Brazil!

Toinen lomapäivä ja vieläpä kesän kuumin. Uimaranta siis kutsui. Ihan tuntematon uusi paikka mulle, jonne tytär kehotti (tai komensi :D) meitä etsiytymään. Löytyihän se, aika helpostikin. Kun tultiin perille, tyttö tokaisi ensimmäisenä: "Minä en ainakaan ui." Millaistahan hänen kanssaan tulee olemaan sitten, kun tyttö on teini-iässä :)

Aikas mukava ranta, jossa ei mitään jättiryntäystä sentään, vaikka kun nuorin skidi alkoi palloa potkia tuntemattomien makuualustoille ja toinen ehdotti rantalentistä, kun kentän reunalla makasi joku puolialaston ottamassa aurinkoa, niin oli pantava stoppi touhuille. Semmosta rantavalvojan työtähän se kolmen lapsen kanssa rannalla olo oli. Kyllä minä nautinkin, ainakin siitä, kun katsoin kahden samanikäisen sisaruksen uiskentelevan iloisina ja rakentelevan sitten pitkän aikaa rantaveteen linnoitusta ja vallia. Pienintä ilahdutti lähinnä retkirieska, mutta ilo se on pienikin ilo.

Ravintolassa käynti lasten kanssa ei kans yleensä ottaen ole mitään hupia, ellei satu olemaan saatanan nälkäinen, joka helpottuu tunnetusti syömällä. Kylläisenä on huomattavasti helpompaa valvoa apinalaumaakin ja iloita lasten touhuista, typeristäkin. Hieman tuntui porukkamme äänentaso aiheuttavan hämmennystä muissa asiakkaissa ja kun nuorimmainen ilmoitti, että "Kusihätä!" niin mietin taas, olenko turhan huolettomasti opettanut lapsilleni kielenkäyttöä. Onneksi samainen poika ruokailun päätyttyä ilmoitti hänellä olevan kakkahätä, eikä huudellut lisää kotoisia sanoja.

Lasten kanssa helteessä maha täynnä leikkiessä voi tulla hetkiä, jolloin miettii, mistä ihmeestä nuo pienet ihmiset saavat virtansa ja mistä tuota mielikuvitusta riittää niin paljon, että innostuu vähäpätöisistäkin jutuista niin, että voi juosta vartin ympäri pihaa. Eipä se auta isukin kuin heittäytyä mukaan tai murjottaa, joten valitsin ensimmäisen. Olen sen verran luullakseni oppinut, että osaan lopettaa leikin, kun se alkaa vetää itseäni mukaan johonkin hallitsemattomaan tilaan, jossa käyttäydyn itsekin kuin apina. Tai ei se hauska apinointi mitään haittaa, mutta aina välillä se voi mennä överiksi. Tänään en jaksanut liikaa riehua, onneksi. Piti myös vähän huolehtia siitä, että lapsukaiset ei väsytä itseään helteessä juostessaan niin, ettei kotio puistosta päästä. Yksi jäikin keskelle pihaa itkemään, ettei jaksa enää, joten kun itse kupu ravittuna jaksoin, niin kannoin. 

Hiki virtasi kuin Brasialiassa ikään, oli kosteata ja kuumaa, tai on itse asiassa yhä, iltayhdeksältä. Tänään MM-futiksen viimeinen nelikko aloittaa vihreän veran shakin ja oma lippuni on kohotettu tietysti brasseille – en kai minä nyt Saksaakaan voi kannattaa. Brassit ovat säilyneet yhtenä kestosuosikkina aina 1986 Meksikon MM-kisoista alkaen, jotka ovat ensimmäiset, joita muistan seuranneeni, jopa suurella innokkuudella, tehden kirjanpitoa matseista ja niin edelleen. 1990 tai viimeistään 1994 kuvaan astui myös varsinainen suosikkini Englanti, kun aloin innostua Englannin jalkapallosta. Englannin maajoukkueen seuraaminen MM-kisoissa on tosin aina vähän tuskaista – parhaat muistot taitavat olla jostain EM-skaboista.

Tässä turnauksessa Kolumbia kohosi iloisella peli-ilmeellä esiin ja vei sydämeni, mutta brassit pistivät heidät laulukuoroon, joten nyt on enää yksi suosikki jäljellä [se Englantihan tippui jo alkulohkoon]. Toivottavasti finaalissa nähdään Brasilia ja Hollanti, koska siinä on kaksi joukkuetta, jotka eivät yltiöpuolusta tai pyri kontrolloimaan palloa niin, että vastustajan peli tyrehtyy ja koko peli näyttää äärettömän tylsältä. Toivottavasti Saksa saa tänään opetuksen siitä, että taito ja halu ja tunne ratkaisevat ja lopulta ilo voittaa. Huonoin skenaario on Saksa-Argentiina –finaali, jota en tiedä, haluaisinko edes katsoa