisin Yhdysvaltoja johtava herra on esimerkiksi luvannut lopettaa terroristiepäiltyjen kidutuksen Guantanamossa, luvannut hallintonsa kanssa rahaa kehitysmaille ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseen, pyrkinyt parantamaan oman maansa terveydenhuollon toimivuutta ja saatavuutta huono-osaisille, ja tosiaan - pyrkinyt sopimaan Venäjän kanssa ydinasearsenaalin asteittaisesta tuhoamisesta. Harvalla ihmisellä on tuollaista valtaa ja onneksi Barack Obamalla on kanttia seistä ajatustensa takana, vaikka yksi mies ei kaikkia noita asioita voisikaan paremmaksi lopulta muuttaa.

Historian suurmiehiä ovat useasti ne, jotka luovat imperiumeja, valloittavat, sotivat ja hallitsevat. On kuitenkin myös suurmiehiä, jotka tekevät tavallaan päinvastaista: Purkavat syntyneitä rakenteita ja jännitteitä, sekä pyrkivät rakentamaan parempaa tulevaisuutta rauhan ja yhteisymmärryksen kautta. Näitä henkilöitä ei välttämättä muistella yhtä suurella innolla ja antaumuksella, kuin niitä toisia, jotka estradin häikäisivät, mutta itse arvostan enemmän näitä Holkerin ja Obaman kaltaisia ihmisiä, jotka esiripun laskeuduttua alkavat lakaista näyttämöä, jotta maailma olisi hyvä paikka myös silloin, kun show on päättynyt. Toki omanlaisensa show on vaadittu myös vaikkapa Holkerin rauhanneuvotteluihin ja vaaditaan joka päivä yhä uudelleen Obaman hallinnolta uudistuksien läpiviemiseksi. Nämä mainitsemani henkilöt ovat kuitenkin löytäneet itsekkyyden ja ihanteellisuuden välimaaston, jota meidän kaikkien muidenkin kannattaisi tavoitella, koska vain toimimalla itsekkäästi ihanteidensa puolesta, voi niiden toteutumiseen oikeasti vaikuttaa.

Zeitgeist ja tulevaisuus Kainuussa

Pieni ihminen mennä vipeltää päivästä toiseen ilman kummempia huolia ja voi keskittyä nälän ja läheisyyden ja muiden perustarpeiden tyydyttämiseen. Iso ihminen taasen seuraa halutessaan maailman medioita ja yrittää niistä saamallaan tiedolla (tai propagandalla) luoda itselleen maailmankuvaa, aina joka päivä uudestaan. Elämme hektisiä aikoja ja tuntuu siltä, että harva se päivä on jossain joku kaamea katastrofi käynnissä ja maailmanloppu lähenee. Veikkaanpa kuitenkin, että niin kauan kuin on ollut nykyisenkaltaista tiedonvälitystä, on aina joku jossain odottanut, että kohta pamahtaa. Tavallaan on ristiriitaista, että tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta siitä on se hyvä puoli, että nykyaikana me tiedämme niin paljon sodista, katastrofeista ja milloin mistäkin mullistuksista, että voimme varautua niihin – jos ei muuta niin henkisesti. Emme ryntää takki auki sotaan, vältämme alueita, joissa on levottomuuksia ja pyrimme kokoamaan tietoon perustuvan 'turvasataman' itsellemme. Toisaalta moni saattaa vajota fatalismiin; Kaikki menee kuitenkin päin persettä, joten mitä turhaa pyristelemään. Pörssiromahdus köyhdyttää meidät, Unioni orjuuttaa meidät, Nato vie meidät sotaan ja lopulta ilmastonmuutos joko a) hukuttaa tai b) jäädyttää meidät. On siinä neljättä lastaan odottavalla perheenisällä Kainuusta hieman mietittävää, mutta joka päivä on löydettävä syy elää, koska lapseni tarvitsevat minua.

Katsoimme vaimoni kanssa aktivistielokuva Zeitgeistin eli vapaasti suomennettuna "Ajan henki". Kyseinen elokuva on kerännyt paljon yleisöä netissä ja syystäkin. Onhan kyseessä nykyajan yhteiskunnassa aktiiviselle vastakulttuurille tärkeä elokuva. Lisäksi elokuva herättää tunteita ja täysin mustavalkoisia ajatuksia joko puolesta tai vastaan – sen mukaan, mihin sattuu uskomaan. Jos uskoo oikeistolaiseen ja kristilliseen propagandaan sekä päivälehtien maailmankuvaan, niin Zeitgeist on varmastikin puppua. Jos taas uskoo sinisilmäisesti siihen, että kaikki, mitä meille kerrotaan medioissa on puppua, niin Zeitgeistin täytyy olla täyttä totta. Olen sen verran kyyninen, että en usko enää totuuteen. Kaikki on väritettyä, jotta esitetty asia olisi helpompaa niellä. Itse kallistun vastakulttuurin kannattajana sille kannalle, että Zeitgeistin kaltaisia elokuvia kaivataan ja ihmisten silmiä täytyy avata vaikka väkisin. Toimivathan aktivistitkin aina tuntemansa 'totuuden' nimissä, eikä heiltäkään voi odottaa sitä, että tietäisivät tai esittäisivät absoluuttisen totuuten, koska sitä ei ole olemassakaan.

Mistä Zeitgeist sitten kertoo? Lähinnähän se on Yhdysvaltoja koskettava 'salaliittoteorioiden paljastuselokuva', mutta siinä on paljon asiaa, jota ei voi sivuuttaa, vaikka ei uskoisikaan kaikkea kokonaisuutena ja totuutena – kuten ei pidäkään. Jos kaiken mitä näkee ja kuulee hyväksyy totuutena, on suuri vaara joutua aivopestyksi. Zeitgeistin ehkä tärkein sanoma onkin, että ihmisiä aivopestään viihteellä ja hallitaan uskonnon, rahan ja koko ajan enemmän myös erilaisten seurantajärjestelmien avulla. Kun populaatio on aivopesty, ei johtavalla eliitillä ole vaikeuksia hallita ja tarvittaessa hajoittaa. Suuret massat eivät halua uskoa, että johtajamme tieten tahtoen tuhoaisivat - vaikkapa nyt Zeitgeistin esimerkkiä eli WTC-torneja käyttäen – omaa maataan, omaisuuttaan ja kansalaisiaan. Toisaalta suuret massat eivät ymmärrä sitä, että vain rahalla on loppupeleissä merkitystä ja raha on valtaa, joka ei tunne sääliä, armoa tai kaunetta. Ahneus on maailman meininki, vaikka pieni ihminen siitä ei vielä juuri mitään tiedäkään.

Zeitgeist alkaa hitaasti ja sekavasti, aivan kuin joku valtaeliitin edustaja olisi ostanut aktivisteilta ensimmäiset minuutit, jotta suurin osa populaa jättäisi loput katsomatta :-) Itse asiassa elokuvaan on lisätty viisi minuuttia alkuun, mutta syy jäi kyllä minulta täysin hämärän peittoon. Tilasin DVD:n netistä ja houkuttelin vaimoni tv:n ääreen elokuvaa katsomaan, mutta kymmenen minuutin kohdalla hän jo turhautuneena kyseli, onko elokuva vain värisevää ja silmiä rasittavaa kuvien sekasotkua ja taustalla kuuluvaa ääntä, koska tunnelma oli kieltämättä vähän sekava ja ärsyttävä. Itse olin tutustunut aiemmin elokuvan ensimmäiseen osioon, jossa pureudutaan kristinuskon olemukseen ja tiesin, että tyyli muuttuu pian. Pian elokuva imaisikin meidät mukaansa ja vaimokin oli lopulta vaikuttunut. Jos siis elokuvaa esimerkiksi netistä alkaa seuraamaan, voi hyvinkin käydä niin, että kyllästyy pian. Kannattaa kuitenkin katsoa, koska se palkitaan hurjilla visioilla.

Zeitgeist on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa "The Greatest Story Ever Told" pureudutaan raamatun tarinaan. Tässähän ei periaatteessa ole mitään uutta niille, jotka tietävät, että raamattu on vain kokoelma muinaisia taruja, tarinoita ja uskomuksia. Se onkin ehkä suunnattu tapakristityille, jotka palvovat Jeesusta joko tahtoen tai tahtomattaan. Vaikka historiallisista faktoista netissä kiistelläänkin, ovat aktivistit koonneet hauskan kokoelman vertauksia Jeesusta edeltäneiden eri uskontojen hahmojen yhtäläisyyksistä Jeesuksen kanssa. Niitä löytyy sekä Intiasta, Persiasta, antiikin Kreikasta että erityisesti Egyptistä, mikä on tietysti loogista, koska muinaisesta Egyptistähän juutalaisetkin Palestiinaan vaelsivat. Pointtina koko hommassa on osoittaa, että Jeesus on jatkumoa muinaisten auringon jumalien palvontaan ja siinä mielessähän homma kuulostaa jossain määrin jopa ihan järkevältä. Koska eikös se niin ole, että ilman aurinkoa täällä ei kukaan elä. Se on kuitenkin dokumentin tekijöiden tavoitteena, että yhä useampi heräisi miettimään, että miksi niitä jouluja ja pääsiäisiä juhlitaan ja että Jeesus-kultista viimeinkin päästäisiin eroon. Omasta mielestäni kaiken ristiriitaisen tiedon sisäistettyään ei voi kohta enää luottaa siihenkään, että ylipäätään koskaan olisi ollut henkilöä nimeltään Jeesus, koska hänestä on tehty uskontokuntien toimesta jumalan poika, jonka tarinaan on liitetty niin paljon huuhaata ja muilta jumalilta lainattua legendaa, että ei voi väittää raamatun Jeesuksen olleen totta, vaikka joskus joku sen niminen katusaarnaaja olisikin maan päällä vaeltanut.

Kristinuskosta tuli valtaapitävien väline Itä-Roomassa Konstantinuksen aikana 300-luvulla. Myöhemmin Länsi-Rooman raunioilla roomalais-katolilaisuus otti tiukan otteen vallasta ja hallitsikin läntistä Eurooppaa kristinuskon voimin tunnetun väkivaltaisesti ristiretkien ja myöhemmin inkvisition muodossa. Jeesus-kulttia on siis ylläpidetty vallan vuoksi jo pitkään ja ei ole ihme, että tuo ajanjakso ajanlaskumme alusta on hämärän ja ristiriitaisuuksien peitossa. Suurin osa väitetyn Jeesuksen elinaikana tai pian sen jälkeen eläneet historioitsijat eivät hänen ihmetekojaan tai edes olemassaoloaan kirjanneet, joten on syytä olettaa, että kristinuskosta suurin osa on keksitty ja kirjoitettu vasta satoja vuosia ajanlaskumme aloittamisen jälkeen. Milloin lie ja missä päätetty koko ajanlaskumme aloittaminen - varmaankin Bysantissa eli Itä-Roomassa. Joka tapauksessa järkevät ihmiset varmasti käsittävät, että raamattu ei voi olla totta ja että Jeesus on länsimaisen kristinuskon liikkeen tärkeimpiä jumalhahmoja, mutta elämän tarkoitusta, maailmankuvaa tai maapallon historiaa ei voi hänen mukaansa määritellä. Jeesus on vain yksi auringonjumalien jatkumo ja Zeitgeist osoittaa tästä monta hyvää esimerkkiä kuten esimerkiksi joulun, jolloin talvipäivänseisauksen aikaan aurinko on matalimmillaan pohjoisella pallonpuoliskolla, jonka jälkeen aurinko (Jeesus) "syntyy", jonka lisäksi kolme tähteä taivaalla muodostavat ns. kolmen kuninkaan kuvion. Pääsiäistä vietetään taasen kevätpäiväntasauksena, jonka jälkeen pimeän aika taittuu ja valoisa alkaa hallita. Eli aurinko (Jeesus) "kuolee, haudataan ja kolmantena päivänä nousee haudasta" valaisemaan maailmaa.

Zeitgeistin toinen osa "All the World's a Stage" keskittyy 9/11 eli WTC-iskuihin ja 'salaliittoon' niiden takana. Asiasta on niin paljon ristiriitaista informaatiota kaikki paikat pullollaan, että totuutta on vaikea sieltä seasta etsiä. Se on kuitenkin todettava, että kun kuuntelee eri alojen asiantuntijoita rakennusalan ihmisistä professoreihin, ei voi kuin ihmetellä sitä, miten lentokoneen polttoaine voi polttaa ja räjäyttää vankkateräksisen pilvenpiirtäjän lähes tomuksi. Kaikista 'huvittavinta' on, että yhteen sortuneista torneista ei edes törmätty lentokoneella, kuten kahteen muuhun torniin, mutta silti sekin – vankka terärakenteinen rakennus – sortui suoraan alaspäin, kuten hallituissa rakennustyömaaräjäytyksissä tapahtuu. Kaiken takana on tietenkin raha, lupa ja oikeutus Bushin hallinnolle käyttää satoja miljardeja sotateollisuuteen, masinoida hyökkäys Irakiin ja kääriä johtavalle eliitille massia niin maan perkeleesti. Sota on kannattavinta bisnestä ja sen vuoksi näköjään saa tehdä mitä vaan. Vaikka ei uskoisi, että niin voidaan toimia, niin kyllähän valtiot ja hallitukset riistävät muutenkin koko ajan kansalaisiaan, vievät heiltä oikeuksia milloin minkäkin terrorismin vastaisen lain voimin ja tekevät ylipäätään sitä, mikä on kannattavinta.

Yhdysvallat on hyvä huono esimerkki kieroutuneesta poliisivaltiosta, jossa tyhmä kansa (erilaisten arvioiden mukaan jopa 100 miljoonaa amerikkalaista uskoo, että raamattu on täysin totta!) on johdateltavissa median voimin tai sitten se ei vaan jaksa välittää siitä, mitä valtaeliitti puuhaa, koska kansalaisen oma hyvinvointi riippuu siitä, että jaksaa tehdä mahdollisimman paljon duunia, koska sosiaaliturva on olematonta ja koulutus ja terveydenhuolto pitää maksaa omasta pussista. Valtaeliitin kannalta katsottuna kansan syvät rivit kannattaa pitää köyhyysrajan alapuolella, jotta siitä kansanosasta saadaan tykinruokaa palkka-armeijaan, joka lähetetään milloin minnekin maailman kriisipesäkkeeseen milloin mistäkin tekosyystä valtaamaan luonnonvaroja ja hyödyntämään valtavan aseteollisuuden tuotteita. 'Hauskin' pikku pätkä Zeitgeistissa on, kun George W. Bush toteaa tv:ssä WTC-iskujen jälkeen, että ”Saddam...ööö, Osama Bin Laden on...” eli herra presidentti sekoilee hänelle kirjoitetuissa sanoissa, kun aluksi on syytettävä Osama Bin Ladenia, CIA:n pitkäaikaista yhteistyökumppania WTC-iskuista, vaikka mielessä on jo hyökkäys Irakiin ja Saddamin kukistaminen, mutta motiivia ei ole vielä saatu kehitettyä. Myöhemminhän sekin sitten keksittiin – joukkotuhoaseet, joita ei koskaan löydetty. Ihmettelen kyllä, miksi USA ei vierittänyt saman tien syytä iskuista Saddamin syyksi, koska kansahan näyttää uskovan mitä tahansa, mutta toisaalta oli paljon kannatavampaa pistää koko homma mystisen terrorismin piikkiin, jonka varjolla Yhdysvaltain lainsäädäntöä saatiin muutettua niin, että kansalaisten perusoikeudet on viety ja heitä voidaan pitää pysyvästi vangittuina 'epäiltynä terrorismista' ilman mitään todisteita.

Zeitgeistin kolmas osa "Don't Mind the Men Behind the Curtain" on itse asiassa surullisin osa elokuvaa. Se esittelee Yhdysvaltain keskuspankin maailman vaikutusvaltaisimman valtion todellisena hallitsijana. Historiakatsaus on todella mielenkiintoinen ja toteamus siitä, että raha pyörittää maailmaa, on todellakin totta – niin kuin vain siitä 'totuudesta' voi puhua. Vaikka dokumentin väitteistä vain osa olisi 'totta', on silti hyvinkin uskottavaa, että itse asiassa Yhdysvaltain keskuspankki määrittelee taloudellisilla toimillaan sen, mitä Yhdysvallat tekee ja hallitus on vain sen sätkynukke. Yhdysvaltain keskuspankki lainaa rahaa hallitukselle sotatoimiin ja keskuspankki on – niin oudolta kuin se kuulostaakin – yksityinen yritys. Tiedämme jo muutenkin, että globaali talous ei välitä valtiorajoista ja pörssissä keinotellaan tulojen maksimoimiseksi, joten miksi emme uskoisi myös sitä, että kaiken takana on joukko pankkiireja. Vaikka yksittäiset valtiot tai paikallisella tasolla kunnat ja kuntayhtymät haluaisivatkin tehdä hyvää ja ajatella kansalaisiaan, niin loppujen lopuksi kaiken takana on raha, joten kaiken pitää jossain tuottaa jollekin jotain. Mikään ei toimi ilman rahaa ja kaikki on kytkeytynyt globaaliin kapitalistiseen markkinatalouteen. Sen vaarana yksilön suhteen on se, että nuo ”miehet vallan verhon takana” voivat halutessaan vaikuttaa maailmantalouteen niin, että jonkun arvo häviää tai vaikkapa velat menevät maksuun. Ja kun arvo häviää, ne joilla on rahaa, ostavat, ja kun velat menevät maksuun, rahaa jää vain niille, kenellä on ollut varaa sitä lainata. Tämä on otettava huomioon myös yksilön tai vaikkapa vähän isommassa mittakaavassa kunnan tai kuntayhtymän mittakaavassa. Minun perheenikin on velkavankeudessa ja jos maailmantalous jyrkästi muuttuu ja korot nostetaan pilviin, voi asuntolaina yhtäkkiä ollakin mahdoton takaisinmaksettava. Samaten voi miettiä, onko Kainuulla tulevaisuutta kuntayhtymän velkaantuessa koko ajan pahemmin. Koko ajan vanhentuvan väestön hoitaminen, hoitotakuu, keikkalääkärit ja ja työttömyys kurjistavat taloutta ja velkaa on koko ajan otettava lisää. Entäs sitten, kun koittaa päivä, jolloin se velka haetaan maksuun? Tai eliitti romahduttaa pörssin päästäkseen ostamaan halvalla pois kaikki kilpailijansa? Jo valmiiksi velkaantuneessa tilanteessa ei ole varaa lamaan.

Ajan henki on Zeitgeistin mukainen, mutta oma elämä pyörii kuitenkin kotona niiden pienten ihmisten kanssa. Samaten on vaan pakko toivoa, että maailmantalous ei romahduta Kainuuta, koska täällä korven keskellä haluaisimme elää jatkossakin. Silti on huolestuttavaa lukea Kainuun sanomia. Kajaanin yliopistokeskusta ajetaan alas, koska opetusministeriön mukaan yliopistojen määrä on saatava vuoteen 2020 mennessä tippumaan. Ai miksikö? No tietenkin rahan vuoksi. Ihmiset on saatava keskuksiin, joissa on pääomaa. Syrjäkylillä on turha korkeasti kouluttaa ketään. Tämä taas heijastuu muihin oppilaitoksiin ja Kajaanin ammattikorkeakouluakin uhkaa yhdistäminen isompiin yksiköihin (tätäkin on lehdissä väläytelty). Poliitikot ja oppilaitokset vakuuttavat lehdissä toisin, mutta koska loppupeleissä raha ratkaisee, niin eihän pienessä Kajaanissa kannata kannattamatonta toimintaa säilyttää. Globalisaation voittoajattelua opetetaan siellä AMK:ssakin ja vuosina 1994-1997, kun itse kyseisessä koulussa markkinoinnin tunnilla istuin ja sitä hapatusta kuuntelin, niin ei siellä kyllä kriittisyyttä asiaa kohtaan osoitettu pätkääkään. En tiedä, onko opetuksessa nykyisin mukana yhtään kriittistä ajattelua, mutta hyvä olisi olla, koska muuten koneisto tuottaa vaan aivottomia kapitalisteja, jotka tavoittelevat omaa etuaan. Harvoinpa toisaalta kaupallisessa koulutuksessa mitään sosiaalisia arvoja esille tuodaan, joten toiveeni lienee turha.

Kajaanin kohtalo tärkeimpien oppilaitosten häviämisen ohella riippuu edelleen paljolti paperitehtaasta. UPM:n tehdas tuo Kajaaniin rahaa, mutta kun tehdas aikanaan siirretään jonnekin 'suotuisamman talouden maahan', jää tänne isoista työnantajista enää kuntayhtymä ja prikaati. Kuntayhtymän kohtaloksi voi koitua joka vuosi paheneva velkakierre, joka erottaa lopulta isommat kunnat yhteisrintamasta ja hajottaa sen. Prikaati taasen menettää merkityksensä, kun Suomi liittyy Natoon ja palkka-armeija väistämättä synnytetään. Mitä syytä täällä siis on enää elää minunkaan sitten, kun kaikki on mennyttä ja talon arvokin murto-osa nykyisestä? Ajattelen ehkä naiivisti, että kyllähän täällä edelleen viihtyy, kun on läheisiä ihmisiä, puhdasta luontoa ja vielä kaikki neljä vuodenaikaakin. Tosin isovanhemmat kuolevat ja lapset muuttavat pois, mutta toivottavasti he tulevat usein käymään ja lapsenlapsetkin tutustuvat meihin. Niin ja saattaahan paikallinen talous kin edelleen toimia esimerkiksi matkailun ja kaivostoiminnan turvin, joten miksipä täällä ei voitaisi elää myös normaalia arkea, eikä vaan tallailla kuolleen pikkukaupungin hiljaisia katuja. Pitää vaan samaan aikaan toivoa, että pohjoiset napajäätiköt eivät siihen mennessä sula liikaa ja muuta golf-virran suuntaa ja jäädytä koko Skandinaviaa. Mut eiköhän sekin siitä jotenkin suttaannu – eläähän ne Siperiassakin. Ei muuta kuin päivä kerrallaan, rakkautta sydämessä.

Sicko-Kainuu

Kävimme vaimoni kanssa katsomassa Michael Mooren uusimman dokumentin Sicko. Se oli mielestäni Mooren elokuvista ihmisläheisin ja tunteellisin elokuva. Oli surullista nähdä ihmisten kärsivän sairauksistaan, mutta vielä enemmän siitä, että yhteiskunta ei pidä heistä huolta. Elokuva esitettiin Sairaan hyvä filmifestivaali -tapahtuman yhteydessä ja siihen liittyi myös alustus sekä paneelikeskustelu elokuvan jälkeen. Siellä ei sivuttu kaikkea, mitä nyt ajattelin käydä läpi, mutta heitettiin kyllä ilmaan ajatus siitä, että meillä täällä Suomessa on kuitenkin asiat hyvin, vaikka huonompaan suuntaan ollaan menossa. En ole itse minkään sortin ammattilainen terveysasioissa, enkä ole sekaantunut myöskään politiikkaan, joten talouspuolikin on vain kuulopuheiden ja lehdistä lukemani varassa. Pohdin kuitenkin tässä sitä, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut eritoten syrjäisen kotipaikkani Kajaanin näkökulmasta.

Kainuussa puhutaan jatkuvasti lääkäripulasta. Keskussairaalalla lääkäreitä vielä riittää, mutta siellä onkin koko ajan iso joukko opiskelijoita ja erikoistuvia nuoria lääkäreitä. Se ei kuitenkaan ratkaise pitkän tähtäimen lääkäripulaa. Useita pitkään kainuussa olleita erikoisalojen ihmisiä, kuten fyysikko, kemisti ja radiologeja kaksin kappalein on jättänyt aivan vastikään KAKS:n ja lähtenyt etsimään onnea muualta. Ongelma on siinä, että heitä ei tuosta vaan korvatakaan. Ongelma on myös siinä, että jos halutaan houkutella tänne osaavaa henkilökuntaa muualta, jouduttaisiin panostamaan palkkaan ja etuisuuksiin, joihin ei oikein ole varaa. Kainuun maakunta -kuntayhtymän viime vuoden alijäämä ylitti 18 miljoonaa euroa ja tuommoisilla ylijäämillä on paha tapa kasvaa koko ajan, koska sitä kuitataan lainoilla. Kunnat, jotka kuntayhtymän toiminnan rahoittavat, pihtaavat rahojaan, eivätkä suostu nostamaan maksuosuuksia vaadittavalle tasolle, vaikka kustannukset koko ajan nousevat ja väestö ikääntyy. Yhtälö on mahdoton. Kuntien pitäisi vetää yhtä köyttä, kun kerran ovat kuntayhtymän toimintaan suostuneet.

Mistä lääkäripula sitten johtuu? Voi olla, että lääkäreiden perheenjäsenille ei ole Kainuussa töitä. Voi olla, että lääkäreiden lasten muuttaessa opiskelemaan muualle, haluavat vanhemmatkin lähemmäksi lapsiaan ja mahdollisia lapsenlapsia. Voi olla, että motiivina on puhtaasti raha. Muukin työväestö toimii siten, että jos jostain tarjotaan työtä paremmalla palkalla ja etuuksilla sekä työolosuhteilla, ihmiset tekevät henkilökohtaisen päätöksen, eivätkä mieti, että ”no mitenkäs täällä entisessä työpaikassa pärjätään ilman minua?” Ihmiset toimivat kuten ovat aina toimineet: itsekkäästi omia etujaan silmällä pitäen. Eikä heitä minun mielestäni voi siitä moittia. Jos työilmapiiri, työolosuhteet, palkka ja etuisuudet huomataan surkeammiksi kuin jollain kollegalla jossain toisessa sairaalassa ja sieltä sitten tarjotaan hyvää virkaa, niin hölmöhän sitä olisi, jos ei edes harkitsisi siirtoa.

Yksi Sickon herättämä ajatus oli ihmisten asenteiden muuttuminen terveyspalveluja kohtaan. Olen kuullut useammastakin suusta Kajaanissa, että ”ei sinne arvauskeskukseen kannata mennä, yksityisellä saa parempaa palvelua ja siellä määrätään kunnon lääkkeet”. Se, että ihmiset ajattelevat jo valmiiksi, että julkisella puolella joutuu jonottamaan ja saa huonompaa palvelua kuin yksityisellä, johtaa siihen, että ihmiset käyttävät yhä useammin yksityisen puolen lääkäripalveluita. Niistä joutuu ehkä maksamaan, mutta toisaalta, niinhän maksamme muutenkin palvelusta. Olen itsekin käyttänyt yksityisen puolen lääkäripalveluja ja täytyy myöntää, että toimiihan se helvetin paljon hienommin. Voit sopia ajan, tulla viihtyisään aulaan lueskelemaan lehtiä ja lääkäri on kohtelias ja haluaa oikeasti selvittää, mikä sinua vaivaa. Lisäksi on tiettyjä tutkimuksia, jotka tuntuvat olevan enemmän ja vähemmän vaikeita saada julkisella puolella. Lauran raskausajan kokemukset olivat sellaisia, että julkisella puolella joutui aina selittelemään ja pyytämään varta vasten jotain tutkimuksia, jos oli hätä ja suhtautuminen oli nihkeätä. Yksityisellä puolella asiakkaalle ei ole varaa vittuilla tai se ei tule toiste. Tämä on vaarallista kehitystä. Pian kaikki töissäkäyvät ja jotain tienaavat ihmiset menevät poikkeuksetta yksityiselle lääkärille ja huonompiosaiset marssivat jonottamaan arvauskeskukseen. Mikä tässä sitten eniten mättää? Tietenkin se, että lääkäripula onkin osittain vain kulutustottumuksista aiheutunut tilanne. Jos kaikki yksityisellä puolella toimivat lääkärit toimisivat julkisella puolella, ei lääkäripulaa varmasti syntyisi. Jos ihmiset käyttävät yhä enemmän yksityisen puolen palveluita, siirtyy sinne pääomaa ja yksityisillä yrityksillä on varaa palkata lääkäreitä yhä isommilla liksoilla, eikä näiden lääkäreiden pian enää kannatakaan toimia julkisella puolella, jossa on huonommat palkat, potilaita lappaa ovista ja ikkunoista ja vuorotyö ei nappaa, koska se tappaa.

Kainuu on toki siitä hankala alue ajateltavaksi kokonaisuutena, että täällä on todella pieniä ja syrjäisiä kuntia, joissa ei oikein ole mitään palveluita enää jäljellä. En ihmettele, ettei sinne kukaan lääkäri halua muuttaakaan. Palvelut keskittyvät toimiviin keskuksiin kuten Kajaaniin ja Sotkamoon ja muut kunnat sinnittelevät siinä sivussa. Ymmärrän toki tämmöisessä tilanteessa suurempien kuntien nihkeyden nostaa maksuosuuksiaan: Miksi pitäisi maksaa enemmän kuin pienet, joista potilaat tulevat hoitoon keskuksiin, eikä heitä hoideta kyseisissä kunnissa. Siinä mielessä olisi hyvä, jos kuntia ei olisikaan vaan toimittaisiin oikeasti niinkuin yksi iso kunta, Kainuu.

Sickon jälkeisessä paneelikeskustelussa kuultiin kommentteja ennaltaehkäisevän työn merkityksestä. On kuitenkin aika mahdotonta millään terveyspalveluilla ehkäistä sitä, että ihmiset syrjäytyvät työelämästä, jos töitä ei kerta kaikkiaan ole. Kaikki ihmiset eivät halua muuttaa kasvukeskuksiin, mutta kaikille ei löydy täältä töitä. Ei vaikka olisi korkeasti koulutettu, eikä varsinkaan, jos on huonosti koulutettu tai koulut ovat jääneet kesken. Hanttihommia ei paljon ole tai niitä ei kannata taloudellisessa mielessä tehdä. Siitä aiheutuu kierre, jota on vaikea katkaista. Se yhdistettynä päihdeongelmiin ja yksinäisyyteen on semmoinen tappava cocktail että ei pahemmasta väliä. Siinä mielessä kannatan toki ennaltaehkäisevää terveystyötä, mutta keinot ovat kyllä vähissä. Ehkä ennaltaehkäisevän terveystyön tärkeimmäksi osa-alueeksi pitäisi muodostua ihmisten patistaminen muuttamaan täältä pois. Se ei taas pitkällä tähtäimellä vaikuta kovin järkevältä toiminnalta. Nuoret muuttavat täältä joka tapauksessa suurin joukoin pois amiksen ja lukion jälkeen, joten mikäli vielä työväestökin päätyy samaan ratkaisuun, ei täällä kohta asu kuin terveysihmisiä ja vanhuksia. Niin ja varusmiehiä. Niillä tosin ”palkat” ei riitä yhteiskuntaa hyödyttävään kulutukseen, vaan kaikki vähä raha menee viinaan, tupakkaan ja munkkeihin. Tosi hyvä cocktail sekin terveyden kannalta.

Sicko onnistui ainakin siinä, että se auttoi huomaamaan, että on tärkeätä säilyttää terveyspalvelut yhteiskunnan käsissä. Jos terveyspuoli menee firmojen haltuun, alkaa koko yhteiskunta kärsiä, varsinkin sen heikoimmat yksilöt. Kuka tahansa voi sairastua koska tahansa, joten on hyvä tietää, että se arvauskeskuskin on vielä pystyssä, jonne raahautua viimeisillä voimillaan, jos tilillä ei ole enää täpäkkää.

Vuoden kainuulainen?

Kainarissa on jälleen menossa vuoden 2007 kainuulaisen valintaprosessi. Minulla ei ollut asiaan mitään mielipidettä, enkä ole aiemmin noteerannut koko valintaa - enhän ole edes kyseisen maakuntalehden tilaaja - mutta keskustelimme aiheesta siskoni kanssa, kun tuli puheeksi, että Vuolijoella nälkälakkoa terveysaseman puolesta pitänyt Teuvo Ruotsalainen on ehdokkaana. Itse en siis valintaa mitenkään merkittävänä asiana pidä, mutta noista ehdokkaista pitää kyllä vähän narista. Siis mikä ihmeen kainuulainen on henkilö, joka ei asu Kainuussa? No, ehkä se ei ole kynnyskysymys - siskonikin pitää itseään edelleen kajaanilaisena, vaikka on asunut Helsingissä jo varmaan yli kymmenen vuotta.

Miten Kainuun sanomat sitten ehdokasvalinnan pohjustaa. Ehdokkaiden pärstät ja saate löytyy täältä http://www.kainuunsanomat.fi/vastaa/Vuoden_kainuulainen/
Katsotaanpa: ”Onko joku yllä olevista henkilöistä mielestäsi ansainnut Vuoden 2007 suosituin kainuulainen -tittelin, vai onko tiedossasi joku muu, joka toiminnallaan on perustellusti edesauttanut kainuulaisten elinoloja, toiminut esimerkillisesti maakuntamme parhaaksi tai ollut ylivoimainen oman alansa asiantuntija, taitaja tai kehittäjä?”

Tuota lehden saatetta lukiessani tulee ensimmäisenä mieleen, että mitä helvettiä nuo urheilijat tuolla joukossa tekevät - ne nyt eivät ainakaan tee mitään kainuulaisten hyväksi. Joku golffariko vuoden kainuulainen? Tai jääkiekkoilija? Tai hiihtäjä? Mitä vittua tuokin Heikki Kovalainen tuolla tekee?! Saatanan veropakolainen, eihän se maksa enää edes Suomeen veroja! Siinä mallia kainuulaisille nuorille, että menkää helevettiin täältä korvesta, hankkikaa rikkauksia ja älkää nyt herran tähden jääkö Suomeen, kun täällä on niin kova verotuskin. Niin, on kova verotus ja syystä. Ne verotulot, mitä Heikkikin voisi edelleen "kirjat" vaikkapa kotipaikassaan Suomussalmella pitämällä maksaa, menis yhteiskunnan pyörittämiseen ja oikeasti sitä rahaa tarvitseville, tavallisille kainuulaisille. No joo, enhän minä tietenkään voi Heikkiä syyttää siitä, että kun on muuttanut, niin on muuttanut, mutta mietin vaan tätä kainuulaisuushommaa, että mitä se niinkuin oikein sitten on. Sitäkö, että käydään kerran vuodessa pyörähtämässä täällä viettämässä kesälomaa?

Alussa mainitsemani Teuvo Ruotsalainen ja ehkä jotkut Kainuussa sitkeästi pysyvät yrittäjät voisivat mielestäni olla vuoden kainuulaisen tittelin arvoisia, sikäli mikäli mistään titteleistä on heille iloa. Mutta joku roti hommassa pitää olla ja jos ei muuta, niin lapsille on annettava mallia siitä, mikä on oikeata toimintaa maakuntamme hyväksi. Itse äänestin Teuvoa, koska peruspalvelujen puolesta ja ahneutta vastaan on taisteltava.

PS. Kävin just kattomassa: Sehän Kovalainen on jo voittanut kahden edellisvuoden äänestykset! Taisi olla turhaa tämäkin kitinä, johan tuon tuloksen tietää, kun ihmisiä kiinnostaa enemmän formulat kuin hyvinvointi, ikävä kyllä.

Kapitalismi - kaiken pahan alku?

Monet asiat ovat maailmassa päin helvettiä ja syitä sekä seurauksia voi pohtia monelta kannalta. On sotia, konflikteja, väkivaltaa, keinottelua, riistämistä…kaiken takana on aina lopulta raha ja ihmisten ahneus, mutta koska raha on kuitenkin vaihdon väline ja ahneus ei pelkästään riitä syyksi kaikkiin vaikeuksiin, niin mikä on sitten kaikista suurin syy niihin? Väitän, että ongelmien ytimessä on talousjärjestelmä tai oikeastaan tuotannon tapa nimeltään kapitalismi.

Kapitalismille on tunnusomaista, että jokainen täysivaltainen on itse vastuussa toimeentulostaan. Ongelmana on se, miten yksilön "täysivaltaisuus" määritellään. Kuka määrittelee, onko vaikkapa lievistä mielenterveysongelmista, unettomuudesta ja vaikkapa paniikkihäiriöstä tai muista sosiaalisista ongelmista kärsivä ihminen yhtä täysivaltainen kuin joku toinen, jolla edellä mainitun kaltaisia ongelmia ei ole? Samaten voi pohtia sitä, onko vaikkapa kotonansa pahoinpidelty tai muuten alistettu ihminen yhtä täysivaltainen kuin joku, joka saa elää rakastettuna ja vapaana? Entäs jos ihminen on näennäisesti hyvinvoiva, mutta kärsii vaikkapa peli-, päihde- tai muista riippuvuuksista, jotka häiritsevät hänen kykyään olla täysivaltainen ja vastuussa toimeentulostaan? Näitä sosiaalisia näkökulmia kapitalismi ei tunne. Kapitalismin periaate siitä, että kansalaisilla on oikeus vapaasti päättää ammatistaan, työpaikastaan ja taloudellisesta toiminnastaan on toki muuten yksilönvapauden ihanteiden mukainen eli kuten asioissa yleensä, ei tässäkään tapauksessa voida yksiselitteisesti sanoa, että kapitalismi olisi pelkästään paha asia, vaikka se onkin erittäin kyseenalainen ja huono tapa toimia.

Kapitalismin perusajatuksiin kuuluu yksityisomistus. Yksityinen omistus merkitsee sitä, että yksityishenkilöt tai heidän vapaaehtoisesti muodostamansa yksityiset yritykset, yhdistykset tai muut yhteisöt omistavat tuotannon tekijät ja palkkaavat työvoimaa. Yksityisomistukseen kuuluu oikeus päättää omaisuudestaan eli esimerkiksi käyttää, myydä ja lahjoittaa sitä. Nämä ovat periaatteessa hyväksyttäviä ajatuksia, kunnes palataan sosiaalisiin näkökulmiin. Kapitalismin periaatteet eivät ota huomioon työvoiman oikeuksia, asiakaskunnan rajoittunutta maksukykyä tai mahdollisuuksia arvioida tarvettaan ostaa palveluita tai hyödykkeitä. Kun yksityisomistukseen ajautuu esimerkiksi palveluita, joita kaikki tarvitsevat, kuten terveydenhuolto, ollaan vaarassa ajautua tilanteeseen, jossa kapitalismi muuttuu riistoksi. Yhdysvallat on malliesimerkki siitä, miten ei pitäisi toimia. Lähes jokainen Yhdysvalloissa (lukuun ottamatta valtion hallintoa) on käytännössä pakotettu ottamaan kallis vakuutus, jotta hän joutuessaan käyttämään terveydenhuollon palveluita, on oikeutettu "ilmaiseen" tai kohtuullisen hintaiseen sairaanhoitoon. Jos henkilöllä ei ole varaa vakuutukseen, häntä kyllä hätätapauksessa hoidetaan, mutta samalla hän joutuu maksamaan siitä kovan hinnan, vaikka ei edes pystyisi valitsemaan haluaako hoitoa vai ei, jos on vaikkapa vakavasti loukkaantunut ja tajuton hoitoon tullessaan tai hoidosta päättävät hänen omaisensa.

Kapitalismi korostaa yksityisomistusta, mutta ei ota huomioon sitä, että suurin osa ihmisistä työskentelee jonkun toisen leivissä. Jos siis omistajalla on mahdollisuus vapaasti määritellä se, miten paljon työntekijälle työstä maksetaan, voi hän riistää työntekijää teettämällä tällä töitä yhteiskunnan hyväksymällä minimipalkalla ja kääriä itse yritystoiminnasta syntyvät voitot. Toki omistajalla on myös riskit yritystoiminnan kannattavuudesta, mutta työntekijöiden oikeudet ovat mielestäni omistajan riskeihin nähden mitättömät. Omassa työssänikin olen kapitalismin pelinappula. Saan saman palkkasumman joka kuukausi teinpä sata tai vaikka vain yhden asiakastoimeksiannon, vaikka niistä kaikista joudun tekemään kirjaukset järjestelmään ja raha liikkuu tehtyjen töiden mukaan. Jos ahkeroin ja aherran niska limassa tehden kaiken mahdollisen ja mahdottoman, saan saman summan kuin surffaamalla netissä. Toki työnantaja velvoittaa minua tekemään tulevat toimeksiannot, mutta käytännössä joustovara on melkoinen sen suhteen, mitä teen ja milloin. Ylitöitä ei korvata, jolloin jää oman työmoraalini varaan teenkö vaikkapa hieman normaalista työajasta ylitse menevän työn loppuun vai jätänkö kesken ja lähden kotiin. Mikäli jään ylitöihin, on se omalla vastuullani ja tällöin jää omaksi tehtäväkseni "liukua" sopivassa ylityötä korvaavassa määrin joskus toisena aikana, vaikka tätä ei saakaan virallisesti mihinkään papereihin merkitä. Luulenpa, että suurimmassa osassa työpaikkoja kyseinen toiminto ei onnistu yhtä kätevästi kuin meillä, mistä olen toki kiitollinen. Tämä järjestelmä ei kuitenkaan kannusta minua tekemään yhtään enempää kuin mikä kulloinkin sattuu itseäni kiinnostamaan.

Työnantajani on malliesimerkki kapitalistisesta ajattelusta. Teen asiakastoimeksiantoja yhden yrityksen nimissä, joka ostaa palvelua toiselta yritykseltä, joka ostaa alihankintaa kolmannelta yritykseltä, jossa itse työskentelen. Oma työnantajayritykseni ei tiedä juuri mitään siitä, mitä työkseni teen, enkä ole koskaan tavannut yhtään kyseisen yrityksen esimiestä tai ole muutenkaan yhteyksissä yritykseen juuri koskaan. Tämä henkilöstönvuokrausyritys käärii rahaa siitä, että se myy minua alihankintana toiselle yritykselle, joka taasen laskuttaa tekemieni toimeksiantojen perusteella yritystä, jonka nimissä työskentelen asiakkaalle, joka joutuu maksamaan sekä könttäsummaa että lisämaksua joistakin tekemistäni töistä, jos ne eivät kuulu perustoimenkuvaani. Loppupeleissä touhuni maksaa jokainen veronmaksaja, koska asiakas on kunnallinen/maakunnallinen toimija, mutta kolme välistävetäjäfirmaa ovat kansainvälisiä yrityksiä, jotka vastaavat ainoastaan kansainvälisille osakkeenomistajilleen ja pyrkivät tuottamaan jokainen tahollaan rahaa siitä, mitä minä teen.

Vaikka kuinka tuo kuvio ärsyttää yhteiskunnalliselta näkökannaltaan, niin omalta osaltani en voi väittää olevani katkera. Saan mielestäni aivan hyvän korvauksen tekemästäni työstä. Silti tuntuu hölmöltä, että tekemästäni työstä hyötyvät myös tahot, jotka eivät sitä mielestäni ansaitsisi. En ole katkera myöskään siksi, että koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä töitä maassa, jossa työntekijän perusturva on kuitenkin kohtalaisen hyvällä mallilla. Palkallani pystyy elämään toisin kuin joissakin ns. sivistysvaltioissa. Yhdysvalloissa, tuossa kapitalismin pesäkkeessä, on järjestelmä, joka pakottaa sosiaaliturvan varaan pudonneet ihmiset töihin huonolla palkalla kauas kotoaan. Käytännössä ihmiset saattavat joutua tekemään montaa eri työtä ja käyttävät siis suurimman osan ajastaan töissä, eivätkä ehdi huolehtia jälkikasvustaan tai muusta elämisestä. Työn ei pitäisi mielestäni olla elämän ainoa sisältö, varsinkaan riistotyö. Toki maailmassa on paljon pahempiakin paikkoja kuin Yhdysvallat. Orjuuteen verrattavia töitä teetetään lapsilla ympäri maailmaa ja aina silloin tällöin tiedotusvälineistä saa lukea myös ihmisistä, jotka ovat oikeasti orjia vailla oikeuksia, eivätkä siis saa työstään minkäänlaista korvausta, jos ei ruoka-annosta ja kattoa pään päällä palkaksi lasketa – eikä mielestäni lasketa.

Kapitalismista puhuttaessa sekoitetaan se usein markkinatalouteen. Markkinatalous on talousjärjestelmä, jossa hinnanmuodostus eli hyödykkeiden hintojen määräytyminen on vapaan kysynnän ja tarjonnan säätelemä. Markkinatalous voi kuitenkin toimia ilman kapitalismin periaatetta siten, että yhteiskunta, valtiot ja valtioliitot valvovat sen toimintaa. Näin onkin, mutta valvonta on koko ajan globalisoituvassa maailmassa aina vaan vaikeampaa. Kun yritykset voivat toimia kaikkialla maailmassa, ulottuvat niiden lonkerot aina lopulta paikkoihin, joissa ei tällaista valvontaa ole. Tämä mahdollistaa yrityksille halvan työvoiman käytön sekä raaka-aineiden ja materiaalien halpatuonnin ja sitä kautta kehitysmaiden riiston, joka johtaa entistä syvempään maailman epätasa-arvoistumiseen.

Mielestäni Suomen Vihreän puolueen Osmo Soininvaara on esittänyt hienosti ajatuksensa siitä, millaista markkinatalouden tulisi olla. Sitä tulisi ohjata yhteiskunnan taholta, koska siitä ei voida enää luopuakaan. Suunnitelmatalous, jota kommunistit hyödynsivät, ei toiminut, joten markkinataloudessa on elettävä mukana sitä ohjaillen. Kapitalismiksi Soininvaara erottelee markkinataloudesta toiminnan, jossa kapitalistit hallitsevat yhteiskuntaa ja rikkovat markkinatalouden sääntöjä pääoman hyväksi. Se voi olla joko väkivaltakoneiston tukemista kuten kehitysmaissa vielä nykyään tapahtuu tai lauhkeampaa länsimaista kapitalismia, jossa pyritään erilaisin keinoin kilpailun rajoittamiseen ja viime kädessä monopoleihin. Soininvaara pitää myös täysin vapaata kilpailua turhana varsinkin kuntataloudessa. Hyöty siitä, että hinnat laskevat, on pieni siihen verrattuna, että työpaikoilla olot kiristyvät ja työntekijät siis tavallaan maksavat kilpailun kustannukset. Samalla syntyy päällekkäisiä palveluja ja tuotteita, joiden valmistamiseen käytetään suuria summia. Toisaalta jos tyydytään vain yhteen hyväksi havaittuun tuotteeseen tai palveluun, saattaa siitä muodostua monopoli, joka johtaa siihen, että pääoma kasautuu jonnekin, kuten vaikkapa atk-ohjelmistopuolella Yhdysvaltoihin Microsoftille ja Bill Gatesille. Soininvaara muistuttaa myös, että vaikka joku liiketoiminto ei olisi kannattava osa kokonaisuutta, se voi silti olla yhteiskunnallisesti tärkeä osa vaikkapa joukkoliikennettä tai sairaanhoitoa, eikä kapitalistinen ajattelu tällöin sovi siihen, koska kapitalismin periaatteiden mukaisesti kannattamattomasta toiminnasta pitää luopua.

Kapitalismi hyödyntää markkinatalouden porsaanreikiä. Tuote voidaan tehdä halvemmalla kuin kilpailijan tuote, jos se tuotetaan halvemmalla energialla, joka yleensä saastuttaa enemmän ympäristöä, kuin kalliimpi, yleensä uusiutumiseen perustuva energiamuoto. Tuote voidaan tehdä halvemmalla, kun se tuotetaan maassa, jossa työlainsäädäntö ei ole samalla lailla kohdillaan kuin kilpailijalla. Tuote voidaan tehdä halvemmalla myös käyttämällä halvempia materiaaleja välittämättä siitä, että voitaisiin käyttää esimerkiksi ympäristöystävällisiä tai kierrätysmateriaaleja. Kuluttajan varaan jää siis paljon, mikä on ehkä liikaa vaadittu. Kapitalismi hyödyntää ihmisten tietämättömyyttä. Kuluttajat voivat toki vaikuttaa kapitalismin toimintatapoihin suosimalla esimerkiksi luomuruokaa tai ympäristöystävällisiä tuotteita sekä järjestämällä ostoboikotteja haitallisille tuotteille, mutta suuret massat eivät välitä loppupeleissä muusta kuin tuotteiden hinnasta. Lisäksi tiedostavien kuluttajien ostoboikotit ovat yleensä hyvin mustavalkoisia. Joku tuote jätetään ostamatta ympäristöystävällisyydestään huolimatta, koska sen on tuottanut yritys, joka on tiettävästi toiminut joskus epäeettisellä tavalla kehitysmaissa, kun taas toinen tuote ostetaan, vaikka sen tuotannossa ei käytettäisi ympäristöystävällisyyttä, kun yritys ei juuri nyt satu löytymään boikotoitavien ”mustalta listalta”.

Kapitalismissa tavara- ja palvelumarkkinoiden lisäksi toimii tyypillisesti arvopaperimarkkinat ja pääomasijoittamista, koska yritystoimintaan on kerättävä suuria määriä pääomaa. Tämä on jälleen ongelmallista sosiaalisista lähtökohdista, kun yrityksissä aletaan toimia arvopaperimarkkinoiden ja pääomasijoittamisen ehdoilla. Millään muulla kuin sijoittajien voitoilla ja yrityksen pörssikurssilla ei ole merkitystä, jolloin yritysten vähäinenkin inhimillisyys, työoloista huolehtiminen tai yritystoiminnan eettinen ja moraalinen vastuu häviävät ja tilalle astuu ainoastaan rahan saaminen ja voiton kasvun turvaaminen.

Nykyisten sosialistien mukaan kapitalismille luonteenomainen piirre on riskien ulkoistaminen, jossa yritystoiminnan toteutuneet riskit (esim. ympäristöriskit, työttömyys) siirretään yhteiskunnan maksettavaksi, mutta voitto jaetaan omistajien kesken. Tämä on arkipäivää jo Suomessakin. Kaikki ulkoistetaan, jotta voitaisiin toimia ”tehokkaammin”, mutta käytännössä tuottamattomat yksilöt vain joutuvat yhteiskunnan eläteiksi ja firmat käärivät voitot. Jopa palkansaajat alkavat ahneuksissaan kannattaa kapitalismia. Rahankiilto silmissään ihmiset metsästävät aina vain suurempaa palkkaa ja parempia etuja vaihtamalla työpaikkaa sen mukaan, missä eniten tarjotaan välittämättä siitä, onko työ mielekästä, asuinympäristö kohdillaan tai vapaa-aika laadukasta. En sano, että pitäisi olla lojaali yrityksille, koska nekään eivät ole lojaaleja työntekijöilleen, mutta tuskin yritysmaailma ainakaan pehmentää asenteitaan, kun työntekijöihinkään ei voi enää yhtään luottaa. Jossain yksityisten ihmistenkin rahanhimon raja on mentävä, mutta kun menestymisen tarvetta joka tuutista toitotetaan, niin ihmisten järki asian suhteen vaikuttaa kadonneen. Ihmiset ovat siis tavallaan oman elämänsä kapitalisteja ja pyrkivät saamaan oman elämänsä ”tuottamaan” tavoitellen yltäkylläistä elämäntapaa. Minusta tuntuu, että ihmisten pitäisi lopettaa tilipussiin katsominen, jos työ on muuten mielekästä – tai sitä ylipäätään on. Varsinkin täällä syrjäseudulla elävänä miettii välillä, että eikö sitä voisi olla välillä tyytyväinen työstään, eikä vaan haikailla isompia palkkoja, joita muualla tai muilla aloilla saadaan. Toki itsekin kannatan palkankorotuksia aloilla, jotka ovat selvästi palkkakuopassa muihin aloihin nähden, mutta ainainen rahasta puhuminen vie huomion olennaisilta asioilta sekä työpaikoilla että muussa elämässä.

Kapitalismi ”voitti” kommunismin 1900-luvulla. Voittaisiko valvottu ja sosiaalisista puolista huolta pitävä markkinatalous kapitalismin 2000-luvulla? Uskon kuten Osmo Soininvaara, että ihmiset tulevat rahasta ja taloudellisesta turvasta onnelliseksi vain tiettyyn rajaan saakka. Sen jälkeen lisärahalla ei ole mitään tekemistä onnen tai hyvän olon tunteen kanssa. Ikävä kyllä yrityksillä ei ole tunteita. Silti toivon, että ihmiskunta kehittyy tulevaisuudessa siihen suuntaan, että yritystenkään ei tarvitsisi riistää ihmisiä ja silti jokaiselle voitaisiin lähtökohdistaan huolimatta taata sellainen elintaso, ettei tarvitsisi raataa nälkäpalkalla tuottaen rahaa jollekin kapitalistiporholle, joka ei edes huomaa, jos hänen tililleen napsahtaa miljoona dollaria lisää. Tämä tarkoittaisi ikävä kyllä vapauksien rajoittamista ja ehkä jollain tasolla heikompaa demokratiaa, mutta mielestäni valtioiden ja valtioliittojen on ajateltava enemmän kansalaistensa kuin yritysten hyvinvointia. Jos elintaso saataisiin kapitalisteja suitsimalla kasvamaan ympäristöystävällisesti ja vähävaraisimmatkin voisivat elää ns. normaalia elämää, vähentäisi se varmasti syrjäytymistä, väkivaltaa, sotia ja ylipäänsä pahuutta maailmassa. Tämä on tietysti täyttä toiveajattelua, eikä se koskaan tule toteutumaan, jos jatkamme elämistä kapitalistisessa maailmassa. Onko se edes mahdollista? Unelmointi ei liene kiellettyä, vaikka naiiviudesta minua voikin syyttää. Kapitalismin juuret – ahneus ja rikkauksien tavoittelu – voivat olla meissä kaikissa, mutta ne on tietoisesti kitkettävä pois, jotta voimme elää hyvää elämää.

Lähteet:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kapitalismi
http://www.soininvaara.fi/

Känni14 ja teemablogi

Viimeisin Känni-lehti näki päivänvalon kesä-heinäkuun vaihteessa. Olen omien laskelmieni mukaan jakanut tähän mennessä 24 kpl lehtiä ja vielä muutama on jakamatta, mutta se oli sitten tällä kertaa siinä. Onneksi olen saanut palautettakin, jotta uskon lehteä myös jonkin verran luetun, muutenhan se kaikki vaiva olisi mennyt tavallaan hukkaan. Vaikka siis vakuuttelenkin usein, ettei sillä palautteella niin ole väliä, niin onhan sillä kuitenkin tämmöisessä tapauksessa - enhän minä lehden antamisesta mitään hyödy esimerkiksi rahallisesti. Se ei olisi kuitenkaan minulle riittävä palkkio työstäni, vaikka joku hullu siitä maksaisikin. Ainoa ja kaikista paras palkkio Kännistä on, että joku lukee sen ja ajattelee asioita. Minun kanssani ei tarvitse olla samaa mieltä - ei tietenkään - tai pitää lukemastaan, mutta välillä, kun jotain sanomalehtiä lukee, tulee mieleen, että miksi siellä julkaistaan juttuja, jotka eivät ota millään lailla mihinkään kantaa. Sitä kaipaan. Toivottavasti Känni on ottanut kantaa. Toivottavasti Känni on ärsyttänyt, viihdyttänyt, naurattanut ja jopa pistänyt jonkun ajattelemaan jotain.

Muutamat saamani kommentit ovat osoittaneet, että Känni on mm. hyvää vessalukemista ja että olen käsitellyt mukavan kattavasti aiheita, joita lukijatkin ovat joskus miettineet. Kiitos kommentoineille. Toki voi miettiä, onko hyvän journalismin merkki, että Känniä on ollut hyvä lukea vessassa, mutta toisaalta, eivätkö kaikki parhaat ideat synny joko kakkaa ängätessä tai nukahtamista odotellessa.

Yhdestä kommentista olin erityisen kiitollinen, koska se koski lehdessä viimeisenä ollutta juttuani "En usko uskoon - ja vielä vähemmän kirkkoihin". Kyseistä juttuahan pidän lehteni teemajuttuna. Aihepiiri on jostain syystä kiinnostanut minua koko kuluneen vuoden ajan, joten päätin julkaista sen myös netissä. En kuitenkaan tässä blogissa, vaan omassa teemablogissaan, jonka löydät täältä. Pieni varoituksen sana, ennen kuin klikkaat - siellä on näköjään jotain outoja kommentteja joltain ihmehiippareilta, minkä lisäksi juttuni käsittelevät vain uskontoa tai siis sen kriittistä katsantokantaa.

Kännin taru jatkunee vielä yhden numeron verran, minkä jälkeen seuraa suuri pamahdus ja pölystä nousee joko Jeesus tai uusi uljas pienlehti...

Levyarvosteluni

Jotta saisi blogiinikin vaihteeksi jotain uutta, pistän tännekin levyarvosteluni kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeltäni...väsäsin tätä viikon verran isolla sydämellä, joten kaipa tässä on jotain muutakin kuin "tavallinen levyarvostelu". Olokaapa hyvät, toivottavasti jaksatte lukea, vaikka Rush ei teille mitään merkitsisikään:

RUSH - Snakes & Arrows
(P) © 2007, Anthem / Atlantic
Tuottanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz ja Rush
Äänitys & miksaus Richard ’Rich’ Chycki
Sävellykset Geddy Lee & Alex Lifeson, paitsi ”Hope” Alex Lifeson
Sanoitukset Neil Peart

Neil Peart - rummut, symbaalit, sähköiset perkussiot, tamburiini
Geddy Lee - basso, bassopedaalit, mellotron, laulu
Alex Lifeson - akustiset ja sähkökitarat, mandola, mandoliini, bouzouki

Odotin Snakes & Arrowsin ilmestymistä enemmän kuin mitään muuta Rush-levytystä tätä ennen. Bändi on ollut yksi ikisuosikeistani vuodesta 1991 lähtien. Järjestyksessään 18. studioalbumi ilmestyi melkein neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun Geddy ja Alex alkoivat rokata Toronton baareissa. Neilinkin liittymisestä yhtyeeseen on jo 32 vuotta. Puhutaan siis konkareista, joiden suurimmat luovuuden ja tekemisen innon päivät ovat takanapäin…vai ovatko? Jostain syystä kiihkeimmät Rush-fanit tuntuvat odottavan aina Rush-levyn ilmestyessä uutta mestariteosta ja virstanpylvästä - tai vaihtoehtoisesti pelkäävät levyn olevan kaikkea muuta kuin edellä mainittua. Herrat Lee, Lifeson ja Peart ovat kulkeneet pitkän matkan erilaisten musiikillisten vaikutteiden ja henkilökohtaisten elämiensä välillä hyvinkin traagisten käänteiden parissa. Uusi Rush-levy on aina iso tapaus paitsi faneille myös bändille itselleen. Tällä kertaa se myös kuuluu levyltä, siihen on nimittäin panostettu ja tuloksena on mielestäni yksi parhaista Rush-levyistä.

Levyllä on kaksi pääteemaa. Ensinnäkin teemana on yksilön henkilökohtainen usko ja spiritualismi/henkisyys suhteessa yhteisöjen ja uskontokuntien tarjoamaan malliin uskosta. Tätä on Neilin mukaan käsitelty kappaleessa ”Far Cry”, jossa kyseiseen teemaan viitataan ja jota viedään pidemmälle kappaleissa ”Armor and Sword”, ”The Way the Wind Blows” ja ”Faithless”. Toinen Snakes & Arrowsin pääteema on ’rakastavaisten riidat’, joissa osapuolina onkin Neilin mukaan tavallisen pariskunnan sijaan yksilö vastaan ”ihmiset, jotka eivät tunnu ajattelevan asioista samalla tavoin kuin sinä itse”. Tätä käsitellään kappaleissa ”Spindrift”, ”Good News First”, ”The Way the Wind Blows” ja “We Hold On”. Levyn nimeä kuvaa hyvin Hugh Symen kansilehtisessä oleva kuva, jossa lapsi konttaa maantiellä takanaan käärme ja ilmassa näkyy putoavia nuolia, minkä lisäksi tietä reunustaa mutkaisen tien varoitusmerkki; Ihmiselämä on mutkikas ja täynnä vaaroja. Levyn nimi mainitaan kappaleen ”Armor and Sword” ensimmäisessä säkeessä: ”The snakes and arrows a child is heir to”. Neilin mielestä saamme elämäämme tietyt eväät jo syntyessämme ja kamppailu mutkaisella elämäntiellä alkaa.

Keväällä Rushin virallisilla sivuilla ja myöhemmin digitaalisena singlenä julkaistu ”Far Cry” aloittaa levyn. Alkuun paukkuu Neilin hervoton rumpuintro, joka on kuin tuulahdus menneestä. Biisin alkupuoli rokkaa hienosti. Kun biisi hieman etenee ja Geddykin avaa suunsa, paljastuu, että kyseessä on tarttuva renkutus, jolla varmastikin on radiosoittopotentiaalia ja siksipä se julkaistiin myös levyn ensimmäisenä makupalana. Se on toimiva kappale, joka jää päähän soimaan ja tykittää levyn käyntiin miljoona kertaa paremmin kuin edellisen pitkäsoiton Vapor Trailsin avaava ”One Little Victory”. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin Geddy Leen lauluäänestä enemmän, kun mies ei ’revitä’ koko aikaa, kuten tässä nopeatempoisessa avausbiisissä. ”Far Cryn” teksti ei jostain syystä tuntunut aukeavan minulle kuuntelussa, joten sitä oli mietittävä kansilehtinen kädessä. Löydän siitä Neilin viitteitä ahdistuksesta, jota nykymaailman informaatiotulva, sähköisten ärsykkeiden valtava määrä ja teknistyvä kehitys aiheuttavat ihmisille yleensä, mutta varsinkin tähän teknomaailmaan pienestä pitäen kasvaville nuorille. Toisaalta taas sama ahdistus koskee toisessa ääripäässä vanhempia ihmisiä, jotka tuntuvat putoavan ’kehityksen’ kelkasta vähän väliä. Jonkinlaisen merkityksellisen viittauksen voi löytää myös siihen, mitä Rush bändinä nykyisin merkitsee ja onko sille paikkaa maailmassa - vähän Test for Echon perusajatuksen (”onko meidän tekemisille vielä vastakaikua?”) tapaan. Snakes & Arrowsilla Rush hakeekin juuriaan modernissa (musiikki)maailmassa ja mielestäni myös upealla tavalla ne löytää.

Toinen kappale ”Armor and Sword” pitää sisällään sekä tekstillistä että musiikillista jylhyyttä. Kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa, kulkivat selkäpiissäni kylmät väreet. Se johtui todennäköisesti osin siitä jännityksestä, millä uuden Rush-levyn ensimmäisen minulle tuntemattoman biisin kuulin, mutta varmasti myös siitä, että biisin soundimaailma on upea. Tämä on Rushia parhaimmillaan ja biisissä kuullaan hard rockiksi vääntyvää tiukkaa riffittelyä, mutta yhtä lailla kauniita väliosia, upeata ja koskettavaa laulua sekä kaiken kruunaavat koskettavat sanat, jotka esittelevät levyn teeman.

”Armor and Swordin” teemana on Neilin haastatteluissaankin pohtima ’hyvä’ ja ’paha’ usko. Siinä missä usko on joillekin suojaava haarniska ja henkilökohtainen voimanlähde, on se joillekin miekka, jolla hyökätä toisten kimppuun. Tämä ’hyökkäys’ voi Neilin mukaan olla vaikkapa kadulla tai ihmisten ovilla tapahtuvaa oman uskon tuputtamista tai toisessa ääripäässä uskonnollista fanatismia, kuten marttyyri-itsemurhia jumalan nimissä. Biisi alkaa hienosti pohtien sitä, miten lapsi syntyy viattomana, mutta perii kuitenkin vanhemmiltaan uskonnolliset näkemykset ja niiden tunnustamisen osana elämää ja kulttuuria. Samaa teemaa käsitellään hienosti myös myöhemmin kappaleessa ”The Way The Wind Blows”, jossa ihminen rinnastetaan puuhun, joka taipuu tuulen suuntaan. Yhteisöllisyyden ja kulttuurin vaikutukset ihmisten ajatusmaailmaan ja asenteisiin ovat yhtä lailla näkyvissä muutenkin kuin uskon asioissa.

”Armor and Sword” luotaa mielenkiintoisesti myös sitä, että vaikka usko olisi perustaltaan hyvää, voi sen puolustaminen muuttua pian hyökkäämiseksi, kun oma ’hyvä’ usko on uhattuna ’pahan’ uskon taholta, joka voi olla omalla sarallaan ihan yhtä ’hyvää’ uskoa. Itsekin olen sitä mieltä, että usko johonkin suurempaan voimaan, oli se sitten jumala tai mikä tahansa, on henkilökohtainen asia, eikä sitä tarvitsisi muille julistaa. Olisi vaan onnellinen, jos haarniskan suojissa voi turvassa ja tyytyväisenä elää, eikä lähtisi saarnaajien ja muiden kansankiihottajien mukana heiluttelemaan miekkaa ;-)

Taistelu taivaspaikasta on kovaa ja mietin, haluaako Neil sanoa biisin loppupuolella, että taivasta ei olekaan, kun Geddy jättää yhden kerran pois loppuosan usein toistuvasta rivistä ja laulaa ”No one gets to their heaven” (jatkuu muissa kohdissa biisiä: ”without a fight”). Mene ja tiedä. Joka tapauksessa Neil pohtii tekstissä hienosti sitä, miten uskon hyvän perusmerkityksen voi helposti pilata. Hieno, väkevä biisi, joka on ainakin aluksi ollut useiden muidenkin fanien mielestä levyn paras yksittäinen esitys ja josta voi kasvaa aikanaan Rush-klassikko.

”Workin’ Them Angels” on biisi, joka on ainakin allekirjoittaneelle ’kasvanut’ koko ajan, joka kuuntelukerralla. Tämä on Neilin henkilökohtainen tilitys siitä, kuinka elämässä on mentävä eteenpäin, vaikka joutuisi kohtaamaan tragedioita ja tuskaa, jollaista Neil on kokenut lähipiiriään myöten menettäessään vaimonsa ja tyttärensä. Enkeleitä on työllistetty ylitöinä, kun mies on paahtanut menemään prätkällään ympäri maailmaa ja yrittänyt päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Lopulta kappale päättyy iloisiin tunnelmiin, joista rivit ”väännä musiikki kovalle ja hymyile” sekä ”innostu kappaleista ja tarinoista, jotka tuovat mieleen kadonneet ajat” kertovat - ehkä vielä paremmin, jos ajattelee ne Neilin suusta lausuttuina minä-näkökulmasta. Elämä voittaa, sanoo siis Neil-setä ja sanoma tulee kauniisti esiin. Biisi on soitannollisestikin mielenkiintoinen - eikä vähiten mandoliiniosion takia ;-) Neilin soitto on nautinnollisen rennon kuuloista ja Geddyn bassokuljetukset rauhallisemmissa väliosissa hienoja. Geddyn laulu toimii hienosti tukien biisin katkeransuloista selviämistarinaa. Alex on kertonut haastatteluissa, että levyn biisit sävellettiin tällä kertaa pääasiassa akustisella kitaralla, mikä kuuluu myös levyllä ja yllättäen siihen tottuu pian – akustinenkin Rush toimii! Biiseissä on muutakin kuin paahtoa ja kitarajyräystä, kun akustiselle on annettava tilaa hengittää. Rush on viimein aikuistunut ;-) säilyttäen silti hard rock -juurensa.

”The Larger Bowl” on yksi suosikkikappaleistani Snakes & Arrowsilla. Joidenkin fanien mielestä biisin sanoma kuulostaa naiivilta tai teksti muuten vaan simppeliltä ja biisi rallatukselta, joka ei oikein lähde käyntiin. On totta, että kyseessä on herkkä poppiskappale, eikä mitään hard rockia ja että sanoitus pohtii aika selkein kääntein maailman kahtiajakoisuutta köyhiin ja rikkaisiin, mutta omasta mielestäni se on kappaleen vahvuus. Biisi on kuin herkkä ja viaton lapsi, joka ihmettelee, miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen. Kyynisen aikuisen voi olla vaikea heittäytyä lapsen tasolle ihmettelemään asiaa, koska siihen on turtunut ja sen taivastelu tuntuu tekopyhältä – jokainen on loppupeleissä kiinnostunut pääasiassa omasta ja läheistensä hyvinvoinnista. Välillä on kuitenkin oikeasti hyvä muistaa maailman eriarvoisuus, tiedostaa se ja tehdä asian hyväksi jotain, jos pystyy – ja pystyyhän sitä, jos haluaa. Biisin akustinen äänimaailma sopii teemaan erinomaisesti ja Geddyn ääni ’soi’ kauniisti. Alexin sähkökitarasoolo on hauska - kuulen siinä jopa ripauksen Eppu Normaalin kitarasankareiden tilutuksia kultaisen ’80-luvun puolivälin paikkeilta ja sekös tämmöstä vanhaa Eppufania lämmittää ;-) ”The Larger Bowl” on lisäksi Neilin mukaan kirjoitettu tietyn runokaavan, pantoumin, mukaan. Kyseinen runokaava on lähtöisin malesiasta, josta se levisi Ranskan kautta länsimaihin 1800-luvulla. ”The Larger Bowl” -kappaleen Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com) kirjoittaneensa jo viisitoista vuotta aiemmin, mutta uskaltaneensa vasta Snakes & Arrowsia tehtäessä esitellä bändikavereilleen.

”Spindrift” on taasen edellisen biisin vastakohta, rokkipläjäys. Kitarakuvio on jopa uhkaavan oloinen ja seilaa synkissä vesissä. Sanoitus on itse asiassa mielenkiintoinen, vaikka siihen joutuukin syventymään eri lailla, koska Geddyn rokkilaulutyyli ei tuo mielestäni sanomaa esiin läheskään samalla teholla kuin rauhallisemmissa kappaleissa. ”Spindrift” käyttää meren aaltoja ja niiden iskeytymistä rannikolle vertauskuvana törmäyksiin, joita tapahtuu, kun ihmisillä on jyrkästi eriäviä mielipiteitä. Tämän voi tulkita levyn muun teemallisen annin mukaan esimerkiksi uskonnollisena mielipide-erona tai sitten yleensä kulttuureiden törmäämisenä, koska aallot kiertävät maailman meriä ja biisissä ”tuulee kovaa idästä” ja aallot ryskyvät ”lännen rannoilla”. Tämän voi tulkita viittaukseksi esimerkiksi Lähi-idän kriiseihin tai jopa WTC-iskuihin. Yleisempi tulkinta voisi olla huomio siitä, kuinka maailma on jakautunut ideologisesti ’länteen’ ja ’itään’. Biisin sanoman voi ajatella myös yksilön törmäyksenä yhteiskunnan sääntöjä vastaan. Niin ja rakkauslauluna :-). Ihmissuhteissa riidellään ja ollaan välillä hyvinkin erimielisiä tai etäännytään toisesta ja joudutaan etsimään laulun sanoin "aaltoa, joka kantaisi lähemmäksi sinua"...Todella mielenkiintoinen biisi ja ainakin itselleni haastavaa kuunneltavaa. Todennäköisesti "Spindrift" vain paranee vanhetessaan.

”The Main Monkey Business” on ensimmäinen levyn kolmesta instrumentaalikappaleesta. Ja hieno onkin! Biisi alkaa rauhallisesti, kehittelee mieleen porautuvan teeman, joka kuulostaa todella tutulta, mutta ei kuitenkaan ole tuttu, jonka jälkeen alkaa nautinnollinen soitanta, jonka aikana kuullaan kaikenlaisia mahdollisia perkussioita, koskettimia sekä kovan kolmikkomme taidokasta bändisoittoa. Teemaan palataan toistamiseen, kunnes vajaan kolmen minuutin jälkeen kohotetaan tunnelmaa, jonka huipennukseksi Alex päräyttää ilmoille mahtavan soolon. Neil paukuttaa tyylillä, Geddy komppaa ja Alexin kitarat alkavat jyrätä - tämä todella rokkaa! Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että “The Main Monkey Business” oli levyn biiseistä hankalin tapaus kirjoittaa, sovittaa ja äänittää. Neilin mukaan häneltä meni ainakin kolme päivää, ennen kuin hän oppi ylipäätään soittamaan koko kappaleen. No, kaipa tuo kolme päivää on prohvessoorille sitten pitkä aika ;-)

”The Main Monkey Businessin” nimi tuli Geddyltä, joka oli puolalaisen äitinsä kanssa keskustellut serkusta, joka on sekaantunut ’apinabisneksiin’ ja kun Geddy yritti saada tarkennusta, että niin minkälaisiin ’apinabisneksiin’, niin äitinsä oli korostanut lausetta ”Main”-sanalla. Suomentakoon kukin miten haluaa, mutta itse ajattelen, että hyvä suomalainen vastine tuolle on vaikkapa ”hämärähommat”. ;-)

”The Way the Wind Blows” alkaa hieman uhkaavalla rumpuintrolla, joka kuulostaa osin siltä kuin kyseessä olisi sotajoukon rumpali, joka soittelee viimeisiä vetojaan ennen taistelun alkua. Biisi kertookin mielestäni nykyisistä ja ehkä menneistäkin sodista uskonnon nimissä (kuten ristiretket). Biisin ajatuksen liittää tähän päivään Irakin sota, joka oli tavallaan moderni ristiretki, jota Bush kumppaneineen johti ”Jumala on puolellamme” –tyyliin. Uskonnollisilla fraaseilla puhutaan hyvästä ja pahasta, mutta sivuutetaan ’ristiretkelle’ sopimattomat faktat.

Neil viittaa tekstissä ”tyhjiin puheisiin massojen harhauttamisesta” eli ymmärtääkseni sodan lietsonnasta perättömien väitteiden – kuten vaikkapa Irakin oletetut joukkotuhoaseet – ja yleisen mielipiteen muokkauksen myötä. Massat menevät yleisen mielipiteen mukana siihen suuntaan kuin ”tuuli kuljettaa”. Voimme ”kasvaa vain tuulen suuntaan” eli sen mukaan, mihin meidät opetetaan, minkälaiset asenteet meille syötetään mediassa ja kasvatuksen myötä saamme. Ne, jotka haluaisivat toimia toisin jäävät vähemmistöön ja ovat laulun sanoja käyttäen kuin ”yksinäinen mänty paljaalla tuulen runnomalla rannalla”, eivätkä voi muuta kuin katsoa vierestä, kun sodan myrskytuuli puhaltaa eteenpäin.

Soitannollisestikin kappale on mielenkiintoinen. Neil on rumpuineen hyvässä vedossa koko biisin ajan. Intron jälkeen tulee yllättävä elementti Alexilta eli blueskitarointia Gary Moore -hengessä. Aluksi olin, että mitä häh, mutta nyttemmin olen todennut, että blueskitarointi toimii todella hienosti! Geddy bassottelee tiukasti ja käyttää tässä biisissä todennäköisesti koko nykyisen ’aikuisen miehen’ ääniskaalansa hienosti hyväkseen. Alexin ’itämaisia’ aineksia sisältävä soolo on upea. Kaiken kaikkiaan hieno kappale, jossa on jylhä meininki.

”Hope” on levyn akustinen välipala, Alexin soolo, jota voi luonnehtia myös levyn ’täytekappaleeksi’, koskapa se ei ole bändikappale. Se tosin toimii hienosti ”Faithlessin” introna ja on itse asiassa saanut nimensäkin ”Faithlessin” rivistä ”But I still cling to hope”. Biisi on akustista länkkärimeininkiä, joka toimii välisoittona tai introna, mutta ei mielestäni nouse irrallisena kappaleena Rushin normitasolle. Tietysti voi pohtia, kuuluuko joku Neil Peartin rumpusoolokaan sitten Rushin keikalle, mutta keikkatilanne onkin mielestäni eri asia. En tarkoita, että ”Hope” olisi mitenkään huono kappale itsessään, mutta ilman albumia ympärillään tai ”Faithlessia” perässään se voisi olla jopa merkityksetön. Toisaalta, kun biisiä ajattelee osana ”Faithlessia” tai sitten nimensä mukaisesti toivon pilkahduksena synkkyyden keskellä, puolustaa ”Hope” teemallisesti paikkaansa levyllä. Jää nähtäväksi ja kuultavaksi, onko tämä vain intro tai välisoitto vai tuleeko kappaleesta joskus jotain ’suurempaa’. Toistaiseksi itselleni ”Hope” on levyn kappaleista ainoa, jonka voisin huoletta jättää levyltä pois, koska en osaa edes hyräillä sitä. Se on mielestäni merkki siitä, että se ei ole kovin muistettava tai vaikuttava kappale.

”Faithless” on upea biisi, joka paranee sekin useammalla kuuntelulla. Aluksi siitä erottui ainoastaan kaunis kertosäe, mutta nyt usean kuuntelun jälkeen koko biisi toimii hienosti. Tässä biisissä on sama ajatus kuin minulla on ollut nuoresta aikuisesta lähtien, jolloin elin avoliitossa uskovaisen naisen kanssa. Minulla ei ollut, eikä ole ehkä vieläkään ’uskoa uskoon’ siinä merkityksessä kuin se yleensä ajatellaan, vaikka toivonkin, että joku hyvä voima meitä varjelisi. Jumala-uskon sijaan uskon rakkauteen ja siinä on minulle uskoa riittämiin, kuten Neil sanoituksessa oivasti toteaa. Biisissä pohditaan myös sitä, kuinka omaa henkilökohtaisesti ’räätälöityä’ uskoa on vaikea säilyttää yleisessä painostuksessa, joka on joissakin yhteisöissä/kulttuureissa voimakasta. Biisissä on kauniita vertauskuvia ’hiljaisesta vastarinnasta’ eli yksilön valinnasta massojen mielipidettä vastaan. Hieno teksti, upea kappale.

”Bravest Face” on vaatinut levyn kappaleista ehkä eniten sulattelua. Biisi alkaa ihan mukavasti, mutta sitten rauhallisemman kohdan melodia on jotenkin ärsyttävä. Alex soittaa akustista kitaraa ja Geddyn laulufraseeraus on jollain lailla häiritsevää. Sanatkaan eivät kolahda aivan samalla tavalla kuin muissa kappaleissa - tai sitten se johtuu vaan tosiaan tuosta niiden laulutavasta. Kertsiin tultaessa biisissä on vähän tuttua tulta ja tarttuvuutta, mutta se karisee pian akustisen kohdan taas alkaessa. Laulun kaiutus tai siis ’kaiku vastaa’ -tyylinen kikkailu kuulostaa kans oudolta nimenomaan tässä kappaleessa, vaikka sitä on käytetty useissa kappaleissa. Biisi kertoo vastakohdista ja ’kaksista kasvoista’, jotka kaikilla asioilla tuppaa olemaan – niin kuin tällä biisilläkin. Alexin soolo kolmen minuutin kohdalla on sekin jotenkin erikoinen, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Koko biisi on vähän kuin yritys tehdä jotain vähän erilaista, kenties ’epä-Rushmaista’, mutta toisaalta kertsikohta on aika perus-Rushia nykymittapuussa. Uskoisin tämän olevan kuitenkin vaikea pala muillekin kuin minulle. Mielestäni biisi on kaukana tämän levyn huippukohdista, mutta toisaalta voi ihan yhtä lailla edustaa joillekin levyn huippua. Minun mielipiteeni on kuitenkin se, että levy olisi vielä himpun verran parempi kokonaisuus ilman ”Bravest Facea”. Toisaalta minun täytyy myöntää, että biisi jää juuri tietynlaisen ärsytyskynnyksen ylittäessään soimaan tehokkaasti päähän ja se voi olla sen vahvuus. Tiedä vaikka joku päivä totean, että onpas tämä loistava kappale, mutta kyllä siinä meni aikaa, ennen kuin sen oivalsin…

“Good News First” on edeltävän kappaleen ohella siinä mielessä levyn ’vaikeimpia’ kappaleita, että biisi tuntuu jäävän useimpien levyn alkupuolen biisien varjoon. Geddyn laulussa käytetään jotain efektiä osassa biisiä ja se kuulostaa ’jännältä’, mutta kertosäkeessä mennään jo normi-päivän puitteissa. Ehkä biisi ei oikein koskaan lähde ’lentoon’? Siinä missä ”Bravest Face” onnistuu ainakin ärsyttämään, jää ”Good News First” ehkä vähän pimentoon ja peruskappaleeksi. Noin kolmen minuutin kohdalla tuleva rauhallisempi lauluosuus on ihan mukava, mutta laulun ’kaiku vastaa’ -kikkailu ei minua miellytä - tätä samaahan koin jo edellisessä kappaleessa. Alexin soolopätkä on hieno, mutta lyhyt. Tämä on peruskauraa, eikä mitään neljän viljan puuroa, kuten seuraavana tuleva huikea instrumentaalipläjäys…

”Malignant Narciccism” livahti nettiin ennen julkaisua, joten olin kuullut sen ennakkoon, jolloin se kuulosti hieman erikoiselta pätkältä Rush-tuotokseksi. Pituuskin on Rush-mittakaavalla erikoinen: 2:17 - tosin onhan ”Hopekin” lyhyt eli 2:02, mutta se onkin soolojuttu. Joku on käyttänyt tästä biisistä osuvaa sanontaa ”svengaa kuin hirvi”. Geddy pääsee irrottelemaan bassollaan ja Alex saa soitella mielenkiintoisia juttuja. Neilin paukutuskin hivelee svengikorvaa. Silti minusta koko biisin hauskin kohta on lopussa; Ensin aivan Iron Maidenin biisin lopetukselta kuulostava tydydydy-tadadada-tödödödöö ja sit ihan vimoseksi Geddyn basson vinkautus. Hauska biisi ja aika lyhyt, joten eiköhän se livenäkin tulla kuulemaan, kun settilistaankin se on helppo lisätä ilman, että veisi tilaa monelta muulta kappaleelta.

”Malignant Narcissism” syntyi Geddyn jammaillessa bassollaan studiossa, kun tuottaja ’Booujze’ Raskulinecz innostui, tallensi jammailua ja innosti bändin tekemään (lähes) spontaanin irrottelukappaleen. Neilin massiivinen rumpusetti ei ollut enää edes paikalla studiossa, joten hän joutui soittamaan pienellä varasetillä, mikä teki varmasti ainakin Neilin osalta oman lisänsä biisin jammailuhenkisyyteen. Kyseessä on hieno instrumentaalivälipala, vaikka ei sävellettyjen ’virkaveljiensä’, kuten ”YYZ”, ”La Villa Strangiato” tai tämän levyn ”The Main Monkey Business” tasolle mielestäni aivan ylläkään, mutta toisaalta tekotapakin on niin Rushille epäsovinnainen, että kyseessä on omassa lajissaan klassikko.

”We Hold On” päättää Snakes & Arrowsin. Tässä on ehkä jotain Vapor Trails –levyn henkeä varsinkin menokohdissa. Joidenkin mielestä biisi ei ole oikein toiminut tai ainakaan noussut esiin, mutta itselleni kappale toimii juuri parhaiten levyn päättäen. Se rokkaa ja antaa vaikutelman: Rush on ja pysyy.

”We Hold On” toimii hienosti yksittäisenäkin kappaleena ja voi olla, että joitakin on ’häirinnyt’ se, että biisi tulee hauskan ja soitannollisesti irrottelevan MalNarin jälkeen, jolloin sen teho ei tule ehkä samalla lailla esiin. Mielestäni Alexin kitarointi on tiukkaa ja rytmiryhmä toimii – tämä on hieno bändikappale. Geddyn laulu kuulostaa kans miellyttävältä - siinä on jotain omalaatuista otetta. Neilin sanoitus luotaa kamppailuja, joita käymme rakkaudessa ja elämässä yleensä. Vaikka välillä tekeekin mieli luovuttaa (”threaten to call it quits”), löydämme itsestämme voimaa jatkaa: ”We Hold On”. Siinä on mielestäni myös kiteytetty Rushin asenne. Herrat Lee, Lifeson ja Peart vanhenevat, mutta jatkavat aina uudestaan, koska Rush on kuitenkin heillekin tärkeä asia. Itse asiassa Neil mainitsee esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että bändityöskentely oli pitkästä aikaa nautittavaa ja kertoo sanoneensa äänittäjä Richille ja Booujzelle oman osuutensa purkituksen jälkeen, että hän ei ollut koskaan aiemmin nauttinut näin paljon levynnauhoituspuuhista saati ollut näin tyytyväinen tuloksiin. Tämä kuuluu mielestäni levyllä ja lupaa hyvää Rushin tulevaisuudelle.

Lopuksi vielä katsaus pakettiin, jossa levy tarjoillaan. Kansikuvana levyllä on ”The Leela of Self-Knowledge” eli ”itsetuntemuksen peli”, jossa Leela on hindinkielinen sana pelille. Kyseinen kuva on siis maalaus, joka toimii pelilautana ja jonka on maalannut alkuperäisen kuvan pohjalta Harish Johari, joka toi pelin 1970-luvulla Yhdysvaltoihin. Peli on buddhalaiseen karma-oppiin pohjautuva ja siten vertauskuva elämälle ja valinnoille, joita teemme. Ensimmäinen reaktioni kansikuvaa katsoessani oli, että onpa ruma, mutta toisaalta, onhan se aika mielenkiintoinen. Neil halusi tuon kansikuvaksi siksi, että siitä löytyi suoraan viittaus levyn nimeen ja teemaan yksilön kamppailusta elämässä.

Toisaalta itse tein levynkannen suhteen niin, että käänsin levyn kantta vasten kuvan, jossa on hauska kuva käärmeestä, jolla on pikkulapsen hampaat ja nuoli menee pään läpi. Muutenkin Hugh Symen yhdessä Neilin kanssa ideoima ja toteuttama kuvasto kansilehtisessä on kerta kaikkisen upeata. Pidän kaikista kuvista ja niistä saa vielä lisätunnelmaa kappaleiden kuunteluun ja tekstien lukuun. Yksi suosikeistani on kuva ”Good News First” -biisin kohdalla, jossa lumisessa maassa on tuore hauta, jonka päällä varis, punainen ruusu ja ilmassa sanomalehti, jossa lukee isoin kirjaimin: ”Hoitokeino löydetty”. Kaikissa kansilehtisen kuvissa on voimaa ja kauneutta.

Minulle Snakes & Arrowsin aukeneminen oli yllättävän helppoa. Luulenpa, että yhtenä suurimmista vaikuttajista siihen on The National Midday Sun – The Home for European Rush Fans eli tuttavallisemmin TNMS ja sen suomenkielinen foorumi. Levyn odotuksesta lähtien olen ollut aiempaa intensiivisemmin mukana, kun on löytynyt ’vertaistukiryhmä’, jossa ei kannusteta pois ’hulluudesta’, vaan suorastaan yllytetään siihen. Alun perin aloin tehdä omaa Rushfanin shaitti –nettisivustoakin, koska en löytänyt netistä paljonkaan suomenkielisiä Rush-sivuja. Rush-fanaattisia kavereitakaan minulla ei juurikaan ole, joten yksinhöpinä on nyt vaihtunut yhteisölliseksi fanikeskusteluksi.

Palatakseni kuitenkin arviooni Snakes & Arrowsista – joka tämä yksinhöpinämaratoni yrittää siis olla ;-) – löydän siitä monia vahvuuksia. Tuotanto on onnistunutta ja Rushia nuoresta pojasta lähtien fanittanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz on loihtinut studiossa ja miksatessaan ”loistavat ja terävät” soundit, kuten fanikollega JiiPee/Headbanger omassa arviossaan toteaa. Allekirjoitan myös toisen JiiPeen/Headbangerin ajatuksen eli että S & A on ”näennäisen yksinkertainen, mutta kuitenkin vaikeasti avautuva levy.” Lähes jokaisella kuuntelukerralla biiseistä löytyy uusia ulottuvuuksia - eli avautui vaikeasti, vaikka sen kuuntelu oli helppo aloittaa ja se avautui heti ainakin jollain tasolla - eli se oli näennäisen yksinkertainen.

Rushin lähihistorian levyt Roll The Bones, Counterparts, Test For Echo ja Vapor Trails ovat kaikki pitkäsoittoja, jotka olen itsekin saanut ”vastailmestyneenä” kokea. Roll The Bonesista tykkäsin aikoinaan kovastikin. Counterpartsilla käännytin yhden kaverini Rush-faniksi ja syksyllä 2007 samainen kaveri on mukanani areenalla. Test For Echolla käännytin toisen kaverin Rush-faniksi ja hänkin lähtee mukaan syksyn areena-keikalle. Vapor Trailsista en pitänyt kovin paljon, joten siihen verrattuna uusi levy on huima parannus. Rush ei ole enää sama bändi kuin 10, 20 tai 30 vuotta sitten, joten on mukavaa todeta, että bändi on Snakes & Arrowsilla käyttänyt hyväkseen kaikki nykyiset voimavaransa: Hienot melodiat, upeat tekstit, toimivaa bändisoittoa, kokeilevampaa lähestymistapaa perinteitä kunnioittaen ja – viimeisenä vaan ei vähäisimpänä – pitkän historiansa aikana imettyjen vaikutteiden tyylitajuinen käyttö. Joidenkin hard rock –fanien korvaan saattavat Snakes & Arrowsilla särähtää akustisen kitaran jonkinlainen hallitsevuus sekä pari hauskaa yksityiskohtaa, kuten ”Workin’ Them Angelsin” mandoliiniosuus tai ”The Way the Wind Blowsin” blueskitarointi. Rush onkin ehkä yrittänyt Snakes & Arrowsilla tehdä epämodernia musiikkia, joka on kuin raikas tuulahdus menneestä tämän päivän kaaoksen keskelle. Neil kuvaa esseessään levyn ensimmäisiä valmiita biisejä kuultuaan tunnelmaa ”henkiseksi” ja ”raa’an hienostuneeksi”. Rush on samaan aikaan löytänyt juurensa ja jonkinlaisen rentouden tehdä juuri sellaista musiikkia, kuin herrat itse haluavat, paikasta ja ajasta riippumatta.

Jos Rush veti vuoden 1980 Moving Picturesilla kuin 100 metrin juoksija, on Rush vuoden 2007 Snakes & Arrowsilla maratonilla. Toivotaan, että tämä alkanut juoksu jatkuu vielä pitkään ja me faneista innokkaimmat saamme kuultavaksemme vielä ainakin yhden tai kaksi uutta levyä – mikä tekisi täydet 20 pitkäsoittoa – ja kenties uusia kiertueitakin. Näen Rushin ensimmäistä kertaa lokakuussa Helsingissä ja on hienoa, että bändi teki kiertuetta ennen levyn, joka itselleni on jopa yksi parhaista. Snakes & Arrows on loistava ja hyväntuulinen, vaikkakin teemoiltaan jopa synkkä levy. Joka tapauksessa se on hyvin voimakas kokonaisuus juuriaan hakevalla tavalla uudistuneelta ja arvokkaasti ikääntyneeltä Rushilta.

© 2007 Jarkko ’Rushfani’ Leinonen

PS. Arvosteluni julkaisu myös Rushfanin shaitillani