Vaihtoehdoista uskonnottomille

Facebookissa oli vähän aikaa sitten keskustelua siitä, pitäisikö kouluissa uskonnottomille järjestettävät tilaisuudet ilmoittaa samalla, kun ilmoitetaan kirkolliset tapahtumat, kuten joulukirkko. Taisipa se keskustelu rönsyillä siitä muutenkin uskonnon tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen koululaitoksessamme, joten näihin teemoihin otan nyt kantaa.

Itse olen luterilaisesta kirkosta eronnut ateisti, joten kantani uskonnon asemaan koululaitoksessa on aika selkeä: Uskonto pitäisi erottaa suomalaisesta koulumaailmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki uskonnolliset perinteet tai ylipäätään uskonnon opetus pitäisi lopettaa sitä erikseen haluavilta, koska eihän uskonto mihinkään katoa, vaikka koululaitos systemaattisesti sen pois toiminnastaan sulkisikin. Koulun tehtävä on valmentaa ihmisiä yhteiskuntaan, joka meidän tapauksessamme on perimältään kristillinen, vaikka toki metsäläisiä pakanoitakin ihan yhtä lailla olemme. Koulu seuraa valtion ohjeita ja niin kauan kuin valtio on sidoksissa luterilaiseen kirkkoon, on koulukin siihen sidoksissa. En näkisi kuitenkaan ongelmana sitä, että systemaattinen kirkon käännytystoiminta lopetettaisiin kouluissa. Sille ei ole muita perusteita kuin kirkon jäsenmäärän kasvattaminen hankkimalla lisää lampaita paimennettavaksi – ja kirkollisveron maksajiksi. Niin kauan, kuin kristittyjä – olivat ne sitten vaikka niitä tapakristittyjä ilman uskoa – riittää, saa luterilainen kirkko porskuttaa, pitää hallussaan omaisuutta ja käyttää valtaa omissa asioissaan valtion siunauksella. En väitä, etteikö luterilainen kirkko tekisi omaisuudellaan myös hyvää, mutta aivan samoin se voi tehdä pahaa altistamalla ihmiset perusteettomalle taikauskolle ja osin luonnottomille moraaliopeille, joita uskovaiset lähimmäisilleen eteenpäin tuputtavat. Kirkon tekemä työ nähdään pääosin hyvänä, sielunhoitona, mutta siinä ei oteta mielestäni huomioon yksilönvapauksia tai -oikeuksia, jos viattomat lapset nähdään toiminnan jatkuvuuden kannalta tärkeimpänä kohderyhmänä, jota pitää painostaa uskoon.

Jos perheet ovat uskonnollisia jo valmiiksi, on lasten todennäköisesti vaan alistuttava uskonnollisten vakaumusten mukaan toimimiseen, kunnes ovat aikuisia, jolloin he voivat itse luoda oman maailmankuvansa. Tiedän ateisteja, jotka ovat lapsuutensa joutuneet kuuntelemaan, lukemaan ja rukoilemaan ääneen ”jumalan sanaa”, koska uskonto on ollut perheen vanhemmille elämän perusta. Se on kuitenkin joissain tapauksissa vain vahvistanut yksilön ajattelua ja tietoisuutta siitä, että sellainen elämä ja tuollainen jumala ei ole se, jota haluaa palvoa. Onkin ollut vapauttavaa todeta, että koko homma perustuu uskoon, jonka perusteet ovat sekä hataria että perusteettomia, koska todisteita ei voi kukaan selväjärkinen uskoa. Niinpä ateismi on ollut väistämätön valinta. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät osaa tai uskalla valita muuta kuin opitun uskon. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, jos perhe ei siihen painosta. Ikävä kyllä jo päiväkodeissa kirkko aloittaa käännytystyön. Mukavia tapaamisia niin päiväkodilla kuin seurakuntakodilla tai kirkossa pidetään esimerkiksi näytelmien tai nukkeleikkien muodossa, vaikka kaiken takana on sanoman tuputtaminen pienten lasten päähän. Lapsi ei osaa samalla tavoin kyseenalaistaa kuulemaansa tai ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei. Uskon siemen kylvetään pieneen päähän, halusipa lapsi sitä tai ei.

Kun lapsi tulee kouluun, sama touhu jatkuu, ellei perhe kieltäydy uskonnon opetuksesta ja muista kieltäytyä myös kaikesta muusta uskonnollisesta tarjonnasta. Jos lapsi kuitenkin kuuluu vanhempiensa valitsemana kirkkoon – vaikka tapakristittynä epäuskovaisenakin – hän on automaattisesti kaiken uskonnollisen toiminnan piirissä. Sitä ovat mm. aamunavaukset, erilaiset kirkkokäynnit, seurakunnan iltapäiväkerho ja tietenkin uskonnon opetus. Aamunavauksista on myös uskonnottoman lähes mahdotonta kieltäytyä, koska tämä tarkoittaisi, että lapsi pitäisi eristää luokastaan uskonnollisen aamunavauksen ajaksi. Kirkkokäynneistä on kirkkoon kuulumattoman mahdollista kieltäytyä, kunhan muistaa sen vaan opettajalle mainita hyvissä ajoin. Ikävä kyllä koteihin jaettavissa tiedotteissa ei mainita kirkkokäynneille vaihtoehtoa, ellei aikuinen osaa sitä vaihtoehtoa kysyä. Uskonnon opetukselle on kirkkoon kuulumattomille vaihtoehtona elämänkatsomustieto, joka olisi koko ikäluokalle huomattavasti monipuolisempi kulttuureja ja elämänkatsomuksia sekä uskontojakin esittelevä oppiaine, kuin pelkkään jeesusoppiin perustuva uskonnonopetus. Joulujuhlan uskonnolliset osuudet ja -laulut vielä voinee panna perinteisten tapojen piikkiin, mutta itselläni ainakin herää kysymys: Onko nekin pakko viettää aina samalla tavalla? Kotonani ei ole koskaan jouluna esitetty jouluevankeliumia tai muita uskonnollisia esityksiä saati laulettu juurikaan uskonnollisia joululauluja, rukoiltu tai käyty joulukirkossa, joten miksi koulussa vietetään joulua juuri edellä mainituin keinoin? Eikö joulua voisi viettää koulussakin yhteisöllisenä juhlana, jolloin rauhoitutuaan koulutyöstä ja täysin uskontovapaasti nautiskellaan erilaisista perinteisistä ruoista, soitetaan musiikkia ja lauletaan, ja kentien esitetään joku jouluinen tarina kaikille kulttuureille tutuin joulupukin ja hänen apuriensa voimin. Miksi lapsille sen sijaan pitää pakkosyöttää kristittyjen uskomusten mukaisia tarinoita jouluevankeliumin muodossa ja rahdata lapset kirkkoon kuuntelemaan papin saarnaa ja vakuuttelemaan siellä uskoaan uskontunnustusta hokemalla, vaikka sellaista uskoa ei kirkkoon kuuluvalla lapsella olisikaan? Tietysti kirkko käyttää tilaisuuden hyväksi, koska koululaitos (ja valtiokirkkosysteemi) sen sallii, ja koska sitä päiväkodissa istutettua uskon siementä on saatava kasvamaan...

Kaikista pahin kirkon käännytyssessio käynnistyy murrosiässä, jolloin nuoret ovat usein kaikin puolin sekaisin elämänsä kanssa etsien sen suuntaa aikuisuuden porteilla. Siellä todellakin lyödään raamatulla päähän ja monet nuoret menevät siitä aikuisuuden portista läpi ”uskossa” palvoen jumalaa. Riparista ei sentään koululaitosta voi syyttää, mutta kaikesta sitä ennen tapahtuneesta voi. Riparille mennään siksi, kun kaikki kaveritkin menevät. Jos ripari kuitenkin olisi täysin muusta vuoden aikana tapahtuneesta irtonainen ”kesäleiri”, eikä koulussa olisi uskonnontuputusta koettu, olisi tuo suomalaisen käännytystyön kohokohta varmasti huomattavasti pienemmässä roolissa yhteiskunnassamme.

Palatakseni kristillisten arvojen merkitykseen yhteiskunnassamme: Tarvitsemmeko todella kristillisyyttä? Ihmiset oppivat moraalikäsitykset kotona, päiväkodissa, koulussa, töissä ja yleensä ottaen toimimalla osana ihmiskuntaa. Uskonto antaa tietyt moraalikäsitykset, mutta ne eivät ota huomioon ihmiskunnan monimuotoisuutta tai ihmisten yksilöllisyyttä. On monenlaisia taipumuksia, joita uskonnollisesta näkökulmasta pidetään pahoina, syntisinä ja kadotukseen johtavina. Jos yksilö kuitenkin toimii elämässään pitäen huolta itsestään ja toisistaan vahingoittamatta siinä sivussa mielin määrin luontoa, niin eikö ihminen ole ansainnut parempaa kuin helvetin tulet? Uskonto ei ole mikään autuaaksi tekevä asia – se on vain tekosyy toimia elämässä tietyn tiukan moraalikoodiston mukaan, koska ei uskalla ajatella omilla aivoillaan. Toki sen sallin ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mutta valtiojohtoisen ja koululaitoksen masinoiman käännytystyön toivoisin päättyvän mahdollisimman pian. Se ei opeta lapsille suvaitsevaisuutta, yhteistyökykyä tai luonnon kunnioittamista – sen he oppivat kyllä muutenkin ja voivat siinä sivussa oppia myös ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistaa asioita, sekä löytää heille parhaiten sopivat toimintatavat, jotta elämä olisi heille merkityksellistä.