Metallipää

Katsoin vähän aikaa sitten vaimoni kanssa elokuvan Metal: A Headbanger’s Diary. Vaimoni ei ole todellakaan mikään metallimimmi, mutta sai silti viihdyttävästä metallimusiikin historiakatsauksesta jotain irti. Välillä aina leffaa katsoessamme tokaisin hänelle, että ”mikä bändi…?” ja sitten kohta kerroin, että no se. Niin kuin sillä mitään tekemistä filmin katsomisen kannalta olisi ollut, mutta jotenkin tuntui, että minä katson dokumenttia itselleni tutusta aihepiiristä ja vaimoni lähes tuntemattomasta. Pyysin nyt, pari viikkoa elokuvan katsomisen jälkeen vaimoani nimeämään joitakin hänen mieleensä tulevia metallibändejä ja hän vastasi lonkalta seuraavasti: ”Metallica, Iron Maiden, Motörhead, Mokoma, Black Sabbath, Stam1na, Dimmu Borgir ja mikä-se-on-se-saksalainen [Rammstein, arvatenkin]...” Jatkokysymykseni oli sitten kyseisten bändien ja yleensä metallin kuuntelu ja vastaus oli: ”En mitään vapaaehtoisesti. Metallicaa voisin joskus kuunnella, niillä on ihan hyviä biisejä. Ja Black Sabbathiakin voisin ehkä kuunnella.” Olen katsonut vaimoni kanssa myös Metallica-dokkari Some Kind of Monster:in ja The Cardigans on tehnyt yhden Sabbath-coverin, joten nämä tekijät voisivat selittää vaimoni mahdollisia mieltymyksiä. Tokihan Metallica on tuttu varmaan kaikille MTV:tä lapsena katsoneille – vaimoni mukaan lukien – ja bändi on varmasti maailman tunnetuin metalliyhtye muutamine slovarihitteineen. Black Sabbath taasen on ehkä helpommin sulateltavaa perinteistä rokkia kuin vaimoni korviin ehkä liian raa’alta ja äänekkäältä kuulostava nykymetalli (okei, en halua yleistää nykymetallia, mutta palataan tähän aiheeseen myöhemmin…). Niin ja reality-pappa Ozzy Osbourne lauloi aikansa Sabbathissa, mikä sekin voi joidenkin populaarikulttuuria seuraavien mielestä olla bändille lisäkiinnostuksen aihe – ainakin se varmaan on houkutellut jonkun verran uteliaita lapsia ja nuoria tutustumaan ”hevidaddyn” nuoruuden bändiin. Itse en ole koskaan oikein päässyt sisään kyseisten hevipioneerien musiikkiin, Metallican kylläkin. Siitä lisää myöhemmin, mutta ensin arvio elokuvasta ja sen herättämistä ajatuksista sekä siitä, minkälaisen tutkimusretken omaan hevihistoriaani olen tässä viime viikkoina tehnyt. Varoitus vielä itseään metallimiehenä tai –naisena pitävälle: Mie olen vaan tämmönen hevinörtti, enkä tiiä metallista oikeesti juuri mitään. Mutta juuri siksi kyseinen dokkari sai minut jälleen kerran yltiöpäisesti innostumaan metallilevyjen kuuntelemisesta ja analysoimisesta.

Metal: A Headbanger’s Journey valmistui vuonna 2005. Kanadalainen antropologi Sam Dunn palaa siinä 30-vuotisena pitkätukkana hevikulttuurin juurille. Mies on ollut hevari 12-vuotiaasta ja hänen innostuksensa aiheeseen näkyy elokuvassa - se on fanin tekemä elokuva toisille faneille. Hevi- tai metallikulttuuri - vai pitäisikö sotkea vielä soppaa ja sanoa heavy metal -kulttuuri - syntyi 1970-luvulla, kukoisti 1980-luvulla ja on nykyäänkin erittäin elinvoimainen ja monipuolinen musiikkikulttuurin (ala)laji. ”Päänheiluttajan matka” keskittyy luonnollisesti tekijänsä Sam Dunnin elämänkaaren aikana tapahtuneisiin asioihin, mutta sisältää myös erittäin mielenkiintoisia historiallisia näkökulmia siihen, mistä heavy metal oikeastaan on lähtöisin. Se pohjaa rockiin ja bluesiin, nojaa ns. synkkiin sävelkulkuihin ja matalataajuiseen jytinään, sekä on pääasiassa sähkökitaralla, rummuilla ja sähköbassolla soitettua äänekästä rytmimusiikkia, jota höystää usein joko hyvin korkealta kirkuva tai hyvin matalalta muriseva solisti. Dunn löytää pohjaa metalliin rockin ja bluesin lisäksi klassisesta musiikista esitellessään klassisten viuluvirtuoosien tyylisiä taitavia kitarasankareita ja pohdiskellessaan mm. Wagnerin sinfonioiden jylinän ja nykyaikaisten hevisinfonioiden yhteyksiä.

Dunn esittelee leffassa mielenkiintoisia kategoriointejaan, joiden aikana voi todeta, että heavy metal, siinä missä monet muutkin musiikin alalajit, on nykyään hyvin laaja-alainen käsite ja erilaisia metallin alalajeja on lukuisia. Tuntuukin, että aiheesta voisi tehdä vaikka kymmenen kertaa pidemmän elokuvan, koska juuri mihinkään ei ehditä siinä keskittyä kovinkaan pitkään. Haastattelut ovat pääosin mielenkiintoisia ja tarjoavat näkökulmia siihen, mistä metallissa on loppujen lopuksi kyse. Sekin vaan tuntuu vaihtelevan tosi paljon vastaajan mukaan. Joillekin se on epäkristillisyyttä, joillekin seksiä ja huumeita, joillekin sankaritarinoita ja joillekin yleistä maailman pahan käsittelyä musiikin keinoin. Joillekin se on vaan tapa luoda, olla esillä, purkaa aggressioita ja tuntea itsensä voimakkaaksi. Se on myös ura ja elämäntyö, ammatti.

Julkisuudessa heavy metal kärsii ensin mainituista yleistyksistä - sillä on pahan, negatiivisen, saatanallisen ja moraalittoman leima, vaikka suurin osa metalliyhtyeistä soittaa ja tekee musiikkia pilke silmäkulmassa, hauskaa pitäen, höyryjä ulos päästäen ja aggressiivisuuden nimenomaan musiikkiin purkaen. Dunn pohtii elokuvassaan sitä, miksi metalli on niin paheellista ja saa mm. haastatteluilla valotettua, kuinka naurettavia syytöksiä hevibändejä vastaan on esitetty (ja tullaan todennäköisesti esittämään aina) varsinkin äärikristillisissä piireissä, joilla ainakin USA:ssa tuntuu riittävän jalansijaa isoja päättäjiä myöten. Parikymmentä vuotta vanhat videopätkät Twisted Sister -yhtyeen kuulusteluista USA:n kongressissa tuntuvat naurettavilta nykyaikaan suhteutettuna, mutta niinpä vaan tulee itselleni mieleen uskonnollisten piirien kauhistelut Lordin euroviisuvoitosta tänä vuonna; Ahdasmielisyys elää yhä tänä päivänä ja joissakin yhteyksissä nämä jumala-fasistit saavat edelleen hirveästi julkisuutta vääristelemällä asioita ja kauhistelemalla heviä tekevien ja kuuntelevien ihmisten rappiota.

Toki Sam Dunn näyttää elokuvassaan myös vähemmän hauskoja hetkiä metallimusiikin historiasta kuten Norjan kirkonpolttoja, mutta toisaalta niillä taas ei ole juuri mitään tekemistä metallikulttuurin kanssa. Norjan pölhöt ovat istuneet linnassa ja vaikka yhä jotkut uhoavat, että tekisivät samat teot uudestaan ja puhuvat kristillisyyden tuhoamisesta saatanan nimessä, niin onneksi he ovat vain pieni joukko typeriä ihmisiä - siinä missä jumala-fasistitkin. Itse koin dokumenttia katsoessani sielujen sympatiaa erityisesti Ronnie James Dion, Black Sabbathin ja 1980-luvulla fanittamani Dio-yhtyeen nokkahahmon kanssa - hänellä oli jalat maassa, järki päässä, samanlainen maailmankuva ja näkemys ihmisyyden hyvästä ja pahasta jne. Katsokaa leffa, niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Oma ajatukseni metallin sisällöstä ja vaikutuksesta on, että sen kuuluu olla ajoittain synkkää ja sen kuuluu olla ajoittain yltiöpäisen raskasta. Ehkä sen on jopa tarkoituksenmukaista olla arveluttavaa ja epämoraalista, jos ei muuten, niin tuoden ihmisten ja yleensä elämämme epämoraalisuuden esiin ilman peittelyä. Metalli on raskasta teollisuutta siinä missä poppi on villahousun neulomista. Metallissa voi purkaa aggressioita ja laulaa ihmisen ja maailman pahuudesta siinä missä popissa on helpompi laulaa rakkaudesta ja ihmissuhteista. Metalli käsittelee suuria teemoja, hyvän ja pahan ikuista taistelua meissä itsessämme, siinä missä poppi lähestyy ihmistä läheltä arkipäiväistäen. Metalli räjäyttää pään ja poppi hivelee hiuksiasi pehmeästi silittäen. Nämä olivat tietysti karkeita yleistyksiä, mutta ne olivat myös tietoisia kärjistyksiä, koska mielestäni näissä musiikin lajeissa löytyy kyseiset ääripäät ja molempia tarvitaan ja kumpikaan ei ole huonoa musiikkia itsessään. On hyvää metallia ja hyvää poppia, kuten on myös paskaa metallia ja paskaa poppia.

Haluan myös kumota yhden metallia koskevan väitteen: Metalli ei ole meteliä. Ainakaan hyvin soitettu metalli - yleistää ei siis taaskaan pidä. Itse pidän melodisesta hevistä, mutta joskus synkkä jynkytyskin maistuu. Yletön kikkailu ja hirveä nopeus eivät välttämättä kolahda minulle, mutta jollekin toiselle ne ovat tärkeintä. Joku tykkää kiekujasta, joku toinen mörisijästä. Itse taas tykkään kokonaisuudesta, johon voi kuulua kiekuja tai mörisijä tai joku siltä väliltä. Metallissa on kuultu oopperalauluakin ja ameriikan malliin metallia on tehty rap-maisesti puhelaulaen. Taidokas metalli on mielestäni melodista, jylhiin sävelkulkuihin ja aggressiiviseen poljentoon, sekä sopivassa määrin kikkailevaan asenteeseen pohjautuvaa monipuolista musiikkia, jolla on parhaimmillaan myös tarttuva sanoma. Taidokas metalli ei ainakaan ole meteliä, paitsi ehkä jonkun nössöpopparin korvissa, mutta se on hänen ongelmansa. Tämä on muuten mielestäni yksi hevareiden perusajatus: Minä pidän tästä, mutta jos sinä et, niin vittuako se mulle kuuluu. Kuulostaa ehkä karulta ja tyhmältä, mutta metalli perustuu mielestäni jollain lailla yksilöllisyyteen ja siihen, että jokainen voi löytää siitä oman voimansa – ollen ehkä jopa aggressiivinen, puolustaessaan omaa itseyttään. En kuitenkaan halua väittää metallia musiikiksi, joka lisää aggressioita. Paremminkin se purkaa niitä.

Leffan yksi hauska yksityiskohta oli kanadalaisen Rushin (joka on, kuten useimmat minut tuntevat, meikäläisen jumalbändi, joka on aina tärkeä osa musiikillista maailmankuvaani) ymppääminen hevibändien kategoriaan Working Manin soidessa ja Geddyä haastateltaessa. Niin, olihan Rush vielä 1980-luvun lopussa Kajaanin kirjastossakin kategoriassa heavy metal, vaikka ei Rushia tuolla lailla mielestäni ole koskaan voinutkaan lokeroida. Toki jollain ensi levyillä Rush kuulosti Led Zeppeliniltä (onko se heviä?) ja myös 1990-luvun Counterpartsilla ja Test for Echolla on voimakasta kitararokkia, mutta että heviä? No, tämä on se lokeroinnin ikuinen ongelma. Mikä on heviä? Mikä on hevimetallia? Mikä on metallia? Jos HIM on metallia, niin miksei Rushkin. Metallia on niin moneen makuun, että sitä on turha lähteä myöskään mihinkään muottiin sullomaan. Kyllä metallin tunnistaa, ken metallisydämen omistaa, heh.

Metal: A Headbanger’s Journey on mielenkiintoinen katsaus hevimetallin historiaan, jolle melkeinpä toivoisi jatkoa, koska se oli kuitenkin niin pieni pintaraapaisu. Ehkä tyydyn aluksi siihen, että pyrin jossain vaiheessa saamaan käsiini elokuvan 2DVD-paketin, jossa on paljon lisämatskua. Elokuvan nettisivuilta http://www.metalhistory.com/ löysin Sam Dunnin tekemät listat hevi-aloittelijalle ja vähän pidemmälle ehtineelle hevi-entusiastillekin. Mielenkiintoiset listat on kasannut Jason Anderson Eye Weekly -julkaisusta ja tässä on ensimmäinen osa eli ”hevin perusteet”:

Metal 101

Black Sabbath: Paranoid (1970)

Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)

Judas Priest: Screaming for Vengeance (1982)

Metallica: Master of Puppets (1986)

Slayer: Reign in Blood (1986)

Tutustuin osittain kyseisten listojen levyihin, joissa on muutama minulle tuttu levy ja monta tuntematonta. Ensimmäisessä osiossa Metal 101 on klassikkolevyjä, joista Paranoid on tuttu biisiensä myötä, joita olen kuullut, vaikka en olekaan itse levyä kai koskaan kokonaan kuunnellut (enkä omistanut). Iron Maidenin The Number of the Beast on jo tutumpi tapaus. Muistan sen olleen ensimmäinen levy, joka hiukan pelotti minua, johtuen varmastikin levyn aloittavasta puheesta, jossa oli 11-vuotiaan pojan korvaan jännittävä, ellei kauheakin, tunnelma. Iron Maiden on muuten hevihistoriani ykkösbändi! Iron Maidenin kikkelihevi on parasta! Live After Death on kaikkien aikojen hienoin livelevy! Historialliset kertomukset sekä elämänmakuiset tarinat peloista ja elämän koettelemuksista ovat aina olleet lähellä sydäntäni siinä missä Bruce Dickinsonin mieletön hevilaulusaundi, laulavat kitarat, Steve Harrisin upea bassottelu ja kaikin puolin menevä ja hauska paketti. Muinaisen merimiehen kertomus, pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyys tai vaikkapa Aleksanteri Suuren elämänkertomus tulevat rautaneitsyeiden musassa käsiteltyä viihteellisessä hevanderipaketissa, joka jaksaa aina vaan uudestaan ja uudestaan hivellä meikäläisen rytmikorvaa.

Metal 101 -osion muista levyistä Judas Priestin kyseinen levy ei ole tuttu, vaikka itse bändi 1980-luvulla tutuksi tulikin klassikkolevy British Steelin (1980) myötä. Minulle Judas Priest onkin aina ollut bändi, joka teki ”Breaking the law” ja ”United” -renkutukset. Samaan aikaan Judas Priestin kanssa kuunneltiin pääasiassa AC/DC:tä, jota kai hard rockiksi tai korkeintaan hevirokiksi voisi nimittää ennemmin kuin metalliksi, sekä Acceptia, Twisted Sisteriä, WASPia ja jonkin verran Kissiäkin. Tuolloin elettiin siis jo 1980-luvun puoliväliä, jolloin Sam Dunninkin mukaan ”kaikki kuuntelivat heviä”. Dokkarissa muuten näkyy mm. Acceptia ”Balls to the Wallin” tahdissa ja kyseistä saksalaista kukkoiluheviä kyllä kuunneltiin melkoisesti. AC/DC oli kuitenkin ykkönen ainakin pari vuotta, kunnes se alkoi tehdä rasittavampia renkutuksia jo ’80-luvun puolivälin jälkeen. Eipä sitäkään hirveästi ole tullut noiden teinivuosien jälkeen kuunneltua, vaikka miksipä ei, kelpaisi mulle vaikkapa klassikkolevy Back in Black (1980) kirkonkelloineen vaikka tänäkin päivänä. Metallin jännittävästä, jopa pelottavasta tunnelmasta muistan muuten tuosta 1980-luvun puolivälin paikkeilta Dion videon Holy Diver, jossa tyyppi menee hissillä helvettiin. Hui saatana! ;-) Hevi alkoikin tuohon aikaan olla vakavampaa ja ehkä vakavammin otettavaa musiikkia, ainakin minun korvissani ja mm. Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986) oli yksi eniten luukuttamistani levyistä.

Metal 101 -osion seuraava levy, Metallican Master of Puppets on varsin tuttu tapaus. Sen hankin innostuttuani Metallicasta yläasteikäisenä ’80-luvun lopulla. Ensin iski …And Justice for All (1989), jonka vanavedessä myös vanhempaan tuotantoon piti tutustua, vaikka Master of Puppetsia kauemmaksi ei kiinnostus riittänytkään – vanhemmat levyt kuulostivat ainakin c-kasettiversioina sen verran tunkkaisilta, että niitä kuunnellessa alkoi melkeinpä päätä särkeä. Metallica teki 1990-luvun taitteessa myös hittejä ja nousi syystäkin metallimaailman populaareimmaksi bändiksi. Master of Puppets on klassikko, mutta itse diggaan edelleen enemmän …And Justice for Allin tilutteluista. Hevi ei siis ollut enää niin hauskaa kuin 1980-luvun puolivälin suosikkilevyilläni, mutta ei ollut elämäkään teiniangstin kohdatessa, heh. Noh, samaan aikaan innostuin yhä enenevässä määrin mustasta musiikista, räpistä, housesta ja muusta konesäksätyksestä, joten hevi oli enää yksi pieni osa musiikillista näkökenttääni. Sit siihen kun vielä lisää ensirakastumisen huuman ja muuta, niin eihän sitä jaksanut ahistunut olla ja hevin kuuntelu supistui entisestään. Ja sit myöhemmin, kun aikuisuuden kynnyksellä alkoi ahistaa, niin kuvaan astui punk. Toki punk-aikanakin maistui jotkin hevit. Brasilian ylpeys Sepultura iski tajuntaan, Anthraxia tuli jonkun verran kuunneltua ja hooceesta ponnistanut SOD soi jonkin verran jossain. Megadethia ja sukupuuttoon kuolemisen lähtölaskentaa diggasin.

Sam Dunnin Metal 101 -osion viimeisenä mainittu thrash-metallin klassikko Slayerin ”Reign in Blood” on jäänyt meikältä kyllä aikanaan ihan väliin. En tiiä miksi, mutta ehkä se sitten oli liian kovaa kamaa pikkupoijalle edes kokeiltavaksi. Metal-dokumentissa muuten oli hauska kohtaus, kun Sam Dunn haastatteli Slayer-äijiä ja kysyi ”God Hates Us All” –lyriikasta (ei käsittääkseni Reign in Blood –levyllä), johon sedät totesivat naurussa suin, että no ei se jumala ketään vihaa, mutta se vaan tuntui silloin iskevältä lyriikalta. Kuuntelin muuten nyt äskettäin vähän tuota Reign in Bloodia ja olihan se aggressiivista ja thrash-metallin kanta-isistä / peruskivistähän tässä puhuttaessa varmaan klassikkoainestakin ja niin edelleen, mutta ei vaan meikäläiseen pahemmin iskenyt. Ehkä olisi iskenyt paremmin meikäläisen Sepultura-innostukseni aallonharjalla, mutta kyllä esimerkiksi nykyinen Suomi-thrash pesee tuon mennen tullen, vaikka toisaalta - moni nykybändi kunnioittaa ja kumartaa niin paljon tiettyjen legendojen suuntaan, että väkisinkin heidän vaikutuksensa kuuluu läpi. Stonea muuten yritin tuossa viime vuonna kuunnella ihan urakalla, kun Stam1na kumarsi tämän Suomi-thrashin pioneerin suuntaan sen verran paljon, että oli pakko yrittää sisäistää sitä touhua ja kyllähän se soitannollisesti olikin hienoa ja sieltä löytyi Stam1nankin käyttämiä juttuja, mutta jotenkin se Stonen vokaalipuoli vaan on aina tökkinyt ja tökkii yhä niin paljon, että en jaksa bändiä kovin pitkään yhteen putkeen kuunnella.

Sam Dunnin listan toinen osa, ’90-luvulle kaartava kokoelma levyjä on jo haastavampaa kamaa, ainakin allekirjoittaneelle:

Masters Seminar

Celtic Frost: Morbid tales (1984)

Morbid Angel: Altars of Madness (1989)

Sepultura: Beneath the Remains (1989)

At the Gates: Slaughter of the Soul (1995)

Emperor: Anthems to the Welkin at Dusk (1997)

Bändien nimet ovat osin tuttuja, osin täysin vieraita. Celtic Frost on jonkin sortin metallipioneeri, vaikka bändin uutta levyä sattumalta radiosta kuultuani totesin, että onpas helevetin synkkää – sedät ei jaksa enää vissiin muuta ku murjottaa. Sen sijaan vuoden 1984 Morbid Tales kuulosti hauskalta, jopa punkahtavalta. Morbid Angel on minulle yhä täysin pimennossa, mikä hevistä puhuttaessa kuuluu tietysti asiaan – eihän tässä missään valoisissa tunnelmissa liikutakaan. Kolmantena listalla on sit levy, jonka olemassaolosta en edes tiennyt, koska minulle Sepultura iski vasta Arisen (1991) ja Chaos AD:n (1993) myötä. Ihan ok:lta se vähällä kuuntelulla kuulosti, pitänee joskus tutustua tarkemminkin, jos vaikka levy tulee hankittua. Neljäntenä ja viidentenä ovat sitten bändit, joiden olemassaolostakaan en tiennyt. At The Gatesista en osaa vieläkään sanoa yhtään mitään, mutta Emperorista on jo jotain havaintoa. Aika mustissa meiningeissä mennään.

Sam Dunnin listan kolmas ja uuden vuosituhannen (tai maailmanlopun jälkeiselle) puolelle kaartuva osa on seuraavanlainen:

Pro Seminar

Carcass: Symphonies of Sickness (1989)

Meshuggah: Chaosphere (1998)

Enslaved: Mardraum (2000)

Mastodon: Leviathan (2004)

Melechesh: Sphynx (2004)

Ensimmäisenä on levy, joka kuulostaa heti alkumetreiltä sellaiselta, että jos et ole metallisti, et sitä kuuntelemaan pysty – kokeile vaikka. Helevetillistä ulinaa. Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä julkaistu Mesihukan (kuten Stam1nan ja Mokoman poijat bändiä nimittää) kaaosfääri on vähän tutumpi tapaus ja ihan kuunneltavissa olevaa rytmimusiikkia. Meshuggahin uudempaa tuotantoa oleva mielenkiintoinen 21 minuuttia kestänyt yhden biisin sinkku/ep oli vuosi sitten kans kuuntelussa ja jätti positiivisen mielikuvan, joskaan en enää muuta siitä muista kuin tasaisen varman rumpujen nakutuksen. Enslaved on listan kolmas nimi ja siitäkään en tiiä mittään. Saati Mastodonista ja Melecheshistä. Taitaapi olla meikäläisen aika lopettaa listan läpikäynti ja yrittää saada kyseisiä teoksia käsiini ennen ku sanon muuta. Ai niin, paitsi Melecheshistä tiedän sen, että tyypit on lähtöisin Jerusalemista ja yhdistelevät itämaisia ja arabialaisia rytmejä perinteiseen metalliin. Sphynx on kaiketi alun perin joku pienjulkaisu, joka sit räjäytti metallipiireissä pankin (eli alan ihmiset arvostaa…) ja julkaistiin uudelleen. Tai jotain. Ettikää netistä, ketä kiinnostaa.

Palaan nyt siis vihdoin tutkimaan omaa metallipäätäni ja etsimään metallisydäntäni. 1980-luvulla oli pitkä hevikausi, sitten iski hetkellinen metalli(ca)kausi muun rytmimusiikin kuuntelun vallatessa alaa, sitten oli angstinen punk-metalli-kausi ja lopulta se jokin viehätys metallista siis tuntui katoavan 1990-luvun puolivälin jälkeen ja popparihippiys valtasi mielen alaa - vain löytyäkseen sitten uudestaan arvaamattomasta paikasta. Nimittäin Mikkelin kirjastosta. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli mollivireistä Suomi-heviä ja aloitti uuden aikakauden suomenkielisessä musiikissa. Pian kaikki halusivat tehdä suomenkielistä heviä. Niskalaukaus oli kuitenkin edelläkävijä ja hieno bändi, onpa sen juntti- tai äijä-aspektista mitä mieltä tahansa. Samaan aikaan Niskalaukauksen kanssa opettelin elämään avioliitossa ja löysin vaimo-hevin eli ns. love-metallin HIM-yhtyeen muodossa. Silti metallisydämeni odotti vielä Niskalaukauksen jäljiltä jotain kovempaa pläjäystä. Mokoma alkoi jo lämmitellä, kunnes Stam1na räjäytti potin. Samaan aikaan, kun lemiläinen poikaporukka alkoi louhia hirvittävän mahtavan energistä suomirässiään, teki turkulainen entinen death-metallibändi Fall of the Leafe hyppäyksen melodisemman metallin, ehkä jopa rokin suuntaan. Kyseiset bändit ovat olleet viime vuosien ehdottomasti parhaat metalliartistit minun musiikkikorvassani. Innostusta herätti myös entisen kajaanin poijan Niko Mankisen liittyminen Misery Inc. –nimiseen ”rikasta rässiä” soittavaan orkkaan, jonka Random End –levy soi alkuvuodesta kovastikin soittimessa ja keikkakin tuli koettua, mikä on meikäläiselle kotipoijalle aika harvinaista herkkua nykyään. Kaipa viimeisen vuoden metalli-innostus –kategoriaan voi laskea myös kaksi ameriikan ihmettä, nimittäin System of a Downin, jonka loistavaa rytmimusiikillista pakettia voinee metalliksikin nimittää ja Kornin, jonka pomppumetallimeiningit jaksoivat jonkin aikaa kovastikin kiinnostaa.

Iron Maiden on tietysti klassikko ja heidän musiikkinsa elementit tuntuvat aina löytävän minusta ystävän. Kun näin Metal: A Headbanger’s Journey –elokuvassa pätkän Arch Enemyä, jossa naisartisti (tai siis metallijumalatar, kuten fanit häntä kutsuvat) karjui aikamoisen hienosti musan kuulostaessa muutenkin hyvältä, innostuin etsimään lisää matskua tästä mystisestä yhtyeestä. Kyseessähän on ruotsalainen orkka, jonka jo aiemmin mainitsemani Carcarssin kitaristi Michael Amott pisti pystyyn 1990-luvun puolenvälin jälkeen etsiessään ”melodisuuden ja aggressiivisuuden toimivaa yhdistelmää”. Alkuaikojen levyillä karjui vielä ukko, mutta uudelle vuosituhannelle tultaessa puhalsivat uudet trendit ja karjumaan otettiinkin akka, saksalainen Angela Gossow. Uusin levy Doomsday Machine (2005) ei ensi kuuntelemalla oikein iskenyt, mutta kuunneltuani valittuja paloja vuosien varrelta, aloin päästä bändin imuun. Iron Maidenia ja Diota kuunnelleet tunnistavat varmasti melodisen mätön seasta tutun kuuluisia killeririffejä, jotka osuvat, uppoavat ja jäävät päähän soimaan. Sanoituksissa viljellään iskulauseita, joihin voi hyvillä mielin yhtyä ja paketti vetää koko ajan enemmän puoleensa. Live-DVD nimeltään Live Apocalypse näyttää energisen ja yleisön täysin villitsevän yhtyeen, jossa yhdistyy tekninen taituruus, hienot melodiat ja solistin mieleenpainuva ulosanti. Vielä on monta levyä, joihin en ole tutustunut, mutta odotan jo innolla. On aina yhtä mahtavaa löytää timantti heinäsuovasta!

Olipa muuten kerran Kajaanissa death-metallia soittava yhtye nimeltään Rotten Soil. Pian se joutui muuttamaan nimensä ja siitä tuli suomalaisittain erittäin osuvasti Frozen Soil. Kävimme enemmän ja vähemmän tuttujen poikien keikalla Suomussalmella asti. Pääsimme sisään esiintymällä roudareina, vaikka en muista roudasimmeko yhtään. Itse keikalla moshattiin ja hypittiin lavalta. Oi niitä aikoja. Frozen Soilin kassudemot ovat noidenkin nuorena aikuisena koettujen hetkien jälkeen olleet kovassa kulutuksessa mökkireissuilla, joskin viime vuosina mökkeilytkin ovat jääneet perhe-elon vallatessa elämää. Metalli kuitenkin elää ja voi hyvin myös aikuisen hevinörtin sydämessä. Nykyisin sitä vaan tulee kuunneltua enemmän kuulokkeilla tietokoneelta tai autossa ajaessaan kuin keikoilla, mutta silti se on edelleen yhtä lailla upeata aggressiivisuuden ja iloisen hulluuden purkamista sekä monilla tavoin voimia antavaa musiikkia. Ehkä vielä joskus tulee päivä, jolloin poikani kysyy, että ”onko iskä sulla kajaanilaista metallia?” ja pääsen kaivamaan kasettipinosta FS:n Avalonin tai Tuonelan. Toinen juttu sitten on, kun poika kysyy, että ”mikä helvetin antiikkiesine tää on?” Paino sanalla helvetin.

Isi-käyttöjärjestelmä

Heräsin tänä aamuna kaiketi siihen, että vaimoni nousi sängyssä istumaan aikeenaan vaihtaa pienokaisellemme vaipan. Katsoin kelloa, se näytti 6.22. Olen nörtti, joten unenpöpperössäkin assosioin kellonajan DOS 6.22 käyttöjärjestelmäversioon, joka taisi jäädä viimeiseksi DOSsiksi. Oi niitä aikoja, kun räpellettiin kaikki toiminnot kirjoittamalla - ei ollu hiiriä eikä graafisia ikkunoita ja kansioita.

Siitä sitten tuli mieleen, että onkohan kukaan vääntänyt tuosta aiheesta tällaista: DOS = Dad Operating System. Kokeillaanpa:

DOS (Dad Operating System) on suunniteltu helpottamaan miehen, tarkemmin sanottuna isän, hallintaa.

DOS (Dad Operating System) toimii lyhyillä yksinkertaisilla käskyillä, kuten ”Imuroi”, ”Tee ruokaa” tai ”Vaihda vaippa”. Käskyihin on mahdollista liittää kytkimiä, joilla saadaan lisätoimintoja. Esimerkiksi Imuroi-käskyyn voidaan liittää imuroinnin sijainti ja laatu.

Esim1. Oikean muotoinen käsky: ”Imuroi /talo /huolellisesti”

Mikäli DOS (Dad Operating System) ei tunnista käskyä, se antaa virheilmoituksen, jotka tottumattomalle käyttäjälle eivät yleensä kerro mitään virheen syystä. Virheilmoitukset on ohjelmoitu käyttöjärjestelmään ja niistä löytyy lista ohjekirjasta, jota ei ole saatavilla mistään.

Esim2. Käsky ”Täällä on ihan törkyistä, pitäis imuroida!” voi antaa virheilmoituksen ”Perkele”.

Yleensä virheilmoitukset johtuvat siis epätarkoista, vihjailevista tai ehtoluontoisista käskyistä, joihin on eksynyt eteen ehtosanoja kuten ”voisitko”, ”kehtaisitko”, ”viitsisitkö” jne. DOS (Dad Operating System) toimii parhaiten suorilla komennoilla.

Käskyn käyttömahdollisuuden voi tarkistaa komennolla ”Etkö sä osaa?”. Käskyluettelon saa kuuluville komennolla ”No mitä sä osaat?” DOS (Dad Operating System) on sen verran yksinkertainen, että joudut olemaan tarkkana, kun määrittelet määriä tms. tulkinnanvaraista.

Esim3. Väärin on esimerkiksi komento ”Antaisitko pastaa”, koska DOS (Dad Operating System) tulkitsee sen sattumanvaraisesti omalla tavallaan ja voi joko jättää antamatta pastaa, koska lauseessa on ehtoluontoinen käsky, tarjota sitä eri henkilölle kuin komennon antaja tai antaa pastaa arvaamattoman määrän, koska sitäkään ei määritelty. Oikein on komentaa ”Anna minulle pastaa /kauhallinen”.

DOS (Dad Operating System) on huomattavasti vähemmän altis virheille kuin kehittyneemmät graafiset käyttöjärjestelmät. Odottamattomia kaatumisia tulee harvoin ja silloinkin käyttöjärjestelmää on kuormitettu liikaa esimerkiksi monimutkaisilla ihmissuhdepeleillä tai leikeillä.

DOS (Dad Operating System) käyttää ainoastaan mustaa pohjaväriä, joten siitä ei ole silmillekään ylettömästi rasitetta.

DOS (Dad Operating System) sisältää myös vaarallisia käskyjä, joita ei suositella käyttävän muu kuin DOS (Dad Operating System) -järjestelmänvalvoja. Näitä käskyjä ovat esimerkiksi ”Etkö sä ymmärrä?” ja ”Unoha koko juttu!” Yleensä DOS (Dad Operating System) antaa näissä tapauksissa erilaisia herjoja ja lakkaa toimimasta. Tällöin käynnistä järjestelmä uudestaan mm. halaamalla, suukottamalla tai tarjoamalla muita mukavia aktiviteetteja.

Paljo peli?

Kollegani ja ystäväni toteaa aina hänen enemmän ja vähemmän reistailevasta terveydentilastaan puhutttaessa, että "kuolema johtaa 6-0". Siitä on muodostunut lentävä lause miehelle, jonka lapsuuteen kuului ihan riittämiin sairaalareissuja, eivätkä terveydelliset ongelmat vieläkään ole tyystin hellittäneet. Aloin miettiä yöllä nukkumaan mennessä (suurin virhe, jota väsynyt voi tehdä, muuten!), että voisiko tuota peli-filosofiaa ajatella laajemminkin ihmiselämän mittakaavassa. Ajankohtaiseksi tämän pohdiskelun tekee tietysti se, että jalkapallon MM-kisat ovat meneillään ja kuumimmat loppupelit alkamassa.


Omassa elämässäni olen myös matsannut kuoleman kanssa, vaikka en ehkä sairaalahoidossa ole joutunut virumaan, mutta kuitenkin. Sydänvaivoja on ollut riittämiin ja jos ajattelee kuuden vuoden takaista tilannetta, kun vuosituhat vaihtui ja maailma ei räjähtänytkään, niin olin silloin aika huonossa kunnossa. Sydämen rytmihäiriöt vaivasivat pahasti, dokasin liikaa, rasva- ja maksa-arvoni olivat huolestuttavat ja verenpaine korkealla, jota seurattiinkin työterveyshuollossa syksyllä 2000 useaan otteeseen. Eka puoliajalla (kyllä, "kuolematesti" näytti jossain vaiheessa, että kuolen 50-vuotiaana, joten elämäni oli kuusi vuotta sitten puolivälissä…) kuolema kyllä johti vähintäänkin sen 6-0. Sen jälkeen matsi on kuitenkin kääntynyt. Puoliajalla valmentaja kuitenkin herätteli eli kohtalo puuttui peliin ja Laura tuli raskaaksi.


Toiselle puoliajalle marssikin uudistunut joukkue ja elämä alkoi pistää kuolemalle kampoihin. Harrastin vaihteeksi liikuntaa FC Huonon riveissä, sitten Miro syntyi ja lopulta olimme niin fiksuja, että muutimme stressaavasta Helsingistä leppoisaan Kajaaniin. Peli oli jo 6-3. Sit sain elämäni tähän asti hienoimman työpaikan ja nyt mulla on vaikeasta vaiheesta – kuolema ei tehnyt ankarasta viime vuoden painostuksestaan huolimatta maalia, vaikka ajoin kolarin ja koimme vaimon kanssa erokriisin – selvittyäni jo kaksi lasta lisää. Humalassakaan en ole ollut kohta kahteen kuukauteen ja tämmöinen menohan nyt on ihan ennenkuulumatonta. Peli on tasan ja elämää edessä vielä vaikka kuinka.


Entäs nyt, ruvetako varmistelemaan tasapeliä eli tyytyä tilanteeseen vai onko tämä jo pudotuspeliä, joka ei voi päättyä tasan? Ehkä tästä mennään vielä jatkoajalle (eli yli sen 50v rajapyykinkin...), jossa nykyjalkapallossa ei enää äkkikuolemaa tunneta. Mikäli peli olisi vielä jatkoajankin jälkeen tasan, huipentuisi peli rankkareihin, joissa onnistuneet rankkarit ois onnellisia eläkepäiviä, ulkomaanmatkoja vaimon kanssa sekä lapsenlapsien kanssa vietettyjä hetkiä. Epäonnistuneet rankkarit ois vanhuuden vaivoja ja kuolema takois rankeista infarkteja ja muuta ikävää.. Mut miten matsi sitten päättyy? Ei kai tässä muuta voi ku katsoa peli loppuun!

Synnytyskertomus by J-iskä

14.06.2006 klo 11:26 pitkä odotus päättyi ja sain kolmannen lapseni, työnimeltään Pöpö. Poika syntyi smurffimaisen sinisenä, mutta sai pian punan kasvoilleen – ja siellä se väri on vieläkin, punakka poika! Syntymän jälkeiset strategiset arvot olivat seuraavat:

- Agpar-pisteet 9-9-9 eli kiitettävän ehjä ihminen tulla tupsahti, mutta laudaturia ei, kun veri ei tosiaan aluksi oikein kiertänyt ja poika sinersi, johtuen varmasti osaksi siitä, että napanuora meni ponnistusvaiheessa kaulan ympärille

- Paino 3575g eli 45g vähemmän kuin isoveljellä, mikä varmaankin johtuu siitä, että Mirolla meni pari viikkoa lasketun ajan yli, mutta Pöpö syntyi jo kaksi päivää ennen laskettua aikaa

- Pituus 50cm eli täsmälleen sama kuin isoveljellä

- Pään ympärys 35cm eli sentti vähemmän kuin isoveljellä

Miten homma sitten sujui? Minä kerkesin vaimolle jo parin viikon ajan varmaan joka päivä sanoa, että älähän nyt vielä synnytä, kun töissä on hirveä kiirus, että synnytä vasta 16.6. klo 16. Töissä tosiaan oli kiire, varmaan kovin koko vuonna ja osaltaan ehkä siksikin, että tiesin loman alkavan 14.6. tai aiemmin, jos vauveli olisi päättänyt syntyä…hommat sain töissä nyt sitten kuitenkin sille mallille, että oli mukava lähteä lomanviettoon. Illalla Laura totesi, että lomahökelöksi olin muuttunut ja höpötin koko ajan kaikenlaista tyhmää. Brassien MM-futiksen avauspeli piti töllöttää ja yli puolen yön meni siis nukkumaanmeno. Joskus kolmen maissa havahduin siihen, että Laura oli lähtenyt alakertaan ja vieressä Miro valitteli äänekkäästi, että on kuuma. Vetkuttelin jonkun aikaa odotellen pojan nukahtavan ja lähdin sitten käymään vessassa kellon ollessa ehkä puoli neljä. Poika juoksi pian perässä ja ilmoitti, että nyt noustaan. Noh, lähettiin sitten kattomaan äiskää alakertaan ja totesin heti, että nyt taitaa olla tosi kyseessä – kipeitä supistuksia kuulemma tullut puoli kolmesta lähtien – meitä ei kuitenkaan ollut vielä ehtinyt erikseen käydä herättelemässä – tällä kertaa siis sellaisia tosi kipeitä, joita ei aiemmin tämän raskauden aikana ollut. Supistuksiahan Lauralla oli ollut enemmän ja vähemmän melkein puoli vuotta, mutta sanoin jo hänelle aiemmin, että kyllä sen sitten tietää, kun tulee Niitä supistuksia. Ei muuta ku aamutoimille ja lähtöhässäkän valmistelu käyntiin – vielä tosin piti kuulostella hetki, että jatkuuko ne supistukset vai ei. Sit Laura soitti synnytysosastolle ja sieltä sanottiin, että kannattaa tulla tarkistamaan tilanne. Ei muuta ku valmiiksi pakatut synnytyskassit autoon (myös Mirolle kassi mummolaa varten) ja menoksi. Homma sujui kaiken kaikkiaan yllättävän rauhallisesti, kun jokainen heräsi vähän niin kuin itsestään, eikä tarvinnut esimerkiksi nukkuvaa poikaa repiä sängystä väkisin ylös. Siinä vaiheessa herätimme puhelinsoitolla jo mummolan väenkin odottelemaan kohta saapuvaa hoitolasta ja puoli viiden aikaan olimme jo jakautumaisillaan olevan Lauran kanssa synnytyssalissa.

Ensimmäiseksi tehtiin sisätutkimus, joka paljasti, että aiemmin keväällä noin 3-4cm pitkä kohdunkaulan kanava oli hävinnyt ja kohdunsuu oli 4cm auennut – pitäisi olla 10cm, ennen kuin voi ponnistaa vauvaa ulos. Kätilö aloitti valmistelut, antoi Lauralle sairaalavaatteet ja valmisteli jo vauvelin ensivaatetustakin sekä kytki ensimmäistä kertaa vauvan sydänäänten ja supistusten tarkkailulaitteen käyntiin. Suppareita tuli aluksi ehkä kymmenen minuutin välein, mutta kuitenkin tasaisen varmaan tahtiin. Välillä pidettiin taukoa tarkkailulaitteen käytössä ja välillä taas pantiin käyrät piirtymään. Suihku tuntui Laurasta tässä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta rentouttaa oloa, joka alkoi pikku hiljaa käydä vähän tuskaisemmaksi ja lämpimällä vedellä Laura läträsikin toista tuntia. Minäkin olin suihkukaverina – tosin vaatteet päällä vessanpöntöllä istuen ja muuten tukena, vedenkantajana ja silittelijänä. Jossain vaiheessa synnytystä yritin hieroa Lauran selkää ja muita kipukohteita (mm. reidet, pakarat jne), jolloin vaimo totesi, että ”älä paina”, joten silittelin sitten vaan. Kaipa siitä jotain hyötyä sitten oli, ainakin läsnä olosta.

Jossain vaiheessa mukava päiväkätilö (yöllä ensin yövuoron kätilö, jota ei paljon näkynyt, kun vissiin toisessa salissa syntyi silloin peipi), joka oli varsinainen synnytyksen hoitava kätilö, kyseli, että haluaisko Laura kokeilla aqua-rakkuloita. Laura kokeili niitä Miron synnytyksessäkin, joten oli valmis kokeilemaan nytkin. Kyseessähän on kaiketi akupunktiovaikutukseen verrattavissa oleva menetelmä, jossa ihon alle ruiskutetaan steriloitua vettä. Se sattuu ilmeisesti ihan saatanasti, koskapa Laura sanoi, että sattuu enemmän kuin kipeät supistukset – tai siis ainakin siihen mennessä tulleet kipeät supistukset. Tarkoituksena ilmeisesti on tuottaa kipukohdassa ja sen ympäristössä kehon omia endorfiineja ja mahdollisesti siirtää kipua toisaalle. No, näin kävikin. Kaksi rakkulaa kätilö sai laitettua vatsapuolelle, kun Lauralle jo riitti. Auttoi, jos auttoi, mutta enempää kipua Laura ei rakkuloiden laitosta halunnut.

Minä mietin jo jossain vaiheessa, että aikookohan Laura ottaa epiduraalin, joka auttoi Miron synnytyksessä. Lauran kanssa kahdestaan ollessani puhuinkin siitä, että kun se silloin auttoi, niin…mutta en muista, kysyinkö minä, että haluaako Laura sellaista ottaa, ajattelin vaan, että se on hänen asiansa mainita siitä kätilölle, jos sellaista haluaa. No ei maininnut, eikä kätilö kertaakaan kysynyt. Aattelin vaan, että aika jännää, kun tiedän, että Laura kestää huonosti kipua (vai olenkohan/olinkohan väärässä?), mutta homma vaan eteni omalla painollaan.

Puoli yhdeksän ja kymmenen välillä piti jo meikäläisenkin vähän levähtää toiselle petille, kun alkoi istuallaan pilkkiminen eli silmät ei meinanneet pysyä millään auki. Siihen asti yritin sitkeästi olla Lauran tukena, vaikka vaan silitellen. Kätilö totesi muistaakseni jossain yhdeksän maissa, että kohtu tarvitsee kans lepoa ja kehotti Lauraa lepäämään makoillen sivuttaisasennossa, jos vaan pystyy siinä olemaan. Lämpimiä kaurapusseja kannettiin Lauralle helpottamaan pahenevia kipuja. Minä seurasin supistusten välin ja raportoin siinä vaiheessa kätilölle, että noin seitsemän minuuttia oli väli ja nyt pari viimeistä jo aika kovia, joten Laurakin nousi ylös ja kävi vaihteeksi vessassa. Kun kivut alkoivat selvästi puoli yhdentoista maissa olla aika kovia, Laura otti seisovan asennon, jossa nojasi sänkyyn. Silittelin siinä Lauraa aina supistusten aikaan ja huomasin, että nyt alkaa jo olla homma varmaan pahimmillaan. Sisätutkimus kertoi kohdunsuun olevan auki seitsemän senttiä eli vielä pitäis vähän tapahtua ennen kuin voitaisiin siirtyä ponnistusvaiheeseen. Kätilö ehdotti ilokaasua supistusten pahimman kivun eli hänen sanojensa mukaan ”kärjen katkaisemiseen”. Ongelma vaan oli, että hän mainitsi ilokaasun ehkä olevan epäkunnossa ja siitä puuttui lisäksi sellainen paljepussi, jonka kätilö sit haki toisesta huoneesta, mutta se ei vaikuttanut toimivan, kun sen palkeen olisi pitänyt välillä aina ”supistella”, mutta pysyi vaan koko ajan saman kokoisena. Laura veteli ehkä kolmen supistuksen aikana 3-5 kertaa sitä ilokaasua, mutta omien sanojensa mukaan ei huomannut mitään apua – tosin muistelen, että ihan eka imaisun jälkeen ois sanonut, että pikkusen päässä tuntuu, joten mene ja tiedä, mutta ihan samalta ne näytti ne supparit tuntuvan kuin ilman ilokaasua, koska välillä Laura ei muistanut aina imaista sitä ja sitten se luovutti sen homman ja keskittyi nojailuun ja lantion keinutukseen kätilön ohjeiden mukaan. Jossain vaiheessa piti yrittää myös semmosta pikahengitystekniikkaa, jonka ois pitänyt kai rentouttaa kans.

Kello oli jo päälle yhdentoista, kun kätilö järjesteli synnytystilan eli toinen sänky vietiin pois ja tilalle tuli muovimatto ja sen päälle puinen matala synnytysjakkara. Laura istui jakkaralle ja minä tuolille sen taakse tukien Lauraa käsistä ja selästä. Kätilö teki siinä Lauran istuessa sisätutkimuksen, mutta kohdunsuu oli edelleen vain seitsemisen senttiä auki. Kätilö sanoi aukaisevansa kohdunsuuta kädellään seuraavan supistuksen aikana ja taisi siinä kaksi supistusta mennä, että se saatiin kokonaan avoimeksi. Laura puristi jo tässä vaiheessa aika kovasti käsiäni ja sanoi kätilölle, että kakka tulee, mutta kätilö vakuutteli, että ei se kakka ole vaan vauva, mutta tunne on samanlainen kuin olisi iso jumissa oleva kakka tulossa. Silti joka väliin muisti kätilökin hyvin tukea ja rohkaista ja kakkaamisestakin sanoi, että jos tulee, niin tulee, eikä sitä tartte hävetä.

Toinen kätilö kutsuttiin paikalle siinä jakkaralle siirtymisvaiheessa klo 11.20. Kätilöillä meinasi tulla kiire, kun osa tarvikkeista piti siinä äkkiä kaapeista esille kaivaa synnytyksen edistyessä nopsasti. Viimein klo 11:25 synnytyskätilömme antoi anovalle Lauralle luvan ponnistaa ja pian pää oli ulkona, ehkä kahdella ponnistuksella. Itse en synnytyksen loppuvaihetta nähnyt nyt yhtä hyvin kuin Miron kanssa, silloinhan minä näin vauvan ulos tulon, kun Laura oli polviseisonnassa, nyt Laura näki synnytyksen aitiopaikalta. Tuntui myös, että Laura ponnistusvaiheessa nojasi eteenpäin, joten pitelin vaan jännittyneenä hänen käsistään kiinni ja odotin – mitään en osannut sanoa. Onneksi kätilöt rohkaisivat Lauraa myös puhumalla ja sanomalla esimerkiksi, että ponnista vaan siihen suuntaan, mikä tuntuu oikealta, koska itsellä ei sanoja suusta tullut. Kaikin puolin viimeinen vaihe kävi niin nopeasti, etten oikein ehtinyt ajatella paljon mitään. Vauva oli ulkona ja kätilö katsoi kelloa todeten, että syntymäaika on klo 11:26 eli kokonainen minuutti siinä sitten meni. Pöpö oli ihan sininen ja verinen ja valkoisessa kinassa. Sinisyys johtui napanuorasta, joka oli ollut kaulan ympärillä ponnistusvaiheessa, joka tosiaan onneksi oli sitten niin lyhyt kuin oli. Itse näin, kun napanuoraa repivät jalan ympäriltä pois ja sitten antoivat pikkusmurffia äidin syliin. Minä leikkasin napanuoran, joka oli kuin sitkeätä muoviputkea, jonka sisältä tihkui verta. Toinen huoneeseen tullut kätilö oli vähän iäkkäämpi rempseä täti, joka läpsytteli Pöpön päätä, että alahan rääkyä, että keuhkot rupeavat toimimaan kunnolla ja verikin lähtee kiertämään. Pari pientä rääkäisyä Pöpö päästikin, mutta ei vielä kovin paljon itkenyt. Väriä alkoi kuitenkin pikku hiljaa tulla pieneen poitsuun.

Kätilöt keskustelivat pisteistä ja synnytyskätilö antoi 9 pistettä – väristä lähti yksi piste. Pian Lauralta tuli ulos myös istukka, jota kätilö esitteli; pussi täynnä veristä rihmastoa. Lauran masuakin paineltiin, jotta sieltä tulisi ulos kaikki ylimääräinen ja veriklönttejä tippui alas. Ei mitään verikammoisen hommaa siis. Mietin, että istukat ois varmaan jollekin splatter-filmin tekijälle hyvää tarpeistoa, esim. aivojen korvikkeena kävisivät, kun vähän muotoilis.

Verinen poika pantiin äiskän masun päälle sängylle ja ympärille pantiin peitteitä. Pian sen jälkeen toinen kätilö otti pojan ja kutsui minut pesuhommiin. Ensin kätilö punnitsi Pöpön ja mittasi lämpötilan, joka taisi olla 36.3, vaikka pitäis olla lähempänä 37:ää. Silti pesuhommiin ryhdyttiin. Pesuotetta piti hetki kätilön avustuksella hakea, kun ei heti mieleen muistunut. Nostin kuitenkin Pöpön reippaasti vasemmalla kädellä altaaseen, eikä se oikeastaan jännittänyt, toisin kuin vajaat neljä vuotta sitten Miron synnytyksessä, josta suurin osa muistoista meni varmaan just jännityksen vuoksi unholaan. Uitin Pöpöä altaassa, jossa oli vähän aiemmin ollut 37-asteista vettä, mutta se oli siitä ehkä vähän ehtinyt jo jäähtyä. En olisi halunnut poikaa pitkään siellä uittaa, mutta se tuntui kuitenkin mukavalta ja Pöpökin näytti vedessä viihtyvän. Juttelin kätilölle, että valkea kina ei oikein irtoa taipeista ja hän sanoi, että pese mitä lähtee, koska loput siitä pyyhitään tai imeytyy ihoon. Kinahan on semmoista korvavaikun oloista tahmaista ainetta ympäri vauvan ihoa tämän syntyessä – tämä siis tiedoksi sellaisille, joilla ei ole mitään hajua, mistä tyyppi oikein höpisee. No, lilluttelin Pöpöä siinä ehkä minuutin verran ja sit nostin kuivatukseen ja puettavaksi kätilölle. Pöpö pääsi kapaloiden sisään käärityksi ja väliin meni myös lämpöpullo ruumiinlämmön nostamiseksi. Verensokeri nimittäin oli kans vähän alhainen, koska vauvan keho joutui lämmittämään itseään ja se taas laskee verensokeria.

Käärö pääsi sitten ensimmäistä kertaa tissille ja se onnistui oikein mainiosti. Lauran mielestä Miro oli jo muokannut tissit valmiiksi Pöpöä varten. Ilmeisesti maitoakin jo sai, koska uudelleensynnyttäjällä maito ei vissiin samalla tavalla nouse sitten imusessioiden jälkeen kertarysäyksellä vaan pikku hiljaa. Imu jatkui toisesta tissistä. Myöhemmin verensokeria mitattiin uudestaan ja koska se ei ollut noussut, piti vauveli ryypyttää lisämaidolla. Semmoinen pieni lääkekuppi toimi maitomukina ja kätilö sitä pikku hiljaa suuhun annosteli. Pöpö lutkutti huuliaan äänekkäästi ja imi hassunnäköisesti ylähuultaan. Kädet ja jalatkin alkoivat jo tässä vaiheessa olla punakat, kuten koko poika, eli sinisyys oli pian saatu häviämään.

Soitin sitten appivanhemmille, jossa Miro oli hoidossa ja poika otti uutisen pikkuveljestä tyynesti, jos edes kunnolla noteerasi sanoen: ”Me ollaan menossa liikennepuistoon!” Tuplapapalta ja –mummolta tuli onnitteluja. Soitin kans DaddyCoolille, joka ei kuitenkaan vastannut, joten jätin viestin vastaajaan. Pian isäni soitti takaisin ja taustalta kuului äitini ääni: ”Mitä on tapahtunut?” Yleinen hässäkkä ja puhelun pätkiminen katkaisivat sen touhun. Myöhemmin sain sitten iloisemman soiton, kun äitini kuunneltuaan vastaajaviestin fiiliksissä onnitteli vaavista. Laura pani ystäville ja tuttaville ja sukulaisille tietoa tekstiviestillä ja sai paljon onnitteluvastauksia. Laura oli tosi kalpea ja ensi yrittämällä ei uskallettu edes vessaan asti, mutta kun oli saatu varpajaiskahvit (miulle makkaraleipiä yäk, kun en erikseen ollut maininnut, että en heppaa halua syyä) niin Laurakin jaksoi vessaan asti. Minä pitelin hyvin pakattua pötkylää sylissä ja lämpöpullo korvattiin kapaloiden sisällä kaurapussilla, koska lämpö/verensokeri ei ollut vieläkään kohdillaan. Muutama, tai ehkä enintään neljä tuntia synnytyksestä otimme sitten kätilön kanssa jalat alle ja lähdimme työntämään Lauraa ja Pöpöä sairaalasängyssä kohti synnyttäneiden osastoa. Siellä uhkailivat, että poika joutuu keskolaan sokeritiputukseen, jos ei lämpö/verensokeri parane, mutta vissiin se ryypytyssyöttö alkoi tehota ja verensokeri kohosi, myöhemmin illalla myös lämpö.

Illalla käytin Miroa katsomassa Pöpöä ja äitiään. Eipä se poitsu hirveästi sairaalasta digannut, mutta kävi sentään silittämässä veljensä pehmeätä poskea ja ihailemassa tämän pientä korvaa. Minä vein poijan takaisin mummolaan, kävin kaupassa, saavuin kotiin ja olin pökkerössä. Yö meni hyvin ja pitkään nukkuen, vaikka lokit kirkuivatkin. Minusta oli tullut triplaisukki, vaikka vielä olikin olo aika sekava asian suhteen, eikä sitä oikein vielä tajunnutkaan kai koko hommaa, oli vaan niin väsynyt – mutta onnellinen.

Yö oli mennyt sairaalassakin hienosti ja kantoliinassa kiitävää Pöpöä oli ihasteltu. Minä siivosin yön jälkeisen aamun kotia ja vietin sitten koko iltapäivän ja alkuillan sairaalassa. Mukava oli kannella Pöpöä kantoliinassa ja katella pikku äijää, joka nukkui melkein koko ajan. Molemmat poijan isovanhemmat kävivät päivän aikana kattomassa poitsua. Äitini sanoi poikaa papan näköiseksi (eli siis appiukon) ja isäni katsoi, että poijalla ois oman puolen sukunsa korvat. No, mene ja tiedä, söpö punakka poikahan se on. Tumma tukka ja terävät kynnet – lapaset oltava kädessä, vaikka kuinka lämmin ois, koska raapinut jo naamaansa.

Eilen iltapäivällä päästiin viimein kotiin. Rankinta oli olla huomiota varmasti nyt erityisesti kaipaavan Miron kanssa, eikä vauvaan oikein ehtinyt tutustua. Onneksi sain sitä illalla sylitellä ja sängyssä vielä nostella. Hulluja ilmeitä teki, silmiä pyöritteli katellen valojen ja varjojen tanssia. Sanoin sitä crazy frogiksi. Kävin pesemässä sen pyllyn ja kuivailin. Kestovaippailu alkoi siitä sitten. Laura rupesi sit poitsua sängyssä imettämään ja itse nukahdin heräten seuraavan kerran vasta kolmelta, kun Miro rynni sänkyymme. Viideltä pitikin jo herätä isovelkun kans, jotta äiskä ja Pöpö sais vielä nukuttua.

On se Pöpö kyllä ihmeen rauhallinen ollut tähän mennessä, ihan kuin Rauhallinen Erkki –kirjan Erkki-vauva, ei paljon itke ja hereilläkin ollessaan vaan kahtelee pikkusen önisten, tosin pääasiassa vaan nukkuu (tai syö tissei, joista ilmeisesti aikas hyvin evästä tulee). Mut ei me sille anneta nimeksi Erkki. Nimen julkaisusta ollaan vielä vähän epäselviä, että pihdataanko me sitä miten pitkään. Jotkut sen jo tietääkin.

Lauralla on ollut pari päivää aika kovia jälkisupistuksia ja Panadol Zappia on pitänyt mussuttaa, mutta voisinpa kyllä kuitenkin väittää, että Laurakin on samaa mieltä, jos totean lopuksi, että synnytys sujui kaiken kaikkiaan hienosti ja jopa helposti. Nyt alkaa sit vauva-arki, mut se onkin jo ihan toinen tarina se…

PS. Pöpölle omat nettisivut suunnitteilla, toteutus tosin voi olla vähän hitaahkoa, kun on nyt toi vaativa esikoinen olemassa, eikä vaan yhtä nukkuvaa pötkylää...

vappaapäevä

Nyt on helatorstai. Hakiessani eilen poikaani päiväkodista, haukottelin äänekkäästi ja päiväkodin täti totesi siihen, että no onneksi huomenna voi nukkua pitkään. Tokaisin, että ai jaa, voi vai, ei meillä ainakaan. Meillä ainakin herätään aina just silloin, kun poika haluaa, oli sitten juhla tai arki, pyhä tai vähemmän pyhä. Puoli kahdeksaan sentään nukuttiin, vaikka poika tulikin joskus vissiin kuuden aikoihin keskeemme. Sitten alkoi ”arkinen” aherrus. Aamupissa, aamupala, aamuhampaanpesu, aamu-lastenohjelma, aamukahvi, aamuleikit. Tietenkin töiden ja viikonloppumenojen vuoksi rästiin jääneet kotityötkin oli tehtävä. Tänään on siis imuroitu, pyykätty, tyhjennetty ja täydennetty astianpesukonetta. Ruoka piti kans loihtia, jolloin onneksi viimeisillään raskaana oleva vaimonikin jaksoi pojan kanssa ulkona touhuta.

Ulkona ehdin myös käydä ja sielläkään en välttynyt työnteolta, kun pitkään mielessä siintänyt pensasaidan lyhentäminen oli tietenkin pakko tehdä just tänään, eikä myöhemmin, koska olen huomannut, että kun asioita lykkää, niin niitä lykkää sitten hamaan tulevaisuuteen – nytkin tuo pensasaitahomma oli lykkääntynyt viime kesästä....Sit vielä poijan kanssa jalkapalloa liukkaalla ruoholla vesisateessa ja tyhjyyteen tuijottelua pojan ruvettua rakentamaan ”hienoa maalia”.

Tähän aikaan tulen yleensä töistä ja heitän aivot narikkaan odotellen iltaa ja nukkumaan menoa. Nyt huomaan ehtineeni tehdä päivän aikana vaikka mitä enemmän ja vähemmän hyödyllistä sekä ehtineeni leikkiä ja touhuta poikani kanssa, mikä tuntuu hyvältä. Selkä on kipee ja väsyttää, mutta sauna on lämpiämässä. Huomenna taas töihin lepäämään.

Mistä henkilökohtainen onneni koostuu ja mikä sitä onnea varjostaa

Olen onnellinen mies, enkä häpeä, pelkää tai oudoksu sen toteamista. Silti sen ääneen sanominen tuntuu kahdenkeskisessä keskustelussa joskus vaikealta. Vanha sanontahan kuuluu jotakuinkin "kel onni on, se onnen kätkeköön" ja jos joku niin minä sen kätkemisen olen oppinut. En ole saanut perheeltäni mallia, jossa tunteet välttämättä avoimesti näytettäisiin sellaisina kuin ne ovat. Tämä pätee sekä positiivisiin että negatiivisiin tunteisiin. Olen siis jossain mielessä ehkä sisäänpäin kääntynyt, sulkeutunutkin. Olen kuitenkin kehittynyt tunteiden näyttämisen taidossa. Sen jalostamisen aloitti rakas vaimoni, joka on elämäni nainen. Vaikka onni oli viime vuonna kortilla, kun aviokriisi nosti rumaa päätään ja olo oli lähinnä onneton, tapahtunut ei enää ahdista. Olemme vaimoni kanssa vaikeat asiat yhdessä kohdanneet, keskustelleet ja käsitelleet. Olemme yhteistuumin suuntautuneet nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, joka ei ole harmaa möykky vaan odotuksia täynnä. Tunteiden näyttämisen pidemmälle jalostamisen arkkitehti taasen on ollut rakas poikani, joka on pakottanut kohtaamaan heikkouteni ja vahvuuteni ihmisenä. Kun ajattelen mitä tahansa yksittäistä asiaa elämässäni, mitä ilman en haluaisi elää, olisi se poikani. Ilman häntä viime vuosikin olisi varmasti ollut paljon vaikeampi kohdata. Voisi jopa sanoa, että poikani ja hänestä huolehtiminen on ehkä paras syy elää ja vieläpä niin, että pidän itsestäni huolta.

Onneni ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen asia, että sen voisi kuitata sanomalla, että vaimo ja poika, siinäpä se. Onneni on onnistuneita palasia elämää. Olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni ja esimerkiksi siihen, että kotini ei ole vain fyysinen asumus vaan oikeasti tärkeä paikka, jossa näkyy perheemme arki. Joskus saatan käyttää arkea synonyyminä tylsälle perhe-elämälle, mutta oikeastaan juuri se ”tylsä arki” on parasta elämässä. Mukava koti, ihana perhe. Siinä hyvät lähtökohdat. Sen lisäksi saan tehdä työtä, josta pidän suurimman osan ajasta tosi paljon. Lähin työkaverini on minulle hieno kollega ja ystävä. Nautin työssäni ihmisten kohtaamisesta ja ammattitaitoni haastavista tehtävistä. Lisäksi se turvaa taloudellisen tilanteen, koska tottahan onneen pieni ripaus taloudellista tyytyväisyyttäkin tarvitaan. Raha ei tuo onnea, mutta ilman rahaakaan ei oikein voi nykymalliin elää.

Tyttäreni, jonka äiti ei ole vaimoni, merkitsee minulle kaksijakoista onnea. Se on muistutus siitä, että aina ei elämä ollut perheharmoniaa, vaan mukaan on mahtunut myös yksinäisyyttä, ahdistusta ja uuden henkilökohtaisen onnen etsintää. Viime vuotisesta suhteestani syntyi tänä vuonna tytär, jonka kanssa en elä yhdessä, mutta jonka isä olen ja toivonkin jatkossa pystyväni isänrakkautta myös hänelle tarjoamaan. Toki tytärtäni rakastan ja hänelle parasta toivon, mutta siitä on vielä pitkä matka siihen suhteeseen, mikä minulla on poikaani, jonka kasvun ja kehityksen olen nähnyt ja kokenut läheltä. Tyttärelleni olen etävanhempi ja vaikka mahdollisuuksia olisi, en ole vielä kovinkaan aktiivisesti kyennyt isyyttä toteuttamaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että hänellä on hyvä äiti, jonka uskon pystyvän huolehtimaan ja rakastamaan tytärtäni niin, että hänestä tulee kaikesta huolimatta ehjä ihminen.

Tulevana kesänä saamme vaimoni kanssa toisen lapsen ja poikani saa tytärpuolen lisäksi veljen. Se tulee olemaan varmasti yksi elämäni hienoimpia ja samalla haastavimpia asioita.

Vanhempani ja siskoni ovat minulle myös onnen lähde, vaikka aina sitä ei muista onnen tekijäksi lukea. He ovat kuitenkin ne verisukulaiset, joista turvaa hädän hetkellä voin aina etsiä ilman ennakkoluuloja tai epäilystä siitä, ettenkö tukea saisi, jos sitä oikeasti tarvitsen. Isäni ja äitini ovat minut luoneet ja geeneissäni kannan heidän perimäänsä. Vaikka joskus tuntuu, että äitini tai isäni ominaisuudet ottavat päähän, niin toisaalta minussa on niin paljon samaa kuin heissä, että olisi sama kuin katsoisin peiliin.

Appivanhemmatkin merkitsevät minulle paljon. Vaimossani näen heidän vaikutuksensa ja poikani on sekä omien että appivanhempieni jälkeläinen. Suvussa on voimaa ja veri on aina vettä sakeampaa.

Mikä sitten varjostaa onneani? Oikeastaan kaikki, mikä uhkaa noita edellä mainittuja onnen tekijöitä.

Pelkään poikani turvallisuuden ja hyvin voinnin puolesta ja tahdon hänen parastaan. Sanomattakin lienee selvää, että toivon samaa tyttärelleni ja tulevalle lapselleni. Poikani suhteen tunnen joskus epätoivoa, kun en jaksa arjessa antaa hänelle muuta kuin käskyjä, rajoja ja ajoittain pelottavia raivokohtauksia. Uskon ja toivon, että annan kuitenkin pojalleni niin paljon rakkautta, että hän näkee ja kokee minut ennen kaikkea rakastavana isänä, eikä ikävänä komentelijana. Tyttäreni osalta onneani varjostaa se, etten voi olla hänen kanssaan yhtä paljon kuin muun perheeni kanssa ja pelkään, että hän ei myöhemmin elämässään koe saaneensa minulta isänrakkautta. Toivon silti siihen pystyväni.

Vaimoni osalta toivon, että emme enää koskaan joudu samanlaiseen tilanteeseen kuin viime vuonna. Mennyt voi olla synkkä varjo, mutta onnemme on sen valollaan voittanut, enkä haluaisi sitä enää toistamiseen menettää.

Onneani varjostaa joskus myös kykenemättömyys tuntea empatioita isovanhempiani kohtaan, joihin tunnen menettäneeni kontaktin. He ovat vanhoja ja kuolevat todennäköisesti lähivuosina, jolloin saatan katua, etten ole pitänyt heihin enempää kontaktia. Silti en pysty väkisin ylläpitämään jotain, mitä ei ole enää, tai ehkä koskaan, ollut. Toivottavasti välini omiin vanhempiin ja appivanhempiin säilyvät sen verran hyvinä, että en koskaan menetä yhteyttä, mikä minulla heihin on, sillä sen yhteyden katketessa voisi käydä niin, ettei se enää koskaan uudelleen rakentuisi ja olisi pian yhtä etäinen kuin minulla on nyt isovanhempiini.

Ystäviänikin haluaisin nähdä useammin, mutta he ovat kaukana joko fyysisesti tai sitten muuten elämäntilanteeseeni sopimattomasti. Sukulaisissani on ihania ihmisiä ja silloin tällöin kaipailen myös vanhoja, ehkä jo menetettyjä ystäviä ja tuttuja, joita harvoin tai en ehkä koskaan enää tapaa. Haluaisin pitää enemmän ja syvällisemmin yhteyttä ihmisiin, jotka merkitsevät tai ovat merkinneet minulle paljon, mutta aika ja jaksaminen eivät arjessa siihen useinkaan riitä.

Olen siis onnellinen, vaikka onneni ei olekaan kaikkivoipa ja täydellinen. Kukapa täydellistä elämää ja satumaista onnea nyt kaipaisikaan – eihän se tuntuisi miltään, jos aina ois happy happy joy joy. Välillä tarvitsee oikeasti hetkiä, kuten Stam1nan kappaleessa Ovi, jossa muistojen taakka painaa ja joutuu miettimään, missä on koti ja ehkä se onnikin: ”Ovi on raskas avata, suljen sen, suljen sen, tiedän mitä on oven takana, sen lukitsen, pois kuljen. --- Olenko kotona, olenko kotona, olenko kotona vai ovenko takana vain?” Ja lopetettakoon uuteen mottooni: Kel onni on, se onnen näyttäköön! Minäkin yritän muistaa näyttää sen päivittäin ainakin rakkaalle vaimolleni ja lapsilleni.

Ulkonäkö ja erilaisuuden hyväksyminen

Katsoin eilen illalla dokumentin neurofibromatoosi-potilaista. Sairaudessa kehittyy kasvaimia hermokudoksiin esimerkiksi pään alueella ja kasvaimet haittaavat elämää sekä ulkoisia kasvaimia että tuskallisia hermokipuja aiheuttaen. Itse asiassa tunnen yhden ihmisen, joka kärsii samasta sairaudesta. Aloin miettiä dokumentissa esiteltyjen kolmen ihmisen elämää ja sitä yhteistä tekijää, että ulkonäkö – tai poikkeava sellainen – on määritellyt ja määrittelee paljolti heidän itsetuntonsa ja identiteettinsä. Se ei johdu kuitenkaan heistä itsestään, vaan ympäristön eli muiden ihmisten suhtautumisesta. Eipähän sille kai mitään voi – ihminen on pinnallinen. Näköaistilla on varmastikin joku biologinenkin tekijä löytää sopiva lisääntymiskumppani tai erottaa vihollinen ystävästä, mutta nykymaailmassa noille asioille on niin monta muutakin määrittäjää, että näköaistin aiheuttamat tuntemukset aivoissa pitäisi pystyä käsittelemään ja olemaan erilaisuutta kohtaan suvaitsevainen. Se ei ole kuitenkaan aina helppoa ja on inhimillistä olla myös sillä tavalla heikko, että vierastaa aluksi kaikkea outoa, erilaista ja kummallista. Se voi joskus olla toisen ihmisen naama tai kävelytyyli tai takapuolen leveys, mikä ensi näkemällä aiheuttaa reaktion, joka on erilainen eri ihmisillä, eri elämäntilanteissa, eri ikäisinä.

Ajatukseni tämän kirjoittamani taustalla on se, että yksi syy onneen voi olla vaikkapa hyväksyntä ihmisiltä, vaikka olisi erilainen, sairaudesta tai muista tekijöistä johtuen. Syytä olisi olla onnellinen myös siitä, jos saa olla ns. tavallinen tai edes enimmäkseen terve, koska sitä tuskaa on vaikea ymmärtää, minkä monen eri sortin syrjintä sen kohteena olevassa ihmisessä aiheuttaa. Yksinäisyys tappaa hitaasti ja rumasti. Toivon, että olen elämäni aikana pystynyt antamaan edes joillekin ihmisille tunteen siitä, että minä hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, vaikka olisivatkin joidenkin toisten mielestä huonolla tavalla erilaisia. Pyrin siihen toimissani, vaikka tiedän, että minuakin ohjaavat samat vaistot ja tunteet kuin kaikkia muitakin. Ei suvaitsevaisuutta tai erilaisuuden hyväksymistä opita hetkessä, eikä se välttämättä tarkoita, että koskaan kykenee suvaitsemaan tai hyväksymään kaikenlaista erilaisuutta, mutta se jo olisi tarpeeksi, että pystyisi samaistumaan edes hetkeksi ”erilaisen” asemaan ja kohtelemaan tätä niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan, olipa millainen tahansa.

Minullakin on ollut ja on yhä joskus ulkonäköni suhteen komplekseja. Pienenä minulla oli suhteellisen isot korvat muuhun päähän nähden ja minua haukuttiin dumboksi. Samoin joillekin oli aina jostain syystä tarpeellista huomauttaa hieman vinoista silmistäni. Oman vartaloni olen aina kokenut jotenkin kömpelönä, löysänä ja rumana. Kun otin ensimmäisen korvakorun, koin jonkin sortin vaiheen, jossa ehkä häpesin korvakorua ja kun otin vuosi sitten korun toiseen korvaan, koin jälleen samanlaisen vaiheen. Vaikka käytän aika tylsän normaaleja vaatteita, tulee joskus mieleen, että ovatko nekin jotenkin outoja jonkun mielestä, varsinkin töissä. Nuorempana muistan joskus häpeilleeni pitkää tukkaa ja pitäneeni sitä takana kiinni, jotta se olisi siisti ja näkymätön. Olen, kuten huomaatte jo edellä mainituista esimerkeistä, hyvin tavallinen ja massaan sulautumiseen pyrkivä ihminen, mutta silti tai juuri siksi olen myös nauttinut kaikista niistä asioista, jotka ovat edes hiukan erottaneet minua suurimmasta osaa ihmismassoja. Pitkä tukka ei kuitenkaan ollut joka miehen tukkamuoti ja olen sitä värjännytkin. Korvakoruja ei ole joka miehellä, eivätkä kaikki käytä mustaa vakosamettitakkia, jossa on lapset ensin –pinssi. Kaikilla ei myöskään rehota parta valtoimenaan. On vaikeata olla tietoisesti erilainen, varsinkin jos haluaa pohjimmiltaan, että olisi yleisesti hyväksytty. Se, että on oma itsensä ja millainen kulloinkin haluaa, on eri ihmissortin hommaa, kuin tämmöisen pienen ujon pojan.

Kaikki tämä oman ulkonäköni pohtiminen ja kompleksit tuntuvat niin kovin turhilta, kun ajattelee ihmisiä, jotka eivät voi syystä tai toisesta edes halutessaan sulautua massaan vaikkapa sitten ulkonäköön vaikuttavan sairauden vuoksi. Sympatiseeraan heitä ja haluaisin omalla käytökselläni viestittää, että he ovat tärkeitä ihmisiä, eikä heitä ole syytä vieroksua, hylkiä tai kummastella. Olen onnellinen, että voin olla nykyään suht tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen ja toivon, että se tekee minusta vahvemman kohdata erilaisuutta ja sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi samalla tavalla tyytyväisiä itseensä olla, vaikka olisivat muuten kuinka ihania ihmisiä. Ikävä kyllä suurin osa ihmisten välisistä kontakteista on pinnallisia kohtaamisia, joissa ei päästä pintaa syvemmälle. Tällöin tavoite jokaisen kohtaamisesta samanarvoisena ja yhtä tärkeänä ihmisenä kuin itse, on joskus vaikea tavoite, ellei mahdoton. Joitakin ihmisiä ei halua kohdata, joitakin ei uskalla. Joitakin ei vaan kerta kaikkiaan huomaa tai ehdi huomioida. Ehkä ei ole tarviskaan, mutta ylenkatsomista ja halveksuntaa en haluaisi kenenkään joutua kokevan pelkästään ulkonäöllisistä syistä.

Blogin(i) merkitys

Viime aikoina on ollut lähipiirissä puhetta blogeista ja niiden merkityksestä. Sisältöjä on monenlaisia: Yksi kirjoittaa pääasiassa lapsestaan, toinen mieltään painavista asioista ja kolmas kirjoittaa vain kännissä. Neljännellä ei tunnu olevan oikein mitään erityistä sanottavaa, mutta haluaa kuitenkin jakaa ajatuksiaan ja kuulumisia ystävilleen. Viides esittelee aikaansaannoksiaan. Kuudes kertaa elämäänsä menojensa kautta. Seitsemännelle tuntuu olevan tärkeätä blogijoukon ajatusmaailma ja yhteisöllisyys. Kahdeksas miettii bloginsa merkitystä. Onko sitä? Jos on, niin kenelle?

Blogi on useimmille jonkin sortin päiväkirja. Se ei ole salainen ja harva kirjoittaa varmastikaan syvimpiä tuntojaan. Ainakin niitä tuntoja yleensä kaunistellaan. Ehkä se on hyvä asia, jos ajattelee sitä, miten väärin asioita voi tulkita. Tosin onko vääriä tulkintoja olemassakaan? On vaan erilaisia näkökulmia asioihin. Ihmiset pitävät eri asioista ja inhoavat eri asioita. Kun niistä kirjoitetaan tavallaan kasvottomina, voi niihin myös vastata yhtä kasvottomina. Eleet, äännähdykset, äänenpainot, sanavalinnat, kuuntelu…monia asioita puuttuu kirjoitetusta sanasta. Se on kova ja kylmä ja suora ja ehdoton. Se on tylsä ja tyhjä ja tyhmä. Se on raaka. Se on tulkinnanvarainen ja siksi niin vaarallinen. Mutta se voi olla myös tarkoituksella kaikkea sitä ja samalla paljon enemmän. Vaikuttamaan pyrkivä kirjoittaja tietää, miten toimia, jotta herättäisi reaktioita. Ja siihenhän jokainen kirjoittava kai pyrkii - vai pyrkiikö? Entäs jos joku haluaa vaan kirjoittaa tuntojaan ilman, että herättäisi muiden tuntoja? Tai haluaa kirjoittaa, mutta silti suojautua, olla vain harvoille ja valituille esillä ajatuksillaan toivoen niille vaikkapa vain hiljaista hyväksyntää? Silloin blogi ja yleensäkin internet on väärä paikka kirjoittaa. Tuntuu hassulta ajatukselta, että kirjoittaa julkisesti internetiin, joka on periaatteessa kaikkien tavoitettavissa, mutta kuitenkin haluaisi rajoittaa lukijakuntaa. Toisaalta se ei ole yhtään outo ajatus, mutta siitä herää silti kysymys: Miksi sitten kirjoittaa blogia?

Itselläni on pitkään ollut tarve saattaa ajatuksiani kirjoitetun tekstin muotoon. En ole maailman syvällisin ihminen missään mielessä, enkä varsinkaan puhujana. Joskus on kuitenkin tarve purkaa omia ajatuksia ja kirjoittamisen olen havainnut sekä hyvin terapeuttiseksi että itseäni viihdyttäväksi tavaksi koota ajatukset yhteen ja joksikin suuremmaksi kuin kuin mihin puhuttu sana taipuu. Tyydytys kirjoitetun tekstin oivalluksista kasvaa moninkertaiseksi, kun saa tarjota tekstin muiden luettavaksi. Palaute tekstistä aikaansaa tunteen, että ajatuksillani on merkitystä, vaikka palaute olisikin vain toteamus, että luinpa juttusi. Pohjimmiltaan kirjoittaminen on siis minulle egoni pönkittämistä, heh. Jotenkin minulla on kuitenkin semmoinen tunne, että suurimmalla osalla kirjoittavista on samanlainen tarve. Tulla kuulluksi, taikka luetuksi – olla olemassa, olla näkyvä; Olla kaiken lisäksi hyväksytty. Veikkaanpa, että useilla kirjailijoilla on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö. He eivät ole mitään, elleivät he kirjoita. Sama ajatus pätee moniin muihinkin luoviin henkilöihin. Oma luomus on tärkeä, koska se määrittää itseyden ja jos sitä vähätellään tai mitätöidään, alkaa välittömästi kiehua päässä ja herää suunnaton tarve iskeä takaisin. Ehkä tämmöisillä kirjoittamisesta nauttivilla henkilöillä kuten minä ja varsinkin ”oikeilla” kirjailijoilla on kuitenkin vaikeinta kestää kritiikkiä – niinpä heidän tavoitteenaan on kumota vastaväitteet ennen kuin niitä pääsee edes esittämään.

Siinä on kirjoittamisen ongelma, olipa se sitten blogi tai kirja – se on niin ehdoton. Totuushan se ei missään nimessä ole, sillä totuus on on taas yksi näitä tulkinnanvaraisia asioita. Se on mielipide ja jokaisella on omaan mielipiteeseensä oikeus. Se ei tosin aina ole kohtuus. Ja perustelut usein ontuvat. Se oikeus tulkintaan ja lukijan mielipiteen muodostukseen tuntuu usein unohtuvan, kun kirjoittaa. Se unohtuu sekä kirjoittajalta että myöhemmin kirjoitusta lukevalta. Ajatus kirjoituksen takana ehtii muuttua moneen kertaan, jopa kirjoittajalla. Ehkä kirjoittaja on jotain mieltä, ehkä ei, mutta lukijan mielestä kirjoittaja on ehdottomasti sitä mieltä, kuin mitä lukija tämän kirjoituksen perusteella arvelee. Pahimmillaan esimerkiksi hyväntahtoisuus muuttuu lukijan päässä pahantahtoisuudeksi ja vastaus kirjoitukseen on asteen verran vähemmän hyväntahtoinen, mikä herättää taas alkuperäisessä kirjoittajassa astetta vähemmän hyväntahtoisen ajatuksen, joka taas vastaukseksi kirjoitettuna on entistä vähemmän hyväntahtoisempi ja niin edelleen. Blogeissa on vastavuoroisuutta, joka voi toimia hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti.

Olen saanut kuulla tuttaviltani, ystäviltäni ja sukulaisiltani kommentteja tyyliin "olipa yllätys, luin siitä blogistasi" tai "kuulin tapahtuneesta, kun olit kirjoittanut siitä blogiisi". Se on yksi syy pitää blogia – räväyttää esille elämäni. Jos jotakuta kiinnostaa tietää, mitä elämääni kuuluu, hän voi lukea siitä blogistani. Toisaalta se on näille minusta syystä tai toisesta kiinnostuneille ihmisille ansa – ehkä voin antaa heille ajattelemisen aihetta ja jotain merkityksellistä, enkä vain tarpeetonta tai tarpeellista informaatiota minusta ja elämästäni. Välillä blogini on Ilta-Sanomat, välillä tietosanakirja. Välillä kirjoitan asioista, jotka koskettavat minua, välillä asioista, jotka ärsyttävät minua ja välillä asioista, jotka huvittavat minua. Välillä haluan provosoida, välillä olla hyvinkin sovinnainen. Silti pääasia on se, että kirjoitan blogia, koska haluan kirjoittaa ja ilmeisesti myös haluan, että kirjoituksiani luetaan. Kiitos siis varsinkin kirjoituksiani kommentoiville – rakkaussuhteeni kirjoittamiseen janoaa vastarakkauttanne.

Mutta onko blogillani merkitys tai merkitystä? Onko sillä mitään merkitystä, onko sillä merkitys tai merkitystä? Vastaan itse, koska blogi on itsekäs mielenilmaus: Sillä on merkitystä, varsinkin minulle, ja sen merkitys on olla yksi kanava purkaa ajatuksiani ja jakaa niitä läheisille ihmisille. Sillä voi olla monenlaisia merkityksiä, joista jokainen muodostakoon oman mielipiteensä. Se on vaan tyypin höpinää. Tyypillä on tuossa kyllä hyvä pointti. Onpa tyhmä juttu. Jahah, vai tuollaista. Katos, tuollahan on samanlaisia fiiliksiä asioista kuin mulla. Mitä se nyt tuommoista meni kirjoittamaan. Onpa kiva, että edes blogin kautta tietää, mitä sille kuuluu. Onpa pitkä juttu, en jaksa lukea...

Elokuvien merkityksestä

Vietimme viime viikonloppuna vaimon kanssa oikein kunnon elokuvaviikonloppua, kun poikakin lähti mummolaan yökylään. Päädyimme ensin elokuvateatteriin ja sitten vielä videovuokraamon kautta kotiin. Ja kun videot seuraavana päivänä palautettiin, tuli vielä vuokrattua yksi leffa lisää. Olivatko elokuvat vain ajanvietettä vai oliko niillä jotain syvällisempää merkitystä?

Elokuvateatterissa kävimme katsomassa uusintakierroksella olevan FC Venus -leffan. Tämä suomalainen viihde-elokuva kertoo jalkapallosta ja parisuhteista - tai siis siitä miten ne yhdistetään. Elokuvan miesporukka pelaa ja seuraa intohimoisesti futista, jolloin naiset (ja yksi mies) jäävät ”futisleskiksi”. Tämä juonikuvio totta kai kolahtaa meikäläiseen, futisfaniin, ja uskoakseni myös vaimooni, futisleskeen. Toki täytyy todeta, että oma pelaamiseni on jäänyt viime vuosina, mutta jalkapallon seuraaminen televisiosta ja internetistä sekä siitä kirjoittaminen on sekin aikaa vievää puuhaa. FC Venus on hauska elokuva kaikille samanlaisessa tilanteessa eläville. Se on romanttinen komedia, jonka merkitys (”sanoma” lienee liian suuri sana tässä yhteydessä) löytynee siitä, että parisuhteissa on löydettävä tasapaino omien mielihalujen ja toisen kunnioittamisen välillä. Lisäksi jalkapallo kuvataan yhdistävänä tekijänä, niin kuin se oikeasti onkin. Katsokaapa vaikka tulevana kesänä jalkapallon MM-kisoja, jossa on mukana joukkueita jokaisesta maailman kolkasta. Siellä kohtaavat kulttuurit hyvässä hengessä ja valtioiden, uskontojen ja rotujen väliset skismat jäävät taka-alalle jalkapallon toimiessa yhteisenä kielenä. FC Venus yhdistää vielä kuvioon sukupuolten (sekä eri sukupolvien) yhteistoiminnan ja on nautittava elokuvakokemus.

Vuokraamosta löytyi kaksi elokuvaa, joiden maailma oli kaukana toisistaan. Harry Potter ja liekehtivä pikari on nuorten seikkailu-/fantasiaelokuva, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Vai onko? Itse asiassahan se kertoo nuoren miehen murrosiästä, kun tytöt alkavat kiinnostaa ja liekehtivä pikari onkin siis fallos-symboli. Hehheh. Toinen leffa, jonka vuokrasimme oli The Yes Men, hauska pienimuotoinen dokumentti kahdesta miehestä ja heidän avustajistaan, jotka pyrkivät nostamaan globalisaation haittoja yleiseen tietoisuuteen. Elokuva soljuu helposti eteenpäin naureskellessa lähinnä tiedotusvälineille ja eri organisaatioille, jotka kutsuvat Jees-miehet paikalle luullen näitä WTO:n globalisaatioasiantuntijoiksi. Miehet panostavat ulkoasuunsa sekä esitysten rakenteluun ja menevät täydestä sekä televisiossa että luentosaleissa, vaikka heidän esityksensä ovat täynnä ”omituista” asiaa, jonka on tarkoitus herättää ihmisiä tajuamaan globalisaation huonot puolet. Elokuva sai minut ajattelemaan, että kunpa olisi enemmän tuollaisia rohkeita ja asiaansa uskovia ihmisiä, jotka lähestyvät yhteiskunnallisia epäkohtia niin fiksusti, että heitä oikeasti kuunnellaan.

Kun sitten seuraavana päivänä palautin vuokraleffat, innostuin ottamaan vielä yhden leffan sunnuntai-illan ratoksi. Suomalainen nuorisoelokuva Tyttö sinä olet tähti on kerännyt kehuja ja ollut myös katsojamenestys. Leffa yhdistelee hiphop-kulttuuria, komediaa ja romanttista nuorisoelokuvaa taitavasti - tyypit eivät ole pahvisia, vaan uskottavia ja kiinnostavia. Jalka vipattaa musiikin tahdissa ja kyytiä saavat niin musiikkiteollisuuden ahneet tuottajat kuin lapsiensa ”parasta” ajattelevat vanhemmat. Elokuva on hieno kuvaus erilaisuuden hyväksymisestä, rakkaudesta ja unelmien tavoittelemisesta. Raikas ja iloinen sekä elämänmyönteinen nuorisoelokuva on tämmöisen jo kolmenkympin rajapyykin ylittäneenkin perheellisen mieleen, koska unelmia ei pitäisi koskaan haudata, vaikka keskiluokan arkeen uhkaakin hautautua.

Odotusta

Odotan monia asioita. Joitakin asioita odotan innolla, joitakin muuten vaan. Jos ei ole mitä odottaa, tuntuu elämä tyhjältä.

Isoin asia, jota odotan, on luonnollisesti uusi lapsi perheeseemme. Sen olisi tarkoitus pullahtaa Lauran masusta kesäkuussa, joten odotusta on enää kuukausi ja risat jäljellä. Pisimmillään siihen menee vielä kaksi kuukautta. Odotusta on kestänyt jo seitsemisen kuukautta. Se on ollut jännittävää aikaa, tosin ei aina niin riemukasta. Lapsen odotus ei ole helppoa. Täytyy valmistautua sekä henkisesti että aineellisesti – varsinkin äidin myös fyysisesti. Lapsen odotus ennestään kolmihenkiseen perheeseen on ehkä jopa jännittävämpää, kuin ensimmäisen lapsen odotus, mutta toisaalta siitä ei ole jaksanut ylen määrin innostua. Tavallaan nyt elää vielä viimeisiä hetkiä ennen vauvahässäkkää ja rutiinien opettelua, joten odotus on siinä mielessä hillittyä, joskin koko ajan mielessä.

Kesään liittyen odotan myös kesälomaa. Se alkaa kaksi päivää ennen vauvan laskettua syntymäaikaa ja kestää kuukauden. Odotan sitä innolla ja se on todella tarpeen, koska vauvan kanssa tarvitsee täysipäiväistä harjoitteluaikaa ennen paluuta arkeen, johon kuuluu myös töissäkäynti.

Odotan myös kesällä Saksassa pelattavia jalkapallon MM-kisoja. Voi tosin käydä niin, etten ehdi niitä paljon seuraamaan, koska sekä uudelle tulokkaalle että esikoiselle on varattava aikaa ja matsit kestää kuitenkin kaksi tuntia taukoineen. Toivottavasti edes Englannin matsit kerkeis kattoa, sitä ainakin odotan.

Lähempänä ja jo muutaman viikon sisällä selviäväksi odotan toista jalkapalloon liittyvää asiaa. Kausi on tullut jälleen seurattua Englannin valioliigan Tottenham Hotspurin otteita. Spurs, jonka fani olen, pelaa huippukautta ja sillä on harvinainen mahdollisuus päästä ensi kaudeksi Mestareiden liigaan. Se on lähellä, mutta riippuu vielä monista tekijöistä. Odotan kauden päätöstä mielenkiinnolla.

Odotan jo kuukauden viimeistä päivää, vaikka nyt on vasta ensimmäinen, koska työnantajani palkkatoimisto ei ehtinyt käsitellä varallaolokorvauksiani ja palkkani viime kuulta jäi niin pieneksi, että kun maksoin kolmen kuukauden elatusavut tyttäreni äidille, tontin vuokran kaupungille, sairaan ison sähkölaskun ja muita laskuja, totesin, että en edes saanut palkkaa yhtä paljon, kun minulla on erääntyviä maksuja. Odotan kuukauden vaihdetta toisaalta tosi vähän, koska ensi kuussa tili on taas vastaavasti suurempi.

Odotan lämpimämpiä ilmoja, jotta sähkölasku pienenisi viime vuoden malliin kesällä melkein kaksisataa euroa talven vastaavista laskuista. Odotan sitä taloudellisessa mielessä kovastikin.

Odotan kesää, jotta pääsisi lomalle ja ihastelemaan sitä uutta ipanaa, mutta toisaalta odotan jo syksyäkin, koska jo nyt on havaittavissa siitepölyallergisia oireita, jotka tekevät elämän ikäväksi. Toisaalta odotan lämpimiä ilmoja ja jopa hellettä, mutta odotan myös syksyä, jolloin ilmat taas viilenevät, eikä tarvitse kärsiä öisestä hikoilusta ja kärpäsistä ja ylettömästä kirkkaudesta päivin öin. Odotan vuodenaikojen vaihtelua tyyneydellä, koska tämän odotuksen kulkuun ei voi oikein pieni ihminen vaikuttaa.

Ihan lähiaikoina odotan ilmestyväksi Stam1nan levyä, joka on bändin toinen levytys. Viime vuonna odotin debyyttiä täysin toisissa tunnelmissa, ahisti. Nyt odotan toista levyä ”Uudet kymmenen käskyä” onnellisena miehenä, mutta silti suurella innolla. Levyn teemana on vapaus ja se sisältää laulaja-kitaristi-sanoittaja Hyrden omat näkemykset perinteisten raamatun kymmenen käskyn merkityksestä nykypäivänä ja hänen elämässään. Sinkkujulkaisu ja radiosta kuulemani biisit ovat olleet älyttömän mielenkiintoisia – kipeitä mutta raikkaita. Odotan rytmi veressä sykkien.

Odotan työnantajaltani tietoa siitä, jatkuvatko työt ensi vuonna vai eivät. Tämä odotus on tympeimmästä päästä. Mikäli minulla ei ole ensi vuonna töitä, on elämän kuviot järjestettävä uudelleen. Toisaalta se voi olla kivaakin, mutta taloudellisesti vaikeata. Odotan tietoa pelonsekaisin tuntein.

Odotan jokaista päivää levollisin mielin, koska onhan päivä vielä huomennakin ja elämä jatkuu kaikista odotuksista huolimatta omalla painollaan. Silti odotan, että jatkossakin elämässäni on kaikenlaista odottamisen arvoista.

Hyviä uutisia?

Lapsena opin, että uutiset ovat aikuisille tärkeitä. En ollut koskaan innostunut uutisten seuraamisesta, enkä ymmärtänyt, miksi ne kiinnostavat aikuisia illasta toiseen. Lukiossa ollessani piti sitten oikein opiskelua varten seurata ajankohtaisia asioita, mutta edelleenkään uutiset eivät minua innostaneet. Muistan Persianlahden sodan 1992 olleen kuitenkin jonkin sortin uutistapaus, jota aloin ihan urakalla seurata sekä televisiosta että lehdistä. Suuri ja mahtava Amerikka käynnisti ensimmäisen suuren mediasodan minun elinaikanani. Persianlahden sota esittäytyi mediassa kliinisenä sotilasoperaationa, jossa tehtiin täsmäiskuja. Televisio ja lehdet olivat pullollaan sotilaiden kuvia, kaavakuvia joukkojen etenemisestä, tiedotustilaisuuksia ja kaikenlaista muuta, joka esitettiin kuin historian kirjan jännittävänä sotakertomuksena. Inhimillistä hätää uutisissa vain sivuttiin. Jossain vaiheessa heräsin tajuamaan, että olin itsekin mennyt ansaan, jossa uutisissa sodasta oli tehty viihdettä, joka koukutti katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sota loppui ja niin kävi myös uutisoinnin. Mediaa ei enää kiinnostanut, koska mitään näennäisesti suurta ei enää tapahtunut ja siirryttiin uusiin uutisiin. Irakissa ihmiset kärsivät ja keräsivät rojujansa, mutta siitä ei enää kerrottu, koska se ei ollut enää tarpeeksi dramaattista. Kun pommit eivät enää pauku, uutisointi loppuu.

Aloin kutsua uutisia huonoiksi uutisiksi ja aina yhä edelleen, jos joku aikuinen ilmoittaa, että katsotaanpa uutiset, totean vähintään mielessäni, että joo, katsohan vaan huonot uutiset. Sillä on kaksi merkitystä: Uutiset ovat pääasiassa pahoja, negatiivisia ja ikäviä eli huonoja, mutta ne ovat myös pinnallisia. Ne ovat pääasiassa huonoja sekä sisällöltään että toteutukseltaan.

Miksi uutinen on suuri ja merkittävä uutinen vasta, kun se käsittelee dramaattisia asioita, joita maailmassa tapahtuu? Sodat, väkivallanteot, mielenosoitukset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja muut vastaavat ovat uutisten pääasiallista sisältöä. Yritysmaailman uutisista suurimmat koskettavat joko alkaneita yt-neuvotteluja, joukkoirtisanomisia tai konkursseja. Toki aina väliin saadaan joku positiivinen uutinen, mutta pääasiassa keskitytään negatiivisiin asioihin. Aina on kuitenkin oltava draamaa, koska pienten ihmisten ilo tai suru ei kiinnosta.

En sano todellakaan sitä, että uutisissa ei saisi uutisoida ikäviä asioita, sanon vaan, että ne eivät kiinnosta minua siinä mielessä, että haluaisin niitä ikäviä asioita illasta toiseen televisiosta tuijottaa tai lehdistä lukea. Uutisissa häiritsee niiden mustavalkoisuus. Asiat esitetään nopeasti ja todetaan vaikkapa kuvia näyttäen, että jossain räjähti pommi ja syylliseksi on ilmoittautunut se ja se ryhmittymä. Tämä ei kerro mitään syistä ja seurauksista, asioiden taustoista ja inhimillisestä tragediasta. Todetaan vaan kylmästi, että pommi räjähti, joku kuoli ja useita haavottui. Uutisten katsoja toteaa, että voi kauhiata, mutta unohtaa pian asian sitä suuremmin ajattelematta seuraavan kauhean uutisen nähtyään.

Viime aikoina on ollut puhetta lööppisaastasta, kun joku lapsiasiaihminen oli sitä mieltä, että kauppojen kassoilla ei saisi lööpit kirkua murhista ja tapoista ja muista hirveyksistä. Useimmiten lööpit kuitenkin kirkuu mattinykäsistä ja jarisillanpäistä ja muista, eikä niissä muutenkaan ole mitään ihmeellistä. Lukemaan oppineet lapset tuskin näkevät painajaisia jostain, mitä lukevat lööpeistä. Sen sijaan en ihmettelisi, vaikka joku lapsi ja miksei aikuinenkin joskus saisi painajaisia katsottuaan televisiouutisista pamputtavia poliiseja tai verisiä sodan uhreja, kun mitään asioiden taustoja ei selitetä tai pohdita, miksi niin tapahtuu. Uutisia tulee nykyään jopa keskellä päivää ja ulkomaisilta digikanavilta ympäri vuorokauden. Television ja lehtien lisäksi uutisia ja paljon muita hirveyksiä löytää internetistä muutamalla hakusanalla. Kukaan ei ole siis turvassa huonoilta uutisilta, mutta miksi sitten hyviä uutisia joutuu etsimällä etsimään, sitä ihmettelen.

Palatakseni siis alkuperäiseen uutisten sisältöön, olen miettinyt usein sitä, että miksi ns. maailmanlaajuisesti isot ja hyvät ja merkittävät uutiset jäävät niin pienelle huomiolle. Yksi esimerkki herätti minut ajattelemaan taas tätä asiaa. Okei, en ole katsonut uutisia televisiosta, joten en tiedä, onko asiaa siellä käsitelty, mutta lehdistä paikallislehtemme Kainuun sanomat uutisoi pienessä sivunlaidan ulkomaan palstan uutisessa seuraavaa: Maailmanpankki mitätöi 17 kehitysmaaksi laskettavan valtion lainoja kaiken kaikkiaan 37 miljardilla dollarilla eli noin 30 miljardilla eurolla. Kyseisen lainojen ”anteeksi annon” ovat hyväksyneet suurimmat teollisuusmaat. Velkojen ja niiden korkojen maksun sijaan on järkevämpää antaa kehitysmaille mahdollisuus kehittää talouttaan. Mielestäni tämä on merkittävä uutinen. Miettikääpä nyt, 30 miljardia euroa, se on iso raha. Mikäli siitä hitunenkin käytetään jatkossa kyseisten 17 köyhän valtion ihmisten elämisen laatuun velkojen maksun sijasta, niin se vaikuttaa todennäköisesti tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten hyvinvointiin.

Toki asian voi ajatella niinkin, että velat on ehkä annettu anteeksi, mutta luonnonvarojen riisto jatkuu ja kyseiset valtiot ovat jatkossakin riippuvaisia länsimaista ja niiden rahasta, ehkä jopa enemmän kuin ennen, kun velat on annettu anteeksi ja siitäkin voidaan odottaa vastineeksi jotain. Silti haluan ajatella niin, että tämä on noille valtioille mahdollisuus päästä velkakierteestä ja alkaa oikeasti kehittää parempaa elämänlaatua, joka joissain tapauksissa voi merkitä vaikka sitä, että joku paha nälänhätä voidaan estää, ennen kuin ihmisiä alkaa kuolla joukoittain ja vasta sitten länsimaiset avustusjärjestöt heräävät keräämään roposia myötätunnontuskissaan olevilta kansalaisiltaan. Mistä tuleekin mieleeni, että ehkä ilman televisiouutisten kauhukuvia emme ikinä antaisi yhtään ropoa mihinkään keräykseen, koska emme tietäisi, miten huonosti asiat voivat jossain olla? Ehkä huonot uutiset ovatkin pohjimmiltaan ihmisten syntien esittelyä ja niiden tarkoitus on herättää katsojissa syyllisyyden tunnetta ja myötätuntoa ja ymmärrystä siihen, että maailma ei pyöri heidän oman napansa ympärillä. Siinä mielessä huonot uutiset ovatkin ehkä hyviä uutisia. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että uutisten toteutustapa ei anna katsojalle syvällistä selitystä näkemälleen. Huono uutinen on hyvä uutinen merkitykseltään vasta, kun se panee katsojan tai lukijan ajattelemaan ja löytämään asiasta jotain positiivista - jos ei muuta niin sen, että tiedostaa uutisissa esitettyjen asioiden syyt ja seuraukset etsien ehkä omassa elämässään ja toimissaan parempaa lähestymistapaa ongelmiin kuin väkivalta, viha tai heikompien sortoon perustuva oman edun tavoittelu. Uutisten mustavalkoinen viesti ei useinkaan anna paljon, mutta kun sen mielessään värittää ja miettii ihmisiä tekojen ja tapahtumien takana, voi oppia myös omasta elämästään jotain ja ehkä joskus toimillaan ja teoillaan ja asenteellaan vaikuttaa siihen, että vastaavat tapahtumat eivät tapahdu omassa elämässä.

Writer’s Blog

Minulla on ollut tässä viikon mittaan Writer’s block elikkäs tyhjän ruudun oireyhtymä. Ajatukset eivät lähde ryöpsähtelemään aivoista hermoratoja pitkin sormiin ja näppäimistölle, vaan junnaavat paikoillaan. Siispä en ole kirjoittanut yli viikkoon blogiin. Mutta mikä helevetti on blogi? Tiedän, että löytäisin vastauksen noin kymmenessä sekunnissa googlettamalla, mutta hauskempaa on ryhtyä miettimään vastausta itse. Sen tiedän, että log tulee sanasta loki. Loki juontanee juurensa merenkäynnistä ja loki- eli laivapäiväkirjoista, joita laivan kapteenit pitivät ja varmaan pitävät nykypäivänäkin, tosin en usko, että enää sulkakynällä ;-) No, jos sovitaan, että log on lokikirja elämän matkasta, niin jää vielä tuo mystinen b-kirjain tuossa edessä. Hmm, tässä ehdotuksiani:
• Bullshit log eli paskanjauhantaloki
• Bitching log eli vitutuksenpurkamisloki
• Bit log eli binäärinumeroista koostuva loki (aka sähköinen loki)

Oikeastaan listaa voi jatkaa loputtomiin (tai no niin kauan, kuin keksii b-kirjaimella alkavia sanoja):
• Boring log eli tylsä loki
• Björn log eli karhuloki tai tennisloki
• Björk log eli koivuloki tai keijukaislaululoki
• Bjarne log eli kristillisliittolainen loki
• Bra log eli rintaliiviloki tai hyvä loki
• Bad log eli paha loki
• Black log eli musta loki
• Back log eli taustaloki tai selkäloki
• Brain log eli aivoloki
• Brian log eli vaikkapa huumoriloki tai lällypoploki tms
• Blink log eli vilkkuva loki
• Blitz log eli kampanjaloki tai pommitusloki tai salamasotaloki
• Bonk log eli naimisloki

Keksikää itse lisää!

PS. Googletin ”what is blog” ja sain vastauksen, että Blog on lyhennys sanasta Weblog eli verkkoloki tai verkkopäiväkirja tai mitä sen nyt haluat olevankin.

Valikoiva eettinen valinta

Luin tuossa jokin aika sitten tuotantoeläinten kohtelusta ja rupesin miettimään, kuinka ihminen onkaan teollistanut eläimet käyttöönsä. Eläimet suljetaan tuotantolaitoksiin, jossa niistä revitään hyöty irti, kunnes ne kuolevat tai sairastuvat, jolloin ne tapetaan. Väärän malliset, kokoiset ja ikäiset tuhotaan myös. Kuulostaa ihan natsien keskitysleirimeiningiltä, jos ihmisiin muuta eläinkuntaa verrataan. Natsit repivät irti kultahampaat ja tekivät lääketieteellisiä kokeita ja käyttivät orjiaan pakkotyövoimana, kunnes näistä ei ollut enää hyötyä. Heidän silmissään hyödyttömät tapettiin saman tien.

Mikäli ihminen haluaa tehdä elämässään eettisiä valintoja, on siihen monta tapaa, mutta tuntuu, että nykymaailmassa, jossa ihminen on suorastaan eristäytynyt muusta luonnosta, on vaikea toimia eettisesti. Lähinnä se onnistuu kieltäytymällä ja kieltämällä itseltään asioita. Mikäli ei haluaisi käyttää tuotteita, joissa eläimiä hyödynnetään eli pääasiassa riistetään, joutuisi muuttamaan elämäntapansa ja se ei ole aina niin yksinkertaista. Eläimiä kiduttamalla testataan yhä tänä päivänä lääkkeitä, kosmetiikkaa ja erilaisten teknistenkin laitteiden mahdollista haittaa ihmiselle, kuten vaikkapa kännykän säteilyä. Eläimille ei anneta mitään mahdollisuutta, heitä kidutetaan, kunnes he kuolevat ja sitten tiedemies tai tutkija saa jälleen yhden kappaleen testiaineistoa.

Varsinkin länsimaissa tuntuu olevan yhtä aikaa sekä mahdotonta että mahdollista olla eettisesti tiedostava. Saamme tietoa, jos sitä haluamme saada, mutta samaan aikaan eläinten ja muunkin luonnon riisto on juuri täällä pahinta. Yksinkertaisilla esimerkeillä lienee helpompi ymmärtää pienessä päässäni tätä asiaa.

Olen lakto-ovo-vegetaristi eli syön kasvikunnan tuotteiden lisäksi maitotuotteita sekä kananmunia. Maidontuotantoa pidetään yleisesti täysin hyväksyttävänä, onhan sitä tehty kautta aikojen. Sitä ei ole kuitenkaan tehty kuten nykyään: Lehmillä ei ole useimmissa isoissa tuotantolaitoksissa mahdollisuuksia muuhun kuin ahtaissa tiloissa olemiseen ja ihmisen tuotantovälineenä toimimiseen. Vasikat viedään pois synnyttäneiltä emoilta, koska maito kuuluu ihmiselle. Lehmä ei saa elää sille normaalia elämää, vaan kun maidon huipputuotantovuodet ovat takana, lehmä teurastetaan. Jos se ei kelpaa ihmiselle syötäväksi, se menee edelleen rehuksi. Sairaat yksilöt tapetaan. Lehmillä ei ole useinkaan mahdollisuutta olla ulkona ja kirmailla niityllä. Lehmät joutuvat koneiden imettämiksi ja niiden maidontuotanto on luonnottoman suurta. Eläimet tuntevat kipua, se täytyy aina muistaa. Eläimillä on vaistoja. Eläimillä on tunteita, joista ihminen ei välitä. Maidon voi korvata muilla tuotteilla, mutta koska sitä on käytetty kautta aikojen, sitä käytetään ja tullaan käyttämään tulevaisuudessakin. Luomumaitoakin saisi ja korvaavia kasvikunnan tuotteista tehtyjä ”maitoja” ja muita ”maitotuotteita”, mutta omat kulutustottumukseni ovat vielä samat vanhat. Itse en edes juo maitoa, mutta perheessäni sitä käytetään aika runsaasti. Sen sijaan kermaa käytän kahvissa ja juustoa syön päivittäin. Lisäksi maitoa on lukuisissa elintarvikkeissa, joten vaikka yrittäisi olla muuten maidotta, niin maidon välttäminen kokonaan ruokavaliossa vaatisi radikaalimpia toimenpiteitä.

Kananmunat ovat omassa ravinnossani lähimpänä ”elävää lihaa”. Oma ravintoeettinen valintani kuuluu: ”En halua syödä eläviä ja tuntevia olentoja, koska kaikilla on mielestäni oikeus elää ja tuntea olonsa hyväksi.” Kananmunatuotanto on maidon tuotannon ohella ainoita, jossa eläimiä ei suoranaisesti tapeta hyödykkeiden saamiseksi, mutta totuushan on tietysti täysin toisenlainen. Kanat tungetaan häkkeihin ja niillä on vielä lehmiä armottomammat elinolot – ketään ei säästellä, kaikkia hyödynnetään niin kauan kuin ovat hyödyllisiä ja heikkoja ja sairaita ei säästellä hetkeäkään. Siinä missä varmasti eläinlääkäriä yhä tarvitaan lehmien hoidossa, niin kanoja tuskin moni tilallinen säästelee, jos niiden kanssa on jotain ongelmia. Se vaan ei kannata. Kananmunia ostaessa pyrin ostamaan luomu-kananmunia. Yllättävän suuri osa munista on yhä häkkikanaloihin tungettujen kanojen munimia, mutta kananmunia kuluttavana olen itsekin samalla lailla niitä käyttävä. Luulen nimittäin, että suurin osa einesruoissa ja ravintolaruoissa käytettävistä kananmunista on häkkikanaloiden halpoja munia – miksipä ei olisi. Ei ”tavallinen” kuluttaja kysy, minkälaisissa oloissa hänen kananmunansa on tuotettu. Minä kysyn, mutta vain kananmunapakettia ostaessani. Se on kuitenkin murto-osa siitä kananmunamäärästä, mitä meikäläinen syö muun ruoan mukana.

Toki käytän myös nahkatuotteita. Luulenpa, että olen kuten suurin osa edes vähän eläimiä ja heidän oikeuksiaan ajattelevista ihmisistä. Jos valinta tehtäisiin helpoksi esimerkiksi siten, että kaikki kaupoissa myytävät kengät ja nahkatakit ja vyöt olisivatkin tekonahkaa, niin olisin siihen täysin tyytyväinen. Nyt kun menen ostamaan kenkiä, mietin ensisijaisesti sitä, ovatko ne hyväntuntuiset jalassa ja miltä ne näyttävät – en sitä, onko ne tehty nahkasta. Tämä on tietysti jonkun enemmän eettisesti ajattelevan mielestä sama kuin söisin lihaa ja niinhän se varmasti onkin. Jokaisen vain täytyy pystyä elämään valintojensa kanssa.

Itse en syö kalaa ja olen kohdannut usein esimerkiksi työpaikkaravintolassa kysymyksen ”etkö syö edes kalaa?”, kun olen kertonut, että ”en syö lihaa”. Jotkut eivät syö punaista lihaa, mutta eettisesti katsoen kanoilla tai muilla linnuilla ei kyllä ole todellakaan hyvät olot tuotantolaitoksissa sikoihin tai lehmiin verrattuna eli sillä ei ole mitään merkitystä. Tässä erotan siis lihansyönnistä kieltäytymisen terveydellisistä syistä ja keskityn vain eettisiin syihin. Joillekin kalansyöntikään ei siis ole lihansyöntiä, vaikka todistettavasti kalakin on eläin (ja lihaa) ja tuntee kipua. Se pitäisi muistaa, kun kaloja vaikka ongella rannasta nykii, että niillekin voisi suoda edes armollisen kuoleman ja tappaa saman tien, eikä jättää kitumaan ja kuolemaan sankossa, jossa ei ole riittävästi happea. En ole mikään metsästyksen ja kalastuksen fani, mutta se on kuitenkin eettisesti huomattavasti parempaa kuin sulkea eläimet laitoksiin tapettaviksi.

Ei metsästyskään silti ole useinkaan hyväksyttävää. Eläimiä haavoitetaan tai niitä jahdataan, kunnes ne joko saadaan tai ei saada kiinni, jolloin ne ehtivät kokea paljon pelkoa ja kipua ennen kuolemaansa. Usein myös mietityttää, että mitä helvetin hyötyä siitä enää nykymaailmassa monillekaan on. Ehkä joku vielä hankkii elantonsa tai ravintonsa metsästämällä, mutta pöljyyttä on minusta sanoa, että se luonto ja metsissä samoilu on niin mukavaa ja sillä perustellaan sitten se, että saadaan vähän omaa adrenaliinitasoa nostettua ja harrastettua eläinten ammuskelua. Poikani syö kalaa kananmunien ja maitotuotteiden lisäksi, koska olen laiska, enkä jaksa hänen puolestaan miettiä, mistä hän saisi tarpeeksi monipuolista ravintoa, jos ei syö mitään lihaa. Siitäkin sitten saa kuulla moitteita, kuinka teemme väärin lastamme kohtaan, koska emme syötä tai anna syöttää hänelle muuta kuin kalanlihaa. Enpä ole vielä tajunnut, että mitä pojaltamme puuttuu ja hän on kasvanut ja elänyt tähän mennessä tosi hyvin, jopa paremmin kuin lihaa syövät lapset. Ainakaan hän ei saa eläinperäisiä tauteja, kuten hullun lehmän tautia tai muuten isoa määrää bakteereja lihansyönnistä ja ehkä pysyy jopa paremmin terveenä kuin muut lapset. Vanhempana hän varmasti sitten itse päättää, syökö lihaa vai ei, jos elimistö sitä enää sitten kestääkään. Minulle olisi kuitenkin vastenmielinen ajatus käsitellä lihatuotteita, joten en niitä omassa kodissani halua nähdä. En ole varmasti ainoa aikuinen tässä maailmassa, joka kieltää lapseltaan jotain, mitä ei itsekään suvaitse ja tuskin olen pahimmasta päästä.

Eettisten valintojen teko on jokapäiväinen toiminto. En halua syödä eläimiä, joten teen valintoja. En syö karkkeja, joissa on liivatetta, koska se on eläinperäinen hyytelöimisaine, mutta samaan aikaan saatan ostaa nahkakenkiä, koska olen niin tottunut siihen. Pyrin ostamaan tuotteita, joissa ei olisi hyödynnetty eläinkuntaa, mutta se on vaikeata, koska firmojen lonkerot menevät globaalissa maailmassa aina vaan enemmän ristiin. Vähän aikaa sitten luin, että Body Shop, joka on pitkään ollut johtavia eettisiä kosmetiikkavalmistajia on ostettu suuren L’Oréalin toimesta. L’Oréalia on pitkään moitittu eläinkokeiden käytöstä ja sen lisäksi firman omistajiin kuuluu Nestlé, jolla taas on omat eettiset rasitteensa pienten ihmisten välillisenä tappajana kolmannessa maailmassa - äidinmaidonkorvike on ehkä hyvä juttu, mutta ei paskaiseen veteen sekoitettuna, jolloin se pahimmillaan tappaa pienokaisen ripuliin. Toisaalta ajan myös autoa, joka käyttää bensiiniä, joka tuodaan ties mistä, ties millaisia maahan vuotavia putkia pitkin, minkä lisäksi öljyn maailmanmarkkinahinta riippuu koko maailman öljyntuotannosta eli tuen välillisesti öljysotia ja luonnonvarojen riistoa, ympäristön saastuttamista yms. Eettiset valinnat eivät siis lopu eettisen ruoan valintaan ja ylipäätäänkin eettisen elämäntavan muokkaaminen on varmasti koko eliniän kestävä rupeama. Yritän päivittäin muistaa ajatella näitä asioita ja vaikuttaa omalla pienellä panoksellani, jotta ehkä joskus omilla lapsillani tai heidän jälkeläisillään olisi vielä vähän enemmän tiedostavampi ja eettisempi elämäntapa.

ruisleipää nenästä

Joskus mulla menee ruisleivän paloja nenäonteloon ja sit niitä yrittää epätoivoisesti joko sieltä niiskuttaa nieluun tai niistää ulos. Äsken niistin ulos. Vähän outo tunne nenäontelossa.

Herätessäni ennen seitsemää oli kans outo olo. Tai no ei oikeastaan, tiesin, että nyt on kahvinpuute. Rakas poikani nukkui 12 tuntia. Aika heikkona taitaa olla, kun ei saanut oveaan auki. Vatsatauti vaivasi koko viikon ja vihdoin eilen, kun alkoi se helpottaa, niin nousi kuume. Nytkin se tuolla vaan makaa ja kattoo lastenohjelmia. Lapsi on kyllä jo oikeesti sairas, kun se ei jaksa ees leikkiä. Aikuisilla on siinä oppimista - aina pitäis jaksaa sen verran, että leikkii!

Olo on kyllä välillä hyvinkin aikuinen. Välillä taas ei. Välillä nimittäin innostuu jostain ihan suunnattomasti, eikä osaa sitä selittää. Eilen esimerkiksi pogosin innoissani, kun sijoitin jälleen yhteen levyyn ja ostin J.M.K.E.:n Mälestusi Eesti NSV-st -levyn, jolla Villu ja uusin kokoonpano soittaa bändin 20v-juhlavuoden kunniaksi vuoden 1986-87 ensimmäisiä vain kaseteilla julkaistuja biisejään. Meininki on hienoa, vielä kun tuosta eestin kielestä ottaisi selvän. Kannetkin on hienot, DIY-hengessä sirpaleiset ja käsintehdyn näköiset.

Sain myös vihdoin Rautiaisen Timpan sinkun, jonka aloituskappale soi sit eilisillan päässä, kun sitä päivällä muutaman kerran kuuntelin. Punainen viiva -kipale on ehtaa Niskalaukaus-meininkiä, vaikka onkin eri kokoonpanolla tehty. Jotain ihme sälää sieltä väleistä kyllä löytyy ja intro on mielenkiintoinen kasari-kosketinsoitinvinguttelu. Mut kun Timppa alkaa laulaa, niin se on vaan hienoa - jokin siinä meikäläiseen vaan aina iskee. Se on jotenkin niin vakuuttava siinä mitä se tekee. Ja ihan vivahteikkaastihan se laulaa. Sinkun toisena kappaleena on Pohjoisen taivaan alla ja minun mielestä se kumartaa ihan hienosti Leevi and the Leavingsien versiolle. Timppahan pisti sinkun kanteenkin pelkästään Göstan tiedot säv&san&sov, jotta teostot menee oikealle miehelle, eikä heille. Tai no oikean miehen perikunnalle, mutta silti. Jee, levyä odotellessa.

Sijoitin rahaa myös muistoihin, vielä kun sitä rahaa on ;-) Korjautin nimittäin '80-luvulta olevan videokameran, jolla on tehty monet leffat ja kuvattu monet hävettävät pätkät (ja tuhottu ne seuraavana aamuna). Lähinnä korjautin kameran siksi, että meillä on siellä tuntikausia videoita rakkaan poikamme odotuksesta ja syntymän jälkeisistä parista ensimmäisestä vuodesta. Sen jälkeen kamera teki lakon. Nyt se on kunnossa ja on ollut ihan hauska katsella videoita, vaikka en itse niihin olekaan vielä kauheasti jaksanut keskittyä. Tarkoituksenani on nimittäin ruveta siirtämään kyseisiä 8mm-kassuja tietokoneelle ja DVD-levyille. Sitä tarkoitusta varten piti vielä hankkia boksi, jolla kuva napataan ja tietty editointiohjelma. Mielenkiinnolla odotan, mitä siitä hommasta tulee vai tuleeko mitään.

Tietää muuten tulleensa vanhaksi tai aikuiseksi, kun miettii perjantai-iltana, että ottaisko oluen ja ei sit otakaan, kun ajattelee, että seuraavana aamuna vois olla väsy ja heikko olo ja masu pipi. Siis yhdestä oluesta! No, parempi vissiin olla ottamatta, jos tommoisia miettii. Isäni olutlakkokin jatkuu jo neljättä kuukautta, mikä on hienoa. Se on muuten jännä, että vaikka ei dokais yhtään, niin jotenkin lauantaiaamuna on aina tämmönen "krapula", jos ei muusta niin kahvinpuutteesta. Ja sit sunnuntaina on aina "sunnuntaiolo", jokin outo haikeus ja tympeys ja kuin koko viikon väsymys kaatuisi päälle ennen maanantaita ja taas uutta arkea...

Ihme tyyppejä

Kävin tuossa autoilemassa ostamaan keskustan apteekista yskänlääkettä ja liikenneympyrään mentäessä pysähdyin ennen suojatietä, siis ihan kokonaan pysähdyin, ja osoitin kädellä semmoiselle keski-ikäiselle naiselle, että kävelepäs vaan suojatien yli, minä odotan. No, tämä täti katsoi vähän aikaa minun suuntaani, mutta kääntyikin sitten yllättäen ympäri ja tuijotteli muualle, niin kuin hänellä ei ois ollut aikomustakaan mennä suojatien yli. Taakseni kerääntyi autoja ja rupes tympimään, joten lähdin sitten ajamaan. Katsoin vielä peilistä, että kun kaikki autot olivat menneet, niin täti lähti kävelemään suojatien yli. Ja ei ollut eka kerta kun kävi noin. Ihme tyyppejä tuommoiset. Ens kerralla ootan ihan uhallani niin kauan, että menee yli, jos ei rupea hävettämään sitä ennen tai takana olijat töötöttämään torviaan. Ne on kyllä kans ihme epeleitä, joilla on tarve paukuttaa torvea, jos sattuu esimerkiksi a) auto sammumaan liikennevaloihin, b) pysähtymään ja odottamaan, että kaikki jalankulkijat ovat ylittäneet suojatien tai c) vaihtamaan kaistaa jonkun eteen. Ihan niinkuin minä tahallaan haluaisin häiritä heidän kulkuaan.

Timo rautainen & yrjölaukaus

Huolimatta rahahuolista, olen tilannut levyjä. Yksi niistä ilmestyy huhtikuun lopussa. Sen on väsännyt niskalaukauksella aikoinaan minut valloittanut Timo Rautiainen ja hänen mielenkiintoiselta vaikuttava bändinsä, jossa on Bodom-miestä, Nightwish-virtuoosia, jazz-äijää, entinen Niskis-basisti ja vielä yks näyttelijänä paremmin tunnettu heppu. Sinkku Punainen viiva kertoo kuolemasta elämässä, olipa se sitten minkä kuolema tahansa. Sanojen takana on häärännyt tuottajanakin toiminut Jarkko Martikainen. Kakkosbiisinä sinkulla on Göstan Leevi and the Leavings -klassikko Pohjoisen taivaan alla. Sinkkukin on tilauksessa, mutta levyä odotan vielä enemmän.

Mirolla on muuten mahatauti. Eilen sain rakkaalta vaimoltani puhelun, että Miro oli ripuloinut päiväkodissa housuunsa. Kävin hakemassa pojan kotiin, joka hoki koko matkan, että hänellä ei ole vatsatautia. Kotipihalla hän vielä aneli minulta, että ei kerrota äidille, että tuli ripuli. Sama jankkaus jatkui kotona. Illalla oltiin sit rupeamassa iltapuuron syöntiin, kun ilme muuttui oudoksi ja poika kävi äidinsä kannattelemana tyhjentämässä tavarat myös yläpäästä eli huusi valkoiseen torveen, kuten yksikin herra oksennusta kuvaili. Tai kuten tänään töihin ja esimiehilleni ilmoitin - "tuulee molemmista päistä". Jospa se siitä. Veemäistä vaan, kun pitää herätä miettien, että kenelle kaikille pitää ilmoittaa. Päiväkotiin, neuvolaan, töihin...ja hoitoapuakin ehkä huomiseksi vai kirjoittikohan se neuvolatäti mulle kaksi päivää sitä sairaan lapsen hoitovapaata tai oliko se nyt virallinen ilmaus vapaata sairaan lapsen hoidon järjestämiseksi. Anyway, let's not björk anymore!

yskänlääkettä, nam

Ostinpa koemielessä Olvin "Maku - Kevyt Salmiakki-Kola" -juomaa. Oottekos joskus maistanut semmoista yskänlääkettä, jossa oli vähän ehkä tuommoinen salmiakki-kolamainen vivahde? No viddu, Olvin Maku maistuu just siltä. Puolitoistalitraa yskänlääkettä, huhhuh.

valkoiset autot

Valkoiset autot pitäisi kieltää lailla Suomessa. Onkohan kukaan onnettomuustutkija havainnut yhtäläisyyttä onnettomuuksien ja valkoisten autojen välillä? Varsinkin täällä Pohjois-Suomessa, jossa lumipenkat ovat korkeita ja valkoisia, on veemäistä joutua läheltä piti -tilanteisiin, kun havainnointi on hitaampaa, kun jotkut urpot ajaa lumenvärisillä autoilla. Saatana. Ja ne kokovalkoisissa kulkevat jalankulkijat ovat itsemurhakandidaatteja.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki...

Yhdessä kuljetaan. Välillä alamaissa, välillä fiiliksissä. Raha-asiat alkoivat viimein viime viikolla ottaa päähän, kun piti ruveta miettimään elatusavun maksamista. Surkeimmissa ajatuksissa vertasin sitä sakkoihin, joita en ole ansainnut - enhän mielestäni ole tehnyt mitään pahaa. Parhaimmillaankin olen todennut, että onneksi se menee oikean ihmisen, jälkeläiseni hyväksi. Silti jonkinmoista ahdistusta aiheuttaa se, että kun tottuu jonkinlaiseen elämäntapaan, niin siitä peruuttaminen ei tunnu kivalta. Miettikää nyt itse tätä kuviota:

Tarina alkaa noin vuosi sitten...
- avioliitto on menossa karille, yksinäisyys painaa
- monen kuukauden ahdistuksen ja yksinäisyyden jälkeen tapaat vanhan tutun ja vietät kolme viikkoa enemmän ja vähemmän kimpassa ollen
- yhden kerran ehkäisy jää väliin, kun känni painaa päälle, järki ei lyö ja erehdyn vielä luulemaan yksiä pillereitä toisiksi pillereiksi, joita ne eivät ole, mutta jälkiehkäisyä käytetään, tosin jostain syystä - kohtalo? - liian myöhään
- suhde päättyy, kun kemiat eivät kuitenkaan kohtaa tarpeeksi ja vaimokin mielessä kummittelee
- vaimon kanssa löytyy uusi sävel, vaikeuksien kautta voittoon, niin sanoakseni
- saan kuulla, että saan suunnittelemattoman avioliiton ulkopuolisen lapsen, ellei nainen päädy toiseen ratkaisuun - sanon, että se on hänen päätöksensä ja hyväksyn mitä hän päättääkin, mutta totta kai myönnän isyyteni
- vaimoni tulee myös raskaaksi
- saan kuulla, että saan sitten kaksi lasta kahdelta eri naiselta
- sekava syksy, ahdistustakin, mutta ydinperheeni kuitenkin taas koossa ja elämä ok
- tyttö syntyy ja käyn/käymme sitä katsomassa
- alan maksaa joka kuukausi n. 200 euroa elatusapua

Ei siinä mitään - jos lapsen tekee, on siitä huolehdittava. Silti välillä tuntuu siltä, että minulle ei todellakaan annettu valinnanvaraa. Minkäs minä sille ajatukselleni voin. Sen taakan kanssa sitten pitää elää ja siitä ilosta maksaakin ainakin seuraavat 18 vuotta. Jos aiemmin olen elänyt keskiluokkaista elämää käyttäen 200 euroa kuukaudessa omaan elämiseen, niin jatkossa se menee tytölleni, joka elää toisessa kodissa. Toivottavasti hän hyötyy siitä rahasta enemmän kuin minä olisin hyötynyt - itse asiassa todennäköisesti näin onkin. Tämä asia on loppuun käsitelty ja nyt en enää tästä aio marista.

Kulunut viikko on muutenkin ollut jokseenkin rasittava. Poikaani pitkään vaivannut yskä vaivaa häntä yhä ja se on tarttunut minuunkin. Henki ei kulje kunnolla, koko ajan saa yskiä ja niellä keukoista nousevaa moskaa. Viikonlopusta olisi odottanut mukavaa lepoa, mutta mitä vielä, väsymystä ja huonoa oloa - ja tappelua pojan kanssa. Ensin perjantai-iltana tein vähän liian tehokkaasti lumitöitä ja lapioin poikani pienen lumikasan huushelvettiin. Siitäkös riemu repesi - hirveätä huutoa ja karmeata itkua ja "Minä vien sinut vankilaan!" -huutoja ja pahaa mieltä sekä minulla että pojalla. Äiskä sai mennä nukuttamaan. Lauantai meni vissiin vähän paremmin, mutta sunnuntaina taas hirveä tappelu, kun kyllästyin pojan vinkunaan ja vinguin takaisin ja poika yritti lyödä rikkaimurin metallisella tangolla minua, jolloin otin tangon pois, panin kaapin päälle ja huusin, että minua et hakkaa. Poika tietysti repesi taas, vielä pahemmin kuin perjantaina ja ihme kyllä olin sen jälkeen suht coolina, vaikka sainkin kuunnella puoli tuntia raivoa ja nyyhkytystä ja "Kun minä olen iso, minä vien sinut vankilaan! Minä rikon koko talon lapiolla! Minä otan kaikki tavarat ja menen äidin kanssa mummolaan, sinut minä vien vankilaan!" jne. Sain kuitenkin rauhoitettua pojan, syötettyä iltapuuron ja nukutettuakin.

Viikon keskivaiheilla muuten käytiin elokuvissa rakkaan vaimoni kanssa, mikä oli kivaa vaihtelua. Leffa alkoi jo viideltä, joten ehdittiin käydä sillä välin, kun poika oli mummolassa hoidossa. Leffa oli nimeltään Match Point ja enempää sen juonesta paljastamatta voisin todeta, että kun se loppui, niin tuli tavallaan oikeamielinen olo siitä, että olen minä sentään paremmin tämän parisuhde-lapsi -kiemurani hoitanut, kuin voisi ;-)

Niin, käytiinhän me kattomassa Tytti-tyttöäkin. Se katteli mua ihmeissään. Lähinnä kaipaili tissiä. Semmosiapa ne nuo rääpäleet on.

Vaimoni yllätti minut eilen hienolla itsetekemällään isyyspakkauksella. Se oli oikeasti ihana juttu, hienosti mietitty ja kaikin puolin mahtava juttu. Oon minä onnenpekka, vaikka oonkin tyhymä Jarkko.