”Koska minulla on ase”

Katsoin tänään elokuvan 'Ei kenenkään maa' (älä lue pidemmälle, jos aiot/haluat katsoa elokuvan myöhemmin, juonipaljastuksia luvassa!). Bosnialainen kaverini vihjasi minua katsomaan sen, koska se on saanut ulkomaisen elokuvan Oscarin eli ”Bosnialla on Oscar, mutta Suomella ei”. Yritin epätoivoisesti puolustautua :) - suomalainenhan on saanut Oscar-pystin, mutta ehkäpä Jörn Donnerin tuottajan ominaisuudessa (Fanny och Alexander, Ruotsi 1982) noutama Oscar onkin ohjaaja Ingmar Bergmanin jäämistössä. Mutta enhän minä tietysti mistään oscareista välitä – hommasinpa vaan leffan DVD:nä, jotta saisin nähdä edes yhden bosnialaisen elokuvan.

Elokuva alkaa sumussa, jossa bosnialaiset sotilaat ovat matkalla oman armeijansa etulinjaan. Sumussa opaskin kuitenkin eksyy ja auringon noustessa joukot joutuvat serbi-armeijan teuraaksi keskellä ”ei kenenkään maata”. Serbit lähettävät pian paikalle kahden miehen partion – kokeneen sotilaan ja juuri aloittaneen keltanokan. Heidän tehtävänään on selvittää, onko ketään selvinnyt hengissä. Kokeneempi sotilas kohtelee nuorempaa kollegaansa väheksyvästi, eikä tee edes sinunkauppoja. Pian he ovat juoksuhaudassa ja löytävät ”ruumiin”. Samaan aikaan yksi ammuskelussa eloonjäänyt bosnialainen sotilas menee piiloon bunkkeriin. Pian seuraa tulitaistelu, jossa bosnialainen ampuu kokeneemman serbin ja haavoittaa keltanokkaa. Yhtäkkiä selviää, että ”ruumis” eli kuolleeksi luultu toinen bosnialainen sotilas ei olekaaan kuollut. Ikävä kyllä kokenut serbisotilas, joka sai juuri surmansa, ehtii tehdä ennen tulitaistelua oman kieron temppunsa ja virittää ”ruumiin” alle miinan, joka räjähtäisi, kun ”ruumista” aikanaan nostettaisiin. Kun ”ruumis” yhtäkkiä alkaakin vaikertaa, ovat eloonjääneet bosnialainen ja keltanokkaserbisotilas tilanteessa, jossa heidän vieressään makaa kolmas elossa oleva, mutta jo kerran ruumiina pidetty bosnialainen sotilas hyppymiinan päällä.

Elokuvan alku on tyypillistä sotakuvastoa. Tottakai se ahdistaa, koska koko ajan on pelko kuolemisesta ja auringon noustua kuolema on useille väistämätön. Sitten elokuva alkaa henkilöityä ja eloonjääneiden kamppailu hengissä pysymiseksi korostuu. Pelkkää synkkyyttä elokuva ei kuitenkaan missään nimessä ole; Ensimmäiset naurut irtoavat, kun alun perin ainoaksi eloonjääneeksi luultu haavoittunut bosnialaissotilas hyppää juoksuhaudasta ulos, riskeeraten paljastumisensa ja ammutuksi joutumisen vain saadakseen sytkärin kuolleelta kaveriltaan ja päästäkseen sytyttämään löytämänsä tupakan; Milloinkaan ei ole tupakka varmasti maistunut paremmalta :)

Yksi elokuvan mieleenjäävimpiä kohtauksia on, kun eloonjäänyt bosnialainen ja keltanokkaserbi menevät suojaan bunkkeriin serbi-tykistön alkaessa tulittaa paikkaa, koska ”ei tiedetä, ketä siellä on hengissä” ja tällöin puhkeaa miesten välille väittely/syyttely: ”Kumpi aloitti sodan?” Väittely päättyy siihen, että bosnialainen osoittaa aseella serbiä ja vaatii vastausta kysymykseen ”Kummat aloittivat sodan? Vastaa!”. ”Miksi?” ”Siksi, että minulla on ase!” Pakon edessä serbi lopulta vastaa ”Me”. Myöhemmin bosnialainen sotilas joutuu kuitenkin vastaamaan samoin ”Me”, kun serbisotilas saa haltuunsa aseen bosnialaisen mentyä hoitamaan kuolleeksi luultua kaveriaan ja serbi kysyy tällöin vastavuoroisesti vastausta sodan aloittajaan ”koska hänellä on ase”.

Naurun lisäksi (joka johtuu siis vain useista absurdeista tilanteista – ei siitä, että olisi hubaa, hauskaa tai harmitonta) herkistyin mm. kohtauksessa, jossa keltanokkaserbi järjestelee miinan päällä makaavalle alun perin ruumiiksi luullulle bosnialaiselle tyynyn kassistaan - huolenpitoa vihollisesta järjettömyyden keskellä. Nuo pienet inhimilliset teot ovat niitä, jotka koskettavat – ja joita ihmiset onneksi myös tosielämässä tekevät. Sodassa vihollinen pitää demonisoida, mutta kun toimitaan ns. yksilötasolla, on tärkeämpää, että kohdataan toinen ihminen ihmisenä eikä vihollisena. Ihmistä on vaikeampi ampua kuin vihollista.

Elokuva muuttuu pian tyystin erilaiseksi YK:n ja median astuessa kuvaan. YK:n rooli kuvataan karrikoidusti, mutta syystäkin puolueettomana osallistujana, joka ei saa oikeasti osallistua mihinkään. Tai halua. Eli tarkoituksena on estää osapuolia tappamasta toisiaan, mutta tappamiseen ei saa mennä missään nimessä väliin. Farssi kulkeekin omia polkujaan ja media tulee sotkemaan soppaa. Kaiken tohinan keskellä yksi mies makaa viritetyn miinan päällä ja kaksi muuta pitää keskinäistä vihanpitoa. Kun YK ja sen sotilaat eli sinikypäräiset ”smurffit” ensin tulevat yhden ryhmänjohtajan päätöksellä hätiin ja sitten vetäytyvät pelastusoperaatiosta johdon pitäytyessä erillään konfliktista, jatkuu konflikti paikalla olevien sotilaiden kesken. Median edustajien sekoittaessa soppaa YK joutuu kuitenkin palaamaan paikalle ja haavoittuneet saavat mahdollisuuden pelastua, mutta ikävä kyllä lopulta keskinäinen vihanpito vie vallan. Lopulta kaikki - tai melkein kaikki - häipyvät paikalta, kun ”hyvä” kompromissi on saavutettu.

Elokuva antaa perustietoja siitä, miksi konflikti serbien ja bosnialaisten välillä käytiin sekä nostaa esiin inhimillisiä näkökulmia. Syyllisyydestä puhutaan, mutta jokaiselle osapuolelle annetaan mahdollisuus ”puolustautua”. Elokuva alkaa todella vahvasti, mutta YK:n ja median roolia alleviivataan aika rankasti. Silti kaikki tapahtuva sekä huvittaa, viihdyttää että järkyttää yhtä aikaa, joten ehkäpä tavoite kuitenkin täyttyy. On selvää, että elokuvassa ei tulla näkemään onnellista loppua tai Hollywood-draamaa, vaan tavoitteena on ollut nostaa esiin sodan järjettömyys jälleen yhdestä näkökulmasta. Emme näe pelkkää kuolemaa, kärsimystä, alistusta ja väkivaltaa, vaan pääosan näyttelijät jäävät mieleen yksilöllisinä ihmisinä, jotka sattuvat olemaan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Ja ihan tavallisia ihmisiä hullussa ympäristössä.

Väkisinkin näen ja koen elokuvan bosnialaisen kaverini silmin. Tai enhän minä oikeastaan edes tiedä, miten hän näkee elokuvan. Luulisin kuitenkin, ettei hän katso sitä bosnialaisena vaan ihmisenä, joka on surullinen siitä, että hän on itse yksi niistä ihmisistä, jotka joutuivat perheineen tuota sotaa aikanaan pakenemaan. Varmasti hän on myös vähän vihainen kansainväliselle yhteisölle (lue: YK:lle) siitä, ettei se toiminut, ennen kuin oli monille jo liian myöhäistä...näen myös hänet bosnialaisen sotilaan hahmossa: Ehkä hänkin olisi osallistunut, jos olisi ollut tietyn ikäinen sodan alkaessa ja hänellä olisi ollut motivaatiota/kostomentaliteettia osallistua (kuten elokuvan sotilailla kotikyliensä tuhotyöt) tai hänet olisi ”pakkovärvätty” mukaan, koska kaikki muutkin joutu(i)vat mukaan. Väkisinkin näitä asioita miettii varusmiespalveluksen käyneenä, vaikka olenkin siis sivariksi ”täydennyskoulutettu”, mutta kuitenkin olisin periaatteessa joutumassa rintamalle 2. nostoluokassa vanhojen ukkojen kanssa. Eipä silti, en usko sotaan tämän elämän aikana joutuvani, mutta eivät varmasti uskoneet bosnialaiset, kroatialaiset, serbialaiset tai muutkaan Balkanin alueen ihmiset Jugoslavian hajotessa 1990-luvun alussa.

Toivottavasti minun ei koskaan tarvitse pakottaa ketään mihinkään siksi, että ”minulla on ase”. Sen sijaan aseeni olkoon sanani ja ammukseni rauha.